VALKOKARHUKUNINGAS VALEMON Norjalainen kansansatu Olipa kerran, kuten arvata saattaa, kuningas. Hänellä oli kaksi ilkeää ja rumaa tytärtä, mutta kolmas oli kaunis ja suloinen kuin päivänpaiste, kuninkaan ja kaikkien muidenkin lemmikki. Tämä prinsessa näki kerran unta kultaisesta seppeleestä. Se oli niin ihmeen ihana, että hänen oli saatava se omakseen. Ilman seppelettä prinsessa ei voinut elää. Kun hän ei sitä kuitenkaan voinut saada, hän alkoi riutua ikävästä. Kuningas sai selville tyttären murheen syyn ja antoi valmistaa samankaltaisen seppeleen. Sen hän lähetti malliksi kultasepille maailman kaikkiin kolkkiin. Kultasepät uurastivat yötä päivää, mutta kuninkaantytär vain heitti pois heidän työnsä tulokset. Monia hän ei suostunut edes vilkaisemaan. Eräänä päivänä prinsessa tapasi metsässä valkoisen karhun, jolla oli käpälissään juuri sellainen seppele, josta hän oli nähnyt unta. Hän halusi ostaa sen.
Ei! Sitä ei voinut ostaa rahalla, prinsessan oli annettava itsensä maksuksi. No, kuninkaantytär sanoi, elämä ei ollut elämisen arvoista ilman seppelettä; ei ollut väliä minne hän menisi eikä kenet hän ottaisi puolisokseen, jos hän siten saisi seppeleen omakseen. Niinpä he sopivat, että karhu tulisi hakemaan prinsessaa kolmen päivän kuluttua torstaina. Kun kuninkaantytär palasi kotiin seppele mukanaan, kaikki olivat iloisia, koska prinsessa oli taas onnellinen. Kuningas oli varma, että onnistuisi estämään karhun aikeet viedä prinsessa mukanaan. Kolmantena päivänä linnan ympärille asetettiin vartioon kuninkaan koko armeija. Kun valkoinen karhu sitten tuli, ei yksikään ase tehonnut siihen. Karhu kaatoi sotaväkeä oikealta ja vasemmalta, kunnes sotilaita makasi maassa kasapäin. Kuningas totesi tilanteen kauheaksi ja lähetti ulos vanhimman tyttärensä. Karhu kaappasi tämän selkäänsä ja ryntäsi matkoihinsa.
Kun he olivat ehtineet jo kauas, valkoinen karhu kysyi: Oletko koskaan istunut pehmeämmin, oletko koskaan nähnyt maailmaa kirkkaammin? Äitini sylissä istuin pehmeämmin, isäni hovissa näin maailman kirkkaammin, tyttö sanoi. No, siinä tapauksessa et ole se oikea, valkoinen karhu sanoi ja vei tytön takaisin kotiin. Seuraavana torstaina sama toistui ja karhu sai toiselta tyttäreltä saman vastauksen. Kolmantena torstaina karhu kysyi kolmannelta kuninkaantyttäreltä, oliko tämä koskaan istunut pehmeämmin ja nähnyt maailmaa kirkkaammin. Ei, en koskaan! tyttö sanoi. No, sinä olet sitten se oikea, karhu sanoi.
He asettuivat asumaan linnaan, joka oli niin hieno, että tytön isän linna oli pahainen hökkeli sen rinnalla. Karhu oli poissa päivällä, mutta yöllä se oli prinsessan luona, ja silloin se muuttui mieheksi. Kolmen vuoden ajan kaikki sujui mainiosti, ja joka vuosi prinsessa synnytti lapsen, jonka puoliso kiidätti pois heti syntymän jälkeen. Prinsessa masentui ja halusi käydä kotona tervehtimässä vanhempiaan. Se sopi kyllä, mutta prinsessan oli annettava lupaus: hänen piti kuunnella, mitä isä sanoi eikä uskoa äitiä. Kun prinsessa sitten kertoi vanhemmille elämästään, äiti halusi antaa hänelle kynttilän, jotta hän voisi katsoa millainen karhu oli muututtuaan yöllä mieheksi. Isä kielsi, mutta lähtiessään prinsessa otti kynttilänpätkän mukaansa. Kun puoliso oli nukahtanut, prinsessa valaisi tätä kynttilänvalossa. Mies oli niin komea, ettei hän tahtonut millään saada katselemisesta kyllikseen. Kynttilästä tipahti kuitenkin nukkuvan puolison otsalle pisara kuumaa vahaa, ja tämä heräsi.
Mitä oletkaan tehnyt? mies sanoi. Peikkoakka on noitunut minut niin, että olen päivisin valkoinen karhu. Aikaa oli jäljellä enää kuukausi. Jos vain olisit jaksanut odottaa, olisin päässyt vapaaksi. Nyt kaikki on lopussa, minun on lähdettävä peikkonoidan luo ja otettava hänet puolisokseni. Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta miehen oli lähdettävä. Prinsessa hyppäsi mukaan ja piti karhun turkista kiinni, mutta väsyi pian ja putosi matkasta vaatteet repeytyneinä. Kuljettuaan kauan hän tuli mökille, jossa asui vanha eukko sievän tytöntyllerön kanssa. Kuninkaantytär kysyi, olivatko he nähneet valkokarhukuningas Valemonia. Kyllä olemme, mutta hän meni ohi niin nopeasti, ettet mitenkään tavoita häntä, he sanoivat. Pieni tyttö leikitteli kultaisilla saksilla. Siellä, missä nämä sakset olivat, ei ollut pulaa vaatteista. Tyttö halusi antaa sakset resuiselle kuninkaantyttärelle.
Seuraavassa paikassa kävi samoin ja prinsessa kohtasi tytön, joka leikki pullolla. Sieltä, missä pullo oli, ei puuttunut juotavaa. Tyttö antoi pullon janoiselle prinsessalle. Seuraavassa mökissä pieni tyttö leikki lattialla pöytäliinalla, eikä sieltä, missä liina oli, koskaan puuttunut hyvää ruokaa. Kuninkaantytär sai myös liinan ja kiitti. Prinsessa tuli mökille, joka oli pystysuoran jyrkänteen juurella ja kysyi taas valkokarhukuningas Valemonia. Mökki oli täynnä pikkulapsia, jotka kiskoivat äitiään esiliinan nauhoista ja parkuivat ruokaa. Nainen keitti kattilassa kiviä ja sanoi, että he olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut varaa ruokaan eikä vaatteisiin. Kuten arvata saattaa, kuninkaantytär otti saman tien esiin pöytäliinan ja pullon, ja kun lapset olivat kylläisiä ja tyytyväisiä, hän leikkasi heille vaatteet kultaisilla saksillaan.
No, sanoi talossa asuva vanha nainen, olet ollut minulle ja lapsilleni niin herttainen ja ystävällinen, että olisi häpeä jättää sinut oman onnesi nojaan. Mieheni seppämestari valmistaa sinulle kynnet, joiden avulla voit kiivetä ylös jyrkännettä. Ylhäällä oli laaja tasanko niittyineen, ja lähellä oli linna, jossa oli kaikenlaista työväkeä askareissaan. Siellä asui peikkoakka, joka oli noitunut karhukuningas Valemonin, ja kolmen päivän kuluttua heidän oli määrä mennä naimisiin. Kuninkaantytär kysyi, saisiko puhua noidan kanssa. Ei, ei sellainen käynyt päinsä! Niinpä kuninkaantytär kävi istumaan ulos ikkunan alle ja alkoi leikellä kultaisilla saksillaan niin että sametti- ja silkkivaatteita ryöppysi kuin lunta tuiskussa. Kun peikkoakka näki sen, hän halusi ostaa sakset. Ja hän halusi ostaa myös pullon ja liinan. Mikään niistä ei ollut myytävänä, sanoi kuninkaantytär, mutta peikkoakka saisi ne kuitenkin omakseen, jos antaisi kuninkaantyttären nukkua rakkaimpansa kanssa sinä iltana.
THEODOR KITTELSEN: VALKOKARHUKUNINGAS VALEMON, 1912. YKSITYISKOKOELMA. KUVA: O.VÆRING Sen hän toki sai tehdä, mutta noita halusi nukuttaa miehen itse. Noita antoi Valemonille unijuomaa, eikä kuninkaantytär saanut miestä hereille, vaikka kuinka itki ja huusi. Yksi käsityöläisistä kuitenkin kuuli itkun ja kertoi seuraavana päivänä prinssille, että kuninkaantytär oli saapunut. Seuraavalla kerralla Valemon oli varuillaan, petkutti noitaa ja tapasi viimein prinsessan. Kaikki oli nyt hyvin, mutta heidän oli vielä päästävä eroon noidasta ennen kuin Valemon vapautuisi lumouksesta. Puusepät rakensivat hääkulkueen reitille salaluukun, ja siihen peikkoakka putosi. Valemon, prinsessa ja häävieraat ottivat noidan linnasta niin paljon kultaa kuin jaksoivat kantaa. Kotimatkalla kuningas pysähtyi ottamaan mukaan kolme pientä tyttöä. Kuninkaantytär sai tietää, että mies oli vienyt lapset ja antanut heidät eukkojen hoitoon, jotta tytöt voisivat auttaa prinsessaa Valemonin pelastamisessa. Kun he saapuivat karhukuninkaan valtakuntaan, häitä juhlittiin pitkään ja perusteellisesti.