Paavo Kauppila Minun sotani Se alkoi, kun talvisodan vielä jatkuessa sain määräyksen astua Suomen armeijaan 18.3.1940. Minua vuotta vanhemmat, eli 1919 syntyneet, määrättiin palvelukseen kuukautta aikaisemmin. Naapurissa asui samana vuonna syntynyt poika, Aukusti Koukkula. Koska meillä molemmilla oli sama palvelukseenastumispäivä, lähdimme yhtä matkaa junalla Pattijoelta kohti silloisia alokkaiden koulutuskeskuksia. Aukustin määräpaikka oli Vammala ja minun Ilmajoen Koskenkorva. Seinäjoen rautatieasemalla tiemme erkanivat. Tämä junamatka jäi viimeiseksi tapaamiseksemme, sillä kotilomia meille ei sattunut yhtä aikaa ja sodan kestäessä Aukusti kaatui. Maaliskuun 13. päivänä 1940 solmittu välirauha tiesi pitkää palvelusaikaa meidän ikäluokallemme. Koulutusaikani Ilmajoella jäi vain parin kuukauden mittaiseksi, sillä jouduin pian pohjoiseen lähtevään joukko-osastoon. Ensin meidät sijoitettiin Kemijärven Isokylälle ja sieltä siirryimme lähemmäksi itärajaa, Karhujärvelle, joka sijaitsi Sallan ja Posion tienhaaran seutuvilla. Meitä oli noin 200 saman ikäistä poikaa, joista muodostettiin liikkuva, ns. kevytosasto. Asuimme ensi alkuun kangasteltoissa, mutta sitten meille kyhättiin pahviteltat, joissa kuusen haot olivat vuoteen pehmikkeinä. Paremmasta majoituksesta ei vielä silloin ollut tietoakaan. Kesä teki tuloaan. Seutu oli melko harvaan asuttua, vain muutamia pieniä asuintaloja pääteiden varsilla. Olimme täysin sotilaskurin alaisia. Suljettua (joukkoharjoituksia) pidettiin jatkuvasti, etupäässä maantiellä. Raivattiin harjoitusalueita ja tehtiin myös ampumarata, jossa pidettiin harjoitus- ja kovapanosammuntoja. Juoksuhautaa kaivettiin ja saimme nähdä ja kokeilla, kuinka juoksuhaudassa voi selviytyä hengissä, vaikka tankki jyrää miesten yli heidän maatessaan montun pohjalla. Jokaiselle miehelle jaettiin armeijan mallia olevat uudet polkupyörät ja määrättiin huoltamaan ne hyvin. Liikkuma-alueet oli tarkoin rajattu ja alueilta poistuminen kiellettyä. Niin vierähti ensimmäinen kesä armeijassa. Syksyn tullessa oli joukkojen majoitus saatava paremmaksi, niinpä alueelle pystytettiin elementeistä koottavia miehistö- ja varastoparakkeja sekä ruokala. Näissä parakeissa asuimme talven 1940-41. Maailmanpoliittinen tilanne oli hyvin sekava. Seurasimme radiosta, mitä missäkin tapahtui. Päällikkömme kapteeni Wetterstrand määräsi välillä joukon kokoon ja kertoi, jos jokin asia koski myös Suomea. Kevättalvella 1941 alkoi tapahtua sellaisia asioita, joista jo arvasti, että uusi sota oli edessä. Meidän sotilaiden keksimä lempinimi komentajallemme oli muuten Wetteri, eli sieltä saakka juontaa esimerkiksi Oulussa ja ympäristössä olevien Wetteri-autoliikkeiden nimi. Keväällä heti lumien sulettua työkomppania jatkoi aikaisemmin syksyllä aloitettua tankkiestelinjan rakentamista. Tämän kivipaasilinjan voi muuten nähdä vieläkin, jos matkustaa Hirvasvaaran ja Hautakylän välistä tietä. Toukokuussa 1941 saimme määräyksen, että kaikki ylimääräinen henkilökohtainen omaisuus oli säilöttävä sitä varten jaettuun nimilapulla varustettuun kangaspussiin. Saman aikaisesti huonoimpia varusteita vaihdettiin uusiin ja mm. kaasunaamarit jaettiin miehille tarpeettomasti ylimääräiseksi riesaksi. Sivu 1
Lähdimme liikkeelle polkupyörillä ja suunnaksi otettiin Kiutaköngäs ja Liikasenvaara. Kiutakönkään läheisyydessä olevalla Liikasenvaaralla yövyttiinkin (tietenkin maastossa) ja kuunneltiin venäläisten melua ja moottoreiden ääniä. Valtakunnan rajalle oli yöpymispaikalta vain kuuloetäisyys. Juhannuksen tienoilla majoituimme Kiutakönkään maastoon. Harjoitusmielessä kaivoimme kenttälapiolla poteroita ja valmistauduimme muutenkin valtakunnan rajan ylittämiseen. Sitten tuli määräys kokoontua Oulankajokivarteen, missä majuri Kunnas kertoi, että me kuulumme nyt muodostettuun Kevytosasto 3:een. Komppanian päällikkönä toimii kapteeni Wetterstrand ja osaston komentajana hän itse. Majuri Kunnas kertoi myös sen, mihin ollaan menossa ja sanoi mm. näin: Teiltä vaaditaan paljon ja te teette paljon. Niin lähdettiin työntämään polkupyöriä kohti rajaa. Valtakuntien rajan ylitimme ryömimällä kumollaan olevia polkupyöriä mukana raahaten. Vartiotornistaan venäläinen sai tietää tulostamme. Kun tulimme Paanajärven länsipäähän, joukkueenjohtaja määräsi minut välittömästi kahden miehen kanssa kävelemään järven pohjoisrannan tuntumassa 3-4 kilometriä ja varmistamaan, ettei lähistöllä ollut venäläisiä. Emme nähneet vihollisia, mutta jotakin elämää siellä kyllä oli, sillä venäläinen vartiokoira, säefer, tuli meitä vastaan ja lyöttäytyi maahan. Tajusimme heti, että se oli meille järjestetty ansa, mutta meillä ei ollut lupaa puuttua asioihin muuta kuin itsepuolustukseksi. Niinpä määrätyn kilometrimäärän jälkeen palasimme takaisin paikalle, missä muut meitä jo hermostuneina odottivat. Paanajärven jätimme kovalla kiireellä. Saimme ajaa polkupyörillä vielä Tuutijärven eteläpäähän, jonne pyörät jätettiin, eikä niitä käytetty enää koko sodan aikana. Toinen suomalainen joukko-osasto oli ehtinyt Tuutijärven pohjoispäähän ennen meitä, koska meidän osastomme käynti Paanajärvellä oli vienyt aikaa. Järvitaipaleen ylitimme metsähallituksen ponttooneita apuna käyttäen. Sota oli nyt toden teolla alkanut. Suomalaisten ja saksalaisten joukkojen tehtävänä oli katkaista Sallasta Kantalahteen rinnakkain kulkevat maantie- ja rautatieyhteydet siten, että suomalaiset tulevat rautatielle eteläsuunnasta ja saksalaiset samanaikaisesti pohjoispuolelta. Sinne Kelsinkäisiin olimme nyt menossa pitkin asumatonta korpea. Matkaa oli Suomen rajalta noin 70 kilometriä. Kaikki se hiljaisuus oli pahan edellä. Kelsinkäinen (oikealta nimeltään Kieristelmävaara) Kävelimme vielä muutaman tunnin, kun yhtäkkiä alkoi edestäpäin kuulua kovaa ammuntaa. Erotimme konetuliaseiden äänen. Miesten iloiset ilmeet alkoivat muuttua vakavimmiksi. Vielä jonkin matkaa käveltyämme alkoivat vihollisen luodit ropista puissa. Muutamia tulikosketuksen saaneita sotilaita tuli vastaan kauhistunut ilme kasvoillaan. Jostakin syystä katsoin näitä kavereita hyvin tarkkaan. Miesten kasvot olivat jääneet hyvin mieleen yli vuoden yhdessä olon jälkeen. Aloimme pian olla päätepisteessä ja ensimmäisiä haavoittuneita alkoi tulla vastaan. Kuka paareilla, kuka muuten sidottuna. Eikä siinä muu auttanut, kuin mennä sekaan vain. Joukkueenjohtaja komensi meidät vitjaan oikealle, koska vihollinen pyrki aina tekemään saarrostusliikkeitä. Venäläisten painostus oli kova. Heillä oli rautatie auki Kantalahteen, ja he saivat sieltä lisää sotilaita ja tykistöä. Oli heinäkuun kymmenes päivä vuonna 1941. Saksalaisten joukkojen olisi pitänyt tulla rautatielle jo aikaisemmin pohjoispuolelta, mutta sitten tuli tieto, että aseveljet olivat juuttuneet muuleineen hankalaan maastoon. Vitjaan, eli asemiin, alkoi tulla suomalaisten haavoittuneiden ja kaatuneiden nimitietoja. Haavoittuneita kuljetettiin hevosen vetämillä purilailla JSP:lle, joukkosidontapaikalle. Lähellä haavoittui myös Arvo Mattila Saloisten Koskenkorvalta. Arvo oli noussut kyykkyasentoon käskemään ryhmänsä miehiä etenemään parempaan suojapaikkaan ja saanut siinä samassa luodin keuhkojensa läpi. Onneksi lähellä oli kantopaarit, ja meitä lähti neljä miestä viemään niillä Arvoa JSP:lle. Minulle tuli mieleen, että kun haavoittuneita oli jo niin paljon, eihän niitä muutama hevonen ehdi viedä parempaan turvaan. Samalla näin hevosen ja miehen tulevan hakemaan uusia haavoittuneita ja Sivu 2
niin saimme nostettua haavoittuneen Arvon purilaille. Kiivas tulitus jatkui, eikä tilanne näyttänyt paranevan. Minulle jäi vieläkin epävarmuuden tunne siitä, saatiinko kaikki haavoittuneet taistelupaikalta pois? Kaatuneita ainakin jäi kentälle. Venäläisten paine suomalaisia vastaan oli kova. Vihollisellahan oli rautatie auki Kantalahteen ja me suomalaiset olimme erämaassa, kymmenien kilometrien päässä teitten takana. Saksalaisia ei vieläkään kuulunut pohjoisesta, ja niin alkoi käydä selväksi, ettei näitä asemia voitu enää kauan pitää. Vetäytymiskäsky tuli yöllä siten, että meidän joukkueemme määrättiin viivyttämään vihollista. Oli odotettava niin kauan, että sai venäläiset näkyviinsä, ja sitten vain tulitusta täysillä konepistoolein ja kiväärein. Jonkin matkaa vetäydyttiin ja sitten taas samanlainen tuliryöppy venäläisten niskaan. Tätä jatkui, kunnes päästiin paikkaan, jonka toiset olivat tiedustelleet meille valmiiksi. Siinä oli tarkoitus ottaa tosissaan vihollinen vastaan. Kun venäläiset sitten alkoivat asettua eteemme, heidän matkansa katkesi saman tien. Saksalaiset syöksypommittajat, Stukat, olivat tulleet meille avuksi. Levitimme poteroittemme eteen merkiksi meille jaetut oranssinväriset kolmioliinat. Stukat syöksyivät hyvin alas ja niiden pudottamista pommeista joku putosi lähelle meidänkin asemiamme. Osumatarkkuus oli kuitenkin hyvä. Venäläisten tulitus lakkasi, tuli hiljaisuus ja suomalaisten hermopaine laukesi. Emme olleet nukkuneet viikkoon, viimeksi joskus jossakin Oulankajokivarressa. Se oli ankara vuorokausi Suomen pojille. Yhden vuorokauden aikana kaatui 160 suomalaista ja haavoittui noin 500. Kuudenkymmenen vuoden takaakin muistan vielä osan kaatuneiden nimistä ja heidän ulkonäkönsä. Nenäpalo Seuraavaksi siirryimme ns. Nenäpalo-linjalle. Suomalaisia joukkoja vahvistettiin, mm. raskasta tykistöä sijoitettiin asemiemme taakse. Paikka, johon nyt kaivauduimme, oli metsäinen niemen kärki. Oikealla oli kymmenkunta metriä syvä kanjoni ja vasemmalla pientä närettä kasvava suo. Vain meidän joukkueemme kohdalla oli kovapohjaista tiheähköä metsää. Enää ei riittänytkään se, että miehillä oli maattava potero, vaan siihen päälle oli kyhättävä jonkinlainen sirpalesuoja, koska venäläinen tykistö ampui järeillä aseilla. Näissä asemissa oltiin yötä päivää monen viikon ajan. Ja rautaa oli kovasti ilmassa. Kaikki tykkien lähtölaukaukset ja ammusten räjähtämiset kuuluivat poteroihimme liiankin selvästi. Osa venäläisten ampumista kranaateista osui meidän asemiimme. Oma poteroni oli ison kuusen juurella, ja olin juuri poterossa, kun kranaatti osui kuuseen. Selvisin siitä, mutta maata vuoti hataran sirpalesuojan lävitse niskaan. Lähimpänä olleet pojat tulivat katsomaan, kuinka tuosta selvisin. Hengissä oltiin. Teimme niemen kärjessä sijainneen kanjonin kautta ns. väkivaltaisen tiedustelun vihollisen asemiin. Menetimme sillä reissulla kaksi miestä, Urho Haarasen ja Heimo Karihtalan, eikä heitä löydetty myöhemminkään alueen valtauksen jälkeen. Menetimme miehiä edelleen aina silloin tällöin, ei kuitenkaan enää sellaisia määriä kuin Kelsinkäisellä. Joskus oli rauhallisempaa. Sain tietää, että vasemmalla sivustassa tykistön tulenjohtueessa oli raahelainen minulle entuudestaan tuttu Sulo Vesterinen. Kun oli hiljaista, päätin kenellekään puhumatta lähteä käymään hänen luonaan. Se matka oli muodostua kohtalokkaaksi, sillä melkein heti kun pääsin perille, ryssä aloitti kauhean tykistökeskityksen meidän asemiimme. Tavallisesti he hyökkäsivät keskityksen jälkeen, ja minulle tuli äkkiä hirveä hätä. Sanoin Vesteriselle, että minun on heti lähdettävä omaan asemaani. Vesterinen vastasi siihen, että Et sinä voi lähteä tuollaiseen keskitykseen! Kaikesta huolimatta lähdin juoksemaan kohti omia asemiamme, matkaa oli noin kilometrin verran. Kranaatteja lensi ylitseni, mutta osan lentorata jäi lyhyeksi. Käytin hyväkseni kranaattien tekemiä kuoppia: kun kuulin kranaatin tulevan kohti, hyökkäsin aina lähimpään kuoppaan. Sillä tavalla pääsin kuin pääsinkin omaan asemaani. Sivu 3
Siinä vaiheessa ryssä oli jo aloittanut hyökkäyksensä. Asemiemme edessä oli savua, ja konetuliaseiden ääntä kuului molemmilta puolilta. Ampumaan ehdin minäkin aivan tarpeeksi. Myöhemmin käväisi mielessä, että jos minulle olisi sattunut jotakin sillä reissulla, olisi siitä joku voinut saada ehkä väärän käsityksen Nenäpalossa tapahtui kaikenlaista. Olimme kerran niemen nokkaan saarrettunakin. Ryssä oli tullut sivustalta aivan komentopaikalle saakka, mutta oli kohta lyöty takaisin. Onneksi meidän porukkamme kuuli asiasta vasta tilanteen selvittyä. Minkäänlaista peseytymismahdollisuutta ei Nenäpalossa ollut. Sama flanellipaita oli minullakin ollut jo melkein kuukauden alusvaatekertana. Ihoa kyllä kutisi, mutta eihän sitä silloin käsittänyt, että se voisi johtua muustakin kuin hiekasta - ja tietenkin liasta. Kunnes viimein tajusin ottaa paidan päältäni ja kääntää sen nurinpäin. Ja voi kamala, mikä näky sieltä paljastui! Yrjö Taipale Orivedeltä sattui olemaan siinä lähellä, ja hän tuli minulle kaveriksi täitä tappamaan. Otimme kumpikin huumorin avuksi, ja niin tapoimme yhdessä 73 täitä. Sen jälkeen levitin paidan muurahaispesän päälle. Kun muutaman tunnin kuluttua puin paidan takaisin päälleni, kaikki kutka oli lähtenyt. Elettiin elokuun alkupuolta 1941, eikä siellä korvessa ollut mitään tietoa siitä, mitä maailmalla oli tapahtunut. Meillä oli vain haaveena päästä Kantalahteen. Uskoimme jo silloin, että eteenpäin tästä lähdetään, kunhan saadaan lisää joukkoja, suomalaisia ja saksalaisia. Ensimmäinen postilähetys tuli rintamalle hiukan erikoisella tavalla. Postisäkit oli sidottu tavalliseen tapaan hevosen kantasatulaan, mutta erikoista oli se, että hevosen taluttajan varmistusmiehenä toimi komppanian päällikkö Wetterstrandin vaimo. Rouva Wetterstrand seurasi miestään aina huoltoportaaseen saakka, mikä asia selvisi meille jälkeen päin. Varmistusmiehenä olisi tietysti pitänyt olla komppanian vääpeli, mutta tunnetusti arka mies oli kieltäytynyt lähtemästä. Samainen vääpeli tappoi kerran vanginkin, kun ryssän hävittäjä oli ammuttu Kelsinkäisellä kivääritulella alas ja sen lentäjä antautunut sotavangiksi. Posti toi minulle kotoa äidiltä kirjeen, jossa hän kertoi vanhimman veljeni Kustaan kaatuneen. Tietenkin olin hämmentynyt ja mietin, mitä teen. Muutaman tunnin kuluttua kävelin komppanian päällikkö Wetterstrandin komentopaikalle, ilmoittauduin ja kysyin lupaa puhutella. Asiani kuultuaan Wetteri lupasi, että saan lähteä heti lomalle. Yritin näyttää kirjettäkin, mutta Wetteri sanoi, että hän uskoo miestä. Se oli kaikkea muuta kuin mukava lomalle lähtö. Kuorma-auton lavalle kun vihdoin pääsin, oli lavalla kaatuneita ja haavoittuneita. Olen jälkeen päin ihmetellyt, miten Wetteri päästi minut lomalle sellaisesta tilanteesta. Kun palasin lomalta, joukot olivat lähteneet etenemään kohti Kantalahteen meneviä rauta- ja maantietä. Oma yksikköni löytyi noin pari tuntia kestäneen tiedustelun ja hakemisen jälkeen. Myös saksalaiset joukot olivat nyt hyökkäämässä rautatien eteläpuolella suomalaisten rinnalla. Ensimmäisen kerran näin saksalaisia etulinjassa tilanteessa, jossa saksalaisten ottamat venäläiset vangit kantoivat ammustarvikkeita ja raskaampaa kalustoa ja saksalainen sotilas seurasi aseen kanssa jäljessä. Oma yksikköni ei siinä vaiheessa kärsinyt kovin suurta mieshukkaa. Vihdoin ja viimein pääsimme rautatielle, ja venäläiset jäivät saarroksiin länteen päin Kuolajärvelle ja vanhaan Sallaan. Joukkueemme lähti etenemään rautatietä itään päin. Venäläiset pyrkivät pois saartorenkaasta metsiä myöten ja rautatien suunnassa. Eräässä vaiheessa saksalaisten ja suomalaisten välillä sattui ikävä välikohtaus. Joukkueemme asettui iltähämärissä asemiin pienehkölle metsäsaarekkeelle odottamaan perääntyviä venäläisiä. Muutaman tunnin kuluttua asemiimme alkoi kuulua melua ja porukkaakin tuli näkösälle. Huusimme tulijoilta tunnussanaa suomeksi ja saksaksi, myös venäjäksi huudettiin Ruki vehr! (kädet ylös) moneen kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Tämän jälkeen avasimme muutaman sekunnin kestäneen tulituksen tulijoita kohti. Vasta sen jälkeen selvisi, että lähestyvä osasto oli saksalainen. Tulituksessa sai surmansa Sivu 4
monta saksalaista ja vielä useampi haavoittui. Myöhemmin kävi ilmi, että saksalaisilta oli sovittu tunnussana unohtunut. Tapahtuman jälkeen selvisi myös se, että saksalaiset olivat itse olleet aikeissa tehdä rynnäkön meidän asemiimme. Jos niin olisi tapahtunut, olisi jälki ollut vieläkin pahempaa. Tapaus harmitti tietysti kovasti molempia osapuolia. Alkoi venäläisten perääntyminen itään päin kohti Alakurttia. Seuraava vaikea este oli Tuntsajoki, jonka ylitys oli koitua kohtalokkaaksi meidän joukkueellemme. Alun perin ylitykseen oli valmistautunut ryhmä Puroman kuuluisa JR 12. Kevyt os. 3, mihin meidänkin joukkueemme kuului, oli alistettu ryhmä Puroman pataljoonille. Reservissä (lepovuorossa) ollessamme joukkueemme sai kiireellisen komennuksen JR 54:n alaiseksi Tuntsajoen suunnitellulle ylityspaikalle. Saavuttuamme paikalle tutustuimme ylityskohtaan. Meitä kehotettin kävelemään matalana, koska ryssän tarkka-ampujat tulittivat koko ajan joen toiselta puolelta. Paikalle oli tuotu muutama puuvene, joilla joen ylittämisen piti tapahtua. Meitä tilanne ihmetytti ja tulimme siihen tulokseen, että ryssä tappaa meidät kaikki näihin veneisiin. Siihen joku sanoi, että Pääseehän sitä näinkin Kantalahteen! (Tuntsajoki virtaa Kantalahteen.) Hyökkäyksen ilmoitettiin alkavan seuraavana aamuna tasan kello 6.00. Majoituimme telttaan ja yritimme nukkua, mutta kukaan ei tainnut saada unta. Itsekin valvoin koko yön, ja kun seurasin kavereita, eivät hekään nukkuneet. Kaikkia vaivasi epätietoisuus siitä, mitä aamu toisi tullessaan. Viiden jälkeen aamulla tuli yllättävä tieto, että päällikkö, jonka piti johtaa joen ylitystä, oli kuollut. Hän oli mennyt aamuhämärissä kiikaroimaan joen toisella puolella olevaa vihollista sillä seurauksella, että ryssän tarkka-ampuja tappoi hänet. Hyökkäys peruutettiin ja joukkueemme pääsi takaisin omaan yksikköönsä. Jälkeenpäin meitä askarrutti, oliko kaikki tosiaan tapahtunut niin kuin meille kerrottiin, vai painoiko päällikköä johtajan vastuu niin paljon, että hän tuhosi itse itsensä? Muutaman päivän kuluttua Tuntsajoki ylitettiin, mutta ylitys tapahtui aivan toisesta paikasta ja pienin tappioin. Niin päästiin taas etenemään kohti Alakurttia ja vanhaa valtakunnanrajaa. Ennen Alakurttia kaatui sekä suomalaisia että saksalaisia. Saksalaisten tappiot olivat kuitenkin moninkertaisia suomalaisiin verrattuna. Kaatuneet saksalaiset haudattiin tilapäisesti Alakurtille, mistä heidät myöhemmin siirrettiin vanhan Sallan kirkonkylälle ja Rovaniemen Norvajärvelle. Elettiin syyskuuta 1941. Syyssateet alkoivat ja yötkin olivat jo hämäriä. Näihin aikoihin olimme paljon liikkeellä, eivätkä teltat aina löytäneet tietään yöpymispaikoille. Jälleen huomattiin niiden tarpeellisuus. Näihin aikoihin saimme käyttöömme jonkinlaiset sadeviitatkin, jotka suojasivat ainakin pienemmältä sateelta. Alakurtista tuli keskeinen paikka suomalais-saksalaiselle sodanjohdolle. Venäläiset olivat vetäytyessään hävittäneet sieltä viimeisetkin vähäiset rakennukset, joten perässämme tulleet pioneeriosastot alkoivat pystyttää sinne heti tilapäiskäyttöön tarkoitettuja parakkeja. Meillä oli tähän aikaan saksalainen muona, johon kuului mm. suklaata, kahvia, tupakkaa ja joskus alkoholia. Alkoholin jakaminen loppui, kun jotkut käyttivät sitä väärin juomalla toistenkin annoksia. Kun Alakurtille nousi ensimmäinen parakki, siitä tehtiin sotilaskoti. Siellä oli myös niin sanottu yleinen tila mm. esityksiä varten. Muistan, kun meidän yksikkömme levolla ollessaan pääsi käymään siellä ensimmäisen kerran. Ohjelmaa piti löytyä omasta takaa, niinpä pojat keksivät, että Kustaa Liesirova soittaa viulua ja minun pitää laulaa. Eihän siinä mikään auttanut. Harjoittelimme ennen esitystä yhdessä noin tunnin verran ja esitimme sitten kaksi laulua, joista toinen oli Anniina. Ainakin aplodeista päätellen esitys meni hyvin. Aika oli hyvin rauhatonta, ja vielä vain oli mentävä eteenpäin. Seuraavaksi saavuimme Vermajoelle, jonne suomalaiset ja saksalaiset jäivät lopullisesti asemiin. Osastomme ei kuitenkaan saanut olla etulinjassa kuin muutaman viikon, kun kaikki suomalaiset irrotettiin sieltä ja asemat luovutettiin saksalaisille. Meidän osaksi tuli hyvin hankala ja vaativa tehtävä: toimia sivustojen varmistajina lähimpänä puolustuslinjan molempia päitä. Sivu 5
Rauhaton ja jännittynyt aika jatkui. Järvet alkoivat jäätyä ja vihollinen liikkui aina isolla porukalla. Ensimmäinen kenttävartiomme oli Tolvantojärven maastossa rintamalinjan välittömässä läheisyydessä. Vihollispartiot kulkivat yöllä ja päivällä yrittäen selvittää suomalaisten kenttävartioiden sijainnin. Joukkueen vahvuisesta neljän ryhmän kenttävartiostamme oli yksi ryhmä vuoroin partiossa, vuoroin lyhyellä tai pitemmällä partiolenkillä. Yhdelle tällaiselle neljän-viiden kilometrin pituiselle lenkille otin mukaani Kaarlo Peuran ja Kalle Karjalaisen. Ylitimme juuri Tolvantojärven pohjoispäässä noin 300 metrin levyistä kapeikkoa, kun Kallelle tuli yhtäkkinen hätä murjaista tarpeensa jäälle. Kun pysähdyimme odottamaan kaveria, kuului vastarannalta vihellystä muistuttava ääni. Tajusin heti, että tuosta kohdasta ei ainakaan mennä yli, ja niin me kaksi otimme nopeasti suunnan takaisin päin. Kalle tuli perässä. Kun vihollinen näki liikettä, se avasi ankaran tulituksen meitä kohti. Ei siinä ollut kenelläkään meistä muuta mahdollisuutta kuin juosta. Kallen oli siinä juostessaan vedettävä vielä housutkin jalkaansa. Kiväärinsä hän joutui jättämään. Päästyämme rannan suojaan ihmettelimme yhdessä, miten noin aavalta paikalta yleensä saattoi selvitä hengissä pois! Tapauksen jälkeen palasimme kenttävartioon, ja sieltä lähdettiin välittömästi liikkeelle isommalla porukalla. Samana päivänä partiomme joutui toisenkin kerran yllätetyksi, sillä vihollispartiot seurasivat tarkasti kaikkia liikkeitämme. Eräällä toisella Tolvantojärveltä itään päin suoritetulla matkalla ryhmäni tehtävänä oli käydä noin 20 kilometrin syvyydellä ei-kenenkään-maalla. Lumipeite oli kuukausien kuluessa vahvistunut lähelle metriä, joten maastossa liikkuminen oli suksillakin vaikeaa. Ylitimme matkalla vihollispartion jättämät jäljet ja hiukan ennen määränpäätä törmäsimme vihollisosastoon. Tehtävämme ei kuitenkaan ollut tulitaistelu vihollisen kanssa, joten pysyttelimme näkymättömissä. Tämäkin partiomatka päättyi silti erikoisesti, sillä paluumatkalla yhytimme hiihtämiseen kyllästyneen humalaisen venäläisen sotilaan ja palasimme takaisin vanki mukana, kuin taistelusta konsanaan. Kun RJP 7 perustettiin vuonna 1942, joutui pataljoonan I komppania (meidän komppaniamme, päällikkönä Sallinen) varmistustehtäviin Tuntsakylän seutuville Vuorikylästä itään. Paikka oli rauhallinen rintamalinjan pohjoispuoleen verrattuna. Kuulimme, että toinen komppania Alakurtin pohjoispuolella oli hyvin rauhattomalla alueella ja että kokonainen suomalainen partio oli tapettu siellä Tuntsajoen jäälle. Myöhemmin yksiköitä vaihdettiin, ja meidän vuoromme partioida rauhattomalla pohjoispuolella oli tosiasia talvella 1943. Helmikuun 5. päivänä joukkueemme oli mukana luutnantti Liakan vahvistetussa partiossa huonolla menestyksellä. Tunnusteluvuorossa olleet Aukusti Niskasaari ja Severi Seppälä joutuivat suon ylitettyään vihollisen vangeiksi. Pojat palasivat kyllä vankeudesta myöhemmin yleisen vankienvaihdon yhteydessä, mutta elämänkaari molempien kohdalla päättyi melkein samanaikaisesti noin vuoden sisällä kotiinpaluusta. Partiotoiminta jatkui. Oma ryhmäni oli partiovuorossa 17. päivänä helmikuuta. Jo lähtiessä sovittiin, ettemme käytä aiemmin hiihdettyjä latuja, niinpä jo menomatka suoritettiin vahvassa upottavassa hangessa vuorotellen ladun aukaisijaa vaihtaen. Paluumatkaa emme tehneetkään lyhintä reittiä pitkin, vaan koukkasimme naapurin puolelta. Tämä reitinvalinta osoittautuikin oikeaksi. Emme törmänneet suoraan viholliseen, mutta sen sijaan löysimme sen jättämät tuoreet jäljet (jotoksen). Jäljet johtivat samalle vaaralle, mistä vihollinen oli tehnyt pahojaan suomalaisten partioille. Kenttävartioon palattuamme tein ilmoituksen, että noutajat ovat tulleet vaaraan. Tästä kehittyi suomalais-saksalaiselle sotilasjohdolle herkullinen tilaisuus motittaa vihollisosasto. Luultavasti kaikki Alakurtilla olevat reservit joutuivat heti liikekannalle, eikä kulunut tuntiakaan, kun komppanian päällikkö Sallinen tuli irroitettavissa olevien miestensä kanssa avuksi. Minä tietenkin jouduin joukoille oppaaksi. Eteneminen mahdollisimman lähelle vihollista oli varsin jännittävää, koska kaiken liikkeen oli tapahduttava vihollisen tietämättä. Parin tunnin kuluttua saartorengas oli valmis. Osa noin 120 miehen vahvuisesta venäläiskomppaniasta yritti ryntäillä pois motista, mutta pääosa mottiin jääneistä jäi puolustuskannalle odottamaan apuvoimia. Sivu 6
Muutaman tunnin ajan vaaralla kävi katkeamaton pauke ja rähinä. Liikkeellä oli todella niin omien kuin vihollisenkin ampumaa räjähtävää luotia. Tässä kahakassa kaatui joukkueemme johtajan Aulis Suomisen lähetti Ilmari Kemppainen ja Suominen itse haavoittui. Vuorokausi vaihtui. Aamuyön tunteina motti laukesi, kun suomalaisten avustamat saksalaiset ryntäsivät vihollisosaston kimppuun. Venäläisiä johtanut kapteeni antautui vangiksi muiden mukana. Mottiin jäänyt osasto oli kuitenkin aiheuttanut tappioita kaatuneina ja haavoituneina myös silloisille aseveljillemme. Ottelun jälkeen venäläisten partioiden liikkuminen ainakin niissä maastoissa kevätkaudeksi väheni. RJP 7:n toiminta rintamalohkon sivustoilla päättyi keväällä 1943. Sen jälkeen vastuu sillä lohkolla jäi saksalaisille. Vaihteeksi levolle Huhtikuun loppupuolella 1943 pataljoonamme lastattiin Sallassa rautatievaunuihin. Tietona oli, että pääsemme levolle ja päämajan reserviksi Kontiomäen tienoille, joka oli risteysasema. Lepo jäi vain muutaman viikon mittaiseksi, sillä Suomen sodanjohto oli saanut tietoja venäläisten hyökkäysaikeista Syvärin lohkolla. Käskyn mukaan keräsimme ihan hälytysluontoisesti varusteet kasaan ja nousimme rautatievaunuihin tietämättä vielä silloin, mikä oli matkan päämäärä. Juna kyllä seisoi monella asemalla, mutta silloinkaan ei aina tiedetty, missä milloinkin oltiin. Kun oli vietetty vuorokausi tavarankuljetusvaunuissa, alkoi meille vähitellen selvitä, mihin ollaan menossa. Ensimmäisen kerran pääsimme maihin silloisen Äänislinnan, nykyisen Petroskoin, asemalla. Kaupungista jäi jonkinlainen kuva mieleen. Vielä kerran noustiin takaisin vaunuihin ja matka jatkui muutamia tunteja. Sitten alkoi pitkä marssi kohti Syvärijoen toisella puolella sijaitsevaa Juksovaa, missä olivat suomalaisten asemat. Jossakin siinä lähellä oli myös Homorovitsa-niminen paikka, joka on jäänyt mieleeni. Matka Tokarin rautatieasemalta Juksovaan oli noin 60 70 kilometriä. Se suoritettin marssimalla. Perillä huomasimme, että alueella oli aika rauhallista. Mistään venäläisten suurhyökkäyksestä ei enää puhuttu, sen sijaan kuulimme, että miehiä aletaan päästää lomalle. Olin käynyt Sallasta lomalla juuri muutamaa viikkoa aikaisemmin, joten minulla ei pitänyt olla vuorolomaa tiedossa. Komppanian päällikkö sanoi kuitenkin minulle, että saan lähteä lomalle. Olin ihmeissäni, mistä tämä johtui, mutta sitten asia selvisi: loma tuli Sallan partioreissuista. Lomapaperit saatuani lähdin heti matkaan. Alkumatka oli tietenkin tehtävä jalkaisin kenttäradan (kapearaitainen rautatie) alkuun saakka. Junamatkalla oli erikoista se, että vaunuja vetänyt veturi putosi monta kertaa alas kiskoilta. Vaunut oli varustettu vahvoilla puisilla kangilla, joilla veturi nostettiin takaisin radalle, ja taas mentiin. Näin päästiin Tokarin rautatieasemalle, mistä lähti Suomeen sotilaita kuljettava juna. Siinä oli jo oikeat matkustajavaunut. Kun asemalla katselin junaa, huomasin, että siinä oli ainakin yksi makuuvaunukin. Sotilaille näitä makuupaikkoja ei ollut tarkoitettu, ainoastaan upseereille. Menin junan konduktöörin luokse ja vaihdoin saksalaisella tupakalla itselleni makuupaikan. Minulla olikin paljon tupakkaa, koska en itse polttanut. Matkan aikana junasta näki vähän tarkemmin Itä- Karjalan maisemia. Junan vaihto oli Matkaselässä, minne kesti ajaa ainakin 12 tuntia. Toisessa junassa ei enää ollut makuupaikkoja, vaan itsensä saattoi oikaista vain istuinpenkkien alle tai laukkuhyllylle. Lomani kesti kaikkiaan kaksitoista vuorokautta. Matkanteko sekä mennen että palatessa vei toista vuorokautta. Paluumatkalla emme palanneetkaan Neuvostoliiton puolella takaisin samaa reittiä, vaan jäimme junasta siellä, missä rautatie kulki lähimpänä Syvärijokea. Nousimme joella kulkevaan matkustajalaivaan, joka oli vanha ns. siipirataslaiva. Sieltä oli hyvät näköalat joen molemmille puolille. Sovimme muutamien poikien kanssa, että jos sotareissulta yleensä selvitään, tullaan vastakin ajamaan tällä samalla laivalla. Laivamatka kesti muutamia tunteja. Itäkarjalaisia asumuksia näkyi molemmin puolin jokea. Erikoisesti mieleeni on jäänyt se, että joen ylittävä Muurmanniin johtavan rautatien silta taittui keskeltä kahtia ja antoi näin tietä laivallemme. Laiva jatkoi matkaansa, mutta meidän oli jätettävä se siellä, missä suomalaisten kenttärata alkoi kohti etulinjoja. Lomamatka oli nyt suoritettu, ja tosiasiallisesti ilman Sivu 7
tätä matkaa en tietäisi paljoakaan Itä-Karjalasta. Koko Itä-Karjalassa vietetty aika oli minusta kaikkian erityisen mielenkiintoinen ja mieleenpainuva. Suomalaisten sillanpääasema Syvärijoen eteläpuolella oli leveydeltään noin 140 kilometriä ja syvyydeltään 10 30 kilometriä. Tilanne siellä vaikutti rauhalliselta, eikä mitään erikoista ollut poikien puheiden mukaan tapahtunutkaan. Kovin uutinen oli se, että lähipäivinä joudutaan jälleen lähtemään. Sekin kävi selville, että samalla lohkolla oli asemissa JR 8, eli juuri se porukka, josta Väinö Linna oli tehnyt kirjan Tuntematon Sotilas. JR 8 oli tullut Syvärille Äänislinnan kautta. Siellähän meidänkin joukko-osastomme ehti olla toista vuorokautta. Nyt oli kulunut vähän toista kuukautta siitä, kun tulimme Juksovaan, ja minä olin ollut siitä ajasta kaksi viikkoa lomareissulla. Lähtö Syväriltä Seuraavana aamuna tuli tieto, että muutaman tunnin kuluttua pitää kaikkien olla valmiina lähtöön. Se tiesi noin 70 kilometrin marssia pitkin kapulateitä ja oikopolkuja Tokarin rautatieasemalle. Puolimatkassa yövyttiin Boldino-järvellä, eikä marssi tuntunut mitenkään erikoisemmin rasittavalta. Yön nukuttuamme edessä oli vielä samanlainen kävelymatka. Kenttärataa ei pataljoonan vahvuinen osasto voinut käyttää. Ihmettelimme, mitä oli tapahtunut, kun kiire oli niin kova. Tokarin asemalla saimme nousta tavaravaunuihin ja sitten vain matkaan. Enää ei ollut aikaa pysähtyä Äänislinnassa. Onneksi saimme menomatkalla olla kaupungissa sen toista vuorokautta. Sitten tultiin Matkaselän risteysasemalle ja vasta siellä huomasimme, että olimme menossa kohti pohjoista. Pian oltiinkin takaisin Kontiomäessä. Kesäkuun alkupäivinä sieltä oli lähdetty ja nyt oli ohitettu heinäkuun puoliväli vuonna 1943. Kohti Kiestinkiä Meille oli tuotu Kontiomäkeen polkupyörät, joilla poljimme Hyrynsalmen leirintäalueelle. Yövyimme siellä ainakin ensimmäisen yön. Kiire tuntui olevan kova, sillä pian polkupyörät oli jätettävä ja noustava kuorma-autojen lavoille. Ajettiin pitkin Uhtualta Kiestinkiin menevää tietä ja pysähdyttiin Tuoppajärven ja siinä lähistöllä olevan Suvisuurijärven kohdalle. Vihollispartiot olivat täällä tien käyttäjille jatkuvana riesana. Huomasimme heti, että nyt olimme tulleet rauhattomalle alueelle. Partioinnista alueella vastasivat saksalaiset joukot, mutta heidän huoltoyhteytensä olivat jatkuvasti poikki. Siitä pitivät vihollispartiot huolen. Neuvostoliittolainen kovaääninen kuuluttikin, että kyllä se tiedetään, että suomalaiset ovat tulleet pelastamaan saksalaiset nälkäkuolemalta. Jo seuraavana päivänä suomalaisilla oli yhteenotto venäläisen partion kanssa. Meidän komppaniamme majoittui Suvisuurijärven itärannalle. Kenttävartioita asetettiin lähemmäksi Tuoppajärveä ja sen jälkeen partiot jahtasivat toisiaan. Elo-syyskuu oli sekä omien että vihollispartioiden liikkumisessa vilkasta aikaa, koska partioiden liikkeitä oli maastossa huono jäljittää. Sotatapahtumista muualla Euroopassa ei täällä paljon tiedetty. Jostakin kuitenkin vuoti tietoja, että saksalaisille oli tullut tappioita itärintamalla. Muutamien viikkojen kuluttua Suvisuurijärvelle tuli Suomessa olevien saksalaisten joukkojen päällikkö kenraali Rendulih. Hän oli käynyt saksalaisten joukko-osastojen luona Kiestingissä puhumassa lähinnä propagandaa joukkojen mielialan nostamiseksi. Sitä samaa sanomaa hän tulkin välityksellä esitti meille suomalaisillekin. Syksy 1943 oli Uhtuan rintamalla ankaraa aikaa. Yöt kylmenivät ja järvetkin alkoivat jäätyä. Partioiden jättämät jäljet olivat taas helpommin havaittavissa. Siinä se meni jouluaikakin, samoin vuoden vaihtuminen. Mitään erikoista ei jäänyt mieleeni joulusta 1943, olihan se jo neljäs jouluni yhtäjaksoisesti sotahommissa. Vihollisen vilkkaan liikehdinnän takia koko pataljoona oli kuukausia lomakiellossa. Vähiä miehiä ei Sivu 8
ollut varaa päästää lomalle. Erään tapauksen muistan näiltä talvikuukausilta. Veljeni Matti ajoi Uhtuan suunnalla kuorma-autoa, ja minulle tuli aivan välikäsien kautta tieto, että hän tulee tuomaan muonaa (elintarvikkeita) ajaen Uhtualta pitkin Röhön tietä meidän pataljoonaamme Suvisuurijärvelle. Kerroin tästä komppanianpäälliköllemme ja hän kehotti minua menemään pataljoonan varastolle Mattia vastaan ja käski tuomaan hänet minun luokseni yöksi. Koska järven toisella puolella sijaitsevalle varastolle oli matkaa monta kilometriä, otin hevosmiehen kyytimään itseäni. Niin saimme yöpyä veli-matin kanssa samassa paikassa. Juttua riitti paljon, olimmehan tavanneet viimeksi kaatuneen Kustaa-veljemme siunaustilaisuudessa vuonna 1941. Komppanian päällikkö Sallinen oli lähettiensä avulla järjestänyt meille myös ruokaa ja juomaa. Jälkeenpäin ihmettelin tällaista vieraanvaraisuutta ja sitäkin, millä tavalla päällikkömme yleensä koko tilanteeseen suhtautui. Talvisaikaan Röhön tiellä oli rauhallisempaa, mutta kesän aikana siellä oli usein yllätyksiä. Vihollispartiot asettivat tielle miinojaan ja myös tulittivat suomalaisia ajoneuvoja. Tie oli kokonaisuudessaan niin vaarallinen, ettei sitä kukaan mielellään käyttänyt. Talvikuukausienkin oli pakko kulua, vaikka usein elämä siellä tuntui kovin vaikealta. Pataljoonamme kolme komppaniaa olivat melko etäällä toisistaan, joten parhaiten tiesimme aina oman osaston tapahtumista. Silloin, kun vastassa oli isompi vihollisporukka, olivat kaikki irrotettavissa olevat miehet samalla asialla. Mieleeni on jäänyt erikoisesti Kunevajärven taistelu, joka kesti toista vuorokautta. Sen talven suurimmat tappiot meidän pataljoonamme lohkolla tulivat juuri Kunevajärvellä. Saksalaisten sotamenestyksestä Venäjällä tuli edelleen negatiivisia tietoja. Nämä uutiset panivat meidät ajattelemaan, että mitenkähän tässä hommassa käy? Kevään tulo oli jo pitkällä, kun sain äidiltä kirjeessä tiedon, että minua on päämajan kautta anottu ns. kylvöjentekolomalle. Veljeni Matti oli edellisen vuoden kevätkesällä käynyt kotona tekemässä saman työn. Muistan, että sotaa edeltävinä vuosina kylvötöissä oli monta miestä. Lomani aikana tein viidessä viikossa kaikki kylvötyöt yksin. Kotirintamalla aika oli hiljaista ja odottavaa. Olin kesäkuun 1944 alkupäivinä vielä kylvöntekolomalla ja muistaakseni jotakin jäi vielä tekemättäkin, kun sain käskyn palata rintamalle. Matkustin Kuusamon Kananaisten kautta takaisin joukko-osastooni Suvisuurijärvelle ja ilmoittauduin esimiehelleni. Sain kuulla, että komppaniassa oli suoritettu uusia järjestelyjä, ja minut oli siirretty konekiväärijoukkueeseen puolijoukkueen johtajaksi. Porukkaani kuului kaksi konekivääriryhmää. Karjalan kannaksella oli alkanut Neuvostoliiton suurhyökkäys. Venäläiset olivat myös nousseet maihin Vitelessä Laatokan koillisrannalla. Nämä uutiset kuultuamme arvasimme, että oli jälleen lähdettävä. Kului vain viikon päivät, kun ensimmäinen porukka saksalaisia tuli vastaanottamaan samat tehtävät, jotka vajaa vuosi sitten luovutettiin meille. Juhannusta edeltävällä viikolla pataljoonamme lähti Suvisuurijärveltä kohti Kuusamoa ja sieltä edelleen pitkin saksalaisten rakennuttamaa kenttärataa kohti Hyrynsalmea. Kun pataljoonamme oli Hyrynsalmella lastattu tavaravaunuihin, meille selvisi, että joudumme Laatokan koillispuolelle, missä venäläiset olivat nousseet maihin ja muodostaneet sillanpääaseman. Ensimmäisen taistelun venäläisten kanssa kävimme Suojärven Kotajärvellä (Hyrsylänmutkassa). Venäläiset olivat asettautuneet asemiin vähän korkeammalle paikalle, missä oli muutamia pieniä rakennuksia. Näistä rakennuksista he avasivat tulen heti meidät havaittuaan. Laitoimme konekiväärit asemiin ja vastasimme tulitukseen. Muutaman minuutin kuluttua puolijoukkueeni toisesta konekivääristä kaatui ampuja todennäköisesti vihollisen tarkka-ampujan luodista. Konekivääri siirrettiin nopeasti toiseen paikkaan, uusi mies tilalle ja tulitus jatkui. Mutaman tunnin kuluttua vihollinen alkoi vetäytyä. Poistuessaan Kotalahden kylästä venäläinen jätti jälkeensä kymmeniä kaatuneitaan. Tämä yhteenotto oli vasta alkusoittoa siitä, mitä lähiviikkoina ja -kuukausina oli edessä. Konekyvääriryhmän siirto puolustuspaikasta toiseen oli aina raskas toimenpide. Painavimpia olivat konekiväärin osat, jalusta ja varsinainen, sitten patruunalaukut täynnä ladattuja patruunavöitä ja Sivu 9
kaiken tämän lisäksi vielä ryhmän henkilökohtaiset aseet. Kun irtaantumiskäsky tuli, konekivääri sai irtautua vasta viimeisenä. Yleistilanne oli melko vakava. Kävimme venäläisiä vastaan ns. viivytystaistelua. Viholliset pyrkivät saamaan läpimurtoja aina siellä, missä suomalaisten puolustus oli heikointa. Saimme käskyn irrottautua asemista ja siirtyä uudelle puolustuslinjalle Kivijärven tien läheisyyteen. Tässä vaiheessa muutamissa miehissä alkoi näkyä jo hermostumisen merkkejä. Yleensäkin miesten välinen sanailu oli huumorilla höystettyä, mutta kyllä sen jo huomasi, kuka oli tosissaan. Aloin seurata muutamien miesten otteita. Huomasin, että toinen heistä kiersi ohkaisesta koivusta nipun sidontarenkaita ja työnsi ne reppuunsa. Mies ei hävinnyt heti, vaan vasta muutaman päivän perästä huomattiin hänen lähteneen kenenkään tietämättä. Toinen miehistä häipyi vetäytymisvaiheen aikana. Sotavankien palautuksen aikoihin tämä oli väittänyt joutuneensa venäläisten vangiksi. Tosiasiassa hänen katoamisensa aikaan ei edes ollut taistelutilannetta. Lieneekö koivunrenkaita punonut mies tarvinnut vitsaksia esimerkiksi vesistöä ylittäessään? Molemmat miehet joutuivat myöhemmin kiinni, eikä tällaisista purnaavista miehistä olisi joukkueelle ollutkaan muuta kuin vahinkoa. Näinä aikoina ei yöpymistä varten ollut aina telttoja käytettävissä, vaan miehet nukkuivat taivasalla, kuka mitenkin parhaaksi katsoi. Olin jostakin saanut lisävarusteeksi vahvan viltin, jota kannoin mukanani, vaikka se painoi aika tavalla. Joskus sen viltin alla nukkui kolmekin miestä. Valitsin itse aina keskimmäisen paikan, koska se oli lämpimin. Yöt olivat kylmiä. Kävimme edelleen viivytystaistelua päälle käyvää venäläistä vastaan. Kivijärvilinjan asemissakaan ei oltu kuin viikon päivät, kun muutaman tunnin tulituksen jälkeen tuli irtaantumiskäsky ja lähdimme vetäytymään taaksepäin. Tämä sama operaatio toistui monta kertaa ennen vetäytymistä Tolvajärvilinjalle. Jo talvisota-aikana näillä samoilla paikoilla oli käyty kovia taisteluja. Tolvajärvi-linja olikin puolustuksen kannalta maastollisesti varsin sopiva. Molemmilla osapuolilla oli vetäytymisvaiheen aikana ollut koko ajan käytössään myös tykistöä ja kranaatinheittimiä, mutta Tolvajärven linjalla niitä käytettiin huomattavasti entistä enemmän. Heinäkuun lopulla 1944 järeitten aseitten toiminta vilkastui ja lisäksi venäläiset hävittäjät kävivät joka päivä suomalaisten linjoilla. Toisinaan hävittäjät suojasivat pommikoneita, jotka moukaroivat suomalaisten asemia. Suomalaisten lentotoiminta oli melko vähäistä. Pataljoonamme oli vetäytynyt Ylä-Tolvajärvi Matala Ruotausjärvi linjalle, missä käytiin vielä ennen välirauhan tuloa kovia taisteluja. Meidän joukkueemme kohdalle sattui muutamia talvisodan aikana kaivettuja kuoppia, jotka olivat sopivia sirpalesuojia yhdelle miehelle. Kun kuopassa oli polvillaan, saattoi sitä käyttää myös ampuma-asemana. Kuopan nurkassa oli vielä jäljellä kivikasa ja tuhkaa, joten sitä oli talvisota-aikana lämmitetty. Lähipäivinä meille selvisi, miten se homma oli yleensä toiminut. Kivet oli kuumennettu yön aikana, koska kuopassa ei tietenkään voinut pitää päivällä tulta savun muodostumisen takia. Jos savua näkyi, venäläiset ampuivat heti suorasuuntaustykillä.vihollisen jalkaväki ei enää hyökännyt, mutta tykistö ampui kranaatteja aivan jatkuvasti. Elokuussa meille tuli tieto, että puolustusasemat pysyvät nyt tässä. Asemia oli parannettava ja aloitettava myös korsujen teko talven tuloa varten. Tiesimme, että tällä samalla linjalla oli venäläiset vastaanotettu jo talvisodan aikana, ja kaikilla oli sellainen henki päällä, että tältä linjalta ei vetäydytä mihinkään! Oli elo-syyskuun vaihde, kun ensimmäisen kerran kuulimme välirauhan suunnitelmista. Ja niinhän ne neuvottelut edistyivät, että neljäntenä päivänä syyskuuta aseet meidän puolellamme vaikenivat. Venäläiset ampuivat asemiimme vielä neljä-viisisataa kranaattia ja yrittivätpä vielä lähestyäkin asemia. Kului kaksi viikkoa, ja sitten aloitimme kahden vuorokauden marssin kohti Tohmajärven rautatieasemaa. Sieltä alkoi kuljetus kohti pohjoista ja 24.9.1944 oltiin jälleen Kontiomäessä. Sieltä jatkettiin edelleen Hyrynsalmelle, jonne majoituttiin. Sivu 10
Eteneminen Lappiin Tuli määräys lähteä taistelemaan entisiä aseveljiä vastaan Suomen Lappiin. Meillä oli taas vaihteeksi käytössä polkupyörät, joilla poljimme Hyrynsalmelta Suomussalmen kautta Ristijärvelle. Välillä yövyimme teltoissa kahdessakin eri paikassa. Ristijärveltä jatkettiin matkaa Kuusamon eteläpuolitse Piispajärven Tyräjärven Näljän kautta Taivalkoskelle. Majoittuminen tapahtui Taivalkosken kirkonkylän eteläpuolella. Vetäytyessään kohti pohjoista saksalaiset olivat räjäyttäneet siltoja ja rumpuja, joita suomalaiset pioneerit korjasivat. Saksalaiset olivat myös ovelasti miinoittaneet kaikki sellaiset paikat, missä ihmisten oletettiin liikkuvan. Iijoen ja Kostonjoen sillat oli räjäytetty, joten jouduimme ylittämään joet ns. ruuhilautoilla. Räjähtäneet miinat aiheuttivat miehistötappioita, mikä hidasti etenemistä. Haavoittuneita oli siinä vaiheessa jo toistakymmentä. Eräässä vaiheessa komppanioitten etenemisjärjestystä muutettiin niin, että meidän 1. komppaniamme eteni kärjessä. Suuntana oli Perä-Posio, missä koko pataljoona yöpyi. Siellä myös luovutettiin polkupyörät RajaJp 5:lle. Pohjoisen talvi oli tulossa jo kovaa vauhtia, oltiinhan lokakuun puolessa välissä. Kemijärven yhteiskoululla komppaniamme yöpyi 20.10.1944. Saksalaiset olivat räjäyttäneet Kemijärven rautatiesillan. Se oli murheellinen näky, kun vaunujen pyörät näkyivät osittain veden alta. Kemijoen ylitimme puretusta heinäladosta tehdyllä kopukalla. Kemijärven kauppalasta lähes puolet oli poltettu. Komppaniamme erkani II ja III:sta komppaniasta ja lähti etenemään kohti Märkäjärveä (nykyistä Sallan kirkonkylää). Mitä lähemmäksi määräpaikkaa pääsimme, saksalaisten miinojen määrä vain lisääntyi. Pioneerit purkivat miinoituksia, mutta siitä huolimatta vahinkoja sattui aivan liikaa. Marraskuu oli puolivälissä, kun saimme tiedon kotiuttamisesta. Vaikka kaikki ei ollut mennytkään niin hyvin kuin sodan alussa odotimme, mielellään sieltä lähti. Palveluksesta vapautuminen tiesi jälleen kerran pitkää marssia, nyt kuitenkin ilman asetta, jota minäkin kannoin neljä vuotta yhdeksän kuukautta yhteen menoon. Matka Märkäjärveltä Paltoman rautatieasemalle oli satoja kilometrejä, mutta eihän se tuntunut rasittavalta, kun tiesi, että nyt ollaan vapaita miehiä. Hävitetyllä alueella, mistä lähdimme, ei ollut edes kuorma-autoja käytettävissä, ja jos olikin, ei niihin olisi saanut mistään bensiiniä. Siksi nämä viimeisetkin sadat kilometrit oli kuljettava jalkaisin. Kotipaikkakunnalla piti ilmoittautua Raahen Yhteislyseolla. Minun kohdallani tämä tapahtui 28.11.1944. Sota oli ohi. Sivu 11