viisi VERINEN OMAHA Ensimmäiset maihinnousualukset saapuivat rannalle 352. jalkaväkidivisioonan eteen kello 6.30. Amerikkalaisten 1. ja 29. jalkaväkidivisioonien miehet juoksivat hiekalle ja lähtivät ylittämään 300 metrin mittaista vaara-aluetta. Matruusi Wesley Hoer kuului yhden maihinnousualuksen miehistöön. Alus oli täynnä jalkaväensotilaita ja räjähteitä. Hermot olivat kireällä, sillä yksi ainoa osuma lopettaisi matkanteon silmänräpäyksessä. Veneen lähestyessä rantaa kaikki kyydissä olleet jännittyivät entisestään. Pian pohja osuisi hiekkaan ja ramppi laskeutuisi alas, jolloin sotilaat joutuivat konekivääritulen armoille. Jos kaikki sujui hyvin, sotilaat pääsivät kannelta nopeasti, minkä jälkeen alus peruuttaisi rannalta ja valmistautuisi uuteen matkaan. Päällikkö kielsi etummaisia miehiä nojaamasta ramppiin, tai muuten he putoaisivat sen alle. Maihinnousualus osui pohjaan ja ramppi laskeutui alas. Osa miesparoista ei ollut kuunnellut päällikköä tai jäi takaa tulevien jalkoihin, sillä Hoer näki parin miehen putoavan rampin alle. He eivät milloinkaan palanneet pinnalle. Konekiväärituli raastoi rantaa aluksen edessä, mutta pian päästiin peruuttamaan. Hoer tiesi joutuvansa toistamaan matkan vielä monta kertaa, mutta oli tyytyväinen, ettei joutunut jäämään rannalle. Hän vilkaisi selkänsä taakse, jossa rannan ylle alkoi kohota savua taistelun äänten kantautuessa selvästi korviin. Wegnerin pelkäämä hetki oli koittanut: Tulta, Wegner, tulta! Lang huusi minulle. Jähmetyin paikalleni, kun näin oliivinvihreisiin asepukuihin pukeutuneet miehet kahlaamassa kohti rantahiekkaa. He näyttivät täysin suojattomilta avaralla rannalla. Lang tarttui pistoolinsa perään ja iski sen kypärääni. Metallin kalahdus sai minuun eloa, ja vedin liipaisimen pohjaan. Konekivääri alkoi laulaa ja suolsi kuumaa lyijyä rannalla juoksevia miehiä päin. Näin osan lakoavan ja tiesin osuneeni heihin. Muut syöksyivät vähäiseen suojaan. Luodit repivät rantaa pitkin poikin. Yhdeksäntoistavuotias hannoverilaisjannu oli juuri kaatanut joukon miehiä. Järkeilin mielessäni, että tämä oli nyt sotaa, mutta siitä huolimatta suuhun jäi paha maku. Ei ollut kuitenkaan aika pohtia oikean ja väärän eroa, vaan eloonjäämistä.
VERINEN OMAHA 79 Kun Severloh avasi tulen konekiväärillään, Frerking käski tykkien ampua Doraan. Tulitus pakotti Severlohin edessä olleet amerikkalaissotilaat maahan. Kun hän seisahtui lataamaan tai vaihtamaan piippua, yksi tai kaksi rohkeinta uskaltautui avoimessa maastossa jaloilleen päästäkseen rantavallin taakse piiloon. Joillakuilla kävi tuuri, toisilla ei. Severloh ei ollut WN 62:n ainoa konekiväärimies. Jäljellä olleet panssarintorjuntatykit alkoivat tulittaa kantaman päähän tulevia maihinnousuveneitä. Ilman niitä liittoutuneet häviäisivät, oli laivasto kuinka suuri hyvänsä. Sotamies Gockel oli valmiina, kun ensimmäinen aalto ryntäsi rannalle hänen lähellään: Joukot säntäsivät liikkeelle ensimmäisistä aluksista ja upposivat veteen polviaan myöten, jotkut jopa rintaan asti. Matka suojattomalle rannalle oli märkä. Viholliset suuntasivat rantavallin tarjoamaan parhaaseen suojaan. Me puolestamme tartuimme toimeen; siihen asti ei ollut voitu tehdä mitään ilmapommitusten ja tykistökeskitysten takia. Olimme kiitollisia bunkkereille henkemme pelastamisesta. Ensimmäisten maihinnousuveneiden sotilaat etenivät pari askelta tiiviissä muodostelmassa, mutta hajaantuivat nopeasti luotettavan MG 42 -konekiväärin ensimmäisen sarjan jälkeen. Littryssä 352. jalkaväkidivisioonan esikunta hukkui rannikon tulipesäkkeiden ilmoituksiin. Niistä osa oli tyyniä, toiset hätääntyneitä. Kenraaliluutnantti Kraissin ja kaikkien hänen alaistensa mielestä oli päivänselvää, että oikea maihinnousu oli alkanut. Berliinin sodanjohto ei sitä kuitenkaan uskonut. Koko juttu oli hämäystä, ja oikea maihinnousu tapahtuisi Calais ssa. Kraiss tiesi, että Normandiaan ei saataisi merkittäviä vahvistuksia ennen kuin kenraalit uskoisivat, että kyse oli todellisesta hyökkäyksestä Ranskaan. Toistaiseksi 352. divisioona oli omillaan. Vähän seitsemän jälkeen esikuntaan saapui viesti yhdeltä 716. jalkaväkidivisioonan yksiköltä. Viestin oli lähettänyt erään itäpataljoonan komentaja. Hän ilmoitti majuri Blockille, että panssariajoneuvoin vahvistettu vihollinen lähestyi Meuvaines ta, ja että toinen, pienempi yksikkö oli torjuttu Asnelles ssa. Majuri Block kysyi, miksei upseeri ollut ilmoittanut asiasta oman divisioonansa johdolle. Vastaus oli yksinkertainen; yhteys oman divisioonan kaikkiin muihin yksiköihin oli katkennut, ja liittoutuneiden lähestyessä 352. divisioonan sivustaa upseeri katsoi sen olevan vaarassa. Block välitti viestin viipymättä Kraissille. Kenraaliluutnantti suuttui; 716. divisioona mureni jo, vaikka taistelu oli vasta ehtinyt alkaa. Vielä vakavampaa oli sivustaan kohdistunut uhka. Kraiss oli saanut 84. armeijakunnalta virallisen luvan Meyerin taisteluosaston palauttamiseen, joten hän saattoi komentaa miehet tilkitsemään oikeaa sivustaa ja ottamaan yhteyden 716. jalkaväkidivisioonan suurempiin yksiköihin. Hän käski Blockin käskeä itäpataljoonan komentajaa pitämään puolensa Meyerin osaston saapumiseen asti. Jos pataljoona perääntyisi, tie Bayeux hin olisi täysin auki. Kraiss lähetti siis kolmasosan divisioonastaan brittirantojen länsipäähän ja pani kampoihin kolmelle muullekin vihollisdivisioonalle, vaikkei itse sitä vielä tiennytkään. Yritykset saada uusi käsky eversti Meyerin korviin onnistuivat vasta yhdeksältä. Silloin hänet komennettiin joukkoineen asemiin Esquayn ympärille noin kolmen kilometrin päähän Bayeux sta itään. Perille päästyään hänen oli määrä lähteä vastahyökkäykseen Creponin suuntaan, mitä miehet olivat harjoitelleet toistuvasti. Manööverin tarkoituksena oli lyödä kiila divisioonan sivustaa uhkaavien vihollisyksiköiden väliin. Eversti Gothin miehet olivat taistelun tuoksinassa rannikon rintamalla. 916. kre-
80 TAISTELU NORMANDIASTA natöörirykmentin 1. pataljoona oli jo rannalla tukkimassa tykistökeskityksen aiheuttamia vuotoja. Reserveissä Gothilla oli sillä haavaa ainoastaan oma esikuntakomppaniansa, jota komensi kapteeni Steneck. 916. rykmentin komentobunkkeri oli Formignyn laitamilla, ja esikuntakomppanian miehet olivat levittäytyneet Treviersistä Formignyyn. Steneckin käskettiin jakaa komppania pienryhmiin, joiden oli määrä suorittaa erikoistehtäviä, kuten vastahyökkäyksiä vihollisen murtautuessa rintaman läpi. Komppania oli jaettu neljään joukkueeseen, joista jokaisella oli oma tarkoituksensa. Ensimmäisenä oli esikuntajoukkue, johon kuuluivat kaikki hallinto- ja huoltohenkilöt lääkintämiehet mukaan luettuna. Rykmentin lääkärin, tohtori Bahrin sidontapaikka oli komentobunkkerin lähettyvillä. Muut kolme joukkuetta olivat viesti-, pioneeri- ja tiedustelujoukkueet. Kaksi jälkimmäistä koostuivat asianmukaisesti koulutetuista jalkaväensotilaista. Korpraali Georg Seidl ja hänen hyvä ystävänsä krenatööri Alois Meyer kuuluivat tiedustelujoukkueeseen. Molemmat olivat vielä komentobunkkerin vieressä olleessa leirissä. Korpraali Seidl sai kohtalaisen pehmeän laskun taisteluun: Olin tiedustelujoukkueen jäsen, mikä ei ollut niin loistokasta kuin voisi luulla. Voisi kuvitella, että käytössämme oli panssaroituja autoja tai moottoripyöriä, mutta kaikki 27 miestä etsivät vihollista pyörän selässä. Joukkueeseen kuului kolme yhdeksän miehen ryhmää. Ryhmässä oli yksi MG 42 -konekivääri, yksi kranaatinheitinkivääri ja yksi MP 40 -konepistooli, joka oli ryhmänjohtajalla ja yksi puoliautomaattinen kivääri. Muilla oli K98- kiväärit [Mauser-pulttilukkokivääri]. Puoliautomaattinen kivääri oli minulla [Seidlin mukaan G41, mutta G43:t olivat yleisempiä]. Kesäkuun kuudennen päivän aamuna joukkue oli esikuntajoukkueen luona rykmentin päämajalla. Kapteeni Steneck antoi kullekin ryhmälle oman tehtävän. Minun ryhmäni eli 3. ryhmä sai käskyn vartioida komentobunkkereita. Meillä kävi tuuri, kun ei tarvinnut lähteä polkemaan. Toinen ryhmä lähetettiin vartioimaan lennätin- ja puhelinkeskusta Treviersiin. Ensimmäinen ryhmä lähetettiin etulinjaan reserviksi. Vietin siis maihinnousun ensimmäisen päivän alun bunkkerin ovella kuuntelemassa rannalta kantautuneita taistelun ääniä. Korpraali Seidlin kuunnellessa laukauksia tilanne ei ollut juurikaan muuttunut. Amerikkalaisjoukkojen ensiaallot olivat päässeet rannalle, mutteivät sanottavasti eteenpäin. Etupäässä ne keskittyivät pääsemään rantavallin suojaan. Suuri osa amerikkalaissotilaista oli kadottanut aseensa ja varusteensa, kun maihinnousualukset saivat osuman tai kaatuivat. Komentoketju oli katkennut, ja ahdinkoon joutuneiden sekä rannan reunalla sijainneen matalan kivivallin taakse kyyristyneiden miesten keskuudessa alkoi levitä lamaannus. Sotamies Milton Burke 29. divisioonan 116. rykmentin taisteluosastosta saapui keskelle sekasortoa: Vuoroa odottaessamme yritimme seurata tapahtumia edes laivojen luona. Täyslaidallisia raketein ampuneet laivat tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Lopulta lähdimme kohti rantaa. Minua jännitti hieman, sillä minut oli juuri komennettu BAR-mieheksi (Browningin puoliautomaattinen pikakivääri), vaikka olin saanut tiedustelukoulutuksen. Pidin vasemman silmän päällä silmälappua, sillä peruskoulutuksessa olin oppinut, ettei toista silmää saanut sulkea tähdätessä. Kersantti antoi minulle lapun, jota oli pakko käyttää, jos halusin osua kiväärillä yhtään mihinkään. Rampin laskeutuessa hyppäsimme veteen, joka
VERINEN OMAHA 81 Omaha Beach vuonna 2009 WN 62:n bunkkerista katsottuna. (P. Botting) Näkymä Omaha Beachilta WN 62:een vuonna 2009 laskuveden aikaan. (P. Botting) Omaha Beach vuonna 2009. Kuva on otettu WN 62:n vasemmalta puolelta rantaan laskeutuvien törmien kohdalta vuoroveden noustessa. (P. Botting)
82 TAISTELU NORMANDIASTA Omaha Beach vuonna 2009. Näkymä rannan reunalta kohti törmää ja WN 62:ta. (P. Botting) Omaha Beach vuonna 2009 nähtynä Hein Severlohin konekivääripesäkkeen alueelta. (P. Botting) WN 62:n bunkkeri, johon on merkitty valmistumisvuosi. (P. Botting)
VERINEN OMAHA 83 ulottui rintaan asti. Rimpuilimme varusteiden painon alla, mutta pääsimme lopulta rantaan. Vedestä päästyäni huomasin miesten makaavan rannan toisella puolella olevan kivimuurin suojissa. Lähdin juoksuun ja liityin joukkoon. Kaikki upseerit ja jopa rykmentin komentaja olivat haavoittuneet. Vieressäni olleen miehen kuva pääsi Time-lehden sivuille. Hänen nimensä oli Ed Reagan [Robert Capan kuuluisa sumea kuva vedessä makaavasta amerikkalaissotilaasta]. Kyyhötimme muurin äärellä vielä pitkään, sillä siitä ei voinut hievahtaakaan saamatta luodista. Toinen Burken yksikköön kuulunut mies oli vähemmän onnekas; hänen maihinnousualuksensa ei päässyt rannalle. Sotamies Don McCarthy oli epäonnekseen joutunut brittivalmisteiseen alukseen, eivätkä ne olleet matalien reunojensa takia yhtä vakaita kuin amerikkalaiset. Matkalla rannalle McCarthyn alus alkoi keinahdella muiden alusten vanavedessä. Täysin yllättäen se kierähti ympäri ja kellahti kumoon. Melkein kaikki kyydissä olleista jäivät uppoavan aluksen alle satimeen. McCarthylla oli onnea sinkoutua kannelta mereen. Pinnalla oli silti vaikea pysyä raskaat varusteet yllä. Tavalla tai toisella hän pääsi eroon kaikesta muusta paitsi kypärästä. Aluksi hän jäi paikalleen, mutta päätti sitten pyrkiä rannalle. McCarthy antoi nousuveden tehdä raskaimman työn aaltojen työntäessä häntä lähemmäs rantaa. Pinnalle ylettyi vasta pää. Kaikkialla ympärillä pauhasivat rannalle kulkevien ja sieltä palaavien alusten moottorien jyly. Se ei luvannut hyvää. Alusten miehistöt eivät nähneet häntä eivätkä ehtisi väistää, vaikka näkisivätkin. Ajatus maihinnousualuksen alle jäämisestä sai McCarthyn kääntyilemään vedessä aina kun moottoriäänet tulivat lähemmäs ja toivomaan, että hän ehtisi sukeltaa ajoissa. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saappaankärjet koskettivat vihdoin hiekkapohjaa. Sotamies McCarthy oli päässyt Omaha Beachille ilman Yhdysvaltain merivoimien apua. Silloin hän tiesi selviävänsä hengissä. Hän jatkoi etenemistä vedessä ja piti vain silmät ja nenät pinnan yläpuolella. Hän ryömi käsien ja polvien varassa päästessään rannalla seisseen ristikkoesteen luo, jolloin toinen amerikkalaissotilas tarttui häneen kädellään. Sotilas kielsi hievahtamastakaan, tai saksalaisten konekiväärit niittäisivät McCarthyn kumoon. Mies kertoi maanneensa rannalla jo hyvän aikaa. McCarthy tarkasteli rantaa ensimmäisen kerran. Kaatuneita ja haavoittuneita oli joka puolella, joten taistelutoveri oli oikeassa. Hän päätti jäädä hetkeksi aloilleen. Hikinorot jättivät jälkensä Wegnerin kasvoihin tarttuneeseen multaan ja pölyyn, kun hän jatkoi konekiväärin liipaisimen painamista. Korviin ahdetut pumpulinpalaset vaimensivat aseen terävän säksätyksen ja perän jatkuva jyskytys puudutti käsivarren: Alkuhetkien jälkeen ajatukset alkoivat rullata automaattisesti. Ammuin niin kuin minua oli opetettu, lyhyissä sarjoissa 15 20 senttiä maankamaran yläpuolelle. Selvitin jumit nopeasti, sillä jokainen sekunti oli kallisarvoinen. Willi piti patruunat siisteinä ja valmiina ladattavaksi, sillä lika tukki kiväärin. Lang karjui käskyjä ja maaleja, mutta emme me häntä kuunnelleet; emme olisi paljon kuulleetkaan. Osasimme tähdätä muutenkin. Langia pelotti ihan yhtä paljon kuin meitä, mutta hän yritti salata sen. Kun vedin lukon taakse tuhannennelta tuntuvan kerran, seisahduin katsomaan rannalle tarkemmin. Näin amerikkalaissotilaita makaamassa joka puolella. Osa oli kuollut, toiset hyvinkin elossa. Maihinnousualukset perääntyivät rannalta. Osa oli liekeissä panssarintorjuntatykkien osumista tai miinojen räjäh-
84 TAISTELU NORMANDIASTA dyksistä. Näin yhden peruuttavan aluksen osuvan miinaan, jolloin sirpaleita lensi mereen ja aluksesta juuri nousseen miesjoukon päälle. Näkemäni perusteella uskoin, että rannalla oli pahempaa kuin bunkkereissa, vaikka olimmekin saaneet ja saimme edelleen niskaamme tykkitulta. Pienemmät laivat olivat tulleet lähemmäs rantaa ja tulittivat meitä nopeilla tykeillään, jolloin oli pakko kyyristyä kranaattien osuessa bunkkerin ulkoseinään. Yksi kranaatti osui tähystysaukkoon, ja betonimöhkäle osui Langia kasvoihin. Lang kierähti ympäri ja kaatui lattialle, jolloin Willi meni hätiin. Langin kasvoissa oli syvä haava, joka näytti veren takia pahemmalta kuin olikaan. Jatkoin tulittamista yksin Willin paikatessa haavan. Lang palasi paikalleen ja otti käteen kolhiutuneet kiikarit etsiäkseen maaleja rannalta. Hän suoristi selkänsä ja tähysi rannalle herkeämättä. Sitten Lang sanoi Lisää veneitä tulossa. Meidän rannallemme oli tulossa lisää amerikkalaisia. Luutnantti Heinze oli vielä tähystyspisteessä, jonne hänet oli aamuyön tunteina komennettu. Hän lähetti tilannetiedotuksia kapteeni Grimmelle. Nuoren upseerin mielestä amerikkalaiset olivat täysin hukassa, minkä takia lukemattomat valiosotilaat saivat surmansa. Hän ei ollut ikipäivänä uskonut, että liittoutuneet lähettäisivät miehet nousemaan maihin hänen divisioonansa rannalle laskuveden aikana. Heinze ei kuitenkaan tiennyt, että liittoutuneiden sodanjohto oli valinnut rannan siksi, että sen oletettiin olevan ainoastaan 729. krenatöörirykmentin yhden huonosti koulutetun pataljoonan valvonnassa. Edellisessä selonteossaan Heinze oli todennut, etteivät amerikkalaiset olleet päässeet pitkälle rantavallista. Itse asiassa suurin osa yksiköistä oli pysähtynyt sen luo. Heinze päätteli miesten olevan vailla johtajaa ja lamaantuneen pelosta, mikä oli hänelle tuttua Stalingradista. Hän näki uusien maihinnousualusten lähestyvän, muttei uskonut lisävoimien helpottavan amerikkalaiskomentajien tilannetta. Heinze oli oikeassa. Komentoketju ja viestiyhteydet olivat katkenneet tai hävinneet tyystin amerikkalaissotilaiden ensimmäisten aaltojen keskuudessa. Vain yksittäiset sotilaat ja pienet ryhmät yrittivät edetä ja vallata kohteita. Jos tilanne ei muuttuisi, maihinnousun onnistuminen oli hyvin epätodennäköistä. Heinze tarttui taas kerran lyijykynännysään ja kirjoitti komentajalle uuden selonteon. Väsyneitä kasvojaan hieroessaan hän huomasi jättäneensä parran ajamatta. Hän arveli taistelun päättyvän iltaan mennessä, jos se etenisi nykyiseen malliin. Niinpä hän päätti ajaa parran sen jälkeen, kun amerikkalaiset oli ajettu takaisin mereen. Krenatööri Gockel seurasi toisen aallon lähestymistä konekiväärinsä takaa: Oli maihinnousualusten toisen aallon ja seuraavien amerikkalaissotilaiden kastumisen vuoro. Me puolustimme bunkkereita taiten, mutta jokainen kaatunut sotilas heikensi rivejä. Tovereita kaatui ja haavoittui entistä enemmän. Yksi mies ampui 75-millisellä panssarintorjuntatykillä kranaatin toisensa jälkeen, mihin lahdessa olleet laivat vastasivat raskaalla tykkitulella. Tähystysaukot olivat räjähtävien kranaattien nostattaman savun ja pölyn peitossa. Osa kranaateista pääsi perille asti ja tuhosi tykin, mutta miehistö sai vain vähäisiä vammoja ja pääsi turvaan. Minä ammuin kaksi lyhyttä sarjaa ensimmäistä lähellä ollutta maihinnousualusta kohti, mutta patruunavöihin oli lentänyt roskia, jotka jumittivat konekiväärin. Vedin vyön nopeasti ulos puhdistettavaksi. Olin juuri ehtinyt ladata kiväärin uudestaan, kun yhdestä maihinnousualuksesta ammuttu sarja sinkosi sen käsistäni. Ihme kyllä en saanut itse naarmuakaan. Osa amerikkalaisista oli päässyt rantavallin luo, jossa he luulivat ole-
VERINEN OMAHA 85 vansa suojassa tulitukselta. Suoja oli kuitenkin lyhytaikainen. Sopivaa hetkeä odottaneet kranaatinheittimet aloittivat armottoman moukaroinnin syytämällä miesten niskaan kivensiruja ja murikoita, jotka kaatoivat monta suojaan hakeutunutta miestä. Kaukana rannan tuhosta eversti Meyerillä oli omat ongelmansa. Hän oli aamuhämärässä johtanut miehensä kohti Carentania vihollisen laskuvarjojääkärien kimppuun, mutta 914. krenatöörirykmentti oli ottanut asian hoidettavakseen. Niinpä Meyerin käskettiin kääntyä kannoillaan ja viedä miehet 80 kilometrin päähän lähtöruudusta Creponiin ja lähteä vastahyökkäykseen. Suuri osa miehistä kulki polkupyörillä ja oli taittanut 55 kilometrin matkan ilman lepoa ja muonaa. Moottoroidut yksiköt olivat ratkaisseet vastentahtoisten ranskalaiskuljettajien ongelman, mutta nyt niiden liian täyteen lastatut ja ylirasittuneet kuorma-autot alkoivat hajota. Päivänvalossa hävittäjäpommittajat iskivät kaikkien kimppuun. Uuden kokoontumispaikan siintäessä 25 kilometrin päässä ja kaatuneiden lisääntyessä Meyer päätti kulkea loppumatkan jalan. Puiden ja purojen suojassa Meyerin taisteluosasto pääsi Creponin lähelle. Miehet levittäytyivät tielle, ja lähetit tulivat pyytämään Meyeriltä aamiaista, jota ei ollut. Miehet olivat puhki, vaikkeivät olleet ehtineet ampua vielä laukaustakaan. Kaikesta huolimatta yksikön etujoukko alkoi lähestyä määränpäätä. Kenraaliluutnantti Kraiss kuuli tilanteesta Ziegelmannilta Littryn päämajassa. Eversti Goth ilmoitti rintamaan tulleista aukoista, mutta ne oli joko tukittu tai pienten, epäjärjestelmällisten ryhmien aikaansaannosta. Goth huomautti, että sisämaassa 916. rykmentin 2. pataljoona oli pysäyttänyt Meuvaines sta länteen edenneitä liittoutuneiden joukkoja La Gronde -joelle, joka oli oikeastaan pelkkä puro. Goth lisäsi, että pientä osastoa tarvittiin rannikkorintamalla, mutta se jäi odottamaan Meyerin taisteluosaston saapumista. Taistelut keskittyivät Viervillen ja Collevillen väliin. Gothilla oli alueella 914. rykmentin erillisosasto, jossa oli miehiä 726. rykmentin 1. pataljoonasta, itäpataljoonista sekä meri- ja ilmavoimista. Kauempana sisämaassa ollut alue N-13 eli Bayeux n päätie oli sotalaivojen jatkuvan kes- Amerikkalaissotilaat suojassa rantakallioiden juurella Fox Red -alueella, joka oli Omaha Beachin itäisin sektori, maihinnousupäivän aamuna. Kuvassa ei näy aseita eikä varusteita. (Yhdysvaltain kansallisarkisto)
86 TAISTELU NORMANDIASTA kityksen kohteena; alueella oli myös Gothin oma bunkkeri. Hän pyysi vartin saamiensa selontekojen lukemiseen ja lupasi ottaa yhteyttä saatuaan tuoreemman käsityksen taistelun kulusta. Kraiss myöntyi ja kohdisti huomionsa 914. rykmenttiin. Ziegelmannin mukaan yksiköissä ei ollut tapahtunut mainittavia muutoksia, mutta Heyna ei saanut yhteyttä yhteenkään 709. jalkaväkidivisioonan yksikköön. Yhteyttä muodostamaan lähetetyt yksiköt kertoivat 709. divisioonan vetäytyvän etelään. Uutinen oli huono, sillä nyt 352. divisioonan molemmat sivustat olivat vaarassa jäädä vaille suojaa. Sitten saapui viesti Meyeriltä. Hänen miehensä olivat hyökänneet vihollisjoukkojen kimppuun Creponin ja Meuvaines n lähellä vapautettuaan 916. rykmentin miehet muihin tehtäviin. Oikea sivusta oli siis turvassa. Jos Heyna hyödyntäisi Vire- ja Tautejokia luonnollisina esteinä liittoutuneiden hyökätessä sivusta, Kraiss ehtisi järjestää vastahyökkäyksen. Goth otti uudestaan yhteyttä, muttei tavoittanut Heynan kanssa keskustellutta Kraissia. Hän ilmoitti, että vihollinen oli tunkeutunut Collevilleen ja Viervilleen. Tieto saavutti Kraissin, joka pyysi vahvistusta. Goth ehdotti soittoa Pointe-et-Raz-de-la- Percéen WN 76 -tuliasemaan. Pesäke oli rannan länsipuolella, ja sieltä sai parhaan käsityksen tilanteesta. Ziegelmann ja Goth jututtivat tuliaseman komentajaa yhdessä ja kuulivat seuraavaa: Laskuvesirajassa Saint-Laurentin ja Viervillen lähellä vihollinen suojautuu rantaesteiden taakse. Rannalla roihuaa paljon moottoriajoneuvoja, joiden joukossa on kymmenen panssarivaunua. Esteidenräjäytysryhmät ovat lopettaneet toiminnan. Maihinnousu on lakannut, ja alukset pysyttelevät kaukana rannasta. Tuliasemien ja tykistön tulitus on tarkkaa ja on aiheuttanut viholliselle runsaasti tappioita. Rannalla makaa läjäpäin kaatuneita ja haavoittuneita. Osa pesäkkeistä ei vastaa soittoihin. Suoraan itään täältä maihin nousi viholliskomppania, joka hyökkäsi WN 76:n kimppuun etelästä, mutta vetäytyi kohti Gruchya kärsittyään tappioita. Gothin mielestä maihinnousuyritykset tehtiin tyhjiksi hänen rannikkokaistaleellaan. Hän totesi Saint-Laurentin ympäristöön kaivautuneiden rakettijoukkojen onnistuneen iskemään vihollisen kimppuun erittäin menestyksekkäästi. Sotavangeilta saadun tiedon mukaan raketeilla oli sekä konkreettinen että psykologinen vaikutus tunnistettavan ujelluksen ansiosta. Vankien mukaan turvassakin olleet miehet hakeutuivat suojaan ja keskeyttivät hyökkäyksen. Goth vahvisti havainnot amerikkalaisjoukoista Viervillen ja Collevillen rannikkokaupungeissa. Kaatuneista oli saatu uutta tietoa, sillä rykmentin sidontapaikka oli komentobunkkerin lähellä. Goth lisäsi vielä, että onnistunut vastahyökkäys edellytti lisäjoukkoja, sillä hän oli jo saanut avunpyynnön Pointe-du-Hocin tykistöosastolta, joka oli saanut kimppuunsa amerikkalaiset ranger-erikoisjoukot. Ziegelmannille tämä tuli uutisena, ja hän suhtautui siihen erittäin epäluuloisesti, sillä tunsi seudun hyvin. Rantakallioilla kiipeäminen oli mahdotonta. Goth vastasi siihen, että amerikkalaiset olivat ampuneet köysitikkaat ylös erikoisvalmisteisella aseella ja kiivenneet ylös tykistön turvajoukkojen tulittaessa heitä. Gothilta ei missään tapauksessa liiennyt miehiä, joten hän jätti ongelman Ziegelmannin ratkaistavaksi ja alkoi suunnitella vastahyökkäyksiä rannikon kyliin pesiytyneitä vihollisjoukkoja vastaan. Kuultuaan Pointe-du-Hocin ihmeteosta Kraiss käski 40 miestä 914. rykmentistä tykkimiesten avuksi, sillä tykkejä ei ollut ehditty vielä kuljet-
VERINEN OMAHA 87 Eversti Ernst Goth esikuntaupseerin housut jalassaan noin vuonna 1939. (M. Galle) taa paikalle. Osasto otettiin Saint-Pierre-du- Montissa olleesta komppaniasta. Eversti Meyer lähetti selonteon rätisevällä taajuudellaan. Uutinen oli rohkaiseva. Valtaosa taisteluosastosta oli taisteluvalmiina asemissaan osan joukoista torjuessa liittoutuneiden hyökkäystä Maisyn länsipuolella. Jotkut maihinnousualuksista ajelehtivat liekehtivinä tai olivat tarttuneet esteisiin, mutta suuri osa oli vetäytynyt merelle ja lähtenyt kauemmas länteen. Kraissin oikea sivusta oli turvassa, ja vasemmanpuoleiseenkin naapuriin oli saatu yhteys. 352. tykistörykmentin 1. patteriston tähystäjät ilmoittivat amerikkalaisjoukkojen nousseen maihin Pouppevillen pohjoispuolella (Utah Beachilla) 709. jalkaväkidivisioonan alueella. Siihen suuntaan oli annettu jonkin verran tulitukea, sillä toisen divisioonan tykistö vaikutti tehottomalta tai oli täysin vailla tähystäjiä. Näennäisestä tuesta ei ollut apua. Heyna vahvisti miestensä tyhjentäneen selustan vihollisen laskuvarjojääkäreistä lukuun ottamatta Brevandsin läheisen lahdelman pesäkettä, joka kuului itse asiassa 709. divisioonan sektoriin. Siellä saatiin yhteys 6. laskuvarjojääkärirykmenttiin, joka auttoi 709. divisioonaa pysäyttämään amerikkalaisia laskuvarjojoukkoja. Heidän ja tähystäjien avulla saatiin muodostettua heikko yhteys 709. divisioonaan. Kraiss yritti sen jälkeen sopia puolustustoimista yhdessä muiden kenraalien kanssa. Saksalaisten tulitukselta suojaan hakeutuneiden amerikkalaisryhmien keskuudessa vallitsi täydellinen sekasorto. Miehet makasivat tai kyyristelivät rantavallin takana odottamassa, että joku tekisi jotakin. Taistelu veren tahrimasta rantahietikosta päättyisi pian, jos Goth hyökkäisi kumpaan tahansa taistelutahtonsa menettäneiden miesten olemattomaan sivustaan. Yksikin komppania saattoi selvitä tehtävästä. 352. pioneeripataljoona oli vielä voimissaan reservissä rannan selustassa. Hyökkäystä ei kuitenkaan aloitettu useasta eri syystä. Ensinnäkin Kraiss ei ollut perillä koko divisioonan taktisesta tilanteesta eikä varsinkaan sivustoista. Toiseksi, Meyerin taisteluosaston liikkeistä oli opittu, että joukkojen liikehdintä houkutteli hyökkäyksiä ilmasta ja sotalaivoista. Lisäksi reservejä käytettäessä oli huomioitava lisävahvistuksien saapuminen. Voidaan sanoa, ettei 352. divisioonalla ollut ylimääräisiä joukkoja. Komentajan yrittäessä saada selkeää kuvaa taktisesta tilanteesta Wegner tovereineen näki tilanteen paraatipaikalta. Kuva oli päivänselvä: Atlantin valli alkoi murentua. Lang tarkasteli rannan tilannetta välittämättä tähystysaukkoon osuneesta kivääritulesta. Willin hutaisema side kasvoillaan hän näytti siltä kuin olisi ollut pahan hammassäryn kourissa. Jos paikka ei olisi ollut niin kiperä, olisin saattanut naurahtaa. Sitten Lang huomasi jotakin. Hän vetäytyi bunkkerin ovelle pistooli kädessä. Pelkäsimme amerikkalaisten pääs-
88 TAISTELU NORMANDIASTA seen selustaan ja tekevän meistä selvää. Jatkoimme tulittamista, mutta tarkkailimme samalla kaiken varalta Langia. Sitten kuulimme huutoja: Ei saa ampua! Olen saksalainen! Lang kurkisti varovasti ulos ja veti sitten jonkun perässään bunkkeriin. Mies oli meidän laillamme sotamies, mutta naama mustelmilla ja veressä. Oikeassa sääressä hänellä oli syvä haava. Hän pyysi meiltä vettä, ja Willi ojensi kenttäpullon. Lang puhdisti ja sitoi haavan ja kysyi, millä asialla mies oli. Hän kertoi oman tuliasemansa miesten olleen lähinnä ulkosaksalaisia, elsassilaisia ja puolalaisia. Kaikki oli sujunut hyvin, kunnes amerikkalaiset olivat tulittaneet suoraan kohti. Suuri osa miehistä kieltäytyi taistelemasta ja vaati ryhmänjohtajaa antautumaan. Alikersantti oli raivostunut ja uhannut teloittaa kaikki taistelusta kieltäytyvät. Yksi miehistä ampui hänet kuoliaaksi takaapäin. Mies oli jäänyt ryhmän ainoaksi saksalaiseksi, joten hänet oli riisuttu aseista ja hakattu. Hänet painettiin lattiaan. Hän kertoi nimekseen Helmuth ja sanoi lähteneensä pakoon, kun tuliasemaa oli taas ammuttu, mutta muut eivät päästäneet häntä sisään pelätessään amerikkalaisten metkuja. Hän kompuroi meidän luoksemme, mutta sai matkalla osuman sirpaleesta. Hän kiitteli kiittämistään ja sanoi, että olisi varmasti päässyt hengestään hetkenä minä hyvänsä. Langia tarina suututti kovasti. Hän vei Helmuthin ovelle ja käski näyttää, missä tuliasema sijaitsi. Se oli noin sadan metrin päässä vasemmalla, eikä sieltä ammuttu lainkaan. Lang tarttui kenttäpuhelimen luuriin, mutta paiskasi sen raivoissaan maahan; linja oli mykistynyt. Hän otti käteensä läjän käsikranaatteja, jolloin arvasimme hänen aikeensa. Willi oli sanomassa jotakin, mutta sulki suunsa, kun Lang käski antaa suojatulta. Hän kyyristyi ovelle, me avasimme tulen ja hän katosi näkyvistä. Näimme Langin pääsevän toiseen bunkkeriin. Kaikkialla lenteli sirpaleita ja luoteja, mutta hän pääsi perille. Näimme, kuinka hän viskasi kranaatit sisään ja heittäytyi maahan. Räjähdykset tuhosivat pesäkkeen maan tasalle. Pölyn laskeutuessa Lang nousi ylös ja lähti juoksemaan takaisin. Onni ei kuitenkaan enää ollut myötä. Hänet ammuttiin kappaleiksi yhdestä maihinnousualuksesta. Olimme kauhuissamme, sillä emme olleet ennen nähneet ihmistä ammuttavan silmiemme edessä. Kerta ei jäänyt viimeiseksi. 352. divisioonan tukiyksiköt selustassa joutuivat toisenlaiseen taisteluun. Viesti pataljoonalla oli kädet täynnä töitä huolehtiessaan kaikesta divisioonan sisäisestä ja myös sen ulkopuolelle suuntautuneesta viestinnästä. Radiot toimivat yhä moitteetta, mutta monet lankalinjat olivat kärsineet vaurioita pommituksissa ja vastarintaliikkeen käsissä. Joukko rannikon tuliasemista oli tavoittamattomissa tykistökeskitysten tai etenevien amerikkalaissotilaiden takia. Aamupäivään mennessä divisioonan sektorilla olleista lankalinjoista melkein kaikki oli korjattu. Suurin kiitos kuului ehjänä pysyneelle siviilipuhelinverkolle, mikä ei jäänyt 352. divisioonalta huomaamatta. Niinpä osastoja lähetettiin ottamaan siviiliverkot haltuun ja siirtämään sotilasliikenne niihin. Radistit onnistuivat jopa tunkeutumaan liittoutuneiden verkkoon ja keräämään kallisarvoista tietoa. Osaa tiedosta, kuten laskuvarjojääkärinukkeja, pidettiin hämäyksenä, sillä tieto ei täsmännyt taktiseen tilanteeseen. Tilanne oli tosiasiassa toinen, sillä muilta rannoilta kantautuneiden viestien perusteella liittoutuneet pärjäsivät huomattavasti paremmin kuin Omaha Beachilla. Viestimiehet olivat kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti langan päässä. 352. tykistörykmentillä oli niin ikään onni matkassa. Liittoutuneiden pommitukset eivät olleet niin tehokkaita kuin rannalla olleet amerikkalaissotilaat olisivat ehkä toivoneet. Moneen patteriin ei ollut osuttu lainkaan joko patterin siirtymisen tai pom-
VERINEN OMAHA 89 Saksalaisten laskuvarjojääkärien panssarintorjuntaryhmä etenee pensasaitojen lomassa. Panssarintorjunta-aseena käytettiin panssarinyrkkiä, joka oli amerikkalaisen singon vastine. mien liian myöhäisen pudottamisen takia. Aamukymmeneltä sisämaan tykkimiehistöt eivät olleet kärsineet lainkaan tappioita. Hyvin naamioidut tykit olivat toistaiseksi välttäneet hävittäjäpommittajien valvovan silmän. Eversti Ocker oli laskenut todennäköisimmät joukkojen keskittymät ja suojapaikat ennen maihinnousua, mistä oli runsaasti apua rannan tulittamisessa. Tappiolukuja ei tiedetty, mutta tähystäjien mukaan amerikkalaiset olivat suojautuneet rykmentin tykkitulelta. Ocker halusi ilmoittaa Kraissille yhdestä ainoasta ongelmasta, joka oli kuitenkin vakava. Rykmentillä oli ampumatarvikkeita vain yhdeksi päiväksi divisioonan ainutlaatuisen aseman takia. Lisäksi Kraissille kerrottiin, että ampumatarvikevarastot olivat vähissä, ja että täydennyksiä saataisiin aikaisintaan 9. kesäkuuta. Port-en-Bessinissä ja Grandcampissa oli proomuja täynnä ampumatarvikkeita, mutta ne oli joko siirretty turvaan tai tuhottu lukuun ottamatta kahta Port-en-Bessinissä ollutta alusta. Ockerilla ei ollut minkäänlaista keinoa tavoittaa laivoja eikä kuljettaa kranaatteja tykkien luo. Kraiss oli raivoissaan. Ilman riittävää tykkitulta hyvin varustetut amerikkalaisjoukot jyräisivät hänen jalkaväkensä. Hänen oli pakko myöntyä Ockerin käskyyn säästää ampumatarvikkeita. Käytännössä amerikkalaiset saivat täydellisen yliotteen tykkitulesta jo saavutetun ilmaherruuden lisäksi. Ziegelmann muistutti kenraaliluutnanttia, että Luftwaffen 1. ilmatorjuntarykmentti oli divisioonan sektorilla. Kraiss otti yksikön komentajaan yhteyttä ja käski käyttää raskaita, 88- ja 37-millisiä tykkejä maajoukkojen tukemiseen. Luftwaffen eversti väitti vastaan ja sanoi, että hänen yksikkönsä tehtävä oli pitää viholliskoneet poissa taivaalta, ei ampua panssarivaunuja. Kenraaliluutnantti räyhäsi upseerille ja muistutti tämän saaneen ylemmältään suoran käskyn, jonka täyttämättä jättämisestä joutui sotaoikeuteen. Kraiss huomautti myös, että pienempiä tykkejä voitiin käyttää myös ensisijaiseen tehtävään, mutta niiltäkin voitiin tarvittaessa pyytää tulitukea. Ehkäpä kenraalia rauhoitellakseen Luftwaffen eversti kertoi miestensä ampuneen alas kuusi hävittäjäpommittajaa ja kaksi raskasta pommikonetta. Siitä välittämättä Kraiss toisti käskyn ja päätti keskustelun siihen. Lisätuki vahvisti tykistöä hetkeksi, muttei riittänyt maihinnousun pysäyttämiseen.