KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2000 Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemia-sarjan julkaisu nro 38 Pole-Kuntatieto Oy

KANSALAISMIELIPIDE JA KUNNAT Ilmapuntari 2000 Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemia-sarjan julkaisu nro 38 Pole-Kuntatieto Oy Vammalan Kirjapaino Oy, Vammala 2000 ISBN 952-9740-73-5 ISSN 1235-6964

Sisällys ESIPUHE 7 1 JOHDANTO 9 2 KUNNALLISHALLINTO MITÄ SE ON? 11 2.1 Kokoava yleiskuva 11 2.1.1 Nykyinen näkemys 11 2.1.2 Näkemysten muuttuminen 1996 2000 12 2.1.3 Näkemyserojen pääpiirteet 13 2.2 Kunnallishallinnon tarpeellisuus ja tehtävät 14 2.2.1 Tarvitaanko kunnallishallintoa? 14 2.2.2 Mihin kunnallishallintoa tarvitaan? 15 2.3 Kunnallisen järjestelmän (yleinen) toimivuus 16 2.3.1 Toiminnan tehokkuus ja laatu 16 2.3.2 Viime vuosien kehitys 17 2.4 Kunnallinen demokratia, itsehallinto ja päätöksenteko 18 2.4.1 Kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet 18 2.4.2 Luottamushenkilöiden asema päätöksenteossa 19 2.4.3 Valtion ja elinkeinoelämän vaikutusvalta 20 2.4.4 Kansanäänestyksetkö käyttöön? 22 2.4.5 Vaiko puhdas virkamiesvalta? 23 2.4.6 Kunnan viranhaltijoiden valintaperiaatteiden uudistaminen 24 2.4.7 Pureeko pormestarimalli? Valtuutettujen visiot 26 2.4.8 Kunnan valtarakenne valtuutettujen silmin 27 2.5 Kuntien talous ja palvelutuotanto 28 2.5.1 Kunnallisen toiminnan volyymi 28 2.5.2 Palvelut vs. veromarkat 30 2.5.3 Kunnallisten palveluiden riittävyys 32 2.5.4 Yksityistäminen 35 2.6 Kuntaliitokset 37 2.6.1 Vapaaehtoisesti, väkisin vai ei ollenkaan? 37

3 KUNNALLISVAALIT VALITSIJAIN JA VALITTUJEN SILMIN 97 3.1 Osallistumisen onni 97 3.1.1 Kuntalaisten osallistumishalukkuus 97 3.1.2 Valtuutettujen osallistumisen vaikuttimet 99 3.1.3 Vaalien ajankohta vapaaksi? 101 3.2 Millainen on hyvä kunnanvaltuutettu? 102 3.2.1 Yleiskuva odotuksista 102 3.2.2 Odotusten muuttuminen 1996 2000 104 3.2.3 Väestötekijöiden yhteys mieltymyksiin 105 3.2.4 Puolueittaiset mieltymysprofiilit 106 3.2.5 Odotukset vs. valtuutettujen arviot omista ominaisuuksistaan 109

Esipuhe Kansalaiset valitsevat lokakuussa edustajansa kunnallisvaltuustoihin. Millaisia vaatimuksia he edustajilleen asettavat? Ja mitkä ovat ne asiakysymykset, joita he kuntien toiminnassa painottavat? Miten kuntien palveluita arvostetaan ja arvostellaan? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin keskittyy KANSALAISMIELIPIDE JA KUN- NAT Ilmapuntari 2000. Kyselytutkimuksessa on haastateltu kansalaisia ja kunnanvaltuutettuja. Näiden ryhmien mielipiteitä on siis voitu tutkimuksessa vertailla. Kyselytutkimuksen on Kunnallisalan kehittämissäätiön toimeksiannosta tehnyt Suomen Gallup Oy. Raportin on koonnut ja analysoinut Fennica-tutkimusryhmä eli yhteiskuntatieteiden lisensiaatti Juhani Pehkonen ja yhteiskuntatieteiden maisteri Pentti Kiljunen. Esitän tekijöille parhaat kiitokset. Heinäkuussa 2000 Lasse Ristikartano Asiamies Kunnallisalan kehittämissäätiö 7

1 Johdanto T ässä raportissa esitetään keskeiset tulokset tutkimuksesta, jolla selvitettiin suomalaisten suhtautumista kunnallishallintoon. Kysymyksenasettelu on laaja ja kattaa useita teemakokonaisuuksia. Kunnallisen toiminnan kuvaa ja kehittämistarpeita hahmotetaan sekä kunnallisen itsehallinnon ja demokratian näkökulmasta että kunnallisen palvelutuotannon ja talouden näkökulmasta. Raportti sisältää kaksi keskeistä vertailuasetelmaa. Toisaalta kuntalaisten mielipiteitä verrataan kunnallisten vaikuttajien mielipiteisiin ja mitataan niiden välistä etäisyyttä. Toinen vertailuasetelma on ajallinen: mielipiteiden nykytilan ohella tutkimus kartoittaa suhtautumisessa tapahtuneita muutoksia. Vertailun tekevät mahdolliseksi kahdeksana (kuntalaisten osalta seitsemänä) aiempana vuonna kerätyt, kysymyksenasettelultaan osin samansisältöiset aineistot. Tämänkertainen tutkimusaineisto koostuu kahdesta erillisestä osa-aineistosta. Perusaineistona on koko maan (pl. Ahvenanmaa) 15 vuotta täyttänyttä väestöä edustava 982 hengen aineisto. Se kerättiin henkilökohtaisina haastatteluina 10.5. ja 7.6.2000 välisenä aikana. Vertailuryhmänä toimivat tällä kertaa kunnanvaltuutetut. Heitä edustava aineisto kerättiin postikyselynä 12.5. ja 13.6.2000 välisenä aikana, ja siihen kuuluu 783 vastaajaa (vastausprosentti 55 %). 9

Valtuutetut haluttiin mukaan tutkimukseen, koska heidän näkökulmansa koettiin kiinnostavaksi erityisesti kunnallisvaalivuonna. Ajankohta sävyttää myös tutkimuksen kysymyksenasettelua. Siinä palattiin paljolti edellisen vaalivuoden 1996 tutkimuksen teemoihin. Raportissa puntaroidaan jälleen mm. hyvän kunnanvaltuutetun ominaisuuksia. Tutkimus ei kuitenkaan ole aiemman mittauksen toisinto, vaan sisältää runsaasti myös uutta kysymysainesta. Raportissa verbalisoidaan ja visualisoidaan tutkimuksen päätuloksia. Graafisten kuvioiden osuus on suuri, koska tutkittavat asiat ovat konkreettisia ja kuviot selittävät pitkälti itse itseään. Aineiston laajuuden ja jo lähtökohtien moniulotteisuuden johdosta kaikkia tuloksia ei ole mahdollista eikä järkevää kirjoittaa systemaattisesti auki. Raportin tehtävänä on lähinnä jäsentää aineistoa ja johdattaa lukijaa diagrammien tarkasteluun ja omien havaintojen ja tulkintojen tekoon. 10

2 Kunnallishallinto mitä se on? Pelkistävä vastaus otsikon laveaan kysymykseen saadaan laajasta kunnallisen toiminnan kokovartalokuvaa hahmottavasta kysymyssarjasta. Siinä vastaajien tuli ottaa kantaa erilaisiin kunnallishallintoa ja kunnallisia palveluita koskeviin luonnehdintoihin ja uudistusehdotuksiin. Argumenttien kirjo oli sisällöltään kaikkiruokaisen rikas ja ristiriitainen aivan kuten asiasta käytävä julkinen keskustelukin, josta kysymysosiot on johdettu. Koska kysymyssarja koskettelee laajasti kunnallisen toiminnan eri puolia, se toimii raportin jäsennyksen sateenvarjona, jonka suojiin tutkimuksen muiden samoja teemoja koskevien kysymysten tulokset on koottu. Näin siksi, ettei samoista asioista puhuttaisi toistuvasti raportin eri luvuissa. 2.1 Kokoava yleiskuva 2.1.1 NYKYINEN NÄKEMYS Yleiskuva tuloksista on yksiselitteisesti kunnallista toimintaa arvostava. Kunta nähdään ennen muuta kansalaisten hyvinvoinnin keskeiseksi tuottajaksi ja takaajaksi (92 % yhtyy näkemykseen ainakin jossain määrin). Samalla kunnan katsotaan olevan palvelutuotan- 11

noltaan monipuolinen ja laadukas (84 %) sekä tehokas ja toimiva järjestelmä (81 %) (kuvio 1). Vaikka jotkin nykykäytäntöä kritisoivat ja kunnallishallinnon keventämistarvetta korostavat näkökohdat nostavatkin profiilissa päätään, saa säilyttävä, totutussa pitäytymään pyrkivä linja kansalaisilta suuremman kannatuksen. Niitä, jotka katsovat kunnallisen toiminnan olleen viime vuosina liiallisen karsinnan ja leikkausten kohteena, on olennaisesti enemmän (81 %) kuin niitä, jotka näkevät sen kaipaavan perusteellista karsintaa ja keventämistä (55 %). 2.1.2 NÄKEMYSTEN MUUTTUMINEN 1996 2000 Kysymyssarja sisältyi hieman laajempana myös vuoden 1996 tutkimukseen. Aineistojen yhteisten mittareiden tuloksia vertaamalla voidaan tehdä päätelmiä kunnallisvaalivuosien välillä tapahtuneista suhtautumismuutoksista. Tulosten vertailu kertoo, ettei kalassa ole käyty turhaan: muutokset ovat suuruudeltaan huomionarvoisia, ja niillä on myös verrattain systemaattinen suunta. Pelkistetysti voi sanoa, että kunnallishallinnon arvostus on entisestäänkin noussut. Käytännössä kaikki positiiviset luonnehdinnat allekirjoitetaan nyt aiempaa laajemmin. Myötäelävä tuki ja ymmärtämys kuntia kohtaan on kasvanut. Siltä osin kuin ongelmia esiintyy, niille löydetään helpommin syy ulkopuolisista tekijöistä, vaikkapa valtion toimista (kuvio 2). Selvimpänä muutos kohdistuu määreeseen ollut viime vuosina liiallisen karsinnan ja leikkausten kohteena. Näkemykseen yhtyvien osuus on kasvanut kahdesta kolmanneksesta (65 %) neljään viidesosaan (81 %). Tulkinnassa tulee ottaa huomioon moninaisia olosuhdetekijöiden muutoksia, maan taloudellisen tilan kehityksestä kuntien toimintalinjan ja sitä koskevan puhetavan muutoksiin (kuvio 3, jossa suhtautumismuutokset esitetään pelkistettynä profiilina). Merkittävästi aiempaa suurempi on myös niiden osuus, jotka pitävät kuntasysteemiä tehokkaana ja toimivana järjestelmänä ja/tai katsovat sen toteuttavan sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-ar- 12

voa. Jonkinlaisesta sosiaalivaltion vastaiskusta viestii myös muutosprofiilin tyvi: yksityistämisen kannattajat ovat aiempaa yksinäisempiä. Tätä kuten muitakin suhtautumismuutoksia tarkastellaan yksityiskohtaisemmin raportin eri luvuissa jäljempänä. 2.1.3 NÄKEMYSEROJEN PÄÄPIIRTEET Tutkimuksen tämänkertaisen vertailuryhmän, kunnanvaltuutettujen, kannanotot ovat pitkälti samanlaisia. Kärkisijalle valtuutettujen listalla kohoaa näkemys kunnasta kansalaisten hyvinvoinnin keskeisenä tuottajana ja takaajana (96 %). Palvelutuotannoltaan monipuolisena ja laadukkaana (91 %), jos kohta myös liiallisten leikkausten kohteeksi joutuneena (87 %) kuntaa pitää niin ikään miltei jokainen valtuutettu (kuvio 4). Valtuutettujen (keskimääräinen) tapa arvostaa, nähdä ja tulkita asioita on kokonaisuudessaan ehkä yllättävänkin yhdenmukainen kuntalaisten (keskimääräisen) tavan kanssa. Joka tapauksessa edustajien ja edustettavien samanmielisyys kertoo jonkinasteisesta edustuksellisuuden toteutumisesta kunnallisessa demokratiassa. Harmonia saattaa vaikuttaa hämmentävältä osin myös tutkimussarjan aiemman tulostaustan takia. Kun kunnallisten vaikuttajien vertailuryhmän muodostivat kunnanjohtajat ja kunnanhallitusten puheenjohtajat, ryhmien käsitykset kiersivät toisensa joskus hyvinkin kaukaa. Rinnastettaessa ryhmien kannat suoraan toisiinsa havaitaan silti joitakin suhtautumiseroja. Kuntalaisten kannat ovat monilta osin astetta epäilevämpiä ja kriittisempiä. Tämä ilmenee mm. yksilön vaikutusmahdollisuuksia sekä verotuksen tasoa arvioitaessa (kuviot 5 ja 6). Myös väestön sisäiset suhtautumiserot ovat kokonaisuutena niukkoja. Kunnallisen toiminnan kokovartalokuva piirtyy verrattain yhdenmukaiseksi eri väestöryhmien arvioinneissa. Näkemyserot ovat pääasiassa painotus- tai aste-eroja. Sukupuoli erottelee kuntakuvia kokonaisuutena vain vähän. Naiset ovat kokeneet tähänastiset leikkuutoimet hieman kivuliaammiksi kuin 13

miehet. Ikä korreloi kannanottoihin niin ikään laimeasti. Selkeää riippuvuutta iästä ei voida havaita yhdenkään tekijän osalla. Koulutustasollakin on vain vähän yhteyttä näkemyksiin. Merkittävin yhteys ilmenee siinä, että koulutetut pitävät kuntaa tehottomampana toimintakokonaisuutena kuin vähemmän koulutetut (ei kuvioita). Edes tavallisesti takuuvarma vaihtelulähde puoluekanta ei loihdi tuloksista esille mullistavia mielipide-eroja. Erot ovat, siinä määrin kuin niitä esiintyy, paljolti totunnaisten käsitysten mukaisia. Neljän suurimman puolueen kannattajakuntien näkemyksiä toisiinsa verrattaessa tulee mieleen teesi puolueiden yhdenmukaistumiskehityksestä. Puolueet voi toki tunnistaa tuloksista. SDP:n kannattajat korostavat hieman keskimääräistä enemmän kunnan merkitystä osallistumiskanavana ja sosiaalisena turvaverkkona, ovat säilyttävällä kannalla eivätkä isommin innostu yksityistämiskaavailuista. Keskustan kannattajille tunnusomaista on mm. tavallista suurempi huoli valtion määräysvallasta. Kokoomuksen kannattajia luonnehtii selvimmin pyrkimys kuntien palvelutuotannon yksityistämiseen. Vasemmistoliiton profiili muodostuu kaikkein korkeimmaksi ja osin kokoomuksen profiilin käänteiskuvaksi. Vieroksutuin asia on yksityistäminen, ja leikkauksetkin ovat olleet aivan liiallisia. Myös luottamushenkilöiden otteen irtoaminen vallan kahvasta askarruttaa tavallista enemmän vasemmistoliittolaisia (kuvio 7). 2.2 Kunnallishallinnon tarpeellisuus ja tehtävät 2.2.1 TARVITAANKO KUNNALLISHALLINTOA? Kunnallishallintoa on jo kauan arvosteltu monista asioista. Kovimmissa kritiikkipuheenvuoroissa on jo ehditty kysyä, tarvitaanko kunnallishallintoa maassamme lainkaan. Tällainen kysymys kuulostaa suomalaisista jos ei aivan hullunkuriselta niin ainakin turhalta. Luonnehdinta aikansa elänyt järjes- 14

telmä, joutaa lopetettavaksi jää selvästi argumenttilistan tyveen, ts. saa vertailtavista väitteistä vähiten kannatusta. Vuodesta 1996 ajatuksen vieroksunta on edelleen hieman voimistunut (kuvio 2). Valtuutettuja tällainen väite ei vakuuta vähääkään (8 % yhtyy, kuvio 4). Selväsanaisin kunnallishallinnon puolustuspuhe saadaan esille toisesta seurantamittarista. Miltei kaikki (92 %) näkevät kunnallisen itsehallinnon ja demokratian perusarvoiksi, joita ei saa heikentää missään oloissa. Valtuutettujen kannat ilmaisevat, mikäli mahdollista, vielä suurempaa arvostusta. Tämäntyyppinen kunnioittava reagointi on kuntalaisten keskuudessa vuosien myötä asteittain vahvistunut. Ajan hengen muutoksesta kertoo se, että nyt saatu tulos on seuranta-ajan tiukin (kuvio 8). 2.2.2 MIHIN KUNNALLISHALLINTOA TARVITAAN? Halu kunnallishallinnon säilyttämiseen ei perustu sen tunnearvoon historiallisena jäänteenä. Järjestelmän tarpeellisuudelle on löydettävissä tutkimusaineistosta vakuuttavia käytännön perusteluja. Useampi kuin yhdeksän kymmenestä (92 %) katsoo kunnan kansalaisten hyvinvoinnin keskeiseksi tuottajaksi ja takaajaksi. Näkemys läpäisee soraäänittä kaikki yhteiskuntaryhmät (kuvio 9). Määre takaaja luonnehdinnassa viittaa osaltaan kunnallishallinnon turvatehtävään, joka vahvistui laman ja suurtyöttömyyden vuosina. Kirjaimellisesti tämä tuli esille aiempaan mittaukseen sisältyneessä määreessä yhteiskunnan turvaverkko, jota ilman monet joutuisivat heitteille (82 % yhtyi vuonna 1996). Toinen kunnallishallinnon olemassaolon keskeinen peruste, toteuttaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, saa niin ikään laajan hyväksynnän (75 %). Näkemykseen yhtyvien osuus on kasvanut merkittävästi edellisestä mittauksesta (61 % vuonna 1996, kuvio 2). Valtuutetut ovat asiasta vieläkin yksimielisempiä (87 %, kuvio 4). Tärkeiden ja arvokkaiden vaikutusten ohella kunnallisella toiminnalla nähdään olevan myös kielteisiä seuraamuksia. Pitkälle mene- 15

vän huolenpidon katsotaan tuottavan myös haittaa. Runsas kolmannes (38 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan kunta holhoaa ja passivoi kuntalaisia liiaksi. Väite torjutaan nyt aiempaa useammin (60 %, ennen 52 %; kuvio 2). Paapomissyytökset eivät ole erityisen tunnusomaisia millekään väestöryhmälle. Poliittisella kentälläkin näkemyserot jäävät vaisuiksi, toisin kuin julkisen keskustelun perusteella voisi otaksua. Puolueittain eritellyissä valtuutettujen kannoissa odotetut asenne-erot sentään todentuvat: kokoomuksen valtuutetut katsovat kunta-aparaatin passivoivammaksi kuin muiden puolueiden valtuutetut (kuvio 10). 2.3 Kunnallisen järjestelmän (yleinen) toimivuus 2.3.1 TOIMINNAN TEHOKKUUS JA LAATU Kunnallishallinnon yleistä toimivuutta mittaavat kysymykset tuottavat jossakin määrin totunnaisista käsityksistä poikkeavia tuloksia. Neljä viidestä (81 %) pitää kunnallishallintoa tehokkaana ja toimivana järjestelmänä. Vain noin joka kuudes (16 %) tohtii olla toista mieltä. Vuodesta 1996 arvosanat ovat tältäkin osin muuttuneet merkittävästi myönteisemmiksi (kuvio 2). Tuloksen yksityiskohtaisempi erittely kertoo kannanottojen pääsuunnan samaksi kaikissa väestöryhmissä, eikä toisinajattelua juuri esiinny. Vastausten intensiteetti huomioon ottaen voidaan kuitenkin havaita, että tyytyväisyys kuntasysteemin tehokkuuteen kasvaa hieman iän kohotessa ja laskee koulutustason noustessa. Puolueittain tarkasteltuna kiitosta antavat eniten keskustan ja SDP:n kannattajat. Valtuutetut eivät liioin vastusta näkemystä. Kokoomuksen valtuutettujen joukossa epäilyjä tosin elää hieman keskimääräistä enemmän (kuvio 11). Kunnallisten palveluiden laatua koskevat arviot ovat miltei ylistäviä. Luonnehdintaa palvelutuotannoltaan monipuolinen ja laadukas pitää totena useampi kuin neljä viidestä (84 %). Osuus on edelleen kohonnut aiemman mittauksen jo sinänsä korkealta (77 % vuon- 16

na 1996) tasolta (kuvio 2). Valtuutetuille asia on miltei itsestään selvä (91 %, kuvio 4). Tulkinnassa tulee tosin ottaa huomioon, että samanmielisyys saattaa merkitä myös kriittisyyttä: joidenkin mielestä palvelut saattavat olla liiankin monipuolisia ja laadukkaita ja niin muodoin myös kalliita. Joka tapauksessa tulos on merkittävä ajankohtana, jolloin on puhuttu paljon kunnallisten palvelujen heikentymisestä tai suoranaisesta alasajosta. 2.3.2 VIIME VUOSIEN KEHITYS Kysymys kuntien toiminnan kehityksestä jakaa kansalaiset miltei kahtia. Niitä, joiden mielestä kunnallishallinto on kehittynyt viime vuosina parempaan suuntaan, on vain jonkin verran enemmän (51 %) kuin niitä, joiden mielestä niin ei ole tapahtunut (41 %). Muutokselle annetut arvosanat ovat viime mittauksesta muuttuneet vain melko vähän myönteisemmiksi (kuvio 2). Tulkinnassa huomattakoon, ettei myönteisen kehityksen kiistäminen välttämättä tarkoita kehityksen kokemista kielteiseksi; myös muuttumattomuus mahtuu tähän kategoriaan. Luvuista voi lukea myös jonkinlaista odotuksiin suhteutuvaa pettymystä: osa vastaajista kokee kriisivuosien jälkeisen palautumisen liian hitaaksi tai peräti katsoo silloisen kuristuslinjan ikään kuin jääneen päälle (ks. myös luku 2.5.1). Tuloksen arviointia hämärtää edelleen käsitteen parempaan suuntaan subjektiivisuus ja monimielisyys. Samalla kun jotkut surevat kustannusleikkauksia ja niiden seurauksia, toiset kirjaavat samat säästöt silkalla ilolla. Väestön sisäisissä eroissa huomio kiinnittyy mm. käyräviivaiseen ikäriippuvuuteen: keskimmäiset ikäryhmät arvioivat tapahtunutta muutosta varauksellisemmin kuin vanhimmat ja nuorimmat. Myös maatalousyrittäjien 1 kokemuksia leimaa tavallista suurempi kieltei- 1 Ryhmää koskevia tuloksia arvioitaessa tulee tosin ottaa huomioon sen tilastollisen tarkastelun kannalta pieni koko (N = 21). Myös yrittäjävastaajia on melko vähän (N = 40). Nämä satunnaisvaihtelulle alttiit ryhmät on haluttu pitää mukana vertailussa niiden kiinnostavuuden ja myös tarkastelujen demokraattisuuden vuoksi. 17

syys. Valtuutettujen muutosarviot polarisoituvat samalla tavoin kuin väestönkin. Vasemmistoliiton valtuutetut pitävät kehitystä vähemmän valoisana kuin kokoomuksen valtuutetut (kuvio 12). Toinen toteutunutta kehitystä arvioiva mittari tuottaa tylymmän tuloksen. Enemmistö (61 %) allekirjoittaa väitteen, jonka mukaan kunnat ovat etääntyneet kansalaisista ja heidän tarpeistaan. Kolmannes (35 %) ei havaitse tällaista tapahtuneen. Paitsi kuntien toiminnassa tapahtuneista todellisista muutoksista tulos kertonee poliittisesta perusturhautuneisuudesta ja vieraantumisesta. Edellisestä tutkimuksesta kannat eivät ole muuttuneet varsinaisesti lainkaan (kuvio 2). Myös valtuutetut hyväksyvät etääntymisväitteen ehkä yllättävänkin auliisti (48 %, kuvio 4). 2.4 Kunnallinen demokratia, itsehallinto ja päätöksenteko 2.4.1 KUNTALAISTEN VAIKUTUSMAHDOLLISUUDET Päätöksentekoteema sai tämänkertaisen tutkimuksen kysymyksenasettelussa tavallista monimuotoisemman sisällön. Seurantakysymysten ja uusien kysymysten lisäksi aineisto sisältää yksinomaan valtuutetuille kohdistettuja kysymyksiä (niiden tuloksista ks. luvut 2.4.7 ja 2.4.8). Kuntalaismielipiteen tarkastelun taustaksi on paikallaan palauttaa mieleen vuoden 1995 tutkimuksen kunnan valtarakennetta koskevat tulokset. Ne henkivät verrattain laajaa (kunnallis)poliittista vieraantuneisuutta. Kuntalaiset eivät selvästikään kokeneet itseään vallan subjekteiksi, vaan ennemminkin sen tahdottomiksi objekteiksi. Tämänkertaisten kysymysten tulosten valossa kuntalaisten vallanpuute ei näytä kovin traumaattiselta. Noin kahden kolmasosan (65 %) mielestä kunnallishallinto on kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien toimivin väylä. Eri mieltä on vajaa kolmannes (30 %). Arviot ovat tulleet vuoden 1996 mittauksesta (54 % / 36 %) merkittävästi myönteisemmiksi (kuvio 2). Valtuutetut näkevät tilanteen heillä kun on 18

omakohtaista näyttöä asiasta astetta auvoisempana (79 % yhtyy, kuvio 5). Jokseenkin yhtä monen (61 %) mielestä kunta on näennäisdemokraattinen päätöksentekojärjestelmä. Muutos neljän vuoden takaisista kannoista on melko vähäinen (kuvio 2). Valtuutetut jälleen rooliinsa sopivalla tavalla kiistävät väitteen astetta pontevammin (kuvio 5). Miltei kaksi kolmesta (65 %) yhtyy väitteeseen, jonka mukaan jokainen, joka haluaa, pystyy kyllä vaikuttamaan kotikuntansa asioihin. Viime vuosien aikana kuntalaisten näin mitattu vallantäyteys on jopa asteittain kasvanut. Nyt saatu tulos edustaa seuranta-ajan korkeinta arvoa (kuvio 13). Eri väestöryhmät eivät tavattomasti poikkea tunnoiltaan toisistaan. Hieman keskimääräistä idealistisempia omien vaikutusmahdollisuuksiensa suhteen näyttäisivät olevan mm. miehet, yrittäjät ja opiskelijat (ei kuviossa). Kovin yllättävää ei liene, että valtuutettujen mielestä vaikuttaminen sujuu helpommin (75 % yhtyy näkemykseen) kuin tavallisten kuntalaisten mielestä (kuvio 13). 2.4.2 LUOTTAMUSHENKILÖIDEN ASEMA PÄÄTÖKSENTEOSSA Edustuksellisen demokratian toteutuminen kunnissa edellyttää paitsi kuntalaisten kuulluksi tulemista myös sitä, että heidän valitsemillaan ja valtuuttamillaan luottamushenkilöillä on jonkinlaista sananvaltaa kunnan asioista päätettäessä. Kaksi kolmesta keskivertokuntalaisesta (67 %) katsoo kunnallishallinnon luisuneen liiaksi virkamiesten hallintaan luottamushenkilöiden ollessa vailla todellista valtaa. Vain runsas neljännes (27 %) torjuu näkemyksen. Epäilevästä perussuunnasta huolimatta luvut ovat kuitenkin vähemmän kriittiset kuin neljä vuotta sitten (69 % / 20 %, kuvio 2). Väestön sisäiset erot ovat lähinnä korostuseroja kaikkien ryhmien pitkälti yhtyessä näkemykseen. Piikin profiilissa muodostavat kuitenkin vasemmistoliittolaiset ja vieläpä kahdella tapaa: niin puolueen 19

kannattajat kuin valtuutetutkin murehtivat luottamushenkilöiden vallan katoamista keskimääräistä enemmän. Kokonaisuutena valtuutettujen kannat (67 % voivottelee vallan luisumista virkamiehille) ovat hyvin samanlaisia kuin kuntalaisten kannat (kuvio 14). Luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden keskinäistä suhdetta tarkastellaan myös luvussa 2.4.5. 2.4.3 VALTION JA ELINKEINOELÄMÄN VAIKUTUSVALTA Kunnallisella demokratialla ja itsehallinnolla on vaivoinaan myös kuntaorganisaation ulkopuolisia uhkia. Valtion peukaloruuvi puristaa kuntien itsenäisen toimivallan alueen joskus hyvinkin kapeaksi. Tämä näkemys todentuu selvästi myös kansalaismielipiteessä. Valtaenemmistön (73 %) mielestä kunnat joutuvat toimimaan liiaksi valtion määräysvallassa. Keskusjohtoisuus on nykymitassaan mieleen vain noin joka viidennelle (19 %). Kannanotot ovat muuttuneet näkyvästi kielteisemmiksi vuodesta 1996 (61 % / 24 %, kuvio 2). Asiantila tunnistetaan kaikissa väestöryhmissä. Tavallistakin tiukemmiksi valtion suitset kokevat mm. maatalousväestö ja keskustan kannattajakunta. Alueellisesti sama heijastuu siinä, ettei pääkaupunkiseudulla pulmaa pidetä aivan yhtä polttavana kuin maaseudulla. Valtuutetut pitävät piinaa vielä kovempana (86 % katsoo valtion määräysvallan liialliseksi) kuin kuntalaiset. Myös valtuutettujen joukossa keskusta erottuu havaittavasti muista tarkastelussa olevista poliittisista ryhmistä (kuvio 15). Suhtautumista asiaan luodattiin myös uudella, astetta konkreettisemmalla kysymyksellä. Hieman monisanainen formulointi Koska valtio on vähentänyt osuuttaan kuntien palveluiden rahoittamisessa, ovat oman kuntani päättäjät joutuneet kohtuuttoman hankalaan tilanteeseen pyrkiessään turvaamaan kunnallisten palveluiden tason tuottaa edellisen kanssa yhdenmukaisen tuloksen: kaksi kolmesta (69 %) allekirjoittaa, yksi neljästä (25 %) ei (kuvio 16). Valtuutettujen tuntoja väite vastaa vieläkin paremmin: useampi kuin neljä viidestä (82 %) pitää sitä totena. Täpärästi korkein luku 20

saadaan jälleen keskustan valtuutetuilta (90 %), matalin puolestaan kokoomuksen valtuutetuilta (65 %). Väestön sisäiset alueelliset ja kuntatyypittäiset käytännössä kuntakoon mukaiset erot ovat tältä osin ehkä yllättävänkin vähäisiä (kuvio 16). Kantoja luodattiin myös vasta-argumentilla On kotikuntani päättäjien omaa syytä, jos kunnalliset palvelut ovat riittämättömiä tarpeeseen nähden. Vaikka myös tämä teesi saa selvää vastakaikua, kuntalaiset hieman useammin torjuvat (49 %) kuin hyväksyvät sen (47 %). Ajattelutapana tuntuu olevan, että mikäli ongelmia esiintyy, on ilmeisesti varmuuden vuoksi parasta syyttää kaikkia tahoja. Kysymystä siitä, esiintyykö ongelmia eli ovatko palvelut riittäviä, tarkastellaan yksityiskohtaisemmin luvussa 2.5.3. Valtuutetut kysymyksessä mainittuina kotikunnan päättäjinä joka tapauksessa kieltäytyvät suuremmin syyllistämästä itseään asiassa. Kolme neljästä (72 %) torjuu väitteen. Kovin kiistäminen tulee jälleen keskustan valtuutetuilta (83 %, kuvio 17). Syyllinen syytön-teemaan kohdentui, tosin ilman viittausta valtion rooliin, myös kolmas uusi väite eli Kunnallisia päättäjiä syyllistetään suotta päätöksistä, joita he tiukoissa tilanteissa ja ristiriitaisten odotusten vallitessa joutuvat tekemään. Tämä mittari antaa päättäjille pikemminkin vapauttavan kuin langettavan tuomion. Enemmistö kuntalaisista (60 %) ymmärtää ratkaisujen reunaehtojen raakuuden, runsas kolmannes ei (35 %). Valtuutettujen tuntoja teesi vastaa sinänsä ymmärrettävästi hyvinkin pitkälle menevästi (79 % yhtyy, kuvio 18). Myös elinkeinoelämän on sanottu tanssittavan kuntia eri tavoin, joskus rivakastikin. Täydellisenä talouselämän marionettina kuntaa ei kuitenkaan kansalaisten keskuudessa pidetä. Näkemykset määreen yritysten ja elinkeinoelämän toiveiden tahdoton toteuttaja paikkansapitävyydestä polarisoituvat jossain määrin. Runsas puolet (56 %) yhtyy väitteeseen, kolmannes (34 %) ei. Vuodesta 1996 näkemykset ovat kuitenkin tulleet kriittisemmiksi (kuvio 2). Todisteeksi siitä, ettei kyseessä ole pelkkä kansan vaalima populistinen myytti, käynevät valtuutettujen kannat. Väitettä talouselä- 21

män talutusnuorassa kulkemisesta ei ryhmän keskuudessa suoralta kädeltä tuomita, vaan se saa miltei yhtä paljon kannatusta kuin vastustustakin (45 % / 51 %). Tuloksen taustalla voi nähdä laajempia yhteiskunnallisia kehitystrendejä. Myös kuntatasolla vallan painopiste on siirtymässä enenevästi politiikalta taloudelle. Eniten asia (luonnollisesti) askarruttaa Vasemmistoliiton valtuutettuja (65 % näkee elinkeinoelämän tanssittavan kuntia), vähiten kokoomuksen valtuutettuja (32 %). Kuntalaisten keskuudessa luonnehdinnasta sanoutuvat selväsanaisimmin irti koulutetuimmat, yrittäjäryhmät sekä johtavat toimihenkilöt (kuvio 19). 2.4.4 KANSANÄÄNESTYKSETKÖ KÄYTTÖÖN? Jos kohta kuntalaisten aktiivisuus osallistua käytännössä jättääkin toivomisen varaa, kansan periaatteellinen kuulluksi tulemisen halu on yleensä kova. Tämä pätee niin laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin paikallisiinkin ratkaisuihin. Kolme neljästä kuntalaisesta (77 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan kunnallisten kansanäänestysten nykyistä laajempi käyttö lisäisi kuntalaisten kiinnostusta kunnallisia asioita kohtaan ja halua osallistua niihin. Eri mieltä on noin joka viides (19 %). Hyväksyvästi asennoituvat ovat enemmistönä kaikissa väestöryhmissä. Keskimääräistä epäilevämpiä ovat korkeimmin koulutetut ja hyvässä sosiaalisessa asemassa olevat sekä kokoomuksen kannattajat (kuvio 20). Valtuutettujen kannat ovat astetta varauksellisempia kuin kuntalaisten kannat, joskin silti useammin hyväksyviä (59 %) kuin torjuvia (36 %). Puolueittainen erittely osoittaa SDP:n ja keskustan valtuutettujen jakaumat keskenään samanlaisiksi, mutta Vasemmistoliiton ja kokoomuksen valtuutettujen niistä sekä etenkin toisistaan poikkeaviksi. Viimeksi mainittujen joukossa ajatusta vastustava linja on jopa vahvempi kuin hyväksyvä linja. Kansanäänestysintoa hillitsevä väite, jonka mukaan kuntalaisten suorien vaikutusmahdollisuuksien lisääminen esimerkiksi kansanäänestyksin tuottaisi helposti huonoja ja lyhytjänteisiä päätöksiä, ja- 22

kaa kansalaiset jokseenkin tasan kahtia. Puolet (49 %) pitää sitä uskottavana ja toinen puoli (45 %) epäuskottavana. Valtuutettujen kannat ovat ymmärtävästi hyväksyviä (56 % / 41 %) ilman avointa epäilystä tavallisen kansan ammattitaitoa kohtaan (kuvio 21). 2.4.5 VAIKO PUHDAS VIRKAMIESVALTA? Demokratian ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksien laajentamisen vastakohta on virkamiesvallan lisääminen. Toisin sanoen luottamushenkilöelimet päätöksentekijöinä kunnissa sivuutettaisiin joko kokonaan tai päätöksenteon painopistettä siirrettäisiin osittain virkamiesten suuntaan. Ehdotukseen, jonka mukaan kunnanjohtajan ja virkamiesten pitäisi asiantuntijoina saada enemmän päätösvaltaa kunnissa suhtaudutaan pikemminkin kielteisesti (60 %) kuin myönteisesti (37 %). Hieman keskimääräistä enemmän tämä tekno- ja byrokratiaa puoltava esitys viehättää ylemmissä toimihenkilötehtävissä toimivia, kokoomuksen kannattajia sekä pääkaupunkiseudulla asuvia. Vieroksuvimmin siihen suhtaudutaan maaseutukunnissa, viljelijäväestön keskuudessa ja maan pohjoisosissa. Kuntatyypin mukainen riippuvuus on kaiken kaikkiaan suoraviivaisen selvä, mikä ehkä kertoo paitsi tietyistä poliittis-ideologisista eroista myös siitä, että kunnallinen päätöksenteko koetaan suurissa kuntayksiköissä tahmaiseksi. Koska kysymys on uusi, mielipiteiden muutoksia ei ole mahdollista arvioida (kuvio 22). Jos kohta kansa jakautuukin asiassa jonkin verran, valtuutettujen kannoista ei jää epäselvyyttä. Virkamiesvallan lisääminen torjutaan (88 %) suoralta kädeltä. Tylyimmin se tapahtuu vasemmistopuolueiden valtuutettujen voimin. Toinen, suoraviivaisen sumeilemattomaksi muotoiltu uusi mittari kunnallishallinto toimisi nykyistä paremmin kokonaan ilman puolueita ja kunnallispoliitikkoja virkamiesten ja asiantuntijoiden voimin saa osakseen jopa hieman enemmän ymmärrystä. Runsas kaksi viidennestä (43 %) hyväksyy väittämän, joka toinen (51 %) torjuu. 23

Valtuutettujen kantoja on vaikea kuvata muutoin kuin toteamalla, että heidän mielestään ajatus ei ole tästä maailmasta (7 % / 91 %). Ehdoton torjunta (täysin eri mieltä -osuus) on ryhmässä huomattavan laajaa puoluetaustasta riippumatta (kuvio 23). Pyrkimättä muuttamaan kansalaismielipidettä muuksi kuin se on, edellisten tulosten tulkinnassa tulee ottaa huomioon joitakin seikkoja. Ainakin osaksi kyseisten ehdotusten suosiota kohottavat niissä käytetyt käsitteet. Puolueet ja poliitikot ovat jo lähtökohtaisesti peukalot alaspäin kääntäviä termejä, kun taas asiantuntija-käsitteeseen liittyy vahva positiivinen lataus. Asiantuntijan ajatellaan olevan paitsi tietävä ja taitava, enemmän tai vähemmän naiivisti myös objektiivinen ja arvovapaa. Aineisto sisältää myös runsaasti näyttöä siitä, ettei kansanvaltaisuusperiaatetta olla valmiita myymään kovin halvalla. Osittain tämä tulee esille mm. yhden teemaan epäsuorasti liittyvän uuden kysymyksen vastauksissa. Väite puolueet ovat tae siitä, että kunnallishallinto toimii kansanvaltaisesti kerää enemmän kannattajia (54 %) kuin vastustajia (39 %). Eli niin paljon kuin puolueita vieroksutaankin, niitä ilmankaan ei tulla toimeen. Valtuutetuille puolueisiin sidoksissa olevina henkilöinä asia on luonnollisesti selvempi (73 % / 23 %) kuin keskivertokuntalaisille (kuvio 24). 2.4.6 KUNNAN VIRANHALTIJOIDEN VALINTA- PERIAATTEIDEN UUDISTAMINEN Yksi näkökulma kunnalliseen demokratiaan on kysymys kunnanjohtajien ja muiden johtavien viranhaltijoiden valintakäytännöistä. Suoran kansanvaalin on katsottu demokratisoivan kunnan kehitykseen keskeisesti vaikuttavien henkilöiden valintaa. Tehtävien määräaikaisuuden taas on nähty lisäävän kuntalaisten mahdollisuuksia kontrolloida tärkeiden virkojen hoitajien edesottamuksia ja samalla myös tehostavan heidän toimintaansa. Haittoina on nähty mm. se, että johtohenkilöiden pitkäjänteinen, kuntalaisten suosiota kalastelematon toiminta ei näin meneteltäessä ole mahdollista. 24

Kumpikin uudistus saa laajan kannatuksen. Lähes kaikki (86 %) kuntalaiset ovat kunnanjohtajan viran määräaikaisuuden kannalla. Tulos on miltei sama kuin vuonna 1997, jolloin näkemyksiä asiasta mitattiin edellisen kerran. Myös tätä aiemmat tulokset osoittavat mielipiteiden pysyneen vakaina. Vähäisellä kysymysmuodon muutoksella (kaikki-sanan lisääminen, koska osa kunnanjohtajista on jo nyt määräaikaisia) ei voitane katsoa olevan vaikutusta vastauksiin (kuvio 25). Valtuutettujen mielestä idea ei ole aivan yhtä hyvä, vaikka sitä ryhmässä kannattaa selvästi useampi (60 %) kuin vastustaa (38 %). Joka tapauksessa tulos poikkeaa radikaalisti aiempien tutkimusten tuloksista, joissa kunnallisten vaikuttajien vertailuryhmänä toimivat kunnanjohtajat. Itse asianosaisina nämä harasivat vuosi vuodelta voimallisemmin uudistushanketta vastaan (71 % vastusti vuonna 1997). Väestön sisällä kunnanjohtajan viran määräaikaistamisesta vallitsee suuri yksimielisyys. Selvä enemmistö kaikista ryhmistä kannattaa ajatusta. Epäilyksiä esiintyy hieman tavallista enemmän mm. koulutetuimpien ja kokoomuksen kannattajien keskuudessa. Valtuutettujen kantoja puoluetausta erottelee jonkin verran enemmän. Avoiminta määräaikaisuuden kannatus on Vasemmistoliiton valtuutettujen joukossa, vähäisintä kokoomuksen valtuutettujen keskuudessa (kuvio 26). Suoran kansanvaalin käyttö saa jonkin verran pienemmän mutta kuitenkin huomionarvoisen suuren kannatuksen. Kaksi kolmesta (65 %) kuntalaisesta haluaisi, että kuntien ja kaupunkien johtajat valittaisiin suoralla kansanvaalilla. Osuus on suurempi kuin edellisessä, vuoden 1997 mittauksessa (55 %). Aikasarja kertoo trendin katkeamisesta: vuodesta 1992 jatkunut laskeva kehitys on nyt taittunut (kuvio 27). Valtuutettujen näkemykset asiasta ovat olennaisesti penseämpiä: vain noin joka viides (21 %) puoltaa, kolme neljästä (76 %) vastustaa. Tällä asennoitumisellaan valtuutetut tavallaan tuuraavat kunnanjohtajia, joiden kanta aiemmissa tutkimuksissa oli jotakuinkin ehdoton ei (89 % kunnanjohtajista torjui vaali-idean vuonna 1997; myös 25

kunnanhallitusten puheenjohtajien kanta oli tuolloin selkeän kielteinen). Kunnanjohtajavaalien kannatus korreloi voimakkaasti ikään ja koulutustasoon. Kummatkin riippuvuudet ovat käänteisiä. Toisin sanoen mitä nuorempi henkilö on, sitä hyväksyvämmin hän asiaan suhtautuu, ja vastaavasti mitä koulutetumpi hän on, sitä nuivempi on hänen kantansa. Valtuutettujen keskuudessa Vasemmistoliiton edustajat osoittavat asialle selvästi suurempaa ymmärtämystä kuin muut (kuvio 28). 2.4.7 PUREEKO PORMESTARIMALLI? VALTUUTETTUJEN VISIOT Edellä tarkastellut tulokset liittyvät läheisesti viimeaikaiseen ns. pormestarimallista käytyyn keskusteluun. Puheenvuoroja mallin eduista ja haitoista on esitetty julkisuudessa lukuisasti. Oman sytykkeensä debattiin antoi tämän tutkimussarjan edellinen osa, jossa kartoitettiin kolmen kunnallisen sidosryhmän (kunnanjohtajat, hallitusten puheenjohtajat sekä henkilöstöjärjestöjen edustajat) suhtautumista pormestarimallin käyttöön. Tämänkertaisessa tutkimuksessa sama kysymys esitettiin valtuutetuille. Valtuutetuilta tiedusteltiin, mikä viidestä vaihtoehtoisesta kunnan johtamismallista olisi heidän mielestään paras tulevaisuudessa. Pormestarimalli määriteltiin kysymyksessä malliksi, jossa kuntalaiset valitsevat vaaleilla kunnanjohtajan määräajaksi. Tulokset osoittavat, ettei pormestarimalli erityisemmin kiehdo valtuutettuja. Vain noin joka kuudes (16 %) pitää sitä parhaana vaihtoehtona. Enemmistö (57 %) pitäytyisi nykyisessä mallissa. Miltei saman verran kuin pormestarimalli suosiota saa nykyisen mallin muunnos, jossa tärkeimmät luottamustehtävät (kuten hallituksen puheenjohtajuus) olisi muutettu päätoimisiksi (13 %, kuvio 29). Tällä suhtautumistavallaan valtuutetut sijoittuvat verrattain lähelle kunnanjohtajia ja hallitusten puheenjohtajia (ryhmien kantoja vuonna 26

1999). Ero henkilöstöjärjestöihin, joissa pormestarimalli kipusi täpärästi suosituimmaksi vaihtoehdoksi, on suurempi (kuvio 30). Valtuutettujen kantoja tarkemmin eriteltäessä todetaan ryhmän sisäiset erot vähäisiksi. Hieman keskimääräistä suurempaa kiinnostusta pormestarimallia kohtaan tuntevat naiset, vasemmistopuolueita sekä maan pohjoisia alueita edustavat valtuutetut (kuvio 31). 2.4.8 KUNNAN VALTARAKENNE VALTUUTETTUJEN SILMIN Toinen yksinomaan valtuutetuille osoitettu kysymys koski vallan jakautumista kunnassa. Myös tämän kysymyksen tarkoituksena oli täydentää edellisen tutkimuksen (1999) tuottamaa tietoa yhden lisäkohderyhmän kannanotoilla. Kuntalaisten valtanäkemyksiä luodattiin seikkaperäisemmin vuoden 1995 tutkimuksessa. Kuten viime tutkimuksen kohderyhmiä vuotta aikaisemmin valtuutettuja pyydettiin nyt arvioimaan kolmeatoista vaikuttajatahoa erikseen sen mukaan, onko niillä heidän nähdäkseen liikaa, sopivasti vaiko liian vähän vaikutusvaltaa kunnallisessa päätöksenteossa. Kokonaisuutena valtuutettujen kannat kertovat jonkinasteisesta vallan kohdallaanolosta. Hyväksyntää ilmentävät sopivasti-osuudet ovat kauttaaltaan melko suuria (kuvio 32). Täysin tyytyväisiä eivät valtuutetut kuitenkaan vallitsevaan tilanteeseen ole. Liian vaikutusvaltaisiksi tahoiksi he nimeävät useimmin kunnanjohtajan (29 % mainitsee), muut johtavat viranhaltijat (27 %), median (26 %) sekä hallituksen puheenjohtajan (25 %). Kovin kritiikki ei kuitenkaan kohdistu vallan paljouteen vaan sen vähyyteen. Vallan puutetta potevaksi tahoksi valtuutetut näkevät ennen muuta oman toimielimensä, valtuuston. Noin joka toinen (52 %) pitää sen valtaa liian vähäisenä. Valtuuston puheenjohtajan asema nähdään silti laajasti oikeaksi (71 %). Verrattaessa valtuutettujen kantoja kunnanjohtajien, hallitusten puheenjohtajien ja henkilöstöjärjestöjen edustajien kantoihin saadaan ne asemoitua muuhun vaikuttajamielipiteeseen. Yksi ominaispiirre valtuutettujen arvioissa on kunnanjohtajan ja yleensäkin johtavien 27

virkamiesten asemaan kohdistuva kriittisyys, jossa ryhmä yltää miltei henkilöstöjärjestöjen tasolle. Valtuuston vallan vähyyden voivottelu ei sitä ole, sillä pitkälti samalla kannalla ovat myös muut arvioitsijaryhmät (kuvio 33). Näkemys valtuuston vallan puutteesta on tunnusomainen kaikille valtuutettujen osaryhmille. Kriittisimmät kannat kumpuavat Vasemmistoliiton valtuutettujen piiristä. Suuremmissa kunnissa vaje koetaan vaikeammaksi kuin pienissä (kuvio 34). Kunnanjohtajan asemaa koskeva valtuutettujen arvioiden erittely ei tuo esille suuria eroja, lukuun ottamatta Vasemmistoliiton edustajien voimallista protestointia (ei kuviota). 2.5 Kuntien talous ja palvelutuotanto Luvun otsikko sisältää kaksi isoa asiaa, jotka periaatteessa ansaitsisivat omat tarkastelukokonaisuutensa. Ne on kuitenkin yhdistetty, koska katsottiin, ettei elimellisesti yhteen kuuluvia asioita voi käsitellä toisistaan irrallaan olematta irrationaalinen. 2.5.1 KUNNALLISEN TOIMINNAN VOLYYMI Ennen kustannusten ja palveluiden suoraa vastakkainasettelua on paikallaan tarkastella yleisen tason arviointeja kunnallisen toiminnan volyymista. Mielipiteen muodostamiseksi siitä, onko ongelmana liiallinen lihavuus vai laihuus, julkinen keskustelu on antanut kahtalaisia aineksia. Kuntalaisten kannat painottuvat jälkimmäisestä eli laihuusongelmasta todistaviksi. Peräti neljä viidestä (81 %) katsoo, että kuntien toiminta on ollut viime vuosina liiallisen karsinnan ja leikkausten kohteena. Näkemykseen yhtyvien osuus on kasvanut edellisestä mittauksesta (65 %) huomattavasti. Kuten raportin alun yleiskatsauksessa todettiin, mielipiteiden muutoksia tulkittaessa tulee ottaa huomioon olosuhdetekijöiden muutokset. Arviot annetaan nyt monel- 28

lakin tapaa erilaisissa taloudellis-yhteiskunnallisissa oloissa kuin neljä vuotta sitten (kuvio 2). Tässä kannassaan kuntalaiset saavat valtuutetuilta vahvan tuen. Nämä ovat toteutettujen leikkaustoimien liiallisuudesta vielä yksimielisempiä (87 %). Näkemys on hallitseva vasemmistopuolueiden ja keskustan valtuutettujen keskuudessa, kokoomuksen valtuutettujen kannat sen sijaan jakaantuvat jonkin verran enemmän (66 % yhtyy, 33 % ei). Väestön sisäiset erot ovat vähäisiä. Täpärästi korkeimmat luvut saadaan Vasemmistoliiton kannattajilta ja Pohjois-Suomessa asuvilta (kuvio 35). Kuitenkin näkemys kaipaa perusteellista karsintaa ja keventämistä saa sekin enemmän kannattajia (55 %) kuin vastustajia (40 %). Tulosten osittaista ristiriitaisuutta voinee selittää ainakin osaksi leikkausten kohdentumisen problematiikalla. Ehkäpä säästöt ovat olleet liiallisia siltä osin kuin ne ovat kohdentuneet vääriin asioihin ja liian vähäisiä siltä osin kuin ne ovat kohdentuneet oikeisiin kohteisiin. On myös muistettava, että kansalaisten käsitykset kunnan eri menokohteiden keskinäisestä suuruudesta eivät aina vastaa todellista asiantilaa (eli yhden byrokraatin poispotkimisella ei kateta koulutoimen menoja jne.). Vuodesta 1996 karsimisen kannatus on laantunut jonkin verran (sitä vastustavien osuus on kasvanut 7 prosenttiyksikköä). Siirtymä on, joskin pienempi, suunnaltaan johdonmukainen edelliseen muutoksen nähden (kuvio 2). Keventämisteesi jakaa näkyvästi myös valtuutettuja. Siihen yhtyviä (50 %) ja sen torjuvia (48 %) on käytännössä yhtä paljon. Koska valtuutettujen voi ajatella olevan perillä kunnan menojen rakenteesta, tietämättömyysselitys ei suoraan sovi heihin. Muiden tulosten valossa jakaumaa tulee ehkä tulkita niin, että valtuutetut tavoittelevat vastauksillaan pikemminkin toiminnan tehostamista ja resurssien tehokkaampaa käyttöä kuin suoranaista palvelutuotannon pienentämistä. Joka tapauksessa kokoomuksen valtuutetut erottuvat tässä yhteydessä selvästi muista: kolme neljästä (76 %) katsoo keventämistä tarvittavan. Kuntalaisten kannoissa huomio kiinnittyy lähinnä iän 29

mukaisiin eroihin. Keskimmäinen ikäryhmä (35 49-vuotiaat) kokee keventämisen tarpeelliseksi muita useammin (kuvio 36). Keventämisvaateet saavat välillistä, joskaan eivät järin vahvaa tukea myös kunnallisverotuksen kireyttä koskevista arvioinneista. Vaikka väitteen on nostanut verotuksen kestämättömän korkealle tasolle hyväksyviä on jonkin verran enemmän (54 %) kuin sen torjuvia (44 %), jakauma ei ole niin vino kuin se kohteen (yleisesti verenpainetta kohottamaan taipuvaisen) luonteen huomioon ottaen voisi olla. Itse asiassa verotusta kritisoimaton tulos pakottaisi tarkistamaan analyysien oikeellisuuden. Viime tutkimuksesta verojen sietäminen on havaittavasti lisääntynyt (väitteen torjuvien osuus on kasvanut 7 prosenttiyksikköä, kuvio 2). Valtuutetuille ajatus verotuksen kestämättömyydestä on vieraampi. Väitteen paikkansapitävyys kielletään huomattavasti useammin (61 %) kuin myönnetään (36 %). Porvarilliset puolueet ja vasemmistopuolueet ryhmittyvät tuloksessa omiksi pareikseen viimeksi mainittujen hyväksyessä verotason ensin mainittuja laajemmin. Kuntalaisten keskuudessa verotuksen kestämättömyyttä eivät vastoin totunnaisia odotuksia kritisoi eniten kokoomuslaiset vaan keskustalaiset. Koulutetut hyväksyvät (keskimääräistä korkeammat) veronsa keskimääräistä paremmin (kuvio 37). 2.5.2 PALVELUT VS. VEROMARKAT Edelliset tulokset kuten myös aiempien raporttien tulokset ovat kertoneet suomalaisten kasvaneen kiinni kunnallisiin palveluihin. Vallitseva ajattelutapa on, että kunta kaitsee, huoltaa ja hoivaa kansalaisen kehdosta hautaan. Koska tähän on totuttu, tilanteen muuttaminen on hankalaa. Kunnallisen palvelutuotannon sopeuttaminen kulloisiinkin taloudellisiin voimavaroihin on muodostunut jo tästä syystä vaikeaksi. Tämä tulee yhtäältä esille tuloksessa, jossa palvelut ja verotus on asetettu vastakkain. Niin paljon kuin verotusta kirotaankin, se ei juuri saa suomalaisia kääntämään selkäänsä kunnallisille palveluille. Enem- 30

mistön (58 %) mielestä kunnallisverotus ei ole kohtuuttoman korkea kunnallisten palvelujen määrään ja laatuun nähden. Runsas kolmannes (38 %) sanoutuu kuitenkin irti ajatuksesta. Jakauma on veromyönteisempi kuin edellisessä mittauksessa vuonna 1996, mutta ei juuri poikkea seuranta-ajan keskiarvosta. Valtuutetuille kysymys on jälleen selvempi: lähes kolme neljäsosaa (73 %) heistä katsoo kunnallisverotuksen kohtuulliseksi sillä saataviin palveluihin nähden (kuvio 38). Valtuutettujen kesken havaitaan jälleen jonkinlaista vasemmisto oikeisto-painotusta, mutta kannanottojen suunta on kaikissa ryhmissä selkeästi sama. Kuntalaisten mielipiteiden lähempi erittely puolestaan kertoo, että hyvinä hintaansa nähden palveluita pitävät etenkin koulutetuimmat, Uudellamaalla asuvat sekä vihreiden kannattajat (ei kuviota). Toinen verot ja palvelut vastakkain asettava kysymys tuottaa selvemmin palvelumyönteisen tuloksen. Kaksi kolmesta (69 %) pitää parempana pakkovalintatilanteessa korottaa kunnallisveroa kuin karsia kunnallisia palveluita. Päinvastaista mieltä olevia on runsas neljännes (28 %). Tulosten trenditarkastelu kertoo, että palveluita puolustava kanta on voimistunut asteittain vuodesta 1992. Vuodesta 1998, jolloin kysymys oli viimeksi mukana tutkimuksessa, muutos suhtautumisessa on vähäinen (kuvio 39). Myös valtuutetut mieluummin, vaikka eivät varmaankaan mielellään, korottaisivat kunnallisveroa kuin karsisivat palveluita. Kannanottojen jakauma on ryhmässä miltei samanlainen (65 % / 32 %) kuin kuntalaisten keskuudessa. Tässä reagointitavassaan valtuutetut poikkeavat (ilmeisesti, tuorein vertailutieto on vuodelta 1998) railakkaasti muista kunnallisista vaikuttajista. Tutkimussarjan aiemmissa osissa kävi toistuvasti ilmi, että kyseisessä valintatilanteessa niin kunnanjohtajat kuin hallitusten puheenjohtajatkin karsisivat mieluummin palveluita. Veronkorotusvaihtoehto vetää pitemmän korren kaikissa väestöryhmissä. Taloudellis-sosiaalinen asema kuten poliittinen kantakin heijastuvat näkemyksiin vähemmän kuin voisi odottaa. Valtuutettu- 31

jen kesken sen sijaan nähdään suoranaista periaatteiden vastakkaisuutta. Kokoomuksen valtuutetut pitävät muista poiketen palvelujen karsimista parempana vaihtoehtona (61 % valitsee, kuvio 40). Testattaessa kansalaisten halua ilmaisten kunnallisten palveluiden nauttimiseen päädytään ensi katsomalta hätkähdyttävään tulokseen. Suuri enemmistö (76 %) yhtyy näkemykseen, jonka mukaan kansalaisilla tulee olla oikeus ilmaisiin tai lähes ilmaisiin kunnallisiin peruspalveluihin riippumatta siitä, mitä palveluiden tuottaminen tulee maksamaan. Tämän argumentin torjuu vain noin joka viides (22 %). Edellisestä (vuoden 1996) mittauksesta ilmaisten palveluiden kaipuu on kasvanut huimasti (14 prosenttiyksikköä). Tulosten tulkinnassa tulee kuitenkin ottaa huomioon kysymyksessä käytetyt käsitteet. Kantaa otetaan peruspalveluiden maksuttomuuteen, ei kaikkeen siihen, mitä kunta kulloinkin tekee. Toisin sanoen myönteinen vastaus edellyttää vähimmillään ainoastaan kantaa, että välttämättömät palvelut tulee hinnoitella siten, että ne ovat kaikkien ulottuvilla (kuvio 41). Valtuutettuja vaade ei kuitenkaan isommin viehätä. Ajatuksen hyväksyviä on vähemmän (39 %) kuin sen hylkääviä (59 %). Ryhmän kannat asiasta tosin repeävät hyvinkin suuresti: Vasemmistoliiton avoimen myönteisiä kantoja myötäilee jonkin verran SDP, keskusta asettuu pikemminkin vastaan ja kokoomus tyrmää toiveen jotakuinkin täysin. Perusväestön piirissä vaatimus palveluiden ilmaisuudesta elää verrattain voimakkaana kaikissa osaryhmissä. Nuivimmin siihen suhtautuvat akateemisesti koulutetut, ylemmät toimihenkilöt ja kokoomuksen kannattajat (kuvio 42). 2.5.3 KUNNALLISTEN PALVELUIDEN RIITTÄVYYS Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on paljolti perustunut kunnallisten palvelujen määrään ja monimuotoisuuteen. Palveluiden runsauden ajan historia on tosin lyhyempi kuin usein muistetaan. Viime vuosikymmenen alun taloudellinen kriisi katkaisi palvelutuotan- 32

non kumulatiivisen kasvukehityksen. Tämän jälkeen on käyty päättymätöntä keskusteltua siitä, mitä palveluille on tapahtunut vai onko mitään ja ovatko palvelut nykymuodossaan ylipäätään riittäviä. Yksi yleisluontoinen vastaus saatiin jo edellä kunnallisen toiminnan luonnehdintoja tarkasteltaessa. Määreen palvelutuotannoltaan monipuolinen ja laadukas liitti kuntaan valtaenemmistö niin kuntalaisista kuin kunnanvaltuutetuistakin (luku 2.3.1). Tämänkertaisessa tutkimuksessa aihetta päätettiin selvittää myös tarkemmin. Vastaajilta tiedusteltiin, kuinka riittäviä tai riittämättömiä erilaiset kunnalliset palvelut heidän nähdäkseen ovat niiden tarpeeseen nähden heidän omassa kotikunnassaan. Tulokset ovat yleisilmeeltään positiivisia. Miltei kaikki tiedustellut palvelut arvioidaan ainakin jokseenkin riittäviksi. Kärkeen kohoavat kirjastopalvelut, jotka lähes kaikki (92 %) katsovat riittäviksi, sekä liikunta-, urheilu- ja kuntoilumahdollisuudet ja -palvelut (91 %). Koulupalvelujen (88 %), kulttuuripalvelujen (81 %) ja myös lasten päivähoitopalvelujen (75 %) määrään ollaan laajalti tyytyväisiä (kuvio 43). Aivan kaiken ei kuitenkaan koeta olevan kunnossa. Selvimpänä kriittisyys kohdistuu vanhustenhuoltoon, jota pitää riittämättömänä miltei yhtä moni (43 %) kuin riittävänäkin (48 %). Astetta lievempää joskin huomionarvoista tyytymättömyyttä on lisäksi terveyskeskuspalvelujen (29 % katsoo riittämättömiksi), teiden ja katujen kunnon (28 %) sekä toimeentulotuen (26 %) riittävyyteen. Yleisarvosana kunnan palvelujen riittävyydestä on kuitenkin yksiselitteisen myönteinen (91 % / 9 %). Silti on vaikea vastata kysymykseen, kuinka vapauttava tuomio tulos on kuntien nykyiselle palvelutuotantojärjestelmälle, tai vastaus jää ainakin sopimuksenvaraiseksi. Näin siksi, että kokemukset riittämättömyydestä kohdistuvat, siinä määrin kuin niitä esiintyy, paljolti niihin palveluihin, joita kuntalaiset aiempien tutkimusten mukaan pitävät kaikkein tärkeimpinä (vanhustenhuolto, terveyskeskuspalvelut). Tulkinnassa tulee myös ottaa huomioon, että kysymys luotaa tyytyväisyyttä lähinnä määrällisestä näkökulmasta, eli onko palveluja, ei niinkään sitä, millaisia ne laadultaan ovat. 33

Sama kysymys esitettiin myös valtuutetuille. Heidän näkemyksensä eri palvelujen riittävyydestä ovat verrattain yhdenmukaisia. Käytännössä kaikki (95 %) antavat kuntansa palvelujen riittävyydestä hyvän yleisarvosanan. Riittävimmiksi valtuutetut arvioivat lasten päivähoidon (94 %) ja riittämättömimmiksi kulttuuripalvelut (32 % pitää riittämättöminä, kuvio 44). Kulttuuripalvelujen kohdalla ero kuntalaisiin on huomionarvoinen sikäli, että kyseiset palvelut ovat ainoita, joiden puutetta valtuutetut korostavat näkyvästi kuntalaisia enemmän. Muilta osin eroista voidaan todeta, että valtuutetut pitävät tilannetta keskeisten peruspalvelujen osalta merkittävästi parempana kuin kuntalaiset. Selvimpinä erot ilmenevät vanhustenhuollon, toimeentulotuen ja lasten päivähoidon kohdalla (kuvio 45). Niin kuntalaisten kuin valtuutettujenkin näkemykset vaihtelevat huomattavasti. Kun lähempään tarkasteluun otetaan kuntalaisten merkittävin kriittisyyden kohde, vanhustenhuolto, voidaan todeta, että sen riittävyyttä koskevat arviot ovat selvästi sidoksissa kuntakontekstiin. Riittävyys vähenee voimakkaasti maaseutukunnista pääkaupunkiseudulle ja pohjoisesta etelään siirryttäessä (kuvio 46). Kun kaikki tiedustellut palvelumuodot eritellään kuntatyypin mukaan, havaitaan muitakin suoraviivaisia riippuvuuksia. Myös lasten päivähoitopalveluja koskevat arviot muuttuivat kielteisemmiksi etelän keskuksiin tultaessa. Käänteisenä riippuvuus ilmenee kulttuuripalvelujen kohdalla; niiden koetaan olevan oivassa kunnossa erityisesti pääkaupunkiseudulla (kuvio 47). Kuntakonteksti heijastuu selvästi myös valtuutettujen arvioinneissa. Kuten kuntalaiset myös valtuutetut ovat sitä tyytymättömämpiä vanhustenhuollon palveluihin, mitä suuremmasta kunnasta on kyse. Suurimmissa kunnissa (tarkoittaa yli 30 000 asukkaan kuntia) tyytymättömien osuus jopa ylittää tyytyväisten osuuden. Ainoa palvelulaji, jossa valtuutettujen tyytyväisyys kasvaa kuntakoon myötä, ovat kulttuuripalvelut (kuvio 47). Teemaan liittyvien seurantamittareiden tuloksia tarkasteltaessa todetaan, että olivatpa palvelut riittäviä tai eivät, lisä ei ainakaan oli- 34

si pahitteeksi. Kolme neljästä (74 %) kuntalaisesta nimittäin katsoo, että kuntien tulisi vastaisuudessa mieluummin lisätä kuin karsia kunnallisia palveluita. Aikasarjatarkastelu kertoo, että epämuodikas ehdotus saa uppiniskaisilta kansalaisilta vuosi vuodelta enemmän kannatusta. Nyt saadut luvut ovat seuranta-ajan korkeimmat. Kansalaismielipiteen suunta on kääntynyt lama-ajan syvimmistä syövereistä syksystä 1993 (kuvio 49). Valtuutetut suhtautuvat vaatimukseen vaisummin, joskaan ei tylyn torjuvasti (42 % yhtyy, 55 % torjuu). Ero aiemmissa mittauksissa tarkasteltuihin kunnanjohtajien kantoihin palvelujen lisäämisvaade sai nämä likimain tyypertymään on joka tapauksessa suuri. Erimielisyyttä tosin on myös valtuutettujen kesken: Vasemmistoliiton valtuutetuista miltei kaikki allekirjoittavat teesin, kokoomuksen valtuutetuista ei juuri kukaan. Väestön sisäisiin näkemyseroihin ei sisälly sanottavaa dramatiikkaa. Lähinnä palveluiden lisäämisvaade korreloi käänteisesti koulutustasoon. Vähiten viehtyneitä ajatuksesta ovat akateemisesti koulutetut (ei kuviossa). 2.5.4 YKSITYISTÄMINEN Kysymys yksityistämisestä kunnallisen toiminnan kehittämiskeinona on kirvoittanut maassamme kiivasta yhteiskunnallista keskustelua ja mielipiteiden vaihtoa. Tämä keskustelu on ulottunut joidenkin kunnallisten palveluiden alihankintaostoista aina palvelujen täydelliseen alasajoon asti. Yksityistämiskeskustelu voitaneen puristaa paljolti kahteen vasta-argumenttiin. Pääasiallisena puoltavana argumenttina on esitetty, että kunnallisten palvelujen siirtäminen yksityisten tahojen hoidettavaksi toisi palveluihin tehokkuutta ja säästäisi kustannuksia. Vastustajat taas ovat kantaneet huolta toimenpiteen sosiaalisista seurauksista ja katsoneet yksityistämisen johtavan kuntalaisten eriarvoisuuden ja turvattomuuden lisääntymiseen. Kunnallishallinnon määre tulisi yksityistää useilta palveluiltaan ei saa erityisen innostunutta vastaanottoa. Näkemykseen yhtyviä on 35

vähemmän (37 %) kuin sitä vastustavia (59 %). Jos kohta luvut ovat tällaisenaan suhteelliset neutraalit, selvempi sanoma niihin sisältyy, kun ne suhteutetaan aiempiin tuloksiin. Edellisestä (vuoden 1996) mittauksesta siirtymä yksityistämistä vieroksuvaan suuntaan on sangen selvä (kielteisten kantojen osuus on kasvanut 17 prosenttiyksikköä, kuvio 50). Valtuutettujen kantoja yksityistämiseen on vaikea luonnehtia, koska ne lähemmin tarkasteltaessa räjähtävät likimain kappaleiksi. Ryhmää kokonaisuutena kuvaavat tasavahvat (49 % puoltaa, 48 % kieltää) luvut nimittäin kätkevät sisäänsä poikkeuksellista vastakohtaisuutta ja varianssia. Kokoomuksen kuuluvaa kyllä-kantaa vastassa on Vasemmistoliiton ja sosiaalidemokraattien ehdoton ei. Keskustavaltuutettujen kannaksi muodostuu niiden väliin jäävä ilmeisesti kyllä (kuvio 51). Kuntalaisten kannoissa kiintoisinta on ehkä se, ettei eroja ole: näkemykset eivät juuri riipu sukupuolesta, iästä eivätkä sanottavasti koulutustasostakaan. Myös kunnan koko ja alueellinen sijainti heijastuvat niihin vain vähän. Johtopäätökseksi jää, että yksityistämiskannanotoissa piilevä latinki on miltei yksinomaan poliittis-ideologista. Toinen yksityisen toiminnan asemaa koskeva luonnehdinta saa paljolti samanlaisen vastaanoton. Argumenttia tulisi toimia enemmän vapaaehtois-, yhdistys- ja yrityspohjalta pitää järkevänä 41 % ja ei-järkevänä 55 %. Myös tämä ehdotus vetoaa kuntalaisiin nyt selvästi aiempaa vähemmän (kuvio 50). Valtuutetut vierastavat tätä ns. kolmannen sektorin ideaa esille tuovaa ehdotusta jopa jonkin verran enemmän (32 % / 64 %, kuvio 5) kuin selkeää yksityistämistä. Väestön sisäiset mielipide-erot ovat vähäisempiä kuin edellä. Kun yksityistäminen mielletään ennemminkin kollektiiviseksi (talkoo)työksi ja kuntalaisten yhteistoiminnaksi kuin voittoa tavoittelevaksi bisnekseksi, siihen ei sisälly yhtä suuria ideologisia latauksia (ei kuviota). 36

2.6 Kuntaliitokset Myös kysymys kuntaliitoksista kuuluu kunnallishallintomme iäisyyskysymyksiin. Kuntakoon yhteydestä kuntien talouteen ja niiden toiminnan tehokkuuteen vallitsee vastakkaisia käsityksiä. Osaksi tästä syystä kuntien yhdistäminen suuremmiksi yksiköiksi ei ole edistynyt kovinkaan ripeässä tahdissa. Yksityiskohtaisemmin kuntaliitosproblematiikkaa luodattiin vuoden 1997 tutkimuksessa. Tällä kertaa tarkasteltavana ovat vain keskeisten seurantamittareiden tulokset. 2.6.1 VAPAAEHTOISESTI, VÄKISIN VAI EI OLLENKAAN? Lähtökohdaksi on paikallaan arvioida kuntaliitosten yleistä tarvetta. Tätä koskevat näkemykset polarisoituvat voimakkaasti muodostamatta mitään selvää mielipidesuuntaa. Noin joka toisen (47 %) mielestä kuntien lukumäärä on maassamme liian suuri. Eri mieltä on miltei yhtä moni (43 %). Edellisestä (vuoden 1997) mittauksesta käsitys kuntien liiallisesta määrästä on laantunut havaittavasti. Sitä edeltäviin (vuoden 1995) kantoihin muutos on jo huomattavankin suuri (kuvio 52). Valtuutettujen jakauma kertoo suuremmasta samanmielisyydestä. Enemmistö (61 %) pitää kuntien määrää liiallisena, runsas kolmannes (36 %) ei. Poliittisen kannan yhteys näkemyksiin on jälleen varsin selvä. Keskustan valtuutettujen enemmistö kiistää ajatuksen muiden puolueiden valtuutettujen enemmistön pitäessä sitä oikeana. Kuntalaisten keskuudessa ehkä huomiota herättävin on iän mukainen riippuvuus: nuorimmat ikäryhmät kieltävät väitteen kuntien liiallisuudesta huomattavasti vanhempia useammin (kuvio 53). Suhtautuminen kuntien pakkoliitoksiin on varauksellista siinäkin tapauksessa, että ne nähtäisiin keinoksi parantaa kuntien taloutta ja tehostaa palveluja: 42 % hyväksyy, 52 % torjuu. Kannat eivät ole olennaisesti muuttuneet vuodesta 1997, mutta sitä edeltävästä ajasta pakkoliitosten vastustus on jonkin verran voimistunut. Kun- 37

talaisia jyrkemmin pakkoliitoksia vastustavat valtuutetut, joista ajatusta vierastaa lähes kaksi kolmesta (63 %, kuvio 54). Vapaaehtoisuuden vaatimus tulee esille yksiselitteisen selvänä toisessa samaa asiaa koskevassa kysymyksessä. Valtaenemmistö kuntalaisista (88 %) katsoo, että jos kuntaliitoksia toteutetaan, niiden tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Näkemys on ollut vankkumaton koko seuranta-ajan (kuvio 55). Myös valtuutetut yhtyvät varsin laajasti (80 %) tähän näkemykseen. Ryhmän sisäiset näkemyserot ovat suhteellisen vähäisiä. Kuntalaisten kantojen erittely muodostuu vielä monotonisemmaksi kaikkien väestöryhmien ollessa liki yksimielisesti vapaaehtoisuusvaatimusten takana. Mikäli tulevien liitosten toteuttajat tahtovat ottaa kansalaismielipiteen huomioon, pelivara menettelytapojen suhteen jää tuloksen perusteella pieneksi (kuvio 56). Jos suomalaisille on jossain määrin epäselvää, saako kuntia liittää yhteen, selvää on, että niitä ei ainakaan saa purkaa palasiksi. Ajatus väestömäärältään tai alueeltaan suurten kuntien jakamisesta pienemmiksi kunniksi torjutaan yleisesti (21 % kannattaa, 73 % vastustaa). Vaikka jakauma on vino, se kuitenkin ilmentää aiempaa suurempaa suopeutta. Vielä edellisessä (vuoden 1997) mittauksessa jakamisajatus tyrmättiin jotakuinkin täydellisesti. Valtuutetut suhtautuvat jakamiseen niin ikään yksiselitteisen viileästi (kuvio 57). Vaikka asuinkunnan ominaisuudet heijastuvat kuntalaisten mielipiteisiin kuntaliitoskysymyksissä ehkä yllättävänkin vähän, valtuutettujen kantoihin niillä on huomattava vaikutus. Tämä tulee esille eriteltäessä valtuutettujen näkemykset kuntakoon mukaan. Kaikki riippuvuudet ovat suoraviivaisia ja selkeitä. Esimerkiksi kuntien lukumäärää ja pakkoliitosten käyttöä koskevat kannat riippuvat ratkaisevasti siitä, minkä suuruista kuntaa valtuutettu edustaa (kuvio 58). 38

39

40

41

42

43

44

46

51

63

65

67

68

69

70

72

76

77

79

81

82

83

85

87

88

90

92

93

95

96

3 Kunnallisvaalit valitsijain ja valittujen silmin Vaalivuoden tutkimus sisälsi myös joukon vaaleihin ja osallistumiseen liittyviä kysymyksiä. Osa niistä on uusia ja osa edellisen kunnallisvaalivuoden 1996 tutkimuksessa mukana olleita. Kun vertailuryhmänä toimivat valtuutetut, kysymyksenasetteluun oli mahdollista sisällyttää eräänlainen ulkoapäin vs. sisältäpäin -asetelma. Sen avulla kuntalaisten käsityksiä ja odotuksia voidaan peilata valtuutettujen tuntoihin ja kokemuksiin. 3.1 Osallistumisen onni Ehdokkaiden rekrytointi on koettu jo aiemmissa kunnallisvaaleissa työlääksi. Etenkin tietyntyyppisestä, vetoavaksi arvioidusta tuoreesta ehdokasaineksesta on raportoitu olevan krooninen pula. Seuraavassa asiaa lähestytään luotaamalla kuntalaisten potentiaalista osallistumishalua sekä tarkastelemalla omakohtaista ehdokkaanaolokokemusta omaavien valtuutettujen vaikuttimia. 3.1.1 KUNTALAISTEN OSALLISTUMISHALUKKUUS Kuntalaisten periaatteellista kiinnostusta osallistumista kohtaan kartoitettiin uudella kysymyssarjalla. Haastateltavilta tiedusteltiin, 97

kuinka mielellään he lähtisivät mukaan erilaisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, jos heitä pyydettäisiin. Kunnallisvaaliehdokkaaksi asettumisen ohella arvioitavina olivat erityyppiset kunnalliset luottamustehtävät sekä puolueiden paikallistason toimintaan osallistuminen. Kokonaisuudessaan tulokset heijastavat miltei peittelemätöntä passiivisuutta. Haluttomuus ylittää monin verroin halukkuuden. Suurin, joskaan ei siis suuri, kiinnostus kohdistuu koulujen tai muiden kunnallisten laitosten johtokuntiin. Niissä toimimista pitää periaatteessa mieluisana ajatuksena joka neljäs (25 %). Kunnalliset lautakunnat, itselle mieluisimman puolueen perusyhdistys sekä kunnalliset luottamustehtävät yleensä koetaan keskenään kutakuinkin yhtä vetovoimaisiksi (17 % 19 %, kuvio 59). Heikointa on kunnallisvaaliehdokkuuden ja kunnanhallituksen jäsenyyden houkuttelevuus. Ensin mainitun kokee periaatteessa kiinnostavaksi joka kymmenes (10 %) jäljelle jäävien (88 %) kieltäytyessä enemmän tai vähemmän selväsanaisesti kunniasta. Hallitusta koskevat luvut ovat käytännössä samat (11 % / 89 %). Tulosta tulkittaessa tulee huomata, ettei se kerro passiivisuuden perusteista. Vaikka luvut johtavat helposti päätelmiin kunnallispoliittisen osallistumisen olemattomasta arvostuksesta, monen kieltäytyminen selittyy varmastikin muuntyyppisillä, sinänsä järkevillä ja hyväksyttävillä seikoilla. Tulevan kannalta ei kuitenkaan ole rohkaisevaa, että ehdokkaaksi ryhtyminen jää tiedustelluista osallistumismuodoista pohjimmaiseksi. Kantoja lähemmin tarkasteltaessa todetaan, ettei sanottavaa innostusta löydy mistään väestöryhmästä. Eroja on lähinnä kieltäytymisen jyrkkyyden asteessa. Tavallista topakammin tarjouksen torjuvat mm. naiset, vanhimmat ikäryhmät, eläkeläiset sekä vähän koulutetut (kuvio 60). Kun kyse on kunnallisista luottamustehtävistä yleensä, kiinnostuksen eroja voidaan hahmottaa hieman paremmin. Potentiaalisia osallistujia on löydettävissä huomionarvoisessa määrin mm. nuoremmista ikäryhmistä ja koulutetuimpien keskuudesta. Vihreiden kan- 98

nattajien keskuudessa tällainen yleisosallistumisvalmius näyttäisi olevan tavallista laajempaa (kuvio 61). Teemaa sivuttiin myös uudella väittämämuotoisella kysymyksellä kunnallisten luottamustehtävien määrää pitäisi lisätä tuntuvasti ja näin tarjota kuntalaisille enemmän mahdollisuuksia osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen. Ehdotus otetaan verrattain hyväksyvästi vastaan (62 % yhtyy, 34 % ei; kuvio 62). Pulmaksi saattaa kuitenkin edellisen perusteella nousta se, mistä nämä lisäluottamushenkilöt luontevasti värvätään. Myös taustalla olevaan kysymykseen siitä, aktivoisiko paikkojen lisääminen kuntalaisia kunnallispoliittiseen osallistumiseen, tulee muiden tulosten valossa ehkä suhtautua epäilevästi. Valtuutetuilta ehdotus saa paljon vähemmän kannatusta. Yksi kolmannes (32 %) kannattaa, kaksi kolmannesta (65 %) vastustaa. Myönteisimmin luottamushenkilöpaikkojen lisäämiseen suhtautuvat Vasemmistoliiton ja kielteisimmin kokoomuksen valtuutetut. Väestön sisäiset erot ovat osin huomattavia. Selkeitä kannanottojen erottelijoita ovat mm. ikä ja koulutustaso: vanhemmat henkilöt kuten myös paljon koulutusta saaneet vierastavat ajatusta keskimääräistä enemmän (kuvio 62). 3.1.2 VALTUUTETTUJEN OSALLISTUMISEN VAIKUTTIMET Koska osallistumishalukkuutta koskevan kysymyksen esittäminen valtuutetuille ei ollut mielekästä, ryhmän jäseniltä tiedusteltiin heidän osallistumisensa motiiveja. Valtuutettuja pyydettiin arvioimaan, missä määrin eri tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että he ovat lähteneet mukaan kunnallispolitiikkaan ja valtuutetuiksi. Pääasiallisiksi perusteiksi nousevat tekijät ovat, paitsi sinänsä luonnollisia ja uskottaviakin, sävyltään huomiota herättävän puhtoisia ja epäitsekkäitä. Omaan etuun vähänkin viittaavat motiivit painuvat profiilin pohjalle. Käytännössä kaikki ilmoittavat, että yhteisten asioiden hoitaminen kiinnostaa heitä periaatteessa (96 % katsoo vaikuttaneen pää- 99

tökseen joko erittäin tai melko paljon). Jokseenkin yksimielisesti esitettyjä syitä ovat myös halu vaikuttaa kotikunnan kehityksen suuntaan (96 %) sekä halu toimia oikeaksi katsomansa yhteiskunnallisen näkemyksen puolesta (92 %). Jos rankkeeraaminen tehdään vastausten intensiteetin (vaikutti erittäin paljon -osuudet) perusteella, kaksi viimeksi mainittua motiivia osoittautuvat kaikkein keskeisimmiksi (kuvio 63). Astetta hyötytavoitteisempi asia, itsensä kehittäminen ( osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden oppia uusia asioita ) tunnistetaan niin ikään merkittäväksi motiiviksi (89 %). Sitä seuraava on kuitenkin jo pyyteettömyydessään täysin epäitsekäs: osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden auttaa muita ihmisiä (82 %). Äidinmaidossa, kodin perintönä tai muiden läheisten vaikutuksesta oman osallistumisaktiivisuutensa katsoo saaneensa joka toinen (49 %). Torjutuiksi tulee erityisesti kaksi tekijää: näkökohdat, joiden mukaan osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden sosiaaliseen ja taloudelliseen nousuun (11 % ilmoittaa) ja/tai mahdollisuuden päästä vaikutusvaltaiseen asemaan (15 %). Tulkinnassa tulee kuitenkin huomata vastausvaihtoehtoihin sisältyvä semanttinen pelivara tekijä, joka on vaikuttanut melko vähän, on ehkä vaikuttanut ainakin hieman. Lievästi hämmästyttävää on kaikkien valtuutetturyhmien näkemysten yhdenmukaisuus. Niin mies- kuin naisvaltuutettujenkin, eri puolueita ja erityyppisiä kuntia edustavien valtuutettujen vastaukset ovat kuin yhdessä sovittuja. Erot ovat pelkkiä korostuseroja ja sellaisinakin vähäisiä. Esimerkiksi edellä keskivahvaksi todettu perustelu, jonka mukaan osallistuminen tarjoaa väylän vaikuttaa, saa käytännössä samanlaisen vastaanoton kaikissa valtuutettujen osaryhmissä (kuvio 64). Kuntalaisten keskuudessa käsitys omien etujen ajamisesta poliitikkojen toiminnan kantavana voimana on kuitenkin elinvoimainen. Tämä sanomalehtien yleisönosastojen kenties kulunein politiikanvastainen fraasi sisällytettiin tämänkertaiseen aineistoon muodossa kunnallispoliitikot ajattelevat paljolti omia etujaan ja vähät välit- 100

tävät kuntalaisten tarpeista. Jopa kaksi kolmesta (66 %) kuntalaisesta yhtyy väitteeseen, eri mieltä on joka kolmas (32 %, kuvio 65). Valtuutetuista väitteen nielevät luonnollisesti vain harvat (15 %), ja heidänkin voinee ajatella tarkoittavan pikemminkin kunnallispoliitikkoja kollektiivisena joukkona tai ainakin toisten puolueiden valtuutettuja kuin itseään henkilökohtaisesti. Kuntalaisten keskuudessa populistinen argumentti näyttäisi purevan erityisesti yrittäjiin. 3.1.3 VAALIEN AJANKOHTA VAPAAKSI? Maassamme on käyty ajoittain keskustelua kunnallisvaalien ajankohdasta. Viimeaikaisessa, lähinnä puolueiden taustakeskusteluksi luettavassa mielipiteenvaihdossa on pohdittu, olisiko vaalijärjestelmäämme syytä muuttaa siten, että kunnat saisivat itsenäisesti päättää vaalien ajankohdan. Radikaalista sävystään huolimatta ajatus ei ole kansainvälisesti mitenkään ainutkertainen. Mallina ovat maat, joissa paikallisvaalien eriaikaisuus on vallitseva käytäntö. Suomalaiset selvästikin oudoksuvat ajatusta. Ymmärtämystä vaalien järjestämisajankohdan vapaavalintaisuutta kohtaan löytyy sinänsä merkittävästi (41 %), mutta vieroksunta vie silti voiton (55 %). Neutraalinsävyinen perustulos kätkee sisäänsä epätavallisen suuria väestöryhmittäisiä mielipide-eroja. Etenkin nuorimmat haluaisivat ulottaa kunnan itsehallinnollisuuden näin pitkälle. Koulutetuimmat puolestaan torjuvat ajatuksen miltei yksimielisesti. Sosiaaliryhmistä vaalien ajankohdan vapauttaminen saa tavallista suurempaa suosiota mm. opiskelijoilta, keskimääräistä vähäisempää mm. erilaisissa toimihenkilöammateissa toimivilta. Poliittisella kentällä kielteisimpiä ovat kokoomuksen ja keskustan kannattajat (kuvio 66). Valtuutettujen keskuudessa hanke tulee tyrmätyksi jokseenkin täysin. Vain marginaalinen vähemmistö (5 %) pitää sitä mielekkäänä. Tylyn torjuva kanta on tunnusomainen kaikkien puolueiden valtuutetuille. 101

3.2 Millainen on hyvä kunnanvaltuutettu? Edellisen kunnallisvaalivuoden 1996 tutkimuksessa kunnanvaltuutetulta toivottuja ominaisuuksia kartoitettiin mittavalla kysymyssarjalla. Sama kysymyskokonaisuus sisältyi suppeampana tämänkertaiseen tutkimukseen. Haastateltavien tuli arvioida kahtakymmentäneljää (aiemmin neljääkymmentä) erilaista tekijää sen mukaan, kuinka mielellään he näkisivät ne omassa valtuutetussaan. 3.2.1 YLEISKUVA ODOTUKSISTA Hyvän kunnanvaltuutetun kuva piirtyy tuloksissa verrattain sovinnaiseksi, jos kohta myös ajan henkeä heijastavaksi. Vaikka lukuisat tekijät saavat toivelistalla suuren painon, profiili hammastaa hieman kahdeksan ensimmäiseksi kohoavan määreen osalta (kuvio 67). Jos kuntalaisten odotuksia kuvataan näiden avulla, saadaan pelkistävä kahdeksan kärjessä -lista. Sen mukaan valtuutetun tulee olla ennen muuta yhteistyökykyinen, vastustaa rötöstelyä, omata hyvä supliikki, edistää sosiaalista tasa-arvoa, pitää yhteyttä äänestäjiinsä, olla ympäristöystävällinen, toimia laajemminkin maakunnan elinolojen kehittämiseksi sekä ajaa äänestäjiensä etuja. Listan kärkeen kohoava ominaisuus on yhteistyö- ja sovittelukykyinen (98 % näkisi mielellään omassa valtuutetussaan) on luonnollinen ellei suorastaan välttämätön valtuutetun kelpoisuusehto. Käytännössä yhtä korkean prioriteetin saava toimii tiukasti väärinkäytösten ja rötösten vähentämiseksi kunnallishallinnossa (97 %) kertoo sekä poliitikkojen moraaliin kohdistuvien vaateiden tiukkuudesta että sen tasoon kohdistuvista epäilyistä. Kolmanneksi kohoava määre, hyvä esiintymiskyky ja ulosanti (96 %), puolestaan viittaa mediataitojen suureen merkitykseen myös politiikan paikallistasolla. Poliittinen ja (yhteis)kunnallinen kokemus ei tuloksen mukaan ole aivan ensiarvoista. Näitä ilmaisevat ominaisuudet sijoittuvat vertailussa lähinnä keskikastiin. Valtuutetulla on kuitenkin hyvä olla runsaasti kokemusta valtuustotyöstä ja kunnallispolitiikasta (85 %), 102

ja hänen tulee ehkä myös toimia aktiivisesti järjestötoiminnassa (76 %). Se että valtuutetulla on oikea puoluetausta, ei ole erityinen valinnan reunaehto (64 %). Kannanottojen sävy kertoo, että puolueuskollisuudesta voidaan tinkiä, jos vain hyvä tyyppi löytyy. Vaikka rajanveto on vaikeaa, testatut tekijät voidaan karkeasti jakaa kahteen kategoriaan, henkilöominaisuuksiin (millainen hän on) ja tavoiteominaisuuksiin (mitä asioita hän ajaa). Suotava joskaan ei mitenkään määrääväksi koettu henkilöominaisuus on edellä mainittujen lisäksi mm. se, että valtuutettu on korkeasti koulutettu (71 %). Sukupuolen merkitys ( on samaa sukupuolta kuin Te ) arvioidaan tätäkin vähäisemmäksi (46 %). Ikäedustavuudelle ( edustaa Teidän ikäisiänne ihmisiä ) sen sijaan annetaan enemmän painoa (77 %). Tavoite- ja pyrkimyspuolella kokonaistulkinta on monisyisempi. Tältä osin tulokset luonnollisesti kiertyvät lähelle aiemmissa luvuissa käsiteltyä kysymystä kunnallishallinnon kehittämisen toivotusta suunnasta. Rahat vs. palvelut -ulottuvuudella mielipidepuntari painuu säilyttävien asenteiden suuntaan. Valtuutettu, joka vastustaa kunnallisten palveluiden heikentämistä nykyiseltä tasolta, on selvästi suositumpi (81 %) kuin hänen kollegansa, joka toimii rohkeasti kunnan taloustilanteen parantamiseksi, vaikka siitä aiheutuisi palvelutason heikentymistä (53 %). Jälkimmäistä pidetympi on jopa henkilö, joka toimii kunnallisten palveluiden parantamiseksi, tarvittaessa vaikka veroäyriä korottamalla (76 %). Astetta yleisemmällä sosiaalinen markkinataloudellinen-ulottuvuudella ensin mainittu vetää pitemmän korren. Määre toimii siten, että elinolot kotikunnassa muuttuisivat sosiaalisesti tasa-arvoisemmaksi on kuntalaisille merkittävästi mieluisampi (94 %) kuin määre toimii siten, että yhteiskunta muuttuu kilpailuhakuisemmaksi ja markkinahenkisemmäksi (38 %). Tähän liittyy myös vertailluista kaikkein vähiten vetoavaksi jäävä määre kannattaa kunnallisten palveluiden yksityistämistä (32 %). 103

3.2.2 ODOTUSTEN MUUTTUMINEN 1996 2000 Suhteutettaessa nyt saadut tulokset aiemmin saatuihin voidaan tehdä päätelmiä siitä, miten kuntalaisten kuva hyvästä kunnanvaltuutetusta on vaalikauden aikana muuttunut. Vertailun mahdollistaa kaksikymmentäkaksi kummallekin tutkimukselle yhteistä, samassa muodossa esitettyä mittaria. Muutoksen suuruutta ja luonnetta voidaan hahmottaa useasta näkökulmasta. Mikäli kriteerinä ovat kärkeen sijoittuvat ominaisuudet, on muutosta pidettävä vähäisenä. Näin siksi, että samat viisi ominaisuutta valtaavat ykkössijat molempina tutkimusvuosina, ja vieläpä käytännössä samassa järjestyksessä. Näin arvioiden tulos on ydinsanomaltaan ja struktuuriltaan pitkälti samanlainen kuin ennenkin. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jos muutosta tarkastellaan kokonaisuutena, voidaan ensinnäkin nähdä eräänlainen kokonaisvaatimustason kasvu: useiden ominaisuuksien tärkeyttä tähdennetään jonkin verran aiempaa enemmän. Lisäksi todetaan monia tekijäkohtaisia muutoksia, joista osa on huomattavankin suuria (kuvio 68). Henkilöominaisuuksista kovaa osaamista arvostetaan aiempaa enemmän. Niin kunnallispoliittista kokemusta (mielellään-osuus kasvanut 9 prosenttiyksikköä) kuin järjestökokemustakin (+13 prosenttiyksikköä) pidetään nyt tärkeämpinä avuina kuin neljä vuotta sitten. Myös ikäedustavuudelle kuntalaiset panevat aiempaa enemmän painoa. Tavoiteominaisuuksien kohdalla, ts. mihin poliittisiin päämääriin valtuutettu pyrkii, ajan jäljet näkyvät vieläkin selvempinä. Aiempaa suositumpi on etenkin valtuutettu, joka vastustaa kunnallisten palveluiden heikentämistä nykyiseltä tasolta (+15 prosenttiyksikköä). Sama pätee henkilöön, joka toimii siten että elinolot kunnassa muuttuisivat sosiaalisesti tasa-arvoisemmiksi (+9 prosenttiyksikköä). Myös ympäristötietoisella (+9 prosenttiyksikköä) sekä vähemmistöt muistavalla (+8 prosenttiyksikköä) valtuutetulla on aikaisempaa enemmän kysyntää. Kerrassaan kehnosti sitä vastoin on käynyt valtuutetulle, joka toimii siten, että yhteiskunta muuttuu kilpailuhakuisemmaksi ja mark- 104

kinahenkisemmäksi ( 14 prosenttiyksikköä). Kurssien heikentymistä on kokenut myös edusmies, joka kannattaa kunnallisten palveluiden yksityistämistä ( 5 prosenttiyksikköä). Kun arvioinnissa otetaan huomioon myös muutokset jakaumien toisessa päässä (ei mielellään -osuuksien muutokset, jotka ovat usein suurempia), kokonaiskuva arvostusten muutoksesta selkiytyy olennaisesti ja saa osin miltei dramaattisen sävyn (kuvio 69, jossa muutoksia havainnollistetaan muutosindeksiluvuista muodostuvalla propellilla ). Johtopäätökseltä, jonka mukaan julkinen huolenpito peittoaa nyt privaatin aiempaa selvemmin, ei voi tuon profiilin perusteella välttyä. Tällaisenaan tulos vahvistaa tulkintoja yhteiskunnallisen ilmapiirin muutoksesta vaalivuosien välillä. Vaikka markkina-ajattelu sinänsä hyväksytään laajasti, kunnallishallinnossa markkinavoimille halutaan asettaa tietyt, verrattain tiukatkin sosiaaliset suitset. Sitä, että täpärästi suurin näin mitattu arvostuksennousu koskee ominaisuutta uskaltaa toimia tarvittaessa äänestäjiensä etujen vastaisesti ei varmaankaan tule mieltää masokismin kasvuksi kuntalaisten keskuudessa. Kyse on ennemminkin lisääntyneestä halusta asettaa kunnan kokonaisetu omien kapeampien ryhmäintressien edelle tai yleensä kuntalaisten pitkän tähtäyksen edut lyhyemmän tähtäyksen etujen edelle. 3.2.3 VÄESTÖTEKIJÖIDEN YHTEYS MIELTYMYKSIIN Demografisten tekijöiden yhteydet hyvää valtuutettua koskeviin näkemyksiin osoittautuvat yleisesti ottaen melko heikoiksi. Valtuutetun keskeisistä hyveistä vallitsee verrattain laaja yhteisymmärrys kuntalaisten keskuudessa. Sukupuolen mukainen vertailu kertoo naisten korostavan miehiä enemmän mm. sitä, että valtuutettu on samaa sukupuolta (nainen), ajaa vähemmistöjen asiaa kunnassa, edustaa suunnilleen samaa ikäryhmää ja on mukana järjestötoiminnassa. Miehisinä painotuksina tulevat esille lähinnä jotkin valtuutetun riippumattomuutta ja rämäk- 105

kyyttä korostavat piirteet: hänen tulee uskaltaa tarvittaessa toimia rohkeasti taloustilanteen parantamiseksi palveluiden heikentymisen uhallakin, uskaltaa korottaa veroäyriä, jos katsoo sen tarpeelliseksi, sekä edistää kilpailuhakuisuuden ja markkinahenkisyyden lisääntymistä (kuvio 70). Iän korrelaatiot mieltymyksiin kertovat vanhempien tähdentävän nuoria useammin mm. valtuutetun tunnettuutta kunnassa sekä sitä, että hän on samalta asuinalueelta ( on omasta kaupunginosasta tai omalta kylältä ). Nuoret puolestaan edellyttävät suhteellisesti useammin sitä, että valtuutettu edustaa äänestäjän ikäpolvea (nuoruutta) sekä sitä, että hän on hyvin koulutettu (kuvio 71). Koulutustason korrelaatiot mieltymyksiin ovat kauttaaltaan melko matalia. Koulutetut odottavat valtuutetultaan tavallista useammin mm. korkeaa koulutusta sekä yhteistyö- ja sovittelukykyä. Vähän koulutettuihin puolestaan puree useammin mm. se, että henkilö on tunnettu henkilö kunnassa (kuvio 72). 3.2.4 PUOLUEITTAISET MIELTYMYSPROFIILIT Koska kunnallisvaaliehdokkaita asettavat puolueet ilmoittavat olevansa erilaisia ja toistensa vaihtoehtoja, myös niiden äänestäjäkunnilla voi ajatella olevan toisistaan poikkeavia näkemyksiä hyvästä valtuutetusta. Seuraavaan on koottu tiedot viiden puolueen kannattajien vastauksista. Kunkin puolueen mieltymyksistä esitetään kaksi kuvaajaa: asteikkokeskiarvoihin perustuva laskeva mieltymysprofiili sekä erillinen poikkeamaprofiili, joka kertoo, miten kyseisen puolueen kannattajat eroavat mieltymyksiltään koko väestön keskiarvosta. Vaikka tulostus on verrattain laaja, se esitetään raportissa, koska siihen arvellaan kohdistuvan yleistä kiinnostusta. Puolueittaiset mieltymysprofiilit ovat äkkikatsomalta pitkälti toistensa kaltaisia. Valtuutetun tärkeimmistä ja vähiten tärkeistä ominaisuuksista vallitsee verrattain laaja yhteisymmärrys. Kunkin puolueen profiilin kärjestä ja tyvestä löytyvät paljolti samat tekijät. Aivan harmonista yhteisymmärrys ei kuitenkaan ole. 106

SDP:n kannattajien listalla kärkeen kipuavat samat tekijät kuin koko väestönkin eli yhteistyökyky ja väärinkäytösten vastustaminen. Keskivertoäänestäjästä puolueen kannattajat eivät poikkea erityisen selvästi minkään ominaisuuden kohdalla. Hieman keskimääräistä enemmän SDP:n kannattajien voidaan todeta korostavan mm. yhteydenpitoa äänestäjiin. Miinuspuolelle viisari puolestaan painuu markkinahenkisyyden ja yksityistämishalun kohdalla (kuvio 73). Keskustan profiilissa rötöstelyn vastustaminen kipuaa jopa kärkisijalle. Kokonaisuutena puolueen profiili on kuitenkin vailla selkeitä ominaispiirteitä. Puolue voidaan näin arvioiden lukea sosiaalidemokraattien tavoin jonkinlaiseksi neutraaliksi yleispuolueeksi. Merkittävimmät poikkeamat koskevat oikeaa puoluetaustaa ja periaatteellista valmiutta kovakätiseenkin kunnallistalouden saneeraukseen, mitä tekijöitä keskustan kannattajat pitävät hieman suotavampina kuin kuntalaiset keskimäärin (kuvio 74). Kokoomuksen kohdalla lukuihin tulee jo enemmän eloa. Kokoomuslaiset pitävät muita selvästi enemmän valtuutetusta, joka kannattaa yksityistämistä ja on korkeasti koulutettu. Myös oikean puoluetaustan kokoomuslaisuuden merkitys korostuu. Rohkeat otteet kunnan taloustilanteen parantamiseksi ovat jonkin verran tavallista suuremmassa arvossa. Markkinavoimille ja kilpailulle valtuutetun sopii niin ikään olla suhteellisen suopea. Vähemmistöjen asialle omistautumiseen aikaa voi varata vähemmän (kuvio 75). Vasemmistoliiton vastaavassa kuviossa poikkeamat ovat edelleen astetta selvempiä ja samalla paljolti kokoomuksen profiilin peilikuva. Yksityistämisen vastustamisesta kuten myös sosiaalisen tasa-arvon lisäämisestä saa puolueen kannattajilta tavallista enemmän pisteitä. Oikean puoluetaustan tärkeys korostuu kokoomustakin enemmän. Valtuutetun koulutuksella ja sukupuolella on Vasemmistoliitossa tavallista vähemmän väliä (kuvio 76). Vihreiden profiili kertoo välillisesti luontoliikkeen matkasta kohti yleispuoluetta. Vaikka vaatimukset ympäristöä uhkaavien hankkeiden torjumiseksi ovatkin ryhmässä tavallista(kin) voimakkaampia, kokonaisuutena sen katsantotapa on melko konventionaalinen. Sa- 107

mankaltaistuminen ei luonnollisestikaan johdu yksinomaan vihreiden vetelöitymisestä vaan myös siitä, että muut puolueet ovat vuosien saatossa imeneet vetovoimaisiksi osoittautuneet vihreät opit omikseen. Huomionarvoinen painotusero vihreiden kannattajilla on silti mm. oikean sukupuolen vaatimus (ryhmän enemmistö on naisia, jotka haluavat äänestää naisia). Vähemmistöjen asian ajaminen on hienoinen meriitti. Henkilön tunnettuus sen sijaan on toisarvoista. Verrattain epäolennaista on myös oikea puoluetausta, mikä viittaa siihen, etteivät vihreät ilmeisesti vieläkään halua tunnustautua puolueeksi sanan perinteisessä merkityksessä. Markkinahumua ja yksityistämistä tarjoavaa valtuutettua ryhmä vieroksuu keskimääräistä enemmän (kuvio 77). Puoluekannan ja muiden väestötekijöiden mukaisia eroja on paikallaan tarkastella myös konkreettisina prosenttijakaumina. Koska kysymyssarja on laaja, poimitaan vain esimerkkejä erityyppisistä tekijöistä. Tunnettuutta valtuutetultaan edellyttävät etenkin vanhemmat ikäryhmät. Koulutustason kohotessa tekijän merkitys heikkenee asteittain. Poliittisella kentällä vihreiden kannattajat antavat asialle vähäisimmän painon. Kuntatyypeittäin tunnettuuden merkitys koetaan suurimmaksi maaseudulla ja pienimmäksi pääkaupunkiseudulla (kuvio 78). Ikäedustavuuden kohdalla vaihtelu on olennaisesti vähäisempää. Samanikäisyyttä valtuutetultaan edellyttävät keskimääräistä useammin nuoret ikäryhmät. Naiset pitävät tekijää hieman tärkeämpänä kuin miehet (kuvio 79). Tavoitetekijöistä (tässä tutkimuksessa uusi) määre toimii kunnallisten palveluiden parantamiseksi, tarvittaessa vaikka veroäyriä korottamalla saa ehkä yllättävänkin suuren suosion kaikissa väestöryhmissä. Erot ovat paljolti intensiteettieroja, ts. sen vaihtelua, nähdäänkö ominaisuus valtuutetussa erittäin mielellään vaiko vain melko mielellään. Suurimman painoarvon määre saa Vasemmistoliiton kannattajakunnassa (kuvio 80). 108

Kunnallisten palveluiden yksityistämistä ajavaa valtuutettua vieroksutaan näkyvästi useimmissa ryhmissä. Erot paikantuvat pääosin poliittiselle kentälle, jossa ideologisina vastapooleina toimivat jo tutuksi tulleella tavalla kokoomus ja Vasemmistoliitto. Sosiaaliryhmistä näin orientoitunut valtuutettu saa vahvinta, jos kohta melko ponnetonta vastakaikua yrittäjiltä (kuvio 81). Tiukasti ympäristön puolta pitävä valtuutettu sen sijaan nauttii laajaa kannatusta läpi koko väestön. Vahvimmin hän vetoaa vihreiden ja Vasemmistoliiton kannattajiin sekä pääkaupunkiseudun ja yleensäkin Uudenmaan asukkaisiin (kuvio 82). 3.2.5 ODOTUKSET VS. VALTUUTETTUJEN ARVIOT OMISTA OMINAISUUKSISTAAN Kysymyssarja esitettiin myös valtuutetuille. Ominaisuuksien toivottavuuden sijasta heidän tuli arvioida, missä määrin kyseiset tekijät sopivat kuvaamaan heitä itseään. Luonnehdintojen ja vastausasteikkojenkin sanamuotoa jouduttiin muuttamaan näkökulmaeron vaatimalla tavalla (esim. määre valtuutettu on yhteistyö- ja sovittelukykyinen sai muodon olette yhteistyö- ja sovittelukykyinen ). Aivan kaikille tekijöille (esim. teillä on oikea puoluetausta ) ei voitu löytää relevantteja vastineita. Ideana oli ryhmien tulokset toisiinsa suhteuttamalla tehdä päätelmiä siitä, kuinka hyviä kunnanvaltuutettuja nyt istuvat kuntalaisten edusmiehet ovat. Yleisluontoinen vastaus tähän kysymykseen on, että melko hyviä. Valtuutetut tunnistavat itsessään huomattavan laajasti ne ominaisuudet, joita kuntalaiset heiltä erityisesti edellyttävät. Muutospainetta tulevissa vaaleissa ei tuloksen perusteella voida pitää erityisen kovana (kuvio 83). Kyynisempi tulkinta voisi olla se, että valtuutetut pitkälti aistivat kansan kaipaamat asiat ja ikään kuin sovittautuvat haluttuun muottiin. Joka tapauksessa yhdenmukaisuus toiveiden ja todellisuuden välillä on näin mitattuna suurta. Sitä kuvastaa kuntalaisten tärkeimpinä pitämien tekijöiden yhteistyö- ja sovittelukyvyn, rötösvastai- 109

suuden, sosiaalisen tasa-arvon edistämisen, ympäristöstä huolehtimisen, palvelujen puolesta taistelemisen jne. sijoittuminen myös valtuutettujen listan kärkeen. Lisäksi tämä tapahtuu vakuuttavin luvuin miltei kaikkien valtuutettujen lukiessa kyseiset toimintatavat omiksi vahvuuksikseen. Rinnastettaessa tulokset suoraan toisiinsa voidaan arviointien vastaavuutta tarkastella lähemmin. Vastausasteikkojen erilaisuuden ja muiden kysymysteknisten erojen vuoksi vertailu tulee luonnollisesti tehdä hieman suurpiirteisesti. Jos kuitenkin kuntalaisten näkisi mielellään -osuuksia verrataan valtuutettujen sopii minuun -osuuksiin, voidaan hahmottaa eri ominaisuuksien kohtaantoa (kuvio 84). Kuntalaisten keskeiset odotukset täyttyvät vertailun perusteella miltei täydellisesti. Esimerkiksi kun 98 % kuntalaisista pitää valtuutetun yhteistyökykyä tärkeänä, 96 % valtuutetuista ilmoittaa täyttävänsä tämän ehdon. Väärinkäytösten vastustamisessa vaste on niin ikään vahva (97 % vs. 92 %). Sama pätee pitkälti useimpiin muihinkin tärkeimpinä pidettyihin periaatteisiin. Siltä osin kuin valtuutettujen kyvyssä vastata kuntalaisten toiveisiin ilmenee suurta vajetta, erot selittyvät paljolti asioiden merkitysten muuttumisella niitä eri näkökulmista tarkasteltaessa. Esimerkiksi kun kuntalaiset edellyttävät valtuutetultaan tietyn (oman) ammattitai sosiaaliryhmän etujen ajamista, valtuutettu luonnollisesti haluaa nähdä tehtäväkenttänsä laajempana kuin kyseisen intressiryhmän edunvalvojana (vaikka haluaisikin edistää sen asioita). Sama selittää pitkälti erot mm. sukupuoli- ja ikäedustavuuden kohdalla. Havaittavaa toiveiden täyttymättömyyttä on silti mm. yhteydenpidossa äänestäjiin vaalien välillä. Kun kuntalaisista tätä odottaa miltei jokainen (94 %), valtuutetuista vain kolme neljästä (75 %) tohtii lukea asian ansiokseen. Samansuuntaisena ero ilmenee mm. maakuntatasoisen toiminnan vaatimuksessa sekä vähemmistöjen asian ajamisessa. Rohkeutta toimia kunnan taloustilanteen parantamiseksi valtuutetuilla on omasta mielestään jopa hieman enemmän kuin heiltä edellytetään. Selvästi liiallisinta tarjonta kysyntään nähden kuitenkin on 110

kunnallisten palveluiden yksityistämistä koskevissa kaavailuissa. Sen suuntaisia pyrkimyksiä ilmoittaa edistävänsä useampi kuin joka toinen (56 %) valtuutettu, mutta niitä kaipaa vain joka kolmas (32 %) kuntalainen. Valtuutettujen subjektiivisia ansiolistoja yksityiskohtaisemmin eriteltäessä havaitaan mm. joitakin sukupuolen mukaisia eroja. Naisvaltuutetut katsovat miehiä useammin edustavansa kunnallispolitiikassa omaa sukupuoltaan ja ajavansa vähemmistöjen asiaa. Miesvaltuutetut puolestaan ilmoittavat useammin toimivansa kilpailu- ja markkinahenkisyyden lisäämiseksi, tarvittaessa äänestäjiensä etujen vastaisesti ja muutoinkin rohkeasti kunnan taloustilanteen parantamiseksi. Jotain kunnallishallintomme tasa-arvotraditiosta kertonee se, että miehet myös katsovat, että heillä on enemmän kokemusta valtuustotyöstä ja kunnallispolitiikasta ja että he ovat tunnetumpia henkilöitä kuin naisvaltuutetut (kuvio 85). Valtuutettujen arvioissa yhteydenpidostaan äänestäjiin ei juuri ole osaryhmittäisiä eroja. Eri puolueita kuten erityyppisiä kuntiakin edustavat valtuutetut arvioivat aktiivisuuttaan asiassa varsin samalla tavoin. Vaikka jakaumat ovat sinänsä vinoja hyvän suorituksen suuntaan, kannanotot ovat sävyltään kauttaaltaan varovaisia ( sopii jossain määrin -osuudet, kuvio 86). Kun mukaan tulee ideologinen rekyyli, erot kasvavat suuremmiksi. Kunnallisten palveluiden puolustamisen lukevat ansiokseen erityisen hanakasti vasemmistopuolueiden valtuutetut. Heidän porvarilliset kollegansa eivät näe tai halua nähdä meriittejään asiassa aivan yhtä mittaviksi (kuvio 87). 111

112

113

114

116

117

120

122

123

124

125

126

127

128

129

130

131

132

133

134

135

136

137

138

139

140