Talvisodan päättymisen 70-vuotisjumalanpalvelus, Oulun tuomiokirkko 13.3.2010 LK 11: 14-23 Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Rakkaat kunniakansalaisemme, sotiemme veteraanit, hyvät ystävät! Talvisodan päättymisen päivänä avautuu silmiemme eteen etsimättä viikon evankeliumin sana, joka kätkee sisäänsä päivän ytimeen johdattavan kysymyksen. Se kuuluu näin: Kenen voimalla sinä teet näitä tunnustekoja? Kenen voimalla sinä, Kristus, ajat ulos riivaajia ja pahoja henkiä? Taustalla evankeliumin tekstissä on kuvassa mukana mykkä mies, josta Jeesus ajaa ulos pahoja henkiä. Tällainen sairaus saisi omana aikanamme kenties erilaisen määrityksen, mutta Jeesuksen aikaisessa maailmankuvassa pahat henget olivat useankin sairauden varsinaisia selittäjiä. Oma aikamme järkiperäisine ajattelutapoineen ei anna helposti sijaa pahojen henkien mahdollisuudelle ilmiöiden selittäjinä. Kuitenkin oma kokemuksemme saattaa tukea ajatusta, että henkien taistelu on todellista. Hyvä ja paha ovat enemmän kuin usein vastakkain, ja riittävän monesti olemme tulleet jakaman kokemuksen, että hyvän ja pahan taistelussa on kysymys juuri henkivaltojen mittelöstä, jossa ihmiseltä yritetään riistää hänen elämänsä edellytykset. Puhe Saatanasta ja hänen hyökkäyksistään ovat tänäänkin kokemusmaailmamme kuva siitä, mitä vastaan meillä on taistelu. Herramme elämässä tämä taistelu oli mitä keskeisintä. Olihan Jumalan rakkaus tullut Kristuksessa maailman ja juuri tätä rakkautta vastaan tiivistyi pahan taistelu.
2 Kenen voimalla paha on voitettavissa? Tämä kysymys vaatii vastauksensa. Muuten emme kestä. Jeesuksen edessä tämä kysymys kaikui selkeänä ja kiusaavanakin. Ajatko sinä pahoja henkiä itsensä Paholaisen päämiehen voimalla? Mistä on sinun valtuutesi? Herramme vastaus kysymysten pyörteissä tuo eteemme tosiasian. Jos valtakunta riitautuu itsensä kanssa ja paha karkottaa pahan voimalla eteen tulevan pahan, silloin talot sortuvat toistensa päälle ja valtakunta hajoaa. Mutta jos pahan hyökkäykset voitetaan Jumalan sormella, toisin ilmaisten Jumalan asialla ja totuudella, silloin muutos on todellista ja hyvän mahdollisuudet pääsevät esiin. Näin Jeesuksen opetus suuntaa mielemme katsomaan sitä, minkä pohjalta teemme ratkaisuja elämässämme, minkä arvopohjan kautta tahdomme pyrkiä kohti tulevaisuutta niin omassa elämässämme kuin kansakuntanakin. Kun Mainilan valheelliset laukaukset kaikuivat rajojemme tuntumassa syksyllä 1939, tiesimme kansakuntana olevamme ratkaisevien arvovalintojen edessä. Valheelliset väittämät tekivät tunnetuksi itsessämme ja kansakunnassa sen, ettei ollut kyse vähemmästä kuin alistumisesta tämänkaltaiselle vääristävälle todellisuudelle tai kansakunnan rivien tiivistäminen kohtaamaan silloinen vihollinen. Totuuden ja valheen kohtaamisessa koettiin usein sanatonkin ihme: Rivit yhdistyivät ja vastakohtaisuudet väistyivät. Suomalainen löysi suomalaisen. Arvot, jotka olivat kansaamme kantaneet vuosisadat ja kymmenet, tiivistivät voimamme ja toivomme. Syntyi yhteinen puolustustahto ja monien herkästi tunnistama talvisodan henki. Yhteisestä asiasta oli kysymys. Valtakunta ei voinut riitautua itsensä kanssa. Sen puolustustahto sai voimansa kodin, uskonnon ja isänmaan vaalimisesta. Nämä kulmakivet synnyttivät sen uskomattoman puolustustahdon, jonka avulla Suomen kansa kävi taistelemaan kohtalostaan valtaisaa ylivoimaa vastaan. Taistele tai kuole. Siinä olivat arkielämän realiteetit ja vaihtoehdot silloin, kun Mainilan laukaukset kajahtivat ja Terijoen hallitukselle vaadittiin uskollisuutta. Taistelussa totuuden puolesta katsottiin siihen, mistä arjen elämässä oli saatu voimaa ja uskoa. Kodin lämpö, sen rakkaat ihmiset, maat ja pellot sekä isien perinnöksi antama vapaus ja usko Jumalaan. Niissä hahmottui se puolustustahto ja voima, jonka varassa jaksettiin. Sotiemme ylipäällikön päiväkäskyssä sodan puhjettua kaikui
3 vastaansanomaton totuus: Te ette tahtoneet sotaa, te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun. Kuvat kulkevat mielessämme tänään 70 vuotta sitten taistelukenttien yli kiirineen rauhan viestin tähden. Keskellämme on vielä joukko teitä sotiemme veteraaneja, joille tuo päivä on ollut elämässämme käänteentekevä. Nöyrästi tahdomme tänään lausua teille kiitoksen suurteostanne ja sankaruudesta. Teidän joukkonne on tänään jo pieni ja te muodostatte tärkeän osan, jolle nyt vielä voimme kiitoksemme osoittaa. Mutta mielissämme on myös se joukko, joka ei koskaan päässyt kaipaamaansa kotiin takaisin kuin yhtälailla se osa teistä, jolle iltahuuto jo on koittanut. Muistot ja kiitollisuus tuovat kuitenkin sydämiimme heidät kaikki yhdessä, jotka teidän kanssanne lähtivät lunastamaan vapauttamme. Kuvat kulkevat myös oman elämäni historiassa tänään. Niihin kuviin yhtyy kanssani se polvi, jolle te loitte vapauden. Kasvoin kodissa, jonka isä toimi rintamalla ja setäni sai tuntea kohtalonsa sekä jättää kaipaamaan niin puolison kuin kuusi pientä lasta. - Lapsena selasin kirjaa, joka oli tehty talvisodan päivistä. Kirjan nimenä oli jo selkeä viesti: Kunniamme päivät. Viivyin kirjan kuvissa ja sanomassa usein. Tunsin olevani etuoikeutettu selatessani sotapäiväkirjan muotoon tehtyä teosta. Miten paljosta olinkaan osallinen, miten vaakalaudalla kohtalomme olikaan ollut. Jotenkin samastuin kuviin lapsista, jotka olivat menehtyneet pommitusten alkupäivinä, palaneet kylät ja maan tasalle pommitetut kaupunkikorttelit silmien edessä luen kirjan viimeisiä sivuja. Sieltä erottuu siniristilippu lapselle yllättäen puolitangossa Talvisodan rauhan päivänä. Teksti selittää kuitenkin surun aiheet taistelujen taukoamisesta huolimatta: Rauha on tehty raskain ehdoin. Näin se koettiin kerran 70 vuotta sitten, mutta maa oli lunastettu vapaaksi. Uusi toivo oli oraalla synkistä pilvistä huolimatta. Kiitollisuus kansakunnan säilymisen tiestä antoi voiman ponnistaa menetyksistäkin eteenpäin. Kuvat kulkevat meidän kaikkien sydämessämme tänään. Ne todistavat yhteistä kiitollisuutta ja iloa siitä, että olemme vapaa kansakunta. Samalla kuvamme muistuttavat siitä, mikä oli selviytymisemme perusta. Se nojasi ennen muuta tuntoon oikeudenmukaisuudesta ja puolustamisen arvoisesta isänmaasta. Siellä näemme rukouksen, luottamisen ikiaikojen Jumalaan ja arvot, jotka kansakunta koki yhtenäisesti ominaan. Tällainen valtakunta voi pysyä pystyssä, kuten päivän evankeliumikin todistaa.
4 Jokaisella teistä sotiemme veteraaneista on sydämessänne - kuten aavistan - kertomus, jonka voisitte jakaa tuodaksenne esiin sen, minkä varassa kestitte. Rukouksen silta ylöspäin ja kotiin on monien kertomusten ytimenä. Kuvana tästä on eräs tapaamani yli 90- vuotiaan lääkintälotan viesti. Hän kuvailee näin: Haluan kertoa erään tapauksen monien joukosta, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Olin silloin leikkaussalissa töissä, kun nuori vaikeasti vatsaan haavoittunut nostettiin leikkauspöydälle. Hän oli vielä tajuissaan, joskin hyvin heikkona. Katkonaisella äänellä hän yritti viestittää, miten minun nyt käy ja jatkoi, että minulla on uskovainen äiti, voi rukoilkaa. Me läsnäolijat luimme yhteen ääneen Herran siunauksen. Se oli herkkä hetki, lääkärienkin silmät kostuivat. Leikkaus aloitettiin. Vähän ajan kuluttua havahduimme siihen, kun ikkunalasit tärisivät ja särkyivät ilmanpaineesta, sillä pommikoneet lensivät yläpuolella. Varjelus oli matkassa sillä kertaa, sillä pommit putosivat lähellä olevaan kanavaan. Lääkäri vaan sanoi rauhallisella äänellä Me leikkaamme loppuun saakka. - Samasta rukouksen voimasta kertoi minulle kenraali, joka muisteli vaikeasti haavoittuneena maanneensa tantereella ja ristineen kätensä äidin opettamaan rukoukseen: nousiskaan, taivaaseen tullos noutamaan. Ilta on tullut Luojani, armias ole suojani, aamulla jos en Unohtumattomat viestit synnyttävät meissä ilon siitä, että meitä kannattavat iankaikkiset käsivarret. Niistä unohtumattoman tuoreen kokemuksen antoi vain parin viikon takainen sotaveteraanikuoron laulu Kuusamon kirkossa. Olimme koolla piispantarkastuksen merkeissä. Nyt jo vahvistettu sotaveteraanikuoro, jonka ytimen edelleen muodostivat rintamalla taistelleet miehet, viritti laulun, jonka vahvuus ei jättänyt ketään kylmäksi: Golgatan veressä voima on, voima niin siunattu verraton, pyhässä veressä Jeesuksen, voima on suuri ja ihmeellinen. Golgatan veressä voima on, voima niin siunattu verraton. Ellette usko, ette kestä. Tämä viesti Kuusamon kirkosta kantaa tuoreeltaan tähän päivään. Se suuntaa katseemme tänään siihen maailmaan, jossa elämme. Sukupolvet ovat vaihtuneet rajojen molemmin puolin. Elämme aikaa, jossa saamme iloita vapaudesta ja uudenlaisesta asennoitumisesta kansojen yhteiseen toimintaan. Vastakkainasettelujen tilalle on tullut yhteyden etsimisen aika ja tarve löytää keskinäiselle välittämiselle yhä uusia kanavia.
5 Millaisin keinoin me tänään voimme rakentaa tulevaisuutta, aikana, jolloin vallitsee rauha ja kansojen välisen luottamuksen lisääntyvä voima? Vastaus on edelleen samassa suunnassa, jonka Herramme antoi hänen käydessään taistelua hyvä ja pahan välillä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että tiedämme, mistä tulemme ja mihin kuulumme. Emme voi olla uskottavia tulevaisuuden rakentajia, ellemme tunnista isien uskon ja toivon tekijöitä. Tämän päivän uhkakuvat ja vaarat ovat toisenlaisia kuin seitsemän vuosikymmentä sitten. Ihmisen ja kansakunnan kestämisen aakkoset ovat kuitenkin olennaisesti samat. Ne arvot, jotka auttoivat sodan melskeiden ylitse, eivät ole menettäneet merkitystään. Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot kutovat kenties hieman eri kielellisin vivahtein ilmaistuna samaa onnellisen elämän perustaa kuin aikoinaan. Se on perintö, joka myös omana aikanamme on erityisen vaalittava. Siellä, missä kansakunnan moraalia kantaneet kristilliset arvot kyseenalaistetaan ja hyväksytään kristillisen uskon ja tunnustuksellisen ateismin julistamaton kilpajuoksu ikään kuin itsestään selvyytenä, siellä on vaara valtakunnan riitautumisesta itsensä kanssa. Tässä meillä tulee olla silmät nähdä, millä puolella tahdomme toimia isiemme lunastaman vapauden vaalijoina. Ellette usko, ette kestä. Se on 70 vuotta sitten päättyneen talvisodan sankareiden perintö ajallemme. Rukouksemme olkoon kansakuntana se, joka haavoittuneella pojalla oli lääkintälotan kertomana: Minulla on uskova äiti, voi rukoilkaa. Kun tänään kansamme rikkaan perinnön keskellä voimme ristiä kätemme rukoukseen Meillä on Taivaan Isän siunausta ja rakkautta kantava maa, voi rukoilkaa silloin emme ole vaarassa menettää sisäistä vapauttamme, jonka varassa on jokaisen kansakunnan tulevaisuus ja toivo.