VEHMASMÄEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ

MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3242 07 VEHMASMÄEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Aimo Kejonen Kuopio 2005

SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.

VEHMASMÄEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) 5 Kallioalueet 5 Moreenikerrostumat 5 Karkearakeiset kerrostumat 7 Hienorakeiset kerrostumat 7 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) 9 Turvekerrostumat 9 Liejukerrostumat 9 POHJAVESI (AimoKejonen) 10 Pohjaveden esiintyminen 10 Pohjaveden laatu 10 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 10 KIRJALLISUUTTA 11 Geologian tutkimuskeskus PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi

3 ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 1 459 15,6 Mr Hiekkamoreeni 6 094 65,1 Hk/Mr 9 0,1 Ht/Mr 2 0,0 HHt/Mr 4 0,0 Hs/Mr 24 0,3 Sa/Mr 2 0,0 Ct/Mr 114 1,2 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 191 2,0 Ki Kivet 10 0,1 Hk Hiekka 52 0,6 Ct/Hk 5 0,1 Ht Karkea hieta 60 0,6 Ct/Ht 10 0,1 HkM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta), hiekkavaltainen 16 0,2 HtM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta), hietavaltainen 7 0,1 HHt Hieno hieta 28 0,3 Ht/HHt 11 0,1 Ct/HHt 8 0,1 Hs Hiesu 22 0,2 Ht/Hs 2 0,0 HHt/Hs 6 0,1 Ct/Hs 30 0,3 Sa Savi 12 0,1 Ht/Sa 7 0,1 HHt/Sa 10 0,1 Hs/Sa 3 0,0 Ct/Sa 23 0,2 LjHHt Liejuinen hieno hieta 1 0,0 Ct/LjHHt 10 0,1 LjHs Liejuhiesu 2 0,0 Ct/LjSa 10 0,1 Lj Lieju 1 0,0 Ct/Lj 1 0,0 Ct Saraturve 849 9,1 St Rahkaturve 254 2,7 Tä Täytemaa 1 0,0 Maa-aluetta 9 363 100,0 Vettä 637 Kartta-alueen pinta-ala 10 000

4 Kartta-alue sijaitsee Järvialueella, Pohjois-Savon maakunnassa, noin 20 km Kuopiosta lounaaseen. Siihen kuuluu alueita Kuopion ja Suonenjoen kaupungeista ja Karttulan ja Leppävirran kunnista. Kartta-alueen ylin kohta on joko Kiekonmäki tai Möykkylänmäki, jotka molemmat saavuttavat noin 201 metrin korkeuden. Myös alimpia kohtia on kaksi, sillä alueen länsirajalla sekä Variskorpi että Koijoen alajuoksun laakso ovat noin 84 metrin tasolla mpy. Kartta-alueen ylimmän ja alimman kohdan välinen korkeusero on 117 m. Suurin paikallinen korkeusero on Kiekonmäen (n. 191 m) ja Koijoen yläjuoksun laakson (n. 105 m) välinen 86 m. Paikalliset korkeuserot ovat yleensä huomattavasti pienempiä, 5-30 m. Mannerjäätikön kallioihin kuluttamien uurteiden ja alueelta suoritettujen suuntauslaskujen perusteella tiedetään mannerjään virranneen eri aikoina eri suunnista. Vanhemman virtauksen tulosuunta on 310 o -320 o ja nuoremman 280 o -300 o. Vanhemman vaiheen aikana mannerjäätikön reuna oli Suomen eteläpuolella. Nuoremman vallitessa mannerjäätikkö kerrosti reunalleen Salpausselät. Kartta-alueen pohjoispuolelta on lisäksi tavattu merkkejä edellisiä vanhemmasta jäätikön virtauksesta, jonka tulosuunta on 355 o -20 o. Mannerjäätikkö suli alueelta noin 11 000 vuotta sitten. Suuri osa paljastuvasta maasta jäi nykyistä paljon laajemman Itämeren muinaisvaiheen, Yoldiameren, peittoon. Maankohoaminen on nostanut silloisen rannan noin 140 m:n tasolle mpy. Alue oli tuolloin saaristoa, jonka suurimmat saaret olivat pohjoisessa nykyisten Vehmasmäen ja Salomäen tienoilla. Maan kohotessa nopeasti vedenpinta laski ja Kallavesi kuroutui itsenäiseksi järveksi Itämeren seuraavan vaiheen, Ancylusjärven aikana noin 10 000 vuotta sitten. Saimaan vesistön ensimmäinen laskujoki oli kartta-alueen pohjoispuolella Pielavedellä, jossa maankohoaminen on suurempaa kuin etelämpänä. Tämä sai maankuoren järvineen kallistumaan etelään. Kallistuminen aiheutti järvissä vedenpinnan nousun eli transgression. Se saavutti huippunsa 6 000-6 500 vuotta sitten, jolloin Kallavesi oli osa Lappeenrannasta Mikkeliin, Joensuuhun ja Kiuruvedelle ulottunutta suurjärveä, Suur-Saimaata. Sen muinaisia rantatörmiä on mm. Tikanpuron itäpuolella 97-98 m:n korkeudella mpy. Kun uusi laskujoki, Vuoksi, puhkesi noin 5 700 vuotta sitten, laski Suur-Saimaan pinta äkillisesti pari metriä. Muut järven laskujoet kuivuivat samalla. Kuvassa 1 on esitetty rantaviivan asema heti mannerjäätikön sulamisen jälkeen ja Suur-Saimaan ollessa laajimmillaan. Kuva 1.. Vehmasmäen kartta-alueen korkokuva. Valkoinen katkoviiva kuvaa muinaisen Suur - Saimaan tasoa ja valkoinen viiva Muinaisen Yoldiameren ylintä rantavaihetta. Vuoksen puhkeamisen jälkeisenä aikana ovat Kallaveden pinnan hidas lasku ja soistuminen muuttaneet eniten maalajien jakautumaa. Alue on syrjäseutua, jolla ihmisestä tuli huomattava geologinen tekijä vasta 100-200 vuotta sitten, jolloin peltoviljely vakiintui ja Savon rata rakennettiin. Kartta-alueen itäosan rantakerrostumia on tietöiden takia kaivettu 1970-luvulta lähtien.

5 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) Kallioalueet Avokallio ja alle metrin paksuisen moreenin peittämä kalliomaa ovat moreenin jälkeen yleisin maalajiluokka (taulukko 1). Laajimmat kallioalueet ovat Kutunjärven itä- ja pohjoispuolilla. Kallioperä on kartta-alueen länsi- ja luoteisosissa kiilleliusketta, kiillegneissiä ja sarvivälkegneissiä. Koijoen laaksoa noudattava kiillegneissikieleke ulottuu idässä kartta-alueen itärajalle. Alueen kaakkoiskulmassa, Jokihaaran ja Metsälän tienoilla on lisäksi erillinen kiillegneissialue. Kartta-alueen itäosat ovat pääasiassa graniittigneissiä, jota muutamat sitä nuoremmat graniittipahkut leikkaavat. Muista kivilajeista mainittakoon Honkamäen kvartsiittijakso alueen länsirajalla ja Kolunpohjan tienoon porfyyrisen granodioriitin alueet. Kallioperän vanhin kivilaji on graniittigneissi, jonka ikä on yli 2 500 miljoonaa vuotta. Muut kivilajit ovat nuorempia, mutta niilläkin on ikää 1 900-2 100 miljoonaa vuotta. Kallioperä on paikoin voimakkaasti rapautunut. Airakselasta ja Eskelinmäeltä on moreenitutkimusten yhteydessä rakennusten peruskuopista tavattu useita metrejä paksuja rapakalliokerroksia. Eskelinmäellä on muutamia tooreiksi kutsuttuja rapautumisjäännöksiä, muutaman metrin korkuisia kalliotappeja, jotka ovat syntyneet rapakallioaineksen kuluessa pois niiden ympäriltä. Rapakalliot ovat viime jääkautta vanhempia, sillä niitä peittää yleisesti 1-2 m paksu moreeni. Kutunjärven pohjoispuolella on muutamien siirtolohkareiden pystysuorissa kyljissä nyrkin- tai päänmentäviä rapautumisonkaloita, joita kutsutaan tafoneiksi. Kivilajien vaihtelu vaikuttaa jonkin verran korkokuvaan. Korkeimmat mäet ovat graniittigneissi-, graniitti- tai kvartsiittialueilla. Maaston keskikorkeus on näiden kivilajien alueella 20-30 m suurempi kuin kiillegneissi- ja sarvivälkegneissialueilla. Kallioperän runsaasti rakoilleet vyöhykkeet eli murroslinjat vaikuttavat kivilajia enemmän maaston korkeussuhteisiin. Murroslinjat näkyvät kartalla ja maastossa suoraviivaisina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa on soita, puroja ja kalliorantaisia järviä. Tavallisimmat murroslinjojen suunnat ovat luode-kaakko ja etelä-pohjoinen. Luode-kaakkoisista murroslinjoista mainittakoon esimerkkinä Kolunpohjan kautta kulkeva murros ja eteläpohjoisista Välilammenmäen länsipuolitse kulkeva Haukijärven - Välilämmen - Ukkopuron murros. Kalliomaat ovat rakennuspohjana kantavia ja routimattomia. Kunnallistekniikkaa ja maanalaisia tiloja rakennettaessa kalliota joudutaan louhimaan. Paikoin kalliomäkien rinteillä kuten Välilammin mäellä ja Vehmasmäellä jyrkästi viettävät kalliopinnat vaikeuttavat perustamista ja rakennusten vapaata sijoittelua. Moreenikerrostumat Mannerjäätikön kuluttamasta ja kuljettamasta kaiken kokoisesta kiviaineksesta syntynyt maalaji, moreeni, on alueen yleisin maalaji (taulukko 1). Suurin osa moreenista on kerrostunut pohjamoreenina, joka 1-5 metriä paksuna kerroksena peittää kallioperää. Joidenkin kalliomäkien kaakkoissivuilla ja murroslaaksoissa pohjamoreenin paksuus on edellä mainittua suurempi. Pohjamoreeni on raekoostumukseltaan normaali- tai runsaskivistä ja -lohkareista hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-5 %. Jäätikön louhiva kulutus ja korkeintaan muutamien kymmenien metrien kuljetus ovat paikoin synnyttäneet kallioiden suojasivuille louhikkoja, joita kutsutaan distaalilouhikoiksi. Muuan hyvin kehittynyt distaalilouhikko on lähellä kartta-alueen itärajaa 100-200 m Paukarlahteen vievän paikallistien itäpuolella. Muinaisen Itämeren rantavoimat, routa ja jokieroosio ovat lajitelleet moreenin kiviä ja lohkareita louhikoiksi. Roudan synnyttämistä louhikoista eli lohkarepainanteista suurin on

6 Saarisen koillispuolella oleva lohkarekenttä, jonka pinta-ala on 7,5 hehtaaria. Se on merkitty karttaan erikoismuodostumana. Laajoja lohkarepainanteita on myös Soidinkankaalla Koijoen länsipuolella ja Paskolammen tienoilla. Mannerjää on kasannut Vehmasmäellä, kartta-alueen luoteisosassa, muutamien kalliomäkien kaakkoissivulle virtaviivaisia, mannerjäätikön liikkeen suuntaisia moreenihäntiä. Niistä selvin on merkitty karttaan suuntautuneen moreenimuodon erikoismerkillä. Kartta-alueen eteläosassa on hajanaisia, jäätikön sisällä kulkeneesta pinta- eli ablaatiomoreenista syntyneistä kumpumoreenikenttiä. Korkeimmat yksittäiset kummut voivat olla 10-15 m:n korkuisia, mutta yleensä niiden korkeus on pienempi, 3-6 m. Moreenikummut o ovatn pinnaltaan lohkareisia. Syvemmällä lohkareisuus on vähäistä, ja moreenin seassa on runsaasti hietaa, hiekkaa ja soraa linsseinä ja poimuttuneina välikerroksina. Raekoostumukseltaan kumpumoreeniaines on normaali- tai runsaskivistä hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-3 %. Luotausten mukaan maakerroksen paksuus kumpumoreenialueilla on yleensä yli 10 m. Kutunjärven luoteispuolella on erikoinen, moreeniin hautautuneiden jäälohkareiden sulaessa syntynyt suppakenttä. Lähes tasapintaisella moreenialueella on vaihtelevan kokoisia, laakeita ja louhikkopohjaisia kuoppia, suppia, joiden syvyys on 1-1,5 m ja läpimitta 20-40 m. Se on merkitty karttaan louhikkoalueena. Moreenimuodostumat ja pohjamoreenialueet ovat rakennuspohjana kantavia. Moreeni routii vaihtelevassa määrin, pahimmin alueilla, joilla pohjavesi on lähellä pintaa. Koska alueella on runsaasti roudan synnyttämiä lohkarepainanteita ja kivikuoppia, on alueen moreeni yleensä voimakkaasti routivaa. Moreenin kaivettavuus vaihtelee kivisyyden, lohkareisuuden ja pakkautuneisuuden mukaan. Runsaan lohkareisuuden takia kartta-alueen länsi- ja eteläosien moreeni on paikoin vaikeasti kaivettavaa. Jyrkät moreenirinteet rajoittavat paikoin rakennusten sijoittelua. Ä Ä Kuva 2. Esimerkkejä kartta-alueen maalajien raekoostumuksista.

7 Karkearakeiset kerrostumat Alueen ainoa varsinainen harju kulkee läpi kartta-alueen lounaisosan. Se ylittää karttaalueen länsirajan matalana harjanteena, jatkuu läpi Kutunkylän ja Kutunjärven ja Tuikkasen välisen kannaksen päättyen Tuikkasenharjun talon luona. Tuikkasenharjun kaakkoispuolella harjun kerrostaneen jäätikköjoen toiminta on ollut kuluttavaa. Vehkalammen etelä- ja itäpuolella jäätikköjoen muinaista kulkua osoittaa kaksi louhikkopohjaista uomaa. Muutamissa louhikkojen lohkareissa on nähtävissä hiidenkirnujen alkioita. Harju jatkuu välittömästi karttaalueen eteläpuolella. Mannerjäätikön sulamisvedet ovat kuluttaneet uomia muuallakin. Välilammenmäen ylittää kapea, paikoin lohkarepohjainen ylivirtausuoma. Eskelinmäen etelärinteellä on muutamia uomia, joista suurin on merkitty karttaan. Sekä Välilammenmäen että Eskelinmäen uomat päättyvät ylimmän rannan korkeustasolla. Parissa kartta-alueen länsiosan rantakerrostumiksi kartoitetussa hiekka-alueessa on merkkejä, joiden perusteella jäätikön sulamisvedet ovat kasanneet osan niiden aineksesta jäänreunan eteen syntyneinä ekstramarginaalimuodostumina. Tästä todistavat mm. Humalamäen kaakkoispuolen ja Kitulanmäen rantakerrostumien pohjaosien virtakerroksellisuus. Rantakerrostumista laajimmat ovat harjun sivustoilla ja kartta-alueen itäosassa. Harjun sivustoilla olevat ja osa kartta-alueen itäosan rantakerrostumista ovat nykyään turvekerrostumien peitossa. Kartta-alueen itäosan laajat rantakerrostumat ovat heti ylimmän rannan (noin 140 m) alapuolella. Paksuutta niillä on paikoin 6-7 m, mutta yleensä ne ovat huomattavasti ohuempia, vain 1-2 m. Raekoostumukseltaan rantakerrostumat ovat pääasiassa hienoa hiekkaa tai hietaa. Pieniä ja ohuita jokikerrostumia on paikoin Humalajoen varrella. Niiden aines on hietavaltaista. Ne on liitetty rantakerrostumiin tai on pienialaisina jätetty kartoittamatta. Jäätikköjokikerrostumat ovat parhainta mahdollista rakennusmaata. Ne ovat kantavia, routimattomia ja helposti kaivettavia. Jäätikköjokikerrostumien pinta-ala on kuitenkin niin pieni, ettei niillä ole kartta-alueella sanottavaa merkitystä rakennusmaana. Ranta-, joki- ja tuulikerrostumat ovat yleensä kantavia, routimattomia ja helposti kaivettavia. Humalajoen ja Alasuon tienoilla rantakerrostumat peittävät rakennuspohjana huonoja hienorakeisia kerrostumia ja eloperäisiä kerrostumia. Ennen rakentamista on näiden kerrostumien mahdollinen esiintyminen hyvältä näyttävän pintakerroksen alla selvitettävä. Hienorakeiset kerrostumat Hienorakeisia kerrostumia on kahdella alueella. Kartta-alueen itäreunalla ovat Humalajoen ja Metsälän kylien tienoiden kerrostumat. Lisäksi hienorakeisia kerrostumia on Kuttajärven eteläpuolisella alueella. Hienorakeisia kerrostumia on kahta tyyppiä. Suurin osa kerrostumista on lustorakenteisia, jääkauden lopulla kerrostuneita savia, hiesuja ja hienoja hietoja. Lustosavi on yleensä verraten laihaa, savespitoisuus on tavallisesti 30-60 %. Lustorakeinen hiesu eroaa lustosavesta vain pienemmän savespitoisuutensa (15-30 %) puolesta. Lustorakenteisen kerrostuman yläosassa on usein punertava, hyvin ohutlustoinen, 10-20 cm paksu kerros, jonka savespitoisuus on 60-80 %. Sen aines on tutkimusten mukaan peräisin Oulun tienoon savikivialueelta. Hienohietakerrostumat ovat lustorakenteisia mannerjäätikön sulaessa syntyneitä kerrostumia. Alueen länsiosassa lustorakeista hiesua ja savea peittää usein rakenteeton savi tai hiesu, jonka raekoostumus vaihtelee. Rakenteettomien savien humuspitoisuus on lustosaviin verrattuna korkea. Rakenteettomista hienorakeisista kerrostumista otettujen näytteiden savespitoisuudet ovat 30-75 %. Rakenteeton savi on järvisavea, joka kerrostui Suur-Saimaan pohjaan. Hienorakeisista maalajeista savea tavataan suunnilleen 112 m:n, hiesua 120 m:n ja hienoa hietaa 135 m:n mpy tasolle. asti. Kerrostumat ovat yleensä ohuita. Keskipaksuus on vain 1,5-2,5 m ja suurimmat paksuudet 3-4 m.

8 MÄNTÄLUOTAUS KUOPIO, KL. 3242 07 TUIKKANEN Syvyys m 0 Humus % Rakeisuus % 5 10 15 20 10 30 50 70 90 100 Kerrostuman kuvaus Tumman ruskea detrituslieju Ruskea detrituslieju, joukossa mineraaliainesta 1 Vihreän ruskean harmaa liejusavi, sulfidipilkkuja Harmaa sulfidipilkkuja sisältävä homogeeninen savi ( 1,10-1,55 m ) 2 < 0.002 mm >0.02 mm Mikrolustoinen lihava savi ( 1,65-1,85 m ) Lustosavea ( 1,85-2,10 m ) Hietalusto ( 2,10-2,20 m ) Mikrolustoinen savi ( 2,20-2,35 m ) Paksulustoinen savi ( 2,35-2,85 m ) 3 Lustosavea ( 2,85-3,20 m ) 4 1 0.002-0.02 mm Häiriörakenteinen lustohiesu ( 3,20-5,00 m ) Hiesua, hienoahietaa ja hietaa Sarjassa lustoja yhteensä ~ 390 kpl 5 Ei päästy syvemmälle 1 2 3 4 1 Tumma detrituslieju 2 Vaalea detrituslieju 3 Liejusavi 4 Savi Kuva 3. Tuikkasen pohjasta otetun näytesarjan (kartalla numero 301) maalajit, raekoostumuksen ja humuksen vaihtelu. Kuvassa 3 on esitetty Tuikkasen pohjasta otetun näytesarjan maalajikoostumus. Järven pohjalle kerrostuu nykyään liejua. Sen alla on yli neljä metriä paksu kerros lustorakenteista savea ja hiesua. Lustojen ja raekoostumuksen muutokset johtuvat virtausten ja veden syvyyden vaihteluista mannerjäätikön reunan perääntyessä ja maan kohotessa. Kartta-alueen hienorakeiset kerrostumat Humalajoen varrella ja Jokihaaran talon ympäristössä eivät ole kovin hyvää rakennusmaata. Ne ovat huonosti kantavia ja kuormitettuina kokoonpuristuvia, mutta helposti kaivettavia. Hiesu ja hieno hieta routivat voimakkaasti. Mikäli hienorakeisen kerrostuman pinnalla on riittävän paksu kuivakuori, sen varaan voidaan perustaa keveitä rakennuksia.

9 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumalla syntynyt eloperäinen maalaji. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimpiä turvetta muodostavia kasvilajiryhmiä ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus on yleensä yli 90 % ja tuhkapitoisuus pieni. Kartta-alueen yleisin eloperäinen maalaji on runsasravinteinen saraturve (Ct), jota on yli metrin syvyisenä kerroksena 851 ha eli noin 9,2 % maa-alasta. Niukkaravinteista rahkaturvetta (St) on yli metrin paksuisena kerroksena 256 ha eli 2,7 % maa-alasta. Saraturve peittää usein muita maalajeja alle metrin paksuisena kerroksena. Koska kartta-alue sijaitsee aapa- ja keidassoiden esiintymisalueiden rajalla, on soissa näiden molempien suotyyppien piirteitä. Suot ovat syntyneet pääasiassa pienten vesistöjen kasvaessa umpeen ja metsämaiden soistuessa. Suot ovat alkuaan olleet eri neva- ja rämetyyppejä. Suurin osa soista on ojitettu ja lannoitettu metsänkasvun parantamiseksi, joten ne eivät enää ole luonnontilaisia vaan ojikkoja, muuttumia ja turvekankaita. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut kartta-alueelta 382 ha suota. Suurin tutkituista soista on Vehmassuo, 89 ha. Muiden tutkittujen soiden koko on 15-65 ha. Tuikkasennevalla turvekerroksen keskipaksuus on 1,8 m ja yli metrin paksuisen turvealueen keskipaksuus 2,0 m. Vastaavat arvot ovat Ilveksensuolla 1,3 m ja 1,7 m, Herolammensuolla 1,6 m ja 2,1 m, Vehmassuolla 2,0 m ja 2,4 m, Tetrisuolla 2,1 m ja 2,8 m, Pehmeisensuolla 1,1 m ja 1,4 m, Soidinsuolla 1,6 m ja 2,0 m. Soista vain Vehmassuo ja Tetrisuo soveltuvat kohtalaisen hyvin polttoturvetuotantoon. Tarkempia tietoja tutkituista soista on alueen turveraportissa. Eloperäiset kerrostumat ovat rakennuspohjana erittäin huonoja. Ne ovat heikosti kantavia ja voimakkaasti kokoonpuristuvia, mutta helposti kaivettavia. Runsaasti kivennäisainesta sisältävä mineraalilieju voi routia. Mikäli eloperäisille kerrostumille joudutaan rakentamaan, on pohjatutkimusten oltava poikkeuksellisen huolellisia, ja silti joudutaan varautumaan kalliisiin perustamisratkaisuihin. Liejukerrostumat Lieju on meren ja järvien sekä usein soiden pohjalla tavattava maalaji, joka on syntynyt pohjalle kerrostuneista pieneliöiden ja kasvien jäänteistä sekä humussaostumista. Useimmiten lieju on väriltään ruskean vihreää. Aluksi se tummenee ilman vaikutuksesta, mutta vaalenee kuivuessaan. Liejusta saattaa löytyä vesikasvien siemeniä ja pähkylöitä, mutta muuten se on tasalaatuista ja rakenteetonta. Liejua on kartta-alueella vain pari hehtaaria (taulukko1). Liejua on itse asiassa varsin paljon, mutta liejukerrokset ovat nykyään turvekerrosten alla. Suotutkimuksissa todettiin soiden pohjilla usein esiintyvän runsaan metrin paksuisia liejukerroksia. Liejua on myös järvien pohjilla. Esimerkiksi erittäin louhikkopohjaisen Kuttajärven syvänteissä on paikoin 3-6 metriä liejua. Erikoisuutena mainittakoon Soidinsuolta turpeen alta löydetty muutaman hehtaarin laajuinen piimaakerros. Se on järvessä eläneiden piilevien kuorista järven pohjalle kerrostunutta liejua.

10 POHJAVESI (AimoKejonen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade ja sulavan lumen vesi suotautuvat maahan. Pohjavettä varastoituu parhaiten paksuihin, karkearakeisiin ja vettä läpäiseviin maakerroksiin sekä kallioperän ruhjeisiin ja rakoihin. Sinne, missä pohjaveden pinta tavoittaa maanpinnan, syntyy lähde. Kartta-alueella ei tällä hetkellä tunneta laajempaan käyttöön soveltuvia pohjavesiesiintymiä. Jäätikköjokikerrostumat, joita kartta-alueella on, ovat pieniä ja ohuita, joten niistä ei ole saatavissa kovin suuria vesimääriä. Vesi riittää vain Kutunkylän tarpeisiin. Moreeni on pääasiassa hiekkamoreenia, johon vettä imeytyy ja varastoituu kohtalaisesti. Lisäksi pinnan lohkareisuus lisää veden imeytymistä joillakin alueilla. Pohjamoreenialueiden maaperä on kuitenkin ohut, joten siinä olevat vesimäärät ovat melko pieniä. Drumliinit ja kumpumoreenialueet voivat paksuina varastoida enemmän pohjavettä kuin pohjamoreeni. Kumpumoreenikenttien moreeni on lisäksi yleensä pinnaltaan lohkareista, ja siinä on hiekkaa ja soraa linsseinä ja välikerroksina. Nämä seikat lisäävät veden imeytymistä ja pohjaveden muodostumista. Kumpumoreenialueet ovat kuitenkin niin syrjässä ja hajanaisia, ettei niillä ole kovin suurta merkitystä pohjavesialueina. Rantakerrostumat ovat pääasiassa harjun vierustoilla ja alueen länsiosassa. Ne kykenevät hietavaltaisina muodostamaan pohjavettä melko hyvin. Harjun vierustoilla rantakerrostumien pinta-ala on kuitenkin pieni. Kartta-alueen länsiosan rantakerrostumat ovat laajempia, mutta niin ohuita, etteivät ne voi varastoida kovin suuria vesimääriä. Paikallisesti niillä on kuitenkin merkitystä, sillä ne lisäävät moreenialueilla muodostuvia pohjavesimääriä. Kalliossa pohjavesi virtaa ja varastoituu raoissa. Runsaimmin pohjavettä on kallion runsaasti rakoilleissa murroslinjoissa. Murroslinjoista saatavia vesimääriä ja veden laatua on kuitenkin vaikea arvioida ilman kalliita ja runsaasti asiantuntemusta vaativia tutkimuksia. Hienorakeisissa kerrostumissa pohjavettä ei käytännöllisesti katsoen ole. Mikäli tällaisella alueella on kaivoja, niiden vesi on peräisin hienorakeisen kerrostuman alla olevasta vettä johtavasta kerroksesta. Tällainen pohjavesi samoin kuin eloperäisistä kerrostumista saatava vesi on usein laadultaan huonoa. Pohjaveden laatu Geologian tutkimuskeskuksen kartta-alueelta ottamat pohjavesinäytteet ovat hyvää käyttövettä, joka täyttää Lääkintöhallituksen hyvältä talousvedeltä edellyttämän laadun. Alueen pohjavesi on melko hapanta. Lähteiden ja maakaivojen vesien happipitoisuus on korkea, mutta porakaivojen alhainen. Porakaivoissa rauta- ja mangaaniarvot ovat huomattavasti irtomaan pohjaveden arvoja suuremmat. Geologian tutkimuskeskuksen pohjavesiarkistosta on saatavissa tarkempia tietoja alueelta otettujen pohjavesinäytteiden kemiallisista ominaisuuksista. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA Kartta-alueen eteläosassa Eskelinmäellä on muutamia tooreja. Ne ovat kallion rapautuessa ja kuluessa jäljelle jääneitä rapautumattomia kallion jäännöksiä. Suomen tunnetuimmat toorit ovat Nattasten huipulla olevat limppukasoiksi kutsutut 5-8 m, korkeat muodostumat. Eskelinmäen toorit eivät ole yhtä edustavia. Ne muistuttavat suuria, puolittain maahan hautautuneita lohkarekasoja.

11 Saarisen luoteispuolella on joukko roudan lajittelun synnyttämiä lohkarepeltoja, joita kutsutaan lohkarepainanteiksi. Niistä suurimman pinta-ala on 7,5 ha, mutta lohkarekerroksen paksuus on alle 2 m. Kartta-alueen lounaiskulmassa on muutamia mannerjäätikön sulamisvesien kuluttamia uomia, joiden pohjat ovat paikoin yhtenäistä louhikkoa. Uomat kulutti sama jäätikköjoki, jonka pohjalle kerrostui Tiukkasenharjun talon luona päättyvä harju. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Koivisto, Marjatta (päätoim.) 2004. Jääkaudet. WSOY. 233 s. ISBN 951-0-29101-3. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Leino, J. (1985). Kuopiossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus. Maaperäosasto, raportti P 13.4/85/169. 89 s + 6 liitettä. Leino, J. ja Silén, P. (1988). Suonenjoella tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeksus, Maaperäosastro. Turveraportti 219. 270 s + 6 liitettä. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Wilkman, W. W. (1935). Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartta. Lehti C 3 Kuopio. Suomen geologinen toimikunta. Wilkman, W. W. (1938). Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartan selitys. Lehti C 3 Kuopio. Suomen geologinen toimikunta. 171 s.

MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2005 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2005 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14