Suomalaisena Nepalissa Kirsti Kormun matkassa palatsin koulusta kastittomien kujille Marja-Liisa Uusimäki (toim.)
Marja-Liisa Uusimäki (toim.) Suomalaisena Nepalissa Kirsti Kormun matkassa palatsin koulusta kastittomien kujille
Copyright 2015 Marja-Liisa Uusimäki All rights reserved. Kaikki oikeudet pidätetään. Kirja ei ole tarkoitettu myyntiin, mutta on vapaasti ladattavissa. Kirja on luettavissa ainoastaan nettiversiona osoitteessa: www.suomalaisenanepalissa.info Ulkoasu ja taitto: Tmi Milart/Milla Aura-Tolonen www.milart.fi, milla@milart.fi ISBN 978-952-93-5860-1
Lähetyssaarnaaja Kirsti Kormun (1925 2010) muistolle o
Sisältö Kirstin pelto 8 Nepalin kartta... 14 1 Mahendra Bhawanin tyttökoulun kouluhoitaja (1975 1979) Tätä varten minua on koulutettu 15 Ensimmäinen syyslukukausi... 16 Vanhojen aniloiden siunaus... 26 Uusi lukuvuosi... 32 Asuntolan arkea... 35 Bishnu-opettaja... 42 Koko Raamattu nepaliksi... 45 Kosketus taivaasta... 48 Kuunsäde... 51 Perheeni kasvaa: Pikku-ukot ja Mona... 58 2 Koulutyö jatkuu (1980 1984) Parhainta elämässä on kulkea Jumalan suunnitelmien tietä 65 Iloa ja ahdistusta... 66 Tuntien tanssi... 70 Tummien lankojen kerä... 73
Kutsumuspolkuni... 78 Ghoomin Dorothy... 82 Omaan kotiin... 85 Suomalaisia vieraita... 90 Mahendra Bhawanin tyttökoulun 25-vuotisjuhlat... 94 3 Työ kouluhoitajana päättyy. Takaisin sairaalatyöhön (1984 1987) Olen kokemassa sadonkorjuun iloa 101 Äidin kuolema... 102 Kuninkaallista menoa... 105 Tiibetiläinen Sangmu... 110 Vuorille... 114 Maya, invalidityttö ilman tulevaisuutta... 119 Kuunsäteen tulikoe... 124 Viimeinen vuoteni Mahendra Bhawanissa... 126 Sairaalasielunhoitajaksi Patanin sairaalaan... 129 4 Tuberkuloosin ehkäisytyö Patanin kaupungin kastittomien alueella (1988 1990) Lakaisijakastisten hätä jäi lähetystyöni viimeiseksi oppiaineeksi 135 Kastittomien kujille... 136 Katukoulu... 142 Tähti, johdata... 144 Kyläkätilöitä ja perinteisiä synnytystapoja... 146
Nermit-rehtori Perhosten valtakunnasta... 151 Toinen kastittomien alue... 155 Bhutanista karkotettu nepaliperhe... 157 Putali, löytölapsi... 159 Vainottu kirkko... 168 Viimeinen jouluni Nepalissa...173 Poikien siivousklubi... 177 Muutosten kevät... 182 5 Ensimmäiset eläkevuodet Kotkassa (1990 1993) Tyttäreni, työsi on nyt tehty 187 Vielä kerran Nepaliin... 188 Sanun häät... 197 Loppusana 200 Lähteitä... 206 Nepalissa 1963 1990 työskennelleet Suomen Vapaakirkon lähetit... 208
Kirstin pelto Lähettitoverini Tuovi [Kivelä] oli nähnyt minusta unta. Hän seisoi erään pellon edessä, kun hänen luokseen tuli Olento, osoitti peltoa ja sanoi: Tuo on Kirstin pelto. Tuovi jäi katsomaan ja huomasi myös minut siellä touhuamassa. Seuraavaksi sama Olento tuli luokseni ja kysyi lempeästi: Kirsti, mitä sinulla on kädessäsi? Näytin hänelle sirppiäni. Kirsti, mitä sillä teet? Tottahan pellolla sirppiä tarvitaan! Silloin Olento osoitti peltopalstaani ja jatkoi: Katsohan tätä peltoasi. Näetkö, miten paljon siinä on vielä kiviä. Kuinka voisit leikata täältä? Ensin kivet täytyy raivata pois, sen jälkeen muokata maa. Sitten tulee kylvön aika, sen jälkeen kasvun vuoro ja elonkorjuun riemu. Kaikki tämä vie aikaa. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Kirsti, mikä on tärkeintä Jumalan valtakunnan työssä? Tottahan se on leikkaaminen. Lapseni, ei se ole leikkaaminen, ei kylväminen, ei myöskään kivien raivaaminen. Tärkeintä on Jumalan siunaus. (Kirsti Kormun kirjoituksesta Suomen Viikkolehteen 1.3.1972.) 8
Tämä on kertomus Kirstistä ja hänen pellostaan. Se sijaitsee kaukana Nepalissa, Himalajan kainalossa, vaivalloisen matkan takana. Sielläkin on Jumalan viljelysmaa, jossa vainiot ovat vaalenneet leikattaviksi. Myös sinne, maailman ääriin, Jeesus käskee rukoilla työntekijöitä. Yksi on kylväjä, toinen on kastelija, kolmas leikkaaja. Mutta kasvun antaa Herra. Tämä on kertomus kutsusta lähteä valtaamaan uutta maata. Ennen kuin maa voidaan valloittaa, sen täytyy avautua. Siihen on tarvittu yli sukupolvien jatkuvaa hellittämätöntä esirukousta. Jo vuodesta 1895 lähtien Herra istutti ensimmäiset suomalaiset Vapaan Allianssilähetyksen työntekijät Himalajan rinteille raivaamaan kiviä pakanuuden pellosta. Heidän sydämensä paloi Tiibetin suljetun vuoristokansan voittamiseksi Herralle. He asettuivat lähelle rajaa Darjeelingin alueelle, Sikkimiin ja Baksaduariin. Vuosikymmenet he katselivat heille uskotulta peltomaalta myös Nepalin suuntaan ja rukoilivat: Oi Herra, kuule pyyntömme, avaa pelastuksen ovi gurkhalaisille. Samaan rukoukseen yhtyivät uskovat 9
kautta maailman. Yhteisestä sopimuksesta Nepalia piiritettiin rukouksin samalla tavalla kuin Joosuan aikana Jerikoa, jotta evankeliumin leviämistä estävät muurit murtuisivat. Tämä on kertomus muutoksesta. Lopulta Jerikon muurit sortuivat: vuonna 1951 tiukasti säännelty Nepalin keskiaikainen hindukuningaskunta avautui muulle maailmalle ja alkoi hapuillen etsiä omaa polkuaan kohti demokraattista yhteiskuntaa. Kolme vuotta myöhemmin lähetystyö tuli mahdolliseksi. Sitä varten perustettiin lähetyshistoriassa kokonaan uudenlainen lähetysjärjestö, Nepalin Yhdistynyt Lähetys, jossa toteutuu yhteiskristillinen lähetysnäky. Eri puolilta maailmaa, eri kirkkokunnista ja uskonsuunnista, tultiin yhdessä palvelemaan Nepalin kansaa Kristuksen rakkauden hengessä ja siten voittamaan sieluja Jumalan valtakuntaan. Tämä on kertomus lähettäjistä seurakunnasta, joka rukoillen ja taloudellisesti tukien hoitaa yhteistä asiaa. Lähetystyö on aina tiimityötä. Ei olisi lähtijää, ellei ole ensin lähettäjää. Tehtävä ja vastuu on yhteinen. Vuonna 1963 Suomen Vapaakirkko vastasi ensimmäisenä Suomessa Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen kutsuun tulla palvelemaan Nepalin kansaa. Aluksi lähti kaksi naista, Kirsti Kormu ja Laina Vaismaa. Muutaman vuoden kuluttua tuli uusia työntekijöitä. Tämä on kertomus Jumalan johdatuksesta ja kutsumuksen voimasta. Kaksikymmentä seitsemän vuotta Kirsti uurasti pellollaan. Hän sai nähdä, miten kova maa pehmeni kylvöä varten, miten jyvä nousi taimelle ja kasvoi varren. Hän sai käyttää myös sirppiä lyhteiden tekemiseen. Hän sai nähdä nisunjyvän kuolemisen ihmeen ja satakertaisen sadon. Hän näki Jumalan siunauksen salaisuuden ja voiman. Vielä kun Kirstin elämässä illan varjot jo pitenivät, hän kantoi sydämessään kaukaista peltoaan. Nyt siellä olivat toiset työssä. Mutta hän tiesi esirukouksen voiman. Hän eli uusien sukupolvien vaiheissa ja siunasi kutsumuspeltoaan elämänsä loppuun saakka. Ennen muuta tämä on kertomus Jumalan rakkaudesta ja uskollisuudesta. 10
11
Suomen Vapaakirkon ensimmäiset Nepalin-lähetit Kirsti Kormu (vas.) ja Laina Vaismaa (oik.). Ennen lähtöään he kiersivät Suomen vapaaseurakunnat kertomassa uudesta Himalajan kentästä. Kirsti erotettiin lähetystyöhön Kotkan Vapaakirkossa. Vasemmalla Suomen Vapaakirkon hallitus. 12
Laina ja Kirsti Kathmandussa huhtikuussa 1963. He seisovat Swayambhunathin temppelivuorella sijaitsevan valkoisen buddhalaisen stupan tasanteella. Se on kuuluisa kaikennäkevästä katseestaan. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva temppeli vaurioitui pahoin Nepalia kohdanneessa maanjäristyksessä huhtikuussa 2015. Laina Vaismaa kuvasi ensivaikutelmiaan uudesta lähetyskentästä Suomen Viikkolehden lukijoille: Kaikesta päätellen ovat nepalit hyvin uskonnollista kansaa. Joka käänteessä on jumalankuva portinpielessä, ja suurten, kuuluisien temppeleitten katot kohoavat tiheässä kuin Tampereen tehtaantornit. Emme ole poistuneet kertaakaan asunnostamme näkemättä jossakin nurkassa jumalankuvan edessä uhraavaa ihmisryhmää. Ensimmäiseksi lähetit opiskelivat nepalin kieltä neljä kuukautta. Sen jälkeen Kirsti aloitti työnsä pääkaupungissa Santa Bhawanin sairaalan lastenosastolla. Opetustehtäviin suuntautuvana Laina joutui suorittamaan laajemman kielikurssin. Marraskuussa Kirsti pääsi saattamaan Lainaa hänen tulevaan työkohteeseensa Gurkhan Amp-Pipaliin. Ensin he lensivät Pokharaan ja sen jälkeen patikoivat kantajien kanssa vielä neljä päivää, ennen kuin olivat perillä. Laina aloitti työnsä keskikoulun englannin ja maantiedon opettajana. Kotimaan loman jälkeen 1966 hän siirtyi Jaubaariin lukion englannin opettajaksi. 13
Nepalin kartta Annapurna Copyright Päivä Osakeyhtiö 14
15 Kathmandun laakso (2015). (Kuva: Chris Pekka Wilde)
1. LUKU Mahendra Bhawanin tyttökoulun kouluhoitaja (1975 1979) Tätä varten minua on koulutettu
Ensimmäinen syyslukukausi Mahendra Bhawanin tyttökoulussa Seisoin matkatavaroineni Nepalin pääkaupungin, Kathmandun ydinkeskustassa sijaitsevan Mahendra Bhawanin tyttökoulun lukitun portin edessä. Varsinainen koulurakennus jäi katseilta piiloon korkean punatiilisen muurin suojaan. Taksi oli tuonut minut lentokentältä suoraan uuteen työpaikkaani. Katselin uteliaana eriväristen kivimuurien reunustamaa tulevaa kotikatuani, joka uinui syyskuisen keskipäivän väreilevässä kuumuudessa. Kaupunkikuvaa hallitseva Himalajan vuorijono oli piilossa pilviverhon takana, sillä sadeaika jatkui vielä. Olin jälleen uuden edessä. Olin tullut lähetystyöhön Nepaliin kaksitoista vuotta aikaisemmin, vuonna 1963. Kolmas työkauteni Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen (United Mission to Nepal) palveluksessa oli ollut yhtä muutosta, vaikka olin ehtinyt olla maassa vasta reilun vuoden. Vastoin aikaisempia suunnitelmia työpaikakseni määrättiin lähelle pääkaupunkia Chapagaoniin juuri valmistunut aliravitsemuksesta kärsivien lasten kuntoutuskeskus, joka oli ilman hoitajaa. Työ oli henkisesti raskasta, joten olin helpottunut saadessani tietää, että pääsen uuteen työhön, oppilasasuntolan hoitajaksi Mahendra Bhawanin tyttökouluun. Sain vielä kuukauden ylimääräisen loman Suomen kesään, sillä edeltäjäni lähtö viivästyi. Minulle matka tuli tarpeeseen: olin todella uupunut, aivan kuin takanani olisi ollut viiden vuoden työkausi. Ajatukseni keskeytyivät koulun välituntikellon soittoon. Hetken kuluttua muurin takaa alkoi kantautua iloista puheensorinaa tyttökoululaisten purkautuessa luokkahuoneistaan koulun pihalle. Kävelin portille ja tervehdin koulun portinvartijaa: Namaste, baai! Kerroin olevani uusi kouluhoitaja. Mies avasi takorautaisen portin ja toivotti minut hymyillen tervetulleeksi. Astuin avaralle pihamaalle portinvartijan keräillessä matkatavaroitani. Koulu sijaitsi pihan vastakkaisella puolella. Se oli yksinkertainen, valkoiseksi rapattu kolmikerroksinen kivitalo, jonka ikkunoiden koristeelliset tummanruskeat puupuitteet ja parvekkeet kertoivat newarien, Kathmandun laakson alkuperäisasukkaiden kirvesmiestaidoista. Tiesin, että talo oli entinen palatsi, joka oli kuulunut Nepalia aikaisemmin hallinneelle ruhtinassuvulle. Kiinnitin huomiota rakennuksen edessä kohoavaan kookkaaseen ja tiheäoksaiseen mäntyyn, joka vartijan tavoin hallitsi koulun pihapiiriä. Pihalla kävi aikamoinen kuhina. Pienimmät tytöt leikkivät tai juoksivat ympäriinsä, varttuneemmat puolestaan seisoivat pienissä ryhmissä keskustelemassa. 17
Kaikilla oli yllään nepalilaiseen tapaan yhdenmukainen valkoinen kouluasu. Koulutyö oli ehtinyt jo käynnistyä elokuussa pidetyn kahden lomaviikon jälkeen. Kulkiessamme pihan poikki sain monia ystävällisiä katseita. Portinvartija vei minut suoraan opettajainhuoneeseen. Tapasin koulun rehtorin Martha Mukhyan ja muita opettajia. Nautimme yhdessä lounasta ja sen jälkeen minut saatettiin asuntooni. Seuraavana päivänä rehtori lupasi esitellä taloa ja kertoa tarkemmin työtehtävistäni. o Asuntoni sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa. Sen yhteydessä käytävän päässä sijaitsivat kouluhoitajan työtilat: työhuone ja kaksi neljän hengen potilashuonetta. Käytössäni oli pieni poliklinikka, jossa oli hyvät tilat lääkevarastolle ja instrumenteille. Klinikka oli auki aamuyhdeksästä ja illalla aterian jälkeen kuudesta seitsemään. Lisäksi päivystin. Kouluterveydenhoidon lisäksi tehtäviini kuului asuntolan opiskelijoiden vapaa-ajan ohjaus. Kouluun tullessani opiskelijoita oli reilut viisisataa. Esikoululaiset olivat 5 7-vuotiaita ja lukion viimeisen, kymmenennen luokan opiskelijat 16 17-vuotiaita. Osa Mahendra Bhawanin oppilaista tuli pääkaupungista ja sen lähiympäristöstä, osa kauempaa vuorilta, pääasiassa Nepalin länsi- ja itäosista. Tytöt olivat kuin läpileikkaus Nepalin yhteiskunnasta; he edustivat eri kasteja ja etnisiä ryhmiä. Oli hinduja ja buddhalaisia, joitakin kristittyjä mahtui joukkoon. Muutama tyttö oli tullut maan rajojen ulkopuolelta, Intiasta ja Tiibetistä saakka. Asuntolaan oli sijoitettu satakolmekymmentäviisi tyttöä. Viimeisen luokan opiskelijoilla oli vuoden vaihteessa edessään ylioppilaskirjoitukset, joten he asuivat erillään kahdessa pitkänmallisessa ullakkohuoneessa. Kaksikymmentä opiskelijaa käsittävälle ylioppilasluokalle haluttiin taata lukurauha, sillä koulun käytävillä kuului liikettä ja ääntä aina siihen saakka, kunnes illan pakollinen hiljaisuus alkoi. Ennen työn alkamista ehdin järjestää uuden asuntoni. Entinen apulaiseni Karan oli halukas jatkamaan palveluksessani, mikä oli minulle suuri helpotus. Tunsimme toisemme jo Bungmatin ja Chapagaonin ajoilta. Karan sai työmatkojaan varten polkupyörän, jolla hän viiletti kotikylästään Thechosta Kathmanduun puolessa tunnissa. Asuntooni kuului pieni makuuhuone ja kookas kulmahuone, jota käytettiin myös talon yhteisenä olohuoneena. Siellä pidettiin esimerkiksi koulun johtokunnan kokoukset. Sisustin huoneen yhdistetyksi olo- ja ruokailuhuoneeksi. Toiselle puolelle huonetta jäivät ruokapöytä ja tuolit, joiden takaa johti ovi kookkaalle parvekkeelle. Sieltä avautui ihastuttava näköala. Olohuoneen vastakkaisella puolella kohosi muhkeita pylväitä. Niiden kolkkoutta lievittämään levitin lattialle lämminväriset kašmirmattoni. Syvennyksen ikkuna sai suomalaiset verhot. 18
Makuuhuoneeseeni mahtuivat vuode, tuoli, vaate- ja hyllykaappi sekä piironki. Huoneen ikkuna oli palatsille tyypillisessä holvimaisessa syvennyksessä. Ikkunan peitti sama tiheäoksainen mänty, jota olin jo tulopäivänä ihastellut. Päivänvalo ei koskaan päässyt huoneeseen, vaan jouduin pitämään aina valoja. Kattoa peitti tummanruskea pitsikuvioinen puupaneeli. Olohuoneen vieressä oli pieni keittiönurkkaus ja siitä seuraavan oven takana WC ja kylpyhuone. o Pääsin heti mukaan talon kiireiseen sykkeeseen, sillä ensimmäisenä työpäivänäni alkoi koulun kymmenen päivää kestävä tenttikausi. Se olikin minulle uusi ja yllättävä kokemus, sillä sen aikana viisi, kuusi tyttöä tuon tuosta pyörtyili. Ei se varmaan ollut todellista pyörtymistä, mutta jonkinlaista paniikkia kuitenkin. He olivat lukiolaisia, kahdeksas - ja yhdeksäsluokkalaisia, joita koulun nuorimmat kantoivat luokseni klinikalle. Näky oli aika koominen: mieleeni tulivat muurahaiset, jotka olivat raahaamassa suurta puunkuorta. Viimeinen tenttipäivä oli perjantai. Kokeiden päätyttyä lähetin kaupungissa asuvia opiskelijoita viikonlopuksi kotiin ja soitin omaisille, että he toimittavat pyörtyilevät tyttärensä lääkäriin. Seuraavalla viikolla muutamat palasivat virkeinä kouluun, mutta jotkut joutuivat parin viikon lomalle. Tenttikauden jälkeen koulun elämä taas palautui entiselleen. Tuloni jälkeen asuntolan nuorimmat, viisivuotiaat, tulivat jonottamaan iltavastaanotolle ilman varsinaista syytä ja hidastivat apua tarvitsevien pääsyä vastaanotolle. Päätin aloittaa pienimpien kanssa leikkituokion heti koulutuntien jälkeen. Sen koommin heitä ei enää iltajonossa näkynyt! Ilmeisesti heillä oli ollut tarve tavata minut ja siksi tulivat. Kun kysyin eräältä pieneltä tytöltä, jolla oli kerrassaan hurmaavat pyöreät kasvot, mikä oli hätänä, hän vastasi: Kenkä on sairas. Katselin tyttöä ihmeissäni, mutta hän osoitti vakavana kengästä irronnutta remmiä. o Hupi-koirani oli ollut lomani ajan suomalaisen työtoverini, sairaanhoitaja Eeva- Liisa Moilasen hoivissa Anandabanin leprasairaalassa, joka sijaitsee noin kahdentoista kilometrin päässä Kathmandusta. Eeva-Liisa toimi Nepalissa 1976 1977 Kansainvälisen Lepralähetyksen lähettinä. Järjestö oli Yhdistyneen Lähetyksen ulkojäsen. Minulla oli Anandabanissa monta lepraa sairastaa ystävää. Olin saanut Hupin, tiibetiläisen apson, lahjaksi isäntäväeltäni Bungmatissa. Koira oli aluksi kouluympäristössä aivan ymmällään; talossa oli jo ovia niin suun- 19
Ylh. Mahendra Bhawanin tyttökoulu on entinen Ranasuvun palatsi. Oik. Ekaluokkalaisia pikkupöytiensä ääressä istumassa. Kolmannella luokalla päästiin oikeaan pulpettiin. nattoman paljon, ettei se oikein tiennyt, minne menisi, ja eksyi tuon tuostakin. Hädissään se vikisi käytävillä ja rapsutti vuoron perään jokaista ovea. Koulun piha oli Hupille vielä suuremman hämmennyksen aihe: jos joka nurkan halusi tutkia, talon vahtiminen veisi yötä päivää. Ensimmäiset päivät Hupi vaelsikin kuuliaisesti kintereilläni. Totuttuaan kouluympäristöön Hupi viihtyi hyvin, koska se rakasti lapsia. Myös tytöt iloitsivat koirasta. Joskus Hupi saattoi yllättäen ilmestyä ensimmäisen luokan oppitunnille, joka pidettiin juhlasalissa. Sinne oli sijoitettu kaksi luokkaa, molemmissa oli yli 60 oppilasta. Opettajat seisoivat salin kummassakin päädyssä, ja oppilaat istuivat kaislamatoilla pienten pöytiensä ääressä katse omaan opettajaan päin. Tytöt kertoivat, että Hupi istui hiljaa paikallaan ja kuunteli, kun opettaja puhui. Hupi osallistui usein asuntolan aamuhartauteen. Kun kaikki tytöt olivat ko- 20
koontuneet juhlasaliin ja hiljaisuus laskeutunut hälisevään tyttöparveen, alkoi kuulua tuttua rapinaa Hupin kiiruhtaessa paikalle viimeisenä ja käpertyessä jalkojeni juureen. Lauma oli koossa ja tilaisuus saattoi alkaa. Lokakuussa Nepalissa vietetään dasaita, hindujen kymmenpäiväistä suurta juhlaa, jolloin kaikki koulut ja virastot on suljettu. Silloin kaupungissa ja sen lähiympäristössä asuvat oppilaat menivät loman ajaksi kotiin, mutta kauempaa tulevat joutuivat jäämään koululle. Yleensä heitä oli parikymmentä. Siksi ajaksi tytöt muuttivat asumaan saman käytävän varrelle. Loma-aikana teimme retkiä tai jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa. Vietimme yhdessä myös Hupin viisivuotispäivät. Ostin vierailleni kaupasta parasta, mitä he tiesivät: makeisia ja valkoista ranskanleipää. Teimme Hupille hauskan kortin ja ojensimme vielä lahjankin, Suomesta ostamani tekoluun. o Koulutyö oli minulle jatkuva kiitoksenaihe. En lakannut ihmettelemästä Jumalan johdatusta elämässäni. Vaikka elin pääkaupungin vilinässä, kaukana luonnosta ja raittiista ilmasta, nautin työstäni koulutyttöjen parissa. Koin olevani omalla paikallani: tätä varten minua oli koulutettu. Chapagaonin jälkeen koulumaailma tuntui minusta hengen ja sielun levolta. Nepalin naisen arki on kätketty kyyneliin. Chapagaonissa olin kohdannut nepalinaisen ja -lapsen elämän koko ankaruuden. 1 Juuri heidän auttamisensa oli minulle tärkeätä. Surin tapaamieni äitien kohtaloa. He olivat lukutaidottomia, monella tavalla alistettuja nuoria naisia, joiden äidinrakkaus niin monesti lannistettiin kansanparantajien ankarien neuvojen ja sääntöjen vuoksi. Liian usein lasten huono kunto johtui yksinkertaisesti tietämättömyydestä ja taikauskosta. Pelko hallitsi naisten elämää. Siksi iloitsin saadessani nyt nähdä nuoren polven kehittyvän ja oppivan. Lukutaidon myötä parempi tulevaisuus oli koittamassa myös Nepalin naiselle. Joka päivä tapahtui niin paljon. Tytöt parveilivat ympärilläni: suurena ryhmänä he olivat ilakoivia niin kuin nuoret ainakin, mutta jos jonkun otti joukosta, saattoi löytää ahdistuneen nuoren, jonka elämänkuvioihin oli jo ehtinyt ilmaantua tummia säikeitä. En ollut vielä kunnolla tutustunut tyttöihin, sillä päivärutiinit veivät runsaasti aikaa. Marraskuussa 10. luokkalaiset osallistuivat ylioppilaskirjoitusten esitesteihin. Niiden läpäiseminen oli ehtona helmikuussa alkaviin ylioppilaskirjoituksiin osallistumiselle. Kuun lopulla Kaarinan päivän aikoihin, mikä on toinen nimeni pieni päiväkoululainen yllätti minut tuomalla kotipuutarhastaan ihanan vaa- 1 Chapagaonin ajasta kerrotaan kirjassa Bungmatin sister (Päivä 2008) 21
Opettajainhuoneesta. Oikealla rehtori Martha Mukhya. Hän oli tullut Nepalin avautumisen jälkeen muiden nepalikristittyjen tavoin isiensä maahan Himalajan rinteillä sijaitsevan Darjeelingin alueelta. Sen asukkaista 80 prosenttia oli etnisesti nepalilaisia. leanpunaisen ruusukimpun. Hän halusi osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että olin hoivannut häntä hänen kaaduttuaan koulun pihalla. Mahendra Bhawaniin tullessani koulutyö aloitettiin kello seitsemän kristillisellä aamuhartaudella, johon kaikki asuntolan tytöt osallistuivat. Lisäksi sunnuntai-illan ohjelmaan kuului myös raamattupiiri. Nyt Nepalin opetusministeri oli puuttunut asiaan ja nuhdellut koulun rehtoria niiden pidosta. Se oli jälleen yksi osoitus siitä, miten kristinuskon vastainen asenne oli maassa parin viime vuoden aikana selvästi voimistunut. 22
Vas. Koulun pihalla järjestettiin yhteisiä tapahtumia. Alh. vas. Koulun pienimpiä Kirstin vastaanotolla. Takaseinää koristaa kotoinen Marttaliiton juliste. Alh. oik. Kirsti kutsui joka luokan vuorollaan kotiinsa joulujuhlan viettoon. Aamuhartauksia saimme kuitenkin jatkaa. Mikäli ne olisivat jääneet vapaaehtoisuuden pohjalle, tyttöjen olisi ollut vaikea päättää asiasta itsenäisesti, koska Nepalissa tytöt eivät vielä olleet tottuneet siihen. Koulussa heidät kasvatettiin kunnioittamaan julkista valtaa ja yleensäkin vaikutusvaltaisessa asemassa olevia ihmisiä. Raamattupiiristä jouduimme luopumaan. Tytöt olivat päätöksestä ymmällään. Niinpä aloitimme kodissani walesilaisen voimistelunopettajan kanssa vapaaehtoisen raamattupiirin, joka kokoontui sunnuntai-iltaisin. o Joulu oli tulossa. Siitä muistutti koulun pihalla hehkuva kolmisen metriä korkea joulutähti, joka oli täynnä suuria, loistavanpunaisia kukkia. Siitä tuli jokapäiväinen silmieni ilo, sillä se näkyi sopivasti keittiöni ikkunan alapuolella. Nautin vä- 23
rien sopusoinnusta taivaan kuulaan sinistä taustaa vasten, minkä kruunasi Kathmandua kehystävä Himalajan lumihuippuinen vuorijono. Joulukuu toi mukanaan kymmenen päivää kestävät lopputentit. Monet jännittivät niitä jo etukäteen. Pohdin itsekin, miten tyttöjen tenttikauhua voisi lievittää. Kokeiden ensimmäisen päivän aamuna mieleeni tuli ajatus kirjoittaa pieni rohkaisu niille tytöille, jotka syyskuun tenttiviikolla pyörtyilivät. Löysin kauniit, pienet kortit ja niihin sopivat kirjekuoret. Kirjoitin, että muistan heitä tenttikauden aikana ja rukoilen heidän puolestaan. Toimitin kirjeet tytöille ennen tentin alkua. Tuntia myöhemmin yksi tytöistä tuli luokseni nähtyään, että olin yksin. Kyyneleet silmissään hän sanoi: - Kiitos, sister. (Nepalissa minua kutsuttiin kaikki vuodet sisteriksi. Etunimeni oli nepalilaisille vaikea ääntää.) Sama tyttö oli opettajien mielestä kaikkein haasteellisin oppilas, suorastaan koulun kauhu. Myöhemmin sain tilaisuuden jutella hänen kanssaan. Hän vähän avautui, ja sitä taustaa vasten ymmärsin jotakin siitä, mistä hänen uhmakas ja joskus kapinoiva käyttäytymisensä johtui. Koin, että muutkin tytöt olivat kiitollisia, sillä sain käytävällä ystävällisiä hymyjä ja kädenheilutuksia, mutta vain yksi tuli kiittämään. Tenttiviikko sujui ongelmitta; aikaisemmin ilmennyt paniikki tai uhitteleva käytös oli poissa. Mielestäni se oli Jumalan ihme. Loppututkintojen jälkeen syksyn työt oli tyttöjen osalta tehty. Opettajien korjatessa kokeita oppilaat viettivät aikaansa ulkona päivänpaisteessa neulomassa tai tekemässä jotain muuta. Asuntolassa oli niin viileää, että tytöt aivan palelivat. Tavallisesti vasta tammikuu toi mukanaan kylmyyden. Siihen mennessä olin jo havainnut, että makuuhuoneeni oli talossa ainoa paikka, jonka suojissa tarkeni iltaisin tehdä jotakin. Sähkölämmitin sai huoneen nopeasti lämpimäksi. Walesilaisen opettajan lähdettyä kotimaanlomalle taloon ei jäänyt yhtään ulkomaalaista opettajaa. Heitä toivottiin lisää. Päättelimme, että Nepalissa kristittyihin kohdistuneesta vastustuksesta huolimatta Lähetyksen työntekijöille oli vielä ovi auki. Mahendra Bhawanissa oli seitsemän kristittyä opettajaa. Se tuntui myös koulun ilmapiirissä. Joka aamu kello kahdeksan pidimme yhteisen rukoushetken, jossa anoimme johdatusta ja viisautta uuden työpäivän haasteisiin. Opettajakuntaan kuului myös kolme hyvin oikeaoppista hindua. o Päätin järjestää tytöille jouluyllätyksen. Kutsuin heidät kotiini pikkujoulun viettoon. Sitä varten olin koristanut kotini joulukuntoon jo hyvissä ajoin. Miten sadalleviidellekymmenelle voisi parhaiten tehdä juhlasta kodikkaan ja muistoisan? Sain Herralta neuvon: kutsuin luokan kerrallaan, yhteensä kymmenen luokkaa. Juhlimisessa vierähti toista viikkoa. Jälleen kerran Jumala siunasi viisi leipääni ja 24
kaksi kalaani, niin että kaikille riitti tarjottavaa. Näpertelin jokaisen tytön käteen pienen lahjakäärön. Parasta oli kuitenkin jouluevankeliumin ihmeellinen sanoma, jonka saimme kerrata jokaisen luokan kanssa. Sanat eivät riitä kuvaamaan iloani, kun Jeesus-laulut kaikuivat kodissani ruskeiden suklaasilmien säihkyessä kilpaa kuusenkynttilöiden kanssa. Ensimmäinen jouluni Mahendra Bhawanissa jäi lähtemättömästi mieleeni. Jouluaaton vietin suomalaisten työtovereideni kanssa. Taivaan Isä antoi meille kodikkaan suomalaisen joulun, jota lisäsi lasten aito riemu ja joulun jännitys. Pääsimme vielä joulusaunaan. Joulupäivänä menin bungmatilaisten ystävieni kanssa kotikirkkoni, Gyaneshwarin seurakunnan joulujuhlaan, jota sillä kertaa vietettiin metsässä, hindujen kuuluisimman temppelin Pasupatinathin toisella puolella. Olin tutustunut seurakunnan pastoriin, Robert Karthakiin, jo ensimmäisen työkauteni aikana. Kristittyjen kokoontumisvapautta oli kuitenkin rajoitettu; yli sadanviidenkymmenen hengen tilaisuuksia ei saanut järjestää. Juhla aloitettiin jumalanpalveluksella. Se sisälsi laulua, Jeesuksen syntymästä kertovia raamatuntekstejä ja pastorin puheen. Toisin kuin yleensä länsimaissa, Nepalissa joulun sanoman julistaminen ei päättynyt Itämaan tietäjien tuloon ja pyhän perheen pakomatkaan Egyptiin, vaan jatkui Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen saakka. Joulutilaisuuteen oli tapana kutsua myös kääntymättömiä kuulijoita. Saarnatessaan uskosta Jeesukseen Kristukseen pastori Robert ei koskaan puhunut epäkunnioittavasti Nepalin muista uskonnoista. Kääntymätön vieras ei missään vaiheessa tuntenut oloaan kiusalliseksi; jokainen koki olevansa tervetullut ja arvostettu. Myös kristittyjen vainojen aikana seurakunta kokoontui yhteen, ja suurina juhlapäivinä joulun lisäksi myös pääsiäisenä tilaisuudet yleensä järjestettiin jossain tunnetussa paikassa. Kun kirkonmenot olivat ohi, oli aterian vuoro. Metsään oli etukäteen tuotu suuria keittopatoja, jotka olivat täynnä riisistä ja linssistä valmistettua juhlaruokaa. Sitä pidettiin lämpimänä nuotioiden avulla. Ruokailijoita varten oli levitetty huopia ja mattoja. Ennen aterialle istuutumista kengät riisuttiin jalasta, niin kuin aina pyhään paikkaan tultaessa. Sitten juhlaväki ryhtyi aterioimaan sormin puunlehdistä taitetuilta lautasilta. Nautimme juhlasta täysin siemauksin. o Loppututkinnon jälkeen tytöt joutuivat odottamaan lomalle pääsyä vielä kolme viikkoa. Sitä ennen ohjelmassa oli jokavuotinen vanhempainpäivä, johon tytöt harjoittelivat ohjelmaa. Se oli vuoden ainoa päivä, jolloin tyttöjen vanhemmat pääsivät käymään koulun asuntolassa. 25
Gyaneshwarin seurakunnan pastori Robert Karthak ja hänen puolisonsa, guruama Mary Karthak. He tulivat Nepaliin Intiasta rehtori Franklinin kanssa 1950-luvun puolivälissä. Tärkein tapahtuma oli kuitenkin Nepalin kuninkaan Birendran syntymäpäivänä, 28. joulukuuta. Nepalissa sekä kuninkaan että kuningattaren syntymäpäivää vietettiin kansallisena vapaapäivänä. Kuninkaan syntymäpäivää juhlittiin paraatilla, johon myös kaikki Mahendra Bhawanin tytöt osallistuivat. Koulu sijaitsee lähellä kuninkaan palatsia, ja heitä kutsuttiin usein esiintymään. Syntymäpäiväparaatilla oli pitkä perinne. Kun vuonna 1963 tulimme opettaja Laina Vaismaan kanssa lähetystyöhön Nepaliin, kuninkaan isän Mahendran syntymäpäiviä juhlittiin samalla tavalla. Siihen aikaan nepalit olivat maailman kuuluisinta sotilaskansaa, ja mielestämme Kathmandu muistuttikin suurta keskiaikaista linnoitusta. Jokaista taloa ympäröi korkea kivimuuri, ja kadulle kuljettiin portin kautta. Olimme kaupungin keskustassa seuraamassa, kun ryhdikkäät gurkhasotilaat marssivat näyttävästi kanuunoiden paukkuessa ja orkesterin soittaessa. Meille se oli unohtumaton elämys. Gurkhasotilaat ovat palkkasotureita, jotka liittyvät kiinteästi Nepalin historiaan. 1800-luvun alussa pohjoisesta kotoisin olevat sotaisat gurkhat puolustivat maansa itsenäisyyttä brittien siirtomaavaltapyrkimyksiä vastaan. Heidän osoittamansa rohkeus ja fyysinen voima tekivät britteihin niin suuren vaikutuksen, että rauhan tultua he värväsivät gurkhasotilaita omaan armeijaansa. Heistä muodostettiin gurkharykmenttejä, jotka taistelivat brittien siirtomaavallan aikana sekä Intian että brittiläisen kansainyhteisön armeijassa ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Intian itsenäistyttyä rykmentit luovutettiin Intian armeijalle. Osa liitettiin brittiarmeijaan omaksi prikaatikseen ja sijoitettiin Malaijille ja Hongkongiin. 26
Vanhojen aniloiden siunaus M ahendra Bhawanissa tammikuu oli loma-aikaa. Pääsin silloin viikoksi Pokharaan, Lähetyksen vuosikonferenssiin. Asuin suomalaisen työtoverini Enni Hokkasen luona, joka toimi Jonathan Lindellin johtaman Gandakin poikakoulun pikkupoikien asuntolan valvojana. Konferenssin jälkeisenä päivänä Lindellit olivat pakkaamassa viimeisiä tavaroitaan ennen muuttokuorman lähtöä samana päivänä kohti Kathmandua. Minulle Lindellit olivat tuttuja jo kielikouluvaiheesta, jolloin Laina Vaismaan kanssa asuimme Kathmandussa heidän kotinsa yläkerrassa. Nyt Lindell oli jättämässä koulutyön ja palaamassa pääkaupunkiin kirjoittamaan Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen historiaa, jonka oli määrä ilmestyä kahden vuoden kuluttua Lähetyksen 25-vuotisjuhlan kunniaksi. Nepal ja Jumalan evankeliumi (1981) on käännetty myös suomeksi. Lindell oli tullut Nepaliin vuonna 1956, kaksi vuotta Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen perustamisen jälkeen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhteinen näky Nepalissa aloitettavasta kylätyöstä. He olivat esitelleet suunnitelmaa Yhdysvalloissa, jossa hanketta ehdotettiin Lähetyksen toteutettavaksi. Lindellin tehtäväksi annettiin suunnitelman toimeenpaneminen Gorkhan Amp-Pipalissa. Siellä myös Laina Vaismaa aloitti koulutyön vuoden 1963 lopulla. Hän oli minun laillani pyrkinyt 1950-luvulla useita kertoja lähetystyöhön Intiaan, mutta ei saanut viisumia. Intian sijaan Laina siunattiin Vapaakirkon lähetiksi Afrikkaan, Ranskan Kongoon, jossa hän ehti toimia kolme vuotta opetustehtävissä ennen Nepalin kentän avautumista. Laina oli koulutukseltaan suomen kielen maisteri. Lainan isä, Kaarlo Waismaa, kuuluu suomalaisen Himalajalähetyksen uranuurtajiin. Lainan jälkeen alueella toimi eripituisia aikoja useita suomalaisia Vapaakirkon lähettejä: Anna-Liisa Jokinen, Anneli Talso, Juhani ja Tuovi Kivelän perhe sekä Urho ja Elisa Räsäsen perhe. Myös Seppo ja Annikki Kostamon perhe aloittivat siellä lähetystyönsä. Amp-Pipalista Lindell kutsuttiin myöhemmin Lähetyksen ensimmäisen sihteerin tehtäviin. Hänen päätehtäväkseen tuli Lähetyksen strategian luominen. Jälkeenpäin on arvioitu, ettei NYL olisi kehittynyt sellaiseksi, kuin se tuli, ilman Lindellin näkyä, viisautta ja hellittämätöntä työtä. Lindell ei kuitenkaan koskaan kotiutunut Lähetyksen johtajan paikalle, vaan kaipasi takaisin vuorille, kansan pariin. Kun yhdentoista vuoden jälkeen Pokharaan tarvittiin poikien sisäoppilaitosta, alun pitäen opettajaksi valmistunut Lindell siirtyi koulutyöhön. Kuuden vuoden uurastamisen jälkeen hän toteutti haaveensa koulusta, josta tuli aikaa myöten yksi maan parhaista. Pokharan poi- 27