MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 2543 01 SIMON KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Jari Nenonen, Tapio Muurinen ja Ulpu Väisänen 254111 254302 254305 KIRVESAAPA VIANTIENJOKI ALA-JOKIKYLÄ # Maksniemi # Simo 254110 254301 254304 MAKSNIEMI SIMO NIKKILÄNAAPA H 253212 253403 253406 SELKÄKARI SELKÄKARI KUIVANIEMI # S Rovaniemi 2003
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
SIMON KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Jari Nenonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Jari Nenonen) 4 Kallioalueet 4 Moreenikerrostumat 4 Karkearakeiset kerrostumat 4 Hienorakeiset kerrostumat 5 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Tapio Muurinen) 5 Turvekerrostumat 5 Liejukerrostumat 5 POHJAVESI (Ulpu Väisänen) 5 Pohjaveden esiintyminen 5 Pohjaveden laatu 6 KIRJALLISUUTTA 6 Geologian tutkimuskeskus
3 ALUEEN YLEISKUVAUS (Jari Nenonen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 997 12,6 Mr Hiekkamoreeni 3848 48,8 Hk/Mr 0,9 1,2 Ht/Mr 247 3,1 Hs/Mr 233 3,0 Ct/Mr 350 4,4 Sr 105 1,3 Hk Hiekka 365 4,7 Ct/Hk 14 0,2 Ht Karkea hieta 309 4,0 Ct/Ht 208 2,6 SrM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) soravaltainen 10 0,1 HkM Jäätikköjokimuodostuma (harju, delta) hiekkavaltainen 104 1,3 Hs Hiesu 167 2,1 Ht/Hs 15 0,2 Ct/Hs 158 2,0 Hk/Sa 77 1,0 Ht/Sa 128 1,6 Hs/Sa 17 0,2 Ct/Sa 133 1,6 Ct Saraturve 314 4,0 Maa-aluetta 7 898 100,0 Vettä 2102 Kartta-alueen pinta-ala 10 000 Kartta-alue sijaitsee Perämeren koillisrannalla. Se rajoittuu luoteiskulmastaan matalahkoon merialueeseen. Alueen itäreunalla on Simon kirkonkylä, jonka jakaa kahtia Perämereen laskeva Simojoki. Pinnanmuodoiltaan alue on alavaa merenranta-aluetta, joka kohoaa loivasti kohti pohjoista ja sisämaata. Korkeudet vaihtelevat ranta-alueiden muutaman metrin korkeuksista pohjoisten kallioalueiden 25 30 metrin korkeuksiin. Korkeuserot alueella ovat maksimissaan kymmenen metrin luokkaa alueen pohjoisten suoalueiden pinnan ja niitä reunustavien loivapiirteisten mäkien lakien välillä. Korkeimmat kohdat kartta-alueen pohjoisreunalla ovat 30 metrin korkeuteen kohoavat Näätämaan ja Rakkamaan laet. Simon kartta-alueen eteläpuolelta on löydetty uurteita, joiden suunta vaihtelee 290-345 o. Pohjoisluoteiset (345 o ) uurteet on tulkittu vanhimmiksi. Ne syntyivät viimeistä jäätiköitymistä edeltäneen jäätiköitymisen, ilmeisesti ns. Varhais-Veiksel -vaiheen aikana. Silloin jäätikön virtaus ulottui Lapista mahdollisesti Oulujärven tienoille saakka. Länsiluoteiset (290-320 o ) uurteet on tulkittu edellisiä nuoremmiksi ja vastaavat viimeisimmän jäätiköitymisen aikaista jäätikön virtaussuuntaa.
4 Uusimpien tutkimustulosten mukaan mannerjään reuna vetäytyi kartta-alueelta yli 10 000 vuotta sitten. Jäätikön sulaessa maa-alueet peittyivät muinaisen Itämeren vaiheen eli Ancylusjärven vesien alle. Silloinen ranta sijaitsi yli sadan kilometrin päässä alueen itäpuolella, Pudasjärven ja Ranuan itäosassa sekä Vammavaarassa, noin 60 km alueen pohjoispuolella. Ancylus-vaiheen aikana, Itämeri oli makeavetinen järviallas, joka oli erillään Atlantin valtamerestä. Jäätikön sulamisvaiheen aikana maankohoaminen oli nopeampaa kuin nykyisin, ja uutta maata paljastui veden alta noin 8-10 cm vuodessa. Sen seurauksena rantaviiva siirtyi nopeasti kohti länttä. Kartta-alueen korkeimmat kohdat paljastuivat veden alta saarina noin 4 000 vuotta sitten, ja kirkonkylä vasta noin 1 000-1 500 vuotta sitten. Maankohoaminen jatkuu edelleen ja on nykyisin Perämeren rannikolla noin 7-8 millimetriä vuodessa. Sen seurauksena Merenkurkku umpeutuu 2 500-2 800 vuoden kuluttua ja Perämeri muuttuu järveksi. KIVENNÄISMAAT (Jari Nenonen) Kallioalueet Alueen arkeinen kallioperä on 2,7-2,6 miljardia vuotta vanhaa. Se koostuu graniittisista ja granodioriittisista kivilajeista. jotka ovat paikoin muuntuneet ja suuntautuneet gneisseiksi. Ne ovat väriltään harmaita tai ruskehtavia. Alueella kallioperän heikkousvyöhykkeet, ruhjeet, ovat koillinen lounas suuntaisia ja yksi niistä leikkaa kartta-alueen kaakkoiskulmaa Simojoen kohdalla. Kallioalueet sijaitsevat pääosin kartta-alueen pohjoisella puoliskolla loivien mäkien lakiosissa. Kallioalueet ovat paljastuneet Itämeren vaiheiden rantavoimien kulutustyön tuloksena. Laajimpia kallioalueita ovat Äijänkangas, Uusikangas, Vähän Leipiön palo, Kiimakangas ja kaakkoiskulmassa sijaitseva Kallioinen. Moreenikerrostumat Kartta-alueen yleisin maalaji on moreeni, jota on lähes 50 % maa-alasta. Se on synnyltään pohjamoreenia. Suurimmat yhtenäiset moreenialueet sijaitsevat kartta-alueen lounaisosan rannikko-alueilla. Maaston alavissa painanteissa moreenialueet ovat monin paikoin soistuneet. Tutkimusten perusteella moreenikerrostumat ovat enimmäkseen ohuita, niiden paksuus vaihtelee 1-5 metrin välillä. Paikoin rannikolla ja mäkien rinteillä moreenin päällä on aallokon toiminnan moreenista lajittelemaa ja kuljettamaa hiekkaa. Karkearakeiset kerrostumat Kartta-alueella on karkearakeisia kerrostumia 7,4 %. Niistä laajin ja yhtenäisin on alueen keskiosassa sijaitseva lähes etelä-pohjois-suuntainen sorasta ja hiekasta koostuva, osittain moreenipeitteinen harjujakso. Harjujakso on kerrostunut Varhais-Veiksel jäätiköitymisvaiheen aikana. Alueen kaakkoiskulmassa on Simojoen kuljettamasta aineksesta koostuvia hiekkakerrostumia. Epäyhtenäiset hietakerrostumat sijoittuvat Simojoen ja sen vanhan uoman (Sinihaara) ja sivupurojen (Koivuoja) uomien lähialueille. Moreenista koostuvien mäkien rinteillä on Itämeren järvi- ja merivaiheiden huuhtomia ja kerrostamia soraisia ja kivikkoisia rantakerrostumia. Ne sijoittuvat keskimäärin 15 m mpy korkeustasolle.
5 Hienorakeiset kerrostumat Kartta-alueella on hienorakeisia kerrostumia 8,7 % maapinta-alasta. Ne koostuvat hienosta hiedasta, hiesusta ja savesta, ja ovat monissa paikoin ohuen hiekka- tai turvekerroksen peittämiä. Hienorakeiset kerrostumat ovat alun pitäen kerrostuneet meren pohjalle ja ovat maankohoamisen myötä kohonneet kuivaksi maaksi. Ne sijoittuvat kartan keskiosassa oleville Simoniemen ja Simolahden alaville alueille. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Tapio Muurinen) Turvekerrostumat Kartta-alueella on turvekerrostumia yhteensä 1177 ha eli noin 15 % maa-alasta. Tämä luku on ohutturpeisilla rannikkoseuduilla keskimääräinen suhde. Alle metrin paksuisia turvekerrostumia onkin suurin osa. Niitä on kartoituksen mukaan 863 ha. Turvekerrostumat ovat syntyneet primaarisen soistumisen seurauksena merestä paljastuneen maan alkaessa peittyä vähitellen suokasvillisuuteen. Koska suot ovat vielä nuoria ja ohutturpeisia, ovat ne myös yleensä pieniä ja rikkonaisia. Vasta kartta-alueen pohjoisosassa noin 15 20 m merenpinnasta turvekerrostumat alkavat yleistyä. Alueen suot kuuluvat Pohjanmaan aapasoihin. Tyypillisimmillään ne ovat keskiosiltaan puuttomia nevoja ja reuna-alueiltaan erityyppisiä rämeitä. Turvekerrostumat on kartoitettu saravaltaisiksi (Ct). Karuja räme- ja nevasuotyyppejä ja niiden rahkaisia turvekerrostumia saattaa paikoitellen esiintyä. Turvetutkimusten yhteydessä on tutkittu vain yksi suo, Iso- Leipiö kartta-alueen pohjoisosassa, joka on alueen suurimpia soita. Se on kooltaan 200 ha ja suurin turvepaksuus 1,8 m. Suon turvekerrostumasta puolet on rahkavaltaista ja puolet saravaltaista. Useimmat alueen suot on ojitettu metsätaloudellisin perustein. Vain muutamat vetiset tai karut avosuot ovat luonnontilaisia. Lähellä asutusta sopivia soita on raivattu pelloiksi. Käyttökelpoisia turvevaroja ohutturpeisilla soilla ei ole. POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesiä imeytyy maaperään. Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi imeytyvän veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin hiekka- ja sorakerrostumiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Pohjamoreenin hienoainespitoisuus on yleensä niin suuri ja rakenne tiivis, että sen pohjavesi riittää vain talokohtaiseen käyttöön. Kartta-alueella on kaksi Suomen ympäristökeskuksen veden hankinnan kannalta tärkeiksi luokittelemaa I-luokan pohjavesialuetta ja yksi veden hankintaan soveltuva pohjavesialue (II luokka). Ne sijaitsevat kartta-alueen keskiosassa pohjois-etelä-suuntaisessa harjujaksossa. I luokan pohjavesialueilla on myös vedenottamot. Palokankaan pohjavesialue (I luokka) sijaitsee harjujakson eteläosassa. Sen kokonaispinta-ala on 2,14 km 2 ja pohjaveden muodostumisalueen pinta-ala 1,06 km 2. Pohjaveden antoisuudeksi on arvioitu 200 m 3 /vrk. Haarainkankaan pohjavesialue (I luokka) sijaitsee kartta-alueen pohjoisosassa ja osittain pohjoi-
6 semmalla karttalehtialueella. Alueen kokonaispinta-ala on 1,54 km 2 ja pohjaveden muodostumisalueen pinta-ala 0,35 km 2. Pohjaveden antoisuudeksi on arvioitu 400 m 3 /vrk. II luokan pohjavesialue, myös nimeltään Haarainkangas, sijaitsee näiden pohjavesialueiden välissä. Alueen kokonaispinta-ala on 1,73 km 2 ja pohjaveden muodostumisalueen pinta-ala 0,31 km 2. Pohjaveden antoisuudeksi on arvioitu 400 m 3 /vrk. Hyödynnettäviä pohjavesivaroja saattaa olla myös Simojoen hiekkaisissa jokikerrostumissa. Moreenialueilla pohjavettä on riittävästi yksityistalouksien tarpeisiin. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään imeytyvän veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja koostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenin pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin vettä hyvin johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä. Kartta-alueelta on analysoitu 8 pohjavesinäytettä, joista kuusi on otettu kuilukaivoista ja yksi kallioporakaivosta. Pohjavesi vaihtelee laadultaan lievästi happamasta lievästi emäksiseen ph-arvojen ollessa 6,1-7,2. Sähkönjohtavuudet olivat 7,7-72,4 ms/m. Kaikissa kaivoissa oli suosituksia alhaisemmat ph-arvot. Veden väriluku ylitti talousvedelle asetetun suosituksen (<5 Pt mg/l) yhdeksässä kaivossa ja KMnO 4 -luvut ylittyivät neljässä kaivossa. Tämä osoittaa humuksen pääsyä kaivoveteen. Yhdessä kaivossa oli suosituksia suurempi rautapitoisuus, kahdessa kaivossa ylittyivät mangaanipitoisuudet ja yhdessä kaivossa alumiinipitoisuus. Suositus enimmäispitoisuudeksi on raudalle 0,04 mg/l, mangaanille 100 µg/l ja alumiinille 200 µg/l. Raskasmetallipitoisuudet olivat tutkituissa kaivoissa pieniä. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Britschgi, R. & Gustafsson, J. (toim.) 1996. Suomen luokitellut pohjavesialueet. Suomen ympäristö. Luonto ja luonnonvarat. Suomen ympäristökeskus. 387 s. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Muurinen, Tapio 1990. Simon suot ja turvevarojen käyttökelpoisuus, Osa II. Geologian tutkimuskeskus, Turvetutkimus, Raportti 239. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Saarnisto, Matti 2000. The last glacial maximum and the deglaciation of the Scandinavian Ice Sheet. In: Sandgren, P. (ed.) Environmental changes in Fennoscandia during the Late Quaternary. LUNDQUA Report 37, 26-31. Sosiaali- ja terveysministeriö 2000. Päätös talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista 19.5.2000. STMp 461/00.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2003 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2003 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Espoon yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi Kuopion yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Rovaniemen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14