MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3242 08 KURKIMÄEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Aimo Kejonen Kuopio 2005
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
KURKIMÄEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) 3 Yleistä 3 KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) 4 Kallioalueet 4 Moreenikerrostumat 5 Karkearakeiset kerrostumat 6 Hienorakeiset kerrostumat 7 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) 7 Turvekerrostumat 7 Liejukerrostumat 8 POHJAVESI (Aimo Kejonen) 8 Pohjaveden esiintyminen 8 Pohjaveden laatu 8 MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA 9 KIRJALLISUUTTA 9 Geologian tutkimuskeskus PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi
3 ALUEEN YLEISKUVAUS (Aimo Kejonen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. Ht/Mr tarkoittaa, että karkeaa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 500 5,4 Mr Hiekkamoreeni 5 383 58,4 Hk/Mr 20 0,2 Ht/Mr 2 0,0 Sa/Mr 3 0,0 Ct/Mr 97 1,1 HMr Hienoainesmoreeni 1 552 16,8 Hk/HMr 7 0,1 Ct/HMr 63 0,7 MrM Moreenimuodostuma (drumliini), hiekkamoreenia 240 2,6 Hk Hiekka 38 0,4 Ct/Hk 7 0,1 Ht Karkea hieta 97 1,1 Hk/Ht 3 0,0 Ct/Ht 20 0,2 EHkM (Ekstra)marginaalinen muodostuma, hiekkavaltainen 10 0,1 EHtM (Ekstra)marginaalinen muodostuma, hietavaltainen 1 0,0 HHt Hieno hieta 9 0,1 Ct/HHt 5 0,1 Sa Savi 14 0,2 Ht/Sa 4 0,0 Ct/Sa 4 0,0 LjSa Liejusavi 2 0,0 Lj Lieju 1 0,0 Ct Saraturve 971 10,5 St Rahkaturve 156 1,7 Tä Täytemaa 9 0,1 Maa-aluetta 9 218 100,0 Vettä 782 Kartta-alueen pinta-ala 10 000 Kartta-alue sijaitsee Järvi-Suomessa, Pohjois-Savon maakunnassa, noin 20 km Kuopion keskustasta lounaaseen. Sen ylin kohta on Kellomäki (226 m) ja alin Matkuslampi (82,6 m). Kartta-alueen ylimmän ja alimman kohdan välinen korkeusero on 143,5 m. Suurin paikallinen korkeusero on Heinälamminmäen (181 m) ja Korsujärven (111,4 m) välinen 69,6 m. Yleensä paikalliset korkeuserot ovat pienempiä, 5-30 m. Mannerjäätikön kallioihin kuluttamien uurteiden, sen kerrostamien virtaviivaisten moreenimäkien eli drumliinien suuntien ja alueella tehtyjen suuntauslaskujen perusteella tiedetään mannerjäätikön virranneen eri aikoina eri suunnista. Vanhemman virtauksen tulosuun-
4 ta on 310 o -330 o ja nuoremman 280 o -300 o. Vanhemman vaiheen aikana mannerjäätikön reuna oli Suomen etelä- ja itäpuolella. Nuoremman vallitessa mannerjäätikkö kerrosti reunalleen Salpausselät. Kartta-alueen itäpuolelta on lisäksi tavattu merkkejä edellisiä vanhemmasta jäätikön virtauksesta, jonka tulosuunta on 350 o -10 o. Mannerjäätikkö suli Kuopion tienoilta noin 11 000 vuotta sitten. Suuri osa paljastuvasta maasta jäi nykyistä paljon laajemman Itämeren muinaisvaiheen, Yoldiameren, peittoon. Maankohoaminen on nostanut silloisen rannan 140-142 m:n tasolle mpy. (Kuva 1) Mannerjäätikön sulaessa Kurkimäen - Vehmasmäen itäpuolelle patoutui jääjärvi tai jääjärviä vaiheessa, jolloin Laukaanjoen laakso vielä oli jään tukkima. Heti mannerjäätikön sulamisen jälkeen Itämeri peitti noin puolet kartta-alueesta. Maan kohosi nopeasti, vedenpinta laski ja Kallavesi kuroutui itsenäiseksi järveksi Itämeren seuraavan vaiheen, Ancylusjärven, aikana viimeistään noin 10 000 vuotta sitten. Saimaan vesistön ensimmäinen laskujoki oli kartta-alueen pohjoispuolella Pielavedellä, jossa maankohoaminen on suurempaa kuin etelässä. Tämä sai maankuoren järvineen kallistumaan etelään. Kallistuminen aiheutti järvissä vedenpinnan nousun eli transgression. Se saavutti huippunsa 6 000-6 500 vuotta sitten, jolloin Kallavesi oli osa Lappeenrannasta Mikkeliin, Joensuuhun ja Kiuruvedelle ulottunutta suurjärveä, Suur-Saimaata. Sen ranta on karttaalueella 97-98 m:n korkeudella ja ulottuu vain kartta-alueen koilliskulmaan. Matkuslampi oli tuolloin mantereen ja suuren saaren välinen salmi. Kun uusi laskujoki, Vuoksi, puhkesi noin 5 700 vuotta sitten, Suur-Saimaan pinta laski äkillisesti pari metriä. Muut järven laskujoet kuivuivat samalla. Kuva 1. Kurkimäen kartta-alueen korkokuva. Valkoinen viiva kuvaa Muinaisen Yoldiameren ylintä rantavaihetta. KIVENNÄISMAAT (Aimo Kejonen) Kallioalueet Vuoksen puhkeamisen jälkeisenä aikana soistuminen on muuttanut eniten maalajien jakautumaa. Ihmisestä tuli huomattava geologinen tekijä 1500-1600-luvuilla, jolloin peltoviljely vakiintui. Moreenia ja rantakerrostumia on ratatöiden takia kaivettu Savon rataa rakennettaessa 1890-luvulla ja uudelleen tietöiden takia 1970-luvulta lähtien. Avokalliot ja alle metrin paksuisen moreenin verhoamat kalliomaat ovat moreenin ja turpeen ohella kartta-alueen yleisin maalajiluokka (taulukko 1). Eniten avokallioita on lännessä Iso-Lauaksen ja Viita-Lauaksen ympärillä ja luoteessa Korsujärven itä- ja pohjoispuolella. Kallioperän yleisimpiä kivilajeja ovat kiille- ja suonigneissi, joita on etenkin karttaalueen länsiosassa. Vehmasmäen - Kurkimäen - Pellesmäen - Palomäen - Lapinmäen mäkialue on pääasiassa graniittigneissiä ja graniittia. Lakiosaltaan graniittia olevan Korsumäen eteläpuolella on kalkkikivivyöhyke, jossa on muutamia vanhoja kalkkilouhoksia. Kalkkikiven
5 vaikutus näkyy myös Korsumäen eteläpuolen lettosoissa. Kallioperän vanhin kivilaji on graniittigneissi. Sen ikä on yli 2 500 miljoonaa vuotta. Muut kivilajit ovat nuorempia, mutta niidenkin ikä on 1 900-2 100 miljoonaa vuotta. Kivilaji vaikuttaa kartta-alueen korkokuvaan sikäli, että korkeimmat mäet ovat säännöllisesti ehyillä graniitti- tai graniittigneissialueilla. Kallioperän rikkonaisuus vaikuttaa kuitenkin kivilajia enemmän korkokuvaan. Ehjät kallioblokit muodostavat mäkiä kaikkien kivilajien alueilla. Ehjien blokkien väliset voimakkaasti rakoilleet murrosvyöhykkeet näkyvät kartalla ja maastossa suorina tai kulmikkaasti polveilevina laaksoina, joissa on puroja, kalliorantaisia pikkujärviä ja soita. Tärkeimmät murroslinjojen suunnat ovat luode-kaakko ja pohjois-etelä. Esimerkkinä murroslaaksoista mainittakoon Heinälamminojan laakso. Kalliomaat ovat rakennuspohjana kantavia ja routimattomia. Kunnallistekniikan ja maanalaisten tilojen rakentaminen edellyttää kalliomailla louhimistöitä. Paikoitellen kalliopintojen jyrkkyys vaikeuttaa perustamista ja rajoittaa rakennusten sijoittelua. Moreenikerrostumat Moreeni on kartta-alueen ylivoimaisesti yleisin maalaji, jota on tasaisesti kaikkialla (taulukko 1). Suurin osa moreenista on kerrostunut jäätikön pohjalla kulkeneena pohjamoreenina, joka 1-5 metriä paksuna kerroksena verhoaa kallioperää. Raekoostumukseltaan pohjamoreeni on alueen etelä- ja itäosissa pääasiassa hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-5 %. Moreenin kivisyys ja lohkareisuus vaihtelevat kartta-alueen eri osissa siten, että runsaskiviset alueet keskittyvät etelään. Alueen keski- ja koillisosassa on laajalla alueelle vaihtelevan kivistä ja lohkareista hienoainesmoreenia, jonka savespitoisuus on 5-7 %. Kartta-alueen etelä- ja itäosan pienet hienoainesmoreenialueet on liitetty vaikeasti rajattavina hiekkamoreeniin. Vain Pehmeisen pohjoispuolella oleva, suureksi osaksi soihin ja Pellesmäkeen rajoittuva alue on kartoitettu hienoainesmoreeniksi. Kuvassa 1 on pari esimerkkiä moreenien raekoostumuksista. Liikkuvan mannerjäätikön kasaamat, jäätikön liikkeen suuntaiset virtaviivaiset moreenimäet eli drumliinit ovat kartta-alueella yleisiä. Alue sijaitsee maailman suurimmaksi sanotun Pielaveden Keiteleen drumliinikentän itälaidalla. Muun muassa Kurkimäen asemakylä sijaitsee kokonaisuudessaan drumliineilla, jotka ovat 1-2 km pitkiä, 300-500 m leveitä ja 20-35 m korkeita. Alueella on lisäksi monia pienempiä drumliineja ja mannerjäätikön kalliomäkien suojasivuille kasaamia drumliinien kaltaisia moreeniselänteitä. Niistä selvimmät on merkitty karttaan suuntautuneen moreenimuodostuman erikoismerkillä. Drumliinien aines on tie- ja rataleikkauksista ja talojen perustuskuopista tehtyjen havaintojen perusteella rakenteeltaan kerroksellista. Moreenikerrokset vuorottelevat ohuiden hiekkaa tai hietaa olevien kerrosten kanssa. Raekoostumukseltaan drumliinien moreeni on vähäkivistä ja -lohkareista hiekkamoreenia, jonka savespitoisuus on 1-4 %. Drumliineissa maakerroksen paksuus on luotausten perusteella 8-30 m. Lapinmäen rataleikkauksessa tavattiin kaksi eri-ikäistä moreenipatjaa. Niiden välissä on pari metriä paksu poimuttunut kerros lustorakenteista hiesua. Suuntauslaskujen perusteella sekä hiesun ala- että yläpuolella olevat moreenipatjat ovat kerrostuneet noin 11 000 vuotta sitten päättyneen Veiksel jääkauden aikana. Hiesukerros on syntynyt jäättömän interstadiaalivaiheen aikana, jonka ikä on toistaiseksi avoin. Pohjamoreenialueet ja moreenimuodostumien alueet ovat rakennusmaana kohtalaisen hyviä. Ne ovat kantavia, mutta routivat vaihtelevassa määrin. Hienoainesmoreeni, jota on kartta-alueen luoteis- ja keskiosissa, routii usein voimakkaasti etenkin paikoissa, joissa pohjavesi on lähellä maanpintaa. Moreenin kaivettavuus vaihtelee eri alueilla moreenin kivisyyden, lohkareisuuden ja pakkautuneisuuden mukaan.
6 Ä ÄÄ Kuva 2. Esimerkkejä kartta-alueen raekoostumuksista. Karkearakeiset kerrostumat Mannerjäätikön sulamisvesien kasaamia jäätikköjokikerrostumia on kartta-alueella vähän. Varsinaiset harjut puuttuvat kokonaan. Paalimäen eteläpuolella on muutamia jäätikön sulamisvesien mannerjäätikön reunan eteen kerrostamia hiekkakenttiä, jollaisia kutsutaan ekstramarginaalimuodostumiksi. Niiden aines on paikasta riippuen hiekkaa tai soraista hiekkaa. Paalipuron ekstramarginaalimuodostuma on Kurkimäeltä Varkaanmäkien välistä Kauraahonkorpeen ulottuvan uomaston suulla. Uomasto näkyy maastossa hyvin vain paikoin, mutta ilmakuvilla erinomaisesti. Jääkauden jälkeen syntyneet karkearakeiset kerrostumat ovat pääasiassa ranta- ja jokikerrostumia ja niitä on vähän, sillä alueella ei ole suuria jokia. Jokikerrostumia on pääasiassa kartta-alueen itärajalla Pellesmäen etelä- ja pohjoispuolella, Sulkupurolla ja Korsumäen tienoilla. Ne ovat raekoostumukseltaan yleensä hietaa tai hienoa hiekkaa. Kerrostumien paksuus on tavallisesti alle 3 m. Rantakerrostumia on ylimmän rannan tasolta (140-142 m) alaspäin. Selvin ylimmän rantavaiheen rantamuodostuma on Pellesmäen koillisrinteellä oleva rantatörmä. Jokikerrostumat ovat syntyneet jokien kuluttaessa, kuljettaessa ja kerrostaessa uudelleen rantakerrostumia. Kartta-alueen hiekka- ja soravarat ovat vähäiset. Tämän takia, rantakerrostumia on kaivettu kaikkialla, missä niitä esiintyy, vaikka ranta- ja jokikerrostumien aines ei yleensä kelpaa vaativiin teknisiin tarkoituksiin. Jäätikköjokikerrostumat ovat routimattomia, kantavia ja helposti kaivettavia. Ne ovat rakennuspohjana parhaita mahdollisia. Niitä on kuitenkin kartta-alueella niin vähän, ettei niillä rakennuspohjana ole käytännössä merkitystä. Ranta- ja jokikerrostumat ovat yleensä rakennuspohjana kantavia ja routimattomia ja helposti kaivettavia. Niiden alla saattaa kuitenkin olla
7 painumille alttiita hienorakeisia kerrostumia tai Suur-Saimaan transgression aikana peittyneitä eloperäisiä kerrostumia. Niille rakennettaessa on pohjatutkimukset tehtävä huolellisesti. Hienorakeiset kerrostumat Koska kartta-alue on suurimmaksi osaksi ylimmän rannan yläpuolisella tasolla, on siellä vain vähän meren tai järvien pohjille kerrostuneita hienorakeisia kerrostumia. Ne ovat pääosin savea ja hienoa hietaa ja sijaitsevat lähellä kartta-alueen itärajaa alueilla, joiden korkeustaso on enintään 115 m mpy. Kerrostumat ovat ohuita, yleensä vain 1-1,5 metrin paksuisia. Pääosa hienorakeisista kerrostumista on lustorakenteisia, mannerjäätikön sulamisvaiheessa kerrostuneita. Matkuslammen lähitienoilla, jonne Suur-Saimaan transgressio ulottui, tavataan lisäksi liejusavea. Hienorakeiset maalajit eivät ole rakennuspohjana kovin hyviä. Niiden kantavuus on huono. Ne puristuvat kuormitettuina kokoon. Hiesu ja hieno hieta routivat voimakkaasti. Toisaalta niitä on helppo kaivaa. Mikäli niiden pinnalle ajan mittaan syntyvä kantavampi kerros, jota kutsutaan kuivakuoreksi, on kyllin paksu, sen varaan voidaan rakentaa kevytrakenteisia taloja. Kuivakuori puuttuu kuitenkin toisinaan kokonaan kuten Matkuslammen alueen liejusavista ja saraturpeen peittämistä savikoista. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Aimo Kejonen) Turvekerrostumat Turve on suokasvien jäänteistä maatumalla syntynyt eloperäinen maalaji. Turpeen ominaisuudet määräytyvät kasvilajikoostumuksen ja maatumisasteen mukaan. Tärkeimpiä turvetta muodostavia kasvilajiryhmiä ovat rahka- ja lehtisammalet, sarat ja suolla kasvavat puuvartiset kasvit. Turpeen eloperäisen aineksen osuus on yleensä yli 90 % ja tuhkapitoisuus pieni. Runsasravinteinen saraturve (Ct) on alueen yleisin eloperäinen maalaji. Sitä on yli metrin paksuisena kerroksena 972 ha eli 10.5 % maa-alasta. Niukkaravinteista saraturvetta (St) on yli metrin paksuisena kerroksena 165 ha eli vajaat 2 % maa-alasta. Lisäksi saraturve usein peittää muita maalajeja alle metrin paksuisena kerroksena. Soistuminen alkoi alueella pian mannerjäätikön sulamisen jälkeen. Useimmat suot ovat syntyneet pienten lampien umpeenkasvun ja metsämaan soistumisen tuloksina. Alkuaan alueen suot ovat olleet eri tyyppisiä rämeitä, korpia ja nevoja. Nykyään lähes kaikki suot on ojitettu ja lannoitettu metsänkasvun parantamiseksi. Suot ovat pääasiassa eri asteisia ojikkoja, muuttumia ja turvekankaita. Ojitus ja lannoitus ovat muuttaneet soiden kasvillisuutta yleensä luonnontilaa rehevämpään suuntaan. Alueen itärajalla Korsumäellä on kalkkikiveä, joka paikallisesti vaikuttaa soihin. Kalkkipitoiset lähdevedet ovat synnyttäneet lettoja, joista edustavimmat on nykyään rauhoitettu. Geologian tutkimuskeskus on tutkinut alueelta 13 suota, joista neljä (Tetrisuo, Pehkulamminsuo, Suosaarensuo ja Mustakorpi) on osittain kartta-alueen ulkopuolella. Tutkittu suoala on kaikkiaan 495 ha. Laajin tutkittu suo on Pehmeisenneva (98 ha). Soiden turvekerroksen keskipaksuuden vaihtelurajat ovat 0.9 m ja 2,0 m. Yli metrin paksuisen turvekerroksen keskipaksuuden vaihtelurajat ovat 1,5 m ja 2,8 m. Useimmat tutkitut suot soveltuvat polttoturvetuotantoon. Turvetuotantoon sopimattomia soita ovat Kukkoneva, Mustakorpi ja Pöytäsuo. Tarkempia tietoja soista on alueen turveraportissa. Turve on rakennuspohjana erittäin huono maalaji. Sen kantavuus on heikko ja se on voimakkaasti ja nopeasti kokoonpuristuvaa, mutta routimatonta ja yleensä helposti kaivettavaa. Turvealueille rakennettaessa rakennusgeologisten pohjatutkimusten on oltava poikkeuksellisen huolelliset ja jo ennen rakentamisen aloittamista on varauduttava kalliisiin perustamisratkaisuihin.
8 Liejukerrostumat Lieju on meren ja järvien sekä usein soiden pohjalla tavattava maalaji, joka on syntynyt pohjalle kerrostuneista pieneliöiden ja kasvien jäänteistä sekä humussaostumista. Useimmiten lieju on väriltään ruskean vihreää. Aluksi se tummenee ilman vaikutuksesta. mutta vaalenee kuivuessaan. Liejusta saattaa löytyä vesikasvien siemeniä ja pähkylöitä, mutta muuten se on tasalaatuista ja rakenteetonta. Veden pohjaan kerrostunutta liejua (Lj) on yhden hehtaarin verran (taulukko 1). Liejun vähäisyys johtuu siitä, että useimmissa paikoissa, joissa liejua on, sitä peittää yli metrin paksuinen turvekerros. Lieju onkin varsin tavallinen maalaji soiden pohjaosissa. Liejumaat ovat turpeen tapaan rakennuspohjana erittäin huonoja. Niiden kantavuus on huono ja kuormitettuina ne ovat voimakkaasti kokoonpuristuvia. Runsaasti hiesua ja savea sisältävät mineraaliliejut saattavat routia voimakkaasti. Liejualueille rakennettaessa rakennusgeologisten pohjatutkimusten on oltava poikkeuksellisen huolelliset, ja jo etukäteen on syytä varautua kalliisiin perustamisratkaisuihin. POHJAVESI (Aimo Kejonen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade ja sulavan lumen vesi suotautuvat maahan. Pohjavettä varastoituu parhaiten paksuihin, karkearakeisiin ja vettäläpäiseviin maakerroksiin sekä kallioperän ruhjeisiin ja rakoihin. Sinne, missä pohjaveden pinta tavoittaa maanpinnan, syntyy lähde. Kartta-alueelta puuttuvat kokonaan laajempaan käyttöön soveltuvat pohjavesiesiintymät, jos ei huomioida mahdollisia kalliopohjavesiesiintymiä. Ainoat jäätikköjokikerrostumat ovat Paalimäen tienoilla olevat, muutaman hehtaarin laajuiset ekstramarginaalimuodostumat, joissa muodostuva pohjaveden määrä riittää vain aivan paikalliseen käyttöön. Kalliossa pohjavesi liikkuu ja varastoituu rakoihin. Runsaimmat vesimäärät ovat siten kallioperän runsaasti rakoilleissa murroslinjoissa. Kalliopohjaveden etsintä laajempaa käyttöä varten vaatii kuitenkin kalliita tutkimuksia ja asiantuntemusta veden riittävyyden ja laadun selvittämiseksi. Pohjamoreeni on osaksi hienoainesmoreenia ja osaksi hiekkamoreenia. Vesi imeytyy hienoainesmoreeniin huonosti ja liikkuu siinä hitaasti. Hienoainesmoreenista saadaan siten vain vähän ja usein heikkolaatuista pohjavettä. Hiekkamoreenissa vesi imeytyy huomattavasti paremmin ja liikkuu nopeammin. Pohjamoreenikerrokset ovat kuitenkin niin ohuita, että niihin varastoituva vesimäärä on pieni. Tästä ovat todisteena monet mäkien alarinteillä olevat lähteet, jotka kuivuvat pitkien kuivien kausien aikana. Niiden antoisuus on yleensä parhaimmillaankin vain 5-10 kuutiometriä vettä vuorokaudessa. Drumliieissa ja kumpumoreenialueilla maakerros on paksu, joten ne voivat varastoida huomattavia vesimääriä. Niissä on lisäksi pohjaveden muodostumista edistäviä hieta- ja hiekkalinssejä ja välikerroksia. Parhaimmillaan niistä voi olla saatavissa vettä pienen vesiosuuskunnan tarpeisiin. Muutamat kartta-alueen länsiosan rantakerrostumat ovat suhteellisen laajoja. Ne ovat hietaa ja hiekkaa, joissa syntyy runsaasti pohjavettä. Rantakerrostumat ovat kuitenkin melko ohuita, joten ne eivät kykene varastoimaan kovin suuria vesimääriä. Paikoin rantakerrostuman alla on hiesua tai savea, jolloin rantakerrostumassa on vain pieni orsivesikerros. Pohjaveden laatu Geologian tutkimuskeskuksen ottamat pohjavesinäytteet ovat kemialliselta laadultaan hyvää talousvettä, joka täyttää Lääkintöhallituksen hyvältä talousvedeltä edellyttämän laadun.
9 Vedet ovat yleensä melko happamia. Joidenkin vesinäytteiden hapenkyllästysaste on alhainen, jolloin vedessä saattaa esiintyä kohonneita rauta- ja mangaanipitoisuuksia. Yhden näytteen kohonneet kloridi- ja nitraattipitoisuudet osoittavat ihmistoiminnan vaikuttaneen kyseisen kaivon veden laatuun. Geologian tutkimuskeskuksen pohjavesiarkistossa on saatavissa alueelta otettujen pohjavesinäytteiden analyysituloksia. MAAPERÄÄN LIITTYVIÄ LUONTOKOHTEITA Kurkimäen läpi Pellesmäestä Pihkainmäkeen vievä tie kulkee Kurkimäen kylän luoteispuolella pitkin kahta drumliinia. Osittain viljellyillä drumliineillä on helppo tarkastella niiden virtaviivaista muotoa. Kurkimäen kylän seurojentalon länsipuolella on mannerjäätikön sulamisvesien drumliinimaisen moreeniselänteen poikki kuluttama uoma. Uoma on noin 50 m leveä ja 6-8 m syvä. Se näkyy hyvin kylän pääväylän poikki kulkevana laaksona. Pellesmäen itärinteessä on runsaan puolen kilometrin pituinen Yoldiameren muinaisranta. Se on rinteellä selvästi erottuva törmä, jonka juurella on vaihtelevan selvä pallekivikko. Rantatörmä syntyi heti mannerjäätikön vetäytymisen jälkeen noin 11 000 vuotta sitten ja on alueen ylin ranta. KIRJALLISUUTTA Alalammi, Pentti (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Haavisto, Maija (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Koivisto, Marjatta (päätoim.) 2004. Jääkaudet. WSOY. 233 s. ISBN 951-0-29101-3. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Leino, J. (1985). Kuopiossa tutkitut suot ja niiden turvevarat. Geologian tutkimuskeskus. Maaperäosasto, raportti P 13.4/95/109. 89 s + 6 liitettä. Salonen, Veli-Pekka; Eronen, Matti; Saarnisto, Matti 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Wilkman, W. W. (1935). Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartta. Lehti C 3 Kuopio. Suomen geologinen toimikunta. Wilkman, W. W. (1938). Suomen geologinen yleiskartta 1:400000. Kivilajikartan selitys. Lehti C 3 Kuopio. Suomen geologinen toimikunta. 171 s.
MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2005 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2005 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Etelä-Suomen yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 www.gsf.fi Itä-Suomen yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Pohjois-Suomen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14