Meritan mukana merellä

Meritan mukana merellä Timo Nenonen Tultuani Stavfjordista kotiin kesällä 1978 mielessäni oli viettää kunnon loma kotona ja palata sen jälkeen vakituiseen laivaani, Tellholmiin. Reilun kuukauden päästä kuitenkin huomasin seisovani Seutulan lentokentällä kädessäni lippu Osloon. Varustamon mahtikäskyllä olin taas matkalla vikajeeraamaan, tällä kertaa m/s Meritaan, joka makasi jossakin pienessä Etelä-Norjan kaupungissa. Seuranani minulla oli mieshenkilö, joka oli menossa siiffiä tuuraamaan. Ei tämäkään mikään toivejobi ollut, mutta pakko tanssia kun soitetaan. Lento Osloon meni hyvin ja sieltä nappasimme minibussin, jolla lähdimme kohti määränpäätä. Matka kesti useita tunteja, mutta perille tultiin joskus illalla. Kerkesin vielä vaihtamaan muutamia ajatuksia kollegani kanssa ja sain tietää, että taas olin lyönyt käteni paskaan. Aamulla herättyäni voin vain todeta, että kaverini oli lähtenyt kohti Suomea ja minä olin vastuussa m/s Meritan toiminnoista. Lastina oli jotakin bulkkikamaa, jonka nimikettä en muista. Sanotaan vaikka että paskalasti. Laiva oli yltä päältä tuon köntsän peitossa, sillä lasti pölisi kuljettaen sitä joka paikkaan laivalla ja sen ympäristössä. Porukkakaan ei näyttänyt miltään pyhäkoulupojilta ja laivan pikainen kuntoarvio ei antanut mitenkään loistavia arvosanoja. Kollegani oli kertonut ennen lähtöään, että matkan aikana luukut olivat vuotaneet ja lasti kastunut. Hän oli tehnyt tapauksesta protestin. Päivän aikana försti kävi kyselemässä minulta, että joko hän voisi alkaa ottaa painolastia koska joissakin ruumissa lasti oli jo aika vähissä. Minä sanoin, että anna mennä omalla paineella ja katsotaan mitä tehdään jatkossa. Jonkin ajan kuluttua minulle ilmoitettiin, että ruumaan tulee lastin alta vettä. No painolastithan ne sieltä tulivat rikkinäisten tankkitoppien kautta ruumaan. Lyötiin venttiilit kiinni ja imaistiin painolastitankit vajaaksi. Lasti oli kyllä sen ruuman osalta kastunut ja taas tuli ylimääräisiä kynähommia. Lastin vastaanottaja ei siitä tykännyt ollenkaan, kuka siitä nyt tykkäisi!? Muutama tunti tuon tapahtuman jälkeen laivalle tuli kaksi herrasmiestä, jotka esittäytyivät laivan vakuutusyhtiön edustajiksi ja ilmoittivat haluavansa tutkia lastiluukkujen kuntoa. No eihän 1

AI, RUPPEEKO HYÖ SELLASEKS... minulla voinut olla mitään sitä vastaan. Tuo tarkastusreissu ei kestänyt kauan. He tulivat luokseni ja totesivat, että luukut ovat niin huonossa kunnossa ja ne on korjattava viipymättä. Muussa tapauksessa he sanovat vakuutuksen irti. No kukahan antaa vakuuttamattomalle laivalle lastia ja kyllä toiminnasta tulee muutenkin vaikeaa. Minä sanoin, että lähdetään soittamaan varustamoon. Ja niin mentiin. Kerroin Ilmarille (Tuuli) tilanteen. Ai ruppeeko hyö sellaseks. Sano niille, että kyllä myö pärjätään ilman heitäkin. Kerroin vakuutusmiehille, että varustaja kieltäytyy korjaamasta luukkuja. Nämä kirjoittivat tapahtumasta raportin ja minä allekirjoitin sen. Vakuutus oli näin ollen myös irtisanottu. Herrat poistuivat ja lossaus jatkui. Parin tunnin jälkeen tuli taas kaksi herraa, jotka esittäytyivät olevansa merenkulun tarkastajia ja pyysivät saada tutustua laivan lastiluukkuihin. Heille oli kuulemma valitettu. Kun kysyin kuka oli valittanut, he kieltäytyivät paljastamasta lähdettään. Ei heidänkään tarkastusreissunsa kauan kestänyt. Olivat tulleet samaan tulokseen, luukut olivat aivan lopussa. He totesivat myös, että laiva voi siirtyä painolastissa norjalaiseen lastaussatamaan, mutta se ei saa lähteä Norjasta ulos ennen kuin luukut on korjattu. He antoivat kirjallisen raportin, jonka minä jouduin taas allekirjoittamaan. Ilmoitin tapauksen varustamoon. Ilmari oli jo paremmalla tuulella ja sanoi, että hommaa sinne hitsareita ja laittakaa luukut kuntoon. Oma arvioni oli että siellä olisi tarvittu noin 100 hitsaria ja helevetinmoinen määrä teräslevyä. Jotakin piti kuitenkin tehdä. Lähdimme ulos seuraavana päivänä kohti lastaussatamaa, joka oli pieni paikka Trondheimin lähellä, nimeltään Malm. Tilasin agentilta hitsareita niin paljon kuin teillä on saatavilla. Tilasin paikalle myös Lloydsin tarkastajan. Lyhyen tarkastuksen jälkeen hän ilmoitti, että hän voi kirjoittaa turvallisuuskirjat kolmen kuukauden jatkoajalle ja sen ajan sisällä laiva piti telakoida ja luukut korjata. Laiva sai lastata, mutta ulos lähtiessä sen patenttiluukut täytyi peittää ressuilla. Siinäpä se, tuloshan oli ihan mukiin menevä. Ja olihan meillä luokan lupa ajaa. Malmin lastaus pääsi siis käyntiin ja määräsatamamme oli Gdynia. Luukun kokoisia pressuja ei laivalta löytynyt, joten tilasin niitä lainaksi laivalle mittojen mukaan. Kun sitten lähdimme ulos, meidän piti aluksi ankkuroida Trondheimin edustalla ja peitellä luukut siellä pressujen avulla. Luotsin piti valvoa, että toimimme määräysten mukaan. Meidän ulkosivulle ilmestyi iso moottoripaatti, joka oli täynnä peitteitä, 120 kpl pieniä pressuja! En kyllä nähnyt mitään järkeä tuossa patenttiluukkujen peittämisessä pienillä pressuilla. Tuleeko vuotavasta luukusta sen jälkeen pitävä, tuskin. Luokka oli kuitenkin näin määrännyt. Lähetin puolet takaisin maihin ja lopuilla aloimme peittelemään. Ilta oli jo pitkällä kun pari luukkua oli paketoituna ja luotsi rupesi jo hermostumaan. Päätettiin, että koska ilma oli kaunis kesäinen, nostettiin ankkuri ja jatkettiin matkaa. Annoin luotsille keissin viinaa ja norjalaiseen tapaan hän oli niin ikionnellinen, että olisi tehnyt mitä vaan. Hän luotsasi meidät ulos, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa omin voimin kohti Puolaa. 2

ILMOITIN AGENTILLE, ETTÄ... Kollegani oli kertonut laivalla olevasta matruusista, joka oli juopotellut jo pitemmän aikaa, eikä työt maittaneet ollenkaan. No eräänä yönä minulle ilmoitettiin, että kaveri oli yrittänyt hypätä yli puurin. Panimme miehen sairashyttiin ja määräsimme hänelle läpivuorokautisen vahdin. olen huomannut, että jos joku on viinan puutteessa, suomalainen on aina solidaarinen häntä kohtaan ja niin tässäkin tapauksessa. Eräs vahdeista antoi vahdittavalle viinaa ja sen seurauksena tämä yritti sytyttää laivan palamaan, mutta onnistui polttamaan ainoastaan kätensä. Vahdit saivat evästyksen, että miehelle ei saa antaa viinaa missään tapauksessa, sillä hän oli vaarallinen sekä itselleen että ympäristölleen. Matka sujui muuten ongelmitta ja perille saavuttiin hyvissä ajoin. Meillä ei ollut kuitenkaan kaijapaikkaa, vaan jouduimme ankraamaan Gdynian redille. Ilmoitin agentille, että meillä on mukana yksi seonnut miehistön jäsen ja haluaisimme että hänelle järjestettäisiin kotimatka. Näin tehtiin ja päästiin eroon tuosta Jumalan mieliharmista. Oli se helpotus, kun ongelmia tuntui olevan aivan riittävästi muutenkin. Sisäänklaarauspapereita tehtäessä tuli taas esille yksi kummallisuus. Laivan sikelissä oli kivääri, jonka omistaja, eräs perämies, oli maksanut ulos jo Norjassa. Tuossa kiväärissä oli se erikoisuus, että siinä ei ollut lukkoa. Tähän liittyy tarina. Laivan ollessa Ranskassa tuo kiväärin omistaja oli tuonut laivaan naisen, siis ammattilaisen. Aamulla kun tuli maksun aika, tuo kelvoton perämies kieltäytyi maksamasta saamistaan palveluista. Tytöllä oli jo kiire maihin, eikä hänen edellisyön urhoaan näkynyt missään, joten hän päätti kostaa. Huomasi, että hytissä oli täydessä kunnossa oleva kivääri. Hän tiesi myös, että ei voi ottaa tuota asetta mukaansa panttina maksamattomista panoista. Hänpä olikin neuvokas, otti kiväärin lukon käsilaukkuunsa ja ehkä myöhemmin heitti sen mereen. Eihän lukottomalla kiväärillä tee mitään, sen paremmin kuin kiväärittömällä lukolla. Tuli siinä opetus tuolle katalalle panomiehelle, hänestä tuli lukottoman kiväärin omistaja. Kaijapaikka saatiin jossakin vaiheessa. Lasti lossattiin, otettiin bunkkeria sekä provianttia ja suunnattiin nokka kohti Luleåta painolastissa. Sieltä oli tarkoitus lastata rautaa Venetsiaan. Helan niemen kärjestä otettiin kurssi kohti Ahvenanmerta ja lyötiin paaki pohjaan. Jonkin aikaa ajettuamme tuli konestoppi. Mikään ei toiminut. Driivasimme puolisen tuntia kovan tuulen mukana. Koneporukka ei tiennyt, mistä stoppi johtui, mutta kerkesimme vetämään kolme palloa ohjailukyvyttömän merkiksi signaalimastoon, kunnes kone käynnistyi jälleen ja matka jatkui. Muutamaa tuntia myöhemmin sama toistui, eikä vieläkään tiedetty syytä tapahtumaan. Paikanmääritysmenetelmät olivat nekin niin surkeassa kunnossa, että ajoimme merkintälaskun mukaan ja jossakin vaiheessa huomattiin, että kartalle merkityt positsuunit eivät pitäneet paikkaansa ehkä johtuen noista konestopeista. Gotlantikin sivuutettiin saamatta tutkalla minkäänlaista kaikua kuvaruudulle. Tarina kertoi, että Puolan linjalla ajaessaan he olivat ajaneet maita kohti ja kun telkkarista rupesi Suomi näkymään, todettiin että oltiin lähellä rantaa. Siitä sitten vaan varovaisesti jatkettiin. Minä otin käyttöön radiopeilarin ja rupesin suuntimaan Svenska 3

BLACKOUT... Björniä keulassa. Sen mukaan olimme ajelehtineet itään ja tuo radiomajakka, jonka piti olla suoraan keulassa, olikin hyvän joukon paapurissa. Muutin kurssin kohti radiokaikua ja päätimme ajella sitä niin pitkälle, että tutka ottaa maat kiinni. Äitiä tuli ikävä kun siinä menimme tunti toisensa jälkeen, eikä maita vaan ilmestynyt. Sen lisäksi että olimme ajautuneet itään, meidän arvioitu nopeutemme oli ollut huomattavasti hitaampaa. Tulihan sieltä lopuksi Svenska Björnin valot näkyviin ja ihan radiopeilarin osoittamassa suunnassa. Huh-huh! Seuraava koetinkivi tulisi olemaan Ahvenanmeri. Siellä ei ole oikein varaa ajelehtia puolta tuntia, voi olla että alkaa kolista. Kuitenkin tuo uhka oli koko ajan ilmassa. Käskin rikata kaksi punaista öljylyhtyä valmiiksi standardibrygälle, sillä stopit olivat aivan totaalisia blackoute eja ja täytyihän meidän saada joku valomerkki varoittamaan ohjailukyvyttömyydestämme. Yöllä heräsin hiljaisuuteen ja bunkkani vieressä olevan matruusin läsnäoloon, joka totesi ykskantaan: Blackout! Hyppäsin ylös ja menin brygälle. Olimme keskellä Ahvenanmerta koneet stopissa ja tuuli painamassa kohti ei-toivottua suuntaa. Tämän lisäksi muuta liikennettä ja laivalla täydellinen pimeys. Otin ruupparilla yhteyden konehuoneeseen ja kysyin siiffiltä kauanko kestää stoppi johon hän sanoi ei-tietävänsä vastausta. Sanoin siiffille, että nyt on kiire ja käskin matruusin mennä sytyttämään punaiset lyhdyt tanttubrygälle ja vetämään ne ylös. Jonkun ajan kuluttua sieltä rupesi kuulumaan natinaa ja lopuksi sarja kovia paukauksia. Lippuliina oli katkennut ja koko helahoito oli pudonnut alas, lamput tuhannen pirstaleina. Kävimme vielä laittamassa ankkurit valmiiksi lekotusta varten, mutta kyllähän kaikki tietävät, että ei Ahvenanmereltä juuri ankkurointipaikkaa löydy, etenkin jos laiva ajelehtii ohjailukyvyttömänä ilman mahdollisuutta vaikuttaa suuntaan tai nopeuteen. Ja sitten odottamaan ja kiikaroimaan muuta liikennettä. Konemiesten kunniaksi täytyy sanoa, että blackout ei kestänyt tällä kertaa läheskään niin kauan. Pääkone hyrähti jälleen käymään ja matka jatkui. Ja taas huhhuh! Nuo lukemattomat blackoutit saivat aikaan pientä pelkoa, että missä seuraava kerta. Syytä kun ei ollut saatu selväksi vieläkään. Ajatteli kauhulla Luleån sisääntuloa, joka on todella haastava. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja lopuksi saavuimme luotsipaikalle. Tuuli oli edelleen voimakas NW. Annoimme luotsipaatille hyvää leetä, mutta lähemmäksi tultuaan luotsi totesi, että toiset leidarit sillä ulkosivulla roikkuvat raput eivät olleet luotsileidarit. No luotsihan oli oikeassa, ne olivat kyllä hyväkuntoiset tavalliset leidarit, mutta ei luotsileidarit. Niistä puuttui nuo muutaman metrin välein olevat pitemmät tukilistat, jotka estävät laivan rullatessa rappuja kääntyilemään huonoon asentoon. Olin förstille sanonut jo aiemmin, että hän antaisi timpan ruuvata nuo puuttuvat listat paikoilleen. No poika oli ne unohtanut tai arvioinut ne tarpeettomaksi kipparin kotkotukseksi. Minä huusin luotsille, että muita leidareita ei ollut ja niin siinä pyörittiin kovassa tuulessa ja merenkäynnissä edestakaisin. Lopuksi minä kysyin luotsilta, että tuleeko hän laivaan vai ei. Tuli sitten kuitenkin ja kiukkuisena kuin faan. Brygälle tultuaan hän uhkasi raportoida 4

SIIFFI OLI UNOHTANUT... meistä Rotterdamiin, jonka jälkeen emme saa luotsia mistään, ukko puhisi. Vähän ajan perästä hän rupesi leppymään ja kyseli josko meillä olisi viinaa myydä. Kävin tekemässä hänelle kuuden pullon hivakan, jossa oli votkaa, whiskyä ja konkkaa. Ukko kysyi, että mitä maksaa ja saatuaan vastaukseksi, että ei mitään, hän oli sulaa vahaa. Ei puhuttu enää mitään raporteista Rotterdamiin ja muutenkin hänen elämänsä näytti tehneen täyskäännöksen kohti ikuista onnea. No kyllä kuudella pullolla hymy irtoaa kummasti ja menotkin muuttuvat saataviksi. Selvitimme kaikki matkalla olevat mutkat ja töijäsimme laivan kaijaan turvallisesti. Töijäyksen jälkeen huomasin, että sitä pelättyä blackoutia ei tullutkaan. Sain seuraavana päivänä tunkilta tietää, että vika oli löydetty. Gdyniassa bunkrauksen yhteydessä siiffi oli unohtanut panna jonkun paakin määrättyyn asentoon ja kaikki konestopit johtuivat tuosta huolimattomuudesta. Vian huomasi tunkki, joka oli ollut laivalla jo pitemmän aikaa ja tunsi laivan. Kukaan ei kumminkaan vaivautunut ilmoittamaan siitä minulle. Ajattelivat ehkä, että pidetäänpä ukkoa pienessä jännityksessä ja kyllä pitivätkin. Kun kollegani Esa sitten saapui lyhyeltä lomaltaan takaisin sorvin ääreen, olin todella helpottunut. Niin paljon oli tapahtunut ja niin lyhyessä ajassa, vajaassa kuukaudessa. Sinne jäi Merita lastaamaan rautaa, kun meikämanne suuntasi Helsinkiin. Timo Nenonen 5