V skinnarilan hovi
V skinnarilan hovi Mikko Kohvakka Kustantaja: Lappeenrannan teknillinen yliopisto
LUKIJALLE Tämä kirja on toteutettu Etelä-Karjala-instituutin hankkeena. Kustantaja: Lappeenrannan teknillinen yliopisto Teksti: Mikko Kohvakka Kuvat: Etelä-Karjalan museo jne 1. painos Taitto ja graafinen suunnittelu: Mediakolmio Oy, Tarja Vuorinen Painotyö ja sidonta: Lappeenrannan Kirjapaino Lappeenranta 2008 Edessäsi on kirja, joka kertoo erään itäsuomalaisen järvenrantahuvilan, Skinnarilan Hovin, yli satavuotisen historian. Tarina lähtee liikkeelle 1800-luvun lopulta, jolloin Suomi oli osa suurta Venäjän Keisarikuntaa ja kanssakäynti suomalaisten sekä venäläisten välillä mutkatonta. Tästä oli osoituksena se, että suomalainen, Pietarissa rikastunut hopeaseppä saattoi ostaa venäläiseltä pariskunnalta itselleen kesänviettopaikakseen rantatilan Lappeenrannan kupeesta Saimaan rannalta. Kirja on jakautunut kolmeen teemaan, joista ensimmäinen tarkastelee huvilan ns. tilanhoidollista kultakautta 1900-luvun alusta Suomen itsenäistymiseen asti. Kirjan toinen pääluku sijoittuu maailmansotien väliseen aikaan, jolloin Skinnarilassa vierailivat monet maamme kulttuurielämän kirkkaimmista tähdistä. Lyhyt kolmas luku käsittelee sota-aikaa, josta tarina siirtyy epilogiin, jolloin huvila on ollut Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun omistuksessa. Teoksen ensimmäinen ja toinen pääluku perustuvat pääosiltaan Skinnarilan Hovissa aikaa viettäneen Alma Kuulan päiväkirjamerkintöihin sekä hänen sisaren poikansa professori Pentti Siltasen teoksiin: Hopeaa ja säveliä ja Sydänlääkäri. Kirjokuvia taipaleeltani. Kirjoissaan Pentti Siltanen valottaa hyvin elävästi sukunsa elämänvaiheita Skinnarilan kauniissa maisemassa. Professori Siltaselta olen saanut käyttööni myös huvilan vieraskirjan, josta löytyy monia mielenkiintoisia merkintöjä ja tietoa Skinnarilan hovin vaiheista. Samalla olen saanut käyttööni tekstin sanomaa havainnollistavia valokuvia. Lausun Professori Siltaselle nöyrimmät kiitokseni. Kirjan epilogi perustuu uusimman ajan arkistolähteisiin, lehtiartikkeleihin sekä haastatteluihin. Kirjan loppuosa kertoo Skinnarilan huvilan vaiheista Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun eli nykyisen Lappeenrannan teknillisen yliopiston omistuksessa. Erityisen paljon mielenkiintoista aineistoa sekä muistitietoa olen saanut arkkitehti Jaakko Nikkilältä, joka on ollut mukana hovin ja yliopiston kehityksessä 1960-luvun lopulta lähtien. Hoviin liittyvien valokuvien saannissa minua on auttanut yliopiston arkistosihteeri Eija Mykkänen. Heille kummallekin osoitan kiitokseni. Lopuksi haluan vielä mainita, että kirjan graafisesta suunnittelusta sekä taitosta on vastannut ammattitaidolla Mediakolmio Oy:n graafinen suunnittelija Tarja Vuorinen. V 5
SISÄLLYSLUETTELO Osa I Tilanhoitoa ja huvilakulttuuria keskellä uniikkia luonnonmaisemaa s. 9 Skinnarila suomalaista järvimaisemaa parhaimmillaan s.10 Tuhkasta nousee Skinnarilan Hovi s.14 Pietarin suurkaupunkivilinästä Skinnarilan luonnonrauhaan s.19 Neljät häät ja kahdet hautajaiset s. 25 Osa II 1920- ja 30-lukujen Skinnarilan hovi kulttuurivaikuttajien kohtauspaikkana s. 35 Taloudellisia vaikeuksia s. 35 Maisema ja yhteisö s. 37 Hovin vieraskirjat läpileikkaus suomalaiseen musiikkimaailmaan s. 39 Elämänkirjoa 1920 30-lukujen Skinnarilassa s. 53 Osa III Hiljaiseloa s. 63 Sodan perintö s. 63 Aika entinen ei koskaan enää palaa s. 81 Epilogi Tekniikka kohtaa kulttuurin s. 84 Keskustelua Skinnarilan Hovin kohtalosta s. 84 Aloitteellinen ylioppilaskunta s. 87 Skinnarilan Hovista nuoren korkeakoulun sivistyksellisen identiteetin määrittäjä s. 91 Skinnarilan Hovi tänä päivänä s. 95 V 6 V
V osa i Tilanhoitoa ja huvilakulttuuria keskellä uniikkia luonnonmaisemaa Senaatinkartta Skinnarilanniemestä vuodelta 1893. Kartan venäjänkieliset selitteet ylhäältä alaspäin: Nellinen, Kinnari, Märkälä ja Leino. (Sota-arkisto) on niin kirkasta, että selvällä säällä ja tyynellä ilmalla näkyy pohja melkoisen syvältä. Ja tähän kuultavaan veteen Vesi kuvastuu taivas niin puhtaana; pienet, valkoiset pilvenhattarat liitelevät kuin kyyhkyset syvällä aallon helmassa. Kun kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkulain liepeillä nousee siellä täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien kaihtamien tupien savuja. Toisaalla lepää ohut pilvenkaista puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua. Näihin keveihin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä, jotka synnyttävät sen hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää kuin hienoin harso kukkulat, rannat ja vedet; se vaikuttaa sen, että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi puuvillaan käärittynä. Silloin päilyvät nuo suuret, kauniit, tummansiniset vedet kirkkaiden kuvastimien kaltaisina, jotka ovat kiinnitetyt harsopeitteisiin tummiin kehyksiin; ja tämä on niin kaunista, että koko luonnossa tuskin on kauniimpaa. Zacharias Topelius Saimaasta teoksessaan Maamme-kirja (1876) V 8 V 9
Skinnarila suomalaista järvimaisemaa parhaimmillaan Pietarilainen hopeaseppä Pekka Silventoinen saattoi tuntea sisällään samanlaisen tunteen kuin kansalliskirjailijamme Topelius joitain vuosikymmeniä aikaisemmin, katsellessaan kesällä 1893 soutuveneestä edessä nousevaa Parkinmäkeä, harjua joka oli muokkautunut noin 9 000 10 000 vuotta sitten jääreunan vetäydyttyä kohti luodetta. Pekka ihastui näkymään ensisilmäyksellä ja kiitteli varmasti mielessään, että oli lähtenyt Lappeenrannan kylpylältä souturetkelle juuri lännen suuntaan. Hänen mielestään paikka, jota Skinnarilaksi kutsuttiin, mutta joka silloisissa kartoissa totteli myös nimeä Nellinen, vaikutti vielä tavallista uniikimmalta jo muutenkin hienossa Pien-Saimaan järvimaisemassa. Istuessaan soutuveneessä hän saattoi havaita kauniin keltaisen rantahietikon sekä harjun päällä, harvan hongikon keskellä, risteilevän hyvin hoidetun polkuverkoston. Mikäli Pekka astui veneestään rantaan ja käveli niemenkärjestä harjun päälle, hän näki, kuinka monipuolista alueen puusto ja kasvillisuus olivat. Harjulla kasvavien mäntyjen ja puolukanvarpujen lisäksi kasvoi sen alarinteillä sekä laaksossa koivikkoa, mustikkaa sekä harvinaisempaa kangasvuokkoa ja kevätlinnunhernettä. Syvemmälle niemeen jatkaessaan hopeaseppämestari olisi törmännyt vielä entistä kosteampaan maastotyyppiin, suoalueeseen, jossa suopursun valkoiset ja karpalon tähtimäiset kukat koristivat sen pintaa. Tätä ennen hän olisi kuitenkin varmasti tavannut niemen asukkaat, venäläisen rouva Gabriella Maximovan sekä hänen miehensä Ivanin, jotka asustivat Parkinmäen alarinteen juurella sijaitsevassa tilavassa yksikerroksisessa hirsirakennuksessa. Venäläispariskunta oli järjestyksessä niemen kuudensia omistajia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hyvin hoidetun puistomaisen ilmeensä harjulla risteilevine polkuverkostoineen niemi oli saanut 1870-luvulla hovioikeudenneuvos Georg Palmrothin toimesta, mutta hänen jälkeensä eivät asukkaat olleet viihtyneet paikanpäällä viittä vuotta pidempiä ajanjaksoja. Myöskään Maximovit eivät tunteneet paikkaa omakseen ja heidän kohdatessaan Pekka Silventoisen, kohtasivat samalla myös kysyntä ja tarjonta. Kevääseen 1894 tultaessa olivat keskustelut reilun 100 hehtaarin Parkinmäen harjulta avautuvaa maisemaa Saimaalle 1900-luvun alkupuolelta. (LTY-arkisto) Lappeen käräjäkunnan tuomarin Ernst Rosenqvistin vahvistama kiinnekirja Skinnarilan tilan siirtymisestä Pekka Silventoisen omistukseen. (Valokopio, LTY-arkisto) V 10 V 11
suuruisen niemen kaupasta edenneet siihen pisteeseen, että Maximovit olivat valmiita myymään tilansa pää- ja talousrakennuksineen 13 180 markan eli noin 5 000 ruplan hinnasta. Kauppa vaati vielä Lappeen käräjätuomarin lopullisen vahvistuksen, joka saatiin lopulta marraskuussa 1895. Uusi omistaja oli kaupan varmistuttua onnellinen mies. Ikääntymisen ensioireet ja vuosien työn rasitukset tuntuivat hänen kehossaan, olihan hän jo 15-vuotiaana pojankoltiaisena lähtenyt kotiseudultaan Kerimäeltä työn perässä Pietarin suurkaupungin vilinään. Oman hopeaseppäverstaan saaminen oli kestänyt liki kaksi vuosikymmentä ja vaatinut erilaisten hanttihommi- Hanna ja Pekka Silventoinen. (LTY-arkisto) en lisäksi kisällinä oloa, jossa sepäntaidot vähitellen hioutuivat yritysten ja erehdysten kautta. Mutta nyt kaikki vaivat olivat palkittu ja hänellä oli vihdoin rauhaisa luonnonkaunis paikka, johon saattoi aikanaan vetäytyä viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Tarkastellessaan myhäillen tiluksiaan Pekka Silventoinen teki jo mielessään ensimmäisiä maanmuokkaussuunnitelmia. Peltoa oli ehdottomasti saatava raivattua parikymmentä hehtaaria lisää ja karjaakin olisi hyvä omistaa jossain vaiheessa. Ainoana pulmana oli vain kiireinen aikataulu. Ahkerista ja osaavista kisälleistä huolimatta hopeaseppämestari tiesi, että hänen työnjohtajan panostaan tarvittaisiin verstaassa lähes vuoden ympäri. Kiireellisellä yrittäjällä ei ollut varaa laiskotteluun tai muuten kilpailijat korjaisivat voitot nenän edestä. Kaikeksi onneksi Lappeenranta oli liitetty Pietari-Helsinki päärataan vuonna 1885, mikä mahdollisti myös Pekka Silventoisen nopeahkon liikkumisen Skinnarilan ja Pietarin välillä. Silventoisen perheen elämä kulki omia vakiintuneita latujaan aina vuoteen 1901 asti siten, että joka kesä saavuttiin Skinnarilaan ammentamaan uutta voimaa jälleen syksyllä koittavaa arkea varten. Pekan vapaa-aika typistyi tosin usein työkiireiden vuoksi muutamiin viikkoihin. Hänen vaimonsa Hanna sekä viisi lastaan: Alma, Emilia eli Emmi, Olga eli Oili, Eino sekä Skinnarilassa syntynyt Saimi viihtyivät sitä vastoin koko kesän yhtäjaksoisesti Saimaan rannalla. Aivan odottamatta särkyi kesäinen perheidylli, kun tulipalo tuhosi tilan päärakennuksen heinäkuussa 1901. Tapahtuma on tallentunut perheen esikoisen Alman päiväkirjaan: Silventoisen siskokset Emmi (vas), Alma ja Oili. (LTY-arkisto) On tapahtunut hirmuinen tapahtuma! Armas koti porona, päärakennus, aitat, tallit, navetta ja osa metsää! Tuli pääsi irti keittiöstä, kun matami Rantalainen (apulaisemme) oli ulkona. Isä oli katsomassa ojanmittausta, Olga, Eino ja Saimi uimassa, äiti kaupungissa ja minä Emmin kanssa Pajasilla vierailemassa. Tuho oli ollut lähes täydellinen. Ahnailta liekeiltä pelastui ainoastaan rannassa sijainnut pieni rakennus. Tarmokkaat mutta samalla toivottomat sammutusyritykset jäivät puhelimen puuttuessa täysin paikalla olleiden perheenjäsenten ja palkollisten varaan. Lähimmät naapurit asuivat parin kilometrin päässä ja kaupungissa sijainneelle palolaitoksellekin oli matkaa tietä pitkin yli kymmenen kilometriä. Tapaus järkytti koko perhettä, etenkin lapsia. Pekka Silventoinen tunnusti kuitenkin nopeasti tosiasiat ja päätti rakennuttaa uuden, entistä ehomman päärakennuksen. Sitä ennen oli kuitenkin tyydyttävä tilapäismajoitukseen. Perhe ahtautui loppukesäksi parin huoneen ja keittiön suuruiseen rantarakennukseen. Tilanne ei voinut kuitenkaan jatkua näin. Pekka tiesi, että uuden huvilan suunnittelu ja pystytys veisivät oman aikansa, joten hänen täytyi taata perheellensä säädylliset elinolosuhteet, maksoi mitä maksoi. Tutkittuaan tilejään hän päätyi ostamaan Lemillä myytävänä olevan kuusi huonetta ja keittiön suuruiseen kestikievarirakennuksen. Rakennus purettiin ja siirrettiin Skinnarilan niemelle. Samassa operaatiossa siirrettiin myös renkitupa, talousrakennus sekä navetta ja aitat. Näin perhe pystyi jatkamaan kesänviettoa ja tilanhoitoa. V 12 V 13
Skinnarilan Hovin valmistumisajankohdan mysteeri Tuhkasta nousee Skinnarilan Hovi Pekka Silventoisen laatimat uuden päärakennuksen yksityiskohtaiset suunnitelmat olivat valmiina tammikuussa 1902. Rakennusurakan toteuttamisen hän uskoi Kaapreli Mikonpoika Stenman nimiselle paikalliselle puusepälle, joka tunnettiin alansa todellisena ammattilaisena. Lukiessaan urakkasopimusta, Kaapreli huomasi aikaa urakalle olevan puolisen vuotta. Hetkeäkään ei siis ollut hukattavaksi, mikäli huvilan oli tarkoitus olla pystyssä heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Puuseppää motivoi haastavassa hankkeessa sen tarjoama vaihtelu perinteisille rakennusurakoille sekä 2 500 markan palkkio, jota hänelle oli luvattu maksaa urakan etenemisen mukaan. Talvi vaihtui kevääksi ja lumipeite muuttui orastavaksi vehreydeksi huvilan saavuttaessa pikkuhiljaa muotoaan. Koivunlehtien ollessa hiirenkorvalla, oli rungon kehikko paikoillaan ja kirveellä sekä höylällä oikeanmuotoisiksi muokatut hirret valmiita pystytykseen. Toukokuun loppuun tultaessa oli sovitusta 2 500 markan palkkiosta vaihtanut omistajaa yli puolet. Mielellään hopeaseppämestari kukkaron nyörejään raottikin, sillä urakoitsija teki hyvää työtä. Palkanmaksun yhteydessä Stenman lupasi ahkeroida kesäkuun aikana entistä kireämmällä tahdilla, jotta sovitusta aikataulusta ei jäätäisi jälkeen. Lupaukset eivät osoittautuneet perättömiksi, sillä heinäkuuhun tultaessa näytti huvila olevan lähes sisäänmuuttokunnossa. Seinät olivat tukevasti pystytetyt ja katto vakaa. Ikkunoissa ja vuorauksessa oli vielä viimeistelemisen aihetta, samoin kuin sisätiloissakin, mutta jahka ne saataisiin kuntoon, voisi Pekka Silventoinen maksaa Stenmanille loput palkkiosta eli 302 markkaa. Uudessa huvilassa riitti puuhasteltavaa myös jatkossa, minkä vuoksi Pekka reissasi moneen otteeseen Pietarin ja Skinnarilan väliä syksyn 1902 ja sitä seuranneen talven aikana. Seuraavana kesänä alkoivat Silventoiset viettää aikaa uudessa päärakennuksessa, lasten linnoittautuessa sen yläkertaan leikkimään ja laulamaan. Vuoden 1903 joulu sujui perheeltä vielä Pietarissa, mutta hyvissä ajoin päätettiin, että seuraava vietettäisiinkin jo Skinnarilassa, jossa uuden huvilan myötä tarkeni mainiosti myös talvisin. Tilastakaan ei olisi puutetta, sillä käytössä olisi myös Lemiltä ostettu kestikievari, jota uuden päärakennuksen myötä ryhdyttiin kutsumaan keskihuvilaksi. Ei ole varmaa, kuinka hyvin Pekka Silventoinen tunsi 1900-luvun alun huvilarakentamista. Joka tapauksessa ajan yleistä käytäntöä noudattaen hän oli päättä- Skinnarilan Hovin valmistumisajankohdasta puhuttaessa ovat esiin nousseet lähinnä vuodet 1902 ja 1904. Lisäksi muutamissa lehtiartikkeleissa myös vuosi 1903 näyttää saaneen kannatusta. Alkuperäislähteistä Pekka Silventoisen ylläpitämä maksupostitaulukko kuitenkin osoittaa, että vuoden 1902 kevään ja kesän aikana on urakoitsijana toiminut Kaapreli Stenman saanut paljon aikaan, sillä heinäkuuhun tultaessa on Pekka tilittänyt Stenmanille lupaamastansa 2450 markan palkkiosta suurimman osan eli 2148 markkaa. Täten voidaan olettaa, että uusi päärakennus olisi tuolloin saatu ainakin lähes valmiiksi eli ns. sisäänmuuttokuntoon. Myös Alman päiväkirjamerkintä heinäkuun 18. päivältä kertoo, että uusi rakennus tuli tuolloin valmiiksi. Kyseinen ajankohta ei ole kuitenkaan saanut yksimielistä hyväksyntää, sillä Pentti Siltanen sanoo kirjassaan Hopeaa ja Säveliä keskihuvilan olleen se rakennus, joka oli pystyssä kesällä 1902. Skinnarilan Hovin valmistumisajankohdaksi hän puolestaan nimeää kesän 1904. Tämä olisi ollut kaksi vuotta urakkasopimuksessa mainittua takarajaa myöhemmin, mitä voidaan pitää huomattavana poikkeamana sovitusta. Kieltämättä tätä väitettä tukevat Alman päiväkirjamerkinnät syyskuulta 1903, jolloin hän mainitsee jälleen uutta rakennusta ryhdytyn rakennettaman. Epämääräiset merkinnät eivät kuitenkaan paljasta, mitä hän tällä uudella rakennuksella tarkoittaa. Joka tapauksessa tämä mystinen uusi rakennus, jota Siltanen pitää Skinnarilan Hovina, valmistui Alman päiväkirjan mukaan kesäkuun alussa 1904. Tätä kyseistä vuotta vastaan sotivat kuitenkin puolestaan Alman päiväkirjamerkinnät kesältä 1903. Tuolloin hän nimittäin mainitsee aikaa vietetyn ison rakennuksen yläkerrassa sekä yläverannalla. Matalassa keskihuvilassa ei kuitenkaan ollut yläkertaa, mikä tarkoittaisi sitä, että vuonna 1903 kesänviettopaikkana toimi jo nykyinen Skinnarilan Hovi. Täten onkin hyvin todennäköistä, että kesän 1902 aikana saatiin Skinnarilan Hovi sellaiseen kuntoon, jossa seinät olivat pystyssä, ikkunat suurimmaksi osaksi paikoillaan ja vesikatto pään päällä. Onkin sitten aivan toinen juttu, milloin rakennus oli lopullisesti kaikkia maalauksia, vuorauksia ja viilauksia myöten valmis. Voi hyvin olla, että Hovi oli viimeistä silausta myöten pystyssä vasta vuonna 1904, jolloin siinä ryhdyttiin säännöllisesti viettämään aikaa myös talvisin. V 14 V 15
nyt sijoittaa uuden rakennuksen palanutta edeltäjäänsä lähemmäksi rantaa. Väljiä näkymiä sekä avaruutta korostaakseen hän oli pystyttänyt rakennuksen siten, että mahdollisimman monesta ikkunasta oli näkyvyys Saimaalle. Täten uusi huvila antoi arvoa maisemalle ja alueen luonnolle. Pekka Silventoinen ei selvästikään kuulunut niihin historioitsija Matti Klingen nimeämiin ihanteettomiin ja henkisesti kypsymättömiin poroporvarillisiin ihmisiin, jotka näkivät maisemassa ainoastaan maanarvoa, tukkipuita sekä sahatavaraa. Itse hirsinen huvila, jota itäsuomalaiseen tapaan ryhdyttiin vuosien saatossa kutsumaan Skinnarilan Hoviksi, on pystytetty yksityiskohtaisten ohjeiden mukaisesti tilan omista puista luonnonkivien päälle. Hirsirungon nurkat on suunniteltu ns. lyhytnurkkaperiaatteen mukaisesti, kun taas vuorauksessa rungon alin ja ylin osa ovat pystypontti- ja keskiosa vaakaponttilaudoitusta. Ikkunoita oli omistajan mielestä oltava paljon. Riittävä määrä alakertaan oli 15 kappaletta kahden metrin korkuisia ja metrin levyisiä T- ja vinoristimallin ikkunoita. Yläkertaan tuli puolestaan kaksi päätyikkunaa, kolme kaksipuolista verannan vinoristi-ikkunaa sekä 12 pienempää ullakon ikkunaa. Näin ollen rakennuksessa ei tultaisi auringon paistaessa kärsimään ainakaan hämäryydestä. Katon osalta hopeaseppämestari päätyi yleisimpään ratkaisuun eli satulakattomalliin, joka katettiin tervahuovalla. Nykyisen tiilikatteen huvila sai 1930-luvulla suoritetun kattoremontin yhteydessä. Loppusilauksen huvilalle antoi puuta suojannut maalipinta. Väriksi valikoitui melko osuvasti valkoinen, joka symboloi puhtautta sekä taivasta; ikään kuin uuden ajan alkua. Skinnarilan Hovi oli yksi edelläkävijöistä Lappeenrannan seudun huvilakulttuurin esiinmarssissa. 1800-luvulla rakennettuja huviloita oli lähialueella harvassa. Niistä lähin Kotaniemen huvila. löytyi Hovin naapurista Kotaniemestä, jossa asustivat Silventoisten perhetutut Pietarista, kultaseppä (Etelä-Karjalan museo) Richard Lampén sekä hänen vaimonsa Maria. Hiljaa mielessään hopeaseppämestari saattoi tyytyväisenä ajatella, että vaikka naapurissa asustikin kultaseppä, ei hän enää ainakaan asumisessa jäänyt hyvälle ystävälleen kakkoseksi. Asiantunteva vieras kykenee huvilassa vieraillessaan havaitsemaan, että ulkonäöltään Skinnarilan Hovi edustaa 1900-luvun alun suosituinta rakennustyyliä, uusrenessanssia, johon sekoittui hivenen sorvityyliä. Erityisesti sorvityyli näkyy ponttilaudoitusratkaisuissa sekä T- ja vinoristimallin ikkunoissa. Astuessaan sisään vieras Skinnarilan Hovin pohjapiirros ja piha. (Etelä-Karjalan museo) kiinnittää todennäköisesti ensimmäisenä huomiota huvilan avaruuteen ja valoisuuteen. Rakennus on kaikkiaan viisi metriä korkea, jonka lisäksi tilan tuntua tuovat lukuisat oviaukot. Seitsemän huonetta käsittävään alakertaan tilan isäntä oli sijoittanut yhteensä 18 ovea, joista kuusi oli 2,4 metrin korkuisia ja 1,2 metrin levyisiä pariovia, joissa oli barokkityyliset peilit. Loppujen kuuden oven suhteen hän päätyi 2,2 metrin korkuisiin ja 0,85 metrin levyisiin yksipuolisiin oviin. Ratkaisu osoittautui suurperheen kannalta katsottuna järkeväksi ja se mahdollisti suuremmankin joukon, kuten häävieraiden vaivattoman liikkumisen alakerran seitsemässä huoneessa. Huvilan alakerran huoneissa liikkuessaan vierailija kiinnittää todennäköisesti erityistä huomiota huvilan itäsivulla olevaan lasiseen kuistiin, joka toimii erinomaisena välittäjänä sisätilan ja ulkona odottavan luonnon välillä. Kuistilla kelpasi aikoinaan ja kelpaa vieläkin nauttia vaikkapa kahvikupposesta myös sateen sattuessa kohdalle. Nykyään huvilan yläkerta on suljettuna ja se toimii lähinnä varastotilana. 1900-luvun alussa siellä sijaitsi kuitenkin kaksi alakertaa matalampaa huonetta sekä konttori, jotka olivat tarkoitettu lähinnä Silventoisen perheen lasten käyttöön. Kun tuolloin avasi yläkerran verannan ikkunat ja päästi raittiin ulkoilman sekä auringon säteet tulvimaan sisätiloihin, saattoi samanaikaisesti havaita verannalta Saimaalle aukenevan hienon näkymän, jota huvilan ja rannan välissä olevat muutamat puut eivät päässeet peittämään. Kalustuksen osalta Skinnarilan Hovi nousi täyteen loistoonsa vasta vuonna 1916, jolloin Silventoiset luopuivat Pietarin asunnostaan hopeaseppämestarin ryhtyessä viettämään ansaittuja eläkepäiviään. Tuolloin huvilan alakertaan tulivat silkkibrokadein päällystetyt barokkityyliset huonekalut sekä jyhkeitä trymoopeilejä, tauluja ja upeita mattoja. Ruokasalin astiastoon toivat uutta väriä venäläiset posliiniastiat sekä V 16 V 17
Pekka Silventoisen verstaalla pieteetillä valmistetut pöytähopeat. Lasten yläkerta sitä vastoin sai lopullisen kalustuksensa jo kohta valmistumisensa jälkeen. Tällöin sinne sijoitettiin vaaleanvihreät tuolit sekä pöytä ja valkoiset sängyt. Lisäksi Eino Silventoinen valmisti yhdessä tilan rengin kanssa yläkertaan kuorimattoman koivusohvan, jossa kelpasi istuskella ja katsoa ulkona siintävää Saimaan sinertävää pintaa. Pietarin suurkaupunkivilinästä Skinnarilan luonnonrauhaan Siinä, missä kylpyläreissut 1800-luvun lopulla tarjosivat työorientoituneelle Pekka Silventoiselle mahdollisuuden päästä irti arjen rasituksista, oli Skinnarila ottanut nyt tuon roolin. Koko perhe, etenkin lapset Alman johdolla olivat suorastaan haltioituneita kesänviettopaikastaan. Vuosien kuluessa Skinnarila alkoi pikku hiljaa muuttua koko perheelle kodiksi, Pietarin asunnon jäädessä selvästi toisarvoisemmaksi. Koska uusi huvila oli kakluunien ja peltiuunien myötä tullut talviasuttavaksi, alkoi perhe viettää siellä myös joulujaan. Tapana oli, että joulua vietettiin usein kahteen otteeseen sekä suomalaisen että venäläisen kalenterin mukaisesti, ensin Skinnarilassa ja sen jälkeen myös Pietarissa. Kesä oli kuitenkin se vuodenaika, jolloin Skinnarilan niemi oli kauneimmillaan. Tavallisesti perhe saapui tilalleen kesäkuun alkuun mennessä. Perheen vanhimmat lapset olivat jo 1900-luvun alussa muuttaneet kotoa opiskelemaan, mutta aina kesäksi he kokoontuivat kaikki saman katon alle. Elämää rytmittivät työnteko sekä vapaaajan vietto, jotka nivoutuivat sopuisasti yhteen. Kesänvietto alkoi aina suursiivouksella, jolloin niin rakennukset kuin ympäristökin laitettiin kuntoon. Pekan ja Hannan mielestä oli kunnia-asia, että Parkinmäen polkuverkostot olivat puhtaat neulasista ja roskista. Myös pihan piti olla arvoisessaan kunnossa. Hanna halusi ehdottomasti istuttaa huvilan länsipuolisen tien varteen kuusiaidan, ikään kuin linnan portiksi. Pihapiirissä oli myös oltava pari jyhkeärunkoista tammea, puiden kuningasta, jotka yleisesti symboloivat valtaa, voimaa ja mahtia. Tämän vuoksi niitä näkyi ja näkyy edelleen usein huviloiden, kartanoiden ja pappiloiden pihoilla. Mihinkään radikaaleihin pihapiirin muokkaustoimiin Silventoiset eivät kuitenkaan nähneet tarvetta. Heidän mielestään ympäristön karu luonnonmaisema oli jo sellaisenaan kaunista katseltavaa. Vuosien aikana ei pihapiiriin, sen länsi- ja eteläosassa sijaitsevia omenapuita lukuun ottamatta, istutettu kuin muutama sireenipensas, kukkapenkki sekä ruusupensas. Yleisilmeeltään pihapiirin voi sanoa olleen al- V 18 V 19
viljankorjuuseen eli elokuun puolella. Sitä ennen Silventoisen perhe voisi keskittyä heinätöihin sekä viettämään perheen nimi- ja syntymäpäiväjuhlia, joita juhlittiin aina antaumuksella. Talon isännän ja miespuolisten palkollisten keskittyessä teroittamaan viikatteitaan, suunnitteli Hanna-emäntä jo täyttä päätä heinäkuun 10. päivänä olevia Pekan syntymäpäiviä, joka sattui olemaan samanaikaisesti Saimin nimipäivä. Paljon oli muistettavaa. Pöytään oli laitettava parasta mitä löytyi, minkä lisäksi paikat oli puunattava ja putsattava. Vaativasta urakasta selvittiin kuitenkin aina ajallaan, kiitos ahkerien taloudenhoitajien sekä avuliaiden lasten. Juhlapäivän aamuna herätettiin päivänsankarit kukkasin ja serenadin sävelin, jonka jälkeen alkoi tasaisena virtana saapua vieraita naapurustosta ja vähän kauempaakin. Paikalla olivat lasten kummeina toimineet Lampénit, naapurin isäntä Tuomas Kotonen perheineen sekä monet muut ystävät ja sukulaiset. Kauan eivät kerinneet Silventoiset levähtää, kun vuorossa olivatkin jo seuraavat nimipäiväjuhlallisuudet. Peräjälkeen pääsivät juhlakaluna olemista maistamaan perheen kaikki jäsenet Einoa ja Emmiä lukuun ottamatta, joiden nimi- ja syntymäpäivät ajoittuivat kevääseen ja syksyyn. Juhlintaa seuraa aina paluu arkeen, niin myös Skinnarilassa, jossa elokuu oli pitkälti pyhitetty työnteolle. Koko perheen ja palkollisten voimin suunnattiin jo aamusta kulku kohti lähipeltoja, jossa kaura ja ruis odottivat korjaajiaan. Hiki virtasi ja pelto pöllysi, kun viikatteiden terät kaatoivat viljaa, jota sitten koko väen voimin koottiin yhteen varastoitavaksi. Melko nopeasti Pekka päätti kuitenkin, että käsipelillä niittäminen sai riittää ja oli aika ottaa seuraava askel kehityksessä eteenpäin. Näin tuli Skinnarilaan hankituksi ensimmäinen niittokone, joka juuri taloon tulleen vetreän hevosen vetämänä teki työnteosta entistä paljon helpompaa. Puolen päivän aikoihin tai viimeistään alkuiltapäivästä palasivat hikiset ja auringonpaahteessa päivettyneet työmiehet askareiltansa aterioimaan. Tuolloin pöydässä odotti yleensä kevyt, mutta maittava kalapitoinen lounas. Hauet, ahvenet ja kuhat innokkaana kalamiehenä tunnettu Hovin isäntä pyysi lähivesiltä verkoillaan. Adjutantikseen soutajan vastuulliseen virkaan hän kelpuutti vuoron perään jonkun lapsistaan. Parhaiten tästä kunniatehtävästä selviytyi perheen nuorimmainen Saimi, jolta löytyi sopivassa suhteessa sekä taitoa että kärsivällisyyttä pitää vene kurssissa isän laskiessa verkkoja vesille. Liekö marjanpoiminta vaatinut sellaista kärsivällisyyttä, jota vain Skinnarilan naisilta löytyi, mutta melko pitkälti heidän kontolleen jäivät marjojen ja hedelmien talteen kerääminen. Hannan johdolla marssivat Alma, Emmi, Oili sekä Saimi kuin pienen talon porsaat konsanaan lähimetsikköön sekä suolle poimimaan hillaa, karpaloa, mustikkaa sekä puolukkaa. Vaikka haaveileva Alma saattoikin aina silloin tällöin istahtaa sammalmättäälle omiin ajatuksiinsa uppotuen, palattiin metsästä yleensä usekukesällä kuin suoraan V. A. Koskenniemen runosta Siel on kauan jo kukkineet omenapuut : Siell on kauan jo kukkineet omenapuut, siell on siintävät seljät ja salmien suut, siell on vihreät metsät ja mäet, siell on vilposet illat ja varjokas koi, siell on lintujen laulu, mi lehdossa soi, siell on kaihoja kukkuvat käet. Silventoisten sisarusten kahvihetki Skinnarilan niemessä. (LTY-arkisto) Omenapuiden kukintakauden päätös merkitsi Skinnarilassakin valmistautumista keskikesänjuhlaan, juhannukseen. Päärakennus koristeltiin koivunoksin ja niemen kärkeen koottiin koko perheen voimin pitkistä, kuivuneista puista sekä risuista suuri kokko. Päivän vaihtuessa illaksi ja ilta yöttömäksi yöksi liittyivät seuraan usein myös naapurit sekä kesävieraat. Yhteisöllisyys oli voimaa ja suurella joukolla laulettiin kokon ympärillä iloisia yhteislauluja, seurusteltiin sekä seurattiin, kun vastarannalla yksi toisensa jälkeen liittyi mukaan ilakointiin. Alusta asti mukana olleet saattoivat todistaa, että Skinnarilassa vietetyistä juhannuksista tuli todellinen perinne, joka jatkui sukupolvelta toiselle aina toiseen maailmansotaan asti. Vielä tuolloin sodan kurjuuden keskellä saattoi ahdistunut sielu palauttaa hetkeksi hymyn huulilleen muistellessaan juhlintaa, jossa laulusta ja naurusta ei meinannut tulla loppua. Kesäkuun vaihtuessa heinäkuuksi ovat omenapuiden vihertävät hedelmät vielä niin raakoja, että omenankeruutalkoisiin päästäisiin vasta samoihin aikoihin kuin V 20 V 21
Skinnarilan hovin väkeä heinätöissä. Kuva kesältä 1936. (Pentti Siltasen kokoelma) Hovin joulupöydän antimia. (Pentti Siltasen kokoelma) Saimi Silventoinen kalastamassa. (Pentti Siltasen kokoelma) amman kymmenen litran suuruisen saaliin kanssa takaisin. Kerätyistä marjoista valmistettiin talvivarastoon Hannan toimesta hilloa sekä saftia eli mehua. Perheen ainoan pojan Einon sai houkuteltua teini-iässä metsään lähinnä silloin, kun isä lainasi hänelle omaa haulikkoansa. Intoa puhkuen suuntasi Eino tuolloin metsälle haaveenaan palata takaisin pyiden, teerien, sorsien sekä jänisten kera. Usein haaveista tulikin totta, mutta välillä hänellä oli enemmän intoa kuin metsämiehen tärkeintä luonteenpiirrettä, kärsivällisyyttä, jolloin takaisin oli tuleminen tyhjin käsin. Vanhempien uteluihin huonon metsästysonnen syistä Einolla oli tuolloin selvä vastaus: vika oli aina aseessa, eikä suinkaan nuorukaisessa tähtäimen takana! Elokuusta lähtien pimenevät illat alkoivat antaa ensimmäisiä merkkejä tulevasta syksystä ja edessä odottavista arjen askareista. Viimeistään syyskuun aikana palasivat lapset opintojensa pariin, Pekka verstaalleen ja Hanna hoitamaan perheen Pietarin kotia. Haikeaa oloa helpotti ajatus edessä olevasta joulusta lumisen Hovin keskellä. Joulun lähestyessä lähti Hanna toisinaan jo muutamaa viikkoa etukäteen Skinnarilaan valmistelemaan vuoden suurinta juhlaa. Muun perheen saapuessa perästä, oli heitä vastassa renki rekineen. Lumi vain pöllysi, kun huopiin kääriytyneitä matkustajia vietiin asemalta järvenjäälle ja sieltä Huhtiniemen ohi kohti Skinnarilaa. Jo kaukaa saattoivat matkustajat nähdä valonpilkahduksen, jonka he tiesivät olevan Hannan lasten yläkertaan sytyttämän lyhdyn. Kuin majakka ohjasi se matkalaiset perille. Kirpeästä pakkassäästä oli mukava astua lumen saartamaan huvilaan, jonka uunit hohkasivat lämpöä joka nurkkaan. Joulua edeltävä viikko oli täyttä tohinaa. Täytyi valmistaa jouluruuat laatikoineen, puuroineen, kinkkuineen ja torttuineen. Myös joululahjat valmistettiin pitkälti itse ja kuusi käytiin hakemassa omasta metsästä hankien keskeltä. Jouluaatto huipentui oljilla vuorattuun joulusaunaan sekä Lampénien luona Kotaniemessä järjestettyyn kuusijuhlaan, jossa nautittiin juhla-ateria ja otettiin vastaan joulupukki, joka muistutti ihmeen paljon kummisetä Richard Lampénia. Joululahjoja ei joka vuosi ollut jaettavaksi runsain mitoin, mutta se ei estänyt pääsemästä oikeanlaiseen lämminhenkiseen tunnelmaan. Joulupäivänä ahtauduttiin aikaisin ennen kukonlaulua koko perheen voimin rekiin ja karautettiin jään yli kaupunkiin kirkkoon. Pimeässä aamussa valaistu kellotapuli näkyi kauas ja myös itse kirkko oli sisältäpäin tunnelmallisesti koristeltu kynttilöin. Periaatetta vuoroin vieraissa noudattaen, kutsuivat Silventoiset puolestaan Lampénit joulupäivän illaksi Hoviin, jossa koko kööri, työväki mukaan lukien aterioi ja lauloi joululauluja kuusen ympärillä. Jotta paluu loppiaisen tienoilla usein kostean harmaaseen Pietariin olisi tapahtunut mahdollisimman pehmeästi, järjestivät Silventoiset siellä paikallisten esimerkkiä noudattaen myös oman joulujuhlan. Vasta tammikuun puolivälin jälkeen oli edessä paluu arkeen. Hyvissä ajoin kevättalvella, yhdessä päivän pitenemisen kanssa alkoivat V 22 V 23
perheenjäsenten ajatukset siirtyä kohti kesäistä Skinnarilaa ja sen tarjoamaa luonnonrauhaa, jota arvostettiin perheessä yhä enemmän yhteiskuntarauhan alkaessa järkkyä Pietarissa vuodesta 1905 lähtien. Muutoksen tuulia puhalsi perheeseen myös tytärten aikuistuminen, joka toi väistämättä sulhasehdokkaita Silventoisten oven taakse. Pekka ja Hanna alkoivatkin kuulla mielessään hääkellojen lähenevän kumun. Neljät häät ja kahdet hautajaiset Usein kuulee puhuttavan rakastumisesta ensisilmäyksellä. Näin lienee ollut asianlaita keväällä 1906, jolloin Helsingissä musiikkia opiskellut Alma kohtasi nuoren Toivo Kuula nimisen säveltäjälupauksen Pohjanmaalta. Heidän välilleen kehittyi nopeasti tiivis Toivo ja Alma Kuula. (LTY-arkisto) side, johon liittyi tapailua sekä keskustelua musiikista ja taiteesta. Suorasukainen ja vahvalla itsetunnolla varustettu Kuula ei pitänyt kynttilää vakan alla, vaan teki syksyyn mennessä selväksi, että hän halusi Almasta itselleen muutakin kuin pelkän sävellystensä esittäjän. Marraskuussa hän kysyi ihastukseltaan suoraan: Voitko rakastaa Ammi minua yli kaiken maailmassa? Almalle kysymys oli kova paikka ja herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Hän kävi kovaa jaakobinpainia itsensä kanssa, sillä oli selvinnyt, että saatettuaan erään vaasalaisen naisen raskaaksi, Toivo oli solminut avioliiton hänen kanssaan reilua vuotta aikaisemmin. Lapsi oli kuitenkin kuollut kohta synnyttyään ja samaan aikaan kuoli myös käytännössä pariskunnan avioliitto. Tämä ei muuttanut kuitenkaan sitä tosiseikkaa, että Toivo oli edelleen virallisesti naimisissa. Sen vuoksi Alma joutui hänelle katkerana tunnustamaan, että voisi rakastaa häntä vain kuten sisar veljeään. Vastaus riipaisi Toivoa syvältä, mutta se ei lopettanut heidän välistä tapailuaan. Pitkän talven jälkeen koitti jälleen kevät ja Almalla oli edessään kesä Skinnarilassa. Hänen ja Toivon välinen suhde oli tiivistynyt entisestään, mikä näkyi mm. Alman päiväkirjamerkinnöissä. Kesäkuun alussa, muutamaa päivää ennen kuin Almaa kuljettanut juna aloitti matkansa kohti Lap- V 24 V 25
peenrantaa, Toivo toi esille halunsa tavata hänet ainakin kerran kesän aikana. Koko kesäkuu Skinnarilassa oli Almalle yhtä kiirastulta. Hänen mielialansa vaihtelivat juhannusaaton onnesta ja toivosta täydelliseen epätoivoon. Riemulla ei ollut rajoja, kun heinäkuun alussa selvisi, että Toivo tuli kuin tulisikin pistäytymään Hovissa syntymäpäivänään 7. heinäkuuta. Siinä missä Alma oli pakahtua onnesta, mietti Hanna-äiti tilannetta kauhulla. Hänen kotiinsa oli tulossa naimisissa oleva mies, jolla oli selvästi tunteita perheen esikoista kohtaan. Edessä saattaisi olla pahimmillaan paljonkin pahaa puhetta ja juoruilua, joiden ensikaiut olivat kantautuneet jo Lappeenrantaan asti. Myöskään Pekka ei ollut tulevasta vierailusta innoissaan, mutta suhtautui siihen kuitenkin paljon vaimoaan rauhallisemmin. Niin koitti paljon odotettu ja pelätty Toivo Kuulan ensivisiitti Skinnarilaan. Auringon paistaessa kuumasti asteli nouseva säveltäjäsuuruus valkoisessa puvussaan hoikan männikön halki kohti niemessä odottavaa huvilaa. Samaan aikaan, kun Alma juoksi häntä vastaan, linnoittautui Hanna Hovin yläkertaan ja pysytteli siellä tarinan mukaan, kunnes kiusallinen vieras oli vihdoin parin viikon Skinnarilan niemen edustalla sijaitseva Kalasaari tunnettiin Hovin väen keskuudessa kuluttua lähtenyt. Alma otti Toivon vierailusta kaiken irti. Hän kuljetti rakastaan ymsen kuvitusta) Unholan nimellä. (Virta venhettä vie -teokpäri Skinnarilan niemeä. Yhdessä he poimivat punaisia neilikoita, kävelivät suolla ja metsiköissä sekä osallistuivat heinäntekoon. Suurimman vaikutukseen Toivoon teki kuitenkin Saimaan rannat sekä erityisesti läheinen Unholaksi kutsuttu saari, joka nykyisin tunnetaan nimellä Kalasaari. Saari on ulkomuodoltaan todella erikoinen, jossa äkkijyrkkä korkea kallio on lohkeillut Saimaaseen, muodostaen jylhiä holveja. Koko komeuden kruunasi sametin pehmeä sammalpeite, jolla istuskellen Silventoiset olivat viettäneet useita kesäisiä päiviä kahvia nauttien. Unholan onkin sanottu innoittaneen Toivo Kuulaa, hänen säveltäessään seuraavana keväänä kuuluisan a-duuri Trionsa. Vastaavasti Skinnarilan niemen soiden on sanottu antaneen hänelle vaikutteita toiseen suurteokseen: Hiidet virvoja viritti, vaikkakin teos perustuu eniten säveltäjän kokemuksiin kotiseudun lakeuksilla. Toivo Kuulan ensivisiitti Skinnarilaan muodostui päänavaukseksi, joka johti siihen, että säveltäjämestari vieraili samoissa maisemissa muutamana seuraavanakin Toivon ja Alman häät Skinnarilassa keväällä 1914. (Virta venhettä vie -teoksen kuvitusta) kesänä. Myös pariskunnan seurustelua karsastaneet Toivon sekä Alman vanhemmat luopuivat vähitellen nuivasta asenteestaan, kun he huomasivat, että kyseessä oli erottamaton pari. Häitä saatiin kuitenkin odottaa aina vuoteen 1914 asti, niin hankala ja pitkäkestoinen prosessi oli avioeron saaminen tuohon aikaan. Tämän vuoksi Silventoisen sisaruksista Emmi oli se, joka purjehti ensimmäisenä avioliiton satamaan. Hänet kihlasi viipurilainen insinööri Yrjö Putkinen ja häät pidettiin 6.5.1908 Pietarissa Toivo Kuulan varta vasten säveltämän häämarssin tahdittamana. Kun Alman ja Toivon häät 29.4.1914 koittivat, oli pariskunta ollut kihloissa vuodenpäivät. Alma oli kokenut kihlautumisen erittäin vapauttavana, joka poisti kerralla vuosikausien painolastin harteilta. Tämä näkyi myös hänen kirjoituksissaan melko tarkkaan vuosi ennen häitä: Kevät alkaa tehdä tuloaan. Järven selkä kimmeltää auringon häikäisevästä valosta, joka vähitellen sulattaa lumen, päivät pitenevät pitenemistään, tuo ihmeellinen, vähittäinen kevään nousu alkaa tuntua kaikkialla. Pian tulee taas kesä, jolloin me kaikki sisarukset kokoonnumme tänne yhteiseen, lämpimään pesään. Silloin on iloa talossa, laulua, soittoa, aherrusta. Varsinaisesta häätilaisuudesta Alma on kirjoittanut päiväkirjaan seuraavanlaisesti: Hääpäivä 29 p. huhtikuuta Skinnarilassa valkeni myrskyisenä. Kaikilla oli kiirettä, koti oli järjestetty niin kauniiksi. Toivo ja minä menimme aamulla kotimäelle kerää- V 26 V 27
mään puolan ja katajan varsia, joista laitoimme hääpöydän seppeleet. Metsässä tuuli ja ryski kovasti. Olu sisko kampasi ja puki minut omassa valkeassa tyttöjen huoneessamme valkeaan silkkipukuun ja huntuun. Tuntui niin ihmeelliseltä, suuri onni täytti mielen, ja kuitenkin tulivat kyyneleet silmiin, kun siskot ja äiti minua syleilivät. Pastori Mömmö tuli viiden tienoissa, ja isä saattoi minut salin ovelle, josta menin Toivon kanssa vihille. Ystävät olivat tuonet ihania kukkia, ruusuja, liljoja, kieloja, syreenejä, astereita, joilla sali oli koristettu, ja Toivolta sain kimpun valkeita ruusuja. Ihmeellistä, ilma oli aivan muuttunut, myrskystä oli tullut täydellinen tyven, ja kaikki jäät olivat lähteneet. Ilta kului laulaessa, soittaessa ja leikkiessä. Kymmenen tienoissa, kun menimme verannalle, näimme maan olevan valkean lumesta. Niin vaihteleva oli ilma, ja vanhemmat ihmiset sanoivat sen ennustavan onnea. Alman ja Toivon häiden jälkeen oli Hanna ottanut kattokruunussa olleet kynttilät varta vasten talteen seuraavaa vastaavaa tilaisuutta varten. Kynttilöille tulikin käyttöä reilut kaksi vuotta myöhemmin, kun oli Oilin vuoro astua vihille yhdessä maisteri Väinö Siikaniemen kanssa. Hääpari oli tutustunut toisiinsa Helsingissä, jossa he liikuskelivat samoissa opiskelijapiireissä 1910-luvun alussa. Väinö oli erittäin vilkas ja toimelias luonne, jolla oli aina monta rautaa tulessa. Hänen ehkä tunnetuin saavutuksensa oli keihäänheiton olympiahopea Tukholman olympialaisista vuodelta 1912. Siinä, missä Hannes Kolehmainen juoksi, oli Väinö Siikaniemi osaltaan heittämässä Suomea maailmankartalle, ja täten tukemassa vuonna 1906 Ateenasta käynnistynyttä maan olympiaurheiluperinnettä. Väinö Siikaniemi (oik.), vuoden 1912 olympialaisten hopeamitalisti. (Pentti Siltasen kokoelma) Opiskelijana Väinö oli keskittynyt kemian opintoihin, mutta varsinaisen uran hän teki kirjallisuus- ja lehtimaailmassa. Väinö Siikaniemi toimi mm. Suomen Kuvalehden toimittajana 1920- ja 30-luvulla, kirjoittaen lehteen niin runojaan kuin aikalaiskuvauksia. Suomen Kuvalehdessä julkaistujen runojen lisäksi häneltä ilmestyi vuonna 1929 yksi runokokoelma nimeltä: Avaruuden porteilla. Monilahjakkuudestaan ja urheilullisesta ulkokuorestaan huolimatta, sai Väinö tehdä täyden päivätyön valloittaakseen Oilin sydämen puolellensa. Kilpakosijana hänellä oli mm. tuleva, lähinnä muotokuviin erikoistunut, taidemaalari Tauno Miesmaa, mutta pidettyään heitä molempia riittävän kauan jännityksessä, valitsi Oili lopulta käsipuoleensa olympiamitalistin. Uudenvuoden aattona 1916 oli talviseen Oili ja Väinö Siikaniemi. Skinnarilaan kokoontunut pienehkö joukko (LTY-arkisto) hääparin sukulaisia sekä ystäviä. Itse hääseremonia oli suhteellisen vaatimaton, johtuen pitkälti siitä, että morsiamen isä ja Skinnarilan tilan arvostettu isäntä oli menehtynyt 64-vuoden iässä sydänkohtaukseen edellisenä kesänä. Sitä ennen hän oli ehtinyt nauttia kauan odotetuista eläkepäivistään kotitilallaan ainoastaan muutaman kuukauden ajan. Tapaus on varmasti palannut morsiamen mieleen, kun hän havahtui siihen seikkaan, että Pekan sijasta hänet tulisi luovuttamaan Väinölle velipoika Eino. Vielä pikaisesti ennen vihkiseremonioiden alkua ehti Oili läpikäymään edelliskesän tapahtumia. Oli ollut kesäisen kuuma heinäkuun viimeinen päivä. Ilma suorastaan seisoi, mikä perinteisesti enteili ukkosen tuloa. Lounaan jälkeen Pekka ilmoitti vaimolleen lähtevänsä pienelle kävelyretkelle lähiympäristöön. Hän käyskenteli kaikessa rauhassa tiluksillaan ihaillen hyviä satonäkymiä, kunnes ukkonen jyrähdyksillään ilmoitti, että oli aika palata takaisin sisätiloihin. Puutarhan kohdalla Pekan voimat kuitenkin äkkiä ehtyivät ja hän lyyhistyi maahan lähelle pientä siltaa. Hopeaseppämestarin monivivahteinen ja ennen kaikkea työntäyteinen elämäntaival oli tullut päätökseensä. Hautajaiset pidettiin elokuun alussa. Väkeä oli ollut runsain mitoin lähisukulaisista, ystävistä ja naapureista lähtien seuraamassa hauta-arkun laskemista Lappeen hautausmaan multiin. Myös paikkakunnan sekä Pietarin suomenkielinen lehdistö muisti Pekka Silventoista kirjoituksissaan, joissa häntä tituleerattiin ahkeruuden ja tarmokkuuden perikuvaksi, joka kaikin keinoin pyrki takaamaan lapsilleen mahdollisuuden parempaan huomiseen. V 28 V 29
Pekka Silventoinen keskihuvilan puutarhan penkillä viimeisenä elinvuotenaan. (Pentti Siltasen kokoelma) Äkkiä Oili havahtui muisteloistaan, kun Toivo Kuulan suuren suosion saavuttaneen häämarssin ensimmäiset sävelet täyttivät Skinnarilan Hovin salin. Alma, nyt sukunimeltään Kuula, on kuvannut hääpäivää päiväkirjassaan seuraavanlaisesti: Se tapahtui 31 p. joulukuuta, siis uuden vuoden aattona. Oli mitä ihanin talvipäivä, vähän pakkasta ja muuten kirkasta. Olu sisko oli niin sievä, kun myrttiseppele ja huntu koristivat sysimustaa tukkaa. Wäinö piti äidille kauniin puheen. Toivo ja Wäinö kinastelivat, kummallako on parempi emäntä, kumpikin kehuen omaansa. Laulettiin taas sisarukset yhdessä, ja Toivo soitteli. Vielä jäi kynttiläkruunuihin pätkät kynttilästä Saimin vihkiäisiä varten kun se kerran tulee. Saimin häiden aika koitti maaliskuussa vuonna 1923, jolloin hänet kihlasi Tampereelta kotoisin oleva juristi Lauri Siltanen. Häät, jotka sujuivat perinteiseen tapaan runsaan musiikin ja seurustelun parissa, olivat kolmannet ja viimeiset, joita Hannan ja Pekan jälkeläiset viettivät Skinnarilassa; kattokruunun kynttilät saivat palaa loppuun. Ensimmäisen maailmansodan kumut eivät jaksaneet kantaa oikein millään Suomeen asti, mutta jo aivan naapurissa sijainneessa Pietarissa kuohui täyttä päätä. Venäjän huono sotamenestys ja siitä seurannut yleinen taantuma johtivat keisarikunnassa kapinointiin ja vallankumoukseen. Siinä sivussa Suomi totesi yhteiselon venäläisten kanssa jatkuneen riittävän kauan ja sen onnistui saada ulkovaltojen tunnustus julistamalleen itsenäisyydelle. Tuore tasavalta kärsi kuitenkin heti alkuun synnytyksen jälkeisistä komplikaatioista ja ajautui veriseen kansalaissotaan. Kuolema niitti satoaan monessa suomalaisessa työläiskodissa, torpassa, kartanossa sekä maalaistalossa, uhriluvun noustessa lähes 40 000 ihmiseen. Yksi näistä menehtyneistä oli Toivo Kuula. Oli keväinen huhtikuun lopun päivä Viipurin lähellä Säiniössä vuonna 1918. Taistelut punaisten ja valkoisten välillä olivat tauonneet. Kotinsa ullakolla viimeiset viikot punakaartilaisia ja venäläisiä sotilaita piileskelleet Toivo ja Alma pääsivät vihdoin raittiiseen ulkoilmaan ja huvenneita ruokavarastoja täydentämään. Piileskelyn aikana suurinta huolta oli Almassa herättänyt edellisenä keväänä syntyneen pikku Sinikan jaksaminen sekä Saimin ja Hannan kohtalo Skinnarilassa. Hänen huoltaan olisi varmasti helpottanut tieto siitä, että Skinnarila oli säästynyt sodan koettelemuksilta, kiitos pitkälti sen syrjäisen sijainnin. Ruokatarvikkeita ja valopetrolia oli sitä vastoin sielläkin täytynyt säännöstellä ja liikkumista tilan mailla rajoittaa. Viipurin vallanneiden valkoisten tietoon tuli nopeasti, että kaupungin lähistöllä majailee kuuluisa säveltäjä, jonka kynästä oli syntynyt mm. suojeluskunnan marssi: Jokamies. Valkoisten johdon mielestä hänet oli ehdottomasti saatava mukaan vappuna järjestettäviin voitonjuhliin. Toivo ja Alma ottivat kutsun vastaan ja osallistuivat esikunnassa järjestetylle juhlalounaalla. Ennen seurahuoneella tapahtuvaa illanviettoa, seurasivat he vielä kaupungin kadulla pidettyä sotilasparaatia. Seurahuoneella Toivo soitti pianolla lähinnä jääkäreistä ja suojeluskuntalaisista koostuneelle yleisölle tunnetuimpia teoksiaan, Alman säestäessä häntä heleällä lauluäänellään. Illan mittaan tunnelma kohosi kattoon yhdessä puheen sorinan kanssa. Osa väestä alkoi olla selvästi humalassa. Tässä vaiheessa Alma katsoi parhaaksi poistua, olihan Sinikka tytärkin ollut jo tuntikausia kotiapulaisen hoivissa. Hän yritti saada myös miestänsä mukaan, mutta hieman juovuksissa ollut Toivo oli sitä mieltä, että iltahan on vasta nuori ja lupasi tulla myöhemmin perässä. Loppuillasta syntyi Toivon ja erään ruotsinkielisen jääkärin välille väittely siitä, kenelle kuului suurin kunnia punaisten kukistamisesta: jääkäreille, saksalaisille, vai suojeluskuntalaisille. Kiivasluonteisena ihmisenä ja vakaana suomalaisuusmiehenä V 30 V 31
Toivo ei voinut sulattaa eräissä jääkäreissä elänyttä voimakasta saksalaismielisyyttä sekä suojeluskuntaa kohtaan kohdistuvaa ylenkatsetta, joka näkyi mm. Jääkärimarssin asettamisena Jokamiehen edelle. Kun joku salissa kajautti ilmoille huudon: Deutschland, Deutschland über alles, huusi Kuula takaisin: Suomi, Suomi yli kaiken! Lopulta jääkärin ja Toivon välinen suukopu muuttui käsirysyksi, jonka aikana säveltäjä tarttui vyöllään roikkuneeseen puukkoon, pohjalainen kun oli, ja viilsi kiistakumppaniaan niskaan. Tästä vasta humaltuneet jääkärit hurjistuivatkin ja huusivat kovaan ääneen, että jääkärin verta on vuodatettu, vaatien syyllistä tilille teostaan. Tässä vaiheessa Toivo näki parhaaksi poistua paikalta, mutta kompastui ulkona, jolloin muutama takaa-ajaja saavutti hänet. Lyhyen neuvottelun jälkeen, yksi heistä ampui maassa olevaa säveltäjää lähietäisyydeltä päähän. Vakavasti haavoittunut Kuula vietiin nopeasti paikalliseen sairaalaan, jossa hän reilun parin viikon ajan taisteli elämästään, häviten kuitenkin lopulta kamppailun toukokuun 18. päivänä. Hautajaiset pidettiin reilua viikkoa myöhemmin Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla. Paikalla oli paljon ihmisiä: sukulaisia, ystäviä sekä suomalaisen musiikin kärkikaartia Sibeliuksen johdolla. Arkkua laskettaessa jätti Alma viimeiset jäähyväiset miehelleen, miettien hiljaa mielessään kohtaloa ja sen merkitystä ihmiselämässä. Toteen oli käynyt Toivon jo seurusteluaikana esittämät ennusteet varhaisesta kuolemastaan. Tuolloin hän oli huudahtanut Almalle: Mutta hyvä ystävä! Sinä et ymmärrä, että meillä on niin vähän aikaa. Jos nyt kestäisit kymmenisen vuotta rinnallani, niin sitten kaikki on kuitenkin päättynyt! Käydessään tapaamassa vastasyntynyttä tytärtään, hän oli synkkänä todennut vaimolleen: Tulin vain äkkiä ajatelleeksi, kuinka ikävää minun on jättää teidät molemmat rakkaat. Minähän menen pian pois ja sinä jäät pienokaisemme kanssa yksin. Niin siinä sitten kävi, että vuotta myöhemmin Alma tosiaan oli yksin tyttärensä kanssa. Toivon kuolema oli musertava isku jo muutenkin erittäin tunteelliselle Almalle. Se jätti häneen pysyvät arvet, jotka heijastuvat jälkipolville mm. valokuvien surumielisen katseen kautta. Rakkauden kohteina jäljellä olivat enää Sinikka, äiti, sisarukset sekä Skinnarila, jonka rauha oli tarjonnut ja tulisi myös jatkossa tarjoamaan hänelle tärkeän turvapaikan. Alma Kuula miehensä kuolinvuoteella. (Virta venhettä vie teoksen kuvitusta) Alma ja Sinikka Kuula 1920- luvun alussa. (www.luhanka.fi) V 32 V 33
V osa ii 1920- ja 30-lukujen Skinnarilan hovi kulttuurivaikuttajien kohtauspaikkana Taloudellisia vaikeuksia Pekka Silventoisen kesällä 1916 tapahtuneen poismenon jälkeen jäi vastuu Skinnarilan tilan hoidosta käytännössä lähes kokonaan Hanna-lesken harteille. Tilannetta ei helpottanut ollenkaan hänen syksyllä 1918 kärsimänsä halvauskohtaus, joka hetkellisesti teki koko oikean puolen ruumiista liikuntakyvyttömäksi. Halvauksestaan vähitellen toipuva Hanna osoitti suurta sitkeyttä pitäessään tilan hengissä kansalaissotaa seuranneina vaikeina vuosina. Perheen tulot olivat paljolti sidottuina Pietarissa olleisiin arvopapereihin sekä kiinteistöihin, joita käytännössä hallitsivat vallankumouksen myötä valtaan nousseet bolsevikit. Palvelusväenkään suhteen tilanne ei ollut paras mahdollinen. Apuna häärivät vakituisemmin nuorimman tyttären Saiman lisäksi ainoastaan Mari-mummo sekä Hannan sisko Liisa. Rengit ja piiat vaihtuivat sitä vastoin useasti ja osa heistä osoittautui myös epäluotettaviksi; milloin syynä oli palvelusväen laiskuus, milloin taas syyllistyminen varkauteen. Vuodet 1924 25 muodostuivat Skinnarilassa vedenjakajaksi. Tunnelma tilalla oli tuolloin erittäin apea; Hannan terveys reistaili, oikukkaat säät verottivat satoa ja palvelusväestä oli pulaa. Niin onnellisena kuin Hanna olikin seurannut Saimin vihkitilaisuutta keväällä 1923, kaipasi hän nyt kovasti riuskaa ja aikaansaavaa nuorimmaistansa avuksi tilaa pyörittämään. Työntekijöitä tuolta suunnalta oli kuitenkin odotettavissa lähinnä kesäisin, sillä Saimi opetteli miehensä Laurin kanssa elämistä V 34 V 35
yhteisen katon alla Tampereella. Apua oli kuitenkin jostain saatava, sillä tiedot Skinnarilan vaikeuksista olivat kantautuneet lähiseudulle ja houkutellut korpit haaskalle. Eräskin paikallinen henkilö, jolle Silventoiset olivat velkaa, näki tilanteessa mahdollisuuden päästä käsiksi hienoon huvilaan. Hanna ja lapset kauhistuivat tilan valtausyrityksestä ja päättivät käynnistää vastaiskun: Skinnarilan Hovista oli pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä! Lyhentääkseen velkojaan Silventoiset ottivat kaikki keinot käyttöönsä. Tukkipuuta myytiin niitä eniten tarvitseville, minkä lisäksi avuliailta naapureilta saatiin apua syksyn ja kevään kyntö- ja kylvötöissä. Kesän aikana lapset osallistuivat mahdollisuuksien mukaan elonkorjuuseen, mutta jälleen kerran myös naapurit ojensivat auttavan kätensä. He korjasivat mm. niitettyä viljaa pelloilta sekä puivat ne omissa riihissään. Sananlasku: Älä hylkää ystävääsi, älä isäsi ystävää. Kun joudut pulaan, älä oitis mene veljesi luo. Parempi läheinen naapuri kuin kaukainen veli piti tässä tapauksessa hyvin paikkaansa. Pahimmalta eli Skinnarilan Hovin myynniltä vältyttiin, kun vastatoimet tehosivat ja tilan taloudelliset ongelmat alkoivat vähitellen helpottaa. Myös krooniseen luotettavan palvelusväen puutteeseen saatiin lopulta ratkaisu, kun tilanhoidosta vastuullisiksi henkilöiksi palkattiin seuraavaksi 15 vuodeksi rouva Anna Moisio sekä hänen poikansa ja kolme tytärtään. He asettuivat asumaan väentupaan, Hovin pihalla tänäkin päivänä olevaan punaiseen mökkiin. Hannalle selviytyminen taloudellisista koettelemuksista oli suuri helpotus ja iloiten hän saattoi seurata kuinka tämä elpyminen näkyi Skinnarilan herätessä eloon kesäisin. Omien lasten mukana Saimaan rannalle löysi tiensä yhä useampi uusi vieras, joista moni oli aikansa merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Elämän palatessa normaaleihin uomiinsa ja lasten pärjätessä omillaan Hanna tunsi tehtävänsä täytetyn. Helmikuun puolivälissä 1927 vuosia vaivannut sydänvika vei lopulta voiton tarmokkaasta Hovin emännästä ja hän pääsi haudan lepoon aviomiehensä viereen Lappeen vanhalle hautausmaalle. Oli uuden sukupolven aika ottaa vastuu Skinnarilan Hovista. Maisema ja yhteisö Uutta luoville taiteilijoilla työn ja vapaa-ajan välinen raja on tunnetusti hyvin häilyvä. Inspiraation siementä harvoin haettiin pelkästään kotoa käsin, vaan hakeuduttiin pikemminkin tavallisesta poikkeavaan ympäristöön, kuten järvenrantojen ja erämaiden tarjoamaan luonnonrauhaan. Esittävän taiteen ammattilaisille, joihin myös laulajina toimineet Alma Kuula ja Oili Siikaniemi lukeutuivat, oli taasen tärkeää löytää rauhallinen paikka, jossa oli mahdollista toipua koti- ja ulkomaankiertueiden rasituksista sekä valmistautua samalla uusiin koitoksiin. Sama päti myös porvareihin, virkamiehiin sekä muihin varakkaan keskiluokan edustajiin, joihin voidaan laskea kuuluviksi diplomaatin vaimo Emmi, lääkäriksi opiskellut Eino ja juristin rouva Saimi. Heillä oli riittävästi lomailun mahdollistavaa varallisuutta sekä vapaa-aikaa. Yhteisenä nimittäjänä tämän sosiaaliluokan edustajille oli tarve löytää oikeanlainen ympäristö, jonka he voisivat valjastaa oman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin edistämiseen. Skinnarilan Hovi täytti nämä kriteerit vallan mainiosti. Kesäisin ei Almaa, Einoa, Oilia sekä Saimia perheineen tarvinnut kahta kertaa käskeä lapsuudenkotiinsa lomanviettoon. Ainoastaan Emmi ja hänen ulkomailla paljon työskennellyt miehensä Yrjö Putkinen vierailivat tilalla harvemmin. Hieman enemmän tarvitsee selvitystä se, mikä sai monet musiikin ammattilaiset 1920 30-luvuilla saapumaan kesäisin monessa mielessä hieman syrjäiseen Skinnarilaan ja sen keskuspaikkana toimineeseen Hoviin? Eräs vieraista sanoi syyn olevan kauniissa luonnonmaisemassa, joka veti vertoja jopa I. K. Inhan ja Topeliuksen ihailemalle Punkaharjulle. Toiset sai houkuteltua paikanpäälle Skinnarilan Hovissa kesää viettävät mukavat ja samanhenkiset ihmiset, kun taas joillekin huvila oli sopivasti matkan varrella suunnistettaessa kohti omaa itäisessä Suomessa sijaitsevaa kesänviettopaikkaa. Syitä oli varmasti lähes yhtä monta kuin vieraitakin, mutta yhdessä ne muodostivat vastustamattoman yhtälön, joka loi Skinnarilaan samankaltaisen taiteilijayhteisön, jollainen Tuusulan rantatiellä ja Kirkkonummen Vitträskissä vaikutti tuohon aikaan tai oli vaikuttanut muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. V 36 V 37