VAKUUTUSOIKEUDEN OPINTOMONISTE Esko Hoppu Mika Hemmo Helsingin yliopisto 2006
2 I VAKUUTUSTOIMINTA JA SEN SÄÄNTELY 1. VAKUUTUKSESTA 1.1. Yleistä Vakuutustoiminnan tarkoituksena on vahinko- ja haittariskin jakaminen ja tasaaminen. Samalle tai samankaltaiselle vaaralle alttiina olevat henkilöt jakavat vahinko- ja haittariskin keskenään siten, että kukin suorittaa määrätyn maksun ja näin kertyvillä varoilla maksetaan yhtä tai useampaa heistä kohdannut haitta tai vahinko. Esimerkiksi kiinteistönomistajat, joilla on riski siitä, että heidän kiinteistössään syttyy tulipalo, maksavat kukin tämän vaaran jakamiseksi määrätyn maksun ja näin kertyvillä varoilla korvataan yhtä tai useampaa heistä kohdannut palovahinko. Näin kiinteistöjen palovaara jaetaan ja tasataan mukana toiminnassa olevien kesken ja kukin osallistuu yhteisen riskin kantamiseen suorittamallaan maksulla. Nykyajan yhteiskunnassa vahingonvaaran kohteena olevat eivät käytännössä pysty itse huolehtimaan riskin jakamiseen tarvittavista toimista, vaan toimintaa hoitavat vakuutusyhtiöt ja vakuutusyhdistykset. Ne keräävät vakuutusmaksut ja suorittavat korvaukset. Tämä tapahtuu pelkistettynä siten, että vakuutusyhtiö tai vakuutusyhdistys sopii vahingonvaaran kohteena olevan kanssa sopimuksen siitä, millä ehdoin ja minkälaista vakuutusmaksua vastaan yhtiö tai yhdistys ottaa kantaakseen sopimuksessa sovitun riskin ja riskin toteutuessa suorittaa vahingon tai haitan kärsineelle korvauksen. Vakuutustoiminnalle on tunnusomaista, että vahingon sattuminen tai haitan syntyminen riippuu epävarmasta tapahtumasta tai ainakin tapahtuman sattumisajankohta on ennalta epävarma. Esimerkiksi sopimus, jossa sovitaan korvattavaksi jo tapahtunut tiedossa oleva vahinko, ei tämän vuoksi ole vakuutustoimintaa. Sen sijaan sopimus, jonka perusteella vakuutusyhtiö suorittaa sopimuskumppaninsa perillisille rahakorvauksen tämän kuollessa, on vakuutustoimintaa, vaikka henkilön kuoleminen on varmaa, koska kuolinhetkeä ei etukäteen tiedetä. Vakuutustoiminta perustuu siihen todennäköisyyteen, että kaikki riskit eivät toteudu samanaikaisesti. Näin ei myöskään tapahdu, jos vakuutettuja kohteita on lukuisia. Tämä johtuu nk. suurten lukujen laista, jonka perusteella voidaan osoittaa se todennäköisyys, miten riskit erilaisissa vahinkoryhmissä tietyllä aikavälillä toteutuvat. Samalla se mahdollistaa vahinkoriskiä vastaavan vakuutusmaksun laskemisen. Pitkällä aikavälillä vakuutusmaksut ja vakuutuksesta maksettavien korvausten tulee - otettaessa lisäksi huomioon vakuutusten hoitokustannukset - olla tasapainossa. Vahinkomäärien noustessa vakuutusmaksut nousevat ja vahinkomäärien alentuessa vakuutusmaksujen pitäisi alentua. Vahinkomäärät saattavat kuitenkin lyhyillä aikaväleillä vaihdella. Jotta korvausten maksaminen olisi turvattu, on vakuutusyhtiöitä ja vakuutusyhdistyksiä koskevilla säännöksillä pyritty varmistamaan niiden vakavaraisuus muuttuneissakin olosuhteissa. 1.2. Vakuutustoiminnan yhteiskuntapoliittisesta merkityksestä
Vakuutustoiminta luo yhteiskuntaan taloudellista turvallisuutta. Vakuutuksen ottanut henkilö voi vakuutuksella turvata varallisuusasemansa, jolloin hän saa vakuutuksen kattaman haitan tai vahingon sattuessa siitä korvauksen. Hän pystyy vakuutuksella siirtämään vakuutusyhtiön kannettavaksi sellaisen vahinkoriskin, joka muutoin saattaisi toteutuessaan olennaisesti vaikuttaa hänen taloudelliseen asemaansa. Vakuutus saattaa myös tehdä mahdolliseksi sellaisen riskialttiin toiminnan, joka ilman vakuuttamismahdollisuutta ei olisi lainkaan tai vain vaikeuksin toteutettavissa. Vakuutustoiminta vaikuttaa myös vahinkoja estävästi ja vähentävästi. Vakuutuksiin sisältyy usein ohjeita, joita noudattamalla estetään vahinkojen syntyminen. Vakuutuskohteeseen voidaan esimerkiksi vaatia itsestään toimivat sammutusjärjestelmät, murtosuojaukset ja hälytyslaitteet. Vailla merkitystä ei ole myöskään vakuutusyhtiöiden vahinkojen estämiseksi ja vähentämiseksi tähtäävä neuvonta- ja valistustoiminta. Eräillä vakuutusmuodoilla on merkitystä myös luoton vakuutena. Esimerkiksi henkivakuutus voidaan pantata velan tai muun sitoumuksen vakuudeksi. Vakuutusta vastaan voidaan myös saada lainaa. Eräisiin vakuutuksiin liittyy taas säästämispiirre. Säästöhenkivakuutuksessa vakuutuksenottaja saa maksamiensa vakuutusmaksujen pohjalta muodostuneen säästöosuuden saavuttaessaan sovitun iän tai hän voi jo aikaisemmin lakkauttaa vakuutuksen ja saada kertyneen säästöosuuden itselleen. Vakuutustoiminnan rahavirrat ovat taloudellisesti merkittävät. Vakuutusyhtiöiden kotimainen vakuutusmaksutulo oli v. 2004 13.345 miljoonaa euroa. Siitä oli lakisääteisen eläkevakuutuksen osuus 7.494 miljoonaa, muun henki- ja eläkevakuutuksen 2.907 miljoonaa, palo- ja muun omaisuusvakuutuksen 619 miljoonaa, liikennevakuutuksen 588 miljoonaa, lakisääteisen tapaturmavakuutuksen 547 miljoonaa ja autovakuutuksen 455 miljoonaa euroa lopun jakautuessa muiden vakuutusmuotojen kesken ulkomainen vakuutustoiminta mukaan lukien. Korvauskulut olivat taas v. 2004 yhteensä noin 10.500 miljoonaa euroa. Vakuutusyhtiöiden sijoituskannan arvo käypien arvojen mukaan oli 89 miljardia euroa. Tästä noin 55 miljardia euroa oli työeläkeyhtiöiden sijoituksia. 3 2. VAKUUTUSOIKEUDEN YLEISIÄ KYSYMYKSIÄ 2.1. Vakuutusoikeuden käsite ja jaottelu 2.1.1. Yksityinen ja julkinen vakuutusoikeus Vakuutusoikeuden muodostavat ne oikeusjärjestyksen säännökset, jotka säätelevät vakuutusta ja vakuutustoimintaa. Vakuutusoikeus käsittää sekä yksityisoikeuteen että julkisoikeuteen luettavia säännöksiä. Esimerkkinä viimeksi mainituista voidaan mainita sairausvakuutuslaki (364/63). Tyypillinen yksityisvakuutusoikeuteen kuuluva säännöstö on taas esimerkiksi vakuutussopimuslaki (543/94). Vakuutusoikeuden säännökset voidaan näin jakaa yksityiseen ja julkiseen vakuutusoikeuteen samojen periaatteiden mukaan kuin oikeusjärjestyksen muidenkin säännösten jaottelu yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen. Vakuutusoikeuden säännösten ryhmittely yksityisoikeudellisiksi tai julkisoikeudellisiksi ei ole selväpiirteinen, sillä oikeusjärjestyksessämme on vakuutusoikeudellisia säännöstöjä, joissa on sekä yksityisoikeudellisia että
julkisoikeudellisia piirteitä. Esimerkkinä voidaan mainita eläkevakuutuslainsäädäntö. Eläkevakuutus on yksityisten vakuutuslaitosten hoidettavana ja vakuuttaminen tapahtuu solmittavien vakuutussopimusten pohjalta, mutta sopimuksen sisältö, vakuutuksiin perustuvat eläke-edut, maksut ja muut vastaavat kysymykset ovat joko lailla määrätyt tai vaativat julkisen viranomaisen myötävaikutusta. 2.1.2. Yksityisestä vakuutusoikeudesta Pääosa yksityisen vakuutusoikeuden säännöksistä koskee vakuutuksen ottaneen ja vakuutuksen myöntäneen yhtiön taikka korvauksen saajan ja vakuutuksen myöntäneen yhtiön välisiä ongelmia. Sivullistahoihin liittyvät oikeudelliset kysymykset tulevat harvemmin esille. Yksityisen vakuutusoikeuden säännökset ovat näin valtaosaltaan velvoiteoikeudellisia. Esineoikeudellisia ongelmia tulee kuitenkin esille esimerkiksi vakuutusten panttauksissa. Yksityisen vakuutusoikeuden säännökset voidaan ryhmitellä eri tavoin. Eräs vakiintunut ryhmittelytapa on jako yleiseen ja erityiseen vakuutusoikeuteen. Yleiseen vakuutusoikeuteen luetaan ne oikeusnormit, jotka sääntelevät kaikille tai ainakin useille vakuutusmuodoille yhteisiä kysymyksiä. Tällaisia ovat esimerkiksi vakuutussopimuksen päättämistä, tiedonantovelvollisuutta sekä vaaran lisääntymistä ja vakuutustapahtumaa koskevat säännökset. Erityinen vakuutusoikeus käsittää taas säännökset, joilla säännellään yksittäisiä vakuutusmuotoja kuten esimerkiksi palovakuutusta ja merivakuutusta. Jaottelulla oli keskeinen merkitys vuoden 1933 vakuutussopimuslaissa, koska sen säännökset oli jaoteltu tältä pohjalta. Lainsäädännön muututtua jaottelulla on lähinnä systemaattinen merkitys. Yleiseen ja erityiseen vakuutusoikeuteen suoritetun jaottelun ohessa oikeuskirjallisuudessa käytetään myös muita jaotteluperusteita. Niistä voidaan esimerkkinä mainita jako pakollisiin ja vapaaehtoisiin vakuutuksiin; ts. vakuutuksiin, jotka on lain tai viranomaisen päätöksen mukaan pakko ottaa ja vakuutuksiin, joiden ottaminen on vapaaehtoista. Yksityisen vakuutusoikeuden säätelemät vakuutukset ovat pääosiltaan vapaaehtoisia; ts. jokainen voi halutessaan ottaa vakuutuksen eikä mitään lakiin perustuvaa velvollisuutta vakuutuksen ottamiseen yleensä ole. Periaate ei ole kuitenkaan poikkeukseton. Lainsäädännössä on runsaasti säännöksiä pakollisista vastuuvakuutuksista. Tällainen vakuuttamisvelvollisuus koskee esimerkiksi yleisötilaisuuden järjestäjää, asianajajaa, kiinteistönvälittäjää, öljyaluksen omistajaa, arvo-osuusrekisterin pitäjää, rautatieyritystä ja eräitä tarkastuslaitoksia. Vakuutukset voidaan myös ryhmitellä sen vaaran perusteella, jonka varalta vakuutus otetaan. Vakuutukset voidaan tällöin ryhmitellä mm. palovakuutuksiin (palovaara), varkausvakuutuksiin (varkausvaara), vastuuvakuutuksiin (vahingonkorvausvelvolliseksi joutumisen vaara) ja tapaturmavakuutuksiin (tapaturmavaara). Tällä jaottelulla on merkitystä erityisesti silloin, kun ryhdytään arvioimaan tarvittavaa vakuutusturvaa ja sen laajuutta. Erilaisen vaaran käsittämiä vakuutuksia yhdistetään yleisesti muodostamalla vakuutuskokonaisuuksia. Tällöin puhutaan yhdistelmävakuutuksista, kansanomaisesti nk. "vakuutuspaketeista". Tällainen yhdistelmävakuutus on esimerkiksi kotivakuutus tai tuotenimeltään hieman vaihtelevat yrityksen perusvakuutukset. 4
5 2.2. Vakuutusoikeuden suhde muuhun velvoiteoikeuteen Vakuutusoikeuden säännökset eivät ole tyhjentäviä siten, että niiden nojalla voitaisiin ratkaista kaikki vakuutusta koskevat oikeudelliset ongelmat. Vakuutusoikeudelle on tunnusomaista, että sääntelyn kohteeksi on otettu vain sellaiset kysymykset, jotka ovat ominaisia vakuutukselle ja vakuutustoiminnalle. Siltä osin kuin vakuutusten osalta joudutaan ratkaisemaan yleisiä yksityisoikeudellisia kysymyksiä, vakuutuksiin sovelletaan näitä koskevia yksityisoikeuden säännöksiä. Esimerkkinä voidaan mainita vakuutussopimuksen solmiminen. Vakuutussopimuslaissa on tältä osin tiettyjä erityissäännöksiä mm. sopimuspuolten tiedonantovelvollisuudesta. Niiden ohessa joudutaan kuitenkin vakuutussopimuksen syntymiskysymyksiä arvioitaessa soveltamaan myös yleisiä sopimusoikeudellisia periaatteita ja sekä oikeustoimilain (228/29) että kuluttajansuojalain (38/78) säännöksiä. Niin ikään sopimuksen tulkintaa ja muita vastaavia kysymyksiä ratkaistaessa joudutaan vakuutussopimuslain ohessa turvautumaan yleiseen sopimusoikeuteen. Vakuutussopimuslaki vakuutussopimusten erityislakina syrjäyttää kuitenkin yleisen sopimusoikeuden säännökset siltä osin kuin vakuutussopimuslaissa on niistä poikkeavia säännöksiä. 2.3. Lainsäädäntö 2.3.1. Vakuutussopimuslait Yleisen vakuutussopimus- ja vakuutusyhteisölainsäädännön aikaansaaminen oli eri muodoissaan Suomessa vireillä 1880-luvulta asti, mutta vakuutussopimuksen osalta se toteutui vasta vuonna 1933 annetulla vakuutussopimuslailla, joka tuli voimaan 1.1.1934 (132/33). Se oli yhteispohjoismaiseen lainvalmisteluun pohjautuva säännöstö, jota vastaavat lait säädettiin jo Suomea ennen Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Laki täytti pitkät ajat vakuutussopimuksen sääntelytarpeen, koska alalla tapahtunut kehitys voitiin ottaa vakuutusehtoja muuttamalla huomioon. Lain uudistamistarvetta ryhdyttiin kartoittamaan jo 1970-luvulla, mutta nykyinen VSL tuli voimaan vasta 1.7.1995. Nykyinen vakuutussopimuslaki ei enää ole samalla tavalla yhteispohjoismaisen lainvalmistelutyön tulos kuin vuoden 1933 vakuutussopimuslaki. Vakuutussopimusta koskevaa lainsäädäntöä on tosin uudistettu muissakin Pohjoismaissa, mutta eri maiden lakien säännökset eivät ole samalla tavalla yhdenmukaiset kuin aikaisemmin. Oikeusministeriö on vuonna 2005 asettanut työryhmän valmistelemaan vakuutussopimuslain eräiden osien tarkistamista. Tarkoituksena on muun muassa pyrkiä selkeyttämään lain soveltamisalaa, arvioida nykyisen henkilö- ja vahinkovakuutusjaottelun tarkoituksenmukaisuutta sekä selkeyttää ja mahdollisesti laajentaa pakottavuussääntelyä. Edelleen hankkeessa on tarkoitus täydentää tiedonantovelvoitteita koskevia säännöksiä EY:n lainsäädännön vaatimusten täyttämiseksi ja vakuutusten vertailtavuuden helpottamiseksi sekä selvittää samastamissäännöksille asetettujen tavoitteiden toteutuminen ja muutostarve. 2.3.2. Muu vakuutuslainsäädäntö Vakuutussopimuslain ohessa vakuutussopimuksen ehtoja koskee erikoislakina laki oikeusturvavakuutuksen sopimusehdoista (1060/93). Vakuutussopimuksiin sovellettavan lain osalta on lisäksi säädetty laki eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista (91/93). Läheisesti
6 vakuutussopimusoikeutta sivuaa myös laki vakuutusedustuksesta (570/05), jossa säädellään vakuutusmeklarien ja vakuutusasiamiesten toiminnan edellytyksiä ja sisältöä. Vakuutustoimintaa säätelevästä lainsäädännöstä on keskeisin vakuutusyhtiölaki (1062/79) ja vakuutusyhdistyslaki (1250/87) sekä laki ulkomaalaisista vakuutusyhtiöistä (398/95). Vakuutusyhtiölainsäädäntö sisältää yksityiskohtaista sääntelyä muun muassa vakuutusyhtiön perustamisesta, toimiluvasta, toimialarajoituksista, henki- ja vahinkovakuutustoiminnan erillisyydestä, laadullisesta omistajankontrollista, vakuutusyhtiön hallinnosta ja sijoitustoiminnasta, vakavaraisuudesta, voitonjaosta sekä vakuutuskannan luovuttamisesta ja yhtiöjärjestelyistä. Varsinaisen vakuutuslainsäädännön ulkopuolisesta sääntelystä vakuutustoiminnan kannalta tärkeitä ovat etenkin henkilötietolainsäädäntö ja kilpailuoikeudellinen lainsäädäntö. 2.4. Vakuutusoikeus ja Euroopan yhteisö EY:n tavoitteet vakuutuslainsäädännön alalla ovat suuntautuneet kahtaalle. Toisaalta on pyritty yhtenäistämään vakuutussopimuksia koskeva lainsäädäntö ja toisaalta luoda yhtenäiset vakuutusmarkkinat, jolloin vakuutusyhtiöt voivat perustaa tytäryhtiöitä ja sivukonttoreita haluamiinsa muihin jäsenvaltioihin tai tarjota palvelujaan vapaasti yli rajojen. Ensin mainittua tavoitetta ei ole saavutettu, mutta yhtenäiset vakuutusmarkkinat on toteutettu. Vakuutussopimusten sisällön yhtenäistämiseksi on vuonna 1979 valmisteltu direktiiviehdotus vakuutussopimusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten harmonisoinnista. Ehdotusta täydennettiin vielä seuraavana vuonna, mutta tämän jälkeen vakuutussopimuslainsäädännön yhtenäistämishanke ei ole edennyt. Syynä ovat EY:n eri maiden - lähinnä Saksan ja Englannin - lainsäädäntöjen välillä olevat olennaiset eroavuudet, joiden harmonisoinnista ei ole voitu sopia. Vakuutussopimuslakien yhtenäistäminen ei ole myöskään tällä hetkellä EY:n osalta näköpiirissä. Epävirallisena yhteistyöhankkeena on vireillä Restatement of European Insurance Law projekti, jonka tarkoituksena on tuottaa oikeustieteilijäryhmän työn tuloksena eurooppalainen mallilaki. Vakuutustoiminnan yhteismarkkinat toteutettiin kolmessa vaiheessa. Ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin (73/239/ETY) ja ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin (79/267/ETY) nojalla toteutettiin nk. etabloitumisvapaus eli sijoittumisoikeus. Tämä tarkoitti sitä, että jokainen yhteisön alueelta kotoisin oleva vakuutusyhtiö saattoi perustaa asioimiston tai sivukonttorin toiseen jäsenvaltioon samoilla ehdoilla kuin kyseisestä jäsenvaltiosta kotoisin oleva vakuutusyhtiö. Vakuutuspalvelujen vapaa tarjonta toteutettiin toisella vahinkovakuutusdirektiivillä (88/357/ETY) ja toisella henkivakuutusdirektiivillä (90/619/ETY). Direktiiveillä tehtiin mahdolliseksi vakuutuspalvelujen vapaa tarjonta yli rajojen jäsenvaltiosta toiseen ilman sivukonttorin perustamista. Vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan ulkopuolelle jäi kuitenkin vielä tässä vaiheessa kuluttajille suunnatut
vahinkovakuutukset, sillä vakuutuspalvelujen vapaa tarjonta koski vahinkovakuutusten osalta nk. suuria riskejä. Toisessa henkivakuutusdirektiivissä tehtiin puolestaan jaottelu sen perusteella, oliko kyse aktiivisesta vai passiivisesta tarjonnasta. Vakuutuspalvelujen vapaan tarjonnan ulkopuolelle jäi henkivakuutuksen osalta tässä vaiheessa aktiivinen tarjonta. Viimeinen vaihe kehityksessä tapahtui vuonna 1992 kolmannella vahinkovakuutusdirektiivillä (92/49/ETY) ja kolmannella henkivakuutusdirektiivillä (92/96/ETY). Tällöin toteutuivat EY:n yhtenäiset vakuutusmarkkinat. Vakuutusyhtiö, joka on saanut toimiluvan yhdessä EY-valtiossa, voi tällä toimiluvalla harjoittaa vakuutustoimintaa kaikissa EY-maissa tarvitsematta hakea toimilupaa erikseen kutakin valtiota varten. Samalla vakuutusyhtiöihin kohdistuva viranomaisvalvonta tuli yhtiön kotivaltion viranomaisten vastuulle. Kotivaltion valvonnan periaate pitää sisällään yhtiön talouden - so. vakavaraisuuden ja sijoitustoiminnan - valvonnan. Toimintamaan viranomaisilla on mahdollisuus puuttua edelleenkin ulkomaisten ETAvakuutusyhtiöiden toimintaan muutoin (Ks. esim. L ulkomaalaisista vakuutusyhtiöistä 3 luku). Kolmannessa henkivakuutus- ja vahinkovakuutusdirektiivissä sivuttiin myös sikäli vakuutussopimuksia, että direktiivien 31 artiklassa on lueteltu tietoja, jotka vakuutuksenantajan tulee ilmoittaa vakuutuksenottajalle osin ennen vakuutussopimuksen tekemistä ja osin sopimuksen voimassaoloaikana. Läheisesti vakuutussopimuksia sivuaa myös direktiivien periaate, jonka mukaan viranomaiset eivät enää voi vaatia vakuutusmaksujen ja ehtojen ennakkoon vahvistamista, vaan valvonta muuttui etukäteisvalvonnasta jälkikäteiskontrolliin. Aikaisemmat henkivakuutusdirektiivit on myöhemmin kumottu ja uudistettu yhtenäisellä vuoden 2002 henkivakuutusdirektiivillä (2002/83/EY), mutta edellä kuvatut yleisperiaatteet ovat säilyneet voimassa. Yksittäisistä vakuutusmuodoista on EY:ssa annettu vuonna 1987 oikeusturvavakuutusdirektiivi (87/344/ETY). Se koskee oikeusturvavakuutusta koskevan sopimuksen sisältöä ja sen tarkoituksena on taata vakuutetulle oikeus vapaasti valita asiamiehekseen kuka tahansa asianajaja tai muu lakimies. Direktiivi on sisällytetty Suomen oikeusjärjestykseen edellä jo mainitulla lailla oikeusturvavakuutuksen sopimusehdoista (1060/93). Vuonna 2002 on annettu vakuutusedustusdirektiivi (2002/92/EY), joka on Suomessa saatettu voimaan lailla vakuutusedustuksesta (2005/570). Jälleenvakuutuksesta on annettu direktiivi vuonna 2005 (2005/68/EY). Tämä direktiivi suuntautuu toimilupaja valvontakysymyksiin eikä jälleenvakuutuksen sopimusoikeudellisiin ulottuvuuksiin. EY on vuonna 1987 antanut myös luotto- ja takausvakuutusdirektiivin (87/343/ETY), mutta sillä ei ole asiallista merkitystä Suomen oikeusjärjestyksen osalta. 7 3. VAKUUTUSSOPIMUSLAKI 3.1. Soveltamisala
8 3.1.1. Yleistä Vakuutussopimuslakia sovelletaan lain 1.1 :n mukaan henkilövakuutukseen ja vahinkovakuutukseen. Henkilövakuutuksella tarkoitetaan laissa vakuutusta, jonka kohteena on luonnollinen henkilö. Henkilövakuutuksia ovat paitsi henkivakuutus myös esimerkiksi yksityistapaturmavakuutus, vapaaehtoinen sairausvakuutus ja matkustajavakuutus. Vapaaehtoista eläkevakuutusta pidetään lakia sovellettaessa henkivakuutuksena. Vahinkovakuutuksella tarkoitetaan laissa vakuutusta, joka otetaan esinevahingon, vahingonkorvausvelvollisuuden tai muun varallisuusvahingon aiheuttaman menetyksen korvaamiseksi. Esinevahingolla tarkoitetaan laissa samaa kuin vahingonkorvauslain 5 luvun 1 :ssä. Esinevahinko on kysymyksessä, kun vahinko kohdistuu välittömästi itse esineeseen siten, että esine tuhoutuu, vaurioituu tai häviää. Esinevahinkoihin luetaan myös esineen vahingoittumisesta aiheutuvat välilliset taloudelliset vahingot kuten työvälineiden vahingoittumisesta aiheutunut ansionmenetys. Muulla varallisuusvahingolla eli varallisuusvahingolla, joka ei ole esinevahinkoa eikä esinevahingosta aiheutuvaa taloudellista menetystä, tarkoitetaan laissa VahL 5:1 säädeltyä taloudellista vahinkoa, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. Osa VSL:n säännöksistä on sillä tavoin yleisiä, että ne koskevat sekä henkilövakuutusta että vahinkovakuutusta, mutta osa säännöksistä rajoittuu sääntelemään vain jompaa kumpaa näistä. Pelkästään henkilövakuutusta tai vahinkovakuutusta koskevissa säännöksissä on lisäksi rajauksia esimerkiksi siten, että osa henkilövakuutusta koskevista säännöksistä koskee vain henkivakuutusta, mutta ei muuta henkilövakuutusta ja vastaavasti laissa on vahinkovakuutusta koskevia säännöksiä, jotka koskevat vain määrätyn tyyppistä vahinkovakuutusta, esimerkiksi jäljempänä selostettavaa vastuuvakuutusta. 3.1.2. Soveltamisalan rajoitukset VSL ei koske lain 1.2 :n mukaan lakisääteistä vakuutusta. Laissa ei lähemmin määritellä, mitä lakisääteisellä vakuutuksella tarkoitetaan, mutta lakiehdotuksen perustelujen mukaan lakisääteinen on sellainen vakuutus, jonka ottaminen perustuu laissa säädettyyn velvollisuuteen. Lakisääteisille vakuutuksille on lisäksi tunnusomaista, että laissa on samalla säädetty vakuutusturvan keskeisestä sisällöstä samoin kuin sen henkilön oikeuksista, joka on vakuutuksen kohteena tai jonka hyväksi vakuutus on voimassa. VSL:a ei lain 1.2 :n mukaan sovelleta jälleenvakuutukseen. Jälleenvakuutuksella tarkoitetaan vakuutusta, jonka vakuutuksenantaja ottaa toiselta vakuutuksenantajalta kattaakseen itse myöntämästään vakuutuksesta eli nk. ensivakuutuksesta johtuvaa vastuutaan. Jälleenvakuuttaminen on laajalti kansainvälistä toimintaa, jossa sopimuksen tekee säännönmukaisesti kaksi vakuutusyhtiötä tasavertaisina sopimuspuolina. Jälleenvakuutustoiminnassa noudatetaan omaa erityistä usein kansainväliseen vakuutustoimintaan perustuvaa käytäntöä, johon VSL:n säännökset eivät luontevasti sovellu. 3.1.3. Liikenne- ja potilasvakuutuksen asema
VSL:a sovelletaan liikennevakuutukseen ja potilasvahinkolain mukaisiin vakuutuksiin, jollei näissä laeissa toisin säädetä. VSL on näiden lakien osalta täydentävä säännöstö, joka syrjäytyy siltä osin kuin mainituissa laeissa on VSL:sta poikkeavia säännöksiä. Sovellettavaksi tulevat mm. VSL:n vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta, vakuutusmaksun suorittamista ja vakuutusmaksusaatavan vanhentumista koskevat säännökset. 3.2. Käsitteiden määrittelyä 3.2.1. Laissa määritellyt käsitteet VSL 2 :ssä määritellään eräät keskeiset laissa käytetyt käsitteet. Näistä on jo edellä käsitelty henkilövakuutuksen ja vahinkovakuutuksen määrittelyt. Vakuutuksenantajalla tarkoitetaan laissa sitä, joka myöntää vakuutuksia. Vakuutuksenottajalla tarkoitetaan sitä, joka on tehnyt vakuutuksenantajan kanssa vakuutussopimuksen; jos vakuutukseen perustuva oikeus luovutetaan toiselle, luovutuksensaajaan sovelletaan, mitä vakuutuksenottajasta säädetään. Vakuutettu on se, joka on henkilövakuutuksen kohteena tai jonka hyväksi vahinkovakuutus on voimassa. Henkivakuutuksen vakuutettu on henkilö, jonka kuoleman tai elämisen varalta vakuutus on otettu. Tapaturmavakuutuksen vakuutettu on puolestaan henkilö, jonka tapaturmaisen loukkaantumisen tai kuoleman varalta vakuutus on otettu. Vakuutettu ja vakuutuksenottaja voivat olla yksi ja sama henkilö tai eri henkilöitä. Vakuutettu ja vakuutuksenottaja ovat eri henkilöitä esimerkiksi silloin, kun työnantaja ottaa työntekijälleen henkilövakuutuksen. Vakuutettu ei välttämättä ole se henkilö, joka on vakuutuksen perusteella oikeutettu korvaukseen. Jos henkilö ottaa esimerkiksi henkivakuutuksen kuolemansa varalta, on hän henkivakuutuksessa sekä vakuutuksenottaja että vakuutettu, mutta korvaus maksetaan hänen kuolemansa jälkeen jollekin muulle henkilölle. Myös vahinkovakuutuksessa vakuutuksenottaja ja korvauksen saaja voivat olla joko sama henkilö tai eri henkilöt. Esimerkiksi aviopuolison ottaessa vakuutuksen, joka kattaa myös toisen puolison omaisuuden, vakuutuksenottaja on omalta osaltaan sekä vakuutuksenottaja että korvauksen saaja, mutta sen lisäksi korvauksen saajana on hänen puolisonsa. Vahinkovakuutuksessa vakuutettu eli se, jonka hyväksi vakuutus on voimassa, ei välttämättä ole myöskään aina se henkilö, joka on oikeutettu korvaukseen. Esimerkiksi vastuuvakuutuksessa vahinkoa kärsinyt henkilö saattaa olla oikeutettu saamaan vakuutuskorvauksen suoraan vakuutuksenantajalta, mutta hän ei ole vakuutettu, vaan vakuutettu on se henkilö, jonka vahingonkorvausvastuun varalta vakuutus on voimassa. Ryhmävakuutuksen käsite on VSL:ssa monitahoinen. Ryhmävakuutus määritellään vakuutukseksi, jossa vakuutettuina ovat tai voivat olla vakuutuksen ottamista koskevassa sopimuksessa eli ryhmävakuutussopimuksessa mainitun ryhmän jäsenet. Sopimuksen osapuolina ovat vakuutuksenantaja ja ryhmän puolesta toimiva taho. Esimerkiksi työnantaja tai ammattiliitto tekee vakuutuksenantajan kanssa vakuutussopimuksen työntekijöittensä tai ammattiliiton jäsenten vakuuttamisesta. 9
Sopimuksessa määritellään se ryhmä, jonka jäsenet ovat vakuutettuina, mutta ryhmään kuuluvien jäsenten ei tarvitse olla tunnettuja tai nimeltä yksilöityjä. 3.2.2. VSL:n käytettyjä muita käsitteitä VSL:ssa käytetään monia vakuutusoikeudellisia käsitteitä, joita ei laissa kuitenkaan erikseen määritellä. Esimerkiksi lain 57 ja 58 :ssä säädetään omaisuuden tai "etuuden" vakuuttamisesta ilman, että laissa lähemmin määriteltäisiin, mitä etuudella tarkoitetaan. Etuus voidaan määritellä henkilön taloudelliseksi intressiksi esineeseen. Esineen omistajan intressi, etuus, esineeseen on mm. se, että esine säilyy vahingoittumattomana; ts. esineen arvo ei vahinkotapahtuman johdosta alene, mutta sen lisäksi hänen intressissään saattaa olla se, että hän voi käyttää esinettä. Myös muilla henkilöillä kuin esineen omistajalla saattaa olla etuus esineeseen. Jos esine on velan panttina - kiinteistö on esimerkiksi kiinnitetty velan vakuudeksi - kiinnityksenhaltijan intressissä on, että esine ei menetä sillä tavalla arvoaan, että sen vakuusarvo vähenee. Kiinnityksenhaltijalla on näin omistajan intressistä erottuva oma etuus esineeseen. VSL 26 ja 27 :ssä säännellään vaaran lisääntymisestä. Vaaralla tarkoitetaan vahingon tai haitan sattumismahdollisuutta. Vaara voidaan vakuutuksessa yksilöidä. Palovakuutus otetaan esimerkiksi palovaaran varalta; ts. sen riskin varalta, että etuus kärsii haittaa tai vahinkoa palon varalta. Murtovakuutuksessa taas vakuutus otetaan siltä varalta, että omaisuutta anastetaan tai vahingoitetaan sisään murtautuen. Henkivakuutus voidaan ottaa esimerkiksi sen vaaran varalta, että henkilö kuolee tapaturman johdosta. Vakuutusta ei yleensä oteta pelkästään tietyn yksilöidyn vaaran varalta, vaan vakuutus käsittää usein monia erityyppisiä vaaroja. Esimerkiksi palovakuutus käsittää säännönmukaisesti palovaaran lisäksi myös sen vaaran, että esine tuhoutuu salaman iskusta tai kärsii nokivahinkoja ilman, että tuli olisi syttynyt ja päässyt irti. Laajimmin erilaiset vaarat kattavat nk. kaikenvaravakuutukset eli all risk -vakuutukset. Niissä ei yksilöidä vaaratyyppejä, joiden varalta vakuutus otetaan, vaan vakuutus käsittää periaatteessa kaikenlaiset vaarat. Käytännössä vakuutus esiintyy kuitenkin harvoin näin laajana, sillä all risk -vakuutuksiinkin sisältyy säännönmukaisesti ehtoja, joissa vakuutuksen laajuutta on tavalla tai toisella supistettu. Esimerkkinä voidaan mainita merivakuutus, joka säännönmukaisesti käsittää kaiken sen vaaran, jolle vakuutettu etuus joutuu alttiiksi merikuljetuksen aikana. Merivakuutus käsittää paitsi meren aiheuttamat vaarat myös esimerkiksi palovaaran ja vaaran anastuksen varalta. Vakuutusta on kuitenkin rajattu siten, että se ei esimerkiksi käsitä sitä vaaraa, joka aiheutuu aluksen merikelvottomuudesta. VSL 28 ja 30 :ssä säädetään vakuutustapahtuman aiheuttamisesta. Vakuutustapahtumalla tarkoitetaan sen vaaran toteutumista, jonka varalta vakuutus on otettu. Jos vakuutus on otettu esimerkiksi palovaaran varalta, vaara toteutuu ja vakuutustapahtuma siis sattuu, kun etuus vahingoittuu tai tuhoutuu palossa. Kuoleman varalta otetussa henkivakuutuksessa vakuutustapahtumana on henkilön kuolema. Vastuuvakuutuksessa vastaavasti se, että henkilö joutuu vahingonkorvausvelvolliseksi. 10
3.2.3. Muita käsitteitä Vakuutussopimukseen perustuvia velvoitteita käsiteltäessä suoritetaan usein jako päävelvoitteeseen ja sivuvelvoitteisiin. Vakuutuksenottajan päävelvoite on vakuutusmaksun suorittaminen ja vakuutuksenantajan päävelvoitteena on puolestaan korvauksen suorittaminen. Päävelvoitteiden ohella VSL:iin sisältyy erilaisia näitä täydentäviä velvollisuuksia. Vakuutuksenantajalla on esimerkiksi laaja tiedonantovelvollisuus jo ennen vakuutussopimuksen solmimista, mutta myös sopimussuhteen kestoaikana. Lisäksi laissa on lukuisia säännöksiä, jossa vakuutuksenantaja velvoitetaan tekemään erilaisia huomautuksia ja muistutuksia vakuutuksenottajalle ja vakuutetuille. Vastaavasti vakuutuksenottajalla ja vakuutetulla on päävelvoitteen ohella sivuvelvoitteina esimerkiksi suojeluohjeiden noudattaminen ja pelastamisvelvollisuus. Vakuutukset ryhmitellään VSL:ssa henkilövakuutuksiin, jolloin vakuutuksen kohteena on luonnollinen henkilö, ja vahinkovakuutuksiin, joiden nojalla korvataan vakuutustapahtumasta aiheutuvat taloudelliset menetykset. Henkilövakuutukset ovat usein nk. summa- eli pääomavakuutuksia. Tällaiselle vakuutukselle on tunnusomaista, vakuutussopimuksessa sovittu summa maksetaan siitä riippumatta, aiheutuuko vakuutustapahtumasta vahinkoa vai ei. Summa- eli pääomavakuutuksen johdosta vakuutuskorvauksen saaneen taloudellinen asema voi näin parantua. Vakuutuksiin ei sovelleta nk. rikastumiskieltoa toisin kuin vahinkovakuutuksessa. Vahinkovakuutuksessa korvaukseen oikeutettu voi saada vakuutuksen nojalla vain vahinkonsa korvatuksi, mutta hän ei saa 'voittaa' taloudellista etua vakuutuksen johdosta. Vahinkovakuutuksessa noudatetaan siis samanlaista rikastumiskiellon periaatetta kuin vahingonkorvausoikeudessa. Tyypillinen vahinkovakuutus on esimerkiksi palovakuutus ja tyypillinen summavakuutus henkivakuutus. 3.3. Pakottavuus ja tahdonvaltaisuus 3.3.1. Yleistä VSL:n pakottavuus on ratkaistu lain 3 :ssä siten, että on erotettu eri henkilötahot toisistaan. Kolmannen henkilön asemassa oleviin nähden laki on pakottava, kun taas vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan välisessä suhteessa pakottavuus riippuu siitä, kuka on vakuutuksenottajana. Lisäksi eräiden vakuutusten ja määrätyssä asemassa olevien henkilöiden ottamien vakuutusten osalta lain säännökset ovat tahdonvaltaisia. Pakottavan sääntelyn tosiasiallista merkitystä kaventaa se, että vakuutuksen ydinsisällön määräävä vakuutuksen kohteen määrittely ja siihen liittyvien rajoitusehtojen sisältö on lailla sääntelemättä. Vakuutusoikeudessa on nimenomaan haluttu korostaa vakuutusyhtiöiden vapautta tuotekehittelyssä ja sitä koskevien valintojen tekemisessä, mitä riskejä halutaan vakuuttaa ja mitkä jätetään vakuutussuojan ulkopuolelle. 3.3.2. Kolmannen henkilön asema VSL 3.1 :n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa lain säännöksistä muun vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun kuin vakuutuksenottajan vahingoksi, on mitätön. VSL:ssa muulle vakuutetulle tai vakuutuskorvaukseen oikeutetuille kuin 11
vakuutuksenottajalle on säädetty tietyt oikeudet. Vakuutuksenantaja ja -ottaja eivät voi keskinäisin sopimuksin puuttua tällaisen vakuutetun tai vakuutuskorvaukseen oikeutetun haitaksi heidän oikeuksiinsa ja etuihinsa. Laki on säädetty tällaiseen kolmanteen tahoon nähden pakottavaksi, vaikka tällainen vakuutettu tai vakuutuskorvaukseen oikeutettu usein saa vakuutussopimuksen perusteella vain edun olematta itse velvoitettu eräitä sivuvelvoitteita lukuun ottamatta taloudellisiin suorituksiin tai muihin velvoitteisiin. Säännökset ovat tällaiseen kolmanteen tahoon nähden pakottavia siitä riippumatta, onko vakuutettu tai korvaukseen oikeutettu kuluttajan asemassa vai ei. 12 3.3.3. Pakottavuus vakuutuksenantajan ja -ottajan välisessä suhteessa VSL:n säännökset ovat VSL 3.2 :n mukaan vakuutuksenottajana olevan kuluttajan eduksi pakottavia. Lain säännöksiä edullisempien ehtojen ottaminen kuluttajan tekemään vakuutussopimukseen on sitä vastoin mahdollista. Kuluttajana pidetään luonnollista henkilöä, joka hankkii vakuutuksen (kulutushyödykkeen) pääasiassa muuhun tarkoitukseen kuin harjoittamaansa elinkeinotoimintaa varten (KSL 1:4). VSL on lisäksi pakottava sellaiseen elinkeinonharjoittajaan nähden, joka huomioon ottaen hänen elinkeinontoimintansa laatu ja laajuus sekä olosuhteet muutoin on vakuutuksenantajan sopijapuolena rinnastettavissa kuluttajaan. II. VAKUUTUSSOPIMUSOIKEUDEN YLEISET PERIAATTEET 1.TIEDONANTOVELVOLLISUUS 1.1. Yleistä Sopimusneuvotteluissa ja sopimusta päätettäessä on meneteltävä rehellisesti. Vaikka sopimuksen tekijöiden on perustettava tahdonilmaisunsa ensi sijassa omiin havaintoihinsa ja tietoihinsa, ei toinen sopimuspuoli saa johtaa toista harhaan tai käyttää hyväkseen tämän ymmärtämättömyyttä taikka erehdystä. Periaate käy ilmi mm. OikTL 3 luvussa säädetyistä oikeustoimen pätemättömyysperusteista. Sopijapuolille asetettu rehellisyyden ja kunniallisuuden vaatimus ei rajoitu pelkästään sellaisten toimien välttämiseen, joista aiheutuisi sopimuksen pätemättömyys. Sopijapuoli on muutoinkin velvollinen ilmoittamaan sopimuskumppanilleen seikasta, jota tämä ei tunne, mutta jolla on katsottava olevan asiassa keskeinen merkitys. Sopijapuolella on toisaalta myös oma-aloitteinen selonottovelvollisuus eikä hän saa pysyä passiivisena siihen luottaen, että sopimuskumppani selvittää hänelle kaikki tarpeelliset tiedot. Kummankin sopijapuolen on saatava hyötyä omasta taitavuudestaan sopimusneuvottelijana. Yksittäistapauksissa joudutaan viime kädessä kunkin tapauksen olosuhteiden perusteella ratkaisemaan, ovatko sopijapuolet täyttäneet toisiaan kohtaan tämän yleisen tiedonantovelvollisuuden. Vakuutussopimus on varallisuusoikeudellinen sopimus, johon sovelletaan selostettuja yleisiä sopimusoikeuden tiedonantovelvollisuutta koskevia periaatteita. Velvollisuus koskee niin vakuutuksenantajaa kuin -ottajaakin. Tiedonantovelvollisuudella on kuitenkin vakuutussopimusten osalta yleistä sopimusoikeuden
13 tiedonantovelvollisuutta korostetumpi merkitys, minkä vuoksi tiedonantovelvollisuudesta on VSL:iin otettu erityissäännökset. 1.2. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus 1.2.1. Yleistä Vakuutuksenantajalle VSL:ssa asetettu muita varallisuusoikeudellisia sopimuksia laajempi tiedonantovelvollisuus johtuu vakuutuksen luonteesta. Vakuutus on luonteeltaan aineeton hyödyke. Sen sisältö määräytyy VSL:n sekä vakuutussopimuksen ja sen ehtojen nojalla. Vakuutusta ottava joutuu säädösten, määräysten ja ehtojen nojalla muodostamaan käsityksensä vakuutuksesta. Hän ei voi samalla tavalla kuin esimerkiksi irtaimen esineen kaupassa sopimuksen kohteesta tekemiensä havaintojen, tarkastusten ja kokeilujen perusteella tehdä omakohtaisia päätelmiä, vaan hän joutuu säännönmukaisesti kirjallisesti esitettyjen kuvausten ja määrittelyjen pohjalta arvioimaan sopimuksen kohteen sisällön ja merkityksen. Jotta vakuutusta ottavalla olisi riittävät tiedot oman päätöksensä tekemiseksi, on vakuutuksenantajalle, joka on alan ammattilainen ja jonka toimien perusteella vakuutuksen sisältö pitkälti määräytyy, asetettu muita varallisuusoikeudellisia sopimuksia pitemmälle menevä tiedonantovelvollisuus. VSL:n vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta koskevia säännöksiä sovelletaan sekä vahinko- että henkilövakuutukseen. Vakuutusta ottavan tiedontarve on lisäksi erilainen sen mukaan, mistä vakuutussopimuksen vaiheesta on kysymys. Ennen vakuutussopimuksen solmimista vakuutuksen ottamista harkitseva tarvitsee osittain eri tietoja kuin vakuutussopimuksen voimassaoloaikana ja vakuutustapahtuman jälkeen. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta on tämän vuoksi tarkasteltava erikseen näinä eri ajanjaksoina. Vakuutuksenantajalla on lisäksi VSL:n mukaan useissa eri tilanteissa ilmoitus- tai huomautusvelvollisuus. VSL:n säännösten ohessa vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuteen saattaa tulla sovellettavaksi kuluttajien osalta kulutushyödykkeiden markkinointia koskevat kuluttajansuojalain säännökset ja elinkeinonharjoittajien osalta sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annettu laki. 1.2.2. Tiedonantovelvollisuus ennen sopimuksen päättämistä Ennen vakuutussopimuksen päättämistä vakuutuksenantajan on annettava vakuutuksenhakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot. Tällaisia tietoja ovat mm. tiedot vakuutusmuodoista, vakuutusmaksuista ja vakuutusehdoista. Tiedonantovelvollisuuden sisältöä ja antamistapaa ei ole laissa yksityiskohtaisesti osoitettu. Annettavien tietojen yksityiskohtaisuus ja se, missä yhteydessä ja miten tietoja on annettava, jää riippumaan otettavasta vakuutuksesta ja vakuutuksen ottamistilanteesta. Vakuutuksenantaja voi antaa tietoja vakuutuksistaan ja niiden sisällöstä jo markkinointivaiheessa - esimerkiksi suoramarkkinointikirjeissä - mutta tietojen antaminen voi yhtä hyvin tapahtua yksilöllisesti vakuutusta hakevalle. Tiedonantovelvollisuus voidaan täyttää joko suullisesti tai kirjallisesti, sillä vakuutuksenantajalle ei ole laissa asetettu velvollisuutta henkilökohtaiseen suulliseen tiedottamiseen vakuutusta hakevalle.
Vakuutuksenantajan on annettava tiedot oma-aloitteisesti. Jos kysymys on vakuutuksenhakijan kannalta merkittävästä vakuutuksesta - esimerkiksi pitkäaikaisesta ja vakuutusmaksuiltaan merkittävästä eläkevakuutuksesta - annettavien tietojen on oltava yksityiskohtaisemmat kuin merkitykseltään vähäarvoisissa vakuutuksissa. Rajanveto saattaa kuitenkin olla vaikeaa, sillä esimerkiksi lyhytaikaiseen vakuutusmaksuiltaan usein huokeaan matkavakuutukseen saattaa sairastumistapauksissa liittyä suurehkojakin taloudellisia intressejä. Vakuutuksenantajan on annettava vakuutusta hakevalle vakuutustarpeen arvioimiseksi tarpeelliset tiedot. Lainkohdan perustelujen mukaan vakuutustarpeen arvioimiseksi tarpeelliset tiedot ovat vakuutusta hakevalle tärkeitä sen selvittämiseksi, johtaako tarjottu vakuutus päällekkäiseen vakuutusturvaan hakijalla jo mahdollisesti olevien vakuutusten kanssa. Hakija saattaa esimerkiksi olla työntekijäin ryhmähenkivakuutuksen piirissä, mikä saattaa vaikuttaa siihen, onko hänellä tarvetta ottaa yksilöllinen henkivakuutus. Kotivakuutukseen voi myös sisältyä matkatavaravakuutus tai yksityistapaturmavakuutus, jolloin erilliset vastaavat vakuutukset voivat olla tarpeettomia. Velvollisuus antaa vakuutuksenhakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi tarpeelliset tiedot ei sitä vastoin velvoita vakuutuksenantajaa ryhtymään mihinkään riskikartoitukseen vakuutuksenhakijan osalta. Vakuutuksenantaja ei esimerkiksi ole velvollinen ryhtymään selvittämään, kuinka todennäköinen vahinkoriski vakuutuksenhakijalla omaisuutensa osalta saattaa olla. Vakuutustarpeen arvioimiseksi annettavien tietojen lisäksi vakuutuksenantajan on annettava vakuutuksenhakijalle tarpeelliset tiedot vakuutuksen valitsemiseksi. Tämän mukaisesti vakuutuksenantajan on selvitettävä hakijalle mm. eri vakuutusten laajuus, vakuutusmaksut ja niiden maksamiseen liittyvät periaatteet, vastuun alkaminen, vakuutusehdot, korvauksen maksamisperiaatteet ja muut vastaavat seikat, jotta vakuutusta hakeva voi ottaa itselleen vakuutustarpeensa tyydyttämiseksi parhaiten sopivan vakuutuksen. Vakuutuksenantajan on täyttääkseen tiedonantovelvollisuutensa selvitettävä esimerkiksi vakuutusturvan sisältö eri vakuutuksissa, vakuutusten keskeiset korvausperusteet, omavastuumäärät, korvauksen alentamis- ja epäämisperusteet samoin kuin vakuutuksen irtisanomiseen ja lakkaamiseen liittyvät ehdot. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus rajoittuu yhtiön omiin vakuutuksiin. Tiedonantovelvollisuus ei ulotu muiden vakuutuksenantajien kilpaileviin vakuutuksiin. Jos vakuutusta hakeva tahtoo vertailla eri vakuutuksenantajien vakuutuksia ja näin valita itselleen edullisimman vakuutuksen, hänen on käännyttävä itse eri vakuutuksenantajien puoleen tietojen saamiseksi kunkin vakuutuksista. Tiedonantovelvollisuuden piiriin kuuluu myös ilmoittaa vakuutusturvan olennaisista rajoituksista. Olennaisuutta on tällöin arvioitava sen mukaan, mitä tavallisen vakuutusta harkitsevan henkilön voidaan olettaa pitävän kyseisessä vakuutuksessa tärkeänä. Tällaisia rajoituksia ovat mm. ehdot, joilla määrätyt vahingot suljetaan vakuutuksen korvauspiirin ulkopuolelle. Esimerkkinä voidaan mainita vastuuvakuutuksen rajoitus, jonka mukaan vakuutuksesta ei yleensä korvata sopimuksen rikkomisesta aiheutuvia vahinkoja. Olennaisena on pidettävä myös vastuuvakuutuksen nk. haltuunottoehtoa; ts. ehtoa, jonka mukaan vakuutuksesta ei 14
korvata lainatulle tai säilytettävänä olevalle omaisuudelle aiheutettua vahinkoa. Vastaavasti esimerkiksi oikeusturvavakuutukseen sisältyy usein ehtoja asiaryhmistä, jotka on suljettu vakuutuksen korvauspiirin ulkopuolelle. Henkilövakuutuksessa ilmoitettavina rajoituksina tulevat kysymykseen mm. ne, jolloin hakijan terveydentila estää vakuutuksen myöntämisen. Tiedonantovelvollisuutta lisäävänä seikkana saatetaan pitää myös sitä, jos vakuutuksen korvauspiiri on olennaisesti suppeampi kuin muiden vakuutusyhtiöiden vastaavissa vakuutuksissa. Sama koskee muita vakuutusehtojen sisältämiä poikkeuksia tavanomaisesta ehtokäytännöstä silloin, kun poikkeus on vakuutuksenottajan kannalta epäedullinen. Kosketeltujen nimenomaisten rajoitusehtojen ohessa vakuutuksenhakijalle on kerrottava myös keskeiset vakuutuksenottajan tai vakuutetun toimintaan liittyvät korvausvelvollisuuden rajoitukset. Esimerkkinä voidaan mainita vakuutuksenottajan tiedonantovelvollisuus ja suojeluohjeet. Ne ovat säännönmukaisesti sellaisia keskeisiä asioita, jotka vakuutuksen hakijalle tulee osoittaa ennen vakuutussopimuksen solmimista. Samalla on kerrottava myös se, mitä seuraamuksia aiheutuu, jos tiedonantovelvollisuus laiminlyödään tai suojeluohjeita ei noudateta. Sijoitussidonnaisissa vakuutuksissa tiedonantovelvollisuus kohdistuu keskeisiltä osin sijoitusriskin sisältöön ja sijoituksen tuoton määräytymiseen. Sijoitusvakuutukset ovat viime vuosina tuottaneet varsin runsaasti Vakuutuslautakunnan ratkaistuja erimielisyyksiä. Lautakunnan käytännössä on todettu, että sijoitussidonnaisessa vakuutuksessa vakuutuksenantajan tulee selkeästi ilmoittaa, että vakuutukseen liitettäviin sijoitusinstrumentteihin liittyy aina riski siitä, että sijoitetulle pääomalle ei ehkä kerrykään tuottoa, ja erityisesti, että vastapainona tuotto-odotuksille sijoitettua pääomaa voi myös sopimuksessa menettää. Lautakunta on myös painottanut sitä, että vakuutuksenottajalle mahdollisesti esitettävistä vakuutuksen tuottoa koskevista laskelmista tulee ilmetä, että kyse on vain arviosta. Vakuutuksenantajan ei tarvitse antaa tietoja, jos vakuutuksenhakija ei niitä halua tai tietojen antaminen tuottaisi kohtuutonta hankaluutta. Pelkästään hakijan passiivisuus tai se, ettei hän pyydä tietoja, ei riitä osoittamaan, että hakija ei halua tietoja. Jotta tiedot voidaan jättää antamatta sen vuoksi, ettei hakija niitä halua, pitää tästä olla joko hakijan nimenomainen ilmoitus tai olosuhteista tulee muutoin selvästi käydä ilmi, ettei hakija halua tietoja. Tämä saattaa käydä olosuhteista ilmi esimerkiksi siten, että hakija on lähettänyt vakuutushakemuksen postitse ja pyytänyt saattamaan vakuutuksen välittömästi voidaan. Vakuutuksenantaja ei ole tällöin velvollinen - eikä oikeutettu - lykkäämään vakuutuksen voimaansaattamista sillä perusteella, että hakijalle ei ole voitu antaa hakemisvaiheessa vakuutuksen sisällöstä tarkkoja tietoja. Kohtuutonta hankaluutta tietojen antaminen tuottaisi vakuutuksenantajalle esimerkiksi silloin, jos vaadittaisiin, että automaatista vakuutuksen ottavalle pitäisi ennen vakuutuksen ottamista antaa edellä selostettuja tietoja. Automaatista vakuutuksen ottava ei voi vedota vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiin, vaan hänen on ennen vakuutuksen ottamista pyrittävä vakuutuksenantajaan yhteyttä ottamalla saamaan tietoja vakuutuksesta tai tyydyttävä automaatista ottamansa vakuutuksen sisältöön. 15
Vakuutussopimuksen päättäminen voi tapahtua vakuutusmeklarin myötävaikutuksella tai välityksin. Vakuutusmeklarin tulee VakuutusedustusL 24 :n mukaan selvittää toimeksiantosopimuksen mukaisessa laajuudessa asiakkaansa vakuutusturvan tarve. Tämän pohjalta meklarin tulee tehdä ehdotus vakuutustarpeen kattamiseksi asiakkaan etujen vaatimalla tavalla. Vakuutusmeklari toimii näin vakuutuksenottajan asiamiehenä, joten tiedoilla, jotka vakuutuksenantaja antaa meklarille, on sama oikeudellinen vaikutus kuin jos ne olisi annettu vakuutuksenottajalle. Vakuutusmeklarin on toisaalta VakuutusedustusL 25 :n mukaan huolehdittava siitä, että asiakas saa ennen vakuutussopimuksen päättämistä kaikki vakuutustarpeen arvioinnin ja vakuutuksen valitsemisen kannalta tarpeelliset tiedot, kuten tietoja tarjolla olevista vakuutusmuodoista, vakuutusmaksuista ja vakuutusehdoista. Tietoja antaessaan vakuutusmeklarin tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin. Tietojen antamisen tulee lain mukaan perustua riittävien monien markkinoilla tarjolla olevien vakuutusten tasapuoliseen analyysiin. Tietojen antamistavasta ja muodosta määrätään VakuutusedustusL 20.1,1-3 :ssä. VSL:a säädettäessä ei vakuutusmeklarin asemaa vakuutuksenhakijan edustajana ole vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden osalta erikseen käsitelty. Vakuutuksenantajalla on vakuutusmeklariakin käytettäessä vastuu omista markkinointitiedoista ja esitteistään, mutta muutoin ei vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuus vakuutusmeklaria kohtaan ole yhtä laaja ja yksityiskohtainen kuin se muutoin on VSL 5 :n mukaan. 1.2.3. Tiedonantovelvollisuus vakuutuksen voimassaoloaikana Vakuutuksenantajan on VSL 7 :n mukaan lähetettävä vakuutuksenottajalle vuosittain tieto vakuutusmäärästä ja muista sellaisista vakuutusta koskevista seikoista, joilla on vakuutuksenottajalle ilmeistä merkitystä. Tiedonantovelvollisuus vakuutuksen voimassaoloaikana koskee vakuutusmäärää ja muita sellaisia vakuutusta koskevia seikkoja, joilla on vakuutuksenottajalle ilmeistä merkitystä. Näistä seikoista on ilmoitettava, olipa niissä tapahtunut muutoksia tai ei. Ilmoitusvelvollisuus on olemassa, vaikka tiedot olisi jo ilmoitettu vakuutuksenottajalle aikanaan vakuutusta otettaessa. Tietojen toistaminen on perusteltua, jotta vakuutuksenottaja voi tarkistaa tietojen ajanmukaisuuden, esimerkiksi sen, onko vakuutuksen vakuutusmäärä asianmukainen. Vakuutusmäärän ohessa merkityksellisiä seikkoja, joista on vuosittain ilmoitettava, ovat esimerkiksi tiedot omavastuun määrästä, henkilövakuutuksen mahdollisesta säästöosuudesta eli takaisinostoarvosta ja edunsaajamääräyksestä. Yhdistelmävakuutuksissa merkityksellisenä voidaan pitää vastaavasti sitä, mitä vakuutusmuotoja yhdistelmään sisältyy. Vakuutuksenottajan halutessa muuttaa voimassa olevaa vakuutustaan VSL 5 ja 7 :ien tiedonantovelvollisuussäännökset eivät suoraan sovellu. Vakuutuksenottajan tarve saada tietoa harkitsemansa muutoksen tarkoituksenmukaisuuden arvioimiseksi on näissä tapauksissa kuitenkin yleensä samanlainen kuin vakuutusta ensimmäistä kertaa otettaessa. Vakuutuslautakunnan käytännössä on yleisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin ja VSL 7 :n säännökseen, jossa vakuutuksenantajalle on lähtökohtaisesti asetettu velvollisuus antaa vakuutuksenottajalle velvollisuus tietoa sellaisista vakuutussopimusta koskevista seikoista, joilla tälle on ilmeistä merkitystä, 16
17 viitaten katsottu informointivelvollisuuden olevan muutostilanteessa paljolti samankaltainen kuin vakuutusta otettaessa. Vakuutustapahtuman sattumisen jälkeen vakuutuksenantajalla on tiedonantovelvollisuus sitä kohtaan, jolla on oikeus vaatia korvausta vakuutuksenantajalta. Jos korvaukseen oikeutettu on vakuutuksenottaja, tiedot annetaan hänelle, mutta jos korvaukseen oikeutettuna on hänen sijastaan tai ohellaan myös muu henkilö, tiedot on annettava myös tälle. Tällaisia korvaukseen oikeutettuja henkilöitä voivat olla vakuutettu, edunsaaja ja eräissä tapauksissa vastuuvakuutuksen osalta vahinkoa kärsinyt. Vakuutuksenantajan on annettava heille tietoja esimerkiksi vakuutuksen sisällöstä, korvausmääristä ja korvauksen hakemisesta ja maksamisesta. 1.3. Laiminlyönnin oikeusseuraamukset 1.3.1. Yleistä Jos vakuutuksenantaja ei täytä edellä tarkasteltua tiedonantovelvollisuuttaan, oikeusseuraamukset ovat erilaiset siitä riippuen, millä tavalla tiedonantovelvollisuus on laiminlyöty ja mihin säännöksiin tai oikeusperiaatteisiin vakuutuksenottaja vaateensa perustaa. Hän voi vedota VSL 9 :n vastuusäännökseen, jolloin vakuutussopimuksen sisältö määräytyy tämän säännöksen mukaan. Jos vakuutuksenottaja on kärsinyt vakuutuksenantajan tiedonantovirheen johdosta vahinkoa, hän voi mainitusta 9 :n säännöksestä riippumatta perustaa vaateensa vahingonkorvaussäännöksiin. Vakuutussopimuksiin sovelletaan myös yleisiä varallisuusoikeudellisia periaatteita, jolloin vakuutuksenantajan tiedonantovirheen vuoksi voivat tulla sovellettaviksi esimerkiksi sopimuksen pätemättömyyttä koskevat säännökset. Käytännössä VSL 9 :n vastuusäännöksellä on kuitenkin suurin merkitys tiedonantovirhetapauksissa. 1.3.2. VSL 9 :n mukainen oikeusseuraamus Jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää. Vakuutussopimuksen sisältö määräytyy VSL 9 :n mukaan, jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa. Lain perustelujen mukaan markkinoinnilla tarkoitetaan samaa kuin KuluttajansuojaL 1 luvun 1 :ssä. Siihen kuuluvat näin ollen vakuutusten tarjonta, myynti, mainonta ja muu myynninedistämistoiminta, mutta lainkohdan perustelujen mukaan myös suullisesti esimerkiksi sopimusneuvottelujen yhteydessä vakuutuksesta annetut tiedot. Vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli aihetta käsittää, jos vakuutuksenantaja ei ole antanut vakuutuksesta vakuutuksenottajalle tarpeellisia tietoja tai annetut tiedot ovat virheellisiä tai harhaanjohtavia. Vakuutus voi tällöin muodostua sisällöltään myös sellaiseksi, että vakuutuksenantaja ei muutoin tämänsisältöisiä vakuutuksia myönnä. Tarpeellisia tietoja ovat ne, jotka vakuutuksenantaja on VSL 5 :n nojalla velvollinen ennen sopimuksen päättämistä vakuutuksenhakijalle antamaan.
Vakuutuksenottajalle annetuilla puutteellisilla ja virheellisillä tiedoilla on hänelle merkitystä vain, jos vakuutussopimuksen sisältö on niiden johdosta hänelle edullisempi kuin mihin sopimuksen ehdot muutoin johtavat. Jos sopimuksen ehdot sellaisenaan johtavat hänelle puutteellisten ja virheellisten tietojen nojalla muodostunutta käsitystä edullisempaan tulokseen, vakuutuksenottaja voi saattaa sopimuksen voimaan sellaisenaan vetoamatta annettuihin puutteellisiin tai virheellisiin tietoihin. Kun vakuutussopimuksen katsotaan olevan VSL 9 :n nojalla voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää, vakuutuksenottajan aiheellisen käsityksen arviointi tulee perustua objektiivisiin näkökohtiin eli miten tavallinen vakuutuksenhakija kyseisessä tilanteessa olisi asian ymmärtänyt. Vakuutuksenottajalta voidaan esimerkiksi edellyttää, että hän perehtyy vakuutuksenantajan vakuutussopimuksen tekemistä varten annettuihin vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeellisiin tietoihin. Vakuutussopimuksen sisältö määräytyy VSL 9 :n mukaan siitä riippumatta, johtuuko tiedon puutteellisuus tai virheellisyys antajan huolimattomuudesta vai ei. Lainkohtaa sovelletaan, vaikka puutteellisen tai virheellisen tiedon antaminen olisi tapahtunut hyvässä uskossa taikka anteeksiannettavasta erehdyksestä. Vakuutussopimus määräytyy VSL 9 :n mukaan sekä silloin, kun vakuutuksenantaja että silloin, kun vakuutuksenantajan edustaja on antanut puutteellisia tai virheellisiä tietoja. Vakuutuksenantajan edustajalla tarkoitetaan henkilöä, jolla on asemansa tai tehtävän määrittelynsä taikka toimeksiannon perusteella kelpoisuus antaa tietoja vakuutuksesta vakuutuksenantajan lukuun. Selostettuja vastuuperiaatteita on sovellettava myös vakuutuksen voimassaoloaikana annettuihin puutteellisiin, virheellisiin taikka harhaanjohtaviin tietoihin, jos niiden voidaan katsoa vaikuttaneen vakuutuksenottajan menettelyyn. Eroavuutena vakuutuksen hakemisvaiheen tilanteeseen verrattuna on tällöin kuitenkin se, että vakuutussopimuksen ehdoista on jo 'kerran' sovittu ja vakuutuksenottaja on saanut niistä tiedon. Vastuuta on tämän vuoksi arvioitava eri tavoin siitä riippuen minkälaisista virheellisistä tai puutteellisista tiedoista kulloinkin on kysymys. Jos vakuutuksenantaja antaa vakuutuksen voimassaoloaikana tapahtuvista vakuutussopimuksen muutoksista puutteellisia, virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja, muutokset ovat voimassa sen sisältöisinä kuin vakuutuksenottajalla on saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää. Vakuutuksenottaja on tällöin asiallisesti samassa asemassa kuin silloin, kun hän olisi hakemassa uutta vakuutusta. VSL 9 :n mukainen vastuu puutteellisista ja virheellisistä tiedoista aiheuttaa sen, että vakuutussopimus on voimassa koko sovitun vakuutusajan sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella aihetta käsittää. Jos esimerkiksi vakuutukseen sisältyvää olennaista rajoitusehtoa ei ole tuotu esiin, vakuutuksenantaja ei voi soveltaa tätä rajoitusehtoa. Vakuutus on voimassa ilman rajoitusehtoa koko sopimuksen voimassaoloajan eikä vakuutuksenantaja voi sillä perusteella, että hän havaitsee antaneensa puutteellisia tai virheellisiä tietoja, irtisanoa sopimusta tai saada sitä muutoinkaan lakkaamaan. Tällä seikalla on keskeinen 18
merkitys erityisesti henkilövakuutuksissa, joissa vakuutuksenantajan mahdollisuudet irtisanoa vakuutus tai saada se muutoin päättymään, ovat rajoitetut. Vakuutussopimuksen voimassaoloaikana annetuista tiedoista ovat kuitenkin ne, jotka vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutustapahtuman sattumisen jälkeen antanut tulevasta korvauksesta, poikkeusasemassa. Tällaiset tiedot eivät sido vakuutuksenantajaa eikä vakuutuksenottaja voi puutteellisia ja virheellisiä tietoja koskevaan vastuusäännökseen vetoamalla vaatia korvauksen maksamista tällaisten ennakkotietojen perusteella. Korvauksesta vakuutustapahtuman jälkeen annettujen tietojen asettaminen poikkeusasemaan johtuu siitä, että vakuutustapahtuman satuttua korvaukseen oikeutettu haluaa usein tietoja maksettavasta korvauksesta tilanteessa, jossa vakuutuksenantaja ei ole vielä voinut yksityiskohtaisesti tutustua vakuutustapahtuman olosuhteisiin. Hyvä vakuutustapa edellyttää kuitenkin, että korvausta hakevalle voidaan jo tässä vaiheessa antaa yleisluonteinen kuva korvauksesta ja sen maksamisesta. Korvausratkaisu tehdään kuitenkin vakuutustapahtumasta saatujen tietojen perusteella laissa säädetyn ajan kuluessa eivätkä usein puutteellisten tietojen nojalla annetut ennakkotiedot korvauksesta tämän vuoksi voi sitoa vakuutuksenantajaa. 1.4. Vakuutuksenantajan muu tiedonantovelvollisuus Edellä selostetun vakuutussopimusta yleisesti koskevan tiedonantovelvollisuuden lisäksi vakuutuksenantajalle on laissa asetettu velvollisuus ilmoittaa vakuutuksenottajalle määrättyjä yksilöityjä tietoja. Esimerkiksi kun henkivakuutus päättyy takaisinoston vuoksi, vakuutuksenottajalla on oikeus ilman selvitystä terveydentilastaan saada jatkovakuutus määrätyn ajan kuluessa takaisinostosta. Vakuutuksenantajan on takaisinoston yhteydessä ilmoitettava tästä mahdollisuudesta vakuutuksenottajalle (VSL 14.2 ). Vakuutuksenottaja on jäljempänä lähemmin selostettavalla tavalla velvollinen ilmoittamaan vakuutuksenantajalle muun ohessa vaaran lisääntymisestä, mutta vakuutuksenantajan on maksulipun lähettämisen yhteydessä muistutettava vakuutuksenottajaa tästä velvollisuudesta (VSL 26.1 ). Korvaushakemukseen antamassaan ratkaisussa vakuutuksenantajan on niin ikään ilmoitettava, millä tavalla asia voidaan saattaa tuomioistuimen tai vakuutusalan lautakunnan käsiteltäväksi (VSL 8 ). Näitä ja muita vastaavia tiedonantovelvollisuuden tilanteita tarkastellaan jäljempänä kunkin tällaisen tiedonantovelvollisuuden sisältävän lainkohdan yhteydessä. 1.5. Vakuutuksenottajan ja vakuutetun tiedonantovelvollisuus 1.5.1. Tiedonantovelvollisuus vakuutusta solmittaessa Vakuutuksenantajan on voidakseen arvioida vakuutuksella kannettavakseen ottamansa vastuun pyrittävä saamaan tiedot ja selvityksen vakuutuskohteen vahinkoriskistä ja siihen vaikuttavista seikoista. Nämä tiedot ovat säännönmukaisesti vakuutusta hakevalla. Vakuutuksenantaja voi tosin suorittaa vakuutuskohteen tarkastuksen, mutta tähän ei esimerkiksi massavakuutusten osalta ole käytännössä mahdollisuuksia. Tämän vuoksi vakuutuksenantaja joutuu luottamaan vakuutuksenhakijalta saamiinsa tietoihin ja arvioimaan vastuunsa niiden perusteella. Toisaalta vakuutuksenottaja ei usein tiedä eikä hänen voida edellyttää tietävän, mitkä seikat kulloinkin ovat merkityksellisiä vakuutuksenantajan harkitessa 19
vakuutussopimuksen solmimista. Tämän vuoksi vakuutuksenantajan asiana on tiedustella vakuutuksenhakijalta tietoja ja seikkoja, jotka ovat hänelle merkityksellisiä vakuutusta myönnettäessä. VSL:n vakuutuksenottajan tiedonantovelvollisuutta koskevissa säännöksissä on edellä mainitut niin vakuutuksenantajan kuin vakuutuksenottajankin edut pyritty ottamaan huomioon. VSL 22 :n mukaan vakuutuksenottajalla ei ole oma-aloitteista tiedonantovelvollisuutta, vaan hänen velvollisuutensa rajoittuu siihen, että hän antaa oikeat ja täydelliset vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenantajan vastuun arvioimisen kannalta. Hänellä on siis totuudenmukainen kysymyksiin vastaamisvelvollisuus. Toisaalta vakuutuksenantajan asiana on tiedustella niitä seikkoja, joilla on vakuutusta myönnettäessä merkitystä ja muotoilla tätä koskevat kysymykset. Vakuutuksenantaja kantaa riskin siitä, että kaikki tarpeelliset tiedot tulevat kysytyiksi ja että esitettävät kysymykset ovat yksiselitteisiä ja selviä. Riskin kysymysten tulkinnanvaraisuuksista kantaa vakuutuksenantaja ja vastaavasti vakuutuksenhakija vastaa siitä, että vastaukset ovat totuudenmukaisia ja oikeita. Tiedonantovelvollisuus koskee ainoastaan seikkoja, joilla voi olla merkitystä vakuutuksenantajan vastuun arvioimisen kannalta. Vakuutuksenantajan kannalta merkitykselliset tiedot vaihtelevat sen mukaan, mistä vakuutuksesta on kysymys. Ne tiedot, jotka ovat vakuutuksenantajan vastuun kannalta merkityksellisiä vahinkovakuutuksessa eivät usein ole sitä henkilövakuutuksessa. Myös eri henkilövakuutustyypeissä saattaa eri tiedoilla olla erilainen merkitys. Vahinkovakuutuksessa merkityksellisiä seikkoja ovat mm. tiedot omaisuuden laadusta, sijaintipaikasta, rakennusten osalta varustetasosta ja siinä harjoitetusta toiminnasta, edelleen vakuutuskohteen vahinkoa estävistä laitteista ja muista vastaavista seikoista. Henkilövakuutuksessa tyypillinen vakuutuksenantajalle merkityksellinen tieto on vakuutetun terveydentila. Merkitystä ei ole pelkästään vakuutuksenottamishetken terveydentilalla, vaan myös aikaisemmin terveydentilassa tapahtuneet muutokset - esimerkiksi aikaisemmin sairastetut sairaudet - voivat olla vakuutuksenantajan kannalta merkityksellisiä. Terveydentilan ohessa vakuutetun iällä on usein vakuutuksenantajan kannalta merkitystä niin henkivakuutuksessa kuin tapaturmavakuutuksessakin. Erilaisten ammattien välillä on myös eroavuuksia niiden vaikutuksessa sairastumisalttiuteen tai kuolleisuuteen, minkä vuoksi vakuutetun ammatilla on usein merkitystä vakuutuksenantajalle. Merkitystä voi olla myös harrastuksilla, sillä eri harrastuksissa vammautumisriski on esimerkiksi erilainen. Vakuutuksenantajalle merkityksellisiä seikkoja voivat olla myös asuinpaikka, vakuutetun sukulaisia koskevat tiedot ja jopa tiedot vakuutuksenottajan taloudellisesta asemasta. Tiedonantovelvollisuus koskee sekä vakuutuksenottajaa että vakuutettua. Jos he ovat eri henkilöitä, kumpikin on velvollinen antamaan oikeat ja täydelliset vastaukset vakuutuksenantajan esittämiin kysymyksiin. Tilanne voi kuitenkin usein tällöin olla se, etteivät molemmat tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Tällöin tiedonantovelvollinen on se, jolla on kysymykseen vastaamiseksi tarpeelliset tiedot. Esimerkiksi henkilövakuutuksessa vakuutuksenottajan ja vakuutetun ollessa eri henkilöitä vakuutettu on säännönmukaisesti se henkilö, joka pystyy vastaamaan oikein ja täydellisesti omaa vakuutuskelpoisuuttaan koskeviin kysymyksiin. 20