Ihmisjäänteiden tutkimuksen historiaa Oulun yliopistossa

Ihmisjäänteiden tutkimuksen historiaa... Ihmisjäänteiden tutkimuksen historiaa Oulun yliopistossa Sirpa Niinimäki, Juho-Antti Junno, Markku Niskanen & Milton Nuñez Johdanto Suomen happamassa maaperässä ihmisjäänteet maatuvat noin tuhannessa vuodessa, joten hyvin säilynyt arkeologinen luumateriaali on meillä suhteellisen harvinaista (Niinimäki 2005). Oulun yliopistossa arkeologisten ihmisjäänteiden tutkimus aloitettiin vuonna 1978, kun silloin historian laitoksen alaisuudessa ollut arkeologian oppiaine suoritti Rovaniemen maalaiskunnan Nivankylässä Hiukan myöhäisrautakautisen ruumishautauksen kaivaukset (Koivunen 1978). Yhä historian laitoksen alaisuudessa arkeologian oppiaine kaivoi Keminmaan Valmarinniemen kirkkomaata kesällä 1981 johtajanaan Pentti Koivunen. Valmarinniemen kirkko on toinen Kemijokisuun keskiaikaisista kirkoista, joista toinen, Keminmaan kivikirkko, vihittiin käyttöön luultavasti noin 1550-luvulla. Kemin seurakunnan ja kirkon voi Koivusen mukaan kuitenkin sanoa varmuudella olleen olemassa jo 1300-luvun puolivälin tienoilla (Koivunen 1982: 41). Keminmaan Valmarinniemeä koskevan tutkimuksen tavoitteena oli todistaa, että keskiajan lopulla rakennetut Peräpohjolan kirkot eivät olleet irrallisia ilmiöitä, vaan ennemminkin osoitus yleisestä kirkollisesta järjestäytymisestä, jolla oli pitkät perinteet. Toisena tavoitteena oli tavoittaa keskiajan suomalainen fyysisenä olentona (Koivunen 1982: 41). Nämä havainnot oli tarkoitus tehdä antropologisesti. Kyseessä oli erittäin laaja lähes koko hautausmaan käsittänyt kaivausalue, joka kattoi 1600 neliömetriä. Kenttätöissä löydettiin 151 hautakuviota, joista 88 tutkittiin. Haudoissa saattoi olla myös useamman vainajan jäänteet, tavallisimmin aikuinen ja lapsi. Kenttätöitä vaikeutti sateinen sää, joka toisaalta myös hyödytti kaivausten dokumentointia: kosteassa maassa kokonaan maatuneen hautakuvio näkyi tummempana läikkänä erottuen vaaleammasta pohjamaasta. Useasta yksilöstä oli jäljellä myös luumateriaalia, lähinnä kallonluita. Erikoiseksi Valmarinniemen tekivät kymmenkunta polttohautausta sekä se että koko keskiaikainen kalmisto oli säilynyt häiriintymättömänä (Koivunen 1982; 1997). Valmarinniemen aineistosta tehtiin kaksi pro pradu -tutkielmaa, Ulla Siuruan hampaistotutkimus vuodelta 1995 ja Kirsi Jylkän keskiaikaisten rahojen tutkimus vuodelta 2008. Lisäksi Valmarinniemeä on tarkemmin käsitellyt Pentti Koivunen Keminmaan historiassa (1997) ja Kirsti Paavola väitöskirjassaan (Paavola 1998). Valmarinniemen ja Nivankylän ihmisjäänteiden lisäksi Oulun yliopistossa on tutkittu Vesa Laulumaan suorittamien Manamansalon hautausmaan kenttätöiden yhteydessä löytyneitä ihmisjäänteitä. Vaalan Manamansalon Vanhan hau- 1 Niinimäki et al.indd 1 19.5.2009 22:46:10

Sirpa Niinimäki et al. tausmaan kaivaukset suoritettiin vuosina 1989 ja 1991. Kenttätöiden perusteella hautausten kokonaismääräksi arvioitiin noin 700 900 kpl, joista vuonna 1991 kaivettiin 6 hautaa. Vainajien jäänteitä säilytetään Oulun yliopiston osteologian laboratoriossa. Hautausmaa on otettu käyttöön todennäköisimmin 1500-luvun puolivälin jälkeen, ja hautojen suuren määrän perusteella voidaan olettaa hautausmaata käytetyn aina 1500-luvun loppuun saakka (Laulumaa 1994). Kirsti Paavola on tehnyt useita kenttätutkimuksia ihmisjäänteisiin liittyen. Paavola on ollut erityisen aktiivinen Oulussa ja sen ympäristössä, erityisesti Hailuodossa, Kempeleessä ja Haukiputaalla. Hailuodossa Paavola tutki useita hautauksia vuonna 1620 rakennetun puukirkon paikalta vuosina 1985 1987. Tutkimukset jatkuivat väitöskirjaa varten vuonna 1996, jolloin Paavola inventoi sekä Haukiputaan että Kempeleen kirkkoihin tehdyt hautaukset. Pääsääntönä oli, että hautoihin ei varsinaisesti kajottu, vaan dokumentointi tapahtui hautauksiin koskematta (Paavola 1998). Kirsti Paavolan väitöskirja vuodelta 1998 oli ensimmäinen ihmisjäänteiden tutkimuksen alalta Oulussa, ja kirjassaan hän kokosi koko Pohjois-Pohjanmaan rannikkoalueelta tutkimansa kirkkohaudat. Aimo Kehusmaa johti vuonna 1996 Oulun tuomiokirkon peruskorjauksen yhteydessä tehtyjä arkeologisia kaivauksia. Kaivauksissa tutkittiin noin 150 ennen vuotta 1770 tehtyä hautaa. Nämä hautaukset oli tehty aiemman puretun puukirkon kirkkotarhaan (Museoviraston hankeraportti 176). Kaivaukset Oulun tuomiokirkon ympäristössä jatkuivat vuonna 2002, kun lähistöllä tehtiin maanrakennus- sekä kirkkotarhan kunnostustöitä. Mika Sarkkinen ja Marika Hyttinen vastasivat massanvaihtojen arkeologisesta valvonnasta ja muusta arkeologisesta tutkimuksesta. Tavallisempien kaupunkiarkeologisten löydösten, kuten rakennusten perustusten lisäksi kaivauksissa löydettiin myös seitsemän hautaa, joiden tutkimuksesta vastasi Mika Sarkkinen. Löydetyt hautaukset antavatkin olettaa, että kirkkomaa on aikoinaan jatkunut aina nykyiseen Franzenin puistoon asti (Museoviraston hankeraportit 7055 ja 7111). Varsinaisen tuomiokirkkotontin alueen kaivauksista vuonna 2002 löydettiin noin 500 vainajan jäänteet Sarkkinen 2005). Varsinaista luututkijaa Oulussa ei vielä varhaisimpien tutkimusten aikaan ollut, ja luiden tarkempi analysointi oululaisessa arkeologiassa säilyi melko vähäisenä kunnes Milton Nuñez täytti arkeologian väliaikaisen professuurin vuonna 1994. Nuñez oli hankkinut asiantuntemuksena osteologiasta Kanadassa ja tehnyt opintojensa jälkeen useita kenttätutkimuksia Ahvenanmaalla. Nuñez mainosti Oulua myös Yhdysvalloissa vuonna 1994 Washington State Universityssä fyysisestä antropologiasta väitelleelle Markku Niskaselle. Niskanen oli tavannut Nuñezin ensimmäisen kerran vuonna 1991 erään ahvenanmaalaisen arkeologin välityksellä, ja Nuñez pyysikin Niskasta luennoimaan Ouluun heti professoriksi päädyttyään. Niskanen saapui Ouluun vuonna 1997, jolloin hän piti myös ensimmäiset fyysistä antropologiaa ja eläinosteologiaa käsittelevät luentonsa ja aloitti tutkimusuransa Oulun yliopistossa tutkimalla Nivankylän Hiukan hautauksesta kaivetun vainajan sekä Hailuodon vainajat. Tämän jälkeen Niskanen on opettanut osteologiaa Oulun yliopistossa säännöllisesti, minkä ansiosta myös alan laajempi tutkimustoiminta Oulussa on päässyt käynnistymään. Osteologiaan suuntautunut tutkimus alkoi saada pikkuhiljaa tulta alleen 1990-luvun lopussa Niskasen ja Nuñezin tehdessä omaa tutkimustaan, mutta hiljalleen ihmisjäänteisiin liittyviä aiheita alettiin nähdä myös opinnäytetöissä. Esimerkiksi Oulun tuomiokirkon kirkkotarhan kaivauksilta (1995 1996) saadusta aineistosta valmistui kolme osteologian pro gradu -tutkielmaa, Heli Maijasen pituusarviot (2003), Sirpa Niinimäen kasvorekonstruktio (2005) ja Saara- Liina Salan torus palatinus -piirteen esiintymisfrekvenssiä käsittelevä työ (2007). Osteologinen tutkimustoiminta Oulussa 2 Niinimäki et al.indd 2 19.5.2009 22:46:10

Ihmisjäänteiden tutkimuksen historiaa... on ollut melko vapaamuotoista, ja niinpä tutkimukseen on löydetty hyvinkin erilaisia aiheita. Vaikka Oulun tuomiokirkon materiaali on ollut tutkimusmateriaaleista käytetyintä, on opinnäytteitä tehty myös Euroopan ulkopuolisesta materiaalista. Professori Nuñezin kautta on avautunut useita kansainvälisiä yhteyksiä muun muassa Espanjaan, jonka johdosta Xaviera Torres teki malarian esiintymistä käsittelevän väitöskirjatyönsä Oulun yliopistoon Nuñezin ohjauksessa vuonna 2008. Työssään Torres hyödynsi Oulun tuomiokirkon kaivauksilta saatua aineistoa. Toinen tärkeä kansainvälinen kontakti on ollut Sheffieldin yliopistoon, jonka kanssa Oulun yliopistolla on ollut huomattava määrä opiskelija- ja opettajavaihtoa vuodesta 2000 alkaen. Tutkimustyössä yhteistoimintaa on löytynyt erityisesti osteologian puolelta professori Andrew Chamberlainin kanssa ja kaupunkiarkeologiasta professori James Symondsin kanssa. Sheffieldin yliopiston luukokoelmat ovat olleet tärkeä aineistolähde esimerkiksi Sirpa Niinimäen väitöskirjatyölle. Oulun arkeologian voimannäytös oli vuoden 2004 elokuussa järjestetty 22. Pohjoismainen arkeologikonferenssi. Kyseinen konferenssi on järjestetty säännöllisesti yli 80 vuoden ajan. Yksi konferenssin sessioista käsitteli fyysistä antropologiaa ja osteologiaa. Tässä sessiossa nähtiin yhteensä kuusi oululaisesitystä. Konferenssiin osallistui yhteensä yli 150 arkeologia ja opiskelijaa, ja osanottajia saapui pohjoismaiden lisäksi Englannista, Espanjasta, Latviasta, Puolasta, Ranskasta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Nykyisin oululainen luututkimus esittäytyy vuosittain kansainvälisillä foorumeilla. Fyysisen antropologian tutkimustuloksia on esitetty muun muassa sellaisissa kansainvälisesti arvostetuissa konferensseissa kuten Annual meeting of the American Association of Physical Anthropologists, Annual Conference for British Association for Biological Anthropology and Osteoarchaeology, Annual Meeting of American Society for Bone and Mineral Research ja Annual Meeting of European Association for Archaeologists. Ihmisjäänteisiin liittyvät kenttätyöt Pohjois-Suomessa Nivankylä Eero Jarvan tutkimusryhmineen (2001) tekemässä osteoarkeologisessa tutkimuksessa kohteena oli vuonna 1978 Rovaniemen maalaiskunnan Nivankylässä suoritettujen arkeologisten kaivausten yhteydessä löydetty nuoren naisen lähes kokonainen luuranko. Vainajan ikä hänen kuollessaan oli todennäköisesti 18 22 vuotta. Arkeologinen löytöaineisto ja kalibroitu radiohiiliajoitus (1215 AD; 2 sigma 1000 1300 Yhteenveto ihmisjäänteisiin liittyvistä arkeologisista kenttätöistä Pohjois-Suomessa 1978 Hiukka, Nivankylä, Rovaniemen maalaiskunta (Pentti Koivunen, yksi hautaus). 1982 Valmarinniemi, Keminmaa (Pentti Koivunen, 1600m 2, 88 tutkittua hautausta, joista talteen otettu muutamia luun kappaleita). 1989, 1991 Manamansalo, Vaala (Vesa Laulumaa, yhteensä 700 900 hautausta 50x60 m kokoisella alueella, 6 hautausta tutkittiin, jäänteet olivat kohtuullisesti säilyneet). 1985-87 Hailuoto (Kirsti Paavola, Hailuodon kirkonpaikan kaivaus). 1996 Haukipudas (Kirsti Paavola, kirkon lattian alle tehtyjen hautausten inventointi, 18 vainajaa). 1996 Kempele (Kirsti Paavola, kirkon lattian alle tehtyjen hautausten inventointi). 1996 Oulun Tuomiokirkko (Aimo Kehusmaa, 140m 2, noin 150 hautausta, vainajat hyvin säilyneitä). 2002 Oulun Tuomiokirkko (Mika Sarkkinen, Marika Hyttinen, massansiirtojen ja kaivausten yhteydessä yhteensä noin 500 vainajaa, ~2000m 2 ). 3 Niinimäki et al.indd 3 19.5.2009 22:46:11

Sirpa Niinimäki et al. AD) viittaavat rautakauden loppuun. Tämä luuranko olisi täten varhaisin ajoitettu luuranko Pohjois-Suomesta. Raajojen pitkien luiden perusteella tehty pituusarvio (145 150 cm) osoittaa tämän naisen olleen noin 10 cm lyhyempi kuin rautakautiset ja keskiaikaiset pohjoismaalaiset naiset keskimäärin. Paleopatologinen tutkimus osoittaa, että naisella oli mahdollisesti anemia ja riisitauti. Mahdollinen riisitauti ei ollut kuitenkaan vaikuttanut lantion kasvuun ja kehitykseen (Jarva et al. 2001). Kallonmittoihin perustuvan erotteluanalyysin perusteella nainen oli paljon todennäköisemmin suomalainen kuin ruotsalainen tai saamelainen. Arkeologisen löytöaineiston perusteella hän olisi kuulunut yhteisöön, joka oli saanut kulttuurivaikutteita ja ehkä myös geenejä sekä Lounais-Suomesta että Karjalasta. On hyvin todennäköistä, että tämä yksilö ja hänen yhteisönsä edustavat Rovaniemen alueen varhaista maanviljelijäväestöä (Jarva et al. 2001). Kuva 1. Keminmaan Valmarinniemen kaivauksilla. Lehtori Pentti Koivunen taltioi ihmisjäännösten näkemisen synnyttämiä tuntoja ja havaintoja sanelukoneelle. Kuva: Kirsti Paavola. Valmarinniemi Keminmaan Valmarinniemen keskiaikaisella hautausmaalla valtaosa ruumishaudoista oli kristinuskon normien mukaisia ruumishautoja, joissa vainajat haudattiin yksilöhautoihin selällään itä-länsi -suunnassa. Joskus oli haudattu aikuinen lapsen kanssa. Yleensä haudat eivät leikanneet toisiaan, mutta keskiajalla vanhojen hautojen leikkautuminen uudella hautauksella ei ollut mitenkään tavatonta. Vainajat oli haudattu yleensä ilman arkkua liinaan käärittyinä, ja esineitä löytyi vähän (Koivunen 1982; 1997). Arkuttomuus edistää vainajien maatumista, ja Valmarinniemen vainajat olivatkin osittain maatuneet tummaksi, varisevaksi massaksi (Paavola 1998). Koko kirkkomaassa on arviolta noin 300 hautausta, mikä on Koivusen (1997) mukaan käyttöajan pituuden huomioon ottaen vähän. On arveltu, että osa vainajista haudattiin kirkon sivukappeleiden yhteyteen ja että saamelaissyntyisiä ei haudattu emäseurakunnan kirkkomaahan. Ruumishautausten lisäksi löytyi kymmeniä polttohautauksia. Osa polttohaudoista löytyi ruumishautojen yhteydestä, osa päälle ripoteltuna ja osa nahkapussista omasta kuopastaan. Polttohaudat voivat viitata pakanallisten piirteiden säilymiseen, tai ehkä kirkko salli pitkien etäisyyksien takia vainajan polttamisen (Koivunen 1997). Ulla Siurua tutki Valmarinniemen vainajien hampaat vuoden 1995 pro gradu -tutkielmassaan. Manamansalo Vaalan Manamansalon saaren 1500-luvun puolivälissä käyttöön otetusta hautausmaasta tutkittiin sen laajuus, käyttöikä ja hautojen lukumäärä. Hautausmaasta tutkittiin yhdeksän hautausta. 4 Niinimäki et al.indd 4 19.5.2009 22:46:11

Ihmisjäänteiden tutkimuksen historiaa... Hautausmaan laajuuden arvioitiin olleen 50 x 60 metriä, ja Vesa Laulumaa arvioi hautausmaan käsittäneen todennäköisesti 700 900 hautausta. Hautausmaa perustettiin viimeistään 1559, ja se lienee ollut käytössä niin sanotun rappasodan (1570 1595) ajan 1500-luvun loppuun. Manamansalon hautauksia ei ilmeisesti ollut suunniteltu, vaan ne olivat sikin sokin ja jopa leikkasivat toisiaan. Erään haudan yhteydestä löytyi joukkohauta, jossa oli yhden vainajan kokonainen luuranko sekä useiden muiden kalloja tai niiden osia. Nämä seikat viittaavat levottomina aikoina tehtyihin hautauksiin, jolloin oli kiire saada vainajat haudatuksi siunattuun maahan. Joillakin vainajilla oli pukuun liittyvää esineistöä ja koruja mukana, mutta esineiden perusteella ei voitu tehdä ajoitusta (Laulumaa 1994). Pirttiniemi ja Heikkinen (1993) tutkivat manamansalolaisten kallot sekä hampaiston. Hampaitten ahtautta tai purentavikoja ei löytynyt. Kariesta oli vain yhdellä vainajista, vaikka keskimääräinen kuolinikä oli 30 40 vuotta. Lisäksi he vertasivat kuuden 1500-luvun manamansalolaisen kallon, 40:n 1700- ja 1800-luvun saamelaisen kallon sekä 40 nykypohjoissuomalaisen päästä otettuja sivuttaisia röntgenkuvia kraniofakiaalisen rakenteen kannalta. Manamansalolaisilla oli huomattavasti saamelaisia lyhyempi alakasvokorkeus ja pienempi alaleuka. Näiden alueiden koko liitetään nykyään pureskelun voimakkuuteen. Pienet mittasuhteet tällä alueella viittaisivat siihen, että manamansalolaisten ruokavalio tarvitsi vähemmän pureskelua kuin verrokkimateriaalin saamelaisten. Etummaisen kallonpohjan rusto on vastaavanlaista kuin pitkien luiden rusto, joten sillä on suurin ja todennäköisin vertautuvuus yleiseen pituuskasvuun yhdessä kallon pituuden kanssa. Kallonpohjan etuosan lyhyys ja muut yleiset lyhyet mittasuhteet saattavat heijastaa lapsuusiän huonoa ravitsemustasoa. On kuitenkin pidettävä mielessä, että otos saattaa olla epäedustava. Yläkasvokorkeus, kallonpohjan muoto ja leveys eivät suuresti poikenneet vertailuryhmien kesken. Kallon pohjan muodon on todettu olevan geneettisen säätelyn alainen, joten samankaltaiset mittasuhteet tällä alueella saattavat viitata siihen, että vertailuryhmät ovat geneettisesti lähellä toisiaan. Nenänielu oli huomattavasti pienempi manamansalolaisilla kuin muilla ryhmillä. Myös nenänielun suhteellinen pienuus voi olla sidoksissa pienikasvuisuuteen ja kallonpohjan lyhyyteen. Hailuoto Kirsti Paavola tutki Hailuodossa vuosien 1985 1987 kaivauksissa vuonna 1620 rakennetun ja 1968 palaneen puukirkon pohjaa. Tutkimus oli monitieteellinen, ja apuna käytettiin suuressa määrin myös kirjallisia lähteitä. Kirjallisten lähteiden perusteella Hailuodon seurakunta on ollut olemassa jo 1500-luvun puolella; myös kaivaukset tukivat tätä tietoa. Kaivauksissa tutkittiin 119 yksittäin erotettavaa hautaa, joista osa oli multahautoja ja osa hirsisalvoksellisiin kammiohautoihin tehtyjä hautauksia. Hailuodon kirkon paikalla oli ainakin kuusi, mahdollisesti seitsemän kammiohautaa. Kirkonkirjojen mukaan hautauksia olisi pitänyt olla enemmänkin, ja kaikkialla kulttuurikerroksessa oli irtoluita ja luusikermiä. Osalla vainajista maatumisprosessi oli niin pitkällä, että jäljellä oli vain pehmeää, elastista massaa. Radiohiiliajoituksen perusteella vanhimmat haudat ovat viimeistään 1430- luvulta eli huomattavasti palanutta puukirkkoa vanhempia. Kaivaukset vahvistivatkin oletusta jonka mukaan paikalla on aiemmin sijainnut myöhäiskeskiaikainen kappeli (Paavola 1998). Haukipudas Haukiputaan kirkkoon tehtyjen hautausten pikainventoinnissa kesällä 1996 tutkittiin kirkon lattian alla olevat haudat kolmen päivän aikana. Kenttätutkimus oli osa Paavolan väitöskirjatutkimusta ja toimi myös opetusinventointina, sillä tutkimuksiin osallistui muun muassa kahdeksan arkeologian opiskelijaa. Kuten Hailuodossakin, myös Haukiputaalla käytettiin hyväksi kirjallista lähdeaineistoa. Kirjallisten lähteiden mukaan kirkon alle on haudattu 215 vainajaa, mutta 5 Niinimäki et al.indd 5 19.5.2009 22:46:11

Sirpa Niinimäki et al. inventoinnissa saatiin tiedot vain 18 vainajasta (Paavola 1998). Tavanomaisten kirjallisten lähteiden lisäksi hautauksista on olemassa 1900-luvulla tehtyjä silminnäkijäkuvauksia sekä valokuvia. Tutkimustyössä periaatteena oli välttää hautoihin kajoamista ja vain niiden arkkujen kansia avattiin, jossa oli merkkejä aiemmasta avaamisesta (Paavola 1998). Kempele Kempeleen kirkkohaudat tutkittiin pikainventointina keväällä 1996. Tämäkin tutkimus oli osa Paavolan kirkkohautaustutkimusta sekä osa Oulun yliopiston arkeologian opetusta. Tutkimukseen liittyi jälleen olennaisena osana kirjallisten lähteiden tutkimus. Myös Kempeleessä tutkimusperiaatteena oli se, että hautoihin ei kajottu eikä arkkujen kansia nosteltu, jollei niissä ollut havaittavissa jo aiempaa häirintää. Kempeleestä dokumentoitiin kahdeksan arkkua, joissa oli jälkiä yhdeksästä vainajasta. Lisäksi näkyvillä oli irtoluita, jotka luetteloitiin. Dokumentoidut hautaukset edustivat vain noin 11 % kirkkoon haudatuista vainajista. Lisäksi dokumentoitiin kuusi multahautausta, joiden vainajista osa oli muumioituneita (Paavola 1998). Paavolan väitöskirjatutkimuksen antia Perinteisen osteologian ja antropologian lisäksi ihmisjäänteitä on tutkittu myös hautausarkeologisesta näkökulmasta Oulun yliopistossa. Kirsti Paavolan tekemät kenttätutkimukset Pohjois- Pohjanmaan kirkkohaudoista kulminoituivat vuonna 1998 julkaistuun väitöskirjatyöhön Kepeät mullat: kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Uuden ajan alussa harjoitettiin kirkon alle hautaamista, mikä ainakin osittain oli statuskysymys: hautapaikka kirkon alla maksoi hautausmaapaikkaa enemmän, joten tärkeät ja rikkaat haudattiin kirkon lattian alle. Kirkon alle haudatut vainajat saattoivat muumioitua. Kirkkohautausta harjoitettiin keskiajalta Suomen autonomian ajan (1809 1918) alkuun saakka, jolloin se kiellettiin keisarillisella määräyksellä. Kirkkohautausta oli arvosteltu ja se oli jopa kielletty jo aiemmin sen aiheuttamien haju- ja terveyshaittojen takia, mutta määräyksestä huolimatta kirkkohautausta harjoitettiin paikoin 1800-luvun puoliväliin saakka (Paavola 1998). Suurin ero keskiaikaisten hautausmaiden ja rautakautisten kalmistojen välillä on se, että keskiaikaisissa hautauksissa on esineistöä niukasti tai ei ollenkaan. Keskiaikaiset haudat Hailuodossa ja Valmarinniemellä sisälsivät paikoitellen säilynyttä luuta. Hailuodon vainajista jäljellä oli pääasiallisesti luita, säilynyt pehmytkudos keskittyi pään alueelle. Pohjaveden kostuttamissa salvoshaudoissa vainajat olivat säilyneet vain osittain. Tästä Paavola päättelee, että osa vainajista on saattanut maatua jäljettömiin. Joissain haudoissa Valmarinniemellä ja Hailuodossa vainajat olivat maatuneet elastiseksi massaksi. Valmarinniemellä tämä massa oli alkanut kuivua ja murentua (Paavola 1998). Oulun tuomiokirkko Oulun tuomiokirkon peruskorjauksen yhteydessä tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa vuonna 1996 paljastui 131 hautausta. Hautaukset sisälsivät pääasiassa vain yhden vainajan, ja vainajien minimiyksilömäärä koko työmaa-alueelta löytyneistä vainajista oli noin 150. Hautaussuunnan perusteella vainajat olivat haudattu vanhan kirkon kirkkomaalle ja haudat olivat joutuneet uuden kivikirkon sisään (Museoviraston hankeraportti 176). Vainajat edustivat tavallista kansaa, sillä parempiosaiset haudattiin yleensä kirkon alle (Paavola 1998). Oulun tuomiokirkon kirkkotarhaa kunnostettiin vuonna 2002. Arkeologinen tutkimus tapahtui sekä konekaivun valvontana että niin sanotuin sovelletuin arkeologisin menetelmin. Kunnostustöissä tutkittiin arkeologisen valvonnan alla yhteensä noin 2000 m 2. Alueelta saatiin havaintoja kahdesta nykyistä kellotornia edeltäneestä tapulista sekä yhdeksästä puurakenteisesta ja kolmesta kivirakenteisesta kammio- 6 Niinimäki et al.indd 6 19.5.2009 22:46:12

Ihmisjäänteiden tutkimuksen historiaa... haudasta. Kokonaisuudessaan kaivausalueelta dokumentoitiin eriasteisesti noin 500 vainajan jäänteitä (Sarkkinen 2005). Oulun tuomiokirkon luumateriaalista valmistui kolme pro gradu -tutkielmaa: Heli Maijasen pituusarviot (2003), Sirpa Niinimäen kasvorekonstruktio (2005) ja Saara-Liina Salan torus palatinus -piirteen esiintymisfrekvenssiä käsittelevä työ (2007). Lisäksi Xaviera Torresin väitöskirja tutkimus käsittelee osittain Oulun tuomiokirkon vainajia. Mitä nyt? Alussa fyysisen antropologian luentojen havaintomateriaalina käytettiin biologian laitokselta lainattua opetusluurankoa. Kyseinen luuranko on edelleen tärkeä osa opetusta, mutta onneksi opetuskäyttöön on saatu huomattavaa lisämateriaalia. Arkeologian oppiaine on lainannut Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselta 1930-luvulla kerätyn suuren ruumiinavausaineiston, jossa on yli 150 yksilöä. Kyseistä aineistoa hyödynnetään myös tutkimuskäytössä, ja useat opinnäytetyöt ovat hyödyntäneet tätä materiaalia, se on muun muassa osa Sirpa Niinimäen ja Juho-Antti Junnon väitöskirjamateriaalia. Myös tuomiokirkon kaivauksilta saatu luumateriaali on osin edelleen käytössä. Vaikka suurin osa tuomiokirkon kaivauksilta kerätystä aineistosta on uudelleenhaudattu, päätyi pieni osa myös osteologian opetuskokoelmaan. Kymmenet opiskelijat käsittelevät vuosittain näitä jäljellejääneitä luita oppiakseen ihmisen luustomorfologiaa ja luiden tunnistamista. Viimeisin uudistus osteologian alalla on oma laboratorio, joka saatiin lopulta järjestymään vuosia kestäneen suunnittelun jälkeen. Valokuvauslaboratoriona ja varastona toiminut huone arkeologian laboratorion vieressä muutettiin uudelleenkalustamisella ja -varustelulla osteologian laboratorioksi. Muutamassa viikossa uudet hyllyt täyttyivät ihmisten ja eläinten luista, ja nyt laboratoriossa työskentelee luupuolen tutkija tai osteologian opiskelija lähes päivittäin. Kuva 2. Vettä vettä enemmän vettä. Lehtori Pentti Koivunen viilentää kuumana käynyttä Valmarinniemen vainajaa. Kuva: OY/arkeologian laboratorio. 7 Niinimäki et al.indd 7 19.5.2009 22:46:13

Sirpa Niinimäki et al. Pentti ja luut Ihmisjäänteiden parissa toimineet henkilöt ovat saaneet huomata Pentin positiivisen ja kannustavan asenteen luututkimusta kohtaan. Pentti on ottanut luututkijat huomioon esimerkiksi rahoitusasioissa ja materiaalihankinnoissa. Luupuolen ihmiset eivät ole aina muistaneet pitää puoliaan yleisen arkeologian joskus niukkojakin resursseja jaettaessa, mutta Pentti on ottanut asiakseen ajaa myös osteologien etuja. Jotenkin on jäänyt sellainen vaikutelma, että Pentti on salaa hyvinkin kiinnostunut luupuolen tutkimuksesta ja voisi harjoittaa sellaista itsekin. Jostakin syystä hän haluaa pitää aiheeseen kuitenkin pientä etäisyyttä ja pyytää tarvittaessa asiantuntija-apua luupuolen henkilöstöltä. Hyvin usein kyllä tuntuu siltä, että Pentti tietää varsin hyvin mistä on kysymys, mutta haluaa vain varmistuksen omille päätelmilleen. Eräänä esimerkkinä toimii tutkijatohtori Junnon työhuoneessa majaileva ultraäänilaite, jonka Pentti oli onnistunut hankkimaan Oulun yliopistollisen sairaalan poistettavasta kalustosta. Ultraäänilaitetta on nyt menestyksellisesti testattu arkeologisen luumateriaalin tutkimisessa, ja asiaan liittyen on valmistunut yksi kandidaatintutkielmakin. Myös luututkijoiden tilajärjestelyjen suhteen Pentti toimi aktiivisesti ja käytännössä hoiti asioita niin, että osteologit saivat omat laboratoriotilansa. Nyt luututkimukseen on laboratoriotilojen tutkimustilan lisäksi käytettävissä tilaa myös luiden säilyttämiseen humanistisen tiedekunnan varastossa. Lopuksi Oulun yliopiston pitkäaikaisimmat arkeologit ovat todistaneet osteologisen tutkimuksen huomattavan kasvun ja muutoksen alkaen Hiukan Nivankylän ja Keminmaan Valmarinniemen ruumishautatutkimuksista Kirsti Paavolan hautausarkeologisen väitöskirjan kautta useiden tutkijoiden suorittamaan kansainväliseen ja monialaiseen tutkimukseen osteologian ja fyysisen antropologian saralla. Bibliografia Jarva, E., Niskanen, M. & Paavola, K. 2001, Anatomy of a Late Iron Age Inhumation Burial of Hiukka at Nivankylä (Rovaniemi, Finnish Lapland). Fennoscandia Archaeologica XVIII: 27 49. Koivunen, P. 1978: Ylikylän ja Nivankylän arkeologiset tutkimukset 1978. Faravid. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 2: 133 143. Koivunen, P. 1982:Keminmaan kirkonpaikan tutkimukset Valmarinniemellä kesällä 1981: alustava raportti. Faravid. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 5: 37 53. Koivunen, P. 1997: Esihistoria. Satokangas, R. (toim.) Keminmaan historia. Keminmaa, Keminmaan kunta 1997. Laulumaa, V. 1994: Vaalan Manamansalon Vanha hautausmaa. Ranta, H., Moisanen, J. & Halinen, P. (toim.) Kentältä poimittua 2: kirjoitelmia arkeologian alalta: 51 55. Museoviraston arkeologian osaston julkaisu n:o 4. Helsinki, Museovirasto. Museoviraston hankerekisteri; hanke 176. 1996, Aimo Kehusmaa. Museoviraston hankerekisteri; hanke 7055. 2002, Mika Sarkkinen. Museoviraston hankerekisteri; hanke 7111. 2002, Marika Hyttinen. Niinimäki, S. 2005: Kasvorekonstruktioiden käyttömahdollisuudet Suomessa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto, yleinen arkeologia. Paavola, K. 1998: Kepeät mullat. Kirjallisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitas Ouluensis B 28. Oulu, Oulun yliopisto. Pirttiniemi, P. & Heikkinen, T. 1993: 1700- ja 1800- luvulla eläneiden pohjoissuomalaisten kraniofakiaalisten rakenteiden tarkastelu viimeisimpien Manamansalon hautalöydösten valossa. Faravid. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja 16: 167 174. Sarkkinen, M. 2005: Oulun tuomiokirkon kaivaukset. Kallio, T. & Lipponen, S. (toim) Historiaa kaupungin alla: kaupunkiarkeologisia tutkimuksia Oulussa: 151 156. Pohjois-Pohjanmaan Museon julkaisuja 16. Oulu, Pohjois-Pohjanmaan Museo. 8 Niinimäki et al.indd 8 19.5.2009 22:46:13