ELÄKETURVA LÄNSI-EUROOPASSA

ELÄKETURVA LÄNSI-EUROOPASSA 2002

ISBN 952-9639-99-6 Kannen kuva: Fennopress Oy Hakapaino Oy, Helsinki 2002

LUKIJALLE "Eläketurva Länsi-Euroopassa" perustuu aikaisemmin julkaistuun kirjaan Eläketurva muissa maissa. Ensimmäinen painos tästä kirjasta ilmestyi vuonna 1996 ja toinen painos vuonna 1999. Nyt käsillä olevaan teokseen on otettu mukaan vain 17 Länsi-Euroopan maata aikaisempien 23 maan sijaan, siksi kirjan nimikin on muutettu. Kirjan kirjoittajien määrä on kasvanut jokaisen painoksen myötä. Tässä julkaisussa päivitystyön ovat tehneet Sini Laitinen-Kuikka lukujen 1, 3, 11, 14 ja 16 osalta, Jarna Bach lukujen 2, 5, 8, 9, 10, 13 ja 17 osalta ja Mika Vidlund lukujen 4, 6, 7, 12, 15 ja 18 osalta. Kirjaa kirjoitettaessa on ajateltu erityisesti niitä eläketurvan asiantuntijoita, jotka erilaisissa suunnittelu- ja asiakaspalvelutehtävissä tarvitsevat tietoa Länsi-Euroopan maiden eläketurvasta. Johdantoluvussa on selvitetty joitakin keskeisiä käsitteitä, jotka ovat oleellisia muiden maiden eläketurvaa tarkasteltaessa. Ne auttanevat myös niitä kirjan käyttäjiä, joille eläketurvan ammattiterminologia on vieraampaa. Kunkin maan eläketurvan kokonaisuudesta annetaan kirjassa yleiskuva. Maiden keskeiset lakisääteiset eläkejärjestelmät kuvataan sen jälkeen yksityiskohtaisesti. Lisäksi on kerrottu pääpiirteittäin kunkin maan työmarkkinasopimuksiin perustuvasta ja työnantajakohtaisesti järjestetystä eläketurvasta. Lopuksi kerrotaan eläkejärjestelmiin tehdyistä ja vireillä olevista uudistuksista. Kiitämme lämpimästi Christina Lindelliä, Tiina Erosta, Arja Iisakkalaa, Kimmo Kontiota, Pirjo Koposta, Anna-Riitta Laaksoa, Anja Lehesniemeä, Seppo Pietiläistä ja Silja Stockingeria tekstin eri osien lukemisesta ja saamistamme hyödyllisistä kommenteista. Helsingissä 21.10.2002 Sini Laitinen-Kuikka Jarna Bach Mika Vidlund

SISÄLLYS 1 Johdanto... 7 2 Alankomaat... 15 3 Belgia... 39 4 Britannia... 63 5 Espanja... 97 6 Irlanti... 117 7 Islanti... 139 8 Italia... 155 9 Itävalta... 181 10 Kreikka... 205 11 Luxemburg... 227 12 Norja... 251 13 Portugali... 281 14 Ranska... 301 15 Ruotsi... 341 16 Saksa... 385 17 Sveitsi... 417 18 Tanska... 441

1 Johdanto 1 Johdanto Muiden maiden eläketurvaa koskevan tiedon tarve on jatkuvasti kasvanut erityisesti Suomen EU-jäsenyyden myötä. Myös oman maamme eläketurvan merkittävät uudistukset ovat lisänneet kiinnostusta toisten maiden ratkaisuihin eläketurvan eri osa-alueilla. Mielenkiintoa ulkomaihin on osaltaan herättänyt myös Suomessa käyty keskustelu siitä, minkälaiseen lakisääteiseen eläketurvaan meillä on tulevaisuudessa varaa. Kun samaa keskustelua käydään muissa maissa, näyttää kiinnostuksen lisääntyminen toisten maiden eläketurvaan olevan kansainvälinen ilmiö. Samalla kun ulkomaiden eläketurvan tuntemus on lisääntynyt, ovat sitä koskevat kysymykset tulleet yhä yksityiskohtaisemmiksi ja tarkemmiksi. Näin erityisesti silloin, kun tietoa tarvitaan oman maamme eläkejärjestelmän suunnitteluun liittyvissä tehtävissä tai vakuutettujen, eläkkeensaajien ja yritysten asiakaspalvelussa. Tämä käsikirja pyrkii osaltaan palvelemaan juuri näissä käytännön tehtävissä tietoa tarvitsevia. Kirja pyrkii antamaan sekä yleiskuvan kunkin maan eläketurvan kokonaisrakenteesta että yksityiskohtaista tietoa maan kattavimmista eläkejärjestelmistä. Eläkejärjestelmiin pätee erityisen hyvin yleinen lainalaisuus, jonka mukaan se mikä yksityiskohtaisuudessa voitetaan, menetetään vertailtavuudessa. Käsikirja ei siksi pyrikään antamaan valmista vertailevaa tietoa. Eri maiden eläketurvan kuvaukset on kuitenkin rakennettu yhtenäiseen viitekehykseen, niin että vertailevan tiedon kokoaminen kirjan tietojen pohjalta olisi mahdollisimman vaivatonta. Valittu viitekehys noudattaa suomalaisen ja laajemminkin pohjoismaisen eläketurvan periaatteita. Sen mukaan yhteiskunta takaa kaikille maassa asuville vähimmäiseläketurvan. Työssäoloaikana vakiintunut kulutustaso turvataan työskentelyyn perustuvalla työeläkkeellä. Lisäksi työnantaja voi halutessaan järjestää lisäeläketurvaa työntekijöilleen tai tällaisen lisäeläketurvan järjestämisestä voidaan sopia työmarkkinaosapuolten kesken. Yleisen lakisääteisen turvan tai työsuhteeseen sidotun turvan lisäksi kukin voi mahdollisuuksiensa ja tarpeidensa mukaan järjestää itselleen vielä yksilöllistä lisäeläketurvaa. Yksilölliset, vapaaehtoiset eläkkeet jäävät pääosin tämän tarkastelun ulkopuolelle lukuun ottamatta Britannian lakisääteistä työeläkettä korvaavia yksilöllisiä eläkkeitä ja Saksan erityistä vapaaehtoista yksilöllistä eläkesäästämistä, joka on valtion tukemaa, ja jonka tarkoituksena on korvata lakisääteisen turvan tulevat heikennykset. Pääasiassa kirjassa käsitellään vain yhteiskunnan järjestämää ja työmarkkinoilla kollektiivisesti tai työnantajakohtaisesti sovittua eläketurvaa. 7

1 Johdanto.. Maakohtaisten selvitysten rakenne on pitkälti samanlainen. Pääotsikot ovat kaikissa maaselvityksissä samat. Tätä tarkemmalla tasolla rakenteessa on jonkin verran maakohtaisia eroja. Ne antavat mahdollisuuden kunkin maan eläketurvan erityispiirteiden esille tuomiseen. Seuraavassa on tarkasteltu maakohtaisten selvitysten sisältöä luvuittain. Luvussa 1 annetaan kokonaiskuva kunkin maan eläketurvasta. Lakisääteisen turvan osalta on asumisperusteisten vähimmäiseläkejärjestelmien ja työeläkejärjestelmien lisäksi tuotu esiin mahdolliset ammatti- ja toimialakohtaiset erityisjärjestelmät sekä julkisen sektorin erityisjärjestelmät, joita ei kirjassa muuten tarkastella lähemmin. Kokonaiskuvaa luodaan myös siitä, mikä on toisaalta lakisääteisten ja muiden pakollisten eläkejärjestelmien ja toisaalta työnantajakohtaisten eläkejärjestelmien merkitys eläketurvan kokonaisuudessa. Luvussa 2 on kerrottu asumisperusteisista vähimmäiseläkejärjestelmistä. Pohjoismaissa kansaneläkejärjestelmät takaavat vähimmäiseläketurvan periaatteessa kaikille maassa asuville. Kansaneläkejärjestelmien takaama kattava vähimmäiseläketurva onkin yksi niistä pohjoismaisen sosiaaliturvan piirteistä, joka on antanut aiheen puhua erityisestä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta erotukseksi Manner-Euroopan korporatistisesta ja angloamerikkalaisen alueen liberalistiseksi kutsutuista hyvinvointivaltioista. Kansaneläkejärjestelmä on kirjassa mukana olevista maista Pohjoismaiden lisäksi myös Alankomaissa. Irlannin, Britannian ja Sveitsin tasaeläkkeitä maksavat peruseläkejärjestelmät ovat lähes yhtä kattavia kuin kansaneläkejärjestelmät, mutta poikkeavat periaatteellisesti pohjoismaisista kansaneläkejärjestelmistä siinä, että eläke karttuu lähtökohtaisesti työntekoon perustuvien vakuutusmaksujen eikä asumisajan perusteella. Useimmissa Manner-Euroopan maissa eläketurva rakentuu pääosin työeläkkeen varaan. Itävaltaa, Luxemburgia ja Saksaa lukuun ottamatta näissäkin maissa on kuitenkin erityisiä toimeentulotuen tyyppisiä vähimmäiseläkkeitä vanhuksille ja työkyvyttömille, joissakin maissa myös leskille. Pohjoismaisista kansaneläkejärjestelmistä ne eroavat siinä, että etuuksia on vähemmän ja tuloharkinta on tiukempi. Toisaalta on syytä huomata, että monissa Manner-Euroopan maissa myös työeläketurvaan sisältyy vähimmäiseläke. Niistä on maakohtaisissa selvityksissä kerrottu työeläkkeiden yhteydessä. Raja vähimmäiseläketurvan ja muun toimeentuloturvan välillä on toisinaan liukuva. Esimerkiksi Britanniassa ja Saksassa toimeentulotukeen on otettu erityinen ikääntyneille ja työkyvyttömille maksettava etuus, joka pitkälti vastaa vähimmäiseläkettä. Leskeneläkettä taas maksetaan joissakin kan- 8

1 Johdanto saneläkemaissa leskien lisäksi kaikille taloudellisen tuen tarpeessa oleville yksinhuoltajille. Varsinaisten eläkkeiden lisäksi maksetaan usein myös erilaisia tarveharkintaisia erityislisiä. Tehtävän rajauksen vuoksi tässä on keskitytty eläkkeiden kuvaamiseen, ja vain niihin kiinteästi liittyvät erityislisät on mainittu. Työeläketurvaa koskevassa luvussa 3 on kunkin maan lakisääteisiä eläkejärjestelmiä tarkasteltu yksityiskohtaisesti. Lähtökohtana on ollut kuvata kattavimmat yksityisen sektorin palkansaajien ja yrittäjien eläkejärjestelmät. Monessa maassa palkansaajat ja yrittäjät kuuluvat samaan työeläkejärjestelmään. Tässä kirjassa mukana olevista seitsemästätoista maasta seitsemässä palkansaajat ja yrittäjät kuuluvat samaan järjestelmään. Alankomaissa, Britanniassa ja Tanskassa vain peruseläke on pakollinen yrittäjille. Näissä maissa peruseläke muodostaa merkittävimmän osan lakisääteisestä eläketurvasta, ja myös palkansaajien työeläketurva on tasoltaan matala tai sitä ei ole lainkaan. Seitsemässä maassa yrittäjillä on erillinen tai useita erillisiä lakisääteisiä työeläkejärjestelmiä tai yrittäjät voivat vapaaehtoisesti liittyä palkansaajien lakisääteiseen työeläkejärjestelmään. Yrittäjien erillisiä lakisääteisiä työeläkejärjestelmiä on käsitelty suppeammin kuin palkansaajien järjestelmiä osin siksi, että ne ovat pääpiirteiltään samanlaisia kuin palkansaajien eläkejärjestelmät ja toisaalta siksi, että usean erillisen yrittäjien eläkejärjestelmän perusteellinen kuvaaminen ei olisi ollut mahdollista työn välttämättömän rajaamisen vuoksi. Vaikeimman rajanveto-ongelman eläkejärjestelmien jaottelussa vähimmäiseläketurvaan, työeläketurvaan ja lisäeläketurvaan ovat aiheuttaneet joidenkin maiden pakolliset lisäeläkejärjestelmät, jotka nimensä perusteella voisivat kuulua lukuun neljä 'Lisäeläketurva'. Kaikissa kolmessa maassa, Kreikassa, Ranskassa ja Sveitsissä, joissa on tällaiset lähes kaikki palkansaajat kattavat pakolliset lisäeläkejärjestelmät, on kuitenkin ollut luonnollisinta käsitellä niitä työeläketurvan yhteydessä. Pakolliset lisäeläkkeet muodostavat näissä maissa kiinteän kokonaisuuden lakisääteisten työeläkkeiden kanssa ja vakuutukseen kuuluminen on lailla säädetty pakolliseksi. Sveitsin pakollista lisäeläketurvaa on Suomessa usein kutsuttukin työeläkejärjestelmäksi. Kun maassa kuitenkin on yleinen lakisääteinen ansiosidonnaisia eläkkeitä maksava eläkejärjestelmä, on tässä katsottu perustellummaksi puhua pakollisesta lisäeläkejärjestelmästä. Lisäeläketurvaa koskevassa luvussa 4 on käsitelty kunkin maan työmarkkinasopimuksiin perustuvia ja työnantajakohtaisia lisäeläkejärjestelmiä. Kansainvälisesti käytetyssä eläketurvan kokonaisuutta kuvaavassa ns. 9

1 Johdanto.. kolmen pilarin mallissa nämä edustavat tyypillisimmillään eläketurvan toista pilaria. Eläketurvan ensimmäisellä pilarilla tarkoitetaan silloin yhteiskunnan järjestämää lakisääteistä eläketurvaa, joka kattaa hyvin laajoja väestöryhmiä ja josta sovitaan kansallisella tasolla. Monissa Manner-Euroopan maissa ensimmäinen pilari muodostuu työeläkejärjestelmästä. Pohjoismaissa siihen kuuluvat sekä kansaneläkkeet että työeläkkeet. Ensimmäisen pilarin turvaan viitataan usein englanninkielisellä käsitteellä 'social security pensions'. Tätä osaa eläketurvasta voidaan sosiaaliturvasopimuksilla tai EU-asetuksella 1408/71 siirtää maasta toiseen. Eläketurvan toisen pilarin muodostaa työmarkkinoilla sovittu eläketurva, joka sekin voi olla suuria palkansaajaryhmiä koskevaa ja kyseisille työmarkkinaosapuolille pakollista. Järjestelmiä koskeva päätöksenteko tapahtuu kuitenkin työmarkkinoilla eikä kansallisissa parlamenteissa. Vaikka järjestelmät eivät ole lakisääteisiä, on useimmissa maissa puitelainsäädäntöä, joka koskee näitä järjestelmiä. Lailla voidaan rajoittaa järjestelmiä koskevaa sopimusvapautta tai säätää tiettyjä ehtoja veroetujen saamiseksi. Sosiaaliturvasopimukset ja EU-asetus eivät koske toisen pilarin eläketurvaa lukuun ottamatta Ranskan ja Sveitsin pakollisia lisäeläkejärjestelmiä, jotka kyseiset maat ovat hiljattain vapaaehtoisesti liittäneet asetuksen soveltamisalaan. Eläketurvan kolmannen pilarin muodostaa täysin yksilöllinen, vapaaehtoinen, henkilökohtaisesti järjestetty lisäeläketurva, jota tässä kirjassa ei juurikaan ole käsitelty. Tällaisista vakuutuksista ja säästösopimuksista on vähän tietoja saatavissa, ja rajanveto eläkesäästämisen ja muun säästämisen kesken on usein vaikeaa. Erityisesti lisäeläketurvaa tarkasteltaessa tulee keskeiseksi käsitteellinen ero ns. etuusperusteisten ja maksuperusteisten eläkejärjestelmien välillä. Etuusperusteisilla (defined benefit) järjestelmillä tarkoitetaan eläkejärjestelmiä, joissa etuuksien taso on ennalta sovittu ja vakuutusmaksut kerätään niin suurina, että luvatut etuudet voidaan maksaa. Maksuperusteisella (defined contribution) järjestelmällä taas tarkoitetaan järjestelmiä, joissa perittävien maksujen suuruus on ennalta sovittu. Kootut maksut ja niille saatu tuotto ratkaisevat sen, kuinka suuria etuuksia vakuutetut aikanaan saavat. Etuuksien tasoa ei ole ennalta sovittu, vaikka näissäkin järjestelmissä on yleensä taustalla jokin oletettu eläkkeen tavoitetaso, jonka mukaan maksut on mitoitettu. Useimpien maiden lakisääteiset työeläkejärjestelmät ovat etuusperusteisia. Työmarkkinoilla sovitut lisäeläkejärjestelmät puolestaan ovat yhä 10

1 Johdanto useammin maksuperusteisia. Viime vuosien eläkeuudistusten myötä on syntynyt myös käsite notional defined contribution -järjestelmä. Tällaisia näennäisesti maksuperusteisia järjestelmiä ovat Ruotsin ja Italian uudet työeläkejärjestelmät, joissa etuudet määräytyvät periaatteessa maksettujen maksujen mukaan, mutta näitä maksuja ei ole todellisuudessa rahastoitu siten kuin aidossa maksuperusteisessa järjestelmässä. Merkittävä periaatteellinen ero etuusperusteisten ja maksuperusteisten järjestelmien välillä on se, että pelkistetyssä maksuperusteisessa järjestelmässä vastuu eläketurvan riittävyydestä siirtyy vakuutetulle itselleen. Eläketurvan järjestäjä ei ole sitoutunut takaamaan enempää kuin sen, mitä maksetuilla maksuilla ja niiden tuotolla voidaan kustantaa. Käytännössä jako etuus- ja maksuperusteisiin järjestelmiin ei kuitenkaan aina ole näin selkeä, etenkään silloin kuin maksuperusteisen järjestelmän periaatetta on sovellettu lakisääteisiin tai pakollisiin lisäeläkejärjestelmiin kuten Ranskassa, Sveitsissä ja Tanskassa. Luvussa 5 on kerrottu lyhyesti vakuuttamisesta ja etuuksien myöntämisestä ja maksamisesta erilaisissa ulkomaantilanteissa. Sosiaaliturvasopimukset ja EU-asetus on tässä ainoastaan mainittu, koska niiden sisältöä on käsitelty perusteellisesti Eläketurvakeskuksen muissa julkaisuissa. Sosiaaliturvasopimukset ja EU-asetus koskevat kuitenkin ainoastaan lakisääteistä sosiaaliturvaa. Ne eivät koske työmarkkinoilla sovittua turvaa Ranskan ja Sveitsin pakollisia lisäeläkejärjestelmiä lukuun ottamatta. Työmarkkinoilla sovittua lisäeläketurvaa koskee EU-direktiivi 98/49/EY yhteisön alueella liikkuvien palkattujen työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien lisäeläkeoikeuksien suojaamisesta. Direktiivi edellyttää kansallisen lainsäädännön mukauttamista niin, että EU-maasta toiseen liikkuvan työntekijän lisäeläkeoikeudet säilyvät samoin kuin ne olisivat säilyneet, jos hän ei olisi muuttanut maasta. Direktiivi jättää edelleen aukkoja lisäeläkeoikeuksien säilymiseen silloin, kun lisäeläkeoikeudet voidaan menettää myös maan sisällä työpaikkaa vaihdettaessa. Työmarkkinoilla sovittujen eläkeoikeuksien siirrettävyyden lisäksi maasta toiseen siirryttäessä ongelmia aiheuttaa verotuskäytännön erilaisuus eri maissa. Tässä yhteydessä ei ole ollut mahdollisuutta paneutua näihin verotukseen liittyviin ongelmiin syvemmin. Kunkin maan verotuskäytännöstä on kuitenkin selvitetty lyhyesti sekä lakisääteisten että lisäeläkkeiden osalta. Luvussa 6 on kerrottu Länsi-Euroopan maissa tehdyistä ja vireillä olevista eläketurvan uudistuksista. Eläkejärjestelmien lyhyemmän ja pidemmän aikavälin rahoitusvaikeudet ovat monessa maassa pakottaneet jossain 11

1 Johdanto.. määrin leikkaamaan lakisääteistä eläketurvaa. 1990-luvun talouslama kosketti useimpia Länsi-Euroopan maita ja antoi lisävauhtia näille leikkauksille. Uudistukset ovat tältä osin jo toteuttamisvaiheessa ja tulevat maakuvauksissa esiin eri etuuksien yhteydessä. Väestön ikääntymisen aiheuttama eläkemenojen kasvu pitkällä aikavälillä on johtanut perusteelliseen eläkejärjestelmien uudelleen arviointiin useissa maissa. Syvälle meneviä eläketurvan rakenteellisia uudistuksia on toteutettu Ruotsissa ja Italiassa. Myös Saksan viimeisintä eläkeuudistusta voidaan pitää tällaisena rakenteellisena uudistuksena, vaikka se ei ole yhtä laaja kuin edellä mainitut. Britanniassa eläketurvan jo aikaisemmin toteutettua rakenneuudistusta on jatkettu uuden vuosituhannen alkaessa. Lakisääteisen, jakojärjestelmään perustuvan eläketurvan kustannuspaineita on monissa maissa pyritty helpottamaan myös parantamalla lainsäädännöllisin uudistuksin edellytyksiä työnantajakohtaisten, rahastoitujen eläkejärjestelmien perustamiselle. Tämän toisen pilarin eläketurvan sisällä on jo usean vuoden ajan ollut nähtävissä kasvava kiinnostus maksuperusteisiin järjestelmiin. Etenkin uudet työnantajakohtaiset eläkejärjestelmät ovat yhä useammin maksuperusteisia, mutta myös vanhoja järjestelmiä on muutettu. Näkyvin esimerkki tästä ovat Ruotsin laajat työmarkkinasopimuksiin perustuvat järjestelmät, jotka yhtä lukuun ottamatta on muutettu maksuperusteisiksi. Keskeisenä syynä maksuperusteisiin järjestelmiin siirtymiselle on ollut työnantajien halu rajoittaa tulevia eläkekustannuksiaan ja toisaalta tarve kyetä paremmin ennustamaan tulevia menojaan. Lakisääteisten järjestelmiin tehtyjen heikennysten kompensoimiseksi on joissakin maissa pyritty edistämään paitsi työmarkkinoilla sovittua turvaa myös yksilöllistä eläkesäästämistä. Valtiovalta voi tukea näitä järjestelmiä verotuksellisin keinoin sekä parantamalla esimerkiksi etuuksien turvaavuutta koskevaa lainsäädäntöä. Yksilöllisen eläkesäästämisen edistämisestä ovat esimerkkeinä Britannian stake holder -eläkkeet ja Saksan uudet säästöeläkejärjestelyt. Niissä on pyritty hallinnollisia kustannuksia rajoittamalla siihen, että säästäminen olisi kannattavaa pienituloisillekin. Saksassa myös eläkesäästämiseen liittyvät veroetuudet suosivat erityisesti pienituloisia ja lapsiperheitä. Britanniassa veroetuudet jakautuvat tasaisemmin. Näiden rakenteellisten uudistusten yhteydessä tai niiden sijasta yritetään eläkemenoja pienentää useissa maissa etsimällä keinoja todellisen eläkkeellesiirtymisiän myöhentämiseksi. Yleistä eläkeikää varhaisempi eläkkeellesiirtyminen on ongelma lähes kaikissa Länsi-Euroopan maissa. Eläkejärjestelmien osalta eläkkeelle siirtymisen myöhentämiseen on pyritty 12

1 Johdanto mm. kaventamalla ja poistamalla erilaisia vanhuuseläkkeiden varhennusmahdollisuuksia ja tiukentamalla työkyvyttömyyseläkkeiden myöntämiskriteereitä. Kuntoutusjärjestelmiä ja -etuuksia kehittämällä on samalla pyritty edistämään työkyvyn säilymistä ja palauttamista. Erilaisten eläkemenojen rajoittamiseen pyrkivien muutosten ohella monissa maissa on tasa-arvoistettu eläkejärjestelmiä sukupuolten kesken. Tämä näkyy toteutumassa olevana naisten eläkeikien nostamisena samaan kuin miehillä niissä maissa, joissa se on ollut matalampi. Perheeläkejärjestelmissä miehille on annettu oikeus leskeneläkkeeseen samoin ehdoin kuin naisille, mutta samalla eläkkeen myöntämiskriteerejä tai maksuaikaa on tiukennettu. Tämä on merkinnyt heikennystä naisten aikaisempaan turvaan. Myös vanhempien mahdollisuuksia jäädä kotiin hoitamaan pieniä lapsia eläketurvaa menettämättä on monissa maissa parannettu. Tavoitteena on helpottaa työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista ja edistää näin myös naisten osallistumista työmarkkinoille maissa, joissa tämä on ollut vähäisempää. Naisten työllisyyden edistäminen helpottaa osaltaan eläkejärjestelmien kustannuspaineita, koska se lisää eläkkeiden maksajia. Eläketurvan muutossuuntaukset näyttävät jossain määrin olevan lähentämässä eri maiden eläkejärjestelmiä. Lähentymistä on nähtävissä esimerkiksi Pohjoismaiden ja Manner-Euroopan maiden kesken. Samanaikaisesti, kun Pohjoismaissa kansaneläkkeiden tuloharkintaisuuden lisääminen ja saattaminen asumisvuosien mukaan karttuviksi on vähentänyt niiden universaalia luonnetta ja korostanut työeläketurvan merkitystä, on monissa Manner-Euroopan maissa eläketurvan työsidonnaisuutta vähentänyt vähimmäiseläketurvan parantaminen ja työeläketurvan laajentaminen kattamaan entistä enemmän myös muita kuin työskentelyaikoja. Eri hyvinvointivaltioiden eläketurvan erilaiset perusperiaatteet ovat nähtävissä vielä toteutettujen muutosten jälkeenkin. Uusi piirre kuitenkin on yksilöllisen vastuun lisääminen eläketurvan tulevasta tasosta myös muissa kuin liberalistisen sosiaaliturvan maissa. Tämä tulee esiin erityisesti Ruotsin ja Saksan eläkeuudistuksissa, joskin pääosa eläketurvasta perustuu näissäkin maissa edelleen yhteisvastuuseen. 13

1 Johdanto.. 14

..2 Alankomaat Lyhyesti Eläkejärjestelmät Kansanvakuutusjärjestelmästä maksetaan yleisiä vanhuus- ja perhe-eläkkeitä sekä työkyvyttömyyseläkkeitä nuorille. Yksityisen sektorin palkansaajilla ja yrittäjillä omat työkyvyttömyyseläkejärjestelmät. Lisäksi sekä työmarkkinasopimuspohjaisia että työnantajakohtaisia lisäeläkejärjestelmiä (sekä etuus- että maksuperusteisia). Etuudet Yleinen vanhuuseläke (AOW) tasasuuruinen, pienenee 2 %/vuosi suhteessa puuttuvaan vakuutusaikaan. Täysi eläke 50 vuodessa. Eläke sidottu maan vähimmäispalkkaan. Eläkeikä 65 vuotta. Ei varhennus- tai lykkäysmahdollisuutta. Yleinen perhe-eläke (ANW) tasasuuruinen, sidottu maan vähimmäispalkkaan. Leskeneläke tuloharkintainen, Nuorten tk-eläkejärjestelmään (WAJONG) kuuluvat 17 v. täyttäneet nuoret. Eläke sidottu maan vähimmäispalkkaan, määräytyy 6 työkyvyttömyysasteen mukaan. Palkansaajien ja yrittäjien tk-eläkkeet (WAO) ja (WAZ) ovat ansiosidonnaisia etuuksia. Rahoitus Kansanvakuutusjärjestelmä on jakojärjestelmä. Valtio rahoittaa nuorten tk-eläkkeet. Työntekijän AOW-maksu 17,9 % ja ANWmaksu 1,25 % palkasta 27 847 euron vuosituloon asti. Työnantaja rahoittaa WAO-eläkkeet, perusmaksu 5,85 % 159 päiväpalkkaan asti. Lisämaksu 2,11 %, työnantaja voi myös itse kantaa tk-eläkeriskin. Yrittäjien WAZ-maksu 8,80 % 13 160 38 118 euron välisistä vuosituloista. Hallinto Sosiaalivakuutuksen ylin valvonta sosiaali- ja työministeriöllä. AOW- ja ANW-järjestelmiä hallinnoi Sociale Verzekeringsbank (SVB) ja WAJONG-, WAZ ja WAO-eläkkeitä Sosiaalivakuutuslaitos (UWV). Etuuksien myöntämisestä vastaa Centrum voor Werk en Inkomen (CWI). Lisäeläkejärjestelmiä valvoo Eläke- ja vakuutuskamari (Pensioen- & Verzekeringskamer), joka on koko vakuutusalaa valvova viranomainen. 15

2 Alankomaat.. Sisällys 1 Yleistä 2 Vähimmäiseläketurva 2.1 Hallinto 2.2 Rahoitus 2.3 Verotus 2.4 Vakuutusaika 2.5 Yleinen vanhuuseläke 2.6 Nuorten yleinen työkyvyttömyyseläkejärjestelmä 2.7 Yleinen perhe-eläke 2.8 Vapaaehtoinen vakuutus 3 Työeläketurva 3.1 Palkansaajien työkyvyttömyyseläke 3.2 Yrittäjien työkyvyttömyyseläke 3.3 Mahdollisuus siirtyä varhennetulle eläkkeelle 4 Lisäeläketurva 5 Työssä tai eläkkeellä toisessa maassa 6 Tehtyjä ja vireillä olevia uudistuksia Osoitteita Lähteet 16

..2 Alankomaat 1 Yleistä Alankomaissa on kansanvakuutusjärjestelmä, joka takaa vähimmäisturvan kaikille maassa asuville. Järjestelmästä maksetaan vanhuuseläkkeitä, perhe-eläkkeitä ja työkyvyttömyyseläkkeitä nuorille sekä lapsilisiä ja korvausta suurista sairaanhoidon kustannuksista. Eläkkeet ovat periaatteessa tasasuuruisia. Vanhuuseläkettä kuitenkin pienennetään suhteessa puuttuvaan asumis- tai työskentelyaikaan. Yksityisen sektorin palkansaajilla ja yrittäjillä on omat ansiosidonnaiset työkyvyttömyyseläkejärjestelmät. Ansiotyöhön sidottua sosiaaliturvaa ovat myös tavalliset sairaanhoitokorvaukset sekä sairauspäiväraha- ja työttömyyskorvaukset. Lakisääteistä ansioihin sidottua vanhuuseläkettä Alankomaissa ei ole. Koska lakisääteinen eläketurva on pääosin vähimmäisturvaa, ovat työmarkkinasopimuksiin perustuvat ja työnantajakohtaiset lisäeläkejärjestelmät yleisiä. Niihin kuuluu yli 90 % työntekijöistä. 2 Vähimmäiseläke 2.1 Hallinto Sosiaaliturvan hallinto on Alankomaissa hajautettu. Sosiaaliturva kuuluu kahden eri ministeriön, sosiaali- ja työministeriön (Ministerie van Sociale Zaken en Werkgelegenheid) sekä hyvinvointi-, kansanterveys- ja urheiluministeriön (Ministerie van Volksgezondheid, Welzijn en Sport) hallinnonalaan. Eläkeasiat kuuluvat sosiaali- ja työministeriön alaisuuteen. Yleisen vanhuuseläkelain (AOW) ja yleisen perhe-eläkelain (ANW) mukaisten etuuksien hallintoa hoitaa sosiaalivakuutuspankki (Sociale Verzekeringsbank, SVB) aluetoimistoineen. Sillä on ulkomaanasioiden hoitoa varten oma toimisto. SVB:n hallinnossa on työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sekä ministeriön edustus. SVB toimii yhdyselimenä sosiaaliturvasopimusasioissa. Yleisen vanhuuseläkelain ja yleisen perhe-eläkelain mukaisten etuuksien rahoittamiseksi perittävät vakuutusmaksut kerätään veroviranomaisen toimesta ennakonpidätyksen yhteydessä. Yrittäjien, nuorten ja palkansaajien työkyvyttömyyseläkkeen hallinnosta vastaa uusi sosiaalivakuutuslaitos (Uitvoering Werknemersvezekeringen, UWV). Etuuksien myöntämisestä ja vakuutusmaksujen keräämisestä on 17

2 Alankomaat.. vuoden 2002 alusta lähtien vastannut CWI (Centrum voor Werk en Inkomen). Aikaisemmin toimeenpanosta vastaavia elimiä oli viisi (Gak, Guo, SFB, Cadans ja Uszo), jotka nyt on siis liitetty yhteen. CWI:n hallinnossa on sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöjen edustus. Sekä SVB:tä että CWI:tä valvova viranomainen on CTSV (The Board of Supervision of Social Insurances). CTSV:n muodostaa kolme viranhaltijaa, jotka työ- ja sosiaaliministeri nimittää virkaansa. 2.2 Rahoitus Sosiaaliturva rahoitetaan suurimmaksi osaksi työntekijä- ja työnantajamaksuin. Eläkkeiden rahoitus perustuu jakojärjestelmään. Kansanvakuutusetuuksien sekä yrittäjien ansiosidonnaisen työkyvyttömyysjärjestelmän rahoittamiseksi perittävät vakuutusmaksut peritään työntekijöiltä ja yrittäjiltä verotuksen yhteydessä. Nuorten työkyvyttömyysjärjestelmä kustannetaan valtion varoin. Ansiosidonnaiset WAO työkyvyttömyyseläkkeet työnantaja kustantaa yksin. Kansanvakuutusjärjestelmässä työnantajamaksuista luovuttiin verouudistuksen yhteydessä vuonna 1990. Työnantajat velvoitettiin silloin maksamaan työntekijöille korvauksena maksua, jota kutsutaan OT-maksuksi (overhevelingstoeslag). Työnantaja maksoi OT-maksua tietyn suuruiseen vuosituloon asti. Rajan ylittävästä palkan osasta maksua ei suoritettu. Vuoden 2001 alusta lähtien OT-maksu on kuitenkin liitetty työntekijän palkkaan ja se on 1,9 % bruttopalkasta, kuitenkin enintään 792 vuodessa vuonna 2002. Vakuutusmaksut ovat seuraavat (1.1.2002 lähtien) : Yleinen vanhuuseläke, AOW (työntekijä) 17,9 % Yleinen perhe-eläke, ANW (työntekijä) 1,25 % Yrittäjien yleinen työkyvyttömyyseläke, WAZ (yrittäjä) 8,80 % Nuorten yleinen työkyvyttömyyseläke, WAJONG valtio kustantaa Palkansaajien työkyvyttömyyseläke, WAO 5,85 % (työnantajan perusmaksu, kattaa yli 5 v. työkyvyttömänä olleiden eläkkeet) Palkansaajien työkyvyttömyyseläke, WAO 2,11 % (työnantajan maksu, riippuu alkaneiden työkyvyttömyyseläkkeiden lukumäärästä. Maksua ei tarvitse maksaa, mikäli työnantaja kantaa itse tk-eläkeriskin ensimmäisten viiden vuoden aikana) 18

..2 Alankomaat Vakuutusmaksut peritään vain määrättyjen tulorajojen väliin jäävästä palkan osasta. Sekä yleinen vanhuuseläkemaksu että yleinen perheeläkemaksu peritään enintään 27 847 euron vuosituloista. Yrittäjien työkyvyttömyyseläkemaksu peritään 13 160 38 118 euron välisistä vuosituloista. Nuorten yleinen työkyvyttömyyseläke rahoitetaan valtion varoin. Vakuutusmaksut palkansaajien työkyvyttömyyseläkkeen (WAO-eläkkeen) rahoittamiseksi peritään päiväpalkasta 159 euroon asti. Päiväpalkka lasketaan viisipäiväisen viikon mukaan. Maksu jakautuu kahteen osaan: ns. perusosaan ja alkaneiden työkyvyttömyyseläkkeiden lukumäärästä riippuvaan osaan. Mikäli työnantaja käyttää hyväkseen mahdollisuutta irrottaa työntekijät WAO-järjestelmästä (ks. 3.1) ja vastaa itse työkyvyttömyyseläkkeistä ensimmäisten viiden vuoden ajan, hänen ei tarvitse maksaa maksun jälkimmäistä osaa. 2.3 Verotus Kansanvakuutusjärjestelmästä maksettavien etuuksien vakuutusmaksut eivät ole verovähennyskelpoisia. Sen sijaan palkansaajien ansiosidonnaisten työkyvyttömyyseläkkeiden rahoittamiseksi perittävät vakuutusmaksut työnantaja voi vähentää verotuksessa. Maksussa olevat eläkkeet ovat veronalaista tuloa. Niihin sovelletaan veroasteikkoa, joka poikkeaa hiukan yleisessä tuloverotuksessa käytettävästä. 2.4 Vakuutusaika Vakuutusaikaa on asumisaika ja työskentelyaika Alankomaissa 15 65 ikävuoden välisenä aikana. Asumisaika on vakuutusaikaa riippumatta siitä työskenteleekö maassa vai ei, samoin työskentely on vakuutusaikaa vaikka ei asuisikaan maassa. Ulkomailla asumisen ja työskentelyn aikana vakuutus voidaan pitää voimassa vapaaehtoisin vakuutusmaksuin. 2.5 Yleinen vanhuuseläke Nykyinen yleinen vanhuuseläkelaki on vuodelta 1957. Siitä käytetään yleisesti lyhennettä AOW. 19

2 Alankomaat.. Oikeus eläkkeeseen Eläkeikä on 65 vuotta. Sen jälkeen eläke voidaan myöntää riippumatta siitä, lopettaako eläkkeensaaja työnteon vai ei. Eläkkeen varhennus- tai lykkäysmahdollisuutta ei ole. Eläke voidaan myöntää myös ulkomailla asuvalle (ks. 5). Täyden eläkkeen saamiseksi edellytetään 50 vuoden vakuutusaikaa eli asumista tai työskentelyä Alankomaissa koko 15 ja 65 ikävuoden välisen ajan. Varsinaista vähimmäisvakuutusaikaa eläkkeen saamiseksi ei ole. Täyden eläkkeen määrä pienenee kuitenkin 2 % jokaiselta puuttuvalta vakuutusvuodelta. 50:tä vakuutusvuotta ei kuitenkaan edellytetä niiltä Alankomaiden kansalaisilta, jotka olivat yli 15-vuotiaita järjestelmän tullessa voimaan. Heille luetaan hyväksi vuodet 15 ikävuoden täyttämisestä vuoteen 1957 edellyttäen, että he 59 vuotta täytettyään ovat asuneet Alankomaissa tai sen siirtomaassa yhteensä vähintään kuusi vuotta. Eläkkeen määräytyminen Eläkkeen määrä on sidottu maan vähimmäispalkkaan, jota tarkistetaan kaksi kertaa vuodessa, tammikuussa ja heinäkuussa. Eläke määräytyy vakuutusvuosien ja perhetilanteen mukaan. Yksin asuvan täysi eläke on 70 % nettovähimmäispalkasta. Eläke on (1.7.2002 lähtien) 880,86 euroa kuukaudessa. Mikäli yksinasuvalla on yksi tai useampi huollettava, alle 18-vuotias lapsi, on eläkkeen määrä 1 092,79 euroa kuukaudessa. Naimisissa olevien ja avoliitossa asuvien (myös samaa sukupuolta olevien) eläkeläisparien eläkettä koskevat määräykset muuttuivat 1.2.1994 alkaen. Samat säännöt koskevat nykyisin myös kahta samassa taloudessa asuvaa henkilöä, mikäli samassa taloudessa eläkkeensaajan kanssa asuu eläkkeensaajan sisko, veli tai lapsenlapsi. 1.2.1994 jälkeen myönnettyjen eläkkeiden täysi määrä on 50 % nettovähimmäispalkasta molemmille, jos molemmilla on oikeus eläkkeeseen. Eläkkeen enimmäismäärä on tällöin 606,78 euroa kuukaudessa/puoliso (vuonna 2002). Jos toinen ei ole vielä eläkeiässä, voidaan eläkettä saavan eläkkeeseen maksaa puolisolisä, joka on myös 50 % vähimmäispalkasta. Puolison omat työtulot pienentävät kuitenkin lisän määrää. Vähennys lasketaan kaavalla (E - G) x 2/3, jossa E = puolison bruttotulot ja G = 15 % bruttovähimmäispalkasta. Täysi puolisoeläke puolisolisineen on (1.7.2002 lähtien) 1 213,56 euroa kuukaudessa. Eläkkeitä pienennetään 2 % jokaista puuttuvaa vakuutusvuotta kohti. 20