Luuk.17:11-19, Kiitollisuus Luuk.17:11-19: Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. 12. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän 13. ja huusivat: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" 14. Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille." Mennessään he puhdistuivat. 15. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, 16. lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. 17. Jeesus kysyi: "Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? 18. Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" 19. Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut." Päivän teksti kertoo meille kymmenestä spitaalisesta. Spitaaliin sairastuminen oli tuohon aikaan hirvittävimpiä kohtaloita. Sitä pidettiin usein jopa pahempana kuin kuolemista. Spitaalinen oli kuollut yhteisölleen, hän ei voinut olla missään tekemisissä läheistensä kanssa ja kuitenkin hän eli, oli olemassa. Yleisesti ajateltiin, että spitaalisairaus oli Jumalan antama rangaistus jostakin todella suuresta synnistä. Luukas kertoo että Jeesus kohtasi nämä spitaaliset jossakin Galilean ja Samarian raja-alueella. Ilmeisesti Luukas on tällä halunnut selittää sitä, miksi ryhmä koostui juutalaisista ja samarialaisesta (tai samarialaisista - emme tiedä oliko joukossa useampi samarialainen, mutta Jeesuksen sanat "tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaan" antanee aihetta olettaa, että joukko koostui yhdeksästä juutalaisesta ja yhdestä samarialaisesta). Juutalaiset eivät yleensä olleet missään tekemisissä samarialaisten kanssa (samarialaisia pidettiin pahimman lajin harhaoppisina), mutta yhteinen hirveä kohtalo, oli mahdollistanut sen, että nuo spitaaliin sairastuneet juutalaiset olivat hyväksyneet joukkoonsa samalla alueella asustelevan samarialaisen kohtalotoverin. Evankeliumeiden perusteella tiedämme, että Jeesuksen maine oli jo levinnyt kaikkialle niillä seuduilla. Nämä kymmenen olivat varmaan kuulleet siitä miten Jeesus -niminen mies oli parantanut sairaita, miten tämä oli kyennyt parantamaan jopa spitaalisia. Kenties he olivat kuulleet myös huhuja siitä, että tuo mies oli herättänyt kuolleitakin. Ehkä he olivat jo viikkoja tai kuukausia pohtineet keskenään voisiko tuo Jeesus olla ratkaisu heidänkin tilanteeseensa, voisiko hän vapauttaa heidät tästä hirveästä tilasta. Kun he sitten saivat kuulla, että Jeesus on liikkeellä siellä päin, he päättivät yrittää.
Spitaalisilla ei ollut lupa tulla lähelle terveitä ihmisiä ja siksi he huusivat matkan päästä: "Jeesus, opettaja, armahda meitä!" Tuo huuto ilmaisee meille sen, että nuo miehet ainakin jossain määrin uskoivat, että Jeesus voi auttaa heitä, jos hän tahtoo. Ja mitä Jeesus teki? Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: "Menkää näyttämään itsenne papeille". Luukas ei kerro lähtivätkö miehet välittömästi. Jeesuksen vastaus varmasti hämmensi heitä. He tiesivät kyllä hyvin, mitä Mooseksen laki määräsi: spitaalista puhdistuneen piti mennä papin luo, jotta pappi voisi julistaa hänet yhteiskuntaan kelpaavaksi. Mutta Jeesus ei ollut parantanut heitä. Miten järkeä olisi mennä papin luo - hullujahan he olisivat jos yrittäisivät spitaalisina lähestyä pappia. Ehkä nuo miehet pohtivat, tai kenties jopa väittelivät keskenään mitä tehdä, onko mielekästä toimia Jeesuksen käskyn mukaan. Toisaalta tuo käsky tuntui sisältävän ajatuksen (lupauksen) parantumisesta - vai sisälsikö? Nämä miehet tunsivat varmasti hyvin Vanhan testamentin kertomukset ja uskoisin, että tuossa tilanteessa he muistivat mitä tapahtui aikoinaan Syyrian kuninkaan sotapäällikölle. Tuo sotapäällikkö, Naeman, tuli etsimään Jumalan profeetalta apua spitaaliinsa. Naeman odotti, että Elia rukoilee tai tekee jotakin merkittävää hänen puolestaan parantaakseen hänet ja hän loukkaantui kun Elia käski hänen mennä peseytymään Jordan virtaan. Mutta lopulta tuo sotapäällikkö kuitenkin totteli mielettömältä tuntuvaa käskyä ja parantui sairaudestaan. Mitä kaikkea noiden kymmenen mielessä sitten liikkuikin, he päättivät noudattaa Jeesuksen käskyä ja lähtivät näyttämään itseään papeille. Osa ehkä uskoen paranemismahdollisuuteen ja osa ei. Mutta riippumatta siitä mitä he uskoivat, kun he tekivät Jeesuksen käskyn mukaan ja lähtivät matkaan, he puhdistuivat siinä menomatkalla. Emme tiedä miten tuo paraneminen tapahtui. Oliko se yht äkkinen paraneminen, vai alkoiko heidän ruumiinsa vähä vähältä puhdistua. Mutta voimme hyvin kuvitella ne riemun kiljahdukset, sen onnen tunteen kun miehet huomasivat, että Jeesus todella oli vastannut heidän pyyntöönsä, parantanut heidät. Tämän jälkeen kerrotaan: 15. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, 16. lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. 17. Jeesus kysyi: "Eivätkö
kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? 18. Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?" 19. Ja hän sanoi miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut." Ehkä miehet, huomattuaan parantuneensa, kävivät väittelyn siitä, mitä pitäisi tehdä. Tuskin tuo yksi ihan noin vaan kääntyi kulkemaan eri suuntaan. Yksi oli sitä mieltä, että heidän tulisi mennä Jeesuksen luo kiittämään. Joku ehkä sanoi: Jeesushan käski meidän mennä pappien luo näyttämään itsemme, ei meillä ole mitään syytä palata takaisin. Sitä paitsi minä ainakin haluan mennä mahdollisimman pian omaisteni luo. Mitä sinä olisit tehnyt tuossa tilanteessa. ei ollut varmaankaan helppoa olla yksin eri mieltä. Ehkä joku joukosta epäröi, olisiko ehkä kuitenkin oikein palata ensin kiittämään, mutta enemmistön mukaan tekeminen tuntui turvallisimmalta. Ja ilmeisesti useimmille heistä riitti se, että he olivat parantuneet, pelastuneet hirvittävästä kohtalostaan. He eivät tarvinneet Jeesukselta muuta. He halusivat vain mahdollisimman pian päästä takaisin normaaliin elämään. Mutta yhden parantuneen sydämessä oli tapahtunut jotakin sellaista, jota ei ollut tapahtunut muiden sydämessä, jotakin joka veti hänet takaisin Jeesuksen luo. Voimme olla varmoja siitä, että hän ei aikonut tehdä vastoin Jeesuksen käskyä. Ehkä hän ajatteli: "ei se vie kauan, jos menen ensin Jeesuksen luo, ettei hän vain ennätä lähteä pois alueelta". Kertomuksesta voimme hyvin päätellä, etteivät nuo yhdeksän menneet Jeesuksen luo edes papin luona käytyään. Heillä oli kiire mennä takaisin omiensa luo, niiden asioiden pariin mitä he pitivät tärkeinä. Jeesuksen kysymys, joka alkutekstissä on muodossa "mutta ne yhdeksän missä, osoittaa surua ja kaipuuta. Jeesus olisi toivonut, että nuo kaikki kymmenen olisivat tulleet hänen luokseen. Mutta vain tämä yksi, ja kaiken lisäksi hän, joka oli muukalainen, hän, jolla ilmeisesti oli vähiten tietoa Jumalasta (voisimme ehkä sanoa: hän, joka ei kuulunut aktiiviseen seurakuntaväkeen, hän joka oli harhaoppinen, joka oli ulkopuolinen, hän, jolla ei ollut niin paljon tietoa hengellisistä asioista kuin toisilla), hän oli ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa.. Ja mitä Jeesus sanoo tälle miehelle: "Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut." Tuo mies ei saanut ainoastaan terveyttään, joka sekin oli valtava lahja Jeesukselta, vaan hän sai myös pelastuksen. Tämä mies parani kun hän luottavasti huusi Jeesukselta apua. Samoin paranivat myös nuo yhdeksän. Mutta noiden yhdeksän usko ei tuottanut mitään muuta. Se ei johtanut heitä Jeesuksen yhteyteen. Se ei johtanut heitä pelastuksen osallisuuteen. Heille riitti se apu mitä he tarvitsivat voidakseen tyydyttävästi elää tätä elämää.
Japanissa kuulee usein sanottavan: "Genkoonara itsiban" "tärkeintä on terveys" tai "kaikkein ensisijaisinta on terveys". Mikä sinulle ja minulle on kaikkein tärkeintä, ensisijaisinta? Onko meille tärkeintä, terveys, koti, työ, perhe, ystävät, asema, varallisuus? Luther on sanonut, että se minkä laitamme ensimmäiselle sijalle on meidän Jumalamme. Mikä tai kuka on sinun Jumalasi: Onko Jumala sinun Jumalasi, vai onko jokin muu asia tärkeämpi kuin hän. Huudammeko me Jumalaa avuksi vain silloin, kun tarvitsemme apua johonkin elämän vaikeaan tilanteeseen, silloin kun menetämme jotain itsellemme tärkeää. Huudammeko häntä avuksi vain silloin kun sairastumme, kun tulee ongelmia perheessä, kun menetämme työpaikan. Onko Jumala meille vain jonkinlainen kriisiapu? Elämmekö muulloin omillamme, ilman läheistä, päivittäistä, yhteyttä häneen. Usein unohdamme sen, että kaikki hyvä mitä meillä on, olipa se aineellista tai henkistä hyvää, on Jumalan lahjaa. Me kuvittelemme helposti, että elämme omillamme, että se mitä meillä on, on omia aikaansaannoksiamme. Mutta jopa se, että me hengitämme, että olemme voineet tulla tänään tänne Jumalanpalvelukseen, että kykenemme ajattelemaan, puhumaan, on Jumalan armoa, lahjaa häneltä. 1 Kor.4:7: Kuka antaa sinulle erikoisaseman? Onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi? Jos kerran olet saanut kaiken lahjaksi, miksi ylpeilet niin kuin se olisi omaa ansiotasi? Eikä vain tämä elämä, ja kaikki luotu, mikä on ympärillämme, vaan myös pelastus, se että voimme saada syntimme anteeksi, että voimme saada osallisuuden iankaikkiseen elämään, on sataprosenttisesti Jumalan lahjaa. Emme pysty itse itseämme pelastamaan, voimme vain sallia Jumalan pelastaa itsemme. Ihan niin kuin tuo tekstimme samarialainen: hän turvautui Jeesukseen, ei vain hädässään, vaan sen jälkeenkin ja sai Jeesukselta pelastuksen lahjaksi. Hän sai paljon enemmän kuin osasi odottaakaan, kun hän halusi tulla kiittämään parantajaansa. Hänen kohdallaan tapahtui se mitä sanotaan tämän päivän Vanhan testamentin tekstissä (Ps.147). Kun psalmin kirjoittaja on ensin ylistänyt Jumalan ihmeellisiä tekoja, sitä miten kaikki on Jumalan kädessä, miten Herra on
suuri ja voimallinen, ja hänen viisautensa on mittaamaton, sanotaan: "Hevosen voima ei ole Herran silmissä mitään, miehen juoksu ei hänen katsettaan käännä. Herra katsoo niihin, jotka häntä palvelevat, niihin, jotka panevat toivonsa Herran armoon". Jeesus katsoi tuon samarialaisen puoleen kun tämä palasi Jeesuksen luo, pani toivonsa Herran armoon. Meidän voimillamme, kyvyillämme, yhteiskunnallisella asemallamme, emme edes hyvillä töillämme, hyvällä elämällämme (psalmin sanoja lainataksemme "miehen juoksulla") emme pysty kääntämään Jumalan katsetta puoleemme. Vaan: "Herra katsoo, niihin, jotka häntä palvelevat, jotka panevat toivonsa Herran armoon". Ei riitä se, että tiedämme paljon Jumalasta, kuten todennäköisesti nuo yhdeksän muuta parannettua tiesivät. Ei riitä, että kuulumme ulkoisesti Jumalan kansaan, kuten nuo yhdeksän kuuluivat: Herra katsoo niihin, jotka häntä palvelevat, niihin, jotka panevat toivonsa Herran armoon" olivatpa he keitä tahansa.. Tuskin kukaan meistä koskaan voi tässä ajassa täysin tajuta sitä miten elämämme, olemisemme, pelastuksemme on lahjaa Jumalalta. Mutta jos Pyhä Henki saa meille edes jossain määrin paljastaa Jumalan valtaa, Jumalan kirkkautta, Hänen pelastustyönsä valtavuutta, ja omaa täydellistä riippuvaisuuttamme hänen armostaan, me emme voi elää välinpitämättöminä, kiittämättä häntä, ylistämättä häntä, palvelematta häntä, turvaamatta häneen. Päivän epistolatekstissä, Paavali kehottaa meitä mm(ef.5:15): Katsokaa siis tarkoin, miten elätte: älkää eläkö tyhmien tavoin, vaan niin kuin viisaat. 16. Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha. 17. Älkää olko järjettömiä, vaan ymmärtäkää, mikä on Herran tahto. 18. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. 19. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle 20. ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.