Vanhanvihan vaiheita ja Pekka Wesainen, talonpoikais sissipäällikkö Solohkoin luostari oli melkoinen vihanpesä. Luostari lienee valmistunut noin 1436, ja se oli täällä asuville savolaisille hirvittävä pahuuden pesä. Sieltä Pohjois Pohjanmaalle suuntautui vainoja, pitkin koko itärajaa, toivat rauhattomuutta. Ruotsi Venäjä teki usein välirauhoja ja aselepoja, mutta Ruotsi jäi aina alakynteen. Se ei saanut koko 270 vuoden aikana muuttumaan rajaa mihinkään. Se pysyi kuin pysyikin Novgorotin käskynhaltijan mukaan liikahtamatta. Välirauhat solmittiin Pähkinäsaaren rauhan sopimuksen pohjalta, sen määrittämä raja pysyi, ja Moskova ja Nougorot vaativat Pohjanmaan alueella asuvilta savolaisilta uskollisuutta. Heidän kun oli sovittu kuuluvan heidän valtakuntaansa, joten heidän pitää myös totella käskyjään ja noudattaa verovaatimuksiaan. Limingan ja Oulujokilaakson asukkaitten kohtalo 1400 luvulla Oli kohtalokasta kuulua 1400 luvun lopulla ja 1500 luvun alkukymmenillä Ruotsi Suomeen, mahdollisesti toisen valtakunnan asukkaina. Sitä suurempi kunnia pohjois pohjalaisille on annettava siitä, että he selviytyivät kahden valtakunnan alamaisina olemisesta milteipä kokonaan omin voimin. Ani harvoin he saivat Etelä Suomesta tai Ruotsista aseellista apua. Tässä valossa ei ole myöskään ihmeteltävä, että he usein joutuivat ottamaan vastaan paremmin varustetun Venäjän joukon joutuen tappiolle heidän kanssaan. Jo 1540 luvulla Ruotsin ja Venäjän välit olivat kireät. Sovitusta rajasta tai rajankäynnistä ei tullut mitään. Rajaseudulla oli vuosittaisia levottomuuksia. Niinpä keväällä 1548 kävi venäläiskarjalainen joukko Oulujärven asutuksen kimppuun ja polttivat joukon taloja. Sota leimahti syksyllä 1554 ilmiliekkiin Karjalan kannaksella. Kesäkuussa 1555 vienalaiset surmasivat noin 40 iiläistä, jotka olivat kalastamassa Iijoen latvoilla. Heinäkuun lopulla 1555 hyökkäsi karjalaiset Oulujärven savolaisten kimppuun ja surmasivat noin 300 ihmistä. Kustaa Waasa saapui Suomeen elokuussa 1555 johtaakseen sotatoimia henkilökohtaisesti ja hän sydämistyi kovin. Hän moitti värikkäästi Pohjanmaan voutia puolustuksen laiminlyömisestä. Hän lupasi lähettää sotaväkeä Pohjanmaan asutuksen turvaksi. Kustaa Waasa lähetti Ouluun 80 miestä, pikku tykkejä, pyssyjä ja teräsjousia. Ouluun oli päivätöinä rakennettu sotilaille hirsinen asuinrakennus. Joukkoa vahvistettiin marras joulukuussa 1555 noin sadalla miehellä. Joulukuun lopussa 1555 heitä oli noin kaksisataa. Oulun joukkojen päällikkö Joan Vargin, sai kuninkaalta käskyn valmistella hyökkäystä Vienaan,
toisaalta kostoksi, toisaalta Karjalaan suunnatun päähyökkäyksen tueksi. Sotatoimet eivät onnistuneet pääsotanäyttämöllä. Tämän vuoksi kuningas perui Vienan retken ja määräsi Oulun lippukunnan marssille Savoon. Maakunnan puolustaminen oli jätettävä voudin johtaman talonpoikais nostoväen huoleksi. Osa tykeistä oli määräys jättää voudin käyttöön. Ruotsista tuli lisää miehiä noin 400, joita piti Oulun seudun talonpoikien ruokkia tammikuulle 1556 saakka. Oulun seutu ja Oulujärvi eivät joutuneet sodan loppuvaiheessa sotatoimien kohteeksi. Rauha solmittiin 2.4.1557 Novgorotissa, mutta venäläisten tunnustama rajalinja pysyi edelleen vanhan Pähkinäsaaren rajana. 1560 luku sujui Pohjois Pohjanmaalla rauhallisesti, vaikka itäraja pysyi paikallaan, joskin avoimena. Rauha oli seurausta Kuningas Eerik XIV:n harjoittamasta maltillisesta Venäjän politiikasta. Vuosikymmen olikin merkittävää taloudellisen nousun aikaa Oulujokilaaksossa ja koko Pohjois Suomessakin. Ainoa merkittävä kiistan aihe syntyi kun Eerik halusi pitää myös karjalaisten harjoittaman kaupan kulkukaupan osalta tiukasti kiinni maakauppakiellosta. Vuonna 1561 hän antoi nimenomaan käskyn, etteivät Venäjän karjalaiset kauppiaat saisi vapaasti kierrellä Pohjois Suomessa. Ruotsalaiset kauppiaat olivat valittaneet erityisesti siitä, että nämä vievät kaikki turkikset heidän ulottuviltaan. Myöhemmin Eerik uudisti tämän kiellon. Taustalla oli huoli, että venäläiset kauppiaat vehkeilevät ja vakoilevat Ruotsin vahingoksi. Ruotsin ja Venäjän välit kiristyivät Eerikin hallituskauden lopulla. Juhana nousi kuninkaaksi vuonna 1568. Juhana ja tsaari Iivana IV tunsivat sammumatonta vihaa toisiaan kohtaan. Ja vihamielisyys puhkesi sodaksi vuonna 1570. Se kesti kaksi ja puoli vuosikymmentä päättyen vasta Täyssinän rauhaan vuonna 1595. Sodassa oli itse asiassa Välirauhan vaihe, kun nähtävästi Käkisalmen karjalaiset tekivät 1574 75 ensimmäiset hävitysretkensä Oulujärvelle. Manamansalosta poltettiin pari taloa tällöin. Pohjalaiset joutuivat huolehtimaan maakunnastaan itse. Ainakin keväällä 1576 oli nostettu aseisiin jonkinlainen sotajoukko, joka teki partioretken Vienaan. 1577 sodan jatkuessa koitettiin pohjalaisia innostaa hyökkäävään sotaan Vienaan, mutta he pitivät voutinsa ja voudinapulaisen Eerik Krankan johdolla puolustustaktiikkaa parempana. Heinäkuussa1578 venäläis karjalaiset tunkeutuivat Oulujärvelle ja polttivat 146 taloa. Oulujokisuulla oli jatkuvasti asevarasto, josta he voudin luovuttamina saivat aseita käyttöönsä torjuttaessa vihollista. Asevarasto oli käytössä 1579. Siellä oli 24 pitkäpiippuista muskettia.
Kevättalvella 1579 pohjalaiset tekivät kostoretken Vienaan ja voittivat Solovetskin tukikohdan Mihail Oserovin johtaman sotajoukon. Suurten tuhojen aikaa Myöhäissyksyllä 1580 saapui Oulujokisuulle Hannu Garpin johtama suuri joukko. Nostomiesten kera se nousi kolmeentuhanteen mieheen. Joukko majaili Limingan kirkolla talven 1580. Tällä joukolla Juhana kuningas suunnitteli Vienan ja Kuolan valtaamista. Se hyökkäsi 1579 80 kevättalvella Vienaan. Se yritti vallata Kuittijärven lounaispuolella olevan Riinuojärven linnaketta. Voivati Kiprian Onitskovan joukko teki lopulta onnistuneen vastaiskun ja aiheutti Garpin joukoille tuntuvat tappiot. Seuraavana kesänä (1580) vienalaiset tulivat kostamaan ja tuhoamaan Oulujärven asutusta. He tekivät miltei täydellisen hävityksen Oulujärvellä. Samanaikaisesti Vienan joukko hävitti Iijoen keskijuoksun asutuksen. Hannu Garpin joukot taas majailivat Limingassa 1581 kesään asti, jonka jälkeen he poistuivat Limingasta. Ja Pohjois Pohjanmaan puolustus jäi yksin omatoimisen puolustuksen varaan. Sotajoukkoja ei saatu Pohjanmaalle vaikka niitä anottiin. Limingan verotulot piti lähettää Etelä Suomeen pääarmeijan elättämiseen. Kesällä 1581 vihollinen oli taas Oulujärvellä. Näin yksi talo jäi Manamansaloon ja neljä Säräisniemelle. Kun Oulujärvi sai olla rauhassa 1582 83, uudisasuttaminen pääsi käyntiin, mutta se keskeytyi äkisti v. 1584 85 hävityksiin. Syyskuulla pääsi suuri joukko vihollisia Oulujokivarteen 1585. Utajärvenkin asutus tuhottiin perin pohjin, viholliset surmasivat suuren joukon ihmisiä. Hannu Ollinpoika joukkoineen säilyttivät rauhan Oulujokilaaksoon 1586. Limingan kirkkoherra lähetti valituskirjeen ja talonpoikaislähetyksen kuninkaan luo syyskuussa 1586. Viestinä oli, että Pohjanmaan omat sotamiehet oli lähetettävä Liivinmaalta kotimaakuntansa turvaksi. Näin myös tapahtui. Mutta he eivät pystyneet estämään Oulujokivarren asutuksen hävittämistä. Se hävitettiin Sotkajärveä myöten kesällä 1587. Keväällä 1588 liminkalaiset lähtivät hauenpyyntiin Oulujärvelle, mutta vihollinen yllätti heidät ja tappoi heistä lähes sata. Sotaväkeä oli Oulunniskassa 1588, joka esti vihollisen pääsyn Oulujokivarteen. Liminkalaisia mukana Ylikiiminkiläisen Pekka Wesaisen johdolla pohjois pohjalaiset tekivät keväällä ja syksyllä 1589 hävitysretkiä Vienaan. Heti ensimmäisen retken jälkeen venäläiset kostivat Kannanlahteen
suuntautuneen retken hävittämällä Iin. Välittömästi pohjalaiset suuntasivat toisen hävitysretken Vienanmeren rannalle, jonka jälkeen tsaari kirjoitti Solovetskiin ja käski tehdä kostoretken hyökkäyksen Ruotsienmaahan. Tätä varten hän lähetti apuvoimia, mm. streltsejä Moskovasta. Voivodien Smirnoj Stokurovin ja Vasili Haletin johtaman noin 1300 miehen sotajoukko oli Limingassa joulun aikoihin 1589. Kirkko poltettiin viattomien lasten päivänä, 300 taloa oli poltettu, kirkko ja pappila, sekä karjaa ja ihmisiä tapettu. Temmeksen asutus säästyi. Pähkinäsaaren rauhassa oli Ruotsi luovuttanut Venäjälle koko Pohjois Suomen Pattijoelta ylös Kemiin päin. Ensin pirkkalaiset aiheuttivat kahakoita venäläisten kanssa, joka kävi uhkaavammaksi kun Kustaa Waasa ryhtyi asuttamaan Oulujärven rantamaita. Bienalaiset pitivät omina kalavesinään Kemi, Ii ja Oulujoen rikkaita lohivesiä. Tästä kaikesta seurasi kahakoita, vienalaiset polttivat kyliä ja ryöstivät ihmisiltä kaiken omaisuuden. Kansan parista nousi huomattavia johtajia, jotka muodostivat sissijoukkoja kostaakseen viholliselle. Suurin ja legendaarisin niistä oli Pekka Wesainen. Vesaisen lisäksi historia mainitsee tunnettuja kyläpäälliköitä joista olivat Talvi Kauppi Temmekseltä, Musta Nykyri Muhokselta, Torvinen Kemistä ja Hannu Krankka Limingasta. Wesaisen talo poltettiin monta kertaa Vesaisen suku muutti hävitysten välissä Utajärveltä Kiiminkiin. Vesaisia mainitaan ensi kerran Iin pitäjän Kiiminginkylässä, sen maakirjoissa 1565. Paavali ja Antti Vesainen olivat isäntinä. Pekka Vesainen oli kotipitäjänsä lautamiehenä ja luottamustoimissa jo nuorena miehenä. Pekka Antinpoika mainitaan kookkaana ja solakkana miehenä ollen tavattoman väkevä. Mieleltään pelkäämätön ja nopea liikkeinen. Historia mainitsee, että Vesainen oli samalla reilu, oikeamielinen kunnon mies. Hän selvitteli kylän riitoja ja sovitteli asioita asukkaitten kanssa. Jo nuoruudessa hän saavutti jakamattoman kansansuosion ja hänestä tuli johtaja luonnostaan. Vienalaisten toistuvien hävitysretkien ja etenkin Ahma nimisen vienalaisjohtajan johtamat karjalaisten toimeenpanemat verilöylyt Pohjanmaalla nostivat pohjalaisten vihat liekkeihin. Pekka Vesainen oli saanut uuden suuren pirttinsä valmiiksi, joka oli samalla pitäjän komein pytinki. Kun Vesainen oli tuomassa Kemistä nuorta vaimoaan uuteen kotiinsa, olivat jälleen vienalaiset hyökänneet Pohjanmaan kyliin suurella joukolla Ahman johdolla. Vesainen saapui katkerana nuorikkonsa kanssa kotinsa raunioille. Vienalaiset kohdistivat retkensä Iin kirkonkylään. Ihmiset pakenivat Iin kirkkoon turvaa hakemaan. Vienalaiset löysivät asukkaat kirkosta ja piirittivät sen ja sytyttivät tuleen. Vesainen oli kuitenkin ehtinyt olla varuillaan ja saanut tiedon vihollisen tulosta. Hän kokosi kodittomien miehistä
sissijoukon, joka Vesaisen johdolla majaili Iin lähettyvillä. Pohjalaiset hurjistuivat ja hyökkäsivät vihollisten kimppuun. He tuhosivat pääjoukon kirvein ja keihäin. Vesainen ehti myös pelastaa ihmiset palavasta kirkosta. Petsamon luostarin hävittämisen, että muistakin urotöistä kuningas lupasi verohelpotuksia. Sekä lupasi antaa uudelleen pohjalaisille lappalaisten verotusoikeuden, joka 40 vuotta sitten oli kuulunut pirkkalaisten entisille esi isille. Maakirjoissa kerrotaan, että vouti oli ottanut Wesaisen retkistä paloveroa kuusi näädännahkaa, karhuntaljan ja sudennahkoja. Kun Wesainen menetti talonsa ja omaisuutensa, myönsi kuningas hänelle useiksi vuosiksi verovapauden. Wesainen jakaa maansa Vuonna 1608 jakoi Wesainen maansa kahtia ja antoi puolet siitä pojalleen Antille. Wesaisella oli myös tyttö. Kukapa muu ilmestyi Juorkunaan Wesaa asuttamaan kuin Pekka Wesaisen vävy Matti Wesainen. Vaikka sanotaankin, että he olivat uudisviljelijöitä, siis metsästä aloittavia pellon raivaajia. Mutta näin ei ole, Holapasta ja Keinälästä ei puhuta mitään... Kyllä Wesakin on aloitettu, jo Antti Wesainen aikanaan Juorkunaan saavuttuaan eli ennen 1555. Mutta Juorkunan veroista huolta kantava mies ei antanut kenenkään muun asuttaa Antti Wesaisen aloittamaa taloa. Koska Wesainen lähti vain tilapäisen ajan ajamana Ylikiiminkiin Paavali veljensä luo. Paavalilla ei ollut lapsia kun Antinpoika Pekka jo pääsi sen talon isännäksi 1568. Wesaisten pitkän verovapausajan takia hekään, Paavali ja Antti, eivät tulleet vero eikä maakirjoihin merkityiksi kuin vasta 1565. Kolmen vuoden päästä Antinpoika Pekka jo mainitaan talon isäntänä. Ja Pekka antaa sitten Anttinimiselle pojalleen puolet siitä talosta 1608. Mutta Matti Wesainen vai asui noin kolme vuotta Juorkunassa, kun taas kuului kummia, että vienalaiset ovat hyökänneet Oulujärvelle. Niin he lähtivät Ylikiiminkiin, että siellä on heitä enemmän puolustamassa Wesaisten taloja. Niitähän oli jo kaksi: Yli Wesa isä Pekalla ja Ala Wesa Antti pojalla (Pekanpojalla). Mutta siinä vain vierähti 5 8 vuotta, kun sovittiin, että Pekka lähtee vaimoineen rakkaaseen synnyinkotiinsa Juorkunan Wesaa asumaan. Tyttö Matti miehineen jäi Yli Wesaan. Huomautan, että vävyt ottivat talon sukunimen itselleen, myöhempinäkin aikoina. Tuo vuosi 1611 on kansan suussa saanut nimen Suuri karkukesä. Ihmiset menivät piilopirtteihinsä asumaan. Lipon talonkin piilopirtti oli Marttisjärven Levälahdesta lähteneen Leväojan päässä Levälampi, ja sauna oli Leväahossa. Se toimi Lipon niittysaunana, aina
vuoteen 1937, jolloin se paloi huolimattoman lämmityksen seurauksena kesällä heinäkuussa. Oliko Keinälän asukkaat Sorsualla piilopirtillä, ei kukaan ole kertonut. Vain miten Juorkunan asukkaat aikoivat puolustaa itseään. Juorkunan asutusta 1550 luvulla 1550 luvulla Juorkunassa lienee asunut kaksi taloa. Ilmeisesti Keinänen ja Holappa. 1558 mainitaan jo Matti Keinänen, Juho Raustinen, ja sittemmin Juorkunaan tuli Paavali Pettinen. 1576 mainitaan Juorkunassa mökkiläisenä Antti Partanen. Tämä Partanen asui ehkä vanhan kansakoulun paikalla, sitähän kutsuttiin Partalaksi, jos ei koulunimellä mainittu. On kyllä ollut toinenkin Partala Juorkunassa, Syväinlahden länsirannalla. Siitä vanhasta tervahaudan piirileikkikentästä vähän Holappaan päin järven rannalla, sanotaan, ja siitä nimi, että kyseinen mökki oli järven partaalla. Siitä Juorkunanjärven Partalan mökistä on ollut laulu tai joku viisu. Näin jotenkin se on alkanut, Partala seisoo Juorkunan järven rannalla. Laulu johtuu siitä, että siellä kylän nuoret kävi pyhäiltoina aikaansa viettämässä. Tuskin oli kovin iso pirtti, pystyikö siinä edes piiriä pyörimään. Mutta kuitenkin se jotakin ronikoitsijaa innosti tekemään sen viisun. Näin kertoi isäni. Hän kyllä muisti enemmän jatkoi kuin minä minä vain tuon alun muistan enää. Vahinko ettei ole tullut kirjoitettua muistiin. Lorkkulassakin on ollut mökki, mies kuoli, ja vaimo jäi yksin. Hän oli ilmeisesti saanut työpalkakseen sonninpään syksyllä, pakkasta jo oli, vei sen mökin vintille ja sieltä se haisi kärpän nenään, ja se rupesi käymään aina öiseen aikaan sitä jäistä sonninpäätä jyrsimässä. Niin eukko luuli, että heillä nyt kummittelee, joko miehensä tai joku muu. Ja niin eukko jätti mökin ja muutti johonkin Juorkunan taloon asumaan, ei tohtinut kotonaan asua eikä osannut ottaa selvää, ei tohtinut nousta vintille katsomaan, että josko se kummitus olisi siellä nytkin. Juorkunassa mainitaan asuneen 1586 Keinäsiä kahdessa talossa, ja lisäksi Heikki Kaupinpoika ja Tuomas Pehkoinen. Samoin Limingan kirkkoherra kertoo 10 talosta Juorkunassa ja Särkijärvellä 1586 kymmenysluettelossa. Hävityksessä autioituneita taloja asutettiin jo 1590 luvulla uudelleen. Vuoden 1598 kymmenysluettelossa mainitaan 11 talonpojan asuneen, niistä neljä Juorkunassa. Kahdessa talossa Juorkunassa oli Lipposia. Antti ja Olli jotka lienevät muuttaneet Oulujärveltä. Kirkollinen toiminta 1588 Muhoksella Mahdollisesti juorkunalaisiakin kävi Manamansalon pappi tervehtimässä. Olavi Rahikainen, kirkkoherra, pääsi pakenemaan vihollista ja hänet mainittiin 1588 olleen Muhoksella pappina. Sanotaan: nähtävästi hän kävi vielä oulujärvisiä asukkaitakin palvelemassa, miksei sitten juorkunalaisiakin. Hän lienee saanut surmansa Muhoksella 1590 hävityksessä, joten hänestä ei näy
sen jälkeen mainintaa. Muhoksella on ollut tuohon aikaan niin sanottu seutukirkko tai saarnahuone Muhosjoen saaressa. Uppsalan kokouksessa 1593 tehtiin lopullinen päätös olla luterilaisia Ruotsin valtakunnan asukkaitten, Limingasta oli kirkkoherrakin hyväksym.