MAAPERÄKARTTA 1 : 20 000 SELITYS LEHTI 3613 09 VANTTAUSKOSKEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Ulpu Väisänen ja Tapio Muurinen 361404 361407 361410 KULUSSELKÄ VANTTAUSJÄRVI ISO-KAARNI ISO 361306 TENNILÄ 361309 VANTTAUSKOSKI 361312 PEKKALA LI 361305 KUOHUNKIVAARA 361308 KUMPUKIVALO 361311 PIITTISJÄRVI Rovaniemi 2003
SUOMEN MAAPERÄN KEHITYS Suomen maankamara koostuu ikivanhasta peruskalliosta eli kallioperästä ja sitä peittävistä maalajeista eli maaperästä. Maapeite ei ole yhtenäinen, vaan kallioperä on paikoin paljastuneena. Maapeitteen paksuus voi olla jopa 100 m, mutta keskipaksuus on vain 8,5 m. Maaperä on syntynyt maapallon kehityshistorian nuorimman kauden, kvartäärikauden aikana. Se alkoi 2-3 miljoonaa vuotta sitten ja ulottuu nykyaikaan asti. Kvartäärikaudella oli useita jääkausia, joiden aikana mannerjäätiköt peittivät laajoja alueita Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Jääkausien välisinä nk. interglasiaaliaikoina ilmasto oli nykyisen kaltainen tai jopa jonkin verran nykyistä lämpimämpi. Viimeisin jääkausi, jota kutsutaan Veiksel-jääkaudeksi, alkoi 120 000 vuotta sitten ja päättyi noin 10 000 vuotta sitten. Sen alkupuolella oli kaksi leudomman ilmaston jaksoa, interstadiaalivaihetta, joiden aikana mannerjäätiköt pienenivät. Pohjois-Euroopasta ne hävisivät lähes kokonaan. Suomen maaperä on pääosin syntynyt viimeisimmän jääkauden aikana ja sen jälkeen. Paikoin tavataan viimeistä jääkautta vanhempia jääkautisia sekä interglasiaalisia ja -stadiaalisia kerrostumia. Niitä tutkimalla on saatu kuva maamme kvartäärikautisesta kehityksestä. Mannerjäätikön toiminnan tuloksena, pääosin sen reunaosan alla, syntyi moreenia. Se on maamme yleisin maalaji, jota esiintyy kallioperää myötäilevänä peitteenä ja erilaisina moreenimuodostumina. Mannerjäätikön sulaessa valtavat vesivirrat eli jäätikköjoet koversivat erilaisia uomia. Ne myös kerrostivat lajittelemaansa soraa ja hiekkaa jäätikön alle harjuiksi (esim. Punkaharju) ja sen eteen suistoiksi eli deltoiksi (Salpausselät ovat sarja vierekkäisiä reunadeltoja). Mannerjäätikön sulaessa poistui maankuorta kuormittanut 2-3 kilometrin paksuinen jääkerros, jonka alas painama maankuori alkoi vähitellen kohota aiempaan asemaansa. Maankohoaminen oli aluksi nopeaa ja jatkuu yhä. Suurimmillaan maankohoaminen on Merenkurkussa, lähes metri ja pienimmillään Kaakkois-Suomessa, alle 20 senttimetriä sadassa vuodessa. Yli puolet maamme pinta-alasta oli painunut niin syvälle, että mannerjäätikön sulaessa vesi peitti alueita, jotka nykyään ovat kohonneet jopa yli 200 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolelle. Tämän ns. ylimmän rannan alapuolelle kerrostui seisovassa vedessä muinaisissa Itämeren vaiheissa savea ja hiesua. Maankohoamisen vuoksi ylimmän rannan alapuolella esiintyy kohoumien rinteillä muinaisrantoja ja rantakerrostumia. Vedestä nousseella maalla joet kuluttivat ja kerrostivat hiekkaa ja hietaa jokivarsiin. Tuuli kuljetti ja kerrosti hiekkaa lentohiekkakinoksiksi eli dyyneiksi, joita esiintyy yleisesti jäätikköjoki- ja rantakerrostumilla. Alavilla veden vaivaamilla mailla alkoi soistuminen ja turpeen muodostuminen pian alueen vapauduttua jään tai veden peitosta. Näin kallioperää peittävä maakerros vähitellen saavutti nykyiset piirteensä, joita tällä hetkellä ihminen muokkaa voimakkaasti luonnonvoimien ohella.
VANTTAUSKOSKEN KARTTA-ALUEEN MAAPERÄ Sisällys ALUEEN YLEISKUVAUS (Ulpu Väisänen) 2 Yleistä 2 KIVENNÄISMAAT (Ulpu Väisänen) 3 Kallioalueet 3 Moreenikerrostumat 3 Karkearakeiset kerrostumat 3 Hienorakeiset kerrostumat 4 ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Tapio Muurinen) 4 Turvekerrostumat 4 Liejukerrostumat 4 POHJAVESI (Ulpu Väisänen) 4 Pohjaveden esiintyminen 4 Pohjaveden laatu 5 KIRJALLISUUTTA 5 Geologian tutkimuskeskus
ALUEEN YLEISKUVAUS (Ulpu Väisänen) Yleistä Taulukko 1. Maalajit hehtaareina ja prosentteina maa-alasta. Metrin syvyydessä kuvattu pohjamaa ja sen päällä oleva pintamaa on merkitty kaksoistunnuksella, esim. HHt/Mr tarkoittaa, että hienoa hietaa on alle 1 m hiekkamoreenin päällä. ha % Ka Kallio 428 4,5 Mr Hiekkamoreeni 5 242 54,9 HHt/Mr 45 0,5 Ct/Mr 268 2,8 KMrM Moreenikumpuja, hiekkamoreenia 393 4,1 Hk Hiekka 794 8,3 Ht Karkea hieta 1 066 11,2 Ct/Ht 9 0,1 St/Ht 26 0,3 HHt Hieno hieta 147 1,5 Hs Hiesu 36 0,4 Ct Saraturve 1 061 11,1 Maa-aluetta 9 547 100,0 Vettä 453 Kartta-alueen pinta-ala 10 000 Vanttauskosken alue sijaitsee Rovaniemen maalaiskunnassa noin 50 km Rovaniemeltä kaakkoon. Pinnanmuodoiltaan se on suurimmaksi osaksi vaara-aluetta, missä korkeuserot ovat jopa 250 m. Kemijoki virtaa kartta-alueen keskiosan poikki itä-länsisuuntaisena. Sen vedenpinta on alueen itäosassa, Vanttauskosken voimalaitoksen yläpuolella, vähän alle 100 metriä merenpinnasta ja länsiosassa noin 80 metrin korkeudella. Maasto kohoaa jyrkästi Kemijokilaaksosta kohti pohjoista ja etelää. Alueen luoteisosa, noin neljännes kartta-alueesta, on kumpuilevaa aluetta, missä korkeuserot ovat enimmäkseen 40-80 m. Kumpujen ja mäkien väliset painanteet ovat soistuneet. Alueen eteläosissa on useita korkeita vaaroja. Kartta-alueen korkein kohta on kaakkoisosassa Hyypiökivalon huipulla, 355 m mpy. Muita korkeita vaaroja ovat Kotikivalo, 295 m mpy., Kumpukivalo, 275 m mpy. ja Syvälamminvaara, 240 m mpy. Kartta-alueen koillisosassa korkeimman vaaran huippu on 245 m mpy. Alavimmat alueet ovat länsiosassa Kemijokilaaksossa, noin 80 m mpy. Alueella tunnetaan ainakin kaksi eri jäätikön kulkusuuntaa, joista vanhempi oli luodekaakko-suuntainen ja nuorempi länsi-itä-suuntainen. Viimeisimmän mannerjään reuna perääntyi Vanttauskosken alueella länsiluoteeseen yli 10 000 vuotta sitten. Jäätikön sulaessa alue jäi muinaisen Itämerivaiheen, Ancylusjärven, peittämäksi. Ainoastaan korkeimpien vaarojen huiput jäivät vedenpinnan yläpuolelle. Korkeimman rannan taso on noin 210 m mpy. Maan kohotessa maa-alueita paljastui veden alta suhteellisen nopeasti, minkä vuoksi vaarojen rinteisiin ei ehtinyt kehittyä selviä muinaisrantoja. Paikoin niitä on kuitenkin havaittavissa paljaiksi huuhtoutuneina kallioina 190 metrin ja 210 metrin korkeustasojen välillä. Maan kohotessa ja Kemijoen kaivaessa uomaansa yhä syvemmälle laaksontäytteisiin syntyi joen eri kehitysvaiheita edustavia törmiä ja tasanteita. Ne näkyvät selvästi nykyisen jokilaakson rinteissä.
3 Kemijokilaaksossa on myös fluviaalisia kerrostumia. Ancylusjärvivaiheen aikana veteen kerrostui pääasiassa hietaa ja hiesua, kun taas jokikerrostumat ovat hiekkaa ja hietaa. Maan kohotessa niitä kerrostui runsaasti myös Kemijokilaaksoon virtaavien sivujokien kuljettamina. Veden alta kohonneella alueella Kemijoki kaivautui laakson jääkautisiin täytteisiin. Kemijokilaakson nykyinen morfologia johtuu pääasiassa jääkauden jälkeisestä virtaavan veden kulutuksesta, kun taas laakson aines on sekä jääkauden aikana että sen jälkeen kerrostunutta ainesta. Kemijoki on alkujaan kaivanut uomansa kallioperän ruhjeeseen. Nykyisin jokieroosio on ehtinyt jo niin pitkälle, että vanhan laakson pohja on tullut esiin. Tämä näkyy monin paikoin kalliopaljastumina joen vesirajassa. Maan kohoaminen alueella on nykyisin 6,5 mm vuodessa. KIVENNÄISMAAT (Ulpu Väisänen) Kallioalueet Kartta-alueella on kalliopaljastumia ja alle metrin paksuisen moreenikerroksen peittämiä kallioalueita 4,5 % maa-alasta. Eniten kalliopaljastumia on länsiosissa vaarojen laella, kuten Syvänlamminvaarassa, Sadinkivalossa ja Saivaarassa. Kalliopaljastumia on myös koillis- ja kaakkoisosissa vaarojen huipuilla, kuten Soudunkorvanvaarassa ja Hyypiökivalossa. Vaarojen laella on monin paikoin runsaasti kiviä ja lohkareita, etenkin Sadinkivalossa ja Syvänlamminvaarassa. Kallioperä on suurimmaksi osaksi kiilleliusketta, mustaliusketta, konglomeraattia ja arkosiittia. Kartta-alueen eteläosassa, missä korkeimmat vaarat sijaitsevat, kallioperä on kulutusta hyvin kestävää kvartsiittia sekä arkosiittia ja kiilleliusketta. Kartta-alueen koillisosassa on graniittia ja granodioriittia. Länsi- ja luoteisosissa on pienillä alueilla karbonaatti- ja kalkkisilikaattikiveä, mustaliusketta ja metavulkaniittia. Moreenikerrostumat Kartta-alueen yleisin maalaji on moreeni, jota on noin 62 % maa-alasta. Moreeni on synnyltään pääasiassa pohjamoreenia ja koostumukseltaan pääosin hiekkamoreenia. Tämä on todettu kairausten ja koekuoppien perusteella, jotka ulottuvat vähintään kahden metrin syvyyteen. Moreenin päällä on monin paikoin, etenkin maaston painanteissa, turvetta. Kemijokilaakson pohjoispuolella ja kartta-alueen koillisosassa on kumpumoreenia, noin 4 % maaalasta. Karkearakeiset kerrostumat Kemijokilaaksossa on paksuja hiekka- ja hietakerrostumia jopa parin kilometrin levyisenä vyöhykkeenä. Hiekkaa ja hietaa on noin 20 % maa-alasta. Hietaperänvaarassa tehdyn kairauksen mukaan hietaa on 23 metrin paksuudelta. Sen alapuolella on moreenia. Vanhempien tutkimusten mukaan hiekkakerrostumien paksuus on paikoin jopa 50 metriä. Hietaperänvaara on deltamaiseksi tasoittunut laakio, missä on myös useita suppia sekä syvälle hiekka- ja hietakerrostumiin syöpyneitä puron uomia, jotka laskevat Kemijokeen. Kemijoen eteläpuolinen rantatörmä on 20-30 metriä korkea lähes pystysuora jyrkänne. Hiekkaisia ja hietaisia rantakerrostumia esiintyy paikoin vaihtelevan paksuisina kerroksina myös vaarojen rinteissä.
4 Hienorakeiset kerrostumat Hienorakeisia kerrostumia on noin 2 % maa-alasta. Ne ovat hienoa hietaa ja hiesua ja sijaitsevat pääasiassa maaston alavissa painanteissa. Niitä peittää paikoin vaihtelevan paksuinen turvekerros. ELOPERÄISET KERROSTUMAT (Tapio Muurinen) Turvekerrostumat Kartta-alueella on turvekerrostumia yhteensä 1 364 ha eli noin 14 % maa-alasta, mikä on vähemmän kuin keskimäärin Etelä-Lapissa. Lukuun sisältyy ohuita, alle metrin paksuisia turvekerrostumia 303 ha. Osaksi suurista korkeuseroista johtuen alueen suot ovat suhteellisen pieniä ja rikkonaisia. Näin on varsinkin alueen eteläosassa Kemijoen eteläpuolella. Suot kuuluvat alueellisesti Pohjanmaan aapasoihin, jotka ovat tyypillisesti keskiosiltaan puuttomia nevoja ja reuna-alueiltaan erityyppisiä rämeitä. Turvetutkimusten yhteydessä alueelta on tutkittu tarkoin vain yksi suo, Lamminaapa. Turvekerrostumat on enimmäkseen kartoitettu saravaltaisiksi (Ct). Rahkaturvevaltaisia (St) rämeitä ja karuja nevoja esiintyy paikoitellen. Lamminaapa on kartta-alueen suurimpia soita. Sen koko on 88 ha ja suurin turvepaksuus 6,1 m. Monin paikoin vaarojen rinteillä on ohutturpeisia rinnesoita. Useimmat alueen suot on ojitettu metsätaloudellisin perustein. Vain muutamat vetiset avosuot ja lampien soistuneet rannat ovat luonnontilaisia. Lähellä asutusta muutamille soille on raivattu peltoja. Käyttökelpoisia turvevaroja alueella lienee jonkin verran. Haittaavia tekijöitä ovat pienet, vaikeasti kuivatettavat altaat ja monin paikoin pintaturpeen alhainen kuivaainesisältö ja lämpöarvo. Liejukerrostumat Kartta-alueen luoteisosa on muuta aluetta tasaisempaa ja myös runsaimmin soistunut. Turvetta alkoi kerrostua alavien maastokohtien ja heikosti vettä läpäisevien painanteiden soistuessa primaarisesti niiden paljastuttua vähitellen Ancylusjärvestä. Erilleen kuroutuneiden lampien rannat soistuivat ja alkoi vähittäinen umpeenkasvu pinnan ja pohjan myötäisesti. Tällä tavoin syntyneiden soiden pohjalla on lieju- ja järvimutakerrostumia. Lamminaavalla turvekerrostumien alla on todettu liejua lähes 4 metrin paksuudelta. POHJAVESI (Ulpu Väisänen) Pohjaveden esiintyminen Pohjavettä syntyy, kun sade- ja sulamisvesiä imeytyy maaperään. Pohjaveden muodostumiseen vaikuttavat eniten sateen määrä ja voimakkuus, haihdunta, lumen osuus sadannasta ja roudan kesto. Pohjavedeksi imeytyvän veden määrään vaikuttavat kasvillisuus, maanpinnan muodot, pintakerroksen kosteus, maalajien raekoko, kerrosrakenne ja tiivistyneisyys. Pohjavettä varastoituu eniten huokoisiin ja paksuihin hiekka- ja sorakerrostumiin, kallioperässä ruhjeisiin ja rakoihin. Pohjamoreenin hienoainespitoisuus on yleensä niin suuri ja rakenne tiivis, että sen pohjavesi riittää vain talokohtaiseen käyttöön. Kartta-alueella on yksi Suomen ympäristökeskuksen luokittelema I-luokan pohjavesialue. Kolulammen pohjavesialue sijaitsee Vanttauskosken pohjoispuolella kumpumoreenialueella. Kumpumoreeni voi sisältää paikoin runsaastikin hiekkaa, jolloin siihen voi muodostua hyödyntämisen kannalta riittävän suuri akviferi. Alueen kokonaispinta-ala on 0,62 km 2 ja poh-
5 javeden muodostumisalueen pinta-ala 0,43 km 2. Pohjaveden antoisuudeksi on arvioitu 344 m 3 /vrk, mutta veden käyttö oli 1990-luvun lopussa vain 36 m 3 /vrk. Jokilaakson paksuissa hiekka- ja hietakerrostumissa on myös hyödynnettäviä pohjavesivarastoja. Pohjavettä on todennäköisesti riittävästi yksityistalouksien tarpeisiin myös moreenialueilla. Pohjaveden antoisuus on runsas korkeiden vaarojen alarinteissä sijaitsevissa lähteissä, esimerkiksi Hyypiökivalon pohjoispuolella sijaitsevan lähteen antoisuudeksi on arvioitu 430 m 3 /vrk. Pohjaveden laatu Pohjaveden laatuun vaikuttavat maaperään imeytyvän veden sisältämät suolat, maa- ja kallioperän rakenne ja koostumus. Pohjaveteen liuenneiden aineiden määrä kasvaa viipymän pidetessä. Moreenin pohjavedessä liuenneiden aineiden määrä on yleensä suurempi kuin vettä hyvin johtavien, lajittuneiden ja karkearakeisten maalajien pohjavedessä. Kartta-alueelta on analysoitu kuusi pohjavesinäytettä, joista kaksi on otettu kuilukaivoista, yksi betonirenkain katetusta lähdekaivosta ja kolme luonnontilaisista lähteistä. Pohjavesi on laadultaan lievästi hapanta lukuun ottamatta yhtä kaivoa, jonka veden ph oli 7,8. Muissa kohteissa ph-arvot olivat 6,1-6,6. Sähkönjohtavuudet olivat 2,5-20,3 ms/m. Pohjavesi oli fysikaalis-kemiallisilta ominaisuuksiltaan hyvää kaikissa näytteissä, lukuun ottamatta suosituksia hieman alhaisempia ph-arvoja. Veden happamuus voi vaikuttaa esimerkiksi vesijohtoputkistojen syöpymiseen. Yhdessä lähteessä myös väri- ja KMnO 4 -luvut ylittivät talousvedelle asetetut suositukset, mikä osoittaa humuksen pääsyä veteen. Raskasmetallien ja muiden liuenneiden aineiden pitoisuudet olivat enimmäkseen hyvin pieniä. KIRJALLISUUTTA Alalammi, P. (toim.) 1992. Suomen kartasto, Vihko 123-126, Geologia. 5. laitos. Helsinki: Maanmittaushallitus ja Suomen Maantieteellinen Seura. 58 s., 3 liitekarttaa. Britschgi, R. & Gustafsson, J. (toim.) 1996. Suomen luokitellut pohjavesialueet. Suomen ympäristö. Luonto ja luonnonvarat. Suomen ympäristökeskus. 387 s. Haavisto, M. (toim.) 1983. Maaperäkartan käyttöopas 1 : 20 000, 1 : 50 000. Geologinen tutkimuslaitos. Opas 10. 80 s. Hirvas. H. 1991. Pleistocene stratigraphy of Finnish Lapland. Geologian tutkimuskeskus, Bulletin 354. 123 s., 2 liit. Korsman, K., Koistinen, T., Kohonen, J., Wennerström, M., Ekdahl, E., Honkamo, M., Idman, H. & Pekkala, Y. (toim.) 1997. Suomen kallioperäkartta 1:1 000 000. Geologian tutkimuskeskus. Espoo. Penttilä, S. 1956. Selostus geologisista tutkimuksista Pirtti-, Juu- ja Vanttauskosken alueella 1956. Geologian tutkimuskeskus. Saarnisto, M. 2000. The last glacial maximum and the deglaciation of the Scandinavian Ice Sheet. In: Sandgren, P. (ed.) Environmental changes in Fennoscandia during the Late Quaternary. LUNDQUA Report 37, 26-31. Salonen, V.-P., Eronen, M. & Saarnisto, M. 2002. Käytännön maaperägeologia. Kirja-Aurora. Turku, 237 s. Sosiaali- ja terveysministeriö 2000. Päätös talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista 19.5.2000. STMp 461/00.
6 MAAPERÄKARTAT Suomen maaperä 1 : 1 000 000, painettu 1984 (sisältyy myös Suomen kartaston vihkoon 123-126, Geologia) esittää maaperää värein ja symbolein syntytavan mukaan luokiteltuina geologisina muodostumina. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen ja Venäjän Federaation luoteisosan maaperä ja sen raaka-ainevarat 1 : 1 000 000, painettu 1993 kahtena karttalehtenä. Kartassa esitetään maaperägeologisten muodostumien ohella tärkeimmät kvartäärikerrostumien hyödyntämiskohteet. Kartta on saatavissa myös numeerisena. Suomen Geologinen Yleiskartta 1 : 400 000. Maaperäkartta. Painettu Etelä- ja Keski-Suomen osalta vuosina 1906-1953 vanhan yleiskartan pohjalle (9 lehteä kantakartaston vanhan lehtijaon mukaan) ja Pohjois-Suomen osalta vuosina 1963-1986 uuden yleiskartan pohjalle (13 lehteä uuden lehtijaon mukaan). Monivärinen kartta esittää maaperää osin geologisina muodostumina ja osin maalajialueina ja antaa karkean kuvan maaperän rakenteesta ja maalajien jakaumasta maakuntatasolla. Kartta puuttuu kapealta itä-länsisuuntaiselta vyöhykkeeltä, suunnilleen Oulun korkeudelta ja aivan maan eteläisimmästä osasta. Vanhimmissa maaperäkartoissa on pohjakartasta ja työmenetelmistä johtuvia puutteellisuuksia. Suomen Geologinen kartta 1 : 100 000. Maaperäkartta. Vuoteen 2003 mennessä karttoja on painettu lähinnä Etelä-Suomesta 77 kpl. Monivärinen kartta esittää geologisia muodostumia ja maalajeja yleiskarttaa yksityiskohtaisemmin. Useimmista kartoista on saatavina myös karttalehtiselostukset. Lähes kaikki karttalehdet ovat saatavissa myös numeerisessa muodossa. Maaperäkartta 1 : 20 000 ja 1 : 50 000. Vuoteen 2003 mennessä on maastamme kartoitettu 38 %. Moni- tai yksiväristä, peruskarttapohjalle painettua maaperäkarttaa kääntöpuolelle painettuine selostuksineen on valmiina 556 kpl ja sen lisäksi yksinomaan digitoituna noin 500 kpl. Pohjois- Suomen kartat on pääosin julkaistu 1 : 50 000 mittakaavassa. Työn alla oleva kartta-aineisto numeeristetaan, samoin tehdään myös painetutulle kartta-aineistolle. Maaperäkartat ja niihin liittyvät tiedot ovat saatavissa erilaisina tulosteina tai siirtotiedostoina. Karttoja voi myös katsella internetin kautta osoitteessa http://geokartta.gsf.fi. Tietoja voidaan käyttää maankäytön suunnittelussa, maankamaran raaka-ainevarojen selvittelyssä yms. MAAPERÄKARTOITUSPALVELUT Geologian tutkimuskeskus tekee maksullisena palveluna suurimittakaavaisia ja temaattisia (1 : 2 000 1 : 10 000) maaperäkartoituksia, joissa otetaan huomioon tilaajan erityistarpeet. Kartoituksen yhteydessä tehdään kairauksia ja geofysikaalisia mittauksia tilaajan toivomassa laajuudessa. Yksityiskohtaisia tietoja maa-aineksista, turvevaroista ja pohjavesitutkimuksista voi tiedustella Geologian tutkimuskeskuksesta. Numeerisia perustietoaineistoja on saatavissa paikkatietojen yhteiskäytön kautta tai suoraan GTK:sta erilaisina siirtotiedostoina. Teemakarttoja pystytään tuottamaan alueilta, missä geologisen kartoitustiedon määrä on riittävän kattavaa ja monipuolista. GTK:n yhteyshenkilöt selvittävät edellytykset teemakarttojen tuottamiseen. Lisätietoja maaperäkartoista Espoon yksikkö PL 96 (Betonimiehenkuja 4) 02151 ESPOO Puh. 020 550 20 Fax. 020 550 12 Kuopion yksikkö PL 1237 (Neulaniementie 5) 70211 KUOPIO Puh. 020 550 30 Fax. 020 550 13 Rovaniemen yksikkö PL 77 (Lähteentie 2) 96101 ROVANIEMI Puh. 020 550 40 Fax. 020 550 14