Grönroosin suvun 300 vuotta
Sukututkimus, genealogia, on nykyään hyvin suosittua. Se vaatii yhä edelleen paljon jalkatyötä, mutta sukututkijan apuna on myös monipuolinen verkkoaineisto, jota on tuotettu sekä talkoovoimin että julkisella rahoituksella. Tavanomainen sukututkimus on joskus yksitoikkoista luettavaa. Jos esiisät eivät ole aatelisia tai muita säätyläisiä, tutkimuksesta tulee helposti vain pitkä kokoelma nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia. Perinteisten syntyneiden ja kuolleiden luettelojen lisäksi verkossa voi selata vaikkapa vanhoja päivälehtiä, virallisia lehtiä ja hakea paljon muutakin taustamateriaalia, karttoja, pöytäkirjoja ja erilaisia luetteloita. Perehtymällä kaikkeen saatavilla olevaan historialliseen aineistoon voidaan menneisyydestä rakentaa paljon moniulotteisempi kuva kuin tähän saakka. Menetelmää, jonka tunnetuin edustaja lienee tulevana nobelistinakin mainittu kanadalainen kirjailija Alice Munro, kutsutaan vapaaharkintaiseksi todistusteoriaksi. Grönroosin perheen sukututkimus on ensimmäinen maassamme tällä menetelmällä toteutettu. Tutkimus ulottuu 1700-luvulta aina nykypäivään saakka.
Lukijalle... 1-3 Elintaso Suomessa on huomattavan korkea... 3-4 Risainen paita ja väkevä kirous... 5-15 Punaisen torpan mamselli... 15-29 Ristipistoja ja hoviherroja... 30-34 Anton ajautuu väärään seuraan... 34-42 Prologi... 42-43 Kenelle kellot soivat... 43-53 Leikkauspiste Oulussa... 53-55 Saksan kortti... 56-58 Tie Tampereelle... 58-59 Kasvot ilmestyivät ektoplasmasta... 59-61 Lisenssivirasto tackar och bockar... 61-63 Niilo lakkaa löytämästä... 63-65 Ronald Reagan ja Pahan Valtakunta... 65-70 Päätösvalta vaihdetaan kasvunäkymiin... 70-72 Suomi siirtyy vapaaseen pudotukseen... 72-76 Mauri lähtee pitkälle opintomatkalle... 77-78 Sukupuu... 79 Teksti ja kuvat Mauri Grönroos Grafiikka ja taitto Lea Virolainen www.grafilea.fi
Tämä on 2007-2008 laadittu sukututkimus Mauri Grönroosin suvusta. Grönroos (s. 1954) asuu Tampereella, jonne hänen isoisänsä Gustaf muutti perheineen vuonna 1931. Perheessä on vaalittu perimätietona, että suku on kotoisin Ruotsista, jossa suvun jäseniä palveli muun muassa hovineitoina Kustaa kolmannen hovissa. Tämän tueksi ei kuitenkaan ole mitään kirjallista dokumenttia tai edes kirjeenvaihtoa, jota säätyläiset tunnetusti harrastivat tuohon aikaan hyvin ahkerasti. Grönroos on vuosien varrella tehnyt yrityksiä sukunsa taustan selvittämiseksi, mutta tuloksetta. Yksi ainoa asiakirja on säilynyt. Se on Maurin isoisän isän, Ernst Grönroosin syntymätodistus Kirkkonummelta vuodelta 1857. Todistuksessa ei ole mitään merkintöjä Ernstin vanhemmista, mutta suvun hallussa on pieni muotokuva, jonka on kerrottu esittävän Ernstin äitiä Loviisa Ulriikaa. Näiden vähäisten tietojen varaan päätettiin rakentaa uudenlainen sukututkimus, jossa käytettiin muun muassa tuomioistuimissa nykyään sovellettavaa vapaaharkintaista todistusteoriaa. Tällä tarkoitetaan, että tutkija syventyy ensin tarkasti kaikkiin asiaa valaiseviin lähteisiin. Sen jälkeen hän soveltaa harkintaansa ja koettaa niiden perusteella selvittää mikä on totta ja mikä on todella ollut tapahtumien kulku. Kenttätyöhön värvättiin Suomen johtava sukututkija Ritva Sampio Suomen Sukututkimustoimistosta. Hänen tehtävänsä ei ole ollut vähäinen, koska arkistot ovat hajallaan ympäri Suomea ja niissä on usein melkoista ruuhkaa. Sukututkimus on tällä hetkellä hyvin suosittua ja monia asiakirjoja joutuisi tilaaja odottelemaan kuukausia, jopa vuodenkin. Ilman ammattilaisen asiantuntemusta ja uutteruutta tämä selvitys ei varmasti koskaan olisi valmistunut. Sen lisäksi, että Ritva Sampio on tiennyt mistä tarvittavat lähteet voidaan löytää ja myös etsinyt ne käsiinsä, hän on tulkinnut asiakirjojen sotkuisella ja vanhalla ruotsilla raapustettuja merkintöjä ja oikonut monia suoranaisia virheitä, joita on vanhoissa dokumenteissa yllättävän usein. Perinteisten kirkonkirjojen lisäksi aineistona on käytetty vanhoja karttoja, isojakoasiakirjoja, tilojen katselmustodistuksia, tuomiokirjoja ja perukirjoja. Muina lähteinä on hyödynnetty muun muassa Suomen Kansalliskirjaston verkkokokoelmaa, jossa
on julkaistu kaikki Suomessa ilmestyneet päivälehdet 19. vuosisadan lopulle saakka. Fiskarsin museon arkistosta on saatu ainutlaatuista taustatietoa tapausten ja asiayhteyksien selvittämiseksi aivan 1800 luvun alusta. Kirkkonummen kirjastosta löytynyt pienoismalli mahdollisti rakennusten tarkan kuvaamisen ja Porkkalan lukiolaisten 2007 laatima kaupunkiekologinen tutkielma Munkkulla ennen ja nyt teki mahdolliseksi löytää niiden perustat maastosta. Alpo Juntusen Suomalaisten karkottaminen Siperiaan autonomian aikana ja karkotetut Siperiassa (1983) on ollut tärkeä kirjallisuuslähde, kuten myös Pekka Poutasen Suomalaisen kuparin ja sinkin juurilla, Orijärven kaivos 1757-1957 (1996), Klas Nybergin Kopparkungen, Handelshuset Björkman i Stockholm 1782-1824 (2006), Alf Nordströmin Sorunda. En socken för sig. Sorunda Hembygdsförening (1980) ja von Pfalerien sukuselvitys Pfaleriana (1976). Sen jäljille päästiin professori Jaakko Ignatiuksen toimittaman Duodecim 12 perustajaa juhlakirjan avulla. Edelleen tutkimuksessa on käytetty Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkelia 1640-1852, Sven Hirnin Kameran edestä ja takaa.valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839-1870, Ateljeesta luontoon, Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1871-1900 sekä saman kirjoittajan Huvia ja Herkkuja Helsinkiläistä hotelli- ja ravintolaelämää ennen itsenäisyyden aikaa (2007), Luoto-Talvitie-Visurin Suomen Sota 1808-1809, Erkki Räikkösen (toim.) Svinhufvudin kertomukset Siperiasta (1928), Esbo Stadsmuseum Aurora Karamzin ett aristokratisk liv (2006), Hannu Hirvikosken Linnunlaulun tarina (2005), juhlakirja 150 Years of Freudenberg, Freudenberg & Co., Weinheim, 1999 sekä Antti Häkkisen väitöskirja Rahasta vaan ei rakkaudesta (1995). Herman Lindqvistin moniosainen ja perusteellinen Historien om Sverige auttoi tarkistamaan monta tärkeää yksityiskohtaa, kuten myös Riitta Oittisen tutkimus Ompelu naisten työnä. Esimerkkinä ompelutyötä tekevien helsinkiläisten naisten elämänpiiri 1800- luvun lopulla (1989). Fedor Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta (1861) palveli selvitettäessä karkoitettujen arkipäivää ja pakkotyötä Siperiassa 1800 luvun puolessa välissä. Levasseurin alkuperäinen Siperian kartta vuodelta 1846 hankittiin Yhdysvalloista PastPresent Gallery n antiikkikaupasta. Wikingdivisioonan suomalaisten SS-miesten miehistöluettelot on saatu Suojelupoliisin Graz kansiosta, Berlin-Wilmersdorf, 5.10.1942.
He ovat täällä tänään on narratiivinen sukututkimus. Kaikki faktat, kuten nimet, paikkakunnat, vuosiluvut ja tapahtumat perustuvat dokumentoituun materiaaliin. Sen sijaan mitä joku missäkin tilanteessa todella sanoi oikeuden pöytäkirjoista saatuja todistajalausuntoja lukuun ottamatta ovat luonnollisesti asiayhteyksien perusteella tehtyä vapaaharkintaista tulkintaa. Niistä voi kuka tahansa olla oikeutetusti toista mieltä. Valokuvat vuodesta 1880 lähtien ovat autenttisia, kuten myös kaikki kartat ja kuvat rakennuksista, rakennelmista tai maisemista. Tätä vanhemmat valokuvat toimivat lähinnä tutkimuksen elävöittäjänä. Tutkimuksen keskeinen henkilö on Maurin isoisän isän, Ernst Grönroosin äiti, vuonna 1817 syntynyt Loviisa Ulriika Grönroos, os. Ekström. Kaikki kertojat ovat läheisessä suhteessa Loviisaan. Selvitystyö alkoi siitä kun Mauri Grönroos ja hänen puolisonsa Eila osallistuivat vuonna 2006 The Waitt Family Foundation in ja IBM n sponsoroiman ja National Geographic in toteuttaman ihmiskunnan geeniperimän kartoitukseen. Eilan DNA voitiin hämmästyttävällä tavalla jäljittää jopa 170 000 vuoden päähän, jolloin Homo Sapiens populaatio maapallolla oli hyvin nuori ja korkeintaan muutaman tuhannen yksilön suuruinen. Vertailun vuoksi on muistettava, että Kristuksen syntymän jälkeen on syntynyt vain 100 sukupolvea. Eilan esiäitejä on siis voitu jäljittää 8 500 sukupolvea. Koska naisilla on vain Y-kromosomi ja vain sitä voidaan tarkastella, tämä merkitsee, että jokainen Eilan lähes yhdeksästä tuhannesta esiäideistä on elänyt aikuiseksi ja saanut tyttären. Maurin geeniperimää voitiin seurata noin 60 000 vuoden päähän, jolloin Pohjois-Euroopan jäämassat alkoivat sulaa ja Sahara muuttui lyhyeksi aikaa ruohosavanniksi ja oli kohta täynnä elämää. Homo Sapiens alkoi seurata riistan kannoilla ja siirtyi Tansanian ja Etopian seuduilta pohjoiseen. Kaikki nykyisin elävät ei-afrikkalaiset miehet polveutuvat tästä samasta joukosta. Seuraavien vuosituhansien aikana laji siirtyi aluksi Keski-Asiaan, Iranin seuduille, jossa laji jakautuu
useisiin ryhmiin. Mauri kuuluu euraasialaiseen linjaan, joka myöhemmin metsästi ja kalasti Siperiassa Uralin Euroopan puoleisilla alueilla. Täältä saman perimän kantajat vähitellen levisivät Luoteis-Venäjälle ja Suomeen. Tähän geeniryhmään kuuluvia asuu nykyään runsaasti etenkin Pohjois-Suomessa. Tämän tarkemmin muinaista sukuhistoriaa tuskin voi selvittää. Kirjallisia lähteitä on vasta huomattavasti myöhäisemmältä ajalta. Ensimmäiset luolamaalaukset ilmestyivät runsaat 30 000 vuotta sitten ja kirjoitustaito kehitettiin Kiinassa vasta viisi tuhatta vuotta sitten. Suomalaiset on mainittu ensimmäisen kerran historiassa Hagia Sofiassa, Istanbulissa olevassa asiakirjassa. Kaksi venetsialaista kauppiasta oli joutunut vuonna 992 silloisessa Konstantinopolissa syystä tai toisesta tyrmään. Seuraavana päivänä he toimittivat valituskirjelmän sulttaanille. Kohtelu oli muutoin ollut asiallista mutta he eivät voineet koko yönä nukkua silmällistäkään kun suomalaiset vanginvartijat olivat juopotelleet ja rellestäneet aamuyöhön saakka. Vartijat kuuluivat nimittäin Bysantin hallitsijan Basileios II n perustamaan kuuluisaan varjaagikaartiin, joka koostui pohjoismaalaisista seikkailijoista. Vuonna 1155 alkoivat ruotsalaisten ristiretket Suomeen. Piispa Henrikistä ja Lallista kertovien legendojen lisäksi täsmällistä tietoa tuolta ajalta on hyvin vähän. Suomalaisten kerrotaan kuitenkin olleen toivottoman laiskaa ja välinpitämätöntä joukkoa. Edes talvisydännä he eivät yleensä viitsineet kyhätä minkäänlaista asumusta vaan asuivat ja nukkuivat jonkinlaisissa lumikuopissa. Vuodelta 1632 on sen sijaan jo täsmällisempi dokumentti, jota säilytetään Pariisissa. Sen on laatinut ranskalainen diplomaatti, joka kävi Suomessa. Asiakirjassa kerrotaan, että suomalaiset ovat harjastukkaista ja lättänaamaista kansaa, kummatkin sukupuolet hyvin persoja väkijuomille. Mutta on myönnettävä, että elintaso on huomattavan korkea; esimerkiksi täysin alastomia kerjäläisiä ei juurikaan näy Kolmekymmentävuotisen sodan (1618-1648) jälkeen elämä alkoi Suomessa kaikin tavoin kohentua. Tätä edesauttoi muun muassa laaja yksityinen maanomistus, joka oli mahdollista, koska Ruotsi-Suomessa ei tunnettu maaorjuutta. Suomessa jopa 60 prosenttia maanviljelijöistä itse omistivat viljelemänsä maan. Lukutaito alkoi samaan aikaan jo olla hyvin yleinen.
Lauantai, 31. toukokuuta 1817 Nimeni on Erik Juho Ekström ja olen Loviisa Ulriikan äidin, Sophian veli. Synnyin Kirkkonummen Överbyssä, Kuusalan talossa samannimisen isäni ja äitini Sophia Erkintytär Lindströmin esikoisena tammikuussa 1785. Isoisäni oli myös Erik ja hänellä ja mummollani Anna Juhontyttärellä oli yhteensä seitsemän lasta, isäni lisäksi tätejäni ja setiäni, kolme poikaa ja neljä tytärtä. Kaikki varttuivat aikuisikään. Isoisäni oli perinyt talon isältään Erik Klemetinpojalta, joka oli syntynyt 1689. Isoisäni äiti oli myös saman kylän tyttöjä, Maria Laurintytär, syntynyt 1690 vaiheilla. Isoisä oli kirkon kuudennusmies, toisin sanoen eräänlainen kirkkoherran asiamies ja paikkakunnan ylimmäinen moraalinvartija. Hän oli arvovaltainen isäntä pitkine valkoisine partoineen. Muistan hänet hämärästi. Hän oli syntynyt 1725 ja kuoli rintakipuun kuudenkymmenenkolmen vuoden iässä, jouluaaton aattona 1788, kuukausi mummoni jälkeen. Sydän ei enää jaksanut. Viimeisinä vuosinaan isoisä oli alkanut muuttua yhä epäluuloisemmaksi. Syynä hänen katkeruuteensa oli vuonna 1753 toteutettu kalenteriuudistus. Se alkoi uudelleen vaivata häntä. Hänen nuoruudessaan oli näet koko Ruotsin valtakunnassa siirrytty uuteen ajanlaskuun siten, että helmikuussa oli vain neljätoista päivää. Ja sen jälkeen seurasi maaliskuun ensimmäinen. Isoisäni ei voinut koskaan antaa anteeksi, että kruunu oli kavalasti vienyt hänen elämästään yksitoista päivää ja alkoi iän karttuessa pelätä, että moinen varkaus voisi toistua koska tahansa. Isoäitini menehtyi polttotautiin, ankaraan kuumeeseen. Olin silloin noin neljävuotias. Hautajaiset pidettiin tietysti molemmille samalla kertaa tammikuun alkupäivinä. Ne olivat kyllä vaikuttavat. Valtava määrä surijoita. Ainakin siis pikkupojan muistikuvan mukaan. Saunan ovesta nousi paksu höyry. Piiat, karjakot ja torpparien muijat kantoivat naamat kiiltävinä paistettua porsasta ja varraslintuja puisissa kiuluissa. Akat kämättivät ja ukot röyhtäilivät ja pyyhivät suutaan takkuisiin partoihinsa. Likaisten sarkatakkien selät olivat hiestä märkinä. Varikset ja kirkonvaivaiset nujakoivat kalutuista porsaan kylkiluista ja lahnanruodoista, joita viskeltiin ikkunasta jäiselle tunkiolle. Näky oli kieltämättä
hupaisa. Juopuneet surijat mylvivät naurusta. Joku antoi ylen pahnoille. Kirkkonummi oli noihin aikoihin syrjäinen paikka, jossa elettiin kaukana muun maailman melskeestä. Sodatkin tulivat ja menivät ja niistä kuultiin yleensä vasta viikkoja jälkeenpäin. Kuten kymmenisen vuotta sitten päättyneestä Suomen sodasta. Sillä ei meidän elomme kannalta ollut mitään merkitystä, vaikka liittihän se meidät Venäjän keisarikuntaan. Kirkkonummen kautta kulki Suuri Rantatie, jota sittemmin on myös Kuninkaantieksi kutsuttu. Suuri Rantatie vei Turusta Viipuriin. Tienpito oli sen varrella olevien manttaalitilojen vastuulla, mutta varsinkin kelirikkoaikana matkustaminen maitse oli kovin vaivalloista ja hidasta. Herraskartanoissa alkoi jo näihin aikoihin olla jousitettuja nelipyöräisiä vaunuja. Ja sellaiset oli tietenkin keisarillakin, joka viisi vuotta sitten töyhtölakkisten sotilaiden saattamana nelisti Pietarista Turkuun ja takaisin. Hän matkasi tapaamaan Ruotsin uutta kuningasta Karl Johania, joka kuulemma on Ranskanmaalta. Ovat jo ristineet jonkun muka syötävän sienenkin hänen mukaansa, osasi joku kertoa. Tiedän, että tämä kullostaa hullulta, mutta kuulemma katovuosina rajaseuduilla syödään perunaakin! Keisaria varten oli komennettu parikymmentä riuskaa miestä jokaisen mäen alle auttamaan herroja ja heidän vaunujaan. Minäkin siellä olin ja minulla on vieläkin tallessa vihreässä homeessa oleva vaskikopeekka, joita lakeijat viskoivat vonkamiehille. Se on mukava muisto, vaikka keisaria en kummallakaan kerralla nähnyt. Ehkä Aleksanteri oli aina Överbyn kievarin kohdalla voisulaa lusikoimassa kiesin uumenissa. Tiedä häntä. Vaarini piti jousitettuja vaunuja vaarallisena hienosteluna. Hienostelu kun oli yksi Raamatun kuolemansynneistä. Suoraan Perkeleestä. Niinpä meidän kaksipyöräisillä jousettomilla kärryillämme matka Turusta Helsinkiin olisikin vaatinut kahta yöpymistä. Siksi vesireitti oli paljon suositumpi. Yhteydet hoituvat rannikkoa myöten ja antaahan meri myös runsaan särpimen niin alhaisen kuin ylhäisenkin pöytään. Kirkkonummella kaikilla on jonkinlainen ruuhi. Eräs ylpeydenaihe onkin, että kaikki kirkkonummelaiset osaavat uida. Se taito erottaa meidät muualta muuttaneista. Isäni oli myös sisarusparvensa esikoinen ja kun isoisä kuoli vuonna 1788, isäni jatkoi Kuusalan tilaa. Näin
on aina ollut tapana. Maa säilyy yhtenä ja suvun vaikutusvalta ei alene. Lisäksi naimakaupoilla on aina pyritty tätä asemaa pönkittämään. Äitini on Munkinmäen Erlaksen talon tyttäriä, kilometrin etäisyydeltä etelään Överbystä. Munkinmäki on muuten saanut nimensä Virossa toimineesta Padisten luostarin sistersiläismunkkikunnasta, joka vuonna 1332 hankki omistukseensa neljä tilaa Kirkkonummelta, muun muassa juuri Munkinmäen. Kirkkonummi kiinnosti virolaista luostaria kaiketi käännytysmielessä, koska Porkkalan niemen kärjestä on lyhin matka Suomesta Viroon, vain runsaat neljäkymmentä kilometriä. Luostarin apotti myi vuonna 1417 tilat Viipurin linnanherralle Tord Bondelle. Nykyään Erlas on kylän päärakennus. Erlas on samankokokoinen kuin Kuusala, noin kaksisataa hehtaaria. Tällainen hehtaarimäärä antaa leivän aika isolle joukolle. Talon hoitamiseen tarvitaan parinkymmenen hengen työpanos. Suunnilleen yhtä monta ukkoa kuin akkaakin. Kiireisinä aikoina, kevätkylvössä ja varsinkin sadonkorjuun aikaan palkataan vielä koko joukko päiväläisiä. Hevosia tarvitaan kymmenkunta. Eipä siis ihme, että isä on pitäjän mahtimiehiä. Kirjoittamaan hän ei koskaan ole oppinut, mutta lautamiehenä hän on silti palvellut yli kolmekymmentäviisi vuotta. Sellaisessa luottamustoimessa ei kirjoitustaitoa kysytä, ainoastaan hyvää paikallistuntemusta ja kovaa halua työntää nokkansa muitten asioihin. Muuten isäni on synkkämielinen vanhus, jonka jumala on pikkumainen ja kostonhimoinen. Ja sitä paitsi koko ajan Paholaisen ja tuhansien apupirujen ahdistelema! Itseään isäni pitää erityisen vanhurskaana, muiden otollisuudesta Jumalalle hän ei ole lainkaan niin varma. Ukolla on tapana mumista raamatunlauseita, mutta vanhan muistitiedon varassa ne ovat usein vain sinnepäin. Mutta varjelkoon, jos joku koettaa korjata puhumattakaan että alkaisi pyrskähdellä kämmeneensä! Missään nimessä ei saa lausua turhaan Herran nimeä ja siksi meillä ei ole koskaan puhuttu Jumalasta vaan Jahvesta tai Herra Seebaotista. Mistä lienee ukko nekin nimet keksinyt? Minulla on sisar, Sophia nimeltään kuten äitinsäkin. On ollut kaksi muutakin siskoa, mutta ne otettiin jo pieninä taivaanveroksi. Sophia on yhdeksän vuotta minua nuorempi, oli syntynyt siis 1794. Mutta olemme silti olleet hyvin läheisiä. Pienestä pitäen on
osallistuttu tilan töihin, kykyjemme ja voimiemme mukaan. Mutta pyhisin ehdimme kyllä peuhata oljissa varsinkin sitten kun Sophia oli jo hieman isompi - ja tietenkin kiusata tilan eläimiä tai tehdä muuta mieluisaa. Oi niitä lapsuuden huolettomia aikoja! Kunnes viimein tuli se kesäkuun päivä 1817. Edellisenä vuonna keisari oli perustanut Suomen Senaatin, Virossa oli otettu ensimmäinen askel maaorjuuden lakkauttamiseksi ja kaksi vuotta aiemmin Napoleon oli kärsinyt lopullisen tappionsa Waterloossa. Näistä rohkaisevista uutisista huolimatta Sophian mieli oli kovin mustana. Minä nyt tietysti tiesin jo monta kuukautta, että sisko oli pieniin päin. Mutta eihän se ainakaan alkuun muiden tiedossa ollut. Piiat olivat vahingoniloisia kun kun isännän ainoa tytär epätoivoisesti peitteli tiineyttään yhä vain väljemmillä loimilla. Emme antaneet isästä tietenkään mitään vihiä. Kyllähän akat kirkonpalvelijasta kuiskailivat, mutta ei kukaan mitään ääneen uskaltanut sanoa. Syyskinkereillä elo-syyskuussa oli parin muka nähty käsi kädessä koivikkoon katoavan. Ja kinkereistä oli toukokuun loppuun yhdeksän kuukautta. Vaikka kaikki eivät lukea taitaneet, tällaiset laskutoimitukset osasivat ämmät kyllä tarkasti tehdä. Supattamisen arvoiseksi asian teki, että kirkonpalvelija on naimisissa mutta vaimosta ei kyllä ainakaan siihen aikaan ollut yhtään mihinkään. Kuolleen sikiön oli matkalla syysmarkkinoille synnyttänyt ja sitten oli ainakin vuoden verran ollut kohdunlaskeumasta vuoteenomana. Sophia oli hyvä hyvyyttään vähän pappilan torpassa autellut. Leiponut ja uutisleivän vartaalle nostanut. Pannut lanttuhaudetta tiinuun ja silakkaa suolaan. Nuorimies oli tietysti punaposkiseen Sophiaan tykästynyt, uskottiin. Omaa sinihuulista ja Jumalan armoa kähisevää vaimoa laverin pohjalla ei nimittäin voinut samana päivänä verrata. Ja lapsen tietysti, ruoja, siskolle niissä herkistyneissä ja kiitollisissa tunnelmissa alulle pani, kylällä arvailtiin. Vaarallista puhettahan tuollainen oli. Kummallekin osapuolelle. Ruotsin 1734 laki kun on tässä suhteessa aika ehdoton. Yksipuoleisesta huoruudesta tuomitaan yhä raippoihin tai vitsoihin kaiken kansan naureskellessa vatsat kipeinä kirkonmäellä. Onpa joku vielä kuulemma nykyäänkin tuomittu salavuoteudesta leipävankeuteen.
Meillä oli siis Sophian kanssa täysi syy pitää koko ikävä tapaus salassa. Mutta sitten koitti tuo kohtalokas Vihan Päivä, juhannuksen aatonaatto. Oli myöhäinen lauantai-iltapäivä. Päivä oli ollut painostavan kuuma. Olin juuri tinkaamassa mäkitupalaisten ja päiväläisten kanssa viikon kylvöpalkkioista. Hiukseni olivat liimautuneet otsaan. Jossakin kaukana kukkui käki kuin kuolemaa ennustaen. Matti-pehtoori laski kuperiksi kuluneet killingit moneen kertaan ja minä huusin nimiä ja otin nenääni pidellen puumerkkejä tuohenpalalle. Äkkiä kuului talon pihapiiristä kovaa parkua. Akat huusivat kuin hengen hädässä. Loiset kavahtivat taaksepäin luullen kai ryssän tulleen Kirkkonummelle. Päiväläiset mölisivät älyttömästi. Uskoivat puolestaan ketun tekevän pahojaan kanalassa. Tulevana isäntänä minun oli näytettävä pelotonta esimerkkiä. - Miehet, jääkää tähän! Pehtoori, tulkaa te mukaan. Nopeasti. Mennään katsomaan, mikä naiset on säikäyttänyt! Ehkä se on susi tai mesikämmen! puuskahdin hengästyneenä. Hätääntyneeltä pehtoorilta ropisivat killingit kovaksi tallotulle savelle. Miehen kädet vapisivat kuin kuumetautisella. Ryntäsimme juoksuun. Silmäkulmastani näin miten Kampura-Sipi yllättävän ketterästi rojahti kolikoiden päälle. Emme olleet ehtineet kymmentä metriä kun päiväläiset jo pehmittivät Sipin kylkiä potkimalla niitä variksensaappaillan. Sipi ulisi ja hänen suustaan tursusi vaahtoa kuin kaatumatautiselta. Mutta kuparikolikoista hän ei ollut halukas luopumaan. Hänen likainen ja känsäinen raajarikon jalkansa sätki ilmassa kuin viimeistä päivää. Mutta eihän kysymys tietenkään ollut sudesta tai muusta elukasta. Kun ylitimme töyrään, josta näkee yhä nykyäänkin Kuusalan pihapiiriin, näimme kummallisen kulkueen. Sen edellä ontui nopein, jäykin askelin isäni, Lauta-Erkki raappahousujaan kannatellen. Hän oli ilman päähinettä ja nuttua. Kuulin myöhemmin, että ukko oli ollut lantakasalla luonnollisia tarpeitaan tekemässä kun juopunut loisen vaimo oli huikannut olevansa isännän puolesta iloinen, että Sikasaralle on viimeinkin saatu asutusta! Potraa lapsen itkua ja kaikkea. Lupasi kuulemma hyvää vuodentuloa ja pulleita tähkäpäitä!
Sikasarka on talon huonointa viljelysmaata, kivinen ja kurainen jättömaan suikale. Sarkajakolaitoksen jäänteitä. Siellä on ammoisista ajoista ollut Kuusalan talon sikolätti. Parhaina aikoina jo ennen minun syntymääni siellä oli jopa kaksikymmentä porsasta ja niitä vahtimassa vanha vähämielinen Henriikki. Henriikkiä varten oli myös joskus pystytetty vaatimaton mökki, jossa oli kylläkin pyöreistä kivistä kyhätty kiuas. Kun sen lämmitti, pärjäsi Sikasaralla jopa talven yli. Vaikka isäni Erik Juho välillä kuvittelee olevansa Jumalan ristiretkeläinen, en minä silti häntä hulluksi kutsuisi. Kaipa hän olikin jo jotain aavistellut ja kun ilkeäkielinen loisen akka oli nyt vihjaissut, palaset loksahtivat paikalleen vanhuksen jo hieman hidastuneessa päässä. Naavaiset poskihaivenet harottivat kun hän luuvaloisesti linkutti kohti Sikasarkaa. Pullistuneet siniset ohimosuonet hohtivat mustanpuhuvina ainakin neljännesvirstan päähän! Iso lauma akkoja seurasi hameitaan kurassa kohotellen ja kimeästi siunaillen. - Herra, herra, olkaa armollinen! Armoa, armoa! Anteeksi antakaa! Jeesus Maaria! Akat vingahtelivat kuin hengen hädässä ja raastoivat hiuksiaan. Naisten ulina näytti vain entisestäänkin ärsyttävän vanhurskasta ukkoa, joka lopulta alkoi tajuta asioiden oikean laidan. Hän itse oli pyhittänyt oman ja etenkin puolisonsa elämän Herra Seebaotille, mutta nyt kiittämätön tytär oli nyt vetämässä Taivaan vihan koko Kuusalan ja kaikkien sen jumalaapelkäävien asukkaiden ylle. Aurinko oli yllättäen vetänyt pilveen. Kylmä puuska kouraisi kirpeästi hikistä selkää ja häivytti lämpimän alkukesän muiston. Samalla kun vanhaisäntä ehti Sikasaran pihapiiriin, rakeet alkoivat suomia vaatimatonta muonamiehen mökkiä. Mökistä vastasi vastasyntynyt synnintuntoisen kovalla äänellä. - Ää-äää-ää. Rehahdin paikalle juuri sillä hetkellä kun aika näytti pysähtyneen. Vanhurskas ukko seisoi hetken neuvottomana raesateessa reumaisilla jaloillaan. Hän oli jäykistynyt kuuntelemaan lapsen itkua. Hänen epäuskoinen asentonsa muistutti apupapin näyttämää puupiirrosta, jossa Lootin vaimo oli jähmettynyt suolapatsaaksi. Silloin tajusin, että nyt on tosi kysymyksessä! Vanhuksen hailakat silmät näyttivät tuijottavan pahaaennustavasti ikuisuuteen. Rakeet rankaisivat syntistä tölliä nyt jo olan takaa.
Akat vaikeroivat kovaan ääneen.vanhus ojenteli ryppyistä kaulaansa sisiliskomaisesti. Pulisongit olivat liimautuneet hänen märkiin suonisiin kasvoihinsa. Tyhjä suu oli avautunut kiroukseen. Ukko koprasi luisella kädellään murjuun nojanneen puntarin ja potkaisi ovena toimittavaa veräjää. Parkituista siankorvista tehdyt saranat antoivat parahtaen periksi ja rakennelma romahti tölliin. Kaksi pistäväsilmäistä rottaa katosi vingahtaen seinänrakoon. Vanhus noitui. Nyt lapsen itkuun alkoi sekoittua Sophian kuolemanpelkoinen kirkuna. Akat pihalla jähmettyivät. Uhkaava hiljaisuus kesti silmänräpäyksen. Ryntäsin kauhuissani oviaukkoon. Silmäni olivat hiestä miltei sokaistuneet. Sophia oli rähmällään seimen yllä. Seimessä oli hänen lapsensa, laiton tyttärensä. Hän kohotti madonnamaiset, mutta nyt tuskan ja häpeän merkitsemät kasvonsa isäänsä kohti. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat kyynelten samentamat. Sophialla oli kaunis harmaajuovainen hevosenjouhista ja pellavasta kudottu pukunsa ja hänen vaaleat hiuksensa oli solmittu sinisellä nauhalla. Sikopaimenen tölli oli harjattu puhtaaksi lattiasta kattoon. Tulisijassa paloi lämmin valkea. Mutta sekään ei voinut lepyttää loukattua vanhusta. - Sinä onneton tyttö! Olet saattanut ikuisen häpeän talomme ylle! Parempi että sinut olisi otettu enkeliksi eikä Maria Kustaavaa! Herra Seebaot, siunaa - Isä, isä, antakaa anteeksi! Hän vain minua hyvänä piti! Sophia käpertyi yhä tiiviimmin lapsensa ylle ja parkui sydäntäsärkevästi. Ukon ääni muuttui apokalyptiseksi. Hän kohotti kädessään olevan takorautaisen puntarin. - Parempi on sinun ja äpäräsi päästä Taivaan autuuteen minun käteni kautta kun aiheuttaa suvulle tuhannen vuoden vahinko! Ukko otti lujan otteen tankoraudasta kummallakin luisella kädellään. Astuin hädissäni kynnykseltä sisälle pirttiin. Kunniamurha oli ehkä vielä estettävissä. - Isä, älkää! Jahven nimeen! Ojensin nopeasti käteni tarttuakseni puntariin. Ukko havahtui, säpsähti ja käänsi päätään. Hänen ulosteesta rasvaiset virsunsa luistivat kiillotetulla puulattialla ja hän menetti yllättäen tasapainonsa. Puntari kolisi lattialle ja vanhus rojahti parahtaen nurkassa olleen rukin päälle. Rukki pirstoutui ja värttinä viilsi hänen poskeaan pahan näköisesti.
Hetken pelkäsin, että jopa silmä olisi mennyttä. Mutta ukko kohottautui ähkäisten toiselle kyynärpäälleen. Hänen silmänsä leiskuivat verisistä kasvoista kuin vanhauskoisella kylähullulla. Hän painoi molemmin käsin murtuneita kylkiluitaan. - Ruoskittavaksi, ruoskittavaksi! Hän huusi tarkoittaen minua. - Ja siskosi saa viettää elämänsä päivät Lappeenrannan kehruuhuoneella! Äpärä lähetetään maaseudulle! Uhkaukset olivat vakavia. Isäni oli asemassa, jossa voitiin luovuttaa kuka tahansa santarmien ruoskittavaksi. Voimassa olevan lain mukaan isänsä lyömisestä voi saada neljäkymmentä paria raippoja tai jopa kuolemantuomion. Pahatapainen tyttö tai salavuoteudesta kiinnisaatu nainen voidaan toimittaa vuosikausiksi Lappeenrannan naisten rangaistuslaitokseen, jota juuri silloin oltiin puuhaamassa. Tasan kuusikymmentä vuotta sitten voimaan astunut Ruotsin valtakunnanlaki oli yhä voimassa kaikessa ankaruudessaan. - Huomenna kirkonmenojen jälkeen annan tuomion pirtissä, julisti vanhurskas ukko ja irvisti verisillä hampaan tyngillään. Elohiiri nyki kiukkuisesti hänen vasemmassa silmässään. Rohkaisin mieleni. - Jos te isä nyt kuitenkin ensin puhuisitte kirkonpalvelijan kanssa ennen lopullista tuomiotanne Hiljaisuus. Ukko katsahti minuun tylsästi. Verinen poskiparta oli liimautunut hänen kasvoihinsa. Hitaasti vanhuksen silmiin syttyi ikäänkuin epäuskoinen oivalluksen kipinä. - Mitä sinä, lurjake vanhus sopersi puhdittomasti mutta näytti tajunneen. Seuraavana päivänä jumalanpalveluksen jälkeen isäni kirosi minut, Sophian ja pikku-loviisan, jota ei silloin tietenkään vielä oltu kastettu. Minua ei toimitettu ruoskittavaksi eikä edes kujanjuoksua kärsimään; Sophia ei joutunut kehruuhuoneelle eikä Loviisaa lähetetty rajaseudulle. Ukko istui tyhjin katsein ja muistutti päätään kiertävine siteineen etäisesti von Döbelniä, jonka kuvan olin nähnyt jokin aika sitten viime sodasta tehdyssä pakotuksessa. Mutta tuomio oli armoton kuten Jahven mieheltä sopi odottaakin. Minut tehtiin perinnöttömäksi koska olin kohottanut käteni isääni vastaan. Sain lähteä mieron tielle ylläni ainoastaan risainen paita ja väkevä kirous. Kuusalan tilan isännäksi tuli viisi vuotta nuorempi veljeni änkyttäjä-kustaa. Sophian eteen lattialle viskattiin
30 riikintaalaria, joilla voisi aloittaa jossakin uuden elämän äpäränsä kanssa. Summa vastasi tynnyrillistä ohraa. Sophia oli käärinyt pikku-loviisan vanhaan palttinanriepuun ja sitonut selkäänsä, konttasi kolikot lattialta, iski minulle silmää ja asteli niskojaan nakellen ulos pirtistä väen vahingoniloisena virnistellessä ja huoritellessa. Rakas äitini sääli meitä salaa isältäni ja saimme torpan hänen kotitilaltaan Erlaksessa. Kolme kuukautta myöhemmin meillä oli jo punaisen makasiinin takana pieni harmaa mäkitupa, jossa on kaksi huonetta, toinen minulle ja toinen Sophialle ja Pikku-Loviisalle. Talon mailla kävi nimittäin kohta saapumisemme jälkeen kiertelevä mustalaisseurue. Miehet esiintyivät tulennielijöinä mutta lähinnä varastelivat sen kun kerkesivät ja mustalaisakat povasivat. Yksi ämmistä oli kahvinporoista nähnyt pikkuiselle soopelinnahkoja, kiliseviä hopeita, tanssiaisia pääkaupungissa ja ties mitä. Tästä ilahtuneena Sophia halusi antaa tyttärelleen Ruotsin suositun kuningattaren nimen. Niinpä hänestäkin tuli Loviisa Ulriika, kuten oikeastakin kuningatar-lovisasta, joka tosin oli kuollut jo yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Ikkunoistamme näkyy parin sadan metrin päässä oleva keltainen päärakennus. Minä olen tyytynyt osaani, raivasin Sophialle, Pikku-Loviisalle ja itselleni metsän reunaan peltotilkun, jota viljelen vaihtelevalla menestyksellä. Lisäksi kalastan. Minkä nyt kartanon taksvärkeiltä viitsin. Sophia ei koskaan oikein sopeutunut Erlakseen ja etenkään siihen, että ei enää ollut talollisen tytär. Vaikka saimmehan me isämme kuoltua lopulta Kuusalastakin töllintapaisen. Sophia otti haluttomasti palveluspaikkoja sieltä ja täältä ja alkoi sitten seurustella jonkin inkoolaisen rusthollarin pojan, Claes Rönnbergin kanssa. Mutta jos Sophia avioliittoa oli toivonut, se taisi kariutua siihen, että Klasu-veijari oli piintynyt vanhapoika, jonka puoliksi halvaantuneet syytinkivanhemmat voimiensa mukaan hoitivat siivotonta rusthollia miehen itsensä viihtyessä lähinnä hollituvassa asiakkaiden parissa. No, hieman myöhemmin Sophia piipahti Kirkkonummella. Hän oli yllättäen kovasti tohkeissaan ja halusi lainata suurehkon summan rahaa. Oli kuulemma päässyt varakkaan poikamiehen, majuri Otto Magnus Forbesin sisäköksi Gåsarvin puustelliin, Siuntioon. Majuri oli kapeaharteinen ja pehmeäkätinen nautiskelija, mutta sukunsa ainoa jatkaja. Siksi minä kyllä aivan hyvin ymmärsin Sophian
innostuksen. Rahaa hän tarvitsi uuteen tyllihameeseen ja samettikaulukseen. Eihän minulla tietenkään mitään rahoja ollut, mutta veljeni, Kuusalan isäntä Gustaf heltyi lopulta luopumaan muutamasta hopeakolikosta. - Pi-pidä si-si-sitten näistä hy-hyvää hu-huolta, si-sisisko, sai Kustaa änkätyksi. Sophia niiata niksautti, hymyili veikeästi ja sipaisi valkoisella kädellään veljensä poskea. Kustaa punastui. Tunsin pienen mustasukkaisuuden pistoksen. - Ja o-o-onnea, So-So-Sophia! Majuri oli syntynyt Lohjalla, jossa hänen isänsä, alun perin skottilaista syntyperää oleva everstiluutnantti Alexander Magnus Forbes af Lund omisti arvokkaan Kirkniemen kartanon. Kartanoa oli häntä ennen pitänyt muun muassa Ruotsin kuninkaan Erik XIV:n tytär Sigrid Vaasa ja jopa tämän äiti Kaarina Maununtytär oli istuttanut sinne yhä vieläkin kuulemma pystyssä olevan saarnin. Joten kyllä me Sophian innostuksen aivan hyvin ymmärsimme! Jopa änkyttäjä-veljenikin, koska heltyi antamaan itselleen niin kovin rakkaat kolikot. Kiiltävät lantit eivät kuitenkaan tuoneet toivottua onnea. Tai miten sen nyt ottaa. Jo runsaan vuoden kuluttua, vuonna 1827, Sophia pyöräytti majurin uudessa, vielä pihkalta tuoksuvassa saunassa sievän tyttären. Tyttö sai kasteessa nimen Fredrika Kustaava - mutta kaikkien ihmetykseksi syntyneitten kirjaan merkittiin isäksi Inkoon rustohollarin poika, Rönnbergin Claes! Pappi jopa kirjasi 1775 syntyneen Klasun ja lähes kaksikymmentä vuotta nuoremman Sophian kihlapariksi. Siinä taisi olla vanhalla Alexander Magnuksella jollakin tavalla lusikka sopassa, huhuttiin. Lapsella oli nimittäin aivan samanlaiset tummat ja taipuisat hiukset kuin majurilla. Sophia on itse aivan vaalea ja Klasu oli kai lähinnä punatukkainen. Kaiken kukkuraksi pappilaan ilmestyivät upiuudet lakatut kiesit ja papin rouvalle toimitti joku salaperäinen käypäläinen kaikessa hiljaisuudessa seitsemän kyynärää upeaa Kantonin silkkiä, näin kerrottiin. Parin vuoden kuluttua, toukokuussa 1831 Sophia sai jälleen tyttären, Erika Vilhelminan, joka eli kuitenkin vain kolme viikkoa. Kaksi viikkoa tämän jälkeen Majuri Forbes sai yllättäen sydänhalvauksen. Pistos johtui järkytyksestä, päiviteltiin, kun toivottua perillistä ei tullutkaan. Forbesin aatelissuku nimittäin tyssäsi siihen. Näin tämän jälkeen Sophian vain yhden ainoan kerran.
Hän toi kolmivuotiaan Fredrikan torppaani ja pyysi katsomaan tytön perään hetken aikaa kun hoitaisi jonkun pikkuasian kuntoon Siuntiossa. Luulen, että hänen tarkoituksenaan oli vokotella Rönnbergin Klasu avioitumaan kanssaan. Mutta Rönnbergiä ei enää tainnut vanha suola janottaa, jos nyt koskaan mitään suolaa oli ollutkaan. Sophian pyöreään takamukseen iski kuitenkin silmänsä rusthollissa kolpakon ja liitupiippunsa kanssa paljon aikaa viettävä verestäväsilmäinen ruotiukko, Fröjdin Heikki, Sota-Hessu. Äijä oli muonatorppari, Suomen Sodan veteraani ja viisitoista vuotta Sophiaa vanhempi. Kun viitsi, elätti itseään jonkinlaisena puuseppänä. Mutta sisko taisi tuumata, että lahossa puussa on kovimmat oksat ja kuulutukset luettiin jo muutaman viikon kuluttua. Siitäkin huolimatta, että Hessusta kuiskittiin yhtä ja toista. Siuntion akat supisivat ja varoittelivat juomarin äkkipikaisesta luonnosta. Kuiskittiin myös jostain aivan karmeasta salaisuudesta. Se saatiin tosin selville vasta paljon myöhemmin... Hääkellot soivat lauantaina 29. joulukuuta 1838 kun morsian oli neljänkymmenen neljän ja sulhanen viidenkymmenen yhdeksän. Minä en päässyt häihin, koska lumimyrsky oli taas kerran eristänyt Kirkkonummen muusta maailmasta. Lisäsin pökköä uuninpesään, peittelin Loviisan ja Fredrikan pankolle ja toivotin mielessäni Sophialle onnea. Torstai, 17. syyskuuta 1846 Olen inspehtori Johan Adolf Willde. Olen Fiskarsin ruukkiin kuuluvan Orijärven kuparikaivoksen tarkastaja. Tunnen Loviisa Ulriikan oikein hyvin, koska hän muun muassa oli jonkin aikaa naimisissa lankoni Gustaf Severin Grönroosin kanssa. Heillä oli myös kaksi yhteistä lasta. Gustaf Severinin isä Johan Henrik oli syntynyt vuonna 1766. Hän nukkui pois vasta viisi vuotta sitten. Puolisonsa, Maria Elisabet Kosk, on sen sijaan ollut haudan levossa jo kaksikymmentä vuotta. Kuten muistetaan, Maria-muori vietti suurimman osan elämäänsä vuoteessa hämärässä huoneessa koska kuvitteli olevansa yliherkkä valolle. Johan Henrik sen sijaan oli ensin uudistusmielinen Kärkelän sulaton johtaja ja vuodesta 1811 edeltäjäni täällä Orijärvellä.
Turkulainen apteekkari, asessori Johan Julin osti jo pitkään kannattavuuttaan menettäneen Orijärven vuonna 1822, jolloin toimin kaivoskirjurina. Julin puhkui tarmoa ja pyrki uudistamaan koko toiminnan kaivuusta aina kuparin jalostukseen. Kun huomasin hänen innostuksensa, ehdotin, että saisin lähteä ruukin kustannuksella opintomatkalle Ruotsiin, Faluniin, jossa vuoriteollisuutta oli harjoitettu jo satoja vuosia. Siellä oli myös arvostettu vuorikoulu, jossa kokeiltiin uusia menetelmiä. Julin oli kuitenkin ehdottomasti sillä kannalla, että inspehtori Grönroosin olisi mentävä Faluniin. Hän sentään vastasi koko kaivoksesta ja sen kehittämisestä. Ja Grönroos oli sitä paitsi saanut aikaan monia uudistuksia, vaikka edellisten omistajien, Björkmanien tuki oli ollut sitä ja tätä. Julinin asenne oli kannaltani hyvin ongelmallinen. Grönroos oli jo 56-vuotias, mutta vaikutti ikäistään paljon nuoremmalta. Jos nyt en pelaisi korttejani oikein, vanhus sinnittelisi toimessaan vielä monen monta vuotta ja minä saisin riutua mitättömänä kirjurina. Mitä rouvanikin sellaisesta sanoisi? - Armollinen herra.vaatimattomana mielipiteenä toisin esille, että kaivoksen talous on lähes kestämättömässä kunnossa. Ennen teknisiä uudistuksia tarvitaan kannattavuutta! Julinin katsahti minuun ja hänen toinen silmänsä alkoi vaeltaa kuten aina kun hän keskittyi miettimään. - Jasså. Eikö Willde usko, että jalostusasteen nostaminen olisi vastaus kannattavuusongelmiin? Malmista on uutettava kaikki kupari, joka sen jälkeen on rikastettava ja lopuksi taottava teollisuustavaroiksi! Ei meidän kannata kuparia rakeina markkinoille viedä. On myönnettävä, että Julin oli aika terävänäköinen, vaikka ei alan miehiä ollutkaan. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit. Julin oli nimittäin täysin oikeassa, kannattavuus on aina parantunut jos jalostusketjussa päästään eteenpäin. Vetäisin taskustani ison liinan ja pyyhin otsaani. - Suokaa anteeksi, herra. Teknisten uudistusten tie on pitkä ja raskas. Eikä Grönroos mielestäni ole ottanut edes ensimmäisiäkään askelia. Julinin kulmakarvat kohosivat. - Vad fan menar ni, Willde? Hänen äänensä muuttui teräväksi. - Tarkoitan esimerkiksi, että eihän kaivosalueesta ole edes karttaa! Kuiluja louhitaan näppituntumalla sinne tänne. Julin lysähti nojatuoliin ja tuijotti minua ilmeettömästi. - O-onko tuo totta, Willde? - Kyllä vain. On vain olemassa tussilla pahvinpalalle
kolmisenkymmentä vuotta sitten tehty raapustus. On myönnettävä, että tässä dramatisoin hieman. Tuo alkeellinen skitsi oli tosiaan vuodelta 1794, mutta sen parempia ei oikeastaan tarvittu, koska siitä ajasta lähtien kuiluja on vain syvennetty ja niiden väliin on louhittu yhdyskäytäviä. Rykäisin ja koetin näyttää alakuloiselta. - Ja jos uskallan vielä muistuttaa, että työn tuottavuus on niin ikään aivan olematonta, koska muun muassa ruuti on Orijärvellä lähes tuntematon käsite. Julin pudisti epäuskoisena päätään. - Härregud, kynsilläkö te kuparin kivestä raavitte? - Ei kun polttolouhitaan. Julin meni sanattomaksi. Totta tietysti oli, että muinaisaikaista polttolouhintaa käytettiin yhä vielä Grönroosin aikana kiven irroittamiseksi varsinkin käytävien katosta, koska ruuti aiheutti onnettomuuksia tämän tästä. Tai ei se ruuti oikeastaan onnettomuuksien syynä ollut, vaan ruudilla voidellut tikut, brännstickor, jotka säästösyistä toimittivat tulilangan virkaa. Björkmanit olivat jo viimeiset neljä vuotta hoippuneet konkurssin partaalla, eikä turvalliseen pumpulilankaiseen sytyslankaan, puhumattakaan kunnollisesta saksalaisesta ruudista, ollut varaa. Eihän se tietenkään Grönroosin vika ollut, mutta sitä Julin ei tietenkään voinut tietää. Kaivos ja ruukit oli myyty hänelle turkulaisen professori Afzeliuksen asioita kovasti kaunistelevan saksankielisen esityksen perusteella. Julin nousi ylös, haroi kaksin käsin lakeijan kähertämiä hiuksiaan ja marssi ympäri huonetta. - Merde! No jo on uutisia! Kaivos on näköjään yhä kivikaudessa. Olipa hyvä, parahin Willde, että nämä asiat tulivat tässä vaiheessa esille. Mutta minun on kyllä myönnettävä, että tarkastaja Grönroos on tehnyt minuun hyvän ja tarmokkaan vaikutuksen! Olen tainnut pahasti erehtyä! Minua tietenkin hieman hävetti tällä tavalla mustamaalata appiukkoani, mutta kai hän oli jo rikastunut kylliksi. Nyt oli minun vuoroni työntää käteni ruukinpatruunan taskuun! - Kyllä vanha Grönroos varmaan parhaansa koettaa tehdä, mutta eihän hän mikään kaivosmies ole. - Mitä tuo tarkoittaa, Willde? - No, hän johti aikaisemmin Kärkelän ruukkia Kiskossa. Ehkä hän osaa vähän valaa, mutta ei kaivaa. Tässäkään kohdin en tehnyt Grönroosille oikeutta. Fiskarsin Kärkelässä hänet oli tunnettu tarmokkaana uudistajana. Hänen kaudellaan muun muassa uuneja oli parannettu huomattavasti. Käyttöjaksojen pituus oli noussut pitkälti yli sadan vuorokauden.