Sivunumerointi viittaa alkuperäisen julkaisun numerointiin

1938 1

Sivunumerointi viittaa alkuperäisen julkaisun numerointiin 2

3

Skannattu Omnipage-tekstintunnistusohjelmalla 2009. Ulkoasu (tekstin rivitykset, tavutukset ja sivunvaihdot) eivät vastaa alkuperäistä julkaisua. Alkuperäistekstissä olevat kielioppi- ja ladontavirheet sekä murreilmaisut on pyritty säilyttämään. Tekstintunnistusohjelman tekemät lukuvirheet on pyritty korjaamaan, mutta osa niistä on saattanut jäädä huomaamatta. ALKULAUSE Allekirjoittanut ryhtyi tutkimaan Delawaren varhaissuomalaisten vaiheita v. 1914. Toimiessani silloin pappina New Yorkissa tarjosi sanotun kaupungin jättiläiskirjasto runsaasti aineistoa 1600- ja 1700-luvuilla tulleista hollantilaisista, ruotsalaisista ja suomalaisista. Lisäaineksia keräilin Wilmingtonin ja Philadelphian kirjastoista sekä Pennsylvanian Historiallisen Seuran kirjastosta, jossa on runsain tietolähde Delawaren siirtokunnasta ja sen varhaisimmista asukkaista, suomalaisista ja ruotsalaisista. V. 1916 ilmestyi esikoisteokseni Delawaren suomalaisista. Kaksi vuotta myöhemmin painetussa kirjassani, Amerikan suomalaisten historia I, julkaisin sukututkimustuloksina jonkun määrän Delawaren suomalaisten lyhyehköjä elämäkertoja. Tämän jälkeen käytin toistakymmentä vuotta nykyisen suomalaisen siirtokansan vaiheiden tutkimiseen ja esittämiseen, jona aikana ilmestyivät Amerikan suomalaisten historia II ja III sekä kaksiosainen Amerikan suomalaisten sivistyshistoria. Saatuani kuusi vuotta sitten tämän nykyisen siirtokansamme vaiheitten selostukset julkaistuiksi, kiintyi huomioni uudelleen Delawaren suomalaisiin. Tämä työ on ollut vaikeampaa ja aikaa vaativampaa kuin osasin arvioida. Varsinkin Delawaren suomalaisten sukututkimus on vaatinut työtä ja arvaamattoman suuren määrän seitsemännen- ja kahdeksannentoista vuosisadan historiallisen kirjallisuuden lukemista, etenkin Delawaren, Pennsylvanian, New Jerseyn ja Marylandin valtion varhaisimpain historian, oikeus- ja kirkonkirjain tutkimista. Katson sopivaksi merkitä tähän muutamia tärkeimpiä ja antoisimpia teoksia, joita olen tätä kirjaa laatiessani käyttänyt: Amandus Johnson, The Swedish settlements on the Delaware; Israel Acrelius, History of New Sweden; A. Ferris, History of original settlements on the Delaware; Samuel Hazzard, Annals of Pennsylvania; Jehu Curtis Clay, Annals of the Swedes on the Delaware; H. C. Condar, History of the state of Delaware; George Smith, History of Delaware county; J. L. Bozeman, The history of Maryland; Samuel Smith, History of the colony of New Jersey; Thomas E. Gordon, The history of Pennsylvania; Scharf ja Westcott, History of Philadelphia; The Record of Upland Court; Minutes of the provincial council of Pennsylvania; The record of Holy Trinity Church of Wilmington; William Finck. Lutheran landmarks and pioneers in America; Petrus Nordmann, Finnarne i Mellersia Swerige; K. J. Jalkanen, Amerikan tauti Suomessa 16. ja 17. vuosisadalla; S. Ilmonen, Amerikan Suomalaisten Historia I. Fort Bragg, Kalifornia, huhtikuulla 1938. S. ILMONEN. 4

5

I SIIRTOKUNNAN PERUSTAMINEN JA RETKIKUNNAT 6

I Lyhyt katsaus siirtomaiden löytöihin ja valtaamisiin Jo ajanlaskumme kymmenennen vuosisadan lopulla rohkeat norjalaiset merenkulkijat löysivät Pohjois-Amerikan pohjoisimmilla vesillä olevan Grönlannin ja perustivat sinne kalastus- ja kauppa-aseman. Retkillään he olivat huomanneet kaukana lännen puolella siintävän rannikon, heille tuntemattoman maan. Leif Erikinpoika läksi vartavasten varustetulla laivalla tarkemmin tutkimaan sitä aluetta. Vanhat islantilaiset tarinat kertovat hänen purjehtineen Pohjois-Amerikan itärannikkoa aina nykyiseen Conneeticutin valtioon saakka, missä he löysivät runsaasti viinirypäleitä ja antoivat seudulle nimeksi»vinland», viinimaa. Erästä vanhaa pyöreätä tornia Rhode Islandissa arvellaan norjalaisten rakentamaksi. Varmat historialliset todisteet norjalaisten löydöistä ovat hukkuneet ajan virtaan, ainoastaan vanhoista Islannin ja Norjan kansantaruista tavataan selontekoja retkistä. Kunnia Amerikan löytämisestä kuuluu tunnetulle genualaiselle merenkulkijalle Kristofer Kolumbukselle. Espanjan hallituksen varustamilla kolmella laivalla hän saapui lokakuun 12 pnä 1492 pienelle San Salvadorin saarelle, julistaen sen Espanjan valtion omaksi. Saari kuuluu Keski-Amerikan Bahama-saaristoon. Kolumbuksen löytöretki lukeutuu historian merkittävimpiin ja kauaskantoisimpiin tapauksiin, sillä se avasi Euroopan sivistyskansoille arvaamattomia mahdollisuuksia meriliikkeen ja maailmankaupan laajentamiseen, kauppa- ja lähetysasemien sekä siirtokuntain perustamiseen ja länsimaisen, kristillisen kulttuurin levittämiseen merentakaisiin maihin. Portugali, Espanjan kilpailija sekä vallassa että merenkulussa, ei jäänyt toimettomaksi merentakaisten maiden etsinnässä. Kun sen rohkeista purjehtijoista ja retkeilijöistä Cabral ensin löysi Brasilian rannikot Etelä-Amerikassa ja Amerigo Vespucci lisäksi teki matkan Brasilian sisämaahan sekä muutenkin tutki vastalöydetyn maan asemaa, luontoa y.m., johtuivat he siihen päätelmään, että Kolumbuksen löytämä maa oli aivan eri mannerta kuin Intia. Viimemainitun kirjoittaman teoksen vuoksi alettiinkin uutta maata nimittää Amerikaksi. Etelä-Amerikka oli edellämainittujen löytöjen perusteella joutunut Espanjan ja Portugalin valtakuntain alusmaaksi. Raja, jonka veti Rooman paavi, kulki siten, että pohjoinen osa tuli suurin piirtein kuulumaan Espanjalle ja eteläinen puoli Portugalille. Kulta- ja hopearikkaudet ja muut kalleudet, mitä silloin uudesta maasta niin runsaasti löydettiin ja ryöstettiin, kohottivat Pyreneitten valtakunnat Euroopan vauraimmik- 7

si. Kauppa- ja lähetysasemia perustettiin, samoin kuin näiden linnoitettujen asemien läheisyyteen myöskin siirtokuntia Espanjasta ja Portugalista tulevia uudisasukkaita varten. Espanja ulotutti valtansa, perustamalla lähetysasemia ja siirtokuntia, myöskin Pohjois-Amerikan mantereen puolelle Floridaan, Uuteen Meksikoon, Teksasiin ja Kaliforniaan. Ranskan, Englannin ja Hollannin rohkeat merenkulkijat suuntasivat löytöretkensä etupäässä Pohjois-Amerikkaan. Niinpä mainittakoon ranskalaisen Cartierin matka St. Lawrence-joelle Kanadaan, jolla retkellä oli perustavaa merkitystä sikäli, että Ranska valtasi Kanadan, perusti sinne linnoituksia, kauppa- ja lähetysasemia, minkä työn varsinaisesti suoritti Samuel de Champlain. Englantiin muuttaneet Cabotit purjehtivat pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Grönlannin lähettyviltä aina Floridaan saakka, ja niin alkoi Englanti omia itselleen koko Pohjois-Amerikan mannerta. Hollantilaisten palveluksessa oleva englantilainen Henry Hudson löysi Hudsonvirran, ja sinne, Manhattanin saarelle, nykyiseen New Yorkin kaupunkiin perustettiin hollantilaisen siirtokunnan kauppa-asema ja kaupunki Uusi Amsterdam. Hollantilainen siirtokunta ulottui molemmin puolin Hudson-jokea noin sata mailia pohjoiseen, nykyisen Albanyn kaupungin seuduille saakka. Englantilaiset perustivat PohjoisAmerikkaan useita siirtokuntia, nimittäin etelään Virginiaan, Marylandiin y. m. sekä pohjoiseen Plymouthin, Salemin ja Bostonin seuduille. Siirtomaiden ja emämaan kesken harjoitettiin vilkasta kauppaa. 8

II Ruotsalaisten ja suomalaisten osallistuminen Amerikan varhaisimpaan asutukseen Historialliseksi harvinaisuudeksi on katsottava, että vähäinen Suomen kansa, jota silloin tuskin vielä kansakuntain joukkoon luettiinkaan, sai kunnian osallistua Amerikan varhaisimpaan asutukseen ja sivistystyöhön, kun monet Euroopan suuremmatkin kansat jäivät siitä syrjään. Ja ruotsalaistenkin suhteen voidaan tätä tapahtumaa pitää merkillisenä. Vastalöydettyjen maiden kauppa-asemain ja siirtokuntain perustamiskysymyksen viritti Ruotsissa siihen aikaan kautta Euroopan tunnettu merentakaisten maiden kauppayhtiöiden suunnittelija ja perustaja, hollantilainen Willem Usselinx. Hän esitti v. 1624 kuningas Kustaa II Adolfille, että Ruotsin kaupan ja teollisuuden elvyttämiseksi perustettaisiin»yleinen kauppayhtiö» harjoittamaan liikettä etupäässä Amerikkaan, Länsi-Intiaan ja Etelämeren saaristoon, perustamalla niihin maihin kauppa-asemia j a siirtokuntia. Usselinx ei suinkaan jättänyt esityksessään korostamatta sitä seikkaa, kuinka juuri merentakainen kauppa- ja siirtolaisliike oli tuntuvasti lisännyt elinkeinomahdollisuuksia, kauppaa, teollisuutta ja yleistä varallisuutta Espanjassa, Portugalissa, Hollannissa ja Englannissa. Asiaan innostuttiin Ruotsissa, Suomessa ja Ruotsin omistamissa Itämeren maakunnissa.»etelän yhtiö», joka myöskin tunnettiin nimellä»meriliike-yhtiö» (Sjöhandels Kompaniet), perustettiin ja sai kuninkaan allekirjoittaman virallisen vahvistuksen v. 1626. Tarvittavan pääoman hankkimiseksi myytiin yhtiön osakkeita; kuningas itse merkitsi niitä 450,000 taalarilla. Niillä tuntui olevan hyvä menekki. Pappissääty osti niitä 100,000 taalarilla, valtiomiehet ja aateliset kymmentuhantisin erin, mukana suomalaiset Flemingit, Hornit, Skyttet y. m. Yhtiön perustaja Usselinx, hallituksen valtuusja suosituskirjeillä varustettuna, matkusteli yhtiön asiamiehenä Itämeren maakunnissa ja Suomessa, tarjoten osakkeita ja kooten varoja. Suomessa myytiin osakkeita Viipurissa, Porvoossa, Helsingissä ja Turussa. Matkan tuloksena oli tuntuva rahanlisä»etelän Kauppayhtiölle». 9

SUOMALAINEN AMIRAALI KLAUS FLEMING, siirtokunnan asioitten valvoja Ruotsissa Niin lupaavalta kuin yhtiön tulevaisuus näyttikin, siltä puuttui etupäässä kokeneita, liikeasioihin perehtyneitä johtajia. Yhtiö harhaantui harjoittamaan sivuliikkeitä, perustettiin laivaveistämö, lasi- ja köysitehdas y. m., joihin kulutettiin suurin osa varoista. Tosin hankittiin pari kauppalaivaakin, mutta niillä harjoitettiin liikettä vain Etelä-Euroopan vesillä. Odotettiin muka mahdollisimman hyviä tilaisuuksia ulottaa yhtiön toiminta merentakaisiin maihin, kauppa-asemien ja siirtokuntain perustamiseen. Kun Ruotsi kesken näitä puuhia osallistui kolmikymmenvuotiseen sotaan ja siellä kaatui yhtiön suurin tuki, kuningas Kustaa II Adolf, lamautuivat yhtiön toimet siinä määrin, että siirtokunnan perustaminen, yhtiön varsinainen tarkoitus, jäi suorittamatta. Edelleen se kuitenkin välitti ostamillaan laivoilla liikettä etupäässä Espanjan kanssa. 10

Peter Minuit ja Uuden Ruotsin Kauppayhtiö Kustaa II Adolfin kuoleman jälkeen jäi valtiokansleri Axel Oxenstierna muutamiksi vuosiksi Saksaan valtakuntansa etuja valvomaan, samalla ollakseen läheisemmässä yhteydessä Ruotsin ja Suomen armeijain kanssa, jotka edelleenkin taistelivat uskonvapauden ja evankelisen opin puolesta, sekä myöskin pysyäkseen likeisessä kosketuksessa Ranskan ja Englannin valtiomiesten kanssa. Palatessaan eräältä matkaltaan Ranskasta Oxenstierna tapasi Hollannin vilkkaassa merikaupungissa Amsterdamissa Hollannin Länsi-Intian kauppayhtiön johtokunnan jäsenen Samuel Blommaertin, jonka liike harjoitti laajaa kauppaa siirtomaissa ja myöskin välitti Ruotsin vaskikaivosten metallin vientiä ulkomaille. Blommaertin kanssa keskusteltuaan innostui valtiokansleri uudelleen Ruotsin kaupan laajentamiseen valtamerentakaisiin maihin, jonne mahdollisesti voitaisiin perustaa erityisiä kauppa-asemia ja siirtokunta. Hollannin siirtokunnan kuvernöörinä oli vuoteen 1632 saakka ollut Peter Minuit. Hän oli saksalainen, kotoisin Wesselistä Reinin varrelta, ja oli saanut lukiokasvatuksen. Minuit joutui Hollannin kauppayhtiön palvelukseen ja toimi siten Hollannin vastaperustetun siirtokunnan ensimmäisenä kuvernöörinä. Kun hän oli saksalainen, kävi hänen asemansa Hollannin siirtokunnan päämiehenä kuitenkin niin vaikeaksi, että hän edellämainittuna vuonna palasi Eurooppaan. Toimintahaluisena miehenä hän esitti varakkaalle Blommaertille toisen siirtokunnan perustamista Delawaren laaksoon. Blommaert ei kuitenkaan ryhtynyt yritykseen, sillä hänestä oli viisaampaa kääntyä jonkun valtakunnan hallituksen puoleen näin suuressa tehtävässä. Hänen kehoituksestaan Minuit esitti Ruotsin hallitukselle ruotsalais-hollantilaisen kauppayhtiön perustamista Ruotsin valtiomahdin ja lipun turvissa. Valtiokansleri Oxenstierna oli asialle myötämukainen, ja niin esitettiin Ruotsin valtioneuvostolle v. 1636 Minuitin laatima Amerikkaan perustettavan siirtokunnan suunnitelma. Se oli pääpiirteittäin seuraava: Siirtokunnalle voitaisiin panna nimeksi Uusi Ruotsi, aivan niinkuin Hollannin siirtokunnan nimi Amerikassa on Uusi Hollanti ja englantilaisen siirtokunnan Uusi Englanti. Perustettavalle siirtokunnalle olisi sopiva alue Hollannin ja Englannin siirtokuntain välissä Delawaren laaksossa, koska se ei vielä varsinaisesti kuulu millekään eurooppalaiselle valtakunnalle eikä kauppayhtiölle. Maa-alue voitaisiin ostaa intiaaneilta sangen halvalla, ja heidän kanssaan sopisi sitten harjoittaa edullista ja tuottavaa turkisten kauppaa. Siirtokuntaa perustava retkikunta tarvitsisi ainakin yhden lujatekoisen, kahdellatoista tykillä varustetun laivan sekä siihen välttämättömän laivamiehistön ynnä sotilaita, joista osa tulisi jäämään siirtokunnan turvaksi rakennettavan linnan puolustusväeksi. Laiva olisi lastattava kaksitoista kuukautta kestävällä muonavarastolla, työaseilla, joita tarvitaan linnan rakentamisessa, sekä näiden lisäksi rihkama- ja korutavaralla, jota käytettäisiin vaihtokauppaan, ostaen intiaaneilta majavan nahkoja ja muita kalliita turkiksia. Siirtolaisia koetettaisiin saada sekä Ruotsista 11

että Hollannista. Retken kustannuksiin tarvittavasta rahamäärästä kokoaisi Minuit puolet Hollannista, toisen puolen kuluista suorittaisivat Ruotsin miehet. Peter Minuitin järkevä ja asianmukainen Delawaren siirtokunnan perustamissuunnitelma sai valtiokanslerin kannatuksen; samoin saavutti esitys muittenkin valtakunnanneuvoston jäsenten lämpimän myötämielen. Erittäinkin innostui siirtokuntaasiaan suomalainen amiraali Klaus Fleming. Muodostettiin»Uuden Ruotsin kauppayhtiö», jonka säännöt kuningatar Kristina vahvisti v.1637. Yhtiön ja sen johtokunnan jäseniksi tuli yhtä monta hollantilaista ja ruotsalaista. Yhtiön hallintoneuvostoon valittiin Axel Oxenstierna, Gabriel Oxenstierna, Klaus Fleming, Gabriel Bengtsson ja Peter Spiring Ruotsista sekä hollantilaiset Samuel Blommaert, Adam Bessel, Isak Van dem Waeter, H. von Arnheim ja J. Hoeffnaegell. Ruotsissa valvoi yhtiön asioita sen johtokunta, jolla oli konttori Tukholmassa, ja Hollannissa Samuel Blommaert. 12

III Ensimmäiset retket Delawareen Kahta laivaa, Kalmar Nyckeliä ja Gripeniä, alettiin varustaa keväällä 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa perustettaessa tarvittavilla ase-, ruoka- ja muilla tavaroilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan käsiinsä retkikunnan johtamisen Amerikkaan. Tottumattomuus tällaisen pitkämatkaisen laivan varustamiseen sekä ennen kaikkea vaikeus saada tarpeellinen laivaväki ja sotilaat viivyttivät matkalle lähtöä kesästä syksymyöhäiseen. Kun Ruotsista ei saatu riittävästi merimiehiä, hankittiin puuttuvat Hollannista. Useimmat linnan puolustukseen varatut sotilaat olivat ruotsalaisia, joilla oli vuoden tai kahden vuoden palvelussopimus ja määräpalkka. Siirtolaisia ei ensimmäiseen retkikuntaan kuulunut. Nämä ensimmäisen retkikunnan laivat läksivät matkalle marraskuussa 1637. Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä Kalmar Nyckel sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Texelin laivatelakassa Hollannissa vauriot korjattiin, ja keskellä talvea jatkettiin sitten matkaa. Azorien saarella pysähdyttiin juomavettä y. m. ottamaan. Edelleen jatkui matka, ja kolmikuukautisen purjehduksen perästä saavuttiin Delaware-joen leveään suuhun. Kaunis keväinen aamu, rannalla kasvava rehevä lehtimetsä juuri laittautumaisillaan kesäpukuunsa, nurmen vihreys, kukkien kauneus ja lintujen laulu hurmasivat Pohjan miehet siinä määrin, että he nimittivät paikan Paratiisin niemeksi. Rannikot näillä seuduin olivat matalia eivätkä soveltuneet laituriksi. Purjehdittiin eteenpäin leveää Delaware-jokea, kunnes tultiin nykyisen Wilmingtonin kaupungin rantamille. Siinä oli kalliomainen ranta, joka tarjosi sopivan maallenousupaikan. Rannalla käyskenteli muutamia intiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tervehdyslaukaukset, ilmaantui heitä lisää. Laivasta laskettiin vene, johon astuivat retken johtaja Peter Minuit, luutnantti Mauno Kling, intiaanien kieltä taitava tulkki Andreas Lucasson ja joitakin sotamiehiä. Soudettiin rannalle, vietiin intiaaneille pieniä lahjoja tuliaisiksi ja ryhdyttiin hieromaan kauppaa maa-alueen ostamisesta siirtokuntaa varten. Intiaanit; olivatkin halukkaat myymään uusille tulokkaille Delawaren rannikkomaan. 13

Seuraavana päivänä, maaliskuun 29 p:nä 1638, saapuivat intiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle Kalmar Nyckelille päättämään edellisenä päivänä sovittua maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin sovittu hinta: kulta- ja hopeaesineitä, vaskikattiloita, kirveitä sekä monenlaista halvempaa rihkama- ja korutavaraa. Laadittiin kaksi kauppakirjaa, joitten alle Peter Minuit, Mauno Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja intiaanipäälliköt Matlahorn, Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin»totem»-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti Delaware-joen länsirannan noin viidenkymmenen mailin leveydeltä ja sadan mailin pituudelta, Kristiina- ja Schuylkill-jokien välin, eli ranta-alueen nykyisestä Wilmingtonin kaupungista Philadelphiaan saakka. Siirtomaan nimeksi tuli Uusi Ruotsi. Siirtokuntain ja kauppa-asemain turvaaminen linnoituksilla intiaanien hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä tämä ruotsalais-hollantilaissuomalainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin viipymättä rakentamaan puolustusasemaa siirtokunnan turvaksi. Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle puolelle vallihauta. Linnoitukseen kuului vielä hirsistä rakennettu, ampumarei'illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin kaksi muuta hirsihuonetta, toinen linnanväestöä varten, toinen varastohuoneeksi. Kaikki tämä kysyi aikaa kolmisen kuukautta, vaikka rakentamiseen osallistuivat sekä linnanpalvelijat että sotilaat ja merimiehetkin. Ruotsin kuningattaren mukaan sille annettiin nimeksi»kristiinan linna», ja Ruotsin lippu kohotettiin liehumaan sen torniin. Linnan komentajaksi Peter Minuit nimitti luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäkolme sotamiestä vartioväeksi. Peter Minuit oli tehtävänsä suorittanut taitavasti ja asiantuntevasti. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän ei halunnut jäädä, niinkuin yleensä luultiin ja hartaasti toivottiin. Hän päätti palata Kalmar Nyckelissä takaisin Hollantiin. Mutta synnyinmaataan hän ei enää nähnyt. Paluumatkalla, laivan ankkuroidessa St. Christopher-saaren luo, hän sai kutsun vieraisille erääseen satamassa olevaan toiseen laivaan. Äkillinen hirmumyrsky irroitti tämän laivan, eikä siitä sen koommin kuultu. Todennäköisesti laiva haaksirikkoutui haudaten Atlantin aaltoihin Delawaren siirtokunnan perustajan. Ruotsalaiset laivat kotiutuivat, Gripen ensin, sitten Kalmar Nyckel. Toinen retki Delawaren siirtokuntaa tukevan kauppayhtiön johtaja, suomalainen amiraali Klaus Fleming, suunnitteli suuren siirtolaisjoukon lähettämistä vastaperustettuun siirtokuntaan. Aluksien varustamisesta asianmukaiseen kuntoon ryhdyttiin neuvottelui- 14

hin laivanvarustajien kanssa. Mutta näille laajakantoisille suunnitelmille ilmeni odottamattomia vaikeuksia, yhdeltä puolen varojen puute ja toisaalta vaikeus saada uudisasukkaita lähtemään Amerikkaan. Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka olivat toisen retkikunnan varustamiseksi välttämättömiä. Ensimmäinen retkikunta oli niellyt kaksi kertaa niin paljon kuin oli arvioitu. Ainoastaan Samuel Blommaert lupautui rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain varustamisessa. Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi supistaa ja varustuksia vähentää. Klaus Flemingin esityksestä myytiin entinen Etelän Kauppayhtiö, ja siitä saatu rahaerä käytettiin Delawaren siirtokunnan tukemiseksi. Päätettiin varustaa matkalle vain yksi laiva, lujatekoinen Kalmar Nyckel. Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiäkin oli vaikea saada. Vielä lujemmalle otti siirtolaisten hankkiminen. Ruotsalaisia ei voitu väkisin viedä omasta maastaan pois, ei rikollisiakaan eikä karanneita sotilaita. Kirjoitettiin muutamiin vankiloihin, etupäässä Taalain ja Vermlannin, että jos sieltä jotkut haluaisivat siirtyä Delawareen, Kristiinan linnan varustusväkeen, saisivat he paitsi asuntoa, ruokaa ja vaatetta myöskin kymmenen kuparitaalaria vuodessa palkkaa sekä kansalaisoikeuden ja toiset yhden, toiset kahden vuoden palveluksen perästä vapauden joko lähteä takaisin Ruotsiin tai jäädä uudisasukkaiksi Delawareen, josta saisivat maatilan itselleen. Perheelliset saivat ottaa mukaansa vaimon ja lapset, heistä huolehtisi yhtiö. Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan-matkalleen, mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori Roerus Torkillus, muutamia virkamiehiä sekä linnan palvelukseen tarvittavia sotamiehiä ja palvelijoita. Siirtolaisia ei tälläkään kertaa liene monta ollut. Suomalaisia voimme todeta olleen mukana ainakin kolme yhtiön palvelukseen kuuluvaa: Lars Anderson Ahvenanmaalta, merimies, Maunu Anderson the Finn, sotilas, ja Peter Rambo, karannut sotilas. Lastina laivassa mainitaan olleen kaikenlaista rihkamatavaraa turkiksien vaihtamiseksi intiaaneilta, muonaa, ampuma-aseita sekä viisi hevosta. Talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa, tuottaen sairautta ja kurjuutta. Vasta huhtikuussa 1640 laiva saapui Delawareen. Epäilemättä se oli riemunpäivä ei ainoastaan laivaväelle ja uusille tulokkaille, jotka näkivät siirtokunnan säilyneenä, vaan myöskin Kristiinan linnan väestölle, jotka saivat hartaasti odotettuja viestejä kotiseuduiltaan ja synnyinmaastaan. Kolmas retkikunta Joukko hollantilaisia halusi myöskin muuttaa Delawaren siirtokuntaan. Ne hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat osakkaina Uuden Ruotsin kauppayhtiöön ja tietenkin suosivat maanmiestensä muuttoa siirtokuntaan, kirjoittivat siitä yhtiön hallintoneu- 15

vostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Oxenstierna pelkäsi hollantilaisista siirtolaisista koituvan vaaraa ruotsalaiselle kansallisuudelle Delawaressa, varsinkin jos heitä sinne muuttaisi suuremmat joukot kuin ruotsalaisia. Tällä kertaa ei kuitenkaan voitu hollantilaisten muuttoa estää, sillä siirtokuntahan oli vielä yhteinen hollantilaisten kanssa. Kuitenkin vaadittiin Hollannista muuttaneilta siirtymistä Ruotsin hallituksen alamaisuuteen ja alistumista siirtokunnan sääntöihin. Nämä rajoitukset lamauttivat hollantilaisia siinä määrin, että vain pieni joukko heitä saapui siirtokuntaan Freeburg nimisellä laivalla v. 1641. He saivat karjanhoidolle ja maanviljelykselle sopivan maaalueen Kristiinan linnan pohjoispuolelta. Hollantilaiset toivat mukanaan maanviljelysvälineitä, karjaa j.n.e. Heitä tavataan tuonnempana suomalaisten hyvinä naapureina, kuten Van Neaman, Val Raven, Van de Ver y. m. 16

IV Vermlannin suomalaisten siirtyminen Delawareen Delawaren siirtokuntaa tukeva kauppayhtiö tuli kokonaan Ruotsin ja Suomen miesten haltuun v. 1641, hollantilaisten myydessä osakkeensa Ruotsiin.Yhtiön uuteen johtokuntaan valittiin myöskin Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka tähän aikaan asui Tukholmassa ja oli valtakunnanneuvoston jäsen. Amiraali Klaus Fleming pysyi edelleenkin yhtiön johtajana. Siirtokunnan kuvernööri Peter Ridder totesi yhtiön johtokunnalle lähettämässään kirjeessä Delawaren laakson erinomaisen hedelmällisyyden ja sopivaisuuden sekä maanviljelykselle että karjanhoidolle. Samalla hän pyysi johtokuntaa ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että siirtokuntaan saataisiin uudisasukkaita, etenkin sellaisia perheitä, jotka ryhtyisivät viljelemään maata ja hoitamaan karjaa. Ellei uudisasukkaita Ruotsista ja Suomesta saataisi pian Delawareen, alkaisi sinne muuttaa englantilaisia ja hollantilaisia, jossa tapauksessa Uuden Ruotsin siirtokunta menettäisi kansallisen merkityksensä. Tämä puoli siirtokuntakysymyksestä oli ollut selvillä yhtiön johtokunnalle siitä saakka, kun sinne pyrki suurempi joukkue hollantilaisia. Mutta juuri tämä siirtolaisten lähettäminen Delawareen tuotti johtokunnalle mitä suurimpia vaikeuksia, sillä tuntemattomaan maahan, intiaanien keskuuteen, moniin vaaroihin ja vaivoihin alttiiseen elämään siirtokunnassa ei, muutamat harvat poikkeukset huomioonottaen, kukaan oikeastaan halulla lähtenyt. Ruotsalaisia ei voitu karkoittaa maastaan, kuten jo edellä on mainittu. Täytyi löytää joku erikoinen keino ja menettelytapa, jonka kautta saataisiin uudisasukkaita Delawareen. Sekä Ruotsin hallitus että siirtokunnan johtokunta näki parhaaksi keinoksi lähettää Delawareen Keski-Ruotsin vainonalaisia, osaksi kodittomia suomalaisia. Ymmärtääksemme tätä tilannetta lienee paikallaan luoda lyhyt silmäys Ruotsin metsäsuomalaisten asemaan seitsemännellätoista vuosisadalla. Kuudennentoista vuosisadan loppupuolella siirtyi melkoinen määrä suomalaisia Ruotsiin, etupäässä Vermlannin ja muihin Keski-Ruotsin maakuntiin. Syynä tähän muuttoon olivat osaltaan sotaisat, levottomat ajat Suomessa, varsinkin Savossa ja Karjalassa, joita seutuja venäläisten hyökkäykset usein hävittivät. Toisaalta lienevät muuttoon vaikuttaneet edullisemmat työsuhteet Ruotsissa ja mahdollisesti»muutto- 17

tautikin». Kustaa Vaasan kehoituskirjelmästä ilmenee, että Ruotsin hallituskin halusi muuttoja Ruotsiin, kun Ruotsissa oli asukkaita vähän, mutta Suomessa niin paljon, että»olivat toistensa tiellä». Suomalaisille annettiin ilmaisia metsätorppia kaukaisista sydänmaista, ehdolla että he kuuden verovapaan vuoden perästä saavat torpat omikseen kohtuullista veroa vastaan. Sallittiinpa vielä kaataa kaskeakin ja metsästää mielin määrin. Seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella asui suomalaisia Vermlannin, Taalain, Neriken, Gestriklannin, Ångermanlannin ja Helsinglannin saloilla tuhatmäärin, ja sittemmin heitä levisi noin sataanviiteenkymmeneen pitäjään. Yksinpä Vermlannin metsissä asuvien suomalaisten luvun täytyy olettaa nousseen tuhansiin, koska aikakirjoissa kerrotaan v. 1644 moniaita satoja suomalaisia kuuluneen Vermlannin nostoväkeen ja ottaneen osaa maakunnan puolustukseen tanskalaisia vastaan. Nämä Ruotsiin muuttaneet suomalaiset olivat enimmäkseen kotoisin laajan Rautalammin pitäjän eri osista ja muualta Savosta, mutta heitä oli siirtynyt myös Karjalasta, Hämeestä ja Pohjanmaalta. Ensi vuosikymmeninä ei suomalaisia mikään häirinnyt Ruotsissa, he saivat rauhassa kaataa kaskiaan, polttaa ne ja tuhkaan kylvää siementä; tuli runsaita satoja. Heidän asumuksensa olivat niin etäällä, etteivät heidän kaskimaansa herättäneet erityisempää huomiota. Mutta sikäli kuin suomalainen ja ruotsalainen asutus lähenivät toisiaan, alkoivat ruotsalaiset kiinnittää huomionsa suomalaisten kaskenviljelykseen. Lähetettiin valituksia läänin kuvernöörille ja Ruotsin hallitukselle suomalaisten ylettömästä kaskimaiden valtaamisesta ja metsien polttamisesta, minkä kautta usein kallistakin hirsimetsää tuhoutui. Myöskin syytettiin suomalaisia liiallisesta metsästyksestä, yhä vähenevien peurain ja hirvien paljosta ampumisesta. Ruotsin hallitus ryhtyi liiankin ankariin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten suhteen, lopettaakseen heidän metsiä raiskaavan viljelystapansa. Säädettiin laki, joka korkean sakon ja vankeusrangaistuksen uhalla kielsi kaskenkaatamisen ja -polttamisen. Metsästystä myöskin rajoitettiin, varsinkin peurain ja hirvien ampumista. Luullen näitten sääntöjen johtuneen naapureitten pahansuopaisuudesta ja kateudesta suomalaiset eivät olleet kovinkaan kernaita noudattamaan määräyksiä kaskenpolton lopettamisesta eivätkä myöskään välittäneet metsästysrajoituksista. Ruotsin hallitus antoi entistä ankaramman määräyksen, että metsäsuomalaisten oli muutettava takaisin Suomenniemelle ennen vapunpäivän iltaa v. 1638. Mutta tällaisen määräyksen täytäntöönpano tuotti voittamattomia vaikeuksia. Kun suomalaiset eivät suostuneet jättämään kotejaan ja kaskimaitaan, oli väkivoimalla vaikeata saada heidät pois kymmenien kilometrien etäisyyksistä, synkistä metsistä ja salojen sydämistä. Kun edelleenkin kaskitulet leimusivat saloilla, annettiin kolmas määräys: kaikki suomalaiset riihet ja vilja-aitat heidän kaskimailtaan oli poltettava, jotta he elintarpeiden puutteessa joutuisivat jättämään torppansa. Mentiinpä niinkin pitkälle, että ruotsalaisten sallittiin ajaa suomalaisia pois tiloilta ja vallata ne itselleen, varsinkin 18

jos asianomaisilla ei sattunut olemaan laillistettua omistusoikeutta torppiinsa. Tällaiset ankarat toimenpiteet tietenkin saivat aikaan, että monet jättivät torppansa ja läksivät perheineen etsimään työtä rintakylistä ja kaupungeista sekä ennen kaikkea Taalain vaskikaivoksilta. Tällainen oli Vermlannin suomalaisten asema siihen aikaan, kun uudisasukkaita ryhdyttiin keräilemään Delawaren siirtokuntaan. Vuonna 1640 saapui Ruotsin hallitukselle Neriken ja Öreborgin kuvernööriltä kirje, jossa hän ilmoitti hoidossaan olevissa lääneissä kuljeksivan paljon työttömiä, kaskimaansa jättäneitä suomalaisia, sekä pyysi hallitukselta neuvoa, miten hänen oli näitten suhteen meneteltävä. Tämä kirje saapui juuri niihin aikoihin, jolloin Ruotsin hallitus oli päättänyt ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin metsäsuomalaisten lähettämiseksi Delawaren siirtokuntaan. Vastatessaan kuvernöörin kirjeeseen hallitus kehoitti häntä neuvottelemaan läänissään asuvien suomalaisten kanssa ja taivuttamaan heitä muuttamaan Amerikkaan, jossa he saisivat itselleen uudistilat sekä luvan kaataa kaskea, jos haluavat. Kuvernöörin kehoituksesta saatiinkin muutamia suomalaisia lähtemään siirtokuntaan, ja heidät kuljetettiin perhekuntineen Göteporiin, jossa heidän oli noustava siirtolaislaivaan. 19

Delawaren siirtokunnasta huolehtiva johtokunta ja sen tarmokas johtaja Klaus Fleming lähettivät suosikkinsa, siirtokunnassa olleen Kristiinan linnan komentajan, luutnantti Mauno Klingin, suomenkielen taitoisena kehoittelemaan suomalaisia Vermlannista, Taalain maakunnasta sekä Falunin vaskikaivannosta siirtymään maanviljelijöiksi Delawaren siirtokuntaan, jossa hän asiantuntijana vakuutti maanlaadun olevan erittäin hedelmällisen. Heidän tulisi vain työskennellä yhtiön palveluksessa määrävuodet matkakustannuksien korvaamiseksi, saaden sinä aikana yhtiöltä ruuan ja vaatetuksen itselleen ja perheelleen. Neljätoista suomalaista ilmoittautui matkalle, monet heistä perheellisiä. Niinikään tarjousi neljä metsänraiskauksesta syytettyä suomalaista Sundin pitäjästä perheineen siirtymään Amerikkaan. Vapaaehtoisesti lähteviä uudisasukkaita ei kuitenkaan saatu riittävää määrää kokoon, tuskin yli kolmenkymmenen, vaikka luutnantti Kling teki vielä toisenkin matkan suomalaisten keskuuteen. Ruotsin hallitus ojensi auttavan kätensä siirtolaisten hankkimiseksi ja määräsi v. 1641 Vermlannin, Neriken ja Taalain kuvernöörit lähettämään kylillä ja kaupungeissa toimettomina kulkevat metsänraiskaaja-suomalaiset vangittuina Göteporiin, mistä heidät laivattaisiin siirtokuntaan. Tämä määräys koski myöskin palveluksestaan karanneita suomalaisia sotamiehiä. Edellä mainittuja toimenpiteitä käyttämällä saatiin kokoon yli puoleensataan nouseva siirtolaisjoukko, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suomalaisia. Siirtokuntaan lähteviä Tukholmasta Göteporiin kuljettaneen Caritas-laivan matkustajaluettelo on säilynyt, mutta sieltä Delawaren siirtokuntaan lähteneiden Kalmar Nyckel- ja Caritas-laivain matkustajaluettelot eivät ole löydettävissä; sanotaan vain, että enin osa siirtolaisia sijoitettiin Kalmar Nyckeliin, kun taas Caritas kuljetti hevosia, lehmiä, lampaita y.m. kotieläimiä sekä kaikenlaista tavaraa. Sieltä täältä asiakirjoista poimiskellen voidaan todeta m. m. seuraavien suomalaisten kuuluneen tähän retkikuntaan: Johan Anderson, Bertil Eskelson ja Eskel Bertelsson, Clement the Finn, Andreas Hansson perheineen sekä hänen veljensä Matti Hansson, Ivar Hendrickson the Finn, Clement Jöransson, Maunu Jöransson the Finn, Peter Kokkinen, Martti Marttinen perheineen, Knut Marttinen, Sörens Minkkinen perheineen, Mauno Monsson the Finn, Henrick Matsson the Finn, Johan Povelsson, Olli Povelsson, Olli Räsänen, Martin Thompson the Finn, Anders Tossava, Johan Tossava, Olli Tossava, Henrick the Finn, Evert the Finn, Lassi the Finn, Martti the Finn ja William the Finn, kaikki edellä mainitut Keski-Ruotsin metsistä; Suomesta olivat samassa matkueessa Matti Hansson niminen Klaus Flemingin palvelija Porvoosta ja Johan Sprint Uudeltamaalta. Laivat läksivät Amerikkaa kohden syksyllä 1641 ja saapuivat myrskyisen matkan jälkeen Delawareen keskitalvella. Tuskin voitaneen kuvailla sitä riemua, joka syntyi Kristiinan linnan vartiosotilaissa ja yhtiön palvelusväessä, kun he pitkän, lähes kahden vuoden odotuksen perästä näkivät ruotsalaiset laivat ja lukuisan joukon uusia tulokkaita, etupäässä nuoremman ikäisiä reippaita Keski-Ruotsin suomalaisia. Mutta yhtä suuri ilo vallitsi retkikuntalaisissakin, kun he monikuukautisen, vaivaloisen 20