1 Johan Vilhelm Snellmanin kuoleman 125-vuotisjuhlatilaisuus Kirkkonummi, Tanskarla 4.7.2006 klo 14.00 Juhlapuhe, päsihteeri Raimo Savolainen Arvoisat kuulijat, Seisomme tällä hetkellä historiallisella paikalla. Niin kuin edessämme oleva laatta kertoo, tällä paikalla, näissä luonnonmaisemissa kuoli täyden päivätyön tehnyt kansakuntamme herättäjä Johan Vilhelm Snellman. Hän sai kuolla paikassa, jossa hän oli viettänyt 12 kesää vuosina 1869-1881. Vuosittainen usean kuukauden lepo ja virkistäytyminen Suomen kauniissa suvessa oli aina suureen tarpeeseen, koska vielä viimeisetkin ikävuodet 65-vuotiaasta aina 75 vuoden ikään asti olivat Snellmanille edelleen kiivaan toimeliaisuuden aikaa ja kaukana normaalista vanhuuden levosta. Tiiviin perhe-elämän ja vaativan toimitusjohtajuuden lisäksi Suomen hypoteekkiyhdistyksessä elämänsä viimeiset kymmenen vuotta Snellman osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun sanomalehdissä ja valtiopäivillä. Oli kuitenkin selvää, että 1870-luvun loppuun mennessä ikääntyminen alkoi tehdä kiusaa uutteralle toimijalle. Pankin uloslainauskirjassa käsialan huononeminen on hätkähdyttävän selvää; kirjoitus on epävarmaa ja vapisevalla käsialalla syntynyt. Toistuvat vaivat alkoivat häiritä työntekoa; hengenahdistus, silmätulehdukset ja alakuloisuus. Väsymys alkoi näkyä Snellmanin kirjeissä lapsilleen. Näin 74-vuotias isä kirjoitti vanhimmalle pojalleen Anders Henrikille: Minusta on nykyisin tullut niin hidas kirjoittamaan, että kirjeetkin lykkäytyvät päivästä päivään. Älä siis pahastu vaitiolostani. Olen nyt viikon ajan potenut yskää ja joutunut pysyttelemään sisällä, jaksamatta yhtään mitään --- Vanhuus painaa minua päivä päivältä enemmän.
2 Tulosta syntyi kuitenkin koko ajan, lehtikirjoituksia, valtiopäivälausuntoja, kirjeitä, koska jaksaminen nousi vanhoissa päivärutiineissa pitäytymisestä. Vanhimmalle pojalleen hän kertoi tuntemuksistaan: Olen tänä iltana ja yönä kirjoittanut paljon ja olen väsynyt --- Kuten tiedät, kaikki tällainen huolestuttaa minua, kun kukaan muu ei ymmärrä pitää mistään huolta. Lisäksi minulla oli pari päivää reumatismia oikeassa polvessa, niin että liikkuminen oli vaivalloista ja oli pysyteltävä sisällä. Ikääntyvän valtiomiehen mielialat vaihtelivat kovasti mutta kesänvietto täällä Tanskarlassa piristi aina. Lapsilleen hän raportoi: Olen pannut kuntoon kaikki kalavehkeet ja vetänyt pitkän siiman ja saanutkin varsin mukavasti haukea ja ankeriasta. Liikun aika sukkelasti ja minulla on poika apuna. Alakulo valtasi heti helposti, kun ei ollut mahdollisuutta päästä Helsingin Yrjönkadun asunnosta tänne Kirkkonummelle. Snellman murehti asiaa seuraavasti: Toivoin, että pääsisimme kaikki yhdessä Herran ehtoolliselle sunnuntaina varmaankin viimeisen kerran yhdessä. --- Varsinkin kesästäni tulee murheellinen, kun en voi olla muutamaa päivää maalla. --- Harkitsen vakavasti talon myyntiä, vaikka vanhuuteni lisäriesaksi tuleekin kai sitten muutto talosta taloon ja vanhoista tavoista luopuminen. Viimeisten vuosien suurin piristys Snellmanille oli kesällä 1880 vanhimman pojan rakastuminen viipurilaisen kauppiaan tyttäreen Anna Maria Alfthaniin. Isän kirje pojalle on riemuisa mutta ohjaavan isällinen: Rakas Hinni. Luoja Sinua siunatkoon ja varjelkoon Sinun tulevaisuuttasi! Sinun onnesi ja mielihyväsi ovat myös minun. Olet kyllin vanha tietääksesi, että kosiorakkaus, vaikka onkin tarpeellista, ei takaa avio-onnea. Siihen vaaditaan syvää velvollisuudentuntoa ja vähäisiä omien oikeuksien vaatimuksia. Sekä ymmärrystä perustaa ja säilyttää vakavarainen koti ja löytää sieltä elämänsä ilo. Samana kesänä Snellman ahersi joka puolella innokkaasti omassa elementissään, koska pääsi järjestelemään vanhimman poikansa kodin perustamista iskulauseella:
3 Älä lainaa mitään kodin perustamiseksi. Me tulemme apuun. Hän korosti, että muualta lainaaminen häpäisisi hänet. Hän otti selvää huonekalujen hinnoista, lupasi maksaa ne ja lähettää perille rautateitse. Hän suoritti tarkkaa vertailua laadun, hinnan ja toimitusnopeuden välillä. Hyvät kuulijat! Snellman puolusti elämänsä loppuun saakka kansallisuusohjelmaansa ja koetti elämänsä loppuun saakka kääntää lehdistössä, valtiopäivillä ja julkisissa puheissaan yleisen mielipiteen sen puolelle. Kiihkeän puoluepolitisoitumisen aikana häntä lohdutti suuresti se, että hän sai säilyttää uskonsa nuorisoon maan tulevaisuuden rakentajana. Tämä näkyi hyvin niissä kohtaamisissa, joita nuoriso järjesti hänen kunniakseen. Rajun puoluetaistelun runnellessa keskustelua kansakunnan parhaasta nuoriso tahtoi kuunnella tämän taistelun ulkopuolella pysytelleen kansakunnan rakentajan sanoja. Vanhenevia kansallisuusmiehiä kuvaa hyvin tapahtuma 1874 Suomalaisen kirjallisuuden seuran vuosikokouksessa, kun Lönnrot istui kunniaesimiehen paikalla ja hänen rinnallaan neljä vuotta nuorempi Snellman esimiehenä. Virallisten asioiden jälkeen joku kysyi Lönnrotin suunnitelmia ja sai vastaukseksi: Kyllä minulle vielä aikaa riittää, kun ihminen on päässyt 70 vuoden yli, niin elää hän hyvin vanhaksi. Lopetettuani sanakirjatyön ryhdyn siihen ja siihen. Snellman vastasi samaan kysymykseen huumorilla: Lönnrot ylvästelee voimillaan ja aikoo ruveta yhä uusiin töihin; minä aion kuolla. Vilhelmin päivän -puheissaan hän alkoi viitata yhä useammin lähestyvään kuolemaansa, vaikka käytännön toiminta oli täydessä iskussa. Vuonna 1876 hän puhui haudan läheisyydestä, vuonna 1879 hän totesi vanhuuden sitovan hänet yhä enemmän kotiin. Eniten puheissaan hän suri vanhojen ystäviensä poismenoa.
4 Viimeisessä Vilhelmin päivän puheessaan 1881 hän totesi: Niin minun vanhoja tuttaviani ja nuoruuden ystäviäni on mennyt paljon täältä pois, --- se on tullut minun osakseni maailmassa tänne jäädä ja nähdä muiden pois menevän. Jokaisessa puheessaan hän otti tavakseen mainita poisnukkuneet ja luoda katsaus heidän merkitykseensä. Suuri menetys oli pitkäaikaisen ystävän Runebergin kuolema 6.5.1877. Snellman puhui tämän haudalla siitä, miten he olivat ilmaisemassa kunnioitusta, kiintymystä ja kiitollisuutta suurta runoilijaa kohtaan, josta tuli kansansa suuri opettaja: Ikään kuin vasta hän olisi keksinyt, että omistamme isänmaan, niin rakastamisen arvoisen. --- Saarijärven Paavosta hän teki tälle maalle suvun ja tietäjä kun oli: etsi ja löysi henkilöistä jalon, puhtaasti inhimillisen ja esitti sen ihailtavaksemme ja rakastettavaksemme. - Hänen runojensa alkulähde on rakkaus isänmaahan. Ystävälleen Emilie Bergbomille Snellman kertoi pelkäävänsä, että hän itse joutuisi elämään yli aikansa. Vanhemmilla päivillä Snellmania kiusasi yhä enemmän unettomuus ja ajattelemisen vaiva, mikä teki lukemisen väsyttäväksi. Hauskaa vaihtelua saadakseen hän kulutti monta hetkeä lautapelejä pelatessaan omaistensa kanssa. Snellmanin kunto alkoi huonota nopeasti ja vain kaksi päivää ennen 75- vuotiskansalaisjuhlaa toukokuussa 1881 piirilääkäripoika Wilhelm tapasi kovia tuskia kärsivän isänsä kotonaan. Isä oli kuitenkin noussut varhain aamulla halutessaan nähdä vielä poikansa. Poika aavisti, että kohtaaminen jäi heidän viimeisekseen. Snellman osallistui vielä täysin voimin kansalaisjuhlaan korostaen kiitospuheessaan, että suomalainen liike, tulee voittamaan: Ei ole mitään inhimillistä mahtia, joka voisi sitä estää, ja vain sille voidaan luja Suomi perustaa, Suomi, joka voi toivoa kestävänsä tulevaisuudessa. Tämän jälkeen Snellman kohdisti sanansa ylioppilaille suomeksi ja muisteli aluksi elämänkäänteitään todeten lopuksi: Ihminen ei itse ohjaa kohtaloitaan; hänen täytyy tyytyä siihen, minkä Jumala hänelle suo. Pääasia on
5 täyttää velvollisuutensa ja tehdä työtä kovasti. Paha päivä menee niin kuin hyväkin Lopuksi hän toivoi, että nuorilla olisi riemua vanhuudessaan, sillä elämästä ei ole hyvä erota tyytymättömänä. Vasta lähellä keskiyötä Snellman poistui juhlasta eläköön- ja hurraa-huutojen saattelemana. Samana kesänä 1881 Snellman päätti yrittää hankkia lepoa ja virkistystä lähtemällä tänne rakkaaseen Tanskarlaan, jossa hän kuitenkin sairastui lopullisesti. Hanna-tytär hoiti yötä päivää häntä koettaen lievittää hänen tuskiaan, missä rasittui kovasti itsekin. Lääkäripoika Wilhelmin diagnoosin mukaan Snellman sairasti pitkälle kehittynyttä sydämen ja verisuonten kalkkiutumista, joka aiheutti verentukkeutumista keuhkoihin ja muihin sisäelimiin. Tauti ilmeni hengenahdistuksena, unettomuutena ja kipuina rinnassa. Päivisin hänen olonsa oli parempi nojatuolissa istuen mutta öisin oli vaikeaa hänen houraillessa ajoittain. Usein hän oli näkevinään Neckar-joen laakson ja sen rauhaisan, aaterikkaan elämän hiljaisessa Tübingenin pikkukaupungissa, tämä idylli edessään hän ikävöitsi ja haaveili suurta muuttoa. Heinäkuun 1. päivänä tuskat vähenivät mutta tilalle tuli voimattomuus. Kuitenkin 3.7. häntä piristi hyvän ystävän, lääkintöhallituksen pääjohtajan Felix von Willebrandin vierailu. Päivälliseen Snellman ei jaksanut osallistua mutta keskusteli innokkaasti viereisestä huoneesta avonaisesta ovesta ja huolehti että vieraalle tarjotaan parasta. Samana päivänä hän saneli kirjeen nuorimmalle pojalleen mutta nukahti kesken lausetta. Neljännestunnin päästä hän havahtui ja jatkoi sanelua kaikkien hämmästykseksi sujuvasti eteenpäin. Seuraavana yönä Snellmanin tila huononi ja alkoi hourailu. Hourailun lakattua hän katseli rakkaasti kaikkia sairasvuoteen ympärillä olevia, huokasi rauhallisesti viimeisen henkäyksensä uuden päivän koittaessa 4.7.1881. Hautajaiset pidettiin kolmen päivän päästä 7.7, jolloin vainajaa lähti Helsingistä noutamaan höyryvene Lotta Svärd. Aluksen saavuttua perille Långvikin laituriin tästä
6 vähän matkan päästä omaiset ja hautajaisvieraat kokoontuivat avonaisen, kukilla peitetyn arkun ympärille. Sisarenpoika G. von Essen piti rukouksen, jonka jälkeen kansi kiinnitettiin ja arkku kannettiin laivaan. Alus saapui 17.30 läntiseen laituriin, jossa väkijoukko oli odottamassa. Arkulle laskettiin seppeleitä, jonka jälkeen vainaja saatettiin surusaatossa Etelä-esplanadia ja Bulevardia Vanhaan kirkkoon pitkin kansan täyttämiä kadunvarsia. Siunaustilaisuudessa kirkkoherra A. W. Lyyra saarnasi Psalmista 90:10: Meidän elinaikanamme on 77 vuotta, ja enintänsä 80 vuotta; ja siitä on parasta ollut, se on tuska ja vaiva ollut; sillä pian se on mennyt ohitse, juuri kuin olisimme lentäneet. Samat sanat oli kaiverrettu arkun laattaan. Zackris Topelius piti muistopuheen ruotsiksi kuvaten ystävänsä elämäntyötä seuraavilla sanoilla: Tässä lepää kansan soturi lippunsa päällä --- Ja missä hän taisteli, ryntäsi hän esiin vakaumuksen voimalla, totuuden varmuudella ja avomielisellä äänellä, sen vuoksi hän ei väistänyt antaessaan tai saadessaan verisiä haavoja.--- se oli hänen tapansa rakastaa oikeutta.--- Sen verran on selvillä, että Jumala lähetti Suomelle tämän terävän ajattelijan--- sen verran voimme ymmärtää, että Jumala on lähettänyt tämän mahtavan hengen murroksen aikana --- sen vuoksi Jumala lähetti meille aatteen, sanan ja toiminnan miehen. --- semmoisesta miehestä historia ei kysy, onko hän aina valinnut oikean tien, oikean keinon; historia kysyy, mikä hänen tarkoituksensa oli, ja vastaa, että se oli sen miehen arvoinen, joka astuu kansansa etupäässä.--- Sillä kansat eivät elä ainoastaan leivästä, ne tarvitsevat elääkseen suuria ajatuksia, yleviä esikuvia, kärsivällisyyttä kieltäymyksessä, työn tarmoa, miehuutta taistelussa ja luottamusta tulevaisuuteen. Se on perintö niiltä miehiltä, joiden kera Johan Vilhelm Snellman on kehittynyt ajatuksen selvyyteen ja vakaumuksen kypsyyteen. Hän oli heidän joukossaan rautakanki, graniitti, tarmokkain toimessa ja tahdossa.
7 Hyvät kuulijat! Tällä paikalla Snellmanin selkeä viesti meille on, että omasta kansallisesta identiteetistä ja kulttuuriperinnöstä kumpuava henkinen pääoma on erityisesti pienille kansakunnille arvokas voimavara ja tulevaisuuden menestystekijä kansainvälistyvässä maailmassa. Snellmanilainen luottamus sivistyksen voimaan on toimiva traditio kaikkina aikoina. Kansakunta ei tule koskaan valmiiksi. Siksi kunkin sukupolven tehtävänä on omaa sivistysperintöään kartuttamalla käydä hedelmälliseen vuoropuheluun muun maailman kanssa. Snellman ei kehota meitä tähän vain sanoin vaan esimerkin voimalla. Näin myös elämänsä eli ja toimi aina kosmopoliittisesti ajatellut, mutta juuristaan ylpeä Snellman.