Aira Ihalainen: VENEENKAATO; LAPSUUDEN PARAS LEIKKI Sain tehtäväkseni kertoa menneiden vuosikymmenten elämänmenosta Puulavedellä; vähän toivotonta, koska asiaa olisi niin paljon! Koetan keskittyä juuri tähän saaressa asumisen näkökulmaan ja rajata pois muita tuolle aikakaudelle tyypillisiä asioita. Olen paljasjalkainen saarelainen; Puulaveden syliin syntynyt. Vesi rajasi ja määritti elämän puitteet, hyvässä ja huonossa. Olemme juuri juhlineet juhannusta. Omassa saariston lapsuudessani aattona kaadettiin haapa, sen lehdet riivittiin ja kannettiin tuvan lattialle. Voitte arvata, miten hauskaa oli kieriskellä paksussa, tuoksuvassa lehtikerroksessa! Varhaisista muistikuvistani nousee esiin asioita, joita ei enää ole. Kesän metsä- ja ahomansikat; niitä oli pientareet punaisenaan. Keräsimme tuokkoset täyteen ja paistettujen muikkujen jälkeen mansikkamaito oli jälkiruoka. Ihan pienenä ei tarvinnut vielä lähteä lehmänhakuun, joten jäi aikaa melskata rannassa ja siellä ne kesäpäivät hyvin kuluivat. Saarelaisvanhemmat kasvattivat järkevästi: meitä lapsia ei vahdittu millään tavalla. Saimme olla keskenämme rannalla ja vesillä ja jos tuli pulmatilanteita, niistä piti oppia selviytymään. Olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt, miten äärettömän hyvä kasvatusmetodi tuo oli. Elämä tuo mukanaan loputtomasti ongelmia ja me saimme harjoitella niitten ratkaisua alusta alkaen. Ohjeena oli suunnilleen se vanha vitsi, että jos hukutte, niin selkäänne saatte. Muistan, kun alle kouluikäisenä makailin kotilahdella soutuveneen keulassa ja meloen liikutin hiljaa venettä. Putosin pää edellä veteen, kun kurkotin katselemaan kirkkaan järven pohjaa. Pelästys tuli tietysti ensin, mutta ei lamaannus; kahlasin maihin, mutta sitten oli mentävä takaisin, koska venettä ei saanut jättää tuuliajolle, se muistui mieleen siinäkin tilanteessa. Luulin pitkään, että sen kirkkaampaa vettä kuin Puulavesi, ei voi olla. Järven pohja näkyi vielä syvässä vedessä. Siellä oli paljon mielenkiintoista nähtävää; kalaparvet ja muut veden elävät vilistivät hakojen ja vesikasvien välissä. Veneenkaato oli todella hauska leikki. Isän tekemät puuveneet olivat vakaita ja niitten nurin saaminen kovan työn takana. Seisoimme kaikki veneen samalla reunalla ja keikutimme niin kauan,
että vene hörppäsi vettä vähän kerrallaan, kunnes painui upoksiin. Vene saatiin jotenkin käännettyä ympäri ja sen ali sukelleltiin. Vene piti tietenkin lopuksi tyhjentää vedestä ja vetää maihin. Uimaan opettelin raakalauta uima-alustana. Maha oli tikkuja täynnä, mutta viis siitä. Samoin oli essun etumus pienillä viilloilla, kun veistin kaarnalaivoja puukolla rintaa vasten. Hyvin harvoin sattui tapaturmia, varmaan juuri siksi, että opimme huolehtimaan itsestämme ja toisistamme. Eero kyllä teloi havupiilulla sormensa pään ja toisen kerran taisteli Vesan kanssa linkkuveitsellä, mutta ei mitään sen vakavampaa. Pojankoltiaiset huvittelivat joskus laittamalla vaari-hermannin piippuun salaa ruutia, joka sitten odotusten mukaisesti pössähti, kun vaari alkoi piippuaan sytyttää. Taskulamppuna toimi pärevalkea: palavan päreen kanssa me etsimme sukkamme ja lapasemme tuvan uunin päältä ennen kouluunlähtöä. Yhtään tulipaloa en muista syttyneen, koska opimme käsittelemään tulta alusta alkaen. Emme osanneet juurikaan mitään perinteisiä leikkejä, joten keksimme leikit itse. Eräs niistä meni seuraavasti: Istuimme rivissä tuvan penkillä, paitsi yksi, joka meni porstupaan eli eteiseen. Kun hän avasi oven ja tuli sisään, hänen tavastaan lausua tervehdys piti arvata, ketä naapurin isännistä hän esitti. Arvaaminen ei ollut yhtään vaikeaa, niin omaleimaisia olivat kaikki sen ajan isäntämiehet. Kotilääkärimme oli Paunialan huvilassa kesät viettänyt helsinkiläinen psykiatri Salme Wiherheimo. Häneltä saimme monet avut, rohdot ja ohjeistukset. Elämä olin jokseenkin täysin omavaraista. Ruoka saatiin pellosta, kotieläimistä ja järvestä, josta pyydettiin kalaa kesät talvet. Nuotanveto kuului ohjelmaan silloinkin. Äidin päivittäinen urakka oli nykynaiselle käsittämätön. Kaikki tehtiin käsin pyykinpesua myöten. Silti taitava äiti ehti kehräämään lampaanvillan langoiksi ja kutoi langat sukiksi ja lapasiksi. Pellavasta taas tuli kangasta todella monivaiheisen työstön jälkeen. Talkoita pidettiin yleisesti. Varhaisin talkoomuistoni on juuri pellavansiivoustalkoot. Saaret olivat asuttuja ja kyläläiset auttoivat paljon toisiaan. Esimerkiksi ensimmäinen puimakoneemme oli ensin yhteinen ainakin kolmen talon kesken. Ja se porilainen ; sen käyntiin saaminen oli tosi jännittävä tapahtuma. Puintivälineet kuskattiin saaresta toiseen hiloitetuilla veneillä. Asiaan vähemmän perehtyneille kerrottakoon, että hiloitus tarkoittaa kahden veneen liittämistä rinnakkain laudoilla tai vastaavilla, jolloin vakaus ja kantavuus lisääntyy merkittävästi. Puimakone tuotiin miesvoimin
rantaan/rannasta siten, että alle laitettiin pyöreät pulikat, joita siirtämällä aina laitteen eteen puimakone rullasi eteenpäin. Yksi mieleen jäänyt asia on lampaiden haku kesälaitumelta toisesta saaresta. Minut ja Seppoveljeni laitettiin asialle. Lampaiden houkuttimena oli ihanaa äidin leipomaa orressa kuivattua ruisleipää. Söimme leipäpalat melkein itse, mutta sen verran jäi, että saatiin houkuteltua johtajalammas veneen luo ja kiskotuksi veneeseen. Muu lauma kiipesi perässä ihan itsestään. Sitten vaan soudettiin vene kotirantaan. Äitini oli kotoisin Puukonsaaren eteläpään Mäkelän talosta, Otto ja Selma Venemiehen tytär. Sitäkään taloa ei muuten enää ole. Isäni Kasper Hölttä oli Halmesaaren Ida ja Herman Höltän poika, yksi seitsemästä sisaruksesta. Äiti kertoi, että kun he lähtivät kihloja ostamaan tammikuun 27 päivänä 1934, jäällä ei ollut lunta, joten he pystyivät menemään potkureilla jonnekin Otavan seudulle, kävivät Mikkelissä ostamassa kihlat ja sitten samalla tavalla takaisin. Hyvä potkukelkkakeli oli aina maininnan arvoinen asia, koska umpihanki, vesikerros allaan, oli se tavallisempi vaihtoehto. Talvikelissä hevonen ja reki oli ainoa ihmisvoimia säästävä kulkuväline. Traktorit, samoinkuin perämoottorit saavuttivat meidät vasta joskus 50-60lukujen taitteessa. Siihen asti ainoa sulan veden moottoroitu kulkuneuvo oli isäni tekemä vene ja wiktsröm-kone, vanha viki, kuten sitä kutsuimme. En ole tavannut toista sellaista miestä, kuin isäni oli. Joku lehti teki hänestä jutun, joka otsikoitiin: Kaikenosaava mies, lapsiakin kymmenen. Isä todella oli kaikenosaava. Hän teki maanviljelyksen ohessa kaikki puutyöt: rakensi talot ja aitat, teki reet, kaikki puuastiat, pärekopat, veisti hienot soutuveneet ja ja muutaman isommankin veneen. Hän oli myös taitava seppä. Hänen pajassaan rannassa naapurit kävivät teettämässä kaiken mahdollisen, mitä raudasta taottiin, veneen hankaimista alkaen. Pajan nurkassa oli pienen tytön kiintoisaa istua ja katsoa, miten rauta hehkui tulenkarvaisena, taipui muotoonsa isän käsissä ja sihahti kylmäksi vesiämpärissä. Talvi-illat isä nikkaroi tuvassa. Lattia peittyi tuoksuvista valkoisista lastuista ja niissä oli lasten ihana peuhata. Valona oli ensin vain öljylamppu, mutta muusta ei tiedetty. Ei voinut kuvitella, että saareen tulisi joskus sähköt. Tai puhelin- mikä se olikaan? Kesämökkejä ei ollut, oli vain muutama helsinkiläisten huvila Rämiäisen saaressa. Kirjailija Anni Swan ja runoilija Otto Manninen olivat isovanhempieni kanssa kanssakäymisissä. Lapsuudenkodissani on säilynyt käsinkirjoitettu kutsu Mannisten juhlaan. Muistan Anni-tädin pitkän ja hoikan olemuksen ja eräänkin kerran hänen päivittelynsä: kylläpä Aira on ruskettunut!
50-luvun puolessa välissä alkoi uudenlainen mökkeily. Ensimmäisten joukossa Pentti ja Sirkka Järvinen rakensivat mökin Halmesaaren vastapäätä olevaan Kuoppasaareen. Saaren edellinen omistaja poltti koko saaren mantereen muuttonsa yhteydessä. Se oli vähän aikaa ruma maisema, mutta nopeasti vihreä kasvusto peitti alleen hiiltyneen saaren kukkulat. Pian mökkejä oli jo niin paljon, että päivittäin tuli postin hakijoita, maidon, munien, perunan, leivän tai kalan ostajia niin, että se suorastaan sekoitti usein maalaistalon päivärytmiä. Halmesaaren Isäntä eli isäni oli oman alueemme Puulavedellä ehdoton auktoriteetti, jonka sana oli laki. Jotkut mökkiläiset, joilla oli totuttuun nähden outoja tapoja, pysyivät omissa oloissaan, monista muista tuli pitkäaikaisia ystäviä. Myöhemmin kulki kauppalaiva, joka pysähtyi Halmesaaren laiturissa. Silloin oli todellinen kansanpaljous; kaupan ahtailla käytävillä riitti tungosta. Tuli aika, jolloin oli muodikasta myydä saaret arvottomina pilkkahintaan ja muuttaa mantereelle. Omat vanhempani eivät sellaista edes harkinneet. Mutta aika paljon vakinaista asutusta lähti. Monet asumukset siirtyivät mökkikäyttöön, mutta monesta on myös jäljellä vain kivijalka ja uunin rauniot. Liikkuminen saaristossa on aina ollut oma lukunsa. Kouluiän alettua soudettiin kahdessa parissa(=kaksi soutuparia) viisi kilometriä Mainiemeen ja iltapäivällä takaisin. Enimmäkseen veneemme oli rannassa ainoa. Ymmärrätte ehkä, miksi vierastan hieman nykyistä Mainiemen satamaa. Järvien jäädyttyä hiihdettiin seitsemän kilometriä kouluun ja takaisin. Hyvät kelit olivat harvinaista herkkua. Usein tuuli oli tuiskuttanut ladun umpeen, kun aamuseitsemältä lähdettiin hiihtämään kohti manteretta. Pimeässä ei aina tuntenut ladun pohjaa suksien alla, vaan hiihto lipsahti sivuun ja samassa suksen pohjat kastuivat vesihyyhmään ja jäätyivät. Sitä varten meillä oli aina repussa puukko, jolla raaputettiin jäätä pois. Sukset olivat tietysti isän tekemiä ja niissä nahkalenkit siteinä. Hienoja muistoja ovat huhtikuiset aamut, kun oli hankikeli. Isä teki usein aamuisin tulet pihaan ja tervasi sukset, koska karkea lumi söi suksenpohjat valkoisiksi nopeasti. Meidän piti osata jäänlukutaito, eli kun jäät heikkenivät, piti tietää, minkänäköisiin kohtiin ei pidä mennä. Manterelaiset kauhistelivat, kun hypimme kiviä pitkin kestävälle jäälle; matalat rantavedethän sulavat ensin. Kerran tulimme Sepon kanssa koulusta huhtikuista jäätä pitkin. Ulpan saaren pohjoispuolella kohtasimme epätoivoisen miehen, joka piteli jäihin pudonnutta hevosta suitsista. Mies huusi meille, että tehkää hyvät lapset jotakin. Seppo lähti juoksemaan Vanhaantaloon, minä kotia kohti. Huohotettuani asian isälle hän tuhahti: minähän sanoin sille, että enää ei pääse hevosen kanssa mantereelle! Mies oli ollut metsätöissä Halmesaarta vastapäätä olevassa saaressa.
Hevonen saatiin kuitenkin pelastettua. Huonommin kävi kaupungista Kenkun taloon tuodulle miniälle, joka hukkui Sarvulin laidalle eläinkuljetuksen seurauksena. Osaamattomat soutajat olivat menneet liian lähelle rantaa, jolloin hermostuneet naudat repivät itsensä irti ja ryntäsivät maihin. Nuori nainen joutui veden varaan, eikä selvinnyt. Apuna ollut hiukan vähälahjainen mies, saarelainen, selvisi. Muut miehet olivat sodassa, siksi jouduttiin tekemään sellaistakin, mitä ei osattu. Kun ihmiset kasvoivat villinä ja vapaana, oli joukossa kunnon persoonallisuuksia. Muistan monta miestä, jotka kulkivat talosta taloon. Vilpu-Otto oli yksi heistä; suutari, joka oli talossa aina niin kauan, että kauniiksi parkitut eläinten nahat muuntuivat hänen käsissään saappaiksi. Hän oli osaava, näen yhä sieluni silmin ne työvaiheet. Sitten oli Verkko-Otto, verkon-ja nuotankorjaaja. Ja Repsa-Möttö, joka osasi tulla taloon ruoka-tai kahviaikaan. Puhumattakaan Myyrän Väinöstä, joka oli vahva kuin härkä ja todisteeksi siitä katkoi lapion varsia tehdessään rengin töitä saaressamme. Olen silloin tällöin ajatellut, miten minusta tuli minä. Olen aina ollut omassa ympäristössä kuin huutomerkki. Lapsena jo ensiksi siksi, että olin tyttö. Ympärilläni oli kasvinkumppaneina seitsemän veljeä. Vasta nuorimmaiset kaksi sisarussarjastamme ovat tyttöjä. Kesäaikaan ainoat tyttökaverit olivat sunnuntaisin tavattavissa muutaman tunnin. He olivat Hellevi, Otto ja Anni Mannisen pojantytär, nykyisin Arjava ja Matteli (Irma) Wiherheimo. Joskus myös helsinkiläistyttöjen sukulaisia oli lomailemassa. Suuren maailman tuulahdukset olivat jännittäviä. Omat lapseni moittivat minua joskus ronskista huumorista. Olen yrittänyt puolustautua sillä, että en oikein osaa mitään sipsuttelua, kun viiteryhmäni oli villi lauma veljiä, joiden kanssa elin kuin autiolla saarella. Lapsen herkkään mieleen on jäänyt silloisten manterelaisten joskus hiukan vähättelevä suhtautuminen saaren asukkaisiin. Kun jouduin pahimman kelirikon aikana silloin tällöin olemaan öitä mantereen taloissa, mieleen on jäänyt erään emännän hän on tuolta saaresta -vastaus, kun vieras kävijä kyseli minusta. Tieto oli emännän mielestä riittävä, vastauksen sävy paljonpuhuva. Omat vanhempamme ovat meille Halmesaaren sisaruksille syvän kiitollisuuden, ihailun ja kunnioituksen kohde. Miten he jaksoivat kaiken sen, minkä jaksoivat, sitä voi vain ihmetellä. He huolehtivat kasvavasta lapsilaumastaan niin, että kaikki saivat elämän edellytykset. Hienoin testamentti on mielestäni se, minkä he lausuivat jo aikuisille lapsilleen: mitä teettekin, eläkää sovussa keskenänne. Tämän kesän alussa me nykyiset Puulaveden vapaa-ajan asukkaat olemme saaneet siivota siitepölyjä ja pyydystää karanneita laitureita.
Pääsimme kuitenkin taas nauttimaan kaikesta kuten ennenkin. Mökkisauna lämpiää ja Puula kutsuu vilvoittelemaan syliinsä. Kuikka huutaa kesäillassa. Oma keltainen kanoottini livahtaa saarten sokkeloihin. Iltarusko kultaa taivaanrannan ja peilailee vedessä. Joku tulevaisuuden tutkija lausui, että elämme maailmanhistorian saranakohdassa. Pelkään hänen olevan oikeassa. Olemme saaneet pientä esimakua muun muassa siitä, mitä kiihtyvä ilmastonmuutos tuo tullessaan. Usein minulle tulee tunne, että osa ihmisistä uskoo elävänsä jollain eri planeetalla; niin täysin välinpitämätöntä on suhtautuminen ilman ja veden puhtauteen ja itse kunkin osuus siihen. Ajatus menee jotenkin niin, että sillä ei ole merkitystä, mitä juuri minä teen; toiset ne vasta likaavat ja saastuttavat. Osaamme kaikki laskea, mikä luku muodostuu, kun vaikkapa miljoona ihmistä lausuu tuon saman mantran. Minä rohkenen väittää, että omien kenties haitallisten tapojen muuttaminen ei ole yhtään vaikeaa. Esteenä on vain oma asenne; haluttomuus muutokseen, se kuuluisa muutosvastarinta. Monelle tutun järjestön Positiivareitten iskulause on: Asenne ratkaisee. Aina. Niin se on. Asenne todella ratkaisee ja voi muuttaa maailman menoa. Sekin ratkaisee, jos ei halua tietää mitään ikävistä asioista. Sama pätee sekä yksityiseen ihmiseen, että yrityksiin. Olemme täällä koolla Puulaveden puhtauden puolesta. Olen lujasti sitä mieltä, että mikään yksityinen tai yleinen etu ei voi olla niin tärkeä, että se ajaisi järvemme puhtaana säilyttämisen ohi. Olen myös vakuuttunut, että kaikki me olemme siitä asiasta yksimielisiä. Etsikäämme siis avoimin mielin keinoja tämän tavoitteen toteutumiseksi.