K-18 eli Wagnerin oopperoiden seksuaaliset tabut Teksti: Joel Haahtela Senta haluaa toimia syntiin vajonneen ihmispolon pelastajana. Theodor Pixisin piirros. Alkuun pieni ja asianmukainen varoitus. Jos olet helposti järkyttyvää ihmistyyppiä ja sinun on vaikea sietää sellaisia sanoja kuin seksi, orgiat ja raiskaus, lukeminen kannattaa lopettaa tähän. Jos kuitenkin uskot, että kirjoittaja onnistuu johdattelemaan sinut kyseisten ja epämukavilta tuntuvien sanojen läpi kohtuullisen sivistyneesti ja turvallisesti, ehkä sen kummempaa vaaraa ei sittenkään ole. Kuvasi Wagnerin oopperoista voi tosin hieman vavista, mutta elämässä on otettava pieniä riskejä. Wagner itse ei ainakaan pelannut varman päälle. Siitä lähtien kun näin ensimmäisen Wagnerin oopperan, olen pohtinut samaa kysymystä: miksi Wagnerin oopperat vaikuttavat. Tämä viaton kysymys näyttää kuitenkin olevan luonteeltaan pakeneva, ja kun tunnen, että olen lopultakin saanut perhosen haaviin, huomaan, että saalis lepatteleekin taas puiden latvojen tasalla ja haavi on tyhjä. Kysymys näyttääkin sisältävän koko ihmiselämän kirjon ja yhtä hyvin voisin yrittää löytää vastauksen siihen mikä on elämän tarkoitus. No, aina kannattaa pohtia ja yrittää vielä yhtä kuvakulmaa, jospa tämä nyt sitten. Yritän nyt sanallistaa yhtä Wagnerin enemmän tai vähemmän taitavasti verhoamaa osa-aluetta eli seksuaalisuutta ja etenkin Wagnerin tapaa esittää oopperoissaan seksuaalisia tabuja. Olen varma, että kyseiset motiivit ovat monen oopperoihin liittyneen paniikinomaisen pyörtymisen, hysteerisen kohtauksen, Wagneriin kohdistuneen hyökkäyksen ja syytöksen taustalla. Se mitä Wagnerin teoksissa on kutsuttu sairaalloiseksi ja dekadentiksi on kuitenkin luonnollinen osa jokaista ihmistä. Otan esimerkiksi muutamia Wagnerin oopperoita, joissa seksuaaliset teemat näyttävät erityisen kuumeiseilta. Nämä kaikki ovat tietysti tulkintoja, mutta mehän tiedämme, että jos ongelma esitetään kirurgille, päädymme leikkauspöydälle, jos taas psykiatrille, tarvitsemme sohvan Lentävä hollantilainen eli miksi naiset aina rakastuvat renttuihin Wagnerin varhainen mestariteos on päällisin puolin romanttinen rakkaustarina. Hollantilainen, jonka saatana on kironnut kiertämään miehistönsä kanssa maailman meriä, saa luvan nousta maihin joka seitsemäs vuosi. Jos Hollantilainen tällöin löytää naisen, joka on hänelle uskollinen kuolemaan saakka, hän pelastuu. Jos naista ei löydy, kirottu merimatka saa jatkua. Oopperan aluksi Hollantilainen miehistöineen saapuu seitsemän vuoden jälkeen Norjan rannikolle ja tapaa merikapteeni Dalandin. Hollantilainen pyytää yösijaa ja ilmoittaa haluavansa Dalandin tyttären vaimokseen. Vakuudeksi hän lupaa Dalandille kasan aarteita ja ahnas isä suostuu oitis, vaikka Senta-tyttärellä olisi maissa asiallisempikin kosija, Erik-niminen metsästäjä. Myöhemmin selviää, että Lentävän hollantilaisen tarina on jo pitkään lumonnut Sentaa, eikä häntä tarvitse houkutella Hollantilaisen vaimoksi ja pelastajaksi. Oopperasta tekee hieman kummallisen Dalandin ja Sentan, isän ja tyttären välinen suhde. Yleensä isät toivovat tyttärilleen parasta, kannustavat heitä välttämään epämääräisiä renttuja ja naimaan kunnollisia miehiä. Daland on kuitenkin toista maata, sillä hän on oitis valmis myymään rahasta tyttärensä synkeälle Hollantilaiselle, jonka rinnalla Erik on partiopoika ja kunnollisuuden perikuva. Sentan psykologia taas noudattaa tietynlaista psykodynaamista kaavaa. Aina on traumatisoituneita naisia (ja miehiä), jotka alistuvat, uhrautuvat ja haluavat toimia syntiin va- 14 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org
jonneen ihmispolon pelastajina. Järki sanoo muuta, mutta tunne vetää puoleensa ja rakkaudessa on vahva itsetuhoinen juonne. Väkivallan ja tuhoutumisen riski ei estä syöksymästä potentiaalisti vaaralliseen suhteeseen, sillä mahdollinen palkinto, toisen pelastaminen tuo ainakin illuusion rauhasta ja lupauksen oman olemassaolon hyväksymisestä. Uhrautuvan käyttäytymisen taustalla häilyy usein jokin varhaisiin objektisuhteisiin liittyvä trauma, joista arkipäiväisin lienee alkoholisoitunut isä. Lentävässä hollantilaisessa Wagner flirttailee myös toisen levottomuutta herättävän mielikuvan kanssa. Myytti naisen yhtymisestä paholaiseen oli tavallinen keskiajan noitavainoissa ja vuoden 1400 tienoissa maallisissa tuomioistuimissa päätettiin että sukupuoliyhteys paholaisen kanssa oli kuolemalla rangaistava rikos. Paholaiseen yhtymisen taustalla oli ajatus himokkaasta, miehen turmelevasta naisesta, tämän perinpohjaisesta epäluotettavuudesta ja valmiudesta petokseen. Patriarkaalinen yhteiskunta halusi naisen olevan siveä, nöyrä ja lempeä, mutta toisaalta sitä kiehtoi myös lankeaminen ja synti. Siveyden ja synnin yhdistäminen näyttäkin olevan ihmiselle loputtoman kiehtova paradoksi. Wagner tarjoaa siis ristiriitaisen mielikuvan, jossa ylevä ja alhainen kulkevat limittäin: Hollantilainen rinnastuu paholaiseen, sillä hän on kirottu mies, mutta niin kuin paholainen itse, hänkin on langennut ja ollut joskus hyvä. Tarina pysyy kuitenkin ylevänä, sillä vertauskuvallisesti paholaiseen yhtyvä Senta haluaa sittenkin vain pelastaa. Wagner ei anna naisen vajota seksuaaliseen himoon ja hillittömyyteen. Nämä teemat puhkeavat kukkaan vasta seuraavassa oopperassa, Tannhäuserissa. Tannhäuser eli seikkailuja Mons Veneriksella http://www.suomenwagnerseura.org Tannhäuser Venus-vuorella. John Collierin maalaus. Wagnerin alkuperäinen nimi Tannhäuserille oli Venusberg, joka kertonee oopperan seksuaalisuudesta kaiken oleellisen. Naisen häpy tunnetaan latinankielisellä nimellä mons veneris, venuskukkula, eikä Venusberg ole siitä kovin kaukana. Wagner kuitenkin muutti nimen viisaasti Tannhäuseriksi kuultuaan tarpeeksi pilkkaa oopperan nimestä. Oopperassa Tannhäuser-niminen ritari on jättänyt veljeskuntansa ja päätynyt Venusbergiin nautiskelemaan itsensä Venuksen hekumasta. Jossain vaiheessa Tannhäuserin aistit kuitenkin ylikuormittuvat ja mies alkaa kaipailla puhtoisen Elisabethin rakkautta. Mies vetoaa Neitsyt Mariaan, Venusvuori katoaa mystisesti ja ritari palaa tavallisten ihmisten pariin. Wartburgin linnassa järjestetään laulukilpailut, joissa laulajien on tarkoitus kuvata rakkauden syvin olemus. Kaikkien kauhistukseksi kotiin palannut Tannhäuser alkaa ylistää Venusta, jolloin kaikki ymmärtävät missä mies on aikaansa viettänyt. Paheellinen Tannhäuser karkoitetaan ja ritariparka lähtee anomaan paavilta anteeksiantoa, mutta matka on turha; paavin mukaan Venusvuorella vieraillut ei saa syntejään anteeksi, ennemmin hänen sauvaansa versoisi lehtiä. Tämän jälkeen Elisabeth kuolee suruihinsa ja lopuksi koetaan ihme: paavin sauvaan ilmestyy vihreitä versoja. Juhlallinen ja komea alkusoitto johdattaa kuulijan kiihkeään bakkanaaliin, joka kuvaa orgioita Venusvuorella. Tämä alun perin balettina esitetty osuus on kuuminta, pakanallisinta ja eläimellisintä Wagneria. Musiikki on suorastaan yletöntä, hillitöntä ja ekstaattista ja baletti esitetään usein vähäpukeisena, yhdyntää monimuotoisesti simuloiden ja suoraan ryhmäseksiin viitaten kuten vaikkapa Sir Colin Davisin johtamassa ja Götz Friedrichin ohjaamassa produktiossa Bayreuthissa 1970-luvulla. Jos pelkkä musiikki ei tee asiaa selväksi, Wagner itse on antanut kohtauksen ohjeeksi hyvin seksuaalisesti innoittuneen kuvauksen: libreton mukaan nymfit ja bakkantit syöksyvät toistensa kimppuun intohimoisesti ja heittäytyvät villeihin iloihin ja hillittömyyteen, jossa yleinen mylläkkä nousee hulluimpaan kliimaksiin. Kenellekään tuskin jää epäselväksi mistä kliimaksissa on kyse, enkä usko Wagnerin aikalaisten törmänneen aikaisemmin moiseen seksuaaliseen kylpyyn. Taianomaisen ruusumaisesta valosta ja päihdyttävästä sumusta huolimatta Venusberg on melko yksiulotteinen paikka, verrattavissa ilotaloon. Sen tehtävänä on ainoastaan fyysisten tarpeiden kyltymätön tyydyttäminen ilman sen suurempia hengähdystaukoja. Jokainen ymmärtää, että vaikka Venusvuorella on epäilemättä hauskaa, mikään hauskuus ei jatku ikuisesti, vaan alkaa pidemmän päälle puuduttaa ja silloin on aika palata enemmän tai vähemmän katuvana kotilieden lämpöön. Tannhäuserin tarina on kuin suoraan psykoanalyysin oppikirjasta, joskin viitisenkymmentä vuotta aikaansa edellä. Venusvuori symboloi viettipohjaa (id), jossa myllertää animaalinen ja kahlitsematon mielihyvä- Wagneriaani 15
Fasolt ja Fafner vievät Freian. Arthur Rackhamin kuvitusta Nibelungin sormukseen. periaate. Tämän kaiken Wagner avaa katsojien eteen harvinaisen paljaasti, joskin iskua pehmentävät myöhemmin päähenkilön omatunnontuskat, jotka aikalaiset itse kärsivät usein syfiliksen muodossa. Vietin tyydyttämisestä on Wagnerin mukaan maksettava hinta, joten Tannhäuserissa on myös hieman moraalisaarnan vikaa. Reininkulta eli mitä kukaan ei kehtaa sanoa ääneen Tannhäuserin jälkeen valmistui romanttinen Lohengrin, mutta jo sitä ennen Wagner oli päättänyt lyödä luun muiden kurkkuun. Hän oli kaikessa hiljaisuudessa hahmotellut proosaluonnoksen Nibelungin sormukseen, neljän oopperan massiiviseen kokonaisuuteen, josta ensimmäinen Reininkulta on prologi. Nibelungin lauluun ja islantilaisiin Edda-tarinoihin perustuva oopperatetralogia kertoo tarinan siitä kuinka Nibelheimissa asuva Alberich varastaa Reininkullan ja takoo siitä maailmaa hallitsevan sormuksen. Ylijumala Wotan keplottelee sormuksen itselleen, mutta menettää sen palkkiona jättiläisille. Sormus tuo kantajilleen kuitenkin väistämättömän tuhon, eikä maailmaan palaudu tasapaino ennen kuin sormus on palautettu takaisin Reinintyttärille. Saadakseen sormuksen takaisin Wotan siittää tehtävää varten jälkeläisen, Jumalan tahdosta vapaan sankarin, joka kuitenkin toteuttaa Jumalan tahdon. Reininkulta kertoo sormuksen varastamisesta ja Jumalten linnoituksen, Valhallan, rakentamisesta. Wotan on pyytänyt jättiläisiä, Fasoltia ja Fafneria, rakentamaan Jumalten vallan symboliksi ennennäkemättömän komean linnan. Palkkioksi hän on luvannut jättiläisille yhden jumalista, viehättävän Freian. Freia on kuitenkin Jumalille elintärkeä, sillä neito kasvattaa omenoita, jotka pitävät jumalat ikuisesti nuorina. Oopperan alussa tapaamme viettelevät reinintyttäret ja eroottisesti latautuneen Alberichin, joka ei halua muuta kuin päästä lempimään jotakuta tyttäristä. Kuka tahansa kelpaisi tyydyttämään hänen seksuaaliset himonsa, mutta julmat tyttäret pilkkaavat Alberichia ja kääpiö vetää toistuvasti vesiperän. Tästä kiukustuneena Alberich kiroaa rakkauden ja varastaa Reininkullan. Dramaturgi Erwin Jans kirjoittaa esseessään Guy Cassiersin ohjaamasta Ringista, että reinintyttäret ovat oikeastaan illuusio, todellisuuden ja virtuaalisuuden välillä häilyviä kuvia (webcam girls). Nykyään he edustavat tuhansia tyttöjä, jotka houkuttelevat joka ilta miljoonia miehiä liimautumaan internetin ääreen. Illuusion ja fantasian luonne on kuitenkin aina pakeneva ja Alberichin aikeet jo alun pitäen tuhoon tuomitut. Pian sormuksen varastamisen jälkeen Wagner johdattaa katsojan häiritsevien tabujen ääreen. On tullut Valhallan palkkionmaksun aika ja jättiläiset Fasolt ja Fafner vaativat Wotania täyttämään lupauksensa, luovuttamaan ihanan Freian heidän käyttöönsä. On ilmiselvää, ettei jättiläisten tarkoituksena ole saada taloonsa naista vain keittiöpuuhiin ja Valhalla on rakennettu naisen kuumeisessa odotuksessa. Jättiläiset himoitsevat Freiaa ja jumalattarelle on tiedossa ennen kaikkea seksuaalista väkivaltaa. Freia ymmärtää lemmenkipeiden jättiläisten aikeet ja on luonnollisesti kauhuissaan. Samalla katsojan mielen pohjalla kaivelee ajatus mitä kukaan ei kehtaa lausua ääneen. Jättiläisen ja hennon naisen välisen yhdynnän täytyy olla brutaali toimitus, jos siitä ylipäätään voi selvitä hengissä. Wotania nämä hyväksikäytön aspektit eivät näytä huolestuttavan, mutta hänen vaimonsa Fricka ymmärtää Freian ja katsojan hädän, saa Wotanin etsimään jättiläisille korvaavaa palkkiota. Mutta asiassa on myös toinen puoli. Pinnallisella tasolla saatamme kauhistella jättiläisten seksuaalisia odotuksia, mutta fantasian tasolla ihmisessä piilee myös masokistisia puolia, jotka nauttivat alistumisen ajatuksesta tai toisaalta dominoinnista. Kohtaus jättiläisten ja Freian kanssa on jälleen yksi osoitus siitä miten taitavasti Wagner ottaa huomioon psyyken eri puolet; tietoisen rinnalla kulkevat aina tiedostamattomat, salatut, kätketyt ja torjutut juonteet, jotka on taitavasti naamioitu myyttien muotoon. Valkyyria eli vaikeuksia perhesuhteissa Nibelungin sormuksen toisessa oopperassa Valkyyriassa astutaan ihmisten maailmaan. Wotan on laskeutunut Valhallasta maan päälle ja siittänyt avioliittonsa ulkopuolella Wölsungin kaksoset, Siegmundin ja Sieglinden. Jumalan suuri suunnitelma on, että Siegmund hankkii sormuksen takaisin Nothungin, taikamiekan avustuksella. Kaksoset ovat joutuneet eroon toisistaan jo lapsuudessaan, ja Sieglinde on naitettu vastoin tahtoaan Hundigille, joka on kylmä ja kova mies. Oopperan alussa Siegmund pakenee takaa-ajajia, saapuu Hundingin talolle ja rakastuu Sieglindeen. Hunding haastaa Siegmundin taisteluun ja Wotan joutuu vaimonsa Frickan painostamana luovuttamaan voiton Hundingille. Wotanin toinen tytär, valkyyria Brünnhilde kuitenkin tietää että Wotan toivoo salaa Siegmundin voittoa ja hän uhmaa isän tahtoa. Teko raivostuttaa Wotanin, joka tuomitsee Brünnhilden menettämään jumaluutensa, nukahtamaan tulen ympäröimälle vuorelle. 16 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org
Valkyyriassa Wagner tuo eteemme yhden ihmisen hankalimmista tabuista: insestin. Säveltäjän jälkeläinen Nike Wagner on kuvannut kirjassaan The Wagner family insestin jakautuvan kolmeen luokkaan. Suurin tabu ja insestin arkkityyppi (myös Freudin mukaan) on äidin ja pojan välinen insesti, hieman hyväksyttävämpi on isän ja tyttären välinen insesti ja parhaiten siedettyä on sisarusten välinen insesti. Insesti on yleismaailmallinen tabu ja se nähdään kaikkialla maailmassa rikoksena, vajoamisena regressioon, sairaalloisuuteen, eläimellisyyteen ja rajattomuuteen. Historiassa insesti on ollut sallittu lähinnä myyteissä, jumalten keskuudessa, ja maallisemmin sitä on saatettu suosia esimerkiksi Egyptin faaraoperheissä ja Inkojen kuningashuoneissa. Valkyyrian ensimmäinen näytös kuvaa kaksossisarusten, Sieglinden ja Siegmundin rakkautta, joka johtaa seksiin ja heidän poikansa Siegfriedin syntymään. Insestin tabusta ja sen aiheuttamasta hämmennyksestä huolimatta katsoja tempautuu koko sydämellään mukaan rakkaustarinaan, suree ja elää heidän puolestaan, hyväksyy heidän rakkautensa, toivoo heille pelkkää hyvää, eikä tuomitse toisin kuin Wotanin vaimo Fricka, jonka mukaan Siegmundin rangaistuksen on oltava ankarin mahdollinen: kuolema. Siegmund ja Sieglinde vaikuttavat olevan maailmassa täysin yksin, sekin herättää myötätuntoa. He ovat kuin Aatami ja Eeva, maailman ensimmäiset ihmiset. He myös herättävät katsojassa lapsuuteen liittyviä eriytymättömiä, piiloon painuneita fantasioita. Insestiset unethan ovat ihmiselle tavallisia ja asiaa työstetään alitajunnassa. Siegmundin ja Sieglinden kohdalla insestin hyväksymisen tekee helpommaksi myös se, että heidän isänsä on Jumala. Myyttien maailmassa tabua on aina helpompi käsitellä kuin reaalitodellisuudessa. Sisarusten välisestä rakkaudesta Valkyyria siirtyy toiseen tabuun, isän ja tyttären väliseen suhteeseen. Brünnhilde on Wotanin suosikkitytär, mutta nyt hän on pettänyt isän, uhmannut hänen tahtoaan, rikkonut ehdottoman käskyn. Wotanin rangaistus tyttärelleen ylittää kaikki tavanomaiset kotiarestit ja viikkorahan menetykset ja on mielikuvituksellisen julma: Wotan tuomitsee Brünnhilden menettämään jumaluutensa, jonka jälkeen tytär nukutetaan korkealle vuorelle. Siellä kuka tahansa voi ottaa Brünnhilden vaimokseen, raiskata ja hyväksikäyttää häntä. Brünnhilde onnistuu kuitenkin houkuttelemaan Wotanista irti hivenen lempeyttä, ja ylijumala muuttaa rangaistusta siten, että vuorta ympäröi tulimeri, joka karkottaa pelkurit pois. Vain rohkea sankari voi astua tulikehän läpi ja saada Brünnhilden omakseen. Samalla he molemmat tietävät mielessään, että tuo sankari on jo olemassa: Brünnhilden sisarenpoika Siegfried varttuu paraikaa äitinsä Sieglinden kohdussa. Koko kohtaus voidaan nähdään allegoriana isän ja tyttären välisestä suhteesta, itsenäistymiskamppailusta, jonka jokainen http://www.suomenwagnerseura.org Sieglinde ja Siegmund. Arthur Rackhamin kuvitusta Nibelungin sormukseen. tytär tekee irrottautuessaan perheestään ja isästään. Isän tehtävä on ymmärtää, että tytär on sittenkin itsenäinen olento, ei pelkkä isän tahdon jatke. Wotanille tämä on kuitenkin erityisen tuskallista ja ajatus siitä, että tytär todella lähtee ja antautuu toiselle miehelle, saa hänet kääntämään täysin kelkkansa. Jos tytär ei ole hänen, olkoon hän sitten jonkun muun huora. Siegfried eli rakastajana äiti Nibelungin sormuksen kolmannessa oopperassa Siegfriedissa Siegmund on kuollut ja Sieglinde paennut Wotanin raivoa. Nainen on päätynyt metsään Fafnerin luolan lähelle ja synnyttänyt pojan, Siegfriedin. Sieglinde on kuitenkin menehtynyt synnytyksen yhteyessä ja pojan on ottanut kasvatikseen sormusta hamuava kääpiö Mime, Alberichin veli. Siegfried on traaginen orpolapsi. Hän kaipaa äitiään ja isäänsä, inhoaa juonittelevaa ja rumaa kasvattajaansa. Poika ei ole oppinut tuntemaan pelkoa ja tästä ominaisuudesta on hyötyä: hän takoo ehjäksi isänsä taikamiekan Nothungin, surmaa lohikäärmeeksi muuttuneen Fafnerin ja saa sormuksen haltuunsa. Endorfiinien vielä virratessa Siegfried surmaa Mimen ja tämän jälkeen hän onkin täysin yksin. Onneksi apuun lennähtää metsälintu, joka johdattaa Siegfriedin Brünnhilden kalliolle, tulen läpi naisen luokse. Nyt Wagner siirtyy kolmanteen, kaikkein hankalimpaan tabuun: äidin ja pojan väliseen insestöösiin suhteeseen. Psykiatri Jari Sinkkonen arvelee kirjassaan Nibelungin sormus Mielen ja myyttien näyttämö, että siirtyminen Siegfriedin kolmanten näytökseen, kaikkein varhaisimpien ja ehkä tuskallisimpien muistojen ääreen, oli yksi syy kahdentoista vuoden taukoon sävellystyössä. Persoonallisuudeltaan rikkinäinen Wagner ei kenties vielä ollut valmis kohtaamaan näitä hankalia tuntemuksia. Siegfried kulkee siis pelottomana tulen läpi ja saapuu kalliolle, jossa Brünnhilde nukkuu Wagneriaani 17
haarniskassaan. Lohikäärmeen tappaminen on ollut lasten leikkiä jos vertaa siihen mitä pojalla on edessään. On kohdattava ensimmäistä kertaa elämässä nainen ja kasvettava pikavauhtia lapsesta nuorukaiseksi, nuorukaisesta aikuiseksi. On siis helppo ymmärtää miten hämmentynyt poikanen on kun hän katkaisee miekallaan nukkuvan naisen haarniskan nauhat ja näkee soturilla on rinnat. Aluksi Siegfried erehtyy luulemaan rakkautta peloksi ja pian hän erehtyy luulemaan Brünnhildea äidikseen. Heräävä Brünnhilde saa itse aikaan väärinkäsityksen ilmottamalla, että poika on ollut hänen ajatuksissaan ja suojeluksessaan jo ennen syntymäänsä: Du warst mein Sinnen, mein Sorgen du! Dich Zarten nährt ich, noch eh du gezeugt, noch eh du geboren, barg dich mein Schild: so lang lieb ich dich, Siegfried! Se, että Brünnhilde on Siegfriedin täti, ei ole kovin ongelmallista, mutta äidin mielikuvalla hän leikittelee vaarallisesti ja tarkoituksella. Orpopojan sydämen vangitseminen sekoittamalla eroottiseen naiseuteen sopiva ripaus äitiä on pettämätön yhdistelmä. Ei ole uusi psykologinen tieto, että mies etsii puolisostaan äitiä muistuttavia piirteitä ja yhtyessään kumppaniinsa, hän palaa seksuaalisessa rakkaudessa takaisin hyvin varhaiseen, äidin kanssa vietettyyn symbioottiseen onneen. Wagner tuo kuitenkin tämän tiedostamattoman pyrinnön katsojan silmien eteen ja puhuu siitä suoraan. Ja henkisessä mielessä Brünnhilde onkin Siegfriedin äiti: hän on suunnitellut heidän kohtaamistaan jo pitkään, jo pyytäessään Wotania luomaan kallion ympärille tulikehän. Sieglindeä suojellessaan Brünnhilde tiesi, että naisen kohdussa varttui paraikaa sankari, joka tulisi muodostamaan hänen kanssaan maailman pelastavan liiton. Jumalten tuho eli rakkauden negaatio Siegfried herättää Brünnhilden. Charles Ernest Butlerin maalaus. Wagnerin oopperatetralogian päättävän Jumalten tuhon tapahtumien taustalla häilyy ilmeisen rujo sukupuoliyhdyntä. Sormusta hamuava Alberich on punonut oman suunnitelmansa ja houkutellut Reinin rannalla asuvien Gibichungien kuningatteren, Guntherin ja Gutrunen äidin kullan avulla aktiin, jonka on täytynyt olla iloton tapahtuma. Rakkauteen kykenemätön Alberich ja moraalinsa ja ruumiinsa kauppaava kuningatar onnistuvat siittämään ja hedelmöittämään kalpean, vähäverisen lapsen, Hagenin, joka oikeastaan on koko oopperasarjan traagisin hahmo. Alberich on kasvattanut Hagenin vihaan ja kostoon, vain yhtä tehtävää varten: sormus on saatava takaisin. Näin Hagen syntyy maailmaan vailla mahdollisuuksia elämään, sillä ne on viety häneltä jo ennen syntymää. Jos Siegfried on Jumalan tahdosta vapaa sankari, Hagenista kasvaa Siegfriedin negaatio, sormukseen ja isän tahtoon vangittu kyyninen ja laskelmoiva pahan ruumiillistuma. Hagenin sisarpuolten Guntherin ja Gutrunen henkisesti insestinen suhde taas voidaan nähdä Siegmundin ja Sieglinden suhteen negaationa, ja siksi rakkaudettomana ja moraalittomana. Ei ole vaikea peilata Jumalten tuhon tapahtumia Wagnerin omaan elämään. Rakkaudeton avioliitto ja siihen liittyvä iloton seksuaalisuus, tottumus, tyytyminen ja turtumus olivat asioita joita vastaan hän taisteli koko elämänsä. Tristan ja Isolde eli rakkauden sukupuolettomuus Rakkaus ei tunne rajoja. Jos ajattelemme puhtaasti rakkautta, se on sydämen ja sielun lävistävä tunne, polttava kaipuu toiseen ihmiseen, halu sulautua symbioottiselle tavalla toisen persoonaan. Rakkauteen liittyy hulluutta, maanisuutta, eikä ihminen ole rakastuessaan kovin normaali. Rakkaus on jotain niin pakottavaa, että se saa meistä irti kummallisuuksia, horjuttaa jopa todellisuutta. Mutta kuka sanoo, että rakkauden pitäisi kohdistua vastakkaiseen sukupuoleen? Se on kulttuurillinen normi, jonka olemme omaksuneet ja jonka suojaksi on rakennettu lakeja, tiedettä, uskontoja ja yleisiä moraalisäädöksiä. Wagnerin symbioottisimmassa oopperassa Tristan ja Isolde rakkaus velloo kaikkialla, läpäisee kaikki esteet. Päällisin puolin ooppera kertoo Tristanin ja Isolden pakottavasta, elämää suuremmasta rakkaudesta, yksinäisyydestä ja lopulta tuhosta, mutta ooppera on myös taustalla olevien henkilöiden osalta tinkimättömän, uskollisen rakkauden lävistämä. Kaikki Tristanin ihmissuhteet ovat perin pohjaisen obsessiivisia ja täynnä korventavaa rakkautta. Isolden palvelijan Brangänen tunteet emäntäänsä kohtaan ylittävät kaikki tavanomaisen ystävyyssuhteen rajat. O Süsse! Traute! Teure! Holde! Gold ne Herrin! Lieb Isolde! (Oi suloinen! Armas! Kallis! Lempeä! Kultainen emäntä! Rakas Isolde!) laulaa Brangäne ja nimittää toistuvasti Isoldea rakastetukseen. Tristanin palvelijan Kurwenalin suhde isäntäänsä on samankaltainen, ei hänellä ole omaa elämää lainkaan. Kurwenal elää vain Tristanille ja hänen kauttaan, on valmis kuolemaan rakastamansa miehen puolesta ja lopulta kuoleekin. Tristanin entinen palvelija Melot taas on niin mustasukkainen, että on valmis sen vuoksi surmaamaan Tristanin. Tristanin pettämä Kuningas Marke täydentää vellovan rakkauden kuvion. Tuskaisessa monologissaan Marke kuvaa kuinka hän rakasti Tristania niin suunnattomasti, ettei vaimonsa kuoleman jälkeen halunnut enää naimisiin, Tristan olisi riittänyt hänelle. Oxfordin musiikkitieteen professori Laurence Dreyfus kirjoittaa kirjassaan Wagner and the erotic impulse, ettei Wagner itse koskaan täsmentänyt minkä ikäinen kuningas Marke oli. Ohjauksissa Marke kuvataan usein vanhempana miehenä, jolloin suhde Tristaniin saadaan vaikuttamaan kuin isän suhteelta poikaan. Marke kuitenkin laulaa samankaltaista Freundesliebe-motiivia kuin Branngäne omalle rakastetulleen. Muistamme myös Baijerin nuoren kuninkaan Ludvig II:n tunteen tasolla homofiilisen suhteen Wagneriin. Tristan oli sävelletty ennen kuin Ludvig tapasi Wagnerin, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö Marken ja Tristanin välinen suhde olisi inspiroinut heitä molempia myöhemmin. Wagner oli elämänkatsomukseltaan, poliittisilta näkemyksiltään ja elintavoiltaan anarkisti. Hänen käsityksensä miehen ja naisen välisistä suhteista ja rakkaudesta oli aikalaisten joukossa vapaamielinen, eikä hän muutenkaan kunnioittanut porvarillisia arvoja. Säveltäessään Tristania Wagner oli sosiaalisesti hyvin edistyksellinen ja ymmärsi rakkauden todellisen, rajattoman, kaiken läpäisevän olemuksen. Parsifal eli seksuaalinen Bühnenweihfestspiel Wagnerin viimeinen ooppera Parsifal sai ensi-iltansa vähän ennen säveltäjän kuolemaa ja teoksesta tuli pyhäinjäännös, jota vaalit- 18 Wagneriaani http://www.suomenwagnerseura.org
Kuinka kuningas Marke löysi Tristanin. Aubrey Beardsleyn piirros. tiin Bayreuthissa uskonnollisella antaumuksella. Oopperaa, jota kutsuttiin nimellä Bühnenweihfestpiel eli juhlanäyttämöesitys, sai esittää vain Bayreuthissa. Säveltäjän leski Cosima Wagner yritti myöhemmin saada aikaan Saksassa Lex Parsifalin, jonka ideana oli kieltää oopperan esittäminen muualla. Bayreuthin monopoli kuitenkin kumottiin 1. tammikuuta 1914 ja ensimmäinen Parsifalin virallinen esitys alkoi Barcelonan Teatre del Liceussa muutamaa tuntia ennen saman päivän keskiyötä. Bayreuthissa Parsifalin vaalimista kuitenkin jatkettiin ja alkuperäinen ohjaus ja lavasteet, joissa mestarin silmä oli levännyt, säilyi ohjelmistossa 1930-luvulle saakka, yli viisikymmentä vuotta. Parsifalissa Graalin veljeskunta vartioi kahta pyhäinjäännöstä, Graalin maljaa johon on vuodatettu Kristuksen veri, ja keihästä joka on puhkaissut Kristuksen kyljen. Veljeskunta on tehnyt hankalahkon siveyslupauksen ja Klingsor on yrittänyt päästä jäseneksi kastroimalla itsensä. Klingsor on kuitenkin ajettu tiehensä ja hän on perustanut lähistölle oman linnansa, jonka eroottinen taikapuutarha yrittää vietellä Graalin ritareita. Hänen apunaan on myös Kundry, nainen joka on aikoinaan pilkannut Kristusta ristillä. Viimeistään Kundry viettelee ritarit, http://www.suomenwagnerseura.org jos eroottisen taikapuutarhan nymfit epäonnistuvat tehtävässään. Nuori kuningas Amfortas on lähtenyt tuhoamaan Klingsoria, mutta Kundry on helposti vietellyt hänet. Samalla Klingsor on anastanut keihään ja pistänyt sillä Amfortasin kylkeen parantumattoman haavan. Veljeskunta suree menetettyä keihästä, mutta pian nuori Parsifal saapuu Graalin maille ja lähtee noutamaan keihästä takaisin. Vain viaton hullu voi onnistua tehtävässä. Parsifal onnistuukin välttämään Kundryn viettelyn ja saa keihään takaisin. Amfortas paranee keihään kosketuksesta, Kundry saa vapahduksen kirouksestaan ja Parsifalista tulee Graalin uusi kuningas. Oopperan kaksi napaa ovat seksuaalinen puhtaus ja syntiinlankeemus. Parsifalia voisikin kutsua seksuaalisuskonnolliseksi näytelmäksi. Amfortaksen lankeaminen liittyy nimenomaan seksiin, ei mihinkään muuhun. Mutta mitä Wagner haluaa sanoa sillä, että Kristuksen kyljen läpäissyt keihäs aiheuttaa Amfortakselle täsmälleen samanlaisen haavan? Haluaako Wagner johdattaa katsojan ajatukset fantasiaan Jeesuksen seksuaalielämästä, jälleen yhteen suureen länsimaiseen tabuun. Aihe on kaivellut kristittyä ihmiskuntaa läpi vuosisatojen semminkin kun yksi naisista, jotka auttoivat Jeesuksen ristiltä alas oli Maria Magdalena, entinen prostituoitu ja nykyinen pyhimys. Maria Magdalena oli myös Kristuksen ylösnousemuksen ensimmäinen todistaja. Wagner rinnastaa Maria Magdalenan Kundryyn, joka on pilkannut Jeesusta ristillä ja tuomittu teon vuoksi vaeltamaan maan päällä ikuisesti, viettelemään miehiä kunnes vastaan tulee yksi joka vastustaa kiusausta. Amfortaksen yhtyminen Kundryyn on siis rinnastettavissa Maria Magdaleenan yhtymiseen Jeesukseen ja toisaalta; Kundryn voi pelastaa vain seksuaalisesti puhdas mies, Kristuksen kaltainen. Kundry on Wagnerin monimutkaisin naishahmo. Hän alistuu orjamaisesti ja palvelee Graalin veljeskuntaa, yrittää sovittaa syntejään, mutta toisaalta hän palvelee kastroitua Klingsoria ja viettelee ritareita nymfomaanisena seksikoneena. Ja kun vastaan tulee Parsifal, viaton hullu, Kundry tietää, että hänen on otettava käyttöön kaikki keinot. Kundry valitsee saman taktiikan kuin Brünnhilde aikoinaan Siegfriedin kanssa, mutta tällä kertaa kaikki on vielä räikeämpää ja manipuloivampaa. Kundry kertoo ihmettelevälle Parsifalille koskettavan tarinan tämän äidistä Herzeleidesta. Hän regressoi Parsifalia äiti-tarinallaan oidipaaliseen vaiheeseen, yrittää pehmentää pojan mielen ja houkutella tämän yhdyntään samaistamalle itsensä Herzeleideen, ja Parsifalin tämän omaan isään. Lopulta, ennen ratkaisevaa suudelmaa, hän lausuu: Opi tuntemaan se rakkaus, joka kietoi Gamuretin (Parsifalin isä), kun Hertzeleiden palo valeli häntä korventaen! Mikä kerran antoi sinulle ruumiin ja elämän, mikä voittaa kuoleman ja hulluuden, se tarjoaa sinulle tänään äidinsiunauksen viime tervehdyksenä rakkauden ensi suudelman. Parsifalissa seksuaalisuus yhdistyy valtaan niin kuin uskonnollisissa yhteisöissä voi pahimmillaan tapahtua. Seksuaalinen puhtaus on valtaa ja viettely on vallan väline. Kyse on siitä kuka valitaan ja kuka jää ulkopuolelle. Loistavan vallankäytön välineen seksuaalisuudesta tekee sen obsessiivinen luonne, sillä synnin ja katumuksen kierre näyttää olevan ihmisen olemassaolon tapa. Lopuksi Wagnerin oopperoissa on lukuisia tasoja ja se tekee niistä loputtoman kiehtovia. Seksuaaliset motiivit ovat yksi tärkeä taso ja kietoutuessaan psykodynaamiseen tasoon, ne koskettelevat ihmisen psyyken ydinalueita. Wagner työskentelee kiivaasti ihmisen alitajunnan kanssa. Kaikki on hieman kätketyssä muodossa, mutta kuitenkin siinä, luomassa epämääräisen kummallisen, kiihottuneen, joskus sietämättömän olon. Ylhäinen ja alhainen, tiedostetut ja tiedostamattomat fantasiat, torjutut toiveet, pelot, intohimot ja tabut ovat alati läsnä, eivätkä voi olla vaikuttamatta siihen mitä näemme ja tunnemme. Wagner lataa häpeilemättä kaiken tämän eteemme ja näyttää sanovan: jos minä kuvittelen tämän, sinäkin kuvittelet. Tällainen sinä olet, ihminen, halusit tai et. Wagneriaani 19