ARVO KOSTAMO SOPEKKEEN UKON SUKU

ARVO KOSTAMO SOPEKKEEN UKON SUKU 2002

LUKIJALLE Tämä julkaisu on jatkoa viime keväänä julkaistulle kirjaselle Sopeke. Se käsitteli Sopekkeen tilan historiaa. Tällä kertaa tarkoituksena on kertoa Heikki Kostamon s. 1865 ja hänen lastensa elämästä. Teksti perustuu Arvo Kostamon muistelmiin, jotka kuvattiin videolle kuluneen vuoden heinäkuussa Kiteellä. Mukana on myös sukututkimustyyppinen luettelo Heikki Kostamon jälkipolvista. Luettelo on monilta osin puutteellinen tietojen saannin vaikeuden takia. Ehkäpä myöhemmin tulee tilaisuus puuttuvien tietojen täydentämiseen ja mahdollisesti myös koko Kostamon suvun sukututkimuksen tekoon. Tekstin joukossa olevat valokuvat ovat pääosin Sopekkeen perhealbumista. Uudemmat kuvat olen ottanut itse. Helsinki, marraskuussa 2002, Heikki Kostamo Täydennetty sukututkimusta, heinäkuussa 2007, Heikki Kostamo Sukututkimusosa poistettu henkilötietolain takia. Joulukuussa 2009, Heikki Kostamo

Arvo Kostamo muistelee: Heikin ja Helenan perhe Kerron tässä Heikki Kostamon tarinaa hänen pitkän elämänsä ajalta. Kun ämpär-pekka, Pekka Kostamo (s. 1833), oli päässyt Sopekkeen Regina tyttären (s. 1845) aittaan juhannusyönä 1864, pantiin alulle tämä Heikki Kostamo, joka oli minun isäni. Regina vietiin miniäksi Kankaan Kostamon taloon. Aikaisemmin tämä talo oli ollut nimeltään Kruununtorppa 2. Talo sijaitsi Riihijärven kylässä, Riihijärven itäpuolella. Heikki syntyi 27.3.1865 ja varttui neljä ensimmäistä vuottaan tässä talossa. Vuonna 1869 perhe muutti Riihijärven kylässä sijaitsevaan Mähövaaran taloon. Ollessaan parikymppinen isäni otti vaimon, Helena Hakulisen (s. 1869), joka oli 16-vuotias. Kun Mähövaarassa oli iso perhe, muutti nuoripari vaimon konnulle Huosiomäkeen. Huosiomäen tilan pinta-ala oli 80 hehtaaria, ja nuoripari aloitteli elämää suuressa puutteessa. Lehmät eivät lypsäneet talvisena aikana ollenkaan ja isä kertoi eräänä jouluna, ettei ollut muuta ruokaa kuin kauraleipää ja kaljaa ja kertoi nousseensa uunille syömään, jos joku sattuisi tulemaan pirttiin, ettei ihmettelisi laihaa jouluillallista. Mutta Helena oli syönyt pöydässä ja sanonut, että omaa ruokaansa saa syödä vaikka se olisi laihaakin. Siihen aikaan oli Karjalan radan rakentaminen Viipurista Joensuuhun ja siitä pohjoiseen. Rakentamisessa tarvittiin paljon rakennusmiehiä. Ruokahuoltoa ei ollut järjestetty, vaan jokainen työskenteli omissa eväissään. Työmaalla oli siten pula ruokatarpeista. Voi oli silloin tärkein karjataloustuote. Kun lehmät poikivat, niin kasvamaan jätettiin vain vasikat, joita tarvittiin lehmiksi. Muut pikkuvasikat tapettiin, kun kaikki maito tarvittiin voin valmistukseen. Sen ajan tavan mukaan pikkuvasikoita ei syöty, ja isä keräsi ne vasikat ja toimitti ratatyömiehille elintarvikkeiksi. Siitä alkoi hänen lihamiehen hommansa. Kesään päästyä hän alkoi ostaa taloista voita ja sitä sitten kauppasi edelleen Viipuriin, jopa Pietariin asti. Lihan ja muiden elintarvikkeiden kauppaa hän harjoitti maatalouden ohella koko lopun ikänsä. Pietarissa oli isäni veli Pekka nikkarin opissa, ja siihen aikaan oppipojat nukkuivat verstaassa. Isä oli itkenyt Pekan surkeutta, kun siellä lastujen seassa oli asumispaikka ja kirppujakin oli niin paljon, ettei niin ehtinyt hätistellä pois, kun oli jo mustana iholla. Kerran Viipurista hevosella tullessaan yöllä ajoi hän hevosella Lumivaaran pitäjässä, kun kolme maantierosvoa hyökkäsi kimppuun. Kaksi tarttui hevosen suitsiin, jolloin hevonen nousi pystyyn ja rosvot putosivat siihen tielle. Yksi hyökkääjistä joutui hevosen ja reen väliin aisojen päälle poikkipuolin. Isällä kyllä oli ampuma-ase, mutta kun se oli suustaladattava ja siinä ei ollut kuin yksi patruuna, niin seuraavan patruunan laittaminen olisi vienyt vähintään kaksi minuuttia. Lataamisessa pyssynpiipuun kaadettiin ensin sarvesta ruuti, sitten luntit ja haulit, joten hän ei käyttänyt asetta. Se rosvo, joka jäi hevosen takapuolelle poikkipuolin, sai ansionsa mukaan. Isä kertoi piiskalla hakanneensa ryöväriä parin kilometrin matkalla minkä ennätti ja rosvo oli viimein pudonnut siitä tiepuoleen loppuun piiskattuna. Muita hengenvaarallisia reissuja ei sattunut kauppamatkoilla.

Isälle ja Helenalle syntyi seitsemän lasta, joista neljä selvisi aikuiseksi asti. Anna Regina syntyi 1889. Vuonna 1892 syntyi poika, jolle annettiin nimeksi Pekka. Iita syntyi vuonna 1895. Josefina syntyi 1897 ja kuoli kahdeksan vuoden ikäisenä. Viimeiseksi lapseksi tästä avioliitosta jäi 1901 syntynyt Helena, sillä äiti kuoli synnyttäessään hänet. Isän jäädessä leskeksi jäi hänelle viisi lasta, joista nuorin vastasyntynyt. Vielä samana vuonna isäni meni naimisiin Ida Kostamon (s. 1880) kanssa. Ida oli kotoisin Riihijärveltä Sirhan talosta. Kun Huosiomäen tila oli ollut Helena-vaimon omaisuutta se jaettiin perinnönjaossa sen aikaisen lain mukaan lapsille, eikä isälleni kuulunut siitä mitään. Hän oli kuitenkin saanut Huosiomäessä ollessaan kaupoilla sen verran omaisuutta kasaan, että osti syntymäpaikkansa Kankaan Kostamon tilan. Sinne hän rakennutti uuden päärakennuksen 1910-luvulla. Siinä perhe eli kymmenkunta vuotta. Kankaan Kostamon talo Sitten tuli sellainen puhe, että Sopekkeen talo on myynnissä. Kylän miehet olivat kokoontuneet asiaa pohtimaan ja Ukko-Pakarinen sanoi, ettei ole kirkonkylän tällä puolella sellaista, joka kykenisi sen ostamaan. Isä oli arvellut sanoa, että on itse aikonut, mutta oli pitänyt suunsa kiinni. Niin se sitten kävi, että isä osti Sopekkeen tilasta jäljellä olleen 100 hehtaarin alan ja muutti sinne perheineen 2. joulukuuta 1919. Herra-Hakulinen Hakulisen talossa Riihijärvellä, josta se isän ensimmäinen emäntä oli kotoisin, jäi isän appiukko leskeksi. Pietarissa oli yksi kaunis nainen palveluksessa, ja siellä kultaseppä ihastui siihen kauniiseen palvelustyttöön ja otti vaimokseen. Kun kultaseppä kuoli, huomattava omaisuus jäi kultasepän pesästä kauniille palvelustytölle. Palvelustyttö tuli kotikyläänsä takaisin. Hakulisen isäntä kosi kultasepän leskeä ja sai myöntävän vastauksen. Pietarista käytiin kihlat ja ukko Hakuliselle ostettiin frakki. Hakulinen piti frakkia ja sai Herra-Hakulisen nimen, ja hänet tunnettiin sitten koko pitäjässä Herra-Hakulisena. Morsiamen hääpuvussa oli pitkä laahus, mutta eihän sitä sen paremmin pidetty,

vaan se oli näytillä kylän naisille, mitä ihmeitä vaatekamppeita on Pietarissa. Pietarista tuotiin erikoisia soittovehkeitä ja öljylamppu. Äitikin meni katsomaan ihmettä, sitä öljylamppua, joka oli palamassa, ja ihmetteli, miten lasin sisään saadaan valo. Sitten vasta päiväsaikaan näytettiin, että lasi nostetaan pois ja tehdään tikulla tuli. Päre oli yleinen valaistus, jos ei kynttilää kannattanut tehdä, koska tali käytettiin ruuaksi. Pietarin peruja oli myös soittorasia. Rasiassa oli vieterikäyttöinen piikkiratas. Kun ratas pyöri, niin äänikampa rimahteli ja antoi musiikkia. Sellainen soittorasia oli ihmeellinen laite siihen aikaan maalaiskylän ihmisille. Hakuliseen tuli koko kylän ainoa lehti, Helsingin Sanomat, ja kerran viikossa se tuotiin Sopekkeelle, jossa oli posti. Yhden tytön ukko Hakulinen sai pietarilaisen emännän kanssa aikaan. Tytär Fiinu sitten aikanaan meni Kumurinkylään naimisiin Parkkoseen. Tämä Parkkonen kuoli ja Fiinu joutui suuren perheen kanssa rahavaikeuksiin, ja hänen piti myydä Pietarista tuodut kullat Viipurissa. Kun oli 30-luvun pula-aika, niin ei niistä paljon rahaa saanut, kuitenkin sen verran, etteivät joutuneet konnulta pois. Moskovan rauha jätti Parkkosen talon Venäjän puolelle, mutta oli emännällä kotiperuja Rokkalassa 40 hehtaarin tila, jonne muuttivat asumaan. Regina Vuonna 1889 syntynyt Regina avioitui Matti Saharisen kanssa 1908. Regina meni miehen kotiin Ruskealaan pitäjään miniäksi, mutta siinä ei loppujen lopuksi hyvin käynyt tuli anopin kanssa hieman riitoja. Matti myi Reginan kotitilan osuuden isälleni ja osti niillä rahoilla mökin. Matti harrasti viinaksia ja vieraita naisia. Regina oli sitä mieltä, että voipa siitä tulla erokin ennemmin tai myöhemmin. Kuitenkin he kolme lasta saivat aikaan, nimeltään Eino, Hannes ja Helvi. Sitten Matti esitti, että myydään mökki. Regina siihen, että kyllä se käy, myydään pois. Siihen aikaan tehtiin kaupat käteisellä. Kun ostaja rupesi rahoja laskemaan, niin Regina sanoi, että rahat pannaan kahteen riviin. Ostaja sanoi, että mitenkäs se kahteen, teillehän tulee ero. Regina oli sanonut, että mitäs se ostajalle kuuluu, jos tuleekin, ja otti oman läjänsä ja Matti omansa. Regina otti tytön kelkkaansa ja lähti Kumuriin tätinsä elantoon loiseksi. Sitten Reginalle muistui mieleen, että hänen veljensä Pekka myi Virolaiselle mökin Huosiomäestä, jonka oli saanut perintönä kotitilastaan. Virolainen rupesi kauppaamaan mökkiä edelleen, niin Regina osti sen mökin. Jäi vähän velkaa, mutta sen Regina ajan kuluessa maksoi ja tyttärensä kanssa eli mökissä. Pojat tulivat yksi kerrallaan siihen mökille asumaan. He elättivät itseään savottatöillä ja olivat talossa työmiehinä, mutta pojilta ei liiennyt rahaa mökin maksuun. Regina eli pitkän elämän mökissään. Pekka Pekka (s.1892) vihittiin Maria Vastapuun kanssa 1912. Pekka ja Maria rakensivat mökin Huosiomäkeen omalle palstalleen. Heille syntyi kolme lasta: Anna, Helli ja Heikki. Pekalla eivät oikein luonnistaneet maahommat, kun hän oli semmoinen taivaanrannan maalari ja vietti savotoilla aikaa. Pekka eli 86-vuotiaaksi ja pienissä varoissa ollessaan kuoli.

Pekka 1966 Iita Iita (s.1895) avioitui Mikko Suikkasen kanssa1916. Heille syntyi seitsemän lasta: Helvi, Aarne, Vieno, Impi, Aune ja Jouko. Perheen tila sijaitsi Kiteellä nykyisen valtakunnan rajan pinnassa, ja se jäi venäläisille talvisodan jälkeen. Sitten sota-aikana he rakensivat takaisin vallatulle alueelle talon uudelleen, ja kun jatkosota loppui, niin menettivät taas sen kontunsa. Sitten ne saivat lähistöltä rajan läheltä Suomen puolelta ostaa uuden tilan. Perhe viljeli maata, joka antoi kohtalaisen toimeentulon. Iita eli hyväkuntoisena vanhoille päiville saakka ja kuoli 86-vuotiaana. Helena Suikkaset Vuonna 1901 syntyneellä Helenalla oli kova kohtalo. Äiti kuoli synnytykseen ja Helena joutui mummon luokse Mähövaaraan, missä asui 5-vuotiaaksi. Sitten hän tuli isänsä ja isän uuden emännän

hoiviin 5-vuotiaana. Äitipuolen komennossa hän varttui 19-vuotiaaksi. Sitten hän avioitui Heikki Nenosen (s. 1897) kanssa. Heikki Nenosen ja Helenan kuuliaisyönä Sopekkeella 1920 varastettiin välly eräältä kuuliaisvieraalta. Kun vällyn häviäminen tuli tietoon, arveltiin, että vakituinen kylärosvo oli sen vienyt. Sitä mentiin rosvon mökille kysymään. Rosvo sanoi, ettei hän ole varastanut, mutta välly löytyi porstuan perältä. Yksi niistä kuuliaisvieraista iski puukolla rosvoa korvaan. Välly vietiin pois, ja kuuliaispaikassa kysyttiin, miten matka onnistui. Kerrottiin, että matka onnistui hyvin ja välly tuotiin takaisin. Aamulla saatiin tietää, että rosvo oli kuollut verenvuotoon korvaan osuneesta puukoniskusta. Puukottaja joutui aikanaan käräjille, ja lautamiehet totesivat, että puukottajalle pitäisi antaa tapporaha, kun rosvon tappoi, mutta tuomari oli sitä mieltä, että on se tuomittava, ja puukottaja sai kaksi vuotta vankeutta pahoinpitelystä. Puukottaja lautamiesten innostamana valitti hovioikeuteen, ja tuomioon lisättiin kaksi vuotta, joten hän sai olla vankeudessa neljä vuotta. Helena ja Heikki Nenoselle syntyi neljä lasta: Uuno, Jenny, Helli ja Keijo. Vuonna 1933 tuli hevoskauppias Nenosen kotiin ja tarjosi hevosta myytäväksi. Kun Heikki epäili, että hevonen voi olla varastettu, lähdettiin Juurikan osuuskaupalle kysymään puhelimella hevosen alkuperää. Tällä matkalla hevosvaras ampui Heikkiä ja Heikki ammuttuna juoksi 700 metriä, kunnes kuoli. Asia tuli oikeuteen ja leskeltä kysyttiin, mitä mieltä hän on rosvon tuomiosta. Helena-leski sanoi, että älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Mutta oikeus tuomitsi hevosvarkaan ja Heikin ampujan elinkautiseen vankeuteen. Vankilassa hevosvaras hirtti kuitenkin itsensä. Helena-leski jäi huoltamaan neljää alaikäistä lasta, joista nuorin oli kaksivuotias. Heikki Nenosen hautajaiset Heikin ja Idan perhe Isälle ja Idalle syntyi 11 lasta. Näistä lapsista vain viisi jäi eloon aikuiseksi asti. Vuonna 1905 syntyi Hilja. Veikko syntyi 1910, Väinö 1913, Helvi 1916 ja minä synnyin 1921.

Heinätöissä Sopekkeella 1920-luvun loppupuolella. Vasemmalta Veikko, Anna Möttö, Helvi, Ida, Väinö, Arvo ja Heikki Kostamo. Hiljan läksiäiset Sopekkeella. Takarivissä: Toivo ja Hilja Väkeväinen, Heikki ja Helena Nenonen, Mikko ja Iita Suikkanen. Edessä Heikki ja Ida Kostamo

Ukko-Suutari Sopekkeen vanha mökkiläinen Ukko-Suutari lunasti mökkinsä, kun tuli torpparien vapautuslaki. Suutarin ammatilla hän tienasi leipänsä. Kansa oli taikauskoista ja jos elukoille mitä sattui, niin Ukko-Suutarilta, pohulta, tietämään, mitä neuvoksi. Ukko-Suutari teki taikojaan ja lemmenkylvetykset hoiteli nauraen partaansa ihmisten hyväuskoisuudelle. Ukolla oli lihaa ja rahaa. Suutarilla oli eukko Tiina ja poika. Pojasta piti ukko hyvän huolen. Kun mökillä ei kyetty hevosta pitämään, niin hän teki puusta hevosen ja sille valjaat ja reet ja kärryt ja länget ja setolkat ja ohjat. Poika oppi hevosen valjastamaan niillä leikkikalulla, joten pojalle ei tuottanut minkäänlaista vaikeutta, jos sai hevosen ajettavakseen. Nykyiset lapsetkin oppivat autot hallitsemaan, kun niillä leikkivät. Siihen aikaan poika pyysi rihmasella närhiä ja yksi närhi oli nokallaan tai kynnellään vetänyt tulitikun pituisen haavan pojan otsaan, kun jäi satimeen kiinni, ja poika meni sitä päästämään. Siihen aikaan luultiin, että virtsalla tyrehtyy verenvuoto, ja Tiina oli sanonut, että pissi käteen ja laita se siihen haavaan. Pojalta ei lähtenyt pissa kun veri vuoti otsasta eikä muukaan auttanut kuin esiliina panna lattialle ja Tiinan kastella se omalla virtsallaan ja laittaa pojan päähän. Siinä se verentulo tyrehtyi. Ukko-Suutarin kuolemassakin oltiin vielä niin taikauskoisia, että ajateltiin, ettei se ei lähde noin vaan tästä ajasta. Ukko-Suutarin hautajaiset oli lähitalossa ja ruumissaatossa hautajaisvierailta särkyi kärrynpyörä. Ajomies löi leukansa kärryn sermiin ja häneltä katkesi leukaluu. Se jo antoi vähän vihiä siitä, ettei taikuri niin vaan lähdekään. Seuraavana yönä hautajaistalossa lehmä ajoi jalkansa kaulariimuun ja tukehtui. Sanottiin, että kaksi sattui, vieläköhän sattuu kolmas onnettomuus ukon kuoleman perästä, mutta niin ei onneksi käynyt. Kansa niine hyvineen uskoi, että ukon kuolemasta johtuivat ne kaksi tapaturmaa. Poika joutui ajan koitettua sotaväkeen ja kuoli siellä, joku syöpä tai mikä lienee ollut mahassa. Poika kirjoitti ennen kuolemaansa, ettei hän enää tule, joten myy mökki. Niin Tiina sitten myi mökin ja meni miehensä veljen lesken kanssa asumaan Säyneen kylään. Kun jatkosota alkoi, joutuivat lesket lähtemään evakkoon. Tiina joutui kunnalliskotiin ja seuraavana talvena kuoli. Siihen päättyi Ukko- Suutarin tarina. Hilja Vuonna 1905 syntynyt Hilja avioitui Toivo Väkeväisen kanssa ja muutti Uukuniemelle. Samalla tavalla kuin toisetkin nykyisen rajan tuolla puolella sijainneet tilat, jäi sekin Venäjälle sodan seurauksena. Väkeväiset ostivat Kesälahden pitäjästä Varmosta tilan. Noin 60 hehtaarin tilalla oli hyvät viljelysmaat, mutta rakennukset olivat heikot, joten ne täytyi rakentaa uusiksi. Talon pito oli suurimmaksi osaksi Hiljan vastuulla. Toivo kuoli jo 61 ja Hilja 66 vuoden ikäisenä. Heillä oli kolme lasta, Lempi, Kalevi ja Väinö.

Hilja ja lapset Lempi meni naimisiin Teuvo Kylätuomolan kanssa ja muutti miehen kotiseudulle Turun lähelle Kemiön saarelle. Hän ei kestänyt sitä merellistä ilmaa, sai keuhkotaudin ja kuoli 20-vuotiaana. Väinö jäi viljelemään kotitilaansa. Kalevi muutti rautatien palvelukseen Helsingin seudulle. Nykyisin hän asuu Kesälahden kirkonkylässä. Veikko Veikko (s.1910) tuli sille tuurille 19-vuotiaana, että vaimo pitäisi saada. Hän sanoi isälleen, että mitä isä olisi siitä mieltä, jos minä toisin tähän lisäperhettä. Isä sanoi, että jo tässä on syöjiä entisiäkin. Veikolta pillahti itku, ja hän kertoi, että se olisi rikkaan Liha-Väistön tyttö Kangaskylästä. Isä arveli,

että kun se niin rikas on, niin jos koettaisi kuitenkin. Annalta, siltä morsiamelta, oli isä kuollut ja hänellä oli huoltaja Antti Matikainen. Luvan saatuaan Veikko ja Anna menivät huoltajalta kysymään. Huoltaja sanoi, ettei hän lupaa anna ennen kuin Anna täyttää 21 vuotta. Naimisissa kerkiää olla vielä senkin jälkeen. No sieltä tyhjin toimin piti tulla takaisin. Sitten Veikko isällensä valittamaan, että isän täytyisi käydä lupa anomassa. Eihän siinä muu auttanut, kuin isän mennä sinne Matikaiseen. Antti sanoi, että hän antaa luvan teidän vastuulla. No eihän siinä mitään vastuuta siinä hässäkässä ollut, joten ei kun Veikko luvan perästä kihloihin Annan kanssa. Joensuusta kihlat kävivät ja sitten kihlajaiset olivat morsiamen kotona. Kun siihen aikaan ei ollut muita ajoneuvoja, niin hevosella ja kärryllä ajoi äitinsä kanssa kihlajaistaloon. Talon pihaan oli portti pellon laitamilla ja äiti lähti porttia avaamaan. Äiti kun portin aukaisuun laskeutui, niin Veikko nykäisi hevosen juoksuun talon rappusien eteen ja siellä tempaisi hevosen kahdelle jalalle että sulhanen tulee. Annan veli suitsiin kiinni ja taluttamaan hevosen karjapihan aitaan ja sitten riisuttiin tietysti sulhasen hevonen. Sulhasen äiti sai nylkytellä sieltä portilta niin kuin mummo kuunaan sinne pihaan. Ei häntä enemmälti huomioitu, ja siitä tämä sulhasen äiti oli pahalla mielellä vuosikymmeniä tultuaan niin kaltoin kohdelluksi. Veikko ja Anna Kostamo sekä lapset Impi ja Teuvo

Anna tuotiin Sopekkeelle syksykesällä, ja kevätpuolella Anna ja Veikko suunnittelivat oman paikan ostamista ja saivatkin ostettua Pahtaisista oman tilan. Myyjä oli joutunut rahavaikeuksiin ja 28 silloista tuhatta maksoi talo. Sen ostivat ja siinä elivät elämänsä. Heille syntyi kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhin oli Impi, sitten Teuvo ja Oiva. Nuorin oli nimeltään Vuokko. Moskovan rauhassa ja myöhemmin jatkosodan rauhassa tuli valtakunnan raja lähelle sitä taloa. Tälle puolelle rajaa jääneet eri maatilojen palaset joutuivat valtion tilusjärjestelyissä kaikki lähialueelta Veikon hallintaan. Siten Veikolla ja Annalla oli jo toistasataa hehtaaria maaomaisuutta. Tytär Impi Meni naimisiin rajavartija Pentti Heikkisen kanssa. Vanhin poika Teuvo otti vaimon ja meni Turun seudulle tehtaaseen töihin. Siellä Teuvon perhe oli kahdeksan vuotta ja tuli sitten Pahtaisiin kotitilalle. He ostivat Veikolta ja Annalta tilan ja jotka muuttivat aluksi Joensuuhun ja sitten takaisin tänne Kiteen kirkolle. Oiva meni aluksi rajavartiostoon töihin ja sitten poliisikouluun. Hän teki elämäntyönsä poliisina Rääkkylän pitäjässä. Nykyään hän viettää eläkepäiviään täällä Kiteen kirkolla. Vuokko lähti nuorena maailmalle ja opiskeli työn ohessa ylioppilaaksi ja sairaanhoitajaksi. Hän työskentelee tällä hetkellä Helsingissä sairaalassa. Väinö Vuonna 1913 syntynyt Väinö kävi maamieskoulun ja omaksui siellä sen ajan eli 30-luvun viljelystapoja. Sitten hän kävi veistokoulun, jossa teki Sopekkeen talossa tänä päivänäkin käytössä olevat tyylihuonekalut. Kaukopään tehtaita rakennettiin 1930-luvulla, ja Väinö oli siellä kesän maalarina. Hän maalasi muun muassa savupiipun yläosan rengasta 100 metriä maanpinnasta ylöspäin. Sitten syttyi talvisota, ja Väinö kaatui 7. helmikuuta 1940 Uomaalla. Ruumis haudattiin Kiteen sankarihautaan. Väinö Imatran kosken partaalla.

Helvi Helvi syntyi1916. Hän kävi naiskotiteollisuuskoulun ja kutoi aikakautensa kudoksia, pöytäliinoja ja muita kauniita kudonnaisia. Helvi meni naimisiin Eino Kostamon kanssa. Päivää ennen liikekannallepanoa 1939 oli Eino ja Helvi Kostamon vihkiäiset. Siitä joutui sulhanen ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja siinä viipyi seuraavaan kevääseen ennen kuin kotiutettiin talvisodasta. Heille syntyi yksi poika, joka sai nimekseen Heikki. Perhe eli Kujastensuun talossa Riihijärvellä maata viljellen. 1970-luvulla Eino ja Helvi siirtyivät Kiteen kirkonkylään kerrostaloon asumaan ja Kujastensuu jäi autioksi. Eino Kostamo kuoli noin 15 vuotta takaperin ja Helvi asustelee Kiteellä keskikaupungilla palvelutalossa. Poika Heikki kävi metsäinsinööriksi ja teki Imatran taimitarhalla elämäntyönsä eläkkeelle siirtymiseensä asti. Heikki on perinteiden vaalija ja hän siirsi Sopekkeelta vanhoja rakennuksia Valkeajärven rantaan. Niistä hän rakensi perinnepirtin ja aitan sinne.

Kujastensuun talo Perinnepirtti Valkeajärven rannassa. Pirtin hirret lähtöisin Sopekkeen talon kamarin seinistä.

Aitta perinnepirin tuntumassa. Aikaisemmin tämä rakennus oli Sopekkeen vaateaitta. Arvo Sodan alkaessa 1939 olin 18-vuotias. Tammikuussa 1942 sain kutsun sotaväkeen, josta minut siirrettiin sotaan. Kun veljeni Väinö oli kaatunut talvisodassa ja sodan jatkuessa alettiin metsänomistajilta kantaa ylimääräistä metsäveroa, isäni kyllästyi sen maksamiseen ja myi puolet Sopekkeen tilasta Kiteen kunnalle. Ostin loput tilasta sodan aikana 1944. Sodasta kotiuduttuani syksyllä 1944 siirryin viljelemään tätä tilaa. Kun isäni kuoli tammikuussa 1945 jäin äitini kanssa kahden elämään tilaa. Arvo 1957 Kylässä oli vielä räätäli. Räätäli oli hyvä viisastelija kaikin puolin ja hauskanpitäjä. Äiti kun jäi leskeksi, niin räätäli kertoi kylässä, että Sopekkeen Ida menisi miehelään, jos olisi ottaja. Siellä yksi Heikki kuuli sen tarinan, ajoi partansa ja tuli Sopekkeelle kysymään onko asiassa perää. Äiti sanoi, että hänen sulhasensa ovat Hieta-Heikki ja Nurmi-Tuomas eli hauta. Olin silloin kirkolla käymässä ja kun tulin kotiin niin Heikki tiedusteli, mitä mieltä minä olisin asiasta. Heikki sanoi, että saisithan sinä

tehdä tuonne mökin pellolle mökin meille, mutta minä sanoin, että tässähän se pääpaikalla vanhan väen olla pitää, jos kaupat tulevat. Äiti sanoi sitten Heikille, että mene hyvä mies pois, ne asiat ovat hänellä takanapäin ja hän on saanut niistä tarpeekseen. No Heikki lähti, ja aikojen päästä tuli räätäli sitten käymään. Äiti tempasi hiilikoukun naulasta ja kirosi, että mitä sinä semmoisia olet mennyt puhumaan. Jos ei se räätäli olisi kerinnyt siitä ovesta ulos, niin olisi saanut koukusta otsaansa. Ei tullut räätäli enää käymään elossa ollessaan Sopekkeella. Äitini kuoli heinäkuussa 1961. Äitini Ida n. 1955 Menin naimisiin syksyllä 1947 Hilkka Pölösen kanssa. Meille syntyi neljä lasta; Sirkka vuonna 1948, Heikki vuonna 1950, Tuula vuonna 1954 ja Matti vuonna1959. Arvo, Matti, Heikki, Sirkka ja Tuula n. 1965

Sopeke 1967 Sirkka kävi koulua talousalalle ja työskenteli ravintoloiden keittiöissä. Nykyisin hän on junaemäntänä Joensuun ja Helsingin välisissä junissa. Heikki kävi koulua teknikoksi ja työskenteli teollisuuden ja tutkimuslaitoksen palveluksessa. Tuula opiskeli kodinhoitajaksi ja on tätä nykyä töissä Helsingissä. Sopekkeen tila oli minun nimissäni kokonaista 38 vuotta. Sitten tilalla jatkoi nuorempi poika Matti. Hän osti tilan valtion rahoituksen turvin. Matti ei hankkinut vaimoa aikanaan ja koetti äitinsä kanssa hoitaa karjaa, mutta kyllästyi siihen ja lopetti karjan pidon noin 10 vuotta sitten. Kun EU astui voimaan, niin Matti muutti viljelykset kasvamaan puuta. Niin Sopekkeen tilan pellot kasvavat puuta suurimmalta osalta. Rantaan on näkymä, kun rantapeltoa ei ole puulle istutettu. Sopekkeen pihapiiri 1990-luvulla

Arvo ja Hilkka Kostamo Juhannuksena 1998 me vanhempi väki muutimme Kiteen keskustaan pieneen kerrostalokaksioon. Täällä vietämme tyytyväisinä eläkepäiviämme ja osallistumme erilaisiin kerho- ja laulukuororientoihin sekä otamme osaa seurakuntaelämään.