Antti Tyrmin talvisota 70 vuotta sitten Isoisäni Antin talvisotaan osallistumisesta tuli kuluneeksi 14. helmikuuta tasan 70 vuotta. Oikeastaan virallinen osallistuminen sotaan alkoi jo 31.1.1940, jolloin Antti astui palvelukseen Kouvolassa, Koulutuskeskus 4:ssä ja loppui sotilaspassin mukaan 19.4.1940, jolloin hän ilmeisesti palasi sotavankeudesta Suomen puolelle. Varsinainen talvisota Antin kohdalla alkoi kuitenkin 14.2.1940 Summan rintamalla Kannaksella. Laadin pienen historiakertauksen erityisesti Antin nuorempia jälkipolvia ajatellen ja tämän netissä olevan version kaikille muillekin muistutukseksi siitä, millaista talvisodassa saattoi olla. Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuun lopussa 1939, ei Suomi ollut kovin hyvin valmistautunut siihen. Miehiä oli kyllä alettu kutsua palvelukseen ja linnoitustöitäkin oli tehty, mutta aseistuksen ja muun varustautumisen osalta tilanne oli huono. Antti oli sodan alkaessa jo yli 40-vuotias ja perhettäkin oli kertynyt 7 lapsen verran. Perheen koolla ei kuitenkaan ollut merkitystä, vaan ratkaisevaa oli ikä ja siksi Antti ei osallistunut sotaan sen alusta lähtien. Suomen armeija pystyi alun vetäytymisten jälkeen pysäyttämään vihollisen hyökkäykset ja saavutti muutamia merkittäviä torjuntavoittoja ja esti mm. Raatteentien kuuluisilla motitustaisteluilla Neuvostoliiton joukkoja katkaisemasta Suomea kahtia Oulun korkeudelta. Lopulta oli kuitenkin kutsuttava myös vanhempia ikäluokkia asepalvelukseen ja niin Anttikin sai kutsun. Sotilaspassin mukaan hän oli liittynyt jalkaväen Koulutuskeskus 4:n 5. komppaniaan 31.1.1940. Koulutuskeskus 4 oli perustettu Kouvolaan päämajan 18.12.1939 antaman käskyn mukaisesti. Tämän, kuten kolmen muunkin koulutuskeskuksen tehtävänä oli Kannaksen suunnan joukkojen henkilötäydennys. Näitä I luokan nostoväkeen kuuluneita ikäluokkia olivat 1894-1899 syntyneet miehet. Ensimmäisinä kutsuttiin 1899 syntyneet, n. 8200 miestä jo 19.12.1939 ja Antin ikäluokka eli 1898 syntyneet kutsuttiin 25.1.1940. Heitä oli n. 7500 miestä. Kaikkiaan näitä yli 40-vuotiaita kutsuttiin sodan kestäessä palvelukseen n. 36400 miestä. Antti kertoi joutuneensa Kouvolan ja Viipurin kautta Summan Kultakumpuun 14. helmikuuta. Antin tytär Kaisa kertoi maaliskuussa 2008 noista Antilta kuulemistaan vuoden 1940 asioista seuraavasti. Antti oli ollut ensin kutsuttuna reservin harjoituksiin muutamiksi viikoiksi Kouvolaan ja Viipuriin. Viipurissa Antti oli ollut jossain kahvilassa ja kun hän oli kaatanut kahvia itselleen, oli posliinisesta kahvikannusta pudonnut kansi ja se oli rikkoutunut. Antin piti maksaa koko kannu, mutta hän sai ehjän kannuosan itselleen ja lähetti sen ilmeisesti saappaaseen tai muuhun jalkineeseen pakattuna kotiin. Kannu tuli perille ehjänä. Jo ennen helmikuun puoliväliä tilanne oli Kannaksella Summan lohkolla todella paha. Neuvostoliitto oli päättänyt vihdoin murskata Suomen vastarinnan ja se oli lisäämässä miesvahvuutensa kaksinkertaiseksi sodan alkuun verrattuna. Suomalaisia vastassa oli koko rintama huomioiden jo lähes miljoona sotilasta eli kolminkertainen määrä suomalaisiin verrattuna ja valtavat ilma- ja panssarivoimat sekä tykistö. Kannaksella oli esim. yli 1500 panssarivaunua Suomen 10 toimivaa vaunua vastaan. Tilanteesta saa jonkinlaisen kuvan siitä, kun 2 päivää ennen Antin saapumista Summaan, olivat vihollisen joukot hyökänneet suomalaisten puolustuslinjaa vastaan Summassa 50.000 miehen ja satojen panssarivaunujen voimalla. Suomalaiset onnistuivat tuhoamaan silloin 72 panssarivaunua ja kaikkiaan Neuvostoliiton joukot menettivät Summan suurtaisteluissa 30-40.000 miestä. Myös suomalaisten tappiot olivat suuret joukkojen määrään suhteutettuna.
Antti saapui täydennysjoukkojen mukana Summan Kultakumpuun 14.2. joko aikaisin aamulla tai myöhään illalla, sillä silloin oli ollut pimeää. Pakkasta oli ollut 27 astetta. Tammikuun 17. päivänä pakkasta oli ollut peräti 42 astetta. Edellispäivien suurtaistelujen jälkeen oli ollut pieni hengähdystauko, mutta puolustuslinja oli murtumassa ja osittain jo murtunutkin Summassa ja viestiyhteydet eivät enää toimineet kunnolla. Mannerheim-linjan vahvat linnoitukset Summajärven kohdalla, Miljoonalinnake ja Poppius oli menetetty ja osin tai kokonaan tuhottu. Neuvostoliiton panssarivaunut pääsivät liikkumaan vapaasti, koska suomalaisilla ei ollut käytettävissä tarpeeksi panssareiden torjuntaan sopivaa kalustoa eikä ammuksia. Edellispäivien suurista miestappioista olivat venäläiset oppineet sen verran, etteivät enää suinpäin hyökänneet jalkaväkensä kanssa, vaan antoivat tykistönsä ja panssarivaunujen möyhentää suomalaisten puolustusta. Panssarit pysyttelivät sen verran etäällä suomalaista, ettei kasapanoksia ja polttopullojakaan päästy usein käyttämään. Suomalaiset olivat joutuneet peräytymään Lähteen lohkon läpimurron vuoksi pohjoiseen lähelle Lähteen tien risteystä (kartta 14.2.1940). Seuraavana päivänä, 15.2. tykistön ja ilmavoimien pommitusten jälkeen vyöryivät vihollisen panssarivaunut ja jalkaväki harvenevien suomalaislinjojen läpi Summassa. Puolustuslinjaan syntyi Lähteen lohkolle 2-3 km leveä ja 6 km syvä aukko. Täydennysjoukot oli laitettu kiireellä suoraan etulinjaan, eikä kaikista edes tiedetty kenen alaisuudessa he olivat. Antti on maininnut nimeltä yhden miehen, joka taisteli Summassa hänen rinnallaan. Hän oli samaan ikäluokkaan kuulunut joutsenolainen Heikki Papunen, joka Antin kertoman mukaan oli hänen huomaamattaan kadonnut hänen viereltään kesken kiivaan tulituksen. Heikki Papunen katosi lopullisesti ja hänet julistettiin myöhemmin kuolleeksi. Hänenkään joukko-osastoa ei oltu merkitty, koska sitä ei ilmeisesti ehditty merkitä minnekään. Samoin Antin sotilaspassissa ei ole muuta merkintää kuin se Jv Koul.K 4, 5 kmp eli jalkaväen koulutuskeskus 4:n 5. komppania. Niiden tietojen perusteella, mitä Summan ratkaisutaisteluista on olemassa 14.-15. helmikuuta 1940, voidaan kuitenkin arvioida joitain mahdollisia joukkoja ja paikkoja, joissa Antti todennäköisimmin oli 15.2. Talvisodan historia 2 kirjassa sivulla 146 on kartta, josta selviää parhaiten paikalla olleet joukot. Murtumassa olevaa Lähteen lohkoa oli tuotu vahvistamaan jopa viipurilaisista 16-17 vuotiaista koulupojista osin koostuva Hildenin pataljoona sekä kahden komppanian suuruinen Osasto Timonen, joka oli koottu Viipurin suojeluskuntapataljoonasta. Siihen kuului noita yli 40-vuotiaita täydennysmiehiä. Päävastuu Lähteen lohkolla oli JR14:llä eli jalkaväkirykmentti 14:llä ja sen muutamalla pataljoonalla, jotka olivat jo aivan loppuun uupuneita Neuvostoliiton 123. Divisoonan vyöryessä jatkuvasti satojen panssareiden ja tuhansien miesten voimin kohti suomalaisten linjoja. Kuten aiemmin totesin, niin Antin sotilaspassiin ei oltu merkitty mihin joukkoihin hän tuli täydennykseksi, eikä hän omissa muistelmissaankaan sitä ollut maininnut. Kun Antti joutui 15.2. vangiksi, niin se merkitsi sitä, että hän vapauduttuaan joutui muiden sotavankeudessa olleiden tavoin kuulusteltavaksi. Näistä talvisodan vankien kuulustelupöytäkirjoista vain pieni osa on säilynyt tähän päivään saakka ja onneksi juuri Antin kuulustelupöytäkirja on yksi niistä. Antti oli kertonut 26.4. päivätyssä kuulustelupöytäkirjassa tulleensa Kouvolan koulutuskeskuksesta Viipurin kautta reservin vänrikki Rummukaisen johtaman joukon mukana Summaan, jossa tämän komppanian suuruisen joukon (talvisodan kiväärikomppaniassa oli 191 miestä) päälliköksi tuli reservin luutnantti Timonen. Antin joukkueen johtajaksi Summassa oli tullut ylikersantti Laakso ja ryhmänjohtajaksi alikersantti Keinonen.
Vuonna 1898 syntyneiden ja siis yli 40-vuotiaiden miesten muodostama täydennyskomppania, johon Anttikin kuului, liitettiin nyt Summan Kultakummussa viipurilaisen res.luutnantti Timosen johtamaan ja suojeluskuntalaisista koostuvaan Antin ikäisten miesten komppaniaan, joka oli tullut Summaan jo hieman aikaisemmin. Näistä kahdesta komppaniasta muodostui osasto Timosen nimellä tunnettu joukko. Timosen komppania oli kärsinyt jo 13.-14.2. suuria tappioita etulinjassa ja sama tahti jatkui seuraavanakin päivänä. Siihen oli toki liitetty jo muitakin joukkoja, mm. eräs konekivääriosasto, josta on maininta Kalervo Reposen kirjoittamassa kirjassa Etulinjoilla Summassa, Ylä-Sommeessa ja Viipurinlahdella. Tämä konekivääriosasto oli taistellut Timosen komppanialle alistettuina Summan myllyn pohjoispuolella, Majajoen tuntumassa, lähellä Kultakumpua. Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta olen löytänyt ainakin 12 tähän Osasto Timoseen kuulunutta miestä, kaikki v. 1898 syntyneitä. Reservin luutnantti Erkki Olavi Timonen oli syntynyt Viipurissa 16.10.1908 ja oli siis 10 vuotta nuorempi kuin hänen joukkonsa miehet. Hän kuoli itsekin Summassa, kuolinpäiväksi on merkitty 17.2. ja lisämerkintänä on ruumis jäänyt kentälle tai tuhoutunut. Sama merkintä löytyy kaikkien kuolleeksi julistettujen Timosen miesten kohdalla. Lisäksi on useita kuolleita, joiden joukko-osastoa ei ole mainittu, mutta jotka ikäluokkansa perusteella todennäköisesti kuuluivat samaiseen osasto Timoseen. Tällainen oli mm. Antin viereltä juoksuhaudasta kadonnut joutsenolainen Heikki Papunen. Paikka, jossa Antti oli ollut Summassa, oli siis sellainen, josta hyvin harva palasi. Antti oli joutunut komppaniansa mukana aamuyöllä 15.2. asemiin lohkon etummaisiin juoksuhautoihin ilmeisesti Kultakummun harjanteen eteläpäähän. Vihollisen hyökätessä oli taistelu jatkunut koko aamun. Iltapäivällä oli vihollinen uudistanut hyökkäyksensä ja silloin oli muutama hyökkäysvaunu onnistunut murtautumaan linjan läpi ja sen juoksuhaudan taakse, jossa Antti ja ne muutamat jäljellä olleet miehet olivat. Antin ympäriltä oli kaatunut miehiä ja osa ehkä ehti perääntyä, mutta ilmeisesti annettu perääntymiskäsky ei ollut katkenneiden viestiyhteyksien takia tavoittanut Anttia ja hänen muutamaa jäljellä ollutta toveriaan. Kertomansa mukaan Antin kivääristä olivat patruunat jo loppuneet kun hän huomasi lähelle pysähtyneen vihollisen panssarivaunun. Sieltä oli noussut mies tarkastelemaan ympäristöään, kaiketi siksi, ettei vastarintaa juuri enää ollut. Antilla oli kuitenkin oma pistooli mukana ja hän päätti taistella loppuun saakka ja ampui vaunusta esiin noussutta sotilasta. Mies katosi näkyvistä, eikä Antti ollut varma osuiko hän. Kohta nousi toinen ukko kurkkimaan luukusta ja silloin Antti otti tukea, tähtäsi kunnolla ja laukaisi pistoolinsa. Mies putosi ja Antti tiesi osuneensa. Vaunu jäi niille sijoilleen. Viimeiset pistoolinsa panokset Antti päätti säästää itselleen, sillä hän ei aikonut jättäytyä vangiksi. Sen hän oli jo sanonut kotoa lähtiessään. Antti päätti tekeytyä kuolleeksi ja pisti kätensä takin sisään kainaloon ja laittoi sormen pistoolin liipaisimelle. Kohta häntä tempaistiin olkapäästä ja samassa pistooli laukesi, mutta luoti ei osunut Anttiin, vaan meni kainalon ali ja palttoosta läpi. Samalla Antti sai kiväärinperästä iskun päähänsä ja tuupertui hetkeksi. Päähän tuli haava ja korvalehtikin repeytyi iskusta. Näin siis Antti kuitenkin lopulta joutui vangiksi ja hänet vietiin kuulusteltavaksi. Samaan aikaan jäivät vangeiksi samassa juoksuhaudassa olleet alikersantti Keinonen ja jääskeläinen sotamies Jalmari Finni. Heti ensimmäisessä kuulustelussa oli Antin mukaan kysytty mikä teidän korvaanne on sattunut, onko teitä lyöty? Antti oli vastannut, että ei ole lyöty, mikä lie oksa repäissyt. Näin hän arveli pääsevänsä kuulusteluissa helpommalla. Antin kertoman mukaan kaikissa kuulusteluissa oli aina kysytty sama kysymys: Onko Suomessa
hyvä olla? Antin vastauskin oli aina sama: Suomessa on hyvä olla, mutta täällä vielä parempi. Näin hän pyrki selviämään kuulusteluista hengissä ja mahdollisimman vähillä vammoilla. Vastapuolen kuulustelijoilla oli yllättävän hyvät tiedot suomalaisista ja Antin toimiminen vapaussodan aikaan suojeluskunnassa ja valkoisten sotilaana ei ollut taatusti kuulustelijoiden mielestä mikään lieventävä seikka, vaan päinvastoin. Antin noudattama linja onnistui hyvin, eikä hän saanut muita vammoja kuulusteluissa eikä vankeusaikanaan, mutta kehno ja vähäinen ruoka oli ongelmana. Vangitsemisen jälkeen heidät vietiin marssien rintamalinjan taakse muutaman kilometrin päähän, sieltä kuorma-autoilla Raivolaan ja edelleen parin päivän päästä Systerbäckiin ja sieltä junalla Leningradin ja Moskovan kautta Grjasovetziin, n. 600 km päähän pohjoiseen Moskovasta. Grjasovetzista 7-8 km päässä oli entinen Kornilovin luostari, joka toimi vankileirinä. Matka Systerbäckistä Grjasovetziin kesti 15 vuorokautta ja he saapuivat sinne 9. päivänä maaliskuuta. Antti oli pitkän junassa matkustamisen jälkeen päässyt kurkistamaan yhden pitemmän pysähdyksen aikana umpinaisen härkävaunun kattoluukusta ja nähnyt ympärillä valtavasti junia. Hän arveli heidän olleen silloin Moskovassa. Vankien kertoman mukaan matka oli todella raskas, sillä vaunuissa oli kylmä ja ruokaa oli hyvin niukasti. Suurin ongelma oli kuitenkin jatkuva jano veden puutteen vuoksi. Vankileirillä parin viikon välein vangit pääsivät saunaan ja täisaunakin oli muutaman kerran vaatteiden puhdistamiseksi syöpäläisistä. Vaatteita ei juuri pystytty pesemään, koska vedestä oli jatkuva puute. Aivan vankeusajan lopulla vangit saivat vaihtaa puhtaat alusvaatteet itselleen. Vangeilta saatujen perustietojen perusteella harjoitettiin sotapropagandaa ja niinpä kerran Antin sotavankeuden aikana oli lentokoneesta pudotettu lentolehtisiä mm. Saimaan jäälle Karsturannan edustalle. Lentolehtisissä oli kehotettu suomalaisia antautumaan ja tulemaan Neuvostoliittoon muka hyviin olosuhteisiin ja näihin propagandalappuihin oli laitettu vangittujen nimiä ikään kuin todistamaan, että kaikki on hienosti. Karsturannan jäälle pudotetuista lentolehtisistä löytyi myös Antti Tyrmin nimi. Kotijoukot eivät uskoneet Antin joutuneen vangiksi, vaan arvelivat kyseessä olleen toisen Antti Tyrmin, joka asui Joutsenon kirkolla ja joka myös oli sodassa. Sota päättyi 13.3.1940, mutta Antti vapautui vasta kolmannen vankien vaihdon yhteydessä 19.4. Hän oli laihtunut lähes luurangoksi. Palautetut vangit joutuivat Suomessa karanteeniin ja kuulusteluihin Viikin Latokartanoon. Antti oli kertonut, että vielä Vainikkalassa 21 vankina ollutta miestä oli kieltäytynyt tulemasta rajan yli takaisin Suomeen. He olivat ehkä laverrelleet liikaa asioista vankeudessa ollessaan, eivätkä uskaltaneet palata tai sitten heidät oli houkuteltu uskomaan sosialismin satuja Neuvostoliiton ihanuudesta. Antti pääsi palaamaan kotiinsa vasta noin kolmen viikon kuluttua äitienpäivänä, joka sattui silloin olemaan myös helluntai. Kun olen tutustunut Summan taistelujen historiaan, tuntuu todelliselta ihmeeltä, että Antti säilyi hengissä kun toiset hänen viereltään kuolivat. Antti oli itsekin todennut, että Varjeluksen käsi on häntä suojannut koko hänen pitkän ikänsä (Antti eli 89-vuotiaaksi). Nuorena hän oli mm. jäänyt kaatuvan hevosen alle ja kaatuneen lautatapulin alle, selvinnyt vapaussodan sekä talvisodan taisteluista, vangiksi jäämistilanteesta, kuulusteluista ja vankikuljetuksista sekä vankeusajasta huonoissa olosuhteissa ja vielä selviytyi jatkosodastakin ehjin nahoin. Henki oli ollut hiuskarvan varassa monia, monia kertoja.
Mikäli sinulla on jotain täydennystä tai korjattavaa näihin tietoihin, ota yhteyttä minuun mieluiten sähköpostitse tai kirjeitse, mutta lyhyitä tarkennuksia voi antaa myös puhelimessa. Yllä oleva kartta kuvaa joukkojen tilannetta aamupäivällä 14.2.1940. Summan kylä sijaitsi n. 25 km Viipurista kaakkoon ja sen kautta kulki Suomen pääpuolustuslinja poikki Kannaksen. Neuvostoliitolle oli tärkeää murtautua läpi juuri täältä, josta oli suorin reitti Viipuriin ja sieltä edelleen eteläiseen Suomeen. Valtavista tappioista ei juuri välitetty, jotta Stalinin antama tehtävä Suomen pikaisesta valtaamisesta tulisi suoritettua. Onneksemme esi-isämme jaksoivat taistella sitkeästi ylivoimaista vihollista vastaan ja Suomi säilytti itsenäisyytensä, vaikka menetykset olivatkin kovat. Jorma Tyrmi Rantakatu 14 A 24 53900 Lappeenranta p. 0440-551905 jorma.tyrmi@suomi24.fi