Työssäoppimisjaksoni Sierra Leonessa, Afrikassa 15.10-19.11.2015 Nanna Perttunen, vaatetusalan artesaaniopiskelija Lounais-Suomen ammattiopisto, Novida Saavuimme Sierra Leonen pääkaupunkiin Freetowniin illansuussa 19.10. Lämmin ilma hönkäisi vastaan lentokoneesta noustessa ja laivamatka lentokentältä mantereelle antoi alkumakua afrikkalaisesta kulttuurista. Matkatavaroillamme olisi ollut monta kantajaa, maksua vastaan tietenkin. Niitä piti myös kokoajan pitää silmällä, sillä varastaminen oli yleistä, joskin hyvin tuomittavaa. Meitä oltiin vastassa ja moni uusi ystävyys alkoi. Ihmiset olivat ystävällisiä ja minä valkoisena erilainen. He tulivat lähelle ja halusivat tutustua valkoiseen ulkomaalaiseen, se olisi hienoa, esim. facebook-ystävyys valkoisen kanssa, tekisi suosituksi. Tatuointini herättivät huomiota ja niitä kosketeltiin, olivatko ne tarroja? Me täällä suomessa emme sellaiseen ole tottuneet. Ensin hieman säikähdin, mutta pian jo totuin siihen. Olin kuvitellut meneväni jonkinlaiseen viidakkoon, mutta Freetown oli iso kaupunki. Korkeiden rakennusten vierellä asusteltiin peltihökkeleissä, kaikenlaista sekaisin. Sitä Freetown oli. Kaupunkia ja teitä rakennettiin ja korjattiin kaikkialla, keskeneräisiä asuinrakennuksia oli paikoitellen enemmän kuin valmiita. Ensin ostettiin tontti, tehtiin aidat, rakennettiin ensimmäinen kerros ja siihen se monelta jäi, kun rahat loppuivat tai tontin omistuksessa tuli ongelmia. Pääsin aitiopaikalta mukaan talon rakentamiseen Sierra Leonessa, sillä kummisetäni rakensi sinne taloa. Me myös muutimme siellä välillä. Mikään ei mennyt kuten Strömsössä. Sitä oli Afrikka.
Yksi tavoitteistani top-jaksolla oli tutustua johonkin paikalliseen tapaan tehdä käsityönä kangasta tms. Kummisetäni vaimon äiti värjäsi elannokseen kankaita ja tämän minä opiskelin, kolme tekniikkaa kankaanvärjäystä afrikkalaisittain ja afrikkalaisissa olosuhteissa. Toinen tavoitteeni oli alkanut jo keväällä, kun keräsin avustustavaraa Suomessa. Tavarat lähtivät laivakontissa Freetowniin. Niiden piti saapua sinne lokakuun lopulla, mutta saapuivat laivassa vasta kotiinlähtöpäivänä. Avustustavaroitten jakaminen jäi muille, mutta kävimme tutustumassa lähikaupungin orpokotiin, jonne olin erikseen sopinut niitä antavani sekä kehitysvammaisten lasten kotiin. Nämä vierailut olivat hyvin koskettavia. Apumme meni oikeaan paikkaan. Molemmat orpokotien johtajattaret tekivät vapaaehtoisena työtä, ilman palkkaa, pelkästä kutsumuksesta. Isoja sydämiä. Myöskään valtio ei rahoittanut orpokoteja. Yksityisillä avustuksilla hankkivat ruokaa.
Kävin useampaan otteeseen tutustumassa paikallisiin ompelimoihin, teetätin siellä useita mekkoja paikallisista kankaista. Tämäkin oli erikoinen kokemus, näin vaatetusalan opiskelijana. Kankaat olivat halpoja ja kauniita. Ne eivät kuitenkaan tulleet Sierra Leonesta, vaan muista Afrikan maista mm. Nigeriasta. Kankaissa oli sellainen jännä vahapinta ja niitä myytiin usein lappoina (2 jaardia). Toki myös metritavaraa oli erikoistuneissa kangaskaupoissa. Kankaita, niin kuin kaikkea muutakin myytiin kaduilla pään päällä kuljetettavassa isossa vadissa tai katujen varsilla suoraan auton ikkunoista sekä tietysti tienvarsilla perinteisissä kojuissa. Huonekaluja, uudelleen päällystettyjä sohvia, käsintehtyjä kokopuisia huonekaluja myytiin ihan vaan teiden varsilla. Auton ikkunoista saatettiin kaupitella koiranpentua tai säilykesardiineja, ketsuppia tai hammastahnaa. Myytävä tavara, kuten vaatteet, autojen osat, kengät jne. olivat usein käytettyjä. Ja tietysti ruokaa siellä myytiin, mutta en uskaltanut kaduilta ostaa tai syödä ruokaa, hedelmiä lukuun ottamatta. Söimme usein ravintoloissa, joissa ruoka oli hyvää ja aika edullista. Edullisemmaksi tuli syödä niin, kuin laittaa itse ruokaa kotona, elintarvikkeet tuotiin ruokakauppoihin ulkomailta, ja olivat aika kalliita. Kummisetäni perheessä, joka olikin yksi suuri suku. Kummisetäni vaimon äiti ja muita sukulaisia asui saman katon alla ja vielä useampi kävi iltaisin syömässä. Siellä suvusta, ystävistä ja naapureista huolehdittiin, vaikkei varaa olisi ollutkaan.
Mutta vaikka ei ruokaan olisi ollut rahaa, niin kyllä oli kännykkä. Kaikilla, ken vain suinkin kykeni sen hommaamaan, niin kännykkä oli. Oli sitten housut ja paita rikki, mutta oli kännykkä! Se oli hienoa. Juhliin, kuten häihin ja hautajaisiin satsattiin paljon rahaa. Autot, joilla sellainen oli, oli neliveto, aika uusi maasturi. Tai sitten ovia vailla oleva pakettiautotaksi. Ihmiset kulkivat paljon okadoilla, eli moottoripyörätakseilla, se olikin nopein tapa ja myös vaarallisin päästä paikasta toiseen halvalla. Suurin kyyti minkä näin, oli okada-kuski, äiti ja kolme pientä lasta okadan kyydissä, ja ilman kypärää. Kypärät oli kielletty ebolan vuoksi, mutta ei niitä juuri ollut muutenkaan. Ebolasta puhuttiin paljon, ennen kuin lähdin. Mutta oli kulunut 42 päivää viimeisimmästä ebolatapauksesta, eli kaksi taudin itämisaikaa ilman tartuntoja. Sierra Leone julistettiin ebola-vapaaksi maaksi. (Joskin nyt tätä kirjoittaessani, olen kuullut, että siellä on ilmennyt ainakin yksi uusi tartunta). Mutta asiasta kun keskusteltiin, ihmiset olivat sitä mieltä, että nyt he tietävät miten toimia ja tunnistavat ebolan. Valistus on mennyt perille. Siellä ollessani kauppojen ja yleisten virastojen ulko-ovilla, kuten myös lentoasemalla, kädet piti pestä ennen sisäänmenoa, sekä myös kuumetta mitattiin pyssyn näköisellä mittarilla. Lentokentälläkin varmaan viidessä eri pisteessä. Kyllä, he olivat varautuneita. Lapset olivat ihania, uteliaita ja iloisia. Jaoin 300 tikkaria, olin se namutäti, joka jakoi laukustaan tikkareita ja sai paljon uusia ystäviä
Kyllä, matkalla sattui monta kommellusta, mutta suurimmalta osaltaan kokemus oli ihana. Varmasti menen Sierra Leoneen uudelleen ja siellä onkin monta ihanaa ihmistä odottamassa seuraavalla kerralla!