Raudun Vehmaisten ja Haukkalan kylien sijainnit ja maisemat

10 Raudun Vehmaisten ja Haukkalan kylien sijainnit ja maisemat Rautu sijaitsi Karjalan kannaksella vanhan valtakunnan rajalla Vuoksen eteläisen las-kuhaaran Suvannon eteläpuolella. Vehmainen oli Raudun pohjoisia kyliä ja rajoittui Sakkolan Petäjärven ja Lapinlahden kyliin, viimeisimmässä kartassa Hovinkylään. Haukkala oli Vehmaisten eteläpuolella ja sen itäpuolella oli Kuninkaanselkä sekä etelässä Leinikylä. Venäläisissä nykykartoissa Raudun nimi on Sosnovo ja Vehmaisten kylän nimi on Krivko. Maisema kylissämme on mäkistä, soiden, pienten järvien, lampien, ojien ja Suvantoon päin laskevan Takajoen halkomaa. Metsässä oleva Häränsilmä-niminen lampi on erittäin jyrkkäreunainen ja siellä on muitakin poteroita (mm. Hiien pesä) eli jyrkkäreunaisia kuoppia. Puuton Lama-aho toimi nuorten kokoontumispaikkana. Vehmaisten vanha kyläkartta

11 Haukkalan vanha kyläkartta Raudun suurimmat mäet ovat pitäjän etäläosissa, mutta Vehmaisissa osakylät nimettiin yhtä lukuunottamatta mäkien mukaan. Siellä oli Väärämäki, Pönniönmäki, Henttisenmäki, Blomminmäki, Härkösenmäki, Ukkosenmäki, Hyvösenmäki, Nypelönmäki, Kaljusenmäki, Pekkisenmäki ja Karvasenmäki. Haukkalassa osakylien niminä olivat vanhat talonnimet. Vehmaisten pohjoisosassa on Raudun yksi lukumäärältään vähäisistä järvistä eli Rautjärvi ja pienimpiä vesiä olivat Hovinjärvi, Linnajärvi, Töllikkö, Aluslampi, Pahalampi ja Haukkalassa Haukkalampi. Kaikille paikoille ei kartoissa ole nimeäkään ja jotkut ovat kirjoitettu väärin, kuten Nyperönmäki tai Kilpasillankangas. Vanhojen 1880-luvun tietojen mukaan siellä pitäisi olla myös Huttulampi, Juoksulampi, Karvalampi, Kaatralampi ja Mökkilampi. Peltojen ja hakojen ympärillä kasvoi mäntymetsäinen kangas. Kujaset kulkivat hakojen kautta polkuina taloihin, jotka olivat yleensä harmaasävyiset. Hovi oli maalattu.

12 Esihistoriallinen aika Syksyllä 1922 tehtiin Vehmaisten kylän Pönniönmäeltä aarrelöytö. Kynnettäessä kohosi esiin tuohikäärö, jonka sisältä paljastui rikas hopea-aarre. Siihen kuului 433 kokonaista hopearahaa ja 49 rahankappaletta sekä muutamia hopeaesineitä: hevosenkengän muotoinen solki, hopealevyriipuksia, inkeriläinen ohimorengas ja permalainen korvariipus. Rahoista suurin osa oli saksalaisia, jokunen arabialainen, böömiläinen, englantilainen ja tanskalainen raha oli joukossa. Vehmaisista löydettyjä koruja. Kuva Kansallismuseo

Aarre on ilmeisesti kuulunut jollekin seudulla liikkuneelle kauppamiehelle. Löytöön kuuluvat korut ovat 1000-luvulta, rahat on lyöty 1000-luvun kummankin puolen. Aarre on kätketty maahan todennäköisesti 1070-luvulla. Nimien perusteella alueella oli pakanuuden ajalta kalmistoja. Haukkalassa oli Kalmoinristi ja joku kalmisto Vehmaisten hovin pellolla. Vehmaisissa on myös Linnanmäki, joka on aikoinaan varustettu väestön turvapaikaksi vihollisen hyökätessä. 13 Paikallistarina Vehmaisista vuodelta 1882 Paikannimiä ja paikallistarinoita 1879 1882 -kokoelma sisältää enimmäkseen kansakouluopettajien vastauskirjeitä Suomen Muinaismuisto Yhtiön vuonna 1878 julkaisemaan pyyntöön kerätä paikannimiä ja sukunimiä sekä niiden liittyviä tarinoita. Tiedot löytyvät Kotimaisten kielten keskuksesta internet-osoitteesta: http://kaino.kotus.fi/korpus/nimet/pnpt/viite/r.php#p_rautu Linnanmäki, Wehmaisten kylän maalla. Tämä mäki, kuten selvästi näyttää, on ihmiskäsin tehty vanhanaikainen sotavarustus. Jo asemansa puolesta on se ollut siksi varsin sopiva Wenäläisiä vastaan. Se on kylästä noin pari virstaa länsi-pohjaan päin. Mäkeä ympäröipi pohjoispuolella samanniminen järvi rantamineen, idässä ja etelässä vetelä suo, lounaassa kangasmaa. Pohjapiirroksestaan itse mäki on kuin suorakaide, jonka kulmat on pyöristetty. Sen sivujen suunta on pohjasta etelään. Pituus harjalta silmämäärältä noin pari kolmekymmentä syltä; leveys yli kymmenen sylen, ja korkeus ehkä noin 3 4 syltä. Sivut ovat hyvin suorat ja säännöllisesti kaltevat niin kuin liekkeän pelto-ojan seinämät, päällys tasainen. Sen pohjoispää ulottuu aivan järven rantaan. Tästä päästä länteen päin on pienellä sisäänpäin antavalla mutkalla, suon pintaa vähän ylemmä tehty niin kuin pytingin vinkkeli itse mäen suhteen; senkin pää pyöreä. Alahalla ympäri mäen juurta vähän ylempänä maan ja järven pintaa on tasainen korotus ikään kuin kärritie, jonka ulkoreunasta kauttaaltaan näkyy kiviä. Mäen länsi-puolinen - jolleka puolen mäen matala vinkkeli annaksen on muodostettu niin, että sieltä, harjun eteläpään puolitse voi mäelle helposti vaikka kärrillä ajaa. Se puoli ynnä matalanmäen sivurakennuksen eli korotuksen kanssa on kuin hyvin laitettu ylävä pihamaa, jossa oli suojaisaa tilaa suurelle ihmisjoukolle. Tälle mäelle, jossa vanhat ovat kertoneet pidetyn aikoinaan varustusväkeäkin, on nyt kasvanut vankka petäikkö, mutta sen ympäristöjä heinätellään. Mäestä itäänpäin vähän matkan päässä suorassa linjassa suolla on kaksi patteria eli ympyriäistä pientä hiekkasärkkää. Wasta viime aikoina on niihin ruvennut metsää kasvamaan.

14

15

16

Raudun asukkaisiin vaikuttaneet rauhat Sotatilat ja niiden jälkeen sovitut rauhat ovat vaikuttaneet rajaseudun asukkaitten elämään monella tavalla. Sotien aikana asutusta on hävitetty ja rajojen siirtely on tehnyt asukkaista milloin Ruotsin alamaisia, milloin itäisen naapurin alamaisia. Esimerkiksi Äyräpään historian mukaan venäläiset olivat Orjansaaressa kaivaneet ojaa, että raja siirtyisi lännemmäksi ja he saisivat parempaa niittymaata hallintaansa. Kysymys oli tietysti rautulaisista, mutta Ruotsin puolelta katsottuna venäläisistä. 17 Pähkinäsaaren rauha vuonna 1323 Täyssinän rauha vuonna 1595 Stolbovan rauha vuonna 1617 Uudenkaupungin rauha 1721 Pikku vihan päättyminen vuonna 1743 Haminan rauha vuonna 1809 Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen vuonna 1819 Tarton rauha vuonna 1920 Moskovan rauha vuonna 1940 Moskovan välirauha vuonna 1944 Oheisen kartan mukaan ovat rajat vaihdelleet melkoisesti. Otsikossa mainitaan, että kuvassa on Suomen rajat, mutta tosiasiassa raja oli Ruotsin ja Venäjän välinen. Vasta Tarton rauhassa on Suomen rajat määritelty. Pariisin rauha vuonna 1947

18 Vatjan viidenneksen verokirja 1500 Ensimmäiset tarkat tiedot Raudun ja koko itäisten Kannaksen asutuksesta tarjoaa Novgorodin Vatjan viidenneksen henki- ja verokirja. Kronikkatietojen mukaan vuonna 862 perustetusta Novgorodin ruhtinaskunnasta paisui vähitellen vuosisatojen kuluessa huomattava mahtitekijä Laatokan-Suomenlahden eteläpuoliselle alueelle. Karjalaiset kävivät vilkasta kauppaa mm. Novgorodin kanssa ainakin 1000 1100-luvuilta lähtien. Ensimmäisen kerran karjalaiset mainitaan Novgo-rodin aikakirjoissa vuonna 1143. Novgorod ulotti Karjalaan oman hallinto- ja verotusjärjestelmänsä 12.8.1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Vatjan viidennes alkoi Novgorodin porteilta ja siihen oli alkuaan kuulunut suomensukuisten vatjalaisten asuttama Inkerinmaa. Tämän viidenneksen hallintokeskuksena oli Käkisalmi ja alue jakautui Taka-Karjalaan ja Etu-Karjalaan, jossa oli kolme pogostaa: Kaupungin pogosta eli Räisälä, Sakkola ja Rautu. Venäjän suurruhtinas Iivana III oli liittänyt vuonna 1478 koko Novgorodin alueen omaan hallintaansa. Päästäkseen selville uuden alueensa oloista ja verotuksesta hän antoi toimeenpanna kesällä 1500 henki- ja verokirjoituksen. Kirjoituksessa viitataan aikaisempaan verokirjaan, joka ei kuitenkaan ole säilynyt jälkipolville. Verokirjan mukaan asutus Raudussa oli voimakkainta mm. Vehmaisen alueella ja siitä voisi päätellä, että asutus oli vanhaa. Vehmaisten kylät (oikeastaan osakylät, koska kylässä oli 1 2 taloa): Korostelovin kylä 1 talo, Novokovin kylä 1 talo, Jermakovon kylä 2 taloa, Gluhunovo Vaninon kylä 1 talo, Filiskovon kylä Vehmaanjärven luona 2 taloa, Prohkujevon kylä 1 talo, Tarujevon kylä Vehmaanjärven luona 1 talo, Ivashkovon kylä Vehmaanjärven luona 2 taloa, Shislovon kylä 1 talo, Batovon kylä Vehmaanjärven luona 2 taloa, Selivnovon kylä 1 talo, Skotshkovon kylä 1 talo ja toinen Skotshkovon kylä Vehmaisten joella 1 talo, yhteensä 17 taloa. Lisäksi sijainniltaan epävarmoista kylistä Podjelljen kylä 1 talo ja Tammaharjun Mizujevok 1 talo voisivat olla Vehmaisissa.

19 Ruotsalaisten valtakausia Raudulla on rajankirot, vaikka Pähkinäsaaren rauhan jälkeen asutus kehittyikin suotuisasti, niin vuonna 1555 alkaneet vihamielisyydet Kustaa Vaasan ja Venäjän välillä tuhosivat itäistä Kannasta. Pohjoismainen viisikolmattavuotissota vuosina 1570 1595 täydensi tuhoa, Raudussa mainitaan olleen vuonna 1585 15 pajarien asuttamaa taloa ja 217 autiota talonpoikaistaloa, vain 13 olisi asuttuna eli veronmaksukykyisenä. Kaksi vuotta myöhemmin tilanne oli vielä pahempi. Ruotsin edun mukaista oli, että voittomaat saataisiin uudelleen asutetuiksi ja tuottoisiksi, niinpä Juhana III antoikin Käkisalmen valtauksen jälkeen käskyn ryhtyä toimenpiteisiin autiotilojen viljelykseen saattamiseksi. Sotamiehiä kehotettiin asettumaan asumaan vallatuille alueille ja Jääskestä, Äyräpäästä sekä Savosta toimitettiin uudisasukkaita.

20 Vehmainen tuli uudelleen asutetuksi vuodesta 1590 alkaen ja isäntinä mainitaan Pietari Töllikkö (1590), Antti Eskelinpoika (1590), Heikki Pusa (1590), Matti Pirhonen (1590), Paavali Nypelö (1591) ja Paavali Inkerinen (1591). Vuosina 1597 1617 itäinen Kannas oli jälleen Venäjän alaisuudessa, mutta sitten Käkisalmen lääni jäi Ruotsin käsiin melkein sadaksi vuodeksi. Asukkaiden nimistä on vaikea päätellä, ketkä olivat edellisen ruotsalaiskauden asukkaita, mutta ainakin verotettavina olivat Pusat, Nypelöt ja Tölliköt. Vehmaisissa oli asuttuna kaikkiaan 6 taloa ja yhteensä koko pitäjässä 650 taloa, heistä vajaa neljännes oli kreikanuskoisia. Asutus lisääntyi Raudussa suotuisasti, koska raja oli siirtynyt kauemmaksi Inkerinmaalle. Vuonna 1615 mainitaan asukkaita mm. Haukkalassa. Käkisalmen eteläisen läänin väkirikkain pitäjä oli Rautu, kun vuonna 1651 oli tänne merkitty 214 talonpoikaa. Sodan lisäksi asutusta vaivasivat katovuodet ja vuoden 1696 tiedoissa Raudussa on vain 151 talonpoikaissavua, jotka pystyivät kokonaan tai osittain maksamaan laamannin ja kihlakunnantuomarin veron sekä käräjäkapat. Kaikkiaan 42 savua oli köyhyyden takia autioitunut ja 41 talosta oli isäntä kuollut, 19 talosta oli väki karannut. Populeiden eli vuokraviljelijöiden kohdalla tilanne oli, että 60 taloudesta pystyi maksamaan veronsa vain 12. Rautu oli läänitettynä jo vuonna 1618 Rodivan Popoffille ja Raudusta muodostettiin vuonna 1651 Örneholman vapaaherrakunta valtaneuvos Johan Adler Salviukselle ja läänitettyjen kylien joukossa olivat Haukkala ja Vehmainen. Vapaaherrakunnasta koottavat verot ja siihen liittyvät maksut sekä kuninkaan osuuden kymmenyksistä sai vapaaherra kantaa itselleen, mutta verojen ja maksujen lisäämiseen sekä muiden ylimääräisten rasitusten määräämisoikeutta hänellä ei ollut. Alueen verotuksesta 1600-luvulla on erinomainen selvitys Raudun historia - kirjassa. Vehmais-haukkalalaisten sukujen vaiheita 1600- ja 1700-luvuilla Raudun historiassa on ansiokkaasti selvitetty varhaista asutusta eri lähteiden perusteella ja selvitykset tähän on lainattu suoraan siitä kirjasta. Vehmaisten kylä on merkitty vuosina 1613 1614 kuuluvaksi Sakkolaan, mutta vuodesta 1615 se on palautettu Raudun yhteyteen. Vehmaisissa on vuonna 1613 kuusi taloa ja kylässä asuivat Antti Tähkäpää, Pärttyli Nypelö, Jons Tiainen, Jons Töllikkö, Matti Töllikkö ja Yrjö Töllikkö. Vuonna 1614 Vehmaisiin asettautuivat Matti Lieri, Pärttyli Melkko ja Kalina Madvejeff. Haukat tulivat 1617, Simo Immonen 1631, Heikki Himanen 1631, Reijo Kolsu 1631, Danila Ofanatsioff 1631, Pietari Oleksin 1631, Simo Sipinpoika 1631, Matti Sipinpoika 1631, Martti Tatti 1638, Olli Kannikka 1645, Mikko Simonpoika

21 Inkerin ja Käkisalmen läänin maakirja v. 1645 Käkisalmen eteläisen läänin tilikirja vuosilta 1591 1593

22 1646, Yrjö Matinpoika 1646, Yrjö Karjalainen 1746, Matti Neuvonen 1646, Heikki Tööpö, Lauri Hallikas 1646, Esko Knuutinpoika 1651, Nyrköt 1651, Karviset 1686, Pärttyli Vaske 1686, Meltoset 1686, Jäske Omossenpoika 1686, Inkiset 1686, Melaske Ivanoff 1686, Liikoset 1686, Yrjö Timitra 1686 ja Pönniöt 1686. Nämä henkilöt on merkitty kirjoihin, mutta toiset heistä olivat vain väliaikaisesti Vehmaisissa. Vuonna 1728 oli Vehmaisissa hovin lisäksi 12 taloa. Hovin kantatilan muodosti entinen Kannikan talo. Haukkalassa oli vuonna 1631 neljä taloa: Esko Nypelön, Olli Ristonpojan, Knuut Pietarinpojan ja Pitkän Simon. Jo vuonna 1638 oli Olli Ristonpoika lähtynyt kylästä ja Knuut Pietarinpoika ja Pitkä Simo olivat muuttaneet Tuuteriin. Esko Nypelö siirtyi ensin Potkelaan (1638) ja sieltä Vehmaisiin (1640). Vuonna 1645 oli koko kylä autioitunut. Yrjö Pelkonen otti vuorostaan talon haltuunsa Haukkalasta 1646 ja se näyttää olleen ainoa elinkelpoinen tila koko kylässä 1600 1700-lukujen vaihteessa. Isovihan jälkeen kylässä oli edelleen neljä taloa, mutta niistä olivat Erkki Kosken ja Pärttyli Tiaisen tilat autioina. Kylän kahdessa muussa talossa asuivat Heikki lisakinpoika Turkki ja Mikkeli Tahvonpoika Kopokki. Raudun venäläinen läänitysaika Maaliskuun 7. päivänä 1703 venäläiset tekivät ensimmäisen hävitysretken Rautuun ja sen naapuripitäjiin. Ihmiset olivat juuri kirkossa, kun vihollinen ilmaantui paikalle. Ihmisiä lyötiin kuoliaaksi, toiset otettiin vangiksi, omaisuus ryöstettiin ja talot poltettiin. Hyökkäysten pelosta ihmisten oli paettava kotoaan ja Raudun läänityksen vuokraaja väitti joulukuussa 1704, ettei siellä asunut yhtään ihmistä. Vuonna 1706 toistuivat hävitysretket itäiselle Kannakselle useaan otteeseen. Kun Viipuri ja Käkisalmi olivat joutuneet venäläisten käsiin vuonna 1710, päättyivät varsinaiset sotatoimet alueella. Eloonjääneet saattoivat palata piilopirteistään ja pakomatkoiltaan kotiin. Ensimmäiset lahjoitusmaat Pietari Suuri antoi Kannakselta jo sodan aikana vuonna 1710. Rautu läänitettiin 31.3.1714 kenraali Adam Weidelle. Alue käsitti Raudusta Vehmaisten ja Leinikylän hovit sekä 188 talonpoikaistaloa. Seuraavan kerran Rautu läänitettiin 5.1.1725 sotamarsalkka, ruhtinas Nikita Ivanovitsh Repninille ja seuraavana vuonna kreivi Anton Devierille. Kreivi menetti asemansa hovissa ja läänityksen sai adjutantti, kamariherra Stepan Lopuchi. 1740-luvun alussa Raudun lahjoitusmaa palautui kruunulle. Keisarinna Elisabet määräsi 24.12.1743 sen uudelleen suosioon päässeelle kreivi Devierille kaikkine niihin kuuluvine asukkaineen ja maineen.

Kreivi Devierin kuoltua perivät Raudun lahjoitusmaan hänen kolme poikaansa ja lahjoitusmaa jaettiin kolmeen osaan: Vehmaisten, Leinikylän ja Sumpulan lahjoitusmaahoveihin. Vehmainen pysyi kauimmin Devierin suvun hallussa. Alexander Devierille jääneeseen Vehmaisten lahjoitusmaahan kuului 64 taloa, 32 5/12 aateria. Siihen kuuluivat seuraavat kylät: Haukkala, Kelliö, Keripata, Kopola, Kärsälä, Liippua, Miettilänmäki, Nuijala, Paksupolvi (Variksela), Pienporkku, Potkela, Raasuli, Savikkola, Savola, Sunikkala, Suvenmäki, Vakkila ja Vehmainen. Alexander Devierin jälkeen lahjoitusmaa jakautui hänen pojilleen Nikolaille ja Ivanille. Käkisalmelainen kauppias Ivan Gavrilovitsh Lisitzin vuokrasi koko lahjoitusmaan vuonna 1796. Vuonna 1808 kenraaliluutnantti Alexander von Fockin puoliso Anna von Fock osti koko Vehmaisen lahjoitusmaahovin Nikolai ja Ivan Devieriltä. Anna von Fock myi hovista kyliä vuosina 1815 ja 1823 sekä myöhemmin Miettilän hovin alueen. Vehmaisten kantatilan sekä Haukkalan, Keripadan, Sunikkalan, Vakkilan, Varikselan ja Vehmaisten kylät peri äitinsä kuoltua Charlotta von Fock. Valtio lunasti Vehmaisten ja Miettilän lahjoitusmaat 1873. 23 Elämää lahjoitusmailla Lahjoitusmaaoloista on laajempi kertomus Entinen Rautu -kirjassa ja lahjoitusmaiden verotuksesta taas lisää Raudun historia -kirjassa. Hovin varjossa elämistä sävyttivät ihmissuhteet, mitkä vallitsivat lahjoitusmaiden omista-jien tai heidän edustajiensa sekä talonpoikien välillä. Piiska ja patukka kuuluivat varhaisempina vuosikymmeninä hovin moisniekkojen eli voutien käteen. Vehmaisten hovissa oli Paul Pipinen, Pipinäksi kutsuttu, 1800-luvun puolivälissä ja vähän myöhemmin Riski-niminen. Päivätöihin, ropottiin, niinkuin lahjoitusmailla sanottiin, oli mentävä silloin, kun vaadittiin. Pahinta oli, että hovin töissä oli oltava kiireisimpään työaikaan eli kesällä. Työpäivät olivat pitkiä, päivännoususta auringonlaskuun. Vehmaisten asukkaita verotusasiakirjoista 1740 1818 Raudun historia -kirja Talo numero 1 Vehmaisten hovi vuonna 1740. Hovin maalla oli asunut myös Matti Kiuru. Hovin torpparina asuivat vuonna 1750 Paavo Turkkinen, vuonna 1760 Pietari Paakkinen ja vuonna 1780 Pietari Heiskanen. Vuonna 1818 hovin omistaja kenraalin rouva Fock asui itse Pietarissa, mutta palveluskuntaa asui hovissa 23 henkeä ja kuvernementin sihteeri Andreas Ruin perheineen.

24 Talo numero 2 Pietari Pönniö vuonna 1740. Matti Hannunpoika Henttinen vuonna 1750. Pietari Pönniö ja Matti Korte vuonna 1760. Pietari Pönniö vuonna 1780. Vuonna 1818 talo oli jaettu kolmeen osaan: Samuli Korte, Simo Hämäläinen ja Aatami Rantalainen. Talo numero 3 Vuoden 1740 asujaa ei ole varmasti selvitetty. Vuonna 1750 isännäksi oli merkitty Pietari Tuomaanpoika Pönniö ja yhtiömieheksi lankonsa Martti. Vuonna 1760 talo on merkitty Savolaisen taloksi ja oli autiona eli asuttuna, mutta veronmaksukyvyttömänä. Vuonna 1780 talo oli merkitty Savolaisen vaimon nimiin ja edelleen autioksi. Vuonna 1818 talo oli jaettu kolmeen osaan: Antti Savolainen, Tuomas Henttinen ja Juhana Paukku. Vuonna 1824 isäntinä olivat Antti Savolainen, Tuomas Henttinen ja Tuomas Rastas. Talo numero 4 Vuonna 1740 Antti Asilainen ja läksiäimenä (talottomana) Savolainen, joka oli vuonna 1750 isäntänä. Vuonna 1760 Matti Henttinen, joka oli myös vuonna 1780 isäntänä yhdessä veljensä Simon kanssa. Vuonna 1818 talo oli autiona. Vuonna 1825 mainitaan olevan Tiaisen autio. Talo numero 5 Vuoden 1740 asujat ovat epäselviä. Vuonna 1750 asuivat taloa Antti Ahokas veljensä Paavon sekä Antti Asilainen yhdessä veljensä Paavon kanssa. Vuonna 1760 talon omistivat Antti Ahokkaan vaimo ja hänen poikansa Juhana, yhtiömiehiä olivat edelleen Asilaiset. Lisäksi torpparina oli tilalla Simo Pönniö. Vuonna 1780 tila oli jo jaettu isäntinään Paavo Asilainen ja Pietari Savolainen, Heikki Härkönen sekä hänen veljensä Pietari ja Martti ja vielä Tuomas Pyöttiö. Vuonna 1818 talo oli kahdeksassa osassa: Erkki Härkönen, Tuomas Kiesiläinen, varastonhoitajan leski Julia Liimatta, Tuomas Härkönen, Knuut Soikkeli, Matti Ukkonen, Mooses Albedin ja Risto Liira. Vuonna 1825 isäntinä olivat Erkki Härkönen, Tuomas Kiesiläinen, Pekka Peltonen, Juho Paukku, Knut Soikkeli, Matti Ukkonen, Mooses Albedin ja Risto Liira. Talo numero 6 Martti Näränen vuonna 1740, hänen vaimonsa ja poikansa Juhana vuonna 1750. Vuonna 1760 Juhana Näränen ja hänen veljensä Antti, yhtiömiehenä Mikkeli Junkanen. Vuonna 1780 Pietari Näränen ja hänen veljensä Risto sekä yhtiömiehenä Taavetti Roiha. Hovi viljeli tilaa vuonna 1818.

Talo numero 7 Eberhart Tähkäpää ehkä vuonna 1740. Vuonna 1750 Yrjö Tuomaanpoika Parikka yhtiömiehenään Martti Ukkonen. Samoin vuonna 1760 ja lisäksi mukana olivat Parikan veljet Tuomas ja Tahvo. Vuonna 1780 Erkki Ukkonen ja hänen veljensä Juhana (Soikkeli). Vuonna 1818 talossa oli kolme osuutta: Tuomas Ukkonen, Samuli Ukkonen ja Juhana Soikkeli. Vuonna 1825 talo oli kahdessa osassa Tuomas Ukkosen ja Juhana Soikkelin kesken. 25 Talo numero 8 Vuonna 1740 Heikki Hyvönen ja veljensä Tuomas. Vuonna 1750 Yrjö Soika, joka oli Heikki Hyvösen vaimon 2. mies ja Tuomas Tuomaanpoika Hyvönen. Vuonna 1760 Tuomas Hyvönen. Vuonna 1780 Tuomas Hyvösen vaimo ja pojat Matti ja Paavo. Vuonna 1818 Simo Hyvönen. Vuonna 1825 talossa olivat isäntinä Yrjö Nypelö ja Antti Hyvönen. Talo numero 9 Vuosina 1740 ja 1750 Olli Matinpoika Meltonen. Vuonna 1760 Pietari Anttonen ja hänen veljensä Antti sekä lankonsa Iisakki. Vuonna 1780 Juhana Sviili sekä yhtiömiehenä Olli Kurki. Vuonna 1818 talo oli kahdessa osassa: Aatami Loponen ja Pietari Nypelö, kuten myös vuonna 1825. Talo numero 10 Vuosina 1740 ja 1750 Pietari Kaljunen. Vuonna 1760 Pietari Kaljusen vaimo ja hänen veljensä Antti. Vuonna 1780 Antti Kaljunen yhtiömiehenään Pietari Kaljunen, joka oli merkitty isännäksi vuonna 1818 ja Juhana Kaljunen vuonna 1825. Talo numero 11 Vuonna 1740 Juhana Pekkinen ja Pietari Asilainen, joka oli isäntänä yksin vuonna 1750. Vuonna 1760 Maria Pylkkönen yhtiömiehenään Yrjö Anttosen vaimo. Vuonna 1780 Juhana Asilainen ja hänen veljensä Tahvo sekä yhtiömiehinään Pietari Selonen veljineen. Vuonna 1818 yhdessä talon 13 kanssa, kuten myös vuonna 1825. Talo numero 12 Vuoden 1740 asukkaista on epäselvyyttä. Vuosina 1750 ja 1760 Lauri Pönniö, Vuonna 1780 Antti Pönniö ja hänen veljensä Matti. Vuonna 1818 talo oli jaettu kahteen osaan: Matti Pönniö ja Pietari Kyyrä, kuten myös vuonna 1825.

26 Talo numero 13 Vuonna 1740 Erkki Pulakka ja hänen poikansa Mikkeli. Vuonna 1750 Jaakko Pyöttiö ja hänen veljensä Pietari. Vuonna 1760 Jaakko, Pietari, Matti ja Paavo Pyöttiö. Vuonna 1780 Paavo Pyöttiö. Talot 11 ja 13 Vuonna 1818 talot olivat jaettu viiteen osaan: Antti Pekki, Pietari Selonen, leski Eeva Turkkinen, Mikkeli Hämäläinen ja Mikkeli Kuoppa. Vuonna 1825 Aatami Pekki, Pietari Selonen, Juhana Ossi, Mikkeli Hämäläinen, Mikkeli Kuoppa ja Matti Koukonen. Haukkalan asukkaita verotusasiakirjoissa 1740 1818 Raudun historia -kirja Talo numero 1 Iisakki Turkki vuosina 1740 ja 1750. Vuonna 1760 Heikki Iisakinpoika Turkki, jonka vaimo ja poika vuonna 1780. Vuonna 1818 tila oli otettu hovin viljelykseen. Talo numero 2 Mikko Kopokki vuonna 1740. Antti Sipinpoika Skinnari vuonna 1750 ja vuonna 1760 tila oli autio. Vuonna 1780 Matti Paukku yhtiömiehenään Juhana Kukko. Vuonna 1818 tila oli kolmessa osassa: Juhana Paukku, Risto Kukko ja Matti Kiesiläinen, kuten myös vuonna 1825. Talo numero 3 Vuosina 1740 ja 1750 Lauri Antinpoika Kontinen. Vuonna 1760 Jooseppi Kontia. Vuonna 1780 Heikki Viskari. Vuonna 1818 Risto Liira, samoin vuonna 1825. Talo numero 4 Vuonna 1740 viljeli taloa Abraham Tukia Leinikylästä ja vuonna 1760 talon nro 3 isäntä Jooseppi Kontia. Vuonna 1780 Juhana Anttonen ja vuonna 1818 Antti Anttonen. Vuonna 1825 isäntinä olivat Antti Onttonen ja leski Anna Hokkanen. Henkikirjan kirjurilla Anttoset ja Onttoset, vaikka Onttoset lienee oikea tulkinta.

Viipurin läänin verollepanokartat 1775 Internetissä kartat löytyvät osoitteista: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1889397 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1889418 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1910709 http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1910711 27 Haukkala Haukkalan selvitysosio Vehmainen Vehmainen Vehmaisista puuttuu selvitysosio. Isännät ja suvut vaihtuivat kylissämme aika usein. Monta kertaa oli kuitenkin kysymys naimakauppojen mukana tulleista uusista suvuista. Vuoden 1826 lahjoitusmaa-asetuksen jälkeen alettiin talonpojilta vaatia uusia vuokrasopimuksia. Mikäli he eivät suostuneet, oli seurauksena häätö. Vehmaisten hovissa karkoitettiin kotoaan mm. Paukkuset ja Soikkelit. Haukkalasta kotoisin oleva Pekko Kukko lauloi häädöistä: Tuli huuhka meidän hoviin, muilta mailta muukalainen, otti kanssansa kasakat, kulki Vehmaisten kylähän. Soikkeli ol sopiva talo, siellä viljoja visusti. Maiot maahan kaaettihin, viljat viereen viskattihin. Sai myös osansa isäntä pilkistä ja piikkilöistä. Sitten hamus Haukkalahan, ajoi Paukkusen pakkasehen, Kukon Riston kulkemahan. Sieltä kiers Kerpattohon, miehen Mikkeli nimisen pani rautoihin, pakana, laittoi vielä Viipurihin. Sellainen oli Sentsikoffi. Sakkolan ja Raudun lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkillä Sakkolan Hovinkylässä v. 2013 Eeva Malkamäki ja Soini Hartikainen

28 Vehmaisten asutusta v. 1775 Esko Simosen mukaan. Karttapohjana on 1930-luvun kartta

29 Haukkalan asutusta v. 1776 Esko Simosen mukaan

30 Rautulaisten lehdestä 6/1986 s. 3 Vanhaa Rautua osa 14.

Lahjoitusmaiden lunastaminen Kun Suomen valtiopäivät vuonna 1863 yli puolen vuosisadan tauon jälkeen kutsuttiin koolle, otettiin siellä esiin Karjalan lahjoitusmaatalonpoikien asia. Silloin heräsi ajatus lahjoitusmaiden lunastamisesta valtion välityksellä ja niiden myymisestä talonpojille perintötiloiksi. Ratkaisu siirtyi seuraaville valtiopäiville vuonna 1867 ja senkin jälkeen käytännölliset järjestelyt vaativat oman aikansa. Raudun lahjoitusmaa lunastettiin vuosina 1873 1880. Vehmaisten lahjoitusmaakauppa tehtiin 14.5.1873, jolloin eversti Alexander Shepeleff myi 27 1/8 verotaloa ja 14 133/192 manttaalia käsittävän lahjoitusmaan 139.518 markasta ja 77 pennistä. Lunastamisen aikoihin oli Vehmaisten hovin alueella 493 henkeä. Raudussa ensimmäisinä perintökirjan maihinsa saivat Vehmaisten talonpojat. Heidän perintökirjansa on päivätty 11.5.1880 ja heidän tuli suorittaa tilojensa lunastushinta vuosina 1880 1918. Kalleimmaksi kohosivat lunastushinnat Vehmaisten lahjoitusmailla, kun täyden manttaalin hinnaksi tuli 47.259 markkaa. Korkein lunastushinta oli Vehmaisten kylä talosta nro 3 eli 6.143,77 markkaa. Keskimääräinen lunastushinta oli Raudussa 2.140 markkaa. Suomen suurruhtinaskunnan puuttuminen asioihin merkitsi noin puolentoista vuosisataa kestäneen lahjoitusmaakauden päättymistä. Oikeus koitti lahjoitusmaatalonpojille, mutta heidän oli lunastettava itselleen tilat, joita he ja heidän esivanhempansa olivat sukupolvesta sukupolveen viljelleet ominaan. 31 Vehmaisten lahjoitusmaalla toukokuun 11. päivänä 1880 jaetut perintökirjat Vehmaisten hovilla oli tähän aikaan lahjoitusmaita kaikkiaan kuudessa kylässä eli Haukkalassa, Keripadassa, Varikselassa, Sunikkalassa, Vakkilassa ja Vehmaisissa. Taloja oli alueella 28, mutta suurin osa niistä oli jakautunut jo tällöin pienimpiin osuuksiin. Haukkala Talo numero 1 osuus 1/2 Mikkeli ja Jopi Paavonp. Kiesiläinen Talo numero 2 osuus 1/2 Matti ja Juho Tahvonp. Paukkunen sekä Simo ja Abraham Antinp. Nuora Talo numero 2 osuus 1/2 Juho Pietarinp. Kukko Talo numero 3 kokonaan Matti, Antti, Juho ja Simo Ristonp. Liira Talo numero 4 kokonaan Antti Matinp. Liira ja Juho Martinp. Kiiski

32 Vehmainen (Talo numero 1 Hovi) Talo numero 2 osuus 1/3 Mikkeli Samulinp. Korte Talo numero 2 osuus 1/3 Matti Mikkelinp. Paakkinen Talo numero 2 osuus 1/3 Mikkeli Heikinp. Honkanen Talo numero 3 kokonaan leski Katri Matint. (Kiuru) ja hänen poikansa Antti Matinp. Henttinen Talo numero 4 kokonaan siltavouti Vilhelm Blom ja jahtivouti Johan Blom (veljekset asuivat Vehmainen 8 ja aiemman rippikirjan mukaan kreikkalaiset viljelivät tätä taloa) Talo numero 5 osuus 2/15 Juho Tahvonp. Äikäs (asui aiemmin Vehmainen 12) Talo numero 5 osuus 2/15 leski Anna Juhont. Loponen (aiemmin Vehmainen 9, Pekkasen leski, vihitty 2. avioon vuonna 1879 Paavo Paksun kanssa) Talo numero 5 osuus 2/15 Juho Matinp. Härkönen Talo numero 5 osuus 1/5 Salomon Paavonp. Loponen Talo numero 5 osuus 2/15 Mikkeli Tuomaanp. Kiesiläinen Talo numero 5 osuus 2/15 Kaapre Martinp. Pulakka Talo numero 5 osuus 2/15 Tuomas Pärttylinp. Loponen (Talo numero 6 Hovi) Talo numero 7 osuus 1/3 Tuomas Abrahaminp. Leppänen Talo numero 7 osuus 1/3 Martti Heikinp. Soikkeli Talo numero 7 osuus 1/3 Juho Matinp. Soikkeli Talo numero 8 osuus 1/3 Antti Yrjönp. ja Yrjö Heikinp. Nypelö Talo numero 8 osuus 1/3 leski Anna Antint. (Korte) ja hänen poikansa Antti Taavetinp. Hyvönen sekä veljensä Matti ja Simo Antinp. Korte Talo numero 8 osuus 1/3 Antti Topinp. Pekkanen Talo numero 9 osuus 1/2 leski Aune Juhont. (Hannukainen) Loponen ja Aatami Heikinp. Turkkinen Talo numero 9 osuus 1/2 leski Vappo Matint. (Siitonen) Naappi ja vävy Knut Kaaprenp. Leppänen Talo numero 10 osuus 1/2 Aleksanteri Pietarinp. Suikkanen Talo numero 10 osuus 1/2 Taavetti ja Matti Tuomaanp. Honkanen

33 Talo numero 11 osuus 1/2 Tahvo Heikinp. Honkanen Talo numero 11 osuus 1/2 Matti Martinp. Pulakka Talo numero 12 osuus 1/2 Matti Taavetinp. (Tanelinp.) Heikkonen Talo numero 12 osuus 1/2 lautamies Kustaa Juhonp. Mentu Talo numero 13 osuus 1/4 Aatami Heikinp. Turkkinen Talo numero 13 osuus 1/4 Juho Salomoninp. Naskali Talo numero 13 osuus 1/4 siltavouti Vilhelm Blom ja jahtivouti Johan Blom Talo numero 13 osuus 1/4 Aatami Erkinpoika (Eriksson) Talo numero 14 perustettiin myöhemmin. Lahjoitusmaiden lunastukseen liittyviä asiakirjoja

34 Passia tarvittiin jo ennen vanhaan Koska Rautu oli rajapitäjä Karjalan kannaksella ja väkeä liikkui paljon Inkerinmaalla sekä Pietarissa, tarvittiin passi, että valtiovalta pystyisi valvomaan pitempiaikaisia oleskeluja Venäjällä. Suomen passiviraston arkistosta voi löytää sukulaisiaan. Tästä esimerkkinä on Samuli Aapronpoika Loponen, joka tosin oli vilkasliikkeisenä ollut Lempaalassa ilman lupaakin. Samuli oli syntynyt Kaskaalassa, mutta jäänyt orvoksi jo varhaisessa vaiheessa. Tällaiset lapset joutuivat useasti pikkurengeiksi toisiin taloihin ja Samuli oli ripille pääsyn aikaan enonsa taloudessa ja perheessä sisarenpoikana. Samuli oli Lempaalassa antanut jo poikasena avioliittolupauksen itseään vanhemmalle Helena Kääriäiselle, Helena synnytti tyttären 1847, mutta avioliitto solmittiin vasta 1854. Vuonna 1848 myös Aune Honkanen synnytti tyttären Samulille Raudun Kuninkaan-selällä. Vuonna 1855 Samuli muutti Helena Kääriäisen kanssa Vehmaisten kylään, josta saivat passin Venäjälle vuonna 1856 oleskellakseen Lempaalassa. Vuonna 1864 Samuli kuolee Lempaalassa, mutta perheen passi on merkitty passiluetteloon ainakin vielä 1870. Helena Kääriäinen poistuu Raudun seurakunnan asiakirjoista ja Vehmaisten kylästä 1899. Näyte Raudun seurakunnan rippikirjasta

35 Passiluettelosta näyte. Suomen passiviraston arkisto Pitäjänkirja Bab:3 (1848 1869) aukeama 351 Vaikka Suomi itsenäistyi, piti kansalaisilla olla edelleen passi. Tästä alla näyte. Sota-aikana valvottiin väestön liikkumista ja kaikille yritettiin järjestää henkilötodistus.

36 Kansanedustaja Aapo Nuora Käkisalmen sanomat 28.1.1910