Miska Eilola JÄTINKIRKKOJEN ARVOITUS Jätinkirkot ovat Suomen suurimpia esihistoriallisia rakennelmia. Ne ovat kivistä kyhättyjä, suorakaiteen tai soikion muotoisia kehävalleja, jotka ovat syntyneet muinaisten rantavoimien seurauksena, ja joita kivikauden ihmiset ovat muokanneet omiin tarpeisiinsa sopiviksi. Jätinkirkkoja tunnetaan noin 40. Niitä esiintyy vain Pohjanlahden Suomen puoleisella rannikolla. Kuva Jari Okkonen. Raahessa jätinkirkkoja on peräti kahdeksan kappaleen keskittymä: Kastellin, Pikkuliekokankaan, Kehäkankaan, Pirttivaaran, Pirttihaudankankaan, Kettukankaan, Kiviojankankaan sekä Jylhänharjun eli Pikku Jakenaron jätinkirkot. Jätinkirkkojen käyttötarkoitusta ei ole saatu varmasti selvitettyä. Tutkijat ovat vuosikymmenten varrella arvelleet niiden Suurin osa Pohjois-Pohjanmaan jätinkirkoista sijaitsee noin 10-40 kilometrin etäisyydellä nykyisestä merenrannasta, ja ne ajoittuvat enimmäkseen vuosisatoihin 3500-2000 ekr. Jätinkirkkokulttuuri taantui ja jätinkirkot jäivät pois käytöstä noin 1500 ekr. olleen esimerkiksi poronlypsyaitauksia, viimeisten pakanain kokouspaikkoja tai kalmistoja.
Todennäköisesti jätinkirkot liittyivät kuitenkin hylkeenpyyntiin, joka oli kivikautisella Pohjanlahden rannikolla yksi tärkeimmistä toimeentulon lähteistä. Jätinkirkot toimivat luultavasti pyynnin tukikohtina sekä saaliin käsittely- ja varastointipaikkoina. On myös mahdollista, että jätinkirkoilla oli kivikauden ihmisille jokin symbolinen merkitys esimerkiksi reviirimerkkeinä tai kulttipaikkoina. Jätinkirkon rakentaminen oli yhteisölle suuri voimainponnistus, joka vaati yhteistyötä ja organisointikykyä. Kuvassa Kastellin jätinkirkko. Pohjanmaan rannikkoalueella asui jätinkirkkojen aikakaudella aiempaa enemmän ihmisiä. Enää ei liikuttu paikasta toiseen vuodenkierron myötä, vaan asetuttiin samoille sijoille asumaan koko vuodeksi. Toimeentulo sitoutui merenrannan resursseihin. Talouden erikoistumisen myötä ihmiset tulivat myös riippuvaisiksi pyynnin ja varastoimisen kannalta tärkeistä paikoista. Niinpä yhteisön kannatti käyttää aikaa myös jätinkirkkojen kaltaisten suurten rakennushankkeiden toteuttamiseen. Jätinkirkkojen läheisyydessä on usein samaan aikaan käytössä olleita kiviröykkiöitä sekä asuinpainanteita. Kastellin ja Kettukankaan jätinkirkkojen yhteydestä on löydetty myös kymmenittäin palokivikumpuja, jotka liittynevät hylkeenrasvan jalostamiseen traaniöljyksi.
KASTELLIN JÄTINKIRKKO Kastellin jätinkirkko tai linnanraunio on yksi suurimmista tunnetuista jätinkirkoista. Se on noin 58 metrin pituinen ja kulmistaan pyöristyneen suorakulmion muotoinen. Leveyttä kivikehällä on noin 36 metriä. Vallit ovat huomattavan leveät ja kohoavat paikoin lähes puolentoista metrin korkuisiksi. Vallin jokaisella sivulla on painaumia, jotka on tulkittu porttiaukoiksi. Jätinkirkon läheisyydessä on lisäksi reilut 20 kiviröykkiötä, useita kymmeniä palokivikumpuja sekä muutama asuinpainanne. Kookas Kastellin jätinkirkko erottuu maastosta selvästi. Tutkimuksia jo 1800-luvulla Kastellin valtavan suuri kivikautinen rakennelma on kiehtonut niin kansan kuin tutkijoidenkin mieliä jo vuosisatoja.
Varhaisimman dokumentoidun tutkimuksen suoritti 1860-luvulla J. W. Calamnius, joka kaivautti kaksi röykkiötä Kastellin linnan läheisyydessä. siis tulosta sekä luonnon että ihmisen toiminnasta. J. W. Calamniuksen piirros Kastellin jätinkirkosta. (j. W. Calamnius: Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä, Suomi II:7. 1868.) Calamnius ei löytänyt mitään merkittävää, mutta päätteli röykkiöiden liittyvän linnaan ja lappalaisiin. Hän mainitsee myös, että raahelaiset tohtori C. R. Ehrström (museon perustaja!) ja postimestari Wallenius olisivat kaivaneet Kastellissa vuosina 1854-55. Ensimmäisen tieteellisen kaivauksen suorittivat valtakunnallisesti tunnustetut tiedemiehet Julius Ailio ja Sakari Pälsi vuonna 1920. Kaivauksen löydöt ovat esillä vitriinissä. Varsinaisia asumisen merkkejä, kuten liesikiveyksiä kaksikko ei havainnut. Ailio arveli, että kivikehä oli luonnon muovaama rantavalli, jota ihmiset sittemmin alkoivat käyttää hyväkseen. Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin eri mieltä, sillä kivikehän päällä kiertää vallimainen rakenne, jossa on nähtävissä selvät ihmisen työn jäljet. Jätinkirkko on Ailion ja Pälsin kartta Kastellista vuodelta 1920. (Julius Ailio: Ovatko Pohjanmaan jättiläislinnat muinaisjäännöksiä?, Suomen museo 1922) Tuoreimmissa tutkimuksissa on tarkasteltu alueen muita muinaisjäännöstyyppejä, kuten palokivikumpuja ja asuinpainanteita. Jätinkirkon lähellä sijaitsevasta asuinpainanteesta löydettiin pala asbestisekoitteista keramiikkaa. Tutkimuksissa on todettu selvät merkit pitkäaikaisesta asumisesta jätinkirkon välittömässä läheisyydessä.
PIKKULIEKOKANKAAN JÄTINKIRKKO Jätinkirkkojen arvoituksen selvittämiseksi Oulun yliopistossa perustettiin 1970-luvun lopulla jätinkirkkoprojekti. Projektin puitteissa tehtiin tähän mennessä laajin jätinkirkon kaivaustutkimus Pattijoen Pikkuliekokankaalla. Noin 18 x 13 metrin kokoisen kehävallin sisäpuoleinen ala tutkittiin kokonaan, samoin tutkittiin suuri alue myös vallikehän ulkopuolelta. Lisäksi kaivettiin kaksi kiviröykkiötä ja osa yhdestä suuremmasta röykkiöstä. Maaperästä ei tavattu pitempiaikaiseen asumiseen viittaavia merkkejä, mutta todisteita ihmisen oleskelusta alueella kuitenkin löytyi. Maa oli likaantunut noesta ja hiilestä tulenpidon seurauksena, ja kaivauslöydöt jätinkirkosta, sen ympäriltä ja röykkiöistä puhuvat omaa selvää kieltään ihmisen läsnäolosta. Kivikautista materiaalia löytyi kaikilta kaivetuilta alueilta: kvartsi- ja kvartsiittiiskosten lisäksi kvartsi- ja liuske-esineitä ja niiden katkelmia sekä pari palaa piitä. Tyytyväiset kaivajat Pikkuliekokankaan jätinkirkon tantereella pintamaan poiston jälkeen. Kuva Oulun yliopisto/arkeologian laboratorio. Merkittävimpiä löytöjä olivat kuitenkin saviastian palaset, jotka ovat yhä ainoat jätinkirkon sisäpuolelta tehdyt keramiikkalöydöt.
Koristelemattomat keramiikansirpaleet löytyivät läheltä yhtä jätinkirkon porttiaukoista. Kaikki seitsemän löytynyttä palaa kuulunevat samaan kookkaaseen astiaan, jonka suun halkaisijan on arvioitu olleen noin 45-50 cm. Saveen on lisätty sekoitteeksi asbestikuituja lujuutta antamaan. Kiintoisimmat ovat kaksi yhteensopivaa palaa, joiden reunalista on taivutettu sisäänpäin 90 asteen kulmassa. Nämä palat osoittavat astian kuuluvan ns. Pöljän tyypin keramiikkaryhmään, jota on käytetty kivikauden loppupuolella (3100-2000 ekr.) Itä- ja Pohjois-Suomessa. Pikkuliekokankaan löytöjä. Ylempänä vihreästä sädekiviliuskeesta hiottu pienoistaltta, alempana reunapaloja keramiikka-astiasta. Pikkuliekokankaalta löydettiin ensimmäistä kertaa jätinkirkosta keramiikkaa. Saviastia oli rikkoutunut jätinkirkon porttiaukon kohdalle. Astianpalat ovat ns. Pöljän keramiikkaa. Kuva Oulun yliopisto/arkeologian laboratorio.
PIKKU JAKENARON JA PIRTTIHAUDANKANKAAN JÄTINKIRKOT Raahen museossakin innostuttiin 1980- luvun puolivälissä Aulis Forssin johdolla tutkimaan kotikulmiemme jätinkirkkoja. Ensimmäiseksi tutkimuskohteeksi valittiin Pikku Jakenaron jätinkirkko Mattilanperän Jylhänharjulla. Sen melko pieni (n. 33 x 16 m) ja loiva kehävalli kohoaa 30-80 cm kehän keskustasannetta korkeammalle. Kaivauksissa vuonna 1986 vallikehän sisäpuolinen alue tutkittiin lähes kokonaan. Kesällä 1987 jatkettiin jätinkirkkotutkimuksia Piehingissä Pirttihaudankankaalla. Laajaan Laivakankaaseen liittyvä Pirttihaudankangas sijaitsee Laivakankaan kullanetsintätöiden yhteydessä syntyneiden louhosten lähellä. Pirttihaudankankaan jätinkirkko on muodoltaan harvinaisempi ovaali eikä tavallisempi suorakulmio, ja siinä voidaan erottaa sekä sisä- että ulkovalli. Molemmissa kaivauksissa löydettiin runsain mitoin kvartsi-iskoksia sekä muutamia liuske-esineiden kappaleita ja joitakin kvartsiesineitä. Kaivaukset eivät tuoneet lisävaloa jätinkirkkojen arvoitukseen, vaan lähinnä vahvistivat niiden olleen lyhytaikaisia oleskelupaikkoja. Molempien jätinkirkkojen läheltä tunnetaan myös röykkiöitä ja asuinpaikkavalleja kivikauden loppupuolelta, joten jätinkirkkojen rakentajat lienevät asustelleet lähistöllä. Pirttihaudankankaan jätinkirkon valli on varsin loiva ja matala, vain noin puolisen metriä, mutta kooltaan se on yksi suurimmista tunnetuista jätinkirkoista (50 x 35 m)