1 SAKARI SIPPOLAN JATKOSOTA Sakari Sippola (s.1925) oli 16-vuotias jatkosodan alkaessa. Kesällä 1941 hän lähti vapaaehtoisena jatkosotaan ja sijoitettiin kenttävartioon Vienan Karjalaan. Asemasodan aikana hän oli välillä koulussa Kauhavalla ja työkomennuksella Rovaniemellä. Keväällä 1943 Sippola astui varsinaiseen sotapalvelukseen. Kesällä 1944 hän osallistui muun muassa kiivaisiin Talin ja Vuosalmen taisteluihin, joissa haavoittui. Sodan jälkeen Sakari Sippola suoritti koulunsa loppuun Valtion sisäoppilaitoksessa Niinisalossa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1946 hän opiskeli juristiksi junanlähettäjän työn ohella. Eläkkeelle Sippola jäi vuonna 1995 Korkeimman hallinto-oikeuden hallintoneuvoksena. Suomen Lakimiesliitossa Sippola on toiminut lukuisissa luottamustehtävissä muun muassa Liiton puheenjohtajana 1989-1994. Nykyisin Sippola on Lakimiesliiton senioritoimikunnan puheenjohtaja. Sakari Sippola on Lakimiesuutisten pyynnöstä muistellut jatkosotaa omakohtaisten kokemustensa kautta. KOHTI JATKOSOTAA Tilanne Talvisodan jälkeen Suomi oli koko kansakunnan ponnisteluin yhtenäisenä Talvisodan aikana torjunut Neuvostoliiton hyökkäyksen maahamme. Sota päättyi kuitenkin mielestämme katkeraan, epäreiluun Moskovan rauhaan. Menetettiin Karjala, alueita Sallasta, Kuusamosta ja Hangon vuokra-alueen. Lähes puoli miljoonaa kansalaistamme joutui siirtymään kotiseuduiltaan pienentyneen Tynkä-Suomen alueelle. Tämä herätti maassamme tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Pian ilmeni Neuvostoliiton taholta erilaisia painostustoimenpiteitä, vaatimuksia, jopa uhkauksia. Tämä puolestaan aiheutti pelkoa, suuttumusta ja epävarmuutta. Pelättiin Neuvostoliiton uutta hyökkäystä. Toisaalta myös Suomi valmistautui pahimman varalta. Heti Talvisodan jälkeen aloitettiin koko itärajan linnoittaminen. Haluttiin rakentaa kestävä, hyvin varustettu Salpalinja (Suomen salpa) Suomenlahdesta Jäämerelle, pituudeltaan yli 1000 km. Kaikkiaan työmaalla, jota kutsuttiin Suomen suurimmaksi työmaaksi, oli jopa 30.000 miestä töissä. Siellä oli myös noin 2000 lottaa huoltotehtävissä. Talvisodan jälkeiset epävarmat ajat tuntuivat myös kotiseudullani Kauhavalla ja omassakin perheessä. Veljeni, joka oli ollut Talvisodassa Taipaleenjoen taisteluissa ja oli kesällä 1940 Kerimäellä asevelvollisena edelleen sotapalveluksessa, kertoi, että juhannuksen aikaan hälytettiin joukot juoksuhautoihin täydessä rintamavarustuksessa ja täydessä aseistuksessa mahdollista hyökkäystä
2 torjumaan. Hänet vapautettiin palveluksesta heinäkuun lopussa 40 ja kutsuttiin uudelleen palvelukseen 11 kuukautta myöhemmin jatkosodan alkaessa kesäkuussa 1941. Siinä välissä hän tuli ylioppilaaksi. Tätä uutta reissua hänellä kesti sitten marraskuun puoliviiliin 1944. Sellaista oli nuorenmiehen elämä silloin. Epävarmoista ajoista huolimatta ryhdyttiin nopeasti järjestämään elämää mahdollisimman normaaleihin uomiin. Siirtoväelle järjestettiin asuntoja ja työtä sekä kouluja avattiin. Kyläraitille Kauhavallakin ilmestyi uuden näköisiä, eri tavoin pukeutuneita ihmisiä. He puhuivat aivan eri murretta, jota oli joskus suorastaan vaikea ymmärtää. Heitä kutsuttiin yleisnimellä "evakko". Heitä tuli luonnollisesti myös kouluihin ja myös meidän luokalle. He olivat mukavia ja sopeutuivat joukkoon varsin nopeasti. Tietysti vähän ihmettelimme heidän puhetapaansa ja jopa puheliaisuuttaan. Mitään kiusaamista ei kuitenkaan esiintynyt. Koulua ja ampumaharjoituksia Olin aktiivisesti mukana partiotoiminnassa. Meitä partiolaisia käytettiin Talvisodassa väestönsuojelutehtävissä. Me nuoremmat olimme lähetteinä, vartioimme rautatiesiltaa sekä pimennyskäskyn noudattamista. Sain jopa Talvisodan muistomitalin. Me 15-vuotiaat pojat liityimme heti Talvisodan päätyttyä suojeluskuntaan, vaikka oikeastaan järjestön sääntöjen mukaan ikärajana oli 16 vuotta, mutta paikallispäällikkö oli kohdallamme joustava. Saimme suojeluskunnan vihertävän sotilaspuvun ja myös kiväärin kotiimme. Koulutusta järjestettiin viikonloppuisin ja muina vapaa-aikoina: marssiharjoituksia, kiväärin käsittelyä ja aseiden ominaisuuksien opettelua. Harjoituksia oli usein myös lauantaisin koulutyön jälkeen. Silloin me olimme jo iltapäivän tuntien aikana sotilaspuvussa ja ase luokan nurkassa. Tuntien loputtua oli harjoitukset ja usein mentiin ampumaradalle Tornimäkeen, johon koululta oli matkaa runsaan kilometrin verran. Joskus rehtorimme, johtajatar Anna Väyrynen hermostui meidän metelöintiimme haukkuen meitä "senkin santarmeiksi" niin isänmaallinen henkilö kuin olikin. Partiossakin edelleen toimimme. Partiolippukunnallamme "Lakeuden haukat" oli oma kokoontumispaikka "Kolo", joka oli aikaisemmin ollut leipomona. Se oli tilava, lämmin ja siisti. Kokoonnuimme siellä verrattain usein opettelemassa erilaisia partiotaitoja. Teimme sekä talvella että kesällä metsäretkiä, opettelimme suunnistamista, nuotion tekoa ja muita metsässä tarvittavia taitoja. Ne olivat, varsinkin syyspimeällä suosittuja ja kiinnostavia. Erityisesti on jäänyt mieleen syyslatoleiri. Koko yö touhuttiin ja ladossa levättiin. Jännittävää. Vähitellen partiotoiminta hiipui ja suojeluskuntatoiminta vei voiton miehisempänä, paremmin organisoituna ja sotilaallisempana. Koulunkäynti puolestaan oli loppunut Talvisodan alettua ja se pääsi alkamaan vasta elokuussa 1940. Tänä pitkänä loma-aikana meillä oli mahdollisuus harrastaa kaikkea kiinnostavaa: urheilua, lukemista ja pelaamista sekä edellä mainittuja järjestötehtäviä. Valitettavan vähän harrastimme kouluasioiden kertaamista. Ilmapiiri kiristyy Tänä "välirauhaksi" kutsuttuna aikana ilmapiiri kiristyi kiristymistään. Kaikkialla keskusteltiin puna-armeija mahdollisesta uudesta hyökkäyksestä kimppuumme. Varsinkin sen jälkeen, kun Neuvostoliitto kesä-heinäkuussa 1940 miehitti - yhden kerrallaan - Baltian maat Liettuan, Latvian ja
3 Viron. Henkeä pidätellen odoteltiin koska Neuvostoliitto esittää uhkavaatimuksen Suomelle. Kaikenlaisia huhuja liikkui, mm. Petsamon nikkelikaivosten luovuttamisesta ym. Tällainen jännitys merkitsi sitä, että me suojeluskuntalaiset osallistuimme entistä innostuneempana ja motivoituneempana harjoituksiin. Minulla on tallella Kauhava lehden lehtileikkeitä, joissa kerrotaan suojeluskunnan ampumakilpailuista aivan viikoittain. Kilpailu tapahtui eri luokissa ja meillä koulun suojeluskuntaisilla oli oma luokka. Saatiin aika hyviä osumia sotilaskiväärillä 300 metrin etäisyydeltä. Syyskesällä 1940 suojeluskuntapiirin päällikkö, eversti Matti Laurila suoritti Kauhavan suojeluskunnan tarkastuksen. Sain myös esitellä hänelle kiväärini. Hän katsoi, oliko kiväärini lukko ja piippu puhdas ja kiiltävä. Hän kiitti, että ase on hyvässä kunnossa. Tilanne oli juhlallinen ja jännittävä - pidettiinhän Pohjanmaalla Laurilaa Taipaleen taistelujen suurena sankarina. Syksyllä 1940 tunnelmat Suomessa kiristyivät edelleen. Tiedettiin, että Neuvostoliiton ulkoministeri Molotov oli Berliinissä neuvottelemassa mm. Suomen kohtalosta. Uutisia neuvotteluista ei juurikaan tihkunut. Huhuja liikkui sitäkin enemmän. Tuli myös tietoja, että suomalaiset sotilashenkilöt olisivat olleet neuvottelukosketuksessa saksalaisten upseerien kanssa. Pian myös Pojanmaan radalla kulki junia matkalla pohjoiseen täynnä saksalaisia sotilaita kuulemma kauttakulkumatkalla Norjaan aivan samoin kuin vastaavia kuljetuksia tapahtui Ruotsissa. Venäläisiä sotilaita ja myös siviilejä kuljetettiin rautateitse Hangon vuokra-alueelle. Melko ihmeellistä, vai mitä. Joskus puhuimme asemalle pysähtyneen junan saksalaissotilaiden kanssa vaatimattomalla kielitaidollamme. Saimme myös kuulla, että saksalaisia sotilaita oli majoittunut Pohjois-Suomeen ja moniin rannikkokaupunkeihin mm. Vaasaan, Ouluun ja Rovaniemelle oli perustettu tukikohtia. Koulutyössä edettiin reippaasti. Elokuussa alkanut työ jatkui syyskuun loppuun, jolloin kaikki oppilaat siirrettiin seuraavalle luokalle, jossa työt aloitettiin viikon loman jälkeen lokakuussa. Koulutyöhön tuli eräitä sotilaallisia piirteitä. Harrastettiin hiihtoa, marssia ja suunnistuksen opettelua. Ymmärsimme, että mahdollisessa tulevassa sodassa tarvittaisiin voimaa ja kestävyyttä. Ilmapiiri oli kuitenkin jonkin verran lientymässä. Suojeluskuntatoiminta luonnollisesti jatkui vähintäänkin entisellä intenssiteetillä. Koulunkäynti jatkui toukokuuhun 1941 asti. Kaikkien oli mentävä töihin kesäksi maatalous tai muihin hommiin. Itse menin Osuuskaupan omistamalle Kallion sahalle joidenkin kavereiden kanssa. Työt päättyivät yhtäkkiä kesäkuun puolivälissä, kun miehet kutsuttiin taas sotapalvelukseen. JATKOSOTA ALKAA Nuoret suojeluskuntalaiset kiireisinä Jatkosota alkoi kun Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat 25.6.1941 Helsinkiä, Turkua ja Porvoota sekä tusinaa muuta paikkakuntaa. Me nuoret suojeluskuntalaiset olimme suojeluskunnan toimistossa päivystämässä päivin, illoin ja viikonloppuisin. Otimme vastaan puheluja ja kysymyksiä Seinäjoelta piiristä ja kansalaisilta. Olimme kuorma-auton apumiehiä ajamassa varusteita ja aseita eri puolille kätketyistä varastoista. Ihailimme hyvin järjestettyjä piilopaikkoja ja kaiken sujumista hienosti organisoituna.
4 Juuri samana päivänä, kun liikekannallepano toteutettiin, meillä kauhavalaisilla nuorilla piti olla pesäpallo-ottelu naapurikunnan nuoria vastaan heidän kotikentällään, mutta se jouduttiin luonnollisesti peruuttamaan. Meillehän kyllä riitti hommia erilaisissa lähetti, avustus ym. tehtävissä ja myös vartiointi- ja päivystystöissä. Elokuun ajan kävimme aamupäivät nuorien naismaisterien pitämillä saksan kielen ehtolaiskursseilla. Siellä oli koko joukko luokkamme poikia ja pari tyttöäkin. Illat olimme edelleen suojeluskunnan työtehtävissä. Heinä- ja elokuussa rupesi rintamalta tulemaan myös ikäviä uutisia. Kursseilta tullessamme tähyilimme talojen pihoihin ja niissä olevia lipputankoja. Tarkkailimme, mihin kotiin oli tullut suru-uutinen ja merkkinä siitä lippu liehui puolitangossa. Myös pastori Hautasen liikkuminen polkupyörällä mustassa papinkaavussa merkitsi sitä, että "pahanilman lintu" oli liikkeellä surullisten uutisten kanssa. Hän oli todella pelätty hahmo, mutta ei hänen ikävää sanansaattajan työtään voinut mitenkään kadehtia. Kun sankarihautajaisia pidettiin, ja niitähän riitti, me olimme sotilaspuvuissa kirkossa lippuvartiossa ja sen jälkeen haudoilla vastaanottamassa arkkuja ja järjestelemässä niitä paikoilleen. Kirkonmenojen jälkeen osallistuimme myös sankarivainajan kotona pidettyihin tilaisuuksiin. Niissä oli melkein aina runsas, monipuolinen tarjoilu. Vallitsevissa niukkuuden olosuhteissa tilaisuuksiin tulivat kaikki jotka suinkin kehtasivat tulla syömään maukasta ruokaa, jota kyllä riitti kaikille. Kaikki poistuivat tilaisuudesta kylläisinä ja tyytyväisinä. Vapaaehtoisena jatkosotaan Me nuoret miehenalut (16 v.) olimme edelleen intoa täynnä eikä meitä suru-uutiset pelottaneet. Enemmänkin saimme voimia sotarintamilta tulleista hyvistä uutisista ja voitoista, kuten Viipurin takaisin valtaamisesta, Syvärin saavuttamisesta ja Petroskoin valtaamisesta sekä voitoista Karjalan kannaksella, Aunuksessa ja Vienassa. Kävimmekin ilmoittautumassa Seinäjoella sotilaspiirissä vapaaehtoiseksi rintamapalvelukseen. Pian tuli kutsu palvelukseen astumisesta 1.9.1941 alkaen. Sitä ennen saimme tietää, että meidät on siirretty seuraavalle luokalle ilman ehtolaiskuulustelun suorittamista. Seinäjoelta koottiin nuorista vapaaehtoisista 981. Ilmasuojelukomppania (981. IsK). Vapaaehtoiset tulivat eri puolilta Etelä-Pohjanmaata, enimmäkseen koululaisia. Komppanian päällikkö ja joukkueen johtajat sekä eräät muut keskeiset henkilöt olivat vanhempia. Lähdimme Seinäjoelta marssien kauppalan halki ryhdikkäästi, reippaasti marssilauluja kajautellen kiväärit olalla. Katujen varsilla seisoskelevat naishenkilöt päivittelivät meidän nuoruuttamme ja osoittivat suosiotaan kättentaputusten kera. Me lauloimme ja muistelimme Ateenalaisten laulun sanoja "nuorena sotilaan kuolla kuuluu". Emme tienneet junamatkamme määränpäätä. Pohjoista kohden juna puksutteli. Ylivieskassa käännyttiin itään. Se oli mielestämme hyvä merkki, itään. Iisalmelta lähdettiin kohti Kajaania. Juna purettiin Hyrynsalmen asemalla, joka oli meille tuttu paikka Talvisodan ja Suomussalmen taistelujen seuraamisen ajoilta. Jännitys kasvoi.
5 Hyrynsalmella armeijan parakkikylässä viivyimme muutaman päivän kunnostaen ja huoltaen varusteita, äkseerattiin kenttäharjoituksissa sekä komppanian ryhmitystä joukkueisiin ja ryhmiin selvitettiin. Sieltä matkamme jatkui Suomussalmen kirkonkylän halki Raatteen tietä pitkin kohden raja-aluetta. Rajan yli Neuvostoliiton alueelle kenttävartioon Tultuamme rajalle kuljetuskolonna pysäytettiin ja kaikki sotilaat komennettiin riviin. Meille pidettiin puhuttelu, että nyt siirrymme Neuvostoliiton alueelle. Siellä tiet ovat erittäin liejuisia ja huonokuntoisia ja partisaanipartioita on paljon liikkeellä. Ne voivat äkkiarvaamatta hyökätä kimppuumme. Sen vuoksi aseet on pidettävä joka hetki käsillä helposti saatavilla käyttöön. Kaikki hyppäävät auton lavalta ulos ja komppania ryhmittyy molemmin puolin tietä asemiin. On oltava valmiina laukausten vaihtoon. Ammuksia on oltava riittävä määrä taskussa tai leipälaukussa. Matka jatkui huonoja teitä pitkin pimeiden, pienehköjen kylien ohi. Jouduimme silloin tällöin työntämään autoja liejussa eteenpäin. Se oli aika hankalaa hommaa pimeässä ja kivääri selässä. Siitähän ei voinut hetkeksikään luopua. Aamuyöstä saavuimme Vuokkiniemeen, jonka tunsimme kalevalaisista ja Talvisodan tarinoista. Se oli tarunhohtoinen runolaulajien kylä. Majoituimme suureen kaksi- kolmikerroksiseen taloon, ilmeisesti kouluun. Heti aamulla ruvettiin organisoimaan toimintaa. Tutustuttiin ynpäristöön ja järjestettiin vartiointi. Kylän talot olivat ehjät ja siellä oli asukkaita enimmäkseen vanhuksia, naisia ja lapsia. He puhuivat varsin hyvää, tosin vähän vanhahtavaa suomea. He olivat puheliaita, aika iloisia ja myönteisiä ja ystävällisiä. Jo toisena iltana meitä oli muutamia sotilaita sijoitettu kylän laidalla olevaan äärimmäiseen taloon vartioryhmäksi. Talossa asui vanha mies ja hänen vaimonsa. He keittivät meille samovaarilla tsajua, teetä. Yöllä heräsimme vartiomiehen ampumiin laukauksiin. Ryntäsimme ulos kiväärien kanssa tarkistamaan, mitä oli tapahtunut. Emme havainneet mitään erikoista, mutta aamulla löysimme vajan ovesta useita reikiä. Vartiomies oli hermostuksissaan luullut vajan oven heilumista tuulessa viholliseksi. Mies sai pitkään kärsiä piikittelyistämme. Komppania hajotettiin Vuokkiniemen eri kyliin sijoitettuihin kenttävartioihin. Kuhunkin kenttävartioon lähetettiin n. 20 sotilasta. Komppanian päällikkö ja yksi joukkue jäi Vuokkiniemen keskustaan, sieltä he tekivät partioretkiä eri kenttävartioihin ja hoitivat huoltoa niihin. Itse olin kahden ryhmän porukassa (20 miestä), joka siirrettiin Tollonjoen kylään. Se sijaitsi n. 15 km etäisyydellä Vuokkiniemen keskustasta. Tollonjoen ympäristö oli erikoisen kaunista aluetta Kuittijärven rannalla ja mahtavien metsien, lampien ja vaarojen ympäröimänä. Haaveilimme joskus, että rauhan tultua hankimme täältä kesäpaikan. Siellä oli ennestään parikymmentä vanhempiin ikäluokkiin kuuluvaa sotilasta ja muutamia kymmeniä siviiliasukkaita, jotka myös puhuivat hyvää suomea ja olivat muutenkin samanlaisia kuin Vuokkiniemen asukkaat. He olivat päivisin töissä pelloilla ja metsissä sekä kalastelivat lähijärvissä ja lammissa. Yönsä he viettivät Tollonjoen kylässä. Tämä oli varotoimenpide partisaanien hyökkäysten varalta.
6 Tollonjoen kyläkeskus oli järveen ulottuvalla suurehkolla niemellä. Kylää ympäröivät juoksuhaudat ja piikkilankaesteet. Muutaman kymmenen metrin välein oli vartiopesäkkeet. Niihin oli sijoitettu pikakiväärit mallia Degtjarev (Emma), siis venäläinen. Se on erittäin hyvä ja toimiva. Se vastaa tavallaan kevyttä konekivääriä. Muistaakseni meillä ei ollut ainuttakaan oikeaa konekivääriä puhumattakaan muista raskaimmista aseista. Sitä voi pitää puutteena. Saimme täydennyksenä vanhamallisen, ranskalaisen suurikaliperisen pikakiväärin. Koeammunnassa sen potkaisu meinasi nyrjäyttää olkapääni sijoiltaan. Vartiointia yötä päivää Meidän päätehtävämme oli vartioida yötä päivää. Yöllä oltiin vuoroissa kaksi tuntia ja vapaana välissä lepoa neljä tuntia. Pesäkkeiden väliä kiersi yöaikana kiertävä vartiomies yksin tai parittain. He olivat yleensä vanhemman ryhmän sotilaita. He olivat oikein mukavia ja juttelivat reippaasti kierron aikana ja toivat näin turvallisuutta yksinäiselle vartiomiehelle keskellä Vienan korpia. Kerran kun naapurikenttävartioon olivat partisaanit hyökänneet, tulitaistelussa oli kuollut kaksi hyökkääjää ja yksi joutunut vangiksi. Meidän kenttävartiossa nostettiin valmiustilaa. Muutaman sadan metrin etäisyydelle metsään lähetettiin yksi sotilas etu- ja kuulovartioon tekemään tarvittaessa hälytys. Olin keskiyön aikaan tuollaisessa kuulovartiossa. Minuutit tuntuivat todella pitkiltä. Sitten metsästä rupesi kuulumaan ryskettä, aivan askelten ääniä ja puiden kaatamista sekä vihellyksiä. Otin varmistimen pois kivääristä, mutta en vielä virittänyt. Tähtäsin metsään ääniä kohden. Mitään en kuitenkaan nähnyt. Kerroin vaihtoon tulleelle kaverille havaintoni ja kehotin häntä olemaan varuillaan, mutta olemaan hätäilemättä ja hermostumatta. Aamulla kävimme tarkastamassa alueen. Päättelimme, että karhu tai karhuja oli siellä mekastanut ja repinyt puita vihellellen niin kuin niillä on tapana. Toisen kerran meidän partio yllätti vihollisen partion yksinäisessä talossa. Syntyneessä taistelussa kaatui pari vihollista ja yksi jäi haavoittuneena vangiksi. Kävimme katsomassa vankia. Itse en ollut tällä partioretkellä mukana, mistä olin hyvin katkera. Kerran partioretkellämme jäimme kauniissa, kuulakkaassa syysilmassa istuskelemaan ja uimaankin kauniissa metsälammessa. Innostuimme sitten huviksemme ammuskelemaan vesilintuja. Tukikohdassa kuultiin ammunnan äänet ja pääteltiin siellä syntyneen tulitaistelun. Apuvoimat tulivat meitä vastaan palatessamme retkeltämme. Saimme aika tavalla sapiskaa sopimattoman menettelyn johdosta. Meitä uhattiin jopa todella kovalla rangaistuksella. Meidät nimittäin uhattiin lähettää kotiin. Kauhistuttavaa. Olimme kenttävartiossa etupäässä saksalaisten toimittaman muonituksen varassa. Se oli maukasta ja sitä sai riittävästi. ASEMASOTA ALKAA Takaisin siviiliin. kouluun ja työkomennukselle
7 Jatkosodan hyökkäysvaihe jatkui muualla ja päättyi Karhumäen valtaukseen itsenäisyyspäivänä 1941. Alkoi ns asemasotavaihe, jota kesti aina kesäkuulle 1944. Kaikilla muilla toisen maailmansodan näyttämöillä rintamat liikkuivat. Vain Suomessa nähtiin tällainen asemasotaan pysähtyminen. Monilla Suomen rintamasuunnilla taistelutoiminta hiljeni vähitellen joukkojen saavutettua asetetut tavoitteet. Niin ruvettiin ylimmillä tahoilla suunnittelemaan joukkojen uudelleen ryhmityksiä ja myös vanhimpien ikäluokkien kotiuttamisia. Myös koulutyön aloittaminen tuli päiväjärjestykseen. Huomattiin, että lukioluokkien pojat lähes joka koulusta olivat vapaaehtoisina armeijassa. Päämaja antoikin lokakuun alussa 1941 määräyksen, että kaikki alle 18-vuotiaat sotilaat oli kotiutettava. Niin meidänkin komppanian tuon ikäiset lähetettiin siviiliin ja takaisin koulunpenkille. Koulu alkoi marraskuun alussa ja se maistui meidän mielestä aivan puulta. Vähitellen sopeuduimme koulutyön järjestykseen ja läksyjen lukuun niin nihkeää, kun se olikin. Me pojat kuuluimme suojeluskuntaan ja osallistuimme ahkerasti harjoituksiin. Lauantai-iltapäivinä olimme koulussa sotilaspuvussa ja kiväärimme olivat luokan nurkassa. Tuntien päätyttyä aloitimme äkseerauksen tai menimme ampumaradalle harjoitusammuntoihin. Koulutyö jatkui säännöllisesti toukokuun 1942 alkuun saakka. Tuolloin kaikkien lukiolaisten oli mentävä töihin joko maatiloille tai muualle. Useat Kauhavan lukion pojat suunnistivat töihin Rovaniemelle, jossa kerrottiin maksettavan hyvää palkkaa ja työpaikkoja oli vapaana. Suurin piirtein samat kaverit, jotka olivat olleet edellisenä syksynä sotaretkellä hakeutuivat nyt Rovaniemelle. Majoituimme Aspolan Uolevin kanssa ratavartijan taloon. Aamuisin oli kuljetus kuorma-autolla 10 km päähän lentokentälle, jota rakensimme. Kenttä oli saksan ilmavoimien hallussa. Rovaniemellä oli noin l0.000 saksalaista sotilasta ja saksalaisten pohjoisen vuoristoarmeijan ja ilmavoimien päämaja. Koko Lapissa oli n. 200.000 saksalaista sotilasta. Loimme moniin saksalaisiin sotilaisiin läheiset suhteet. Meidän työpäivämme kesti 10 tuntia ja lauantaisin pari tuntia vähemmän. Palkka oli hyvä, 12 mk tunnilta. Tienasimme lisää myymällä saksalaisille sotilaille kauhavalaisia puukkoja. Maksun saimme tupakkapakkauksina, jotka myimme edelleen suomalaille työmiehille. Kauppa se on joka kannattaa. Viivyimme Rovaniemellä kolmisen kuukautta. Rovaniemellä meillä oli rahaa, mutta ei ruokaa. Nälkä olikin ainainen vieraamme. Ostimme lisäruuaksi saksalaisilta selluloosaleiviksi kutsumiamme limppuja, jotka kyllä täyttivät vatsan. Eräänä lauantai-iltana heinäkuussa Rovaniemen yläpuolelle ilmestyi muutama venäläinen lentokone. Hälytys annettiin ja koneet pudottivat joitakin pommeja, jotka eivät kuitenkaan aiheuttaneet vahinkoja. Me Uolevin kanssa kiipesimme ylemmäksi ratapenkalle nähdäksemme paremmin. Meille huudettiin vihaisena, että tulkaa heti suojaan, silla vaarannatte muidenkin turvallisuuden. Huomasimme, että lentokoneista hyppäsi laskuvarjoilla useampia miehiä, siis desantteja. Niiden ajojahti alkoi heti ja joitakin saatiin pian kiinni. Maanantaina työmaallemme ilmestyi polkupyörällä siviilipukuinen mies, joka kyseli meiltä kaikenlaista, joihin vastailimme. Miehen lähdettyä kummastelimme, mikähän tyyppi sekin mahtoi olla. Seuraavassa pysähdys- ja kyselypaikassa eivät työmiehet olleet enää yhtä sinisilmäisiä. Siihen päättyi sen desantin taru.
8 Takaisin Kauhavalle Koulutyö aloitettiin tavanomaisesti syyskuussa 1942. Silloin syyskesällä olimme me nuoret suojeluskuntalaiset suurentamassa Kauhavan sankarihautaa. Me emme olleet unohtaneet mustaa huumoriamme, vaan vitsailimme, että tehdään tähän oikein mukava ja pehmeä paikka ja varataan se meille itsellemme. Maailmansodan tapahtumat löivät leimansa myös koulutyöhön. Pidin syksyllä koulussa esitelmän Suezin kanavasta. Lopetin esitykseni mahtipontisesti seuraavasti: Parhaillaan Pohjois-Afrikassa, Libyan autiomaassa käytävä taistelu ei ole taistelua Saharan hiekasta, vaan se on taistelua Suezin kanavasta. Vaihtelua ja jännitystä sota-ajan yksitoikkoiseen siviilielämään toivat kielletyt "nurkkatanssit". Niitä järjestettiin sivukylien nuorisoseuran- ja työväentaloilla sekä hyväkuntoisissa riihissä. Tanssit pidettiin viikonloppuisin ja keskiviikkoiltoina. Tieto niistä levisi nopeasti suusta suuhun menetelmällä nuorison kokoontuessa iltaisin rautatieasemalle postijunan aikaan. Musiikkina oli taitavan hanurinsoittajan esitykset. He olivat tietysti porukan sankareita. Välttämätöntä jännitystä toi poliisien pelko. Aina silloin talloin he häiriköivät ryntäämällä kesken ilonpidon paikalle ja hajottaen koko porukan taivaan tuuliin. Joskus sattui hauskojakin yhteenottoja ja suukopua tuttujen poliisien kanssa. Niin koulun toimesta kuin järjestetyn vapaaehtoistoiminnan puitteissa järjestettiin erilaisia viihdytystilaisuuksia. Myös halkojen mottitalkoita järjestettiin. Ne koettiin suurissa ryhmissä miellyttäviksi yhdessäoloiksi ja myös hyödylliseksi toiminnaksi, samoin kuin marjojen kerääminen koululle ja kotiin. Pääasia oli, että nuorisolle löytyi reipasta puuhastelua ja irtautumista ikävästä arjesta. TAKAISIN SOTAAN Kutsuntojen kautta koulutukseen Vuoden 1942-43 vuodenvaihteen tienoilla maailmansota oli tullut taitekohtaansa. Saksan sotajoukot olivat karsineet raskaita tappioita Pohjois-Afrikassa, Itärintamalla, erityisesti Stalingradissa ja muuallakin. Myös Leningradin saartorengas oli murtunut ja neuvostojoukot olivat edenneet Suomenlahden eteläpuolella. Ne enteilivät vaikeita aikoja myös Suomen armeijalle ja Suomelle yleisemminkin. Armeijaamme haluttiin nyt vahvistaa. Olimme muutaman koulukaverin kanssa jo hyvissä ajoin talvella 1943 ilmoittautuneet halukkaaksi lähteä siviilitöihin Itä-Karjalan valloitetuille alueille. Sainkin kavereitteni kanssa ilmoituksen, että meidät otetaan työhön Kontupohjan aluemetsätoimiston alueelle seuraavan kesän ajaksi. Tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut, koska vuosina 1924-25 syntyneet, 17-18-vuotiaat pojat kutsuttiin lippujen alle. Kutsunnat olivat meille 23.3.1943 ja asepalvelukseen astuimme 13.4. Näin myös me pääsimme mukaan armeijan riveihin niin kuin olimme jo kauan
9 toivoneet. Ei meitä vaikeudet pelottaneet. Pidimme sotaan lähdön kunniaksi monia juhlia luokan puitteissa sekä vielä erikseen poikien porukassa ja myös laajemmin. Meitä ei lähtö huolettanut, vaan lähdimme mielellämme ja halukkaasti uusia, mielenkiintoisia seikkailuja kohti. Olimme kavereitten kanssa ennen kutsuntoja sopineet, että pyydämme päästä jalkaväkeen, koska se on oikeastaan ainoa aselaji, josta voi päästä etulinjan taisteluihin. Pääsimmekin kaikki pyytämäämme koulutukseen, mutta muuten ikäluokka jaettiin eri aselajeihin. Varmaankin sen vuoksi, etteivät tappiot kasaantuisi yhteen paikkaan. Alokasaika Korkeakoskella koulutuskeskus 23 :ssa alkoi rattoisan junamatkan jälkeen 13.4.1943, Se oli tiivistä sotilasasioiden opettelua, vaikka meille suojeluskuntalaisille ne olivat enimmäkseen aika tuttuja asioita. Erikoista oli se, että lounasaika kesti kaksi tuntia, josta toinen oli maattava sängyssä hiljaisuuden vallitessa aivan kuin nykyisin lapset päiväkodeissa. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja se tuntui mukavalta. Herätys karjuttiin kello 14. Se puolestaan tuntui kenkkumaiselta. Sotilasvala vannottiin juhlallisesti Juupajoen kirkossa. Jolloin meistä tuli sotamiehiä. Tähän päättyi palvelus alokaskomppaniassa. Aliupseerikoulussa kolmella eri paikkakunnalla Osa porukasta komennettiin aliupseerikouluun Orivedelle, jossa majoituimme Yhteiskoululle. Olimme nyt arvoltamme au-oppilaita ja ompelimme asetakin hihaan sinisen nauhan. Orivedellä olivat oikeastaan kaikki vanhat kaverit, tosin eri joukkueissa. Jokaisella ryhmällä oli oppilasjohtaja. Minusta tehtiin 1. joukkueen oppilasjohtaja. Varsinainen joukkueenjohtaja oli kornetti Tulonen, joka oli oikein mukava, mutta kunnianhimoinen ja vaativa johtaja. Tulin hänen kanssaan hyvin toimeen. Koulutuskeskuksen johtajana toimi muun muassa everstiluutnantti, rovasti Anttila. Hän antoi päiväkäskyn, että rykmentissä on kiroilu kielletty. Kiellon rikkomisesta määrättiin kovat rangaistukset. Koska sotilaat ovat kautta aikojen olleet eteviä kiroilijoita, meidän piti kiroilla salaa omissa luotettavissa ryhmissä. Koulutus au-koulussa oli kovaa tehokasta ja koko ajan oli reipasta menoa. Emme oikeastaan osanneet kävellä laisinkaan, vaan aina juoksimme. Toisenlaistakin koulutusta oli. Vietimme näet Juhannusyön mottimetsässä. Oli myös suunnistus-, urheilu- ja ampumakilpailuja. Au-koulussa vallitsi hyvä henki ja yrittämisen meininki. Koulutusta kävi tarkastamassa suuresti kunnioitettu Suomussalmen taistelujen sankari, kenraali Hjalmar Siilasvuo. Kaiketi hän oli tyytyväinen vauhdikkaisiin esiintymisiimme. Heinäkuussa kurssi siirtyi Eräjärvelle majoittuen suojeluskunnan talolle, jonka suureen juhlasalin koko parinsadan miehen osasto majoitettiin. Marssi Orivedeltä Eräjärvelle, yli 20 kilometriä, tehtiin pakkaukset selässä ja aseet mukana. Puolivälissä pidettiin tauko kartanon laitumen vieressä. Laskin siinä käyskentelevät eläimet, joita oli 87. Sanoin, että, jos joku arvaa kuinka monta lehmää siinä käyskentelee, kannan hänen kiväärinsä loppumatkan. Ehkä toinenkin kaveri oli tehnyt saman laskutoimituksen ja saanut saman lopputuloksen. Niin kannoin hänen kiväärinsä loppumatkan. Kyllähän se nuorelta treenatulta sotilaalta sujuu.
10 Elokuun alussa puolet kurssista lähetettiin koulutuskeskuksen eri komppanioihin toimimaan niissä oikeina ryhmänjohtajina. Se oli mielenkiintoista ja hyödyllistä käytännön työtä. Minut komennettiin pian pataljoonan esikuntaan töihin. Siellä oli helppoa, mutta en viihtynyt oikein hyvin niissä herraskaisissa sisätöissä. Kaipasin tositoimiin kentälle. Tässä vaiheessa koko koulutuskeskus oli siirtynyt Salpalinjan parakkeihin Miehikkälään. Syyskuun lopussa palasivat kaikki oppilaat takaisin au-kouluun. Nyt jatkettiin ryhmäjohtajan koulutusta. Siellä Salpalinjan juoksuhaudoissa ja kaivannoissa harjoittelimme sotataitoja aidoissa olosuhteissa. Seurasimme ja kommentoimme tykistön kovapanosammuntoja. Se oli aika mahtavaa. Kenttäarmeijaan ja Laguksen porukkaan Lokakuun loppupuolella koulutusvaihe lopetettiin ja meidät siirrettiin kenttäarmeijaan Itä-Karjalaan. Junakuljetuksen aikana emme tienneet määränpäätä, mutta arvasimmehan me, että itään, itään on matka. Juna pysähtyi vaiherikkaan matkan jälkeen Kontupohjan asemalle, joka on Äänislinnasta (nyk. Petroskoi) noin 100 km pohjoiseen. Meidän komppaniamme majoittui synnytyslaitokselle, joka oli hyväkuntoinen tiilirakennus keskuslämmityksineen. Muut komppaniat majoitettiin ammattikoululle vähän etäämmälle. Olimme nyt legendaarisen panssaridivisioonan, Laguksen porukan jääkäreitä, täydennysjääkäripataljoonan (TäydJP) miehiä. Ompelimme asetakin hihaan ja kenttälakkiin eteenpäin menoa ja vauhtia kuvaavan kolmiomaisen vihreäkeltaisen kolmen nuolen merkin. Sama merkki komisti myös kypäräämme. Olimme merkistä ylpeitä. Kuuluimmehan nyt arvostettuun kolmen nuolen eliittijoukkoon. Näin ainakin itse ajattelimme. Mutta pataljoonaa tai sen osaa ei saanut käyttää rintamapalvelukseen ilman ylipäällikön lupaa. Pataljoonassa aloitettiin heti ankara koulutus ja valmennus rintamatehtäviin. Erityisesti harjoiteltiin vastahyökkäyksiä. Meitä oli kymmenen miehen osasto parin viikon räjäytyskurssilla Äänislinnassa. Se oli mielenkiintoinen ja opettavainen koulutusvaihe. Teimme aitoja kasapanoksia ja räjäyttelimme niitä Äänislinnan radiomäellä, josta Teuvan Tiltu lähetti aikanaan propagandaa Suomeen. Onneksi räjäytyksissä ei tapahtunut vahinkoja, niin vaarallista kuin homma olikin. Saimme tutustua myös itse kaupunkiin, Kävimme elokuvissa Kuusisen nimeä kantavassa yliopistossa, joka oli verrattain hyväkuntoinen. Olimme innostuneita. Palattuamme Kontupohjaan kuului tehtäviimme myös vartiointitehtäviä kaupungilla, jossa oli paljon asutusta ja muun muassa suuri saha. Rautatieasemaa oli vartioitava ja muita tärkeitä kohtia pidettävä silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin kenttäkoulutus sekä pitkät polkupyörä- ja hiihtomarssit. Myös mottimetsässä kävimme muutaman viikon ajan varmistamassa talven lämmön. Iltaisin viisimiehinen sotilaspartio tarkasti siviiliasuntoja, ettei niissä vain piileskellyt desantteja. Kerran yksi partio ei palannut aikataulun mukaan retkeltään. Toinen partio lähetettiin etsimään sitä, mutta sekin katosi. Kolmannessa partiossa olin minäkin mukana ja aikansa marssittuamme kuulimme eräästä talosta haitarin soittoa. Kuinka ollakaan, siellähän meidän kadonneet jääkärimme viilettivät tanssin pyörteissä. Joulukuun ajan olin opintolomalla kotiseudulla kertaamassa koulutietoja. Sinä aikana itsenäisyyspäivänä minut ja muutamia muita jääkäreitä nimitettiin korpraaleiksi. Sen merkiksi ompelimme nopeasti olkalappuihin valkoiset nauhat.