VALTAMERIKALASTUSTA. Saukko II

VALTAMERIKALASTUSTA Timo Nenonen Saukko II Valtamerikalastusta Saukko II:lla Vuoden 1968 keväällä olin juuri valmistunut Rauman merikoulusta perämieheksi. Jobikin oli, kakkosperämiehen paikka sillinpyyntialuksessa, Saukko II:ssa. Olin kuullut, että siellä tienaa hyvin, eikä tuota rahaa ollut liiemmälti koulun penkillä vietetyn vuoden jälkeen. Eräänä päivänä suunnistin Röödilään, joka on paikka Rymättylän kunnassa. Siellä makasivat kaijassa rinnakkain sillilaivat Saukko ja Saukko II. Laivoja katsastettiin ja varusteltiin pian alkavaa pyyntikautta varten. Laivoissa ja laitureilla oli sekavaa hyörintää, miehiä tuli ja meni. Itselläni oli ensimmäinen jobi päällystön puolella, jotenka siinäkin oli eräänlaista ylimääräistä kutinaa. Varsinaisina miehistön jäseninä omien muistikuvieni mukaan oli: kippari, försti, täkkikakkonen, siiffi, konekakkonen, kokkistuertti ja pari messikallea. Loput olivatkin sitten kalastuspäällikkö (paasi) ja koko joukko eri luokan kalastajia, jotka hoitelivat myös täkkärin hommia. Porukka oli osin ihan ok-sakkia, mutta oli siellä paljon ihan puliukko-asteella olevia. Ennen uloslähtöä kävi poliisiviranomainenkin laivalla tekemässä sopimukset rästiin jääneistä sakoista, lapsen ruokoista ynnä muusta. Eräänä päivänä lähdön hetki koitti. Saattojoukkoa oli ranta mustanaan. Suuntana oli Kööpenhamina, jossa tuli mm. lisää provianttia ja bunkkeria. Minun ensimmäinen merivahtini alkoi klo 00.00. Kirjoitin tuosta tapahtumasta Merimieskuvia - sivustoilla seuraavasti: Olin kalastuslaiva Saukko II: ssa väliperämiehenä ja lähtiessämme ulos Suomesta oma vahtini alkoi juuri luotsia jätettäessä Utössä. Brygällä oli kipparin ja meikäläisen lisäksi tietenkin ruorimies, mutta varustamon herroja oli yhteensä kolme kappaletta. Brygää he pitivät baarinaan ja esimerkiksi karttapöytä oli täynnä laseja, viinapulloja ja blandingeja. Oli siinä

PERA KYNI PORUKALTA RAHAT... sovittelemista, että sai viivottimen väliin. Ruorimies oli eka kertaa ruorissa, eikä saanut pidettyä laivaa ollenkaan kurssilla. Kaveri jiiraili oikein kunnolla pari- kolmekymmentä astetta puoleen ja toiseen. Sehän ei käy saaristossa, jossa on kapeat väylät, vaan vaihdoimme hänet aika nopeasti. Brygärutiinit olivat kaikki uusia ja ilmaisu huuli pyöreänä sopi tähänkin tilanteeseen. Kippari, Suomisen Petteri, oli äärettömän rauhallinen mies. Kun hän oli hävinnyt joukkoineen brygältä, minä olin yksinäni vahtimiehen kanssa. Meillä pidettiin käsiruoria ja kun porukasta oli kymmenkunta ensireissulaista, heitä täytyi koko ajan opettaa styyraamaan. Radiopeilarilla tuli otettua paikkoja ja korjattua kurssia aina tilanteen mukaan. Oma vahtini kesti aamukuuteen saakka, jolloin försti otti yli. Matka edistyi kaikin puolin mukavasti, mutta kokilla oli niin kova putki päällä, että häntä ei näkynyt pajassa ollenkaan. Hänen nimensä oli Pera ja hän oli erittäin pienikokoinen ja ulkonäöltään intialaisen näköinen. Syntyjään kaveri oli Sortavalasta, mutta asui Raumalla. Tarina kertoi, että hän oli harrastanut karatea ja pienestä koostaan huolimatta pystyi lyömään vaikka koko porukan samaan nippuun. No joo, Peralle ei oikein työ maittanut, mutta ei häntä kukaan mennyt liiemmälti patistelemaankaan. Söimme leipää, leikkeleitä ja paistoimme munia. Porukka pelasi föörin skanssissa pokkaa ja Pera kyni heiltä rahat pois. Köpikseen saavuttiin eräänä iltapäivänä ja kiinnitettiin laiva Langelinjelle. Tämän jälkeen klaarattiin laiva sisään ja saatiin sipsukin laivalle. Porukka oli ihmeellistä. He eivät oikein tajunneet, että he olivat tuolla laivalla töissä. Kaikki kävelivät vaan tumput suorana ja nojailivat reelinkiin. Oli työn ja tuskan takana, että sai töijäysporukkaa sisään tultaessa. Kun laiva sitten saatiin kiinni ja muut rutiinit suoritettua koko remmi pääsi vapaaksi. Laivalla oli ainoastaan toppari mestari ja yksi mustalaispoika yövahtina. Rahat saatuaan loput painuivat maihin, minä mukaan luettuna. Meikäläisellehän Köpis oli erittäin tuttu paikka siellä käytyjen monien kertojen sekä siellä vietetyn lintsausajan kokemuksella. Suunnattiin tietysti Nyhamniin ja siellä juotiin kaljaa, puhuttiin paskaa toisten kanssa ja käytiin syömässä punaisia hodareita. Pari päivää siellä maattiin, eikä tehty muuta kuin ryypättiin. Eräänä pyhäaamuna aikaisin matka taas jatkui. Kippari käski ajamaan kaikki pummit ja muut ylimääräiset henkilöt maihin. Yhtä suomalaista turistityttöä emme saaneet tolpilleen, vaan meidän täytyi kantaa hänet ulos laivasta ja panna istumaan yhdelle Langelinjen penkille. Sinne hän jäi ja me lähdimme kohti Bergeniä, jossa meidän piti saada nuotta ja muita kalastustarvikkeita. Köpiksen jälkeisestä matkasta kirjoitin Merimieskuvia- sivuilla seuraavasti: Lähdimme ulos Köpiksestä ja ensireissulaiset hakivat kipparilta kulliviinoja. Niitä oli yhteensä 11 pulloa. Tämän jälkeen alkoi kilpajuonti. Vähän matkaa Helsingborgin jälkeen juoksi iso lauma jätkiä brygälle ja selittivät tohkeissaan, että yx kaveri oli hypännyt yli puurin. Lyötiin keula takaisin suuntaan, josta olimme tulleet ja hiljennettiin koneet. Samalla rupesimme kiikareilla etsimään kaveria. Löytyi aika helposti, koska eräs kalle oli kerennyt heittämään pelastusrenkaan jätkän perään. Laskimme nuottaveneen alas ja kävimme noukkimassa hänet ylös. Kaveri oli kyllä ihan ventti, vaikka ei ollut kerennyt olla kauaa vedessä. Kippari, Suomisen Petteri, sanoi että lukitkaa se kuivaushuoneeseen. Me teimme työtä käskettyä ja telkesimme hänet rautaiseen koppiin. Ei ollut mikään helppo tehtävä, pani niin pirusti hanttiin. Sen kaverin nimeä en muista, mutta hän oli ollut mukana jo monta kertaa ja hänen veljensä oli myös.

HYPPY TUNTEMATTOMAAN... Tuo tapahtuma sattui sunnuntai- päivänä. Saimme silloin ensimmäisen lämpimän ruoan Suomen jälkeen, pussikeittoa. Tuon tapahtuman jälkeen matka jatkui: Kattegt- Skagerrak- Norjan rannikko ja eräänä päivänä saavuimme Bergeniin. Perakin oli laittanut meille muutaman kerran lämmintä ruokaa ja kaikki tuntui menevän hyvin. Bergen, joka on yksi Euroopan sateisimpia paikkoja, ei meidän visitimme aikana ollut maineensa veroinen. Meillä oli kaunis aurinkoinen ilma. Vietimme rauhallista elämää ja tapasimme norjalaisen kalastuslaiva Mjölnen porukkaa. Heillä oli sopimus Rymättylän Säilykkeen kanssa, jonka mukaan he maksua vastaan sitoutuivat kalastamaan meille nykyaikaisella kraftbloki- aluksellaan. Meillä oli kyllä omat nuottaveneet ja nuotta mukanamme, mutta systeemi oli kerta kaikkiaan vanhanaikainen ja sitä ei enää kukaan käyttänyt. Viinaa ei saanut ulosviennillä kukaan Köpiksessä, joten olimme aika kuiva laiva. Petterillä sitä oli senkin edestä, mutta hän tissutteli sitä itsekseen. Kun saimme kaikki tilaamamme kalastustarvikkeet laivalle, matka jatkui. Tällä kertaa se oli meikäläiselle ja monelle muulle hyppy tuntemattomaan. Vähän matkaa tuli vielä joitakin vastaantulijoita, mutta päivä päivältä ne kävivät harvinaisemmiksi. Ilma muuttui kosteaksi ja sateiseksi. Määrätyn leveysasteen ylitettyämme loppui tariffi palkka ja voimaan tulivat erikseen sovitut pyttyrahat, joilla saatiin tietty markkamäärä per sillitynnyri. Tämä edellytti meikä mannelta 6:6 vahdin lisäksi työtä vuorotta silloin kun teimme sillitöitä. Silliparvia etsittiin eräänlaisella kaikuluotaimella, jonka ääni kaikui myös brygällä. Alkumatka mentiin lähes täysillä, mutta myöhemmin alettiin ajaa hiljaa ja etsiä kalaa. Äärettömän tylsää hommaa. Näkyvyys 0,5-1 mailia ja vettä tihkutti tai sitten oli sumetta. Luotain nakutteli tasaisen tappavaan tahtiin tunnista toiseen, vahdista toiseen ja vuorokaudesta toiseen. Samalla kuuntelimme kalastajien jaksolukuja radiopuhelimesta, tarkoituksen vakoilla missä päin kala liikkui. Bergenin jälkeen meiltä ruuvattiin pois suihkut, sillä vettä oli vain rajoitetusti ja itsensä suihkuttaminen oli kiellettyä. Ajatus tuntui aluksi vieraalta, mutta kyllä siihen tottui. Minun hytissäni oli joku aikaisempi styyri tehnyt lattian rajaan reiän, joka toimi eräänlaisena spyygattina ja jonka läpi vesi virtasi konehuoneen pilssiin. Kraanasta saattoi letkun avulla suihkuttaa vettä ja täten suorittaa jonkinlainen runtvaski. Minä en tuota systeemiä hyödyntänyt, vaan olin soveltuvilta osin paskoissani koko kalastusalueella oloajan. Päivät kuluivat ja kalaa ei löytynyt. Saukkokin ilmestyi samoille seuduille. Eräänä yönä olin kuulevinani kaikuluotaimesta silliparven äänen. Menin herättämään kipparin, joka hetken aikaa kuunneltuaan totesi että paskaa. Minähän en ollut koskaan kuullut minkälaisen äänen tuo silliparvi pitää. Kerroin myöhemmin kipparille, että olin kuullut venäläisten antavan positsuuneja jossakin suunnassa, mutta kieltä ymmärtämättömänä emme kuitenkaan saaneet selvää heidän kalapaikoistaan. Saukolla sen sijaan oli peilauslaite, jolla he pystyivät peilaamaan lähettävän aseman. Kun slobot seuraavan kerran keskustelivat, Saukko peilasi suunnan tuonne venäläisiin aluksiin ja lähdimme ajamaan ääntä kohti. Pari päivää ajettuamme tutkaan alkoi ilmestyä pisteitä ja lopuksi tulimme keskelle suurta kalastuslaivastoa. Siellä oli pari oikein isoa tehdaslaivaa ja lukemattomia pieniä kalastusaluksia. Oli aivan selvää, että sieltä löytyi silliäkin. Porukalla alkoi viinahammasta pakottamaan ja niinpä he päättivät tehdä kiljua. Pera hommasi aineet ja poika pantiin pihisemään. Me päällystön puolella emme tienneet koko asiasta. Me jatkoimme kalan etsintää ja kilju

TYNNYREIDEN KANNET KIINNI... jatkoi käyntiään. Koitti sitten päivä, jolloin löysimme silliparven. Kova hyörinä syntyi laivalla. Laskettiin luotausvene mereen, jolla mentiin tarkemmin määrittelemään kuinka suuri parvi oli kyseessä ja kuinka syvässä se oli. Kalastuspäällikkö totesi, että kannattaa heittää. Kaikki miehet kannelle. Siellä kompuroitiin sikin sokin toinen toisiaan tuuppien ja huutaen niin, että meteli kuului varmaan Huippuvuorille asti. Nuottaveneet saatiin loppujen lopuksi mereen, tehtiin lenkki ja närpättiin pussin suu kiinni. Tuloksena arviolta 10 silliä, siis pummiheitto. Parvi oli sukeltanut ja muutama silli otti väärän kurssi jääden meidän nuottaamme kiinni. Kippari oli raivona. Osoittautui nimittäin, että porukka oli juuri tuona yönä juonut kiljun hiukan keskenkäyneenä. Eihän tuollaiset maksansa pilalle juoneet kaverit paljon alkoholia kestäneet, joten kaikki kokeneet kundit olivat ihan kanttuvei. Se oli sitten viimeinen kerta kun sitä kiljua joitte, huusi kippari. Hän määräsi förstin menemään fööriin ja kaatamaan jäljellä olevan aineen mereen. Tuo oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun yritimme pyydystää omilla vehkeillä. Onneksi Mjölne saapui myös alueelle ja rupesimme kolmistaan hakemaan silliä. Pari kertaa päivässä meillä oli keskinäinen radioyhteys. Saukko, Saukko, tässä kakkonen. Saukkoo tässä kakkonen, huuteli Petteri päivästä toiseen. Eräänä päivänä sitten taas löytyi parvi. Norjalaiset heittivät ja tällä kertaa se ei ollut pummi. Kalaa tuli oikein kunnolla ja me pääsimme perkaushommiin. Kun Mjölne oli saanut silliä pursuavan nuotan viereensä, me kiinnityimme sen ulkosivulle ja rupesimme haavimaan lastia meidän pinkkoihimme, joiksi kutsuttiin eräänlaisia kannelle rakennettuja laareja. Pinkassa oli kaksi miestä jotka syöttivät silliä kahdelle linjalle, joissa kummassakin oli pari ukkoa jotka käsipelillä syöttivät sillit pää edellä giljotiiniin. Se katkaisi päät poikki ja vei myös osan sisälmyksiä mukanaan putkea pitkin mereen. Peratut sillit liukuivat ränniä pitkin eräänlaiseen laatikkoon ja sen tultua täyteen joukkoon sekoitettiin suola, sokeri ja salpietari. Suhteet olivat tarkkoja enkä ainakaan minä muista niitä enää. Tämän jälkeen sillit tynnyriin, jotka täytettiin merivedellä. Tämän jälkeen ne jäivät seisomaan muutamaksi tunniksi kannelle. Silliperkaustöihin ottivat osaa kaikki muut paitsi kippari, siiffi ja försti. Parin tunnin töiden jälkeen försti kävi jakamassa jokaiselle paukun. Sama toistui kun kaikki sillit olivat tynnyreissä. Minun tehtäväni oli olla pinkassa ja syöttää silliä kahdelle linjalle. Seisoin siellä muniani myöten sillissä yrittäen pahaani mukaan tyydyttää giljotiinin hoitajien tarpeet. Ilmat olivat muuttuneet aika kauniiksi ja aurinkoisiksi. Muistan kuinka Juhannusaattona teimme sillihommia: aurinko paistoi ja lunta satoi. Kun tynnyrit olivat seisseet muutaman tunnin kannella, lyötiin kannet kiinni. Tämän jälkeen ne käännettiin kyljelleen, porattiin keskelle reikä, jonka läpi lisättiin merivettä tynnyri ihan täyteen ja lyötiin tappi tiukasti reikään. Myöhemmin tynnyrit stuuvattiin ruumaan ja alettiin odottelemaan uutta saalista. Sopimuksena oli, että Saukko II täytetään ensiksi ja sen jälkeen Saukko. Mikäli heitto oli hyvä, siitä riitti saalista molemmille. Päivät kuluivat pienessä jännityksessä, tuliko kalaa. Tuli myös huonoja ilmoja, eikä silloin voinut kalastaa, vaan kone lyötiin stoppiin ja driivattiin. Laiva saattoi rullata kolme- neljäkin vuorokautta yhtä soittoa. Eräs ensikertalainen tuli aina tuolloin merikipeäksi, eikä pystynyt syömään tuona aikana mitään. Lopuksi hän oli niin heikossa kunnossa, että meinasi väkisin hypätä yli puurin. Lopuksi poika tuotiin minun luokseni, joka toimin aluksen lääkärinä. Yritin saada jotakin ravintoa hänen vatsaansa. Vatkattua kananmunaa, tuoremehua ja velliä sekä matkapahoinvointi lääkkeitä hänelle annettiin ja saatiin mies jälleen kuntoon. Kaveri oli kovin

ALKOHOLIPOLITIIKKA OLI TIUKKA... retee tyyppi ja esiintyi aina hyvällä säällä vanhana skönärinä, mutta myrskyn aikana vietti aikaansa reelingillä ruokkien nokkahaukia ja vannoen, että ei ikänään lähde merelle jos täältä joskus selviää Röödilän rantaan. Petterin alkoholipolitiikka oli tiukkaa, ei paukkuja muuta kuin ne muutamat huikat, jotka saatiin sillitöiden aikana. Eräs vanhempi kalastaja kertoi aikaisemmilta vuosilta kun he olivat poikenneet Islannissa täydentämässä varastojaan. Pienessä kylässä, johon he poikkesivat, oli vain yksi katu, jossa liikkeet sijaitsivat. Kun suomalainen kalastajajoukko asteli maihin, kaupat sulkeutuivat sitä mukaa kun heidän matkansa eteni. Hän kertoi ostaneensa paikallisesta apteekista Hoffmannin tippoja. Nautittuna tuo aine nousi hänen sanojensa mukaan päähän, mutta täytyi varoa tekemästä päällään äkillisiä liikkeitä. Jos kuitenkin teit nopean pään liikkeen, selvisit välittömästi. Eipä tullut koskaan kokeiltua. Joku siellä viinan tuskissaan kokeili Westkustin whiskiä eli Floridan vettä ja sai siitä jonkinlaisen hetkellisen nautinnon. Matkamme jatkui yhä pohjoisemmaksi ja ylimpänä olimme muistaakseni latitudilla 76 astetta pohjoista. Olimme lähellä Huippuvuoria ja edestakaisin risteillessämme näimme mm. Karhusaaret ja Jan Mayen maan, joka eräänä kauniina päivänä kangasti jostakin kovin kaukaa horisontin takaa. Paikkoja otettiin auringosta, mutta oli meillä myös Loran-laite laivalla. Sillitöiden aikana ympärillemme kerääntyi aina satamäärin lokkeja, jotka söivät mereen heitettyjä perkuujätteitä. Niiden kirkuminen ja paskominen ottivat kyllä ajoittain pattiin. Aina silloin tällöin tuli kalaa. Tehtiin sillihommat ja ruuma täyttyi pikku hiljaa. Eräänä päivänä täysi lasti oli sitten päällä, 4400 tynnyriä Saukon silliä. Tämän jälkeen suunnattiin laivan nokka kohti etelää ja matka kohti Suomea alkoi urku pohjassa. Kippari ilmoitti lastin määrän Rymättylään ja mainoskampanjat alkoivat kotimaassa pyöriä. Meille koitti ilon päivä kun suihkut ruuvattiin taas kiinni ja pääsimme pitkästä aikaa ottamaan suihkun. Merikivusta kärsinyt kalastajan planttu oli taas niin suurta merimiestä, että ei meinannut housuihinsa mahtua. Kotimatkalla meillä oli tarkoitus taas poiketa Köpikseen, jossa otimme provianttia ja mikä parasta, miehistökin sai ulosvientiä. Viinassa oli kyllä ransuuni, sitä sai muutaman pullon per nuppi. Jokainen sai tilata ja tehdä sitä varten henkilökohtaisen listan. Ja kyllä he tilasivatkin ihan nuppineulasta radioihin ja kameroihin saakka. Minun tehtäväni oli purkaa nuo listat tavaroittain ja jakaa ne taas kullekin tilauslistan mukaisesti ja laskuttaa. Kaikki meni vastakirjan päälle. Oli siinä jobia kerrakseen, tavarat tilattiin radiopuhelimen välityksellä ja saatiin kamat laivaan Köpiksessä. Emme päässeet edes kaijaan, vaan ankkuroimme redille ja tavarat tuli paatilla laivalle. Matka jatkui ja tavarat jaettiin kullekin niitä tilanneelle. Illalla oli jo vaikeaa saada vahtimiestä brygälle. Pullot oli korkattu ja parin kuukauden alkoholiton kausi päättyi siihen ja se päättyi railakkaasti. Vajaan vuorokauden kuluttua puhkesi hiivari. Aallokko tuli fööristä ja koska kiirekin oli, sukelleltiin komeasti. Nuori kalastaja oli taas merikipeä ja tuskaa lisäsi edellisiltana nautitut alkoholit. Olin kyllä kieltämättä vahingoniloinen, niin paljon mua otti päähän hänen reteilynsä. Ruorissa ollessaan hän yleensä pisti röökin suuhunsa ja pyysi minulta tulta. Heillä oli lupa polttaa brygällä, mutta minä en ollut siihen tottunut, enkä myöskään antanut hänelle tulta. Oppipahan ainakin ottamaan omat tikut mukaansa.

TÖIJÄYSPORUKKAA EI LÖYTYNYT... Kun sitten saavuimme Rymättylän rantaan, ilma oli jälleen aurinkoinen ja lämmin. Eräs kalastaja kulki kannella pyhäpuku päällä uusi radio pauhaten täydellä volyymilla pää täynnä viinaa ja röökikartsa pystyssä pikkutakin sivutaskussa. Töijäysporukkaa ei tahtonut löytyä mistään. Meiltä oli aiemmin kysytty, ketkä halusivat lähteä mukaan seuraavallekin reissulle. Moni lähti, minä en kuulunut niihin. Yleensä tuo kalastajaporukka oli jo perse auki parin päivän perästä ja taas valmis uudelle pyyntimatkalle. Saimme jokainen mukana ollut ulosmaksun lisäksi pari isoa peltipurkkia Saukon silliä. Minä keräsin kamppeeni ja nostin ne kaijalle. Suuntana oli Rauma, silloinen kotikaupunkini. Tässä olen juuri reissulta palanneena Loppuyhteenvetona: PASKAREISSU, MUTTA TULIPAHAN TEHTYÄ. Timo Nenonen