NUMERO 13 PARAS SUKU TAATA NORDSTRÖMIN SUKUSEURA RY:N JOULUJULKAISU 2009 1
PELTOMAA RAILI JOULUTOIVOTUS Joulu taikaa, laulu raikaa joka tuvas, ja o luvas: Lunt ja pakkast jos se o matkas täsä ilmastoinni ajas. Tontut häärii, mones vajas, lahjoi käärii tehre töit, valvoi öit, et olis lapsil paljo lahjoi. Kaikkee hyvää! Kinkkuu ja soppaa ku ei vaa jäis kaikki kroppaa! Raili SUKULEHTI SIIRTYI VERKKOON Sukuseura päätti ensimmäisen kerran kokeilla nettilehteä. Mitäs pidätte? Tämän vuoden joulujulkaisun sivumäärä on ennätysmäinen, ensimmäisen kerran yli kolmekymmentä. Sen postituskustannus olisi jo huomattava, samoin painatus. Jäsenmaksujen kertymä ei enää riitä lehden painattamiseen, Suuri osa lukijoista on tottuneita netin käyttäjiä, oikeat sivut löytyvät helposti. Toisaalta taas monet eivät ole eläissään tietokoneeseen koskeneetkaan. Siispä toimituskunnalta pieni joululahjavihje. Tulosta sivut sukulaisellesi, jolla ei ole mahdollisuutta käyttää nettiä. Vuoden 2009 teemana on Mantan sukuhaaran esittely. Lämmin kiitos ahkerille kirjoittajille. Paras Suku lehden toimituskunta toivottaa teille kaikille Iloista Joulua ja Ikimuistoista Uutta Vuotta 2010! Päivikki Lehtihalme os Uusitalo (Taata>Kalle>Esko ) 2
LULU JA PANU TOIVOTTAVAT KAIKILLE SUVUN LEMMIKEILLE OIKEIN HYVÄÄ JOULUA! Rakkaat sukulaiset! Vuoden pimeimpään aikaan syttyvät monet kynttilät ja pihatuikut luomaan lämpöä ja valoa ihmismielen iloksi. Joulun juhlaa kuvaavan kynttilän elävä liekki on kauneinta joulunvieton tunnelmaa. Suomalaiseen perinteeseen kuuluu kynttilän sytyttäminen omaisten haudoille. Erityisesti nyt muistamme kaikkia talvisodassa kaatuneita vainajia. Tunnemme suurta kunnioitusta heitä kohtaan. He antoivat kaikkensa isänmaan puolesta. Heidän uhrauksensa ansiosta saamme elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa. Jos näet sankarihaudalla tuulen sammuttaman kynttilän niin sytytä se uudelleen palamaan ja vietä hiljainen, kunnioittava hetki ja mieti niitä olosuhteita, jossa sankarivainaja oli 70-vuotta sitten. Nyt saamme viettää joulua lumisessa pakkasilmassa eli oikeata vanhan ajan juhlaa. Toivotan kaikille sukulaisille hyvää ja rauhallista Joulua sekä onnellista Uutta Vuotta. Muistakaan halata toisianne! Esko taustila PS. Lulun (Miss Eckerö vuodelta 2009) ja Panun elämää voit seurata linkistä http://lulun.vuodatus.net/. 3
ISÄN KANSSA PYÖRÄILEMÄSSÄ 1960-LUVUN PIHLAVASSA Sukuseuramme puheenjohtaja soitteli ja pyysi katsomaan Antin arkistosta ennen julkaisemattomia valokuvia lehteen. Sukuseuran sihteerinä kävin Antin luona ja selasimme satoja kuvia läpi. Harmillista, kuvia on paljon tallella, mutta tietoja ei ole keitä kuvissa olevat henkilöt ovat. Osassa kuvista löytyi vuosiluku, vanhin 1918. Muutamassa kuitenkin oli jotain tietoja julkaistavaksi seuraavissa joululehdissä. Olen syntynyt 1962 Eurajoen Sydänmaan kylässä. Muutimme 1965 takaisin Poriin ja Pihlavaan, kunnes 1986 rakentaessani ensimmäistä omakotitaloani selvisi, että asuimme kuitenkin Enäjärven kaupunginosan puolella. Olen aina pitänyt itseäni pihlavalaisena. Pihlavaan muutettuamme asuttiin äitini tädin mökissä, kunnes omakotitalomme valmistui 1967. Lapsen muistikuvat ovat ihmeellisiä, 3 4 vuotiaasta tapahtumia on jäänyt mieleeni. Kyläsaaren lepokodissa on vietetty ilmeisesti Kalle tuffan syntymäpäiviä, on kesä ja aurinko paistaa. Pihalla Tuhkasen Liisa ja Sinikka. Kotimme on rakenteilla ja isä on ujuttanut raudoituksen sidoslankoja, minä palautin lankojen päät takaisin isälle. Polkupyörillä mentiin isän kanssa Wikstenin talouskaupalle katsomaan äitiä, joka oli työssä kassalla. Ostettiin salmiakkiaski, maksoi muistaakseni 17 penniä. Siitä siirryttiin naapuriin Antin ja tuffan luokse. Antin rakennus vaikutti isolta linnalta, rappuset yläkertaan, tuffani Kalle istui harmaapäisenä keittiön pöydän ääressä. Mentiin Antin alakertaan talliin. Porattiin jotain isoja reikiä Antin käsin veivattavalla pylväskoneella. Istuin vanhan mopon päällä, pyysin isää ostamaan sen minulle. Ei suostunut. Jatkettiin matkaa pyörillä Manta tädin luokse, se oli jännä matka pikkupojalle. Juuri polkupyörää ilman apupyöriä oppimaan ajaneena Halssin mäkeä alas. Esko-isä muistutti jatkuvasti: Muista sanoa: Päivää, vastaan tuleville ihmisille, ja hattu pois päästä. No, eihän minulla ollut kuin sen aikainen lippis. Manta tädin luona oli sellainen pienistä hirsipalikoista koottava koriste, ilmeisesti aitta tai linnunlauta. Sen kanssa vietin aikaa keittiössä Heidin kanssa. Isällä oli turinoitavaa tädin kanssa. Pari vuotta vanhempana rohkaisin itseni ja kysyin Antilta suoraan, myisikö hän mopon minulle. Isä, äiti ja Antti suostuivat ostoaikeisiini. Olin varmaan kylän ylpein 9 10- vuotias mopon omistaja Pihlavassa Kirjoittaja Kallen sukuhaarasta, Jyrki Uusitalo Taata >Kalle>Esko>Jyrki 4
MANTAN SUKUHAARAN VAIHEITA Amanda Adelina Nordström (s.1887). Juho ja Fredrika Nordströmin ylpeä tytär meni naimisiin puuseppä Eeli Thurmanin (s.1872) kanssa vuonna 1904. Eeli oli syntyjään Yyteristä, perheestä, jonka jäsenet olivat kuuluja kädentaidoistaan. Thurmanit olivat rannikon ruotsinkielistä pikkuporvaristoa, joilla ei ollut maaomaisuutta. Sen sijaan he olivat varsin herraskaisia tavoiltaan. Manta puolestaan uskoi kuolemaansa asti maaomaisuuden kaikkivoipaisuuteen ja piti maanomistajia muita parempina. Miehensä sukua hän vielä vanhanakin hyväntahtoisesti naureskellen kuvasi herranpaskaan astuneiksi. Mahtoi olla epäsäätyinen avioliitto! Avioliitto oli kuitenkin ilmeisen onnistunut vaikka kulttuurierot välillä aiheuttivatkin pientä hankausta ainakin aluksi. Nuorta liittoa koeteltiin myös oman kodin puuttumisella; pariskunta asui ensimmäiset vuodet yhdessä Eelin äidin hänkin Amanda - ja nuorempien sisarusten kanssa. Ensimmäinen lapsi Aune Ester syntyi tammikuun 28. päivänä 1905 fammun kodissa. Eeli ja Manta, v. 1904 Hallussani olevista asiakirjoista selviää, että Eeli Thurman ja vaimonsa (allekirjoituksessa A.A.) ostivat 20.1.1906 Frans Wilhelm Blomsterilta ja vaimolta (allekirjoituksessa vain B) Asuin ja Ulko huoneet joita on 2 Asuin rakennusta sekä Navettarivi ja Talli ynnä Sauna rakennus, Puodi ynnä Puu liiteri Kaikki yhden tuhannen kahdeksan Sadan (1,800) Suomen markan hinnasta josta heti kaupan tehtyä maksettu (800) markka ja loppu summa 1 päivänä Huhtikuuta 1906, jolloin myös ostaja saa huonet vastaan ottaa. (Ote kauppakirjasta) Kauppaehtoihin kuului, että Blomsterin oli oikeus korjata sen laihon minkä hän on kylvänyt ruista 8 kopan kylvö. Samassa kauppakirjassa on maininta, että isäntä on vapauttanut Blomsterin seuraavan vuoden veronmaksusta, ja Esteri v. 1910 että hän saa kaikki Sannan mitä hälle on. Kauppaa seuraa myös Tikapuut ja Palohaka. Sekä Palo Ämpärit. Todistajina olivat F H Nordström ja?? Grönroos (epäselvät etukirjaimet). Viimeisenä kirjoituksena on Lantmeetari Uusi talo J.G. Nordström ja puumerkki. Valitettavasti paperista puuttuu pala, josta selviäisi, missä ominaisuudessa Taata on puumerkkinsä piirtänyt. Takasivulta löytyy merkintä kaupan lopullisesta maksusta 31. p, mutta kuukausi ja vuosi puuttuvat repaleisuuden vuoksi. Myyjien puumerkit sekä todistajien nimikirjoitukset näkyvät hyvin. Muistan kuulleeni, että mummulan rakennukset on siirretty jostakin muualta. Ainakin kerrottiin, että ulko-ovi oli ollut keittiön puoleisella päätyseinällä. Kukahan tietäisi? Rakennukset olivat, mutta tontti puuttui. Sen hankinnasta kertoo Wuokra välikirja, jonka ovat puumerkein allekirjoittaneet Pihlavassa 13. p. Helmikuuta 1906 Lantmeetari Uusi talo J.G. Nordström Sekä Emäntä Fretriga Matilda, Todistajat F.H. Nordström (kirjoitti sama) ja Johan Steenvall (puumerkki) sekä tietysti ostajat Eli Thurman vaimo Amanda Thurman. 5
Taata vuokrasi 50 vuodeksi Tontti maan ynnä Karja laitumen. Tontti sijaitsee Wiinahaminan Pellon takana jota Eteläpuolelta vasta Wallijaakolan Raja, Idän puolla Muurari F.W. Nordströmin, Pohjois puolella Wiiki, sekä lännes Wiinahaminan mäki. Karjalaidun ynnä tontti maan suuruus on noin 18 kapan alaa, Peltomaata samoin 18 kapan alaa eli yhteensä 36 kapan alaa elli 59 ¼ Aaria. (Ote Wuokravälikirjasta) Ehtoihin kuului, että vuokraa maksettiin 18 Smk vuodessa, ja se oli maksettava vuosittain 25. maaliskuuta alkaen 1907. Ote kiinnityspöytäkirjasta 19.2.1906 todistaa, että vuokraus vahvistettiin kiinnityksellä Ulvilan ynnä muiden kuntain talvikäräjillä. Vuokra-aika jäi lyhyeksi, sillä Juho Kustaa Nordström kuoli 22.7.1908, jolloin vuokrasopimus luonnollisesti raukesi. Ote lainhuudatuspöytäkirjasta 17.2.1915 kertoo monia mielenkiintoisia asioita. Siinä tosin on ainakin yksi ilmiselvä virhe vai olisiko uskottavaa, että vainajan kuoleman jälkeen tehtävä kalunkirjoitus olisi tehty jo ennen kuolemaa eli 5.6.1908. Eiköhän vuosiluku ole 1909? Joka tapauksessa Juho Kustaa Nordström oli testamentilla sulkenut perinnöstään pois lapset ensimmäisestä naimisestaan (lainaus pöytäkirjan liitteestä). Nämä perilliset olivat asianmukaisesti moittineet testamenttia, mutta kihlakunnanoikeus oli kumonnut heidän nostamansa kanteen. Näin ollen Uusitalo niminen 1/16 Lantmeetarin tilasta kiinteistö jaettiin siten, että leski sain puolet ja toinen puoli jaettiin lapsille. Tytär Amanda sai siis 1/10 Uudestatalosta eli Tuurelan. Vanhempi tytär Maria Loviisa Hjulgren peri samoin 1/10 eli Mäkelän. Perintöriita pitkitti lopullista lohkomista. Maaliskuun neljäntenä päivänä 1914 Karl Hjulgren ja vaimonsa Maria myivät Mäkeläksi kutsutun kymmeneksen Uudentalon rustitilasta Porin maaseurakunnan Kokemäensaaren kylässä 4500 markan kauppahinnasta mallityöntekijä Eli Thurmanille ja hänen vaimolleen Amanda Thurmanille. Kauppaa seurasi metsä siinä kunnossa kuin oli, muttei rakennukset. Ostajille jäivät maksettavaksi kaikki kaupan ja lohkomisen rasitukset, mutta olivat he toisaalta oikeutetut nostamaan alustalaisten verot ja päivätyöt. (Otteita kauppakirjasta) Eeli ja Manta rahoittivat Mäkelän oston 4500 markan lainalla, jonka saivat Yyterin kartanon työnjohtajalta Samuel Viktor Sjöroosilta 20.3.1914. Sjöroos haki talvikäräjillä kiinnityksen Mäkelän ja Tuurelan tiloihin velan vakuudeksi. Velka tuli maksettua etuajassa siten, että se oli lopullisesti maksettu maaliskuussa 1922. Sitä ennen 15.2.1917 olivat Tuurela ja Mäkelä kolmannen lainhuudatuksen jälkeen lopullisesti Eelin ja Mantan omaisuutta. Huvittava huomio ensimmäisen lainhuudatuksen pöytäkirjanotteesta: Mantan nimi on systemaattisesti Ellen Amanda, vaikka kaikissa liiteasiakirjoissa, jotka asiaan liittyen on pöytäkirjaan kopioitu, on nimi oikein Amanda Adelina. (Saman huolettomuuden olen huomannut vanhoissa kirkonkirjoissa) Mäkelän ja Tuurelan tiloilla oli ostettaessa mäkitupalaisten voimassaolevia vuokrasopimuksia, joita uudet omistajat jatkoivat. Mäkelään kuuluivat Rantalan, Fridlundin, Stenholmin ja Waltosen mäkitupa-alueet. Ne myytiin Torpparilain-nimellä tunnetun maankäyttölain perusteella lokamarraskuussa 1921 entisille vuokraajilleen. Tuurelaan kuuluva Koskisen mäkitupa-alue myytiin kesäkuussa 1922. Myöhemmin myytiin vielä tontti kauppias Oinoselle 1923 sekä toinen tontti leski Maria Ojaselle 1924. 1.6.1923 ostettiin Kalle Uusitalolta suulin mäen palsta, joka lienee ns. Pellonkedon suulin ympäristö. Tämän jälkeen Tuurelassa Thurman v. 1949 6
ja Mäkelässä ei tapahtunut muutoksia ennen 1950-luvulla tapahtunutta tien alle jäävän alueen pakkolunastusta, kunnes tilat myytiin Porin maalaiskunnalle 23.11.1960. Alkuvuosiin mahtui paitsi kodin ja konnun hankintaa myös perheenlisäystä. Aimo Veli syntyi 20.4.1911 ja Sisko Annikki 23.8.1914. Samana päivänä alkoi ensimmäisen maailmansodan suuri taistelu Venäjän ja Saksan keisarikuntien välillä. Aulis Antero syntyi 8.1.1921 ja Armi Aulikki 27.12.1923. 29.12.1927 syntyi Pikku-Anneli, jonka kohtaloksi koitui kätkytkuolema jo 4.1.1928. Hänestä kerrotaan, että hän oli harvinaisen kaunis lapsi, joka oli niin enkelin näköinen, ettei sitä ollut tänne tarkoitettu. Sisarussarjan viimeisenä syntyi Paula Anneli 31.3.1930. Eeli teki elämäntyönsä Ahlströmin konepajalla mallipuuseppänä. Hän oli millinkymmeneksen - tarkkuudestaan kuulu ammattimies, jämpti ja tunnollinen Ahlströmin suvun palvelija, niin kuin oli suurin osa hänen sisaruksistaankin. Eeli oli sahalla töissä, tosin ei missään reekoolissa vaan konepajalla, ja se erotti hänet tavallisesta rahvaasta taustan lisäksi. Eelin puhtaudesta ja hienoudesta olen kuullut tarinan jos toisenkin. Esimerkiksi kun hän tuli töistä, hän peseytyi huolellisesti niissä alkeellisissa pesutiloissa, jotka huushollista löytyi Aimo v.1912 ja ihme ja kumma vaihtoi työvaatteet fiinimpiin. Niin ei todellakaan ollut tapana muualla ympäristössä. Iltaisin oli silmienpesuseremonia, Huushollissa oli erityinen silmäfati, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen. Tähän seremoniaan kuului, että Manta seisoi puhtaan hantuukin kanssa assisteeraamassa. Mukulat kävivät illalla viimeksi pikkulassa isänsä kanssa. Näihin reissuihin kuului mm tähtitaivaan havainnointia tai lintujen iltaäänien tunnistamista. Jos luonto ei antanut havainnoitavaa, Eelillä kyllä riitti kerrottavaa historiasta tai sellaisia juttuja, joita nykyisin kutsutaan kansanperinteeksi. Eelin garderobiin kuului bonjour, jota käytettiin vierailulla tai jos kotiin tuli vieraita. Tuttavapiirin herrat nauttivat toteja fiinisti, lauloivat gluntteja, Fredmanin epistolan viisuja. Bellman oli melkein kotijumala. Eeli kävi myös teatterissa ja konserteissa. Työväentalolla näyteltiin operetteja. Sinne Eeli meni Esterin kanssa, joka oli yhtä musikaalinen kuin isänsä. (Äitini oli vielä yli 90-vuotiaana siitä kateellinen, hän ei koskaan päässyt mukaan!) Nämä kertomukset ovat vanhempien lasten kokemuksia ja muistoja. He palvoivat Eeliä vielä vuosikymmeniä tämän kuoleman jälkeen. Asialla saattaa olla toinenkin puoli, jos käännetään tarkastelukulmaa. Talossa, jossa harjoitettiin maataloutta, olisi pitänyt olla mies. Se rooli tuntuu jääneen Mantalle ja joillekin lapsille, sukupuolesta riippumatta. Vaikka Mantakin todennäköisesti kuului Eelin palvojiin, hän myös välillä kiukutteli ja tuiskahteli. Silloin Eelillä oli tapana sanoa itseään pidemmälle Mantalle: Suuri muija ei ol muut ko huoneen kauhistus ja perunai surma. Johon Manta aina vastasi: Kaunistus, Eeli! Kaunistus! Huumoria siis oli heidän välillään ja se varmaan hioi pahimpia särmiä. Eeli kyllä piti paikat kunnossa, samoin talouden tarvekalut, mutta maanviljelijä siinä taloudessa oli Manta. Thurmanin pellot olivat varsinaisia kivierämaita ; pienempää ja suurempaa musaa löytyi vuosikymmenien perkaamisen jälkeenkin vielä. Oman kokemukseni mukaan jokaista perunanmukulaa kohti nousi kaksi kiveä. Äitini muistaa, miten aina, kun teki mieli piirtää tai leikkiä, lyötiin käteen ämpäri ja komennettiin pellolle kiviä noukkimaan. Sama kokemus oli 7
Auliksella ja Armilla. Luultavasti talossa ei ollut omaa hevosta, sitä lainattiin Uudestatalosta työtä vastaan. Näin oli ainakin Eelin kuoleman jälkeen. Tietääkö joku tästä asiasta? Vuonna 1917 alkoi maailmansodan vaikutus talouteen tuntua Suomessakin. Teollisuuspaikkakunnilla vähennettiin työvoimaa tai jopa suljettiin tehtaita. Samanaikaisesti epätyydyttävät maanomistusolot aiheuttivat yhteiskunnallista liikehdintää. Tilannetta pahensi Venäjän epävakaa tilanne, keisarikunnan kuolonkouristukset tuntuivat täälläkin.syksyllä 1917 alkoivat lakot ja rettelöinti myös Pihlavassa. Eeli ei lakkoillut, Ahlströmin uskollinen palvelija. Se ei tiennyt hyvää, niinpä Manta saattoi uhkaillun ja pelkäävän miehensä aamulla töihin ja haki illalla kotiin. Mantalla oli rouninki, Browning-pistooli taskussaan ja kaikki sen tiesivät. Ilmeisesti ei kellään ollut syytä epäillä, etteikö hän olisi sitä tarvittaessa käyttänyt. Ainakaan pilkkahuutoja suurempaa vastustusta ei esiintynyt. Olot olivat kuitenkin suhteellisen rauhalliset eivätkä paikalliset punaiset syyllistyneet väkivaltaisuuteen. Tilanne muuttui sisällissodan alettua. Porin seudulla mellasti lähinnä Turun tienoilta lähtenyt joukkio, joka koostui ns irtolaisista, pikkurikollisista ja muusta joutoväestä. Tämänkaltaiset joukkiot pääasiassa syyllistyivät niihin raakuuksiin, joista myöhemmin syytettiin kaikkia punakaartilaisia. Pihlavassakin oli laadittu tappolistat, joista löytyivät sahan herrojen ja asemapäällikön lisäksi niin Eelin kuin Kalle Uusitalonkin nimet, muiden muassa. Hyvin tunnettu on tarina siitä, miten Uudentalon neuvokkaat ja rohkeat nuorimmat tyttäret Aina ja Elle onnistuivat pelastamaan muiden paitsi sahan herrojen hengen. Tunnettu on myös tarina Mantan rohkeudesta, kun punakaartilaiset tulivat Eeliä pidättämään. Onneksi mukana oli paikallisia, jotka ottivat Mantan uhkauksen tosissaan ja saivat muutkin uskomaan, että sen naisen kanssa ei ollut leikkimistä. Vuoden 1918 jälkeen Pihlavassakin oli punaorpoja ja leskiä. Oli myös niitä, joiden huoltajat olivat vankileireillä. Elintarviketilanne oli huono kaikilla, mutta punaisten perheillä eritoten. Manta antoi maitoa tai leipää, vaikka säännöstelystä johtuen omakin jauhomäärä oli 5 henkiselle perheelle riittämätön. Kun häntä siitä moitittiin, hän aina vastasi, että ei ole muijai ja mukulai syy jos äijät tappelee. Olojen vakiintuessa Thurmanilla elettiin kohtalaisen turvallista elämää. Ei voinut olla taloudellista estettä sille, ettei äitini, joka menestyi hyvin koulussa, saanut mennä Poriin oppikouluun. Syynä oli se, että tyttären koulutusta ei pidetty tarpeellisena pojathan olivat aivan eri asia. Esterillä ei ollut haluakaan koulunkäyntiin, lahjoja ehkä olisi ollut. Hän halusi ja meni nuorena naimisiin Viljonsa kanssa. Nannu oli sinnikäs ja meni omin luvin pääsykokeeseen ja pääsi Porin yhteiskouluun. Muutaman kuukauden ajan hän sitä kävi, mutta rahaa junalippuun saati koulutarvikkeisiin hän ei kotoa saanut. Aluksi hän kulki lainatulla polkupyörällä. Jossakin vaiheessa oli pakko pyytää rahaa. Rahan sijaan Manta lykkäsi leipätaikinatiinun eteen ja ilmoitti, että siinä on likkalapselle koulua. Ei siinä Eeli v. 1932 (viimeinen kuva Eelistä) auttanut opettajan suositukset, ei tyttären itkut. Manta oli sanansa sanonut. Ihmettelen Eeliä, joka oli sivistyneen miehen maineessa. 8
Pikku-Annelin kuolemasta alkoi Thurmanin perheen onnettomuuksien aika. Pienen ajan sisällä kuolivat Esterin ja Viljon lapset Altti 18.8.1931 ja Ulla 8.5.1933. Suunnatonta surua lisäsi Eelin kuolema. Hän kuoli 60-vuotiaana sydäninfarktiin 2.9.1932. Manta jäi 45- vuotiaana leskeksi neljän alaikäisen lapsen kanssa, joista Nannu jo tosin 18-vuotias. Nuorin oli vasta 2-vuotias. Joskus minusta on tuntunut, etteivät Esteri ja Nannu koskaan toipuneet näistä surun vuosista. Nuoremmat eivät ehkä traumatisoituneet yhtä syvästi. Mantalla ei ollut juurikaan tuloja, mitä nyt muutamasta lehmänkantturasta sai maitotiliä. Hän oli enemmän kuin koskaan yksin talonpidon ja perheen kanssa. Pakaririvissä oli ajoittain vuokralaisina yksinäisiä työmiehiä, jotka saattoivat joissakin töissä auttaakin. Aimo oli jo aikuinen mies, mutta hänen kiinnostuksensa ei kovasti riittänyt kotiasioiden hoitamiseen. En ihmettele, että Manta oli valmis sopivan miehen ilmaantuessa ajattelemaan toista avioliittoa. Se mahdollisuus meni myttyyn aikuisten lasten raivokkaan vastustuksen vuoksi. En tiedä oliko mies niin sopimaton kuin väitetään vai oliko syynä lasten epärealistinen pyhimyskuva isästään, jonka muistoa ei saanut liata. Manta 60 vuotta, v. 1947 Sota-aika koetteli kansaa monella tavalla. Mantan kaksi poikaa olivat sodassa, mutta hän ei joutunut kokemaan Maijasisarensa tuskaa. Tosin Aulis haavoittui, mutta kykeni kuitenkin sodan jälkeen jatkamaan opiskelua. Joskus minusta on tuntunut, että sota-aikana Manta ns nousi jaloilleen. Ehkä hänen luontainen rohkeutensa palasi, ja sillä oli käyttöä. Viinahamina 1930 luvulla 9
Vuoron perään myös tyttäret olivat lottina sotatoimialueilla. Sodan jälkeen Manta oli mukana erilaisissa yhdistyksissä, joista tiedän Marttatoiminnan olleen hyvin rakas harrastus. Elämällä oli vielä yksi kova isku Mantalle; Aimo kuoli 26.4.1948. Se oli isku, josta ei Mantankaan lujuudella tahtonut selvitä. Manta aloitti yli 60- vuotiaana vielä kerran elämän pienen lapsen, Aimon tyttären Lean äitinä. Luulen, että Lean kanssa hänellä oli ensimmäisen kerran aikaa nauttia äitinä olemisesta. Manta 60 vuotta, v. 1947 Mitä vanhemmaksi Manta tuli, sitä enemmän hän tuntui nauttivan elämästä. Hän kävi retkillä ympäri maata, mm sisareni Tarun kanssa hän teki pitkän automatkan Kuusamon kautta Sodankylään 1967, siis 80-vuotisjuhliensa jälkeen. Kun Thurmanin tilat oli myyty 1960, jäi Mantalle elinikäinen oikeus asua kodissaan. Hänen olisi ollut paljon mukavampaa muuttaa nykyaikaisempiin tiloihin, mutta rakkaus maahan tai itsepäisyys esti sen. Rakennukset rapistuivat vähitellen, joka paikka repsotti, mutta koti oli kuitenkin aina ordningissa. Kun terveys alkoi iän myötä huonontua, oli asumisen epämukavuus - uunilämmitys harakanpesäksi kuluneessa talossa, huono kaivovesi, ulkohuussi, huonot pesumahdollisuudet lahoavassa saunassa - iankaikkinen huolen aihe muualla asuvien lasten mielessä. Jokaisella oli enemmän kuin tarpeeksi oman elämänsä kanssa. Siksi olisi ollut helpotus, jos mummu olisi suostunut muuttamaan turvallisempiin oloihin. Ei hän suostunut, ennen kuin sairaus pakotti; ensin Porin keskussairaalaan ja lopulta Kyläsaaren vanhainkodin vuodeosastolle, missä hän kuoli 18. päivänä helmikuuta 1971. Manta 80 v ja Kaarina (18.6.1968) 10
KASTEPUVUN TARINA 25.10.2009 kastettiin Porissa Tuuli Maria Veneranta, Heidi Thurmanin ensimmäinen lapsenlapsi. Tuuli Maria on Heidin nuoremman pojan Kallen ja vaimonsa Teijan esikoinen. Heidin vanhempi poika Elmo vaimonsa Kikan kanssa sekä Teijan sisar Miia ovat pikkuisen kummit. Tuuli Marian ensimmäinen juhlapuku oli sama kastemekko, jossa hänen isänsä on kastettu. Puvulla on pitkä historia. Lähes täsmälleen 69 vuotta aikaisemmin, välirauhan aikana, pukua käytettiin ensimmäisen kerran kastepukuna kun minut kastettiin Porissa Maija-tädin kodissa. Ne ristiäiset olivat monella tapaa poikkeukselliset paitsi ajankohdan myös monien taustaasioiden vuoksi. Aivan tarkkaan en tiedä, miksi juuri Maija-tädin koti oli valittu juhlapaikaksi, mutta oletettavasti se oli tilakysymys. Ehkä Porissa oli helpompi saada pappi kastetilaisuuteen kotiin kuin Pihlavassa. Tai ehkä vain yksinkertaisesti Maijatäti oli silloin suvun kokoava voima. Tuuli Maria Veneranta (25.10.2009) Paikalla oli paljon sukua; kummien Lahja ja Viljo Kangassalon sekä Kerttu-Liisa Uusitalon ja Aulis Thurmanin lisäksi paikalla olivat varmuudella ainakin Esko Uusitalo, Esteri ja Viljo Saimén, Anneli Thurman sekä villit Hjulgrenin pojat, joihin ilmeisesti laskettiin myös Juhani ja Olavi Kangassalo. Äitini Annikki tietysti oli paikalla, samoin Manta-mummuni. Sen sijaan isäni ei ollut paikalla, hän makasi Lahden keskussotilassairaalassa. Varmaan paikalla oli monia muitakin sukulaisia. Oletan että myös Uudentalon Taimi-täti on ollut paikalla, koska hän oli äitini nuoruudessa monesti ollut hänen hyvä haltijansa. Tilaisuudesta ei ole minun tietääkseni kuvadokumenttia. En liioin ole löytänyt kastetodistustani, vaikka äiti on huolella tallettanut monia muita lapsuusdokumenttejani. Sen sijaan olen kuullut ratkiriemukkaita kertomuksia juhlan kulusta. Milloin Esko, Aulis, Esteri ja Anneli joko kaikki yhdessä tai pienemmällä porukalla tapasivat, aina jossakin vaiheessa he ulvoivat naurusta muistellessaan ristiäisiäni. Ilmeisesti juhlan pääosan varastivat kastettavalta prinsessalta nuo Villit Hjulgrenin pojat. Juhlatilassa oli korkea kakluuni ja siinä upeat pellinnyörit. Voiko parempaa liaania olla nuorille tarzaneille? Salissa oli ilmeisesti myös palmuja tai muita isoja kasveja, joista syntyi ilmiselvä viidakko. Todennäköisesti tarzanit olivat harjoitelleet taitojaan jo aiemmin ja päättivät nyt antaa näytöksen, olihan yleisöä yltäkyllin. Kertomukset vaihtelevat siitä, koppasiko Esko vai Aulis yhden tarzanin ilmasta ennen kuin tämä olisi sukeltanut kastemaljaan. Palmut ainakin olivat huojuneet kuin taifuunin kourissa. Tunnen sukuni taidot tarinaniskijänä, pieni liioittelu maustaa hyvää juttua. Muistan elävästi, miten Saimeenska ja Aulis ulvoivat naurusta kyyneleet silmissä muistellessaan suurta juhlaani. Pappi ei ehkä hyvällä muistanut melkein katastrofiin päättynyttä seremoniaa. Yhtä kaikki, sain nimen ja varmaan myös kasteen. Erityisiä kastepukuja alettiin käyttää 1700-luvulla yläluokan lapsilla. 1800-luvulla myös muut säätyläiset hankkivat kastepuvun, joka oli suvun aarre. 1900-luvulla kastepuku alkoi yleistyä, mutta ei sitä kaikilla vielä ollut. Monilla seurakunnilla oli lainattava puku, jota lähes 11
kaikki kastettavat lapset käyttivät. Thurmaneilla ei sen enempää kuin Raivioillakaan ollut omaa kastepukua, joten kaunosielu äitini aloitti uuden aikakauden tehdessään esikoiselleen ikioman puvun, joka tuli palvelemaan kymmeniä lapsia. Välirauhan aikaan ei ollut vielä pahin pula, mutta varmaan oli jonkinlainen ongelma löytää sievää kangasta kastemekkoon. Rouva Inga Hjorth lahjoitti kauniin kihlajaispuvun. Puku oli 20-luvun muotia. Kaunis sveitsiläinen käsin kirjottu batisti oli pelkkää liehuketta. Äiti kokosi liehukkeista kauniin kastepuvun, jossa kastettiin kaikki sisarukseni, suurin osa serkuista, monet pikkuserkut ja naapurin lapset, jopa muutama ventovieraskin pikkuihminen. Valitettavasti läheskään kaikista puvun käyttäjistä minulla ei ole tietoa saati kuvaa. Olisinkin kovin onnellinen, jos saisin kuvia mahdollisilta käyttäjiltä. Minun jälkeeni seuraava puvun käyttäjä oli siskoni Taru, joka kastettiin Tampereella 2.8.1942. Siitä tilaisuudesta on kuva, jossa äitimme sylissään Taru sekä isosisko Marja-Riitta. Ulla syntyi helmikuun 6. päivänä 1944. Se oli ns suurpommitusten ensimmäinen päivä. Ullan ristiäisistä 27.2.ei tiettävästi ole kuvaa. Isä oli rintamalla eikä ilmeisesti ollut läsnä ristiäisissä, niin kuin ei ollut Tarunkaan. Sen ajan isyys oli kovin karua! Kun kolmen harjoittelukappaleen jälkeen syntyi Veli-Pekka, se olikin sen suuruusluokan tapaus, että ristiäiset tuli kunnolla kuvattua. Ristiäiset olivat Marian päivänä 25.3.1946. Tarun ristiäiset (2.8.1942) Vilma, päällään 110 vuotta vanha isoisän äidin, Maileenan puku (heinäkuu 2009) Lean ristiäiset v. 1944 Vilma ja Taru (heinäkuu 2009) 12
Sota oli päättynyt, isät olivat palanneet perheiden elämään ja kuviin (eivät kaikki). Harri syntyi heinäkuussa 1950. Ristiäiset pidettiin kesähuvilalla Aitolahdella. Paikalla oli sukua mm Kalle-eno, Maija täti Olavin kanssa, Manta-mummu ja Lea, Kirjavaiset, Anneli ja Auliksen perhe. Saiménit olivat paikalla ilman muuta, koska heidän kanssaan vietettiin kaikki kesät. Kuvia on varmasti otettu, koska Aulis oli paikalla, mutta missä ne ovat. Vesa-Jukka syntyi ensimmäinen marraskuuta 1953. Veskun syntymä osui tosi kiireiseen aikaan; omakotitalo piti saada asuttavaan kuntoon mahdollisimman pian. Isä teki järjettömän pitkää päivää, ensin omissa töissään Messukylän autokoritehtaalla, illat ja yöt rakennuksella. Äiti oli vielä muutama tunti ennen pojan syntymää rakennushommissa, polki fillarilla kotiin, lämmitti saunan ja lähti sitten pyöräyttämään yli viisikiloisen pojan. Vesku kastettiin tutussa puvussa tapaninpäivänä 1953. Kuukautta myöhemmin muutimme omaan taloon. Jari syntyi 27.4.1956 ja kastettiin kotona kauneimman kevätkesän sunnuntaina. Kummankin nuoremman veljen ristiäisistä on kuvat olemassa, mutta en ole niitä onnistunut löytämään. Veli-Pekan ristiäiset v. 1946 Pukua käyttivät myös Risto-Juhani Saimén eli Saimeenin Jussi (1945), Auliksen pojat Ilkka (1945, kuva), Pertti(1949) ja Timo, jonka ristiäiset kesäkuussa 1952 olivat myös mummun 65-vuotisjuhlat. Lea Thurman kastettiin maamme historian rankimpiin kuuluvana syksynä 1944. Tuskin mitään ristiäisjuhlia voitiin silloin järjestää eikä Aimo-isäkään ole päässyt mukaan. Kuva onneksi otettiin. Paikalla olivat Aulis-eno, Uudentalon Taimi-täti ja Esko. Manta-mummu pitää Leaa sylissään. Kuva on harvinainen, sillä Lean äiti Hilja eli Hissu on kuvassa mukana. Kuva on myös enteellinen: mummusta tuli myöhemmin Lean todellinen äiti. Mummu ja serkukset, Timon ristiäiset v. 1952 13
Dokumenttien puutteessa en tiedä täsmällisesti, kuinka paljon puvun käyttäjiä on. Myös jotkut Raivion suvun muista lapsista kastettiin siinä. Olimme sotaa paossa isän kotitalossa Ruovedellä helmikuun lopun pommituksista syyskuun välirauhaan 1944. Sinne oli majoitettu myös evakkoperhe, jonka vauva ainakin käytti yhteistä mekkoamme. Muistan myös minulle tuntemattoman naisen, joka tuli pyytämään mekkoa lainaksi kun oli kuullut joltakin tutun tutulta, että kyllä se Raivion rouva sitä lainaa. Niin kuin sitten lainasikin ja sai jotensakin rähjääntyneenä takaisin. Pula-aikana oli luontevaa lainata lähes ventovieraille. Heidin poika Kalle oli viimeinen tämän kastepuvun Ilkan ristiäiset v. 1945 Tuuli Maria ja Heidi-mummu (25.10.2009) Otto (lokakuussa 2009) käyttäjä ennen Tuuli Mariaa. Olin ollut siinä uskossa, että puku on jo hyvin hauras. Olin onneksi väärässä. Minun esikoiselleni tehtiin 1965 uusi puku, joka taas on palvellut suurta joukkoa serkuksia sekä Raivion että Porraksen suvuissa. Nyt on menossa jo pikkuserkkujen sukupolvi. Viimeksi siinä kastettiin 2.4.2009 syntynyt Otto Aatu Johannes Haavisto, Taru Nopparin tyttären Nooran ja miehensä Ville Haaviston toinen lapsi. Mutta se onkin jo osa uutta tarinaa Marika P Vilma ja Otto (19.11.2009) 14
TALVISODASTA Talvisota alkoi ilman vaihtoehtoja, se päättyi rauhaan ilman vaihtoehtoja, ja siinä välissä oli 105 vaihtoehdotonta päivää. (Risto Lindstedt, Suomen Kuvalehti, 27.11.2009) Puheenjohtajamme pyysi, että jompikumpi perheeni kadettiupseereista kirjoittaisi jutun talvisodasta tähän lehteen. Nuorempi on sukupolvensa upseereiden tavoin niin tiukasti kiinni nyky- ja tulevien uhkien analysoinnissa ja maanpuolustusjärjestelmien globaalissa muutoksessa, ettei aihe ole relevantti. Talvisodan historia tunnetaan, veteraaneja kunnioitetaan, mutta se ei anna mitään kättä pitempää tulevien uhkien torjuntaan. Vanhempi on niin kiinni oman lehtensä toimittamisessa, ettei aika riitä. Kaiken lisäksi minä olen perheen ainoa sotahistorian harrastaja. Harrastan niin tosissani, että luen jopa aiheesta tehtyjä väitöskirjoja ja tutkimuksia ja niitähän riittää. On tarpeetonta käydä läpi talvisodan tapahtumia, sillä nyt päinvastoin kuin vielä 80- luvulla 70 vuoden takaista sotaa muistetaan, muistellaan ja ennen kaikkea tutkitaan arkistojen avauduttua. YLE on tuottanut loistavaa ohjelmistoa varsinkin radioon (YLEn ykkönen), mutta myös TV:n dokumentteina. YLEn arkistojen aarteita löytyy netistä, samoin kaikki ohjelmat. Yllä lainattu ote on Suomen Kuvalehdestä, joka on tuottanut nettisivuilleen talvisodan aikaista arkistomateriaaliaan. Viime vuosina on tehty merkittävää tutkimusta viime sodistamme. Vuonna 1999 herätti kovasti huomiota FT Lasse Laaksosen väitöskirja Todellisuus ja harhat: Kannaksen taistelut ja suomalaisten joukkojen tila talvisodan lopussa 1940. Laaksonen jatkaa myyttien ennakkoluulotonta kaatamista kirjassaan Eripuraa ja arvovaltaa, Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatuskirjat, 2004). Jo 50-60 luvun vaihteessa ilmestyi eversti Wolf H. Halstin erinomainen trilogia viime sodistamme. Sen ensimmäinen osa kuuluu jokaisen talvisodasta kiinnostuneen perusteoksiin kuten eversti Palojärven kuuluisa Kollaa kestää tai Yrjö Jylhän Kiirastuli. Unohtaa ei sovi Antti Tuurin Talvisotaa ja Pekka Parikan siitä tekemää elokuvaa. Nämä ovat kuitenkin läpikotaisin tuttuja asianharrastajille, sen sijaan kannattaisi tutkia uudempaa tuotantoa. Evl Heikki Tiilikaisen Talvisodan jäinen loppunäytös (Ajatuskirjat, 2005) kertoo trillerin tavoin lähes kokonaan vaietuista Kotkan ja Virolahden edustalla käydyistä taisteluista. Entä, mitä tiedätte neuvostoliittolaisen vastapuolen tunnoista? Jotakin kertoo esim neuvostoliittolaisen politrukin Anatoli Gordijenkon Kuoleman divisioona. Se on hyytävä kertomus Lemetin mottiin jääneen neuvostodivisioonan tuhosta. Kauheudesta huolimatta ei välillä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun politrukit saamansa tehtävän mukaan raportoivat divisioonan edetessä, miten se tuhosi ja valtasi milloin minkin lujasti linnoitetun kaupungin. Meidän tietojemme mukaan kyseessä oli yleensä muutaman savun kylä. Juuri ilmestynyt, Timo Vihavaisen ja Andrei Saharovin toimittama Tuntematon talvisota Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot (Edita, 2009) ja Antero Holmilan toimittama Talvisota muiden silmin (Atena, 2009) tuovat uutta tietoa talvisodasta. Miksi kirjoitan pitkän luettelon kirjoista kun pitäisi helskytellä sadastaviidestä kunnian päivästä, Raatteesta, Summasta, Taipaleesta? Siksi, että tuo helskyttely ja kalskuttelu kiukuttaa minua. Mitä enemmän olen lukenut historiallisista tositapahtumista, mitä enemmän olen kuunnellut talvisodan läpikäyneiden kertomuksia, sitä enemmän inhoan tyhjäksi kaluttuja sananparsia, sitä hölmömmiltä kuulostavat ontot juhlapuheet. Viime aikoina joka toinen markkinapelle tai puolitaitoinen poliitikonplanttu ovat viljelleet talvisodan henkeä, kunnian päiviä, kaveria ei jätetä sloganeja tietämättä ja tuntematta niiden taustaa. Se on veteraanien ja koko talvisodan läpikäyneen kansan halveksimista. Onneksi ei juuri enää löydy kenraaleita, jotka itsenäisyyspäivän puheeseen mahduttavat kaikki nuo kalutut käsitteet. Sataviisi kunnian päivää oli välirauhan aikana ilmestyneen kuvateoksen nimi. Siinä kerrottiin kuvin ja lyhyin tekstein juuri päättyneestä sodasta, siitä, mitä silloin tunnettiin syvällä 15
kansan sielussa. Se oli terapiaa lyödyille. Se ylläpiti tuntoa oman taistelun oikeutuksesta. Silloin, vuonna 1940, se oli oikea ja täsmällinen nimi päättyneelle taistelulle. Tämän nimen käyttöoikeus pitäisi kieltää muilta kuin talvisodan kokeneilta. Muiden pitää luoda jotakin uutta ja itsenäistä, milloin haluavat kunnioittaa isoisien ja -äitien taistelua. Raatteen tie, Summa, Taipale, Kollaa legendoja jo aikanaan. Mutta niiden lisäksi oli paljon muita nimiä; Tolvajärvellä saavutettiin ensimmäinen merkittävä voitto; Viipurinlahdella helsinkiläinen Ässärykmentti taisteli viimeisillä voimillaan sodan viimeiset päivät ja näin esti Viipurin motittamisen. Edellä olen maininnut Kotkan edustan taistelut. Laatokan saarissa menettivät kokonaiset kyläkunnat parhaassa iässä olevat miehensä (mm Rantasalmi sodan viimeisenä päivänä). Entä kotirintama? Suurimpien kaupunkien tuhot tunnetaan, mutta moniko tietää esimerkiksi Iisalmen tuhoista. Paikkojen nimiä on satoja. Miehet palelivat ja kärsivät yhtä paljon olipa taistelun paikka mikä tahansa. Kodin menetys oli yhtä kovaa iisalmelaiselle kuin viipurilaiselle. Talvisodan rauhan kyyneleet 13.3.1940 Ässä-rykmentti Tervajoella Talvisodan henki on jotakin, jota Jyrki Katainen ei saa käyttää poliittisena argumenttina. Eikä kukaan muukaan. Talvisodan henki tai sen syntyminen on mystinen juttu. Se on merkillinen esimerkki ryhmäenergiasta. Ihmeelliseksi sen tekee se, että kansa oli sodan edellä vieläkin sisällissodan kahtia jakama. Syvä trauma oli hoitamatta. Luokka ja varallisuusjako olivat jyrkkiä. Asevelvollisuusikäisistä suuri osa oli aliravittuja, huonosti koulutettuja ja varustettuja. Armeijassa oli jyrkät luokkaerot, ei se ollut mikään kansanarmeija. Stalin laski sen varaan, että punaisen osapuolen pojat ottavat sosialistiset vapauttajat ilomielin vastaan. Arvio oli puna-armeijalle kohtalokas virhe. Työväenliikkeen täysi tuki Suomen poliittiselle johdolle oli talvisodan hengen peruskivi. Toinen merkittävä asia oli liikekannallepanojärjestelmämme, jonka mukaan joukot muodostettiin pienemmästä suurempaan miesten asuinpaikan mukaan. Saman kylän pojat taistelivat rinnakkain. Kaveri tunnettiin oikealla ja vasemmalla. Kaverin hyvät ja huonot puolet tiedettiin. Kaveriin saattoi luottaa kun tunsi. Tämä järjestelmä tosin koitui monen paikkakunnan traagiseksi tappioksi. Täysosuma 16
yhteen korsuun saattoi tyhjentää yhden kylän parhaassa iässä olevista miehistä. Yksi taistelu saattoi harventaa kokonaisen pitäjän mieseloa. On murehdittu, ettei tämän päivän nuorista olisi talvisodan taistelijoiksi. Turha huoli! Talvisodan kaltaista taistelua ei enää voi kehittyä, muita kriisejä kyllä. Sotateknologia on muuttunut ja meitä ympäröivä maailma kutistunut. Tämän päivän uhat ovat suuria: ilmastokatastrofi, taloudelliset ja poliittiset kriisit, niiden aiheuttama hallitsematon maahanmuutto, terrorismi. Suomen uhkakuvien ennusteen top 10 listalla täysimittainen sota on vasta viimeisenä. Tämän päivän nörttisukupolvi on varustautunut vähintään yhtä hyvin kuin aliravitut, keisarivallan aikuisilla aseilla taistelleet esi-isänsä. Tästä on muuten tutkimuksiakin tehty: kaivakaapa kirjastosta VT Juha Mälkin väitöskirja Herrat, jätkät ja sotataito. Sitä voi verrata puolustusvoimien koulutusosaston tuoreisiin tutkimuksiin. Talvisodan taistelijoita syvästi kunnioittaen, kalskuttelua vältellen Marika P 17
JOULUN SALAISUUS Pidin joulukirkkoa päiväkodin väelle. Kysyin, mitä jouluun liittyvää lapset näkivät seurakuntakodissa. Yksi huomasi kuusen, toinen kynttilät, kolmas joulukoristeet ja neljäs seimiasetelman. Mutta eräspä lapsi kiljahti: sitten täällä on vielä joulupukki! Ihmettelin, missä hän näki joulupukin, vaikka minä en Korvatunturin valkopartaa ollut nähnyt. Lapsi kimitti: "pukki onkin katolla. Siksi sinä et voi huomata häntä." Pienet silmät havaitsivat taas kerran paljon enemmän kuin aikuisen mielikuvituksettomat sielunpeilit. Samalla nuo silmät löysivät jotain olennaista itse joulusta. Jouluun liittyy paljon kätkettyä ja salaista. Osa kätköistä avataan jouluna. Joulun suurin salaisuus paljastui kuitenkin ihmisten keskellä, mutta monetkaan eivät silloin huomanneet sitä. Harva muisti Raamatun ennustuksia tulevasta Pelastajasta, kun köyhä nainen työläismiehensä kanssa vaelsi Galileasta kohti Betlehemiä. Joku ehkä sääli heidän väsymystään, muttei sentään nähnyt pariskunnassa mitään taivaallista. Kun Maria laski vastasyntyneen pilttinsä seimeen, vain Joosef ja eläimet katselivat. Jumala lähetti enkelinsä kertomaan, mistä oli syvimmältään kysymys. Enkeli julisti kesken työtä ja yötä yllätetyille paimenille: teille on syntynyt Vapahtaja. Paimenet tosin tunsivat lupauksen tulevasta Pelastajasta, mutta tuskin jaksoivat uskoa niin suureen ihmeeseen. Nyt he sitten saivat kehotuksen mennä tapaamaan vastasyntynyttä lasta varmistuakseen enkelin sanasta. Tänä jouluna moni viettää juhlaa läheisten kanssa, rauhoittuu, saa kokea hyviä hetkiä. Joulun perimmäinen Sanoma tavoittaa meidät kuitenkin siitä riippumatta, kuinka hyvin kaikki ulkonaisesti onnistuu. Jumalan rakkaus koskee sinuakin. Jumalan Poika tahtoo tulla sinunkin joulusi Herraksi. Pirjo Tiira Pihlavan seurakunnan kappalainen 18
MANTAN LAPSISTA Aune Esteri eli Essu syntyi 28.1.1905. Essu oli kaunis lapsi, jolla oli ihana lauluääni. Essu kävi kiertokoulua, niin kuin tapa silloin oli. Jostakin syystä Essun muusta koulunkäynnistä ei koskaan puhuttu. Ehkä se ei ollut niin tärkeä asia kuin parille myöhemmin syntyneelle. Essu oli isänsä suosikki, varmaan juuri musikaalisuutensa vuoksi. Essu löysi yhtä musikaalisen miehen, Viljo Alarik Hamilkar Saiménista, joka oli syntynyt 21.12.1902. Viljo oli hyvin erikoisen perheen poika. Isä oli kulttuurin moniottelija Wilhelm Saimén, joka oli mm sanomalehden toimittaja ja kirjallisuusarvostelija. Manta vastusti jostakin syystä avioliittoa rajusti. Äitini esitti taannoin olettamuksen, että Manta tiesi jotakin epäedullista isä-saiménin terveydestä ja piti sitä esteenä. Viljon äiti Maria oli kotoisin kulttuurisuvusta. Hän kertoi kiehtovia tarinoita, joita en lapsena valitettavasti kaikkia ymmärtänyt. Hän oli ollut mm laulamassa kuorossa, joka esiintyi Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästys -oopperassa itsensä Kajanuksen johdolla. Mantan vastustuksesta huolimatta häät pidettiin, mutta ei suinkaan kotona vaan Uudessatalossa 5.9.1925. Ensimmäinen lapsi oli poika, Altti Uolevi, joka syntyi 3.6.1926. Ulla Tuulikki syntyi 28.7.1929. Nuori pari asui aluksi vuokralla huoneessa, jossa keittäminen tapahtui kolmijalan päällä kakluunin pesässä. Viljo teki koko työuransa Porin sähkölaitoksella. En tiedä oliko hänellä koulutusta sähköhommiin vai oliko hän työssä oppinut ammattimies. Minun muistiini on jäänyt Viljo ajamassa sähkölaitoksen tummalla autolla, jonka takaovesta pääsi työkalutilaan. Siellä oli ainakin tolppakengät. Se viittaa siihen, että Vili oli linja-asentaja. Mutta kyllä hän osasi myös korjata sähkölaitteita kuten sähkösilitysraudan tai vetää uuden johdon kesämökin vintille. Esteri hoiti lapsia, lauloi kuorossa ja oli sydämestään lotta. Viljon rakkain harrastus liittyi VPK-toimintaan. Saiméneilla oli kesähuvila Kokemäenjoen joen rannalla. Luultavasti Huvilajuopa oli se paikka. Heillä oli myös paatti. Nämä seikat kertovat jonkinlaisesta varakkuudesta. Elämä olisi voinut ollut suoraa ja silleet, vaan ei ollut kauan. Altti sairastui elokuussa 1931 aivokalvontulehdukseen. Mukana oleva kuva on otettu sairastumista edeltävänä päivänä. Siihen aikaan ei ollut antibiootteja, joilla tappava bakteeri olisi saatu lannistettua. Altin sairaus oli raju ja nopea. Hiukan ennen loppua lapsi rauhoittui ja Esteri tuuditti häntä sylissään laulamalla Paimenpojan sunnuntai -laulua. Kun laulu päättyi, lapsi nukkui ikiunta. Altti kuoli 18.8.1931. Isku oli hirveä, mutta onneksi oli Ulla lohduttamassa. Vuotta myöhemmin Eeli kuoli varsin nopeasti sydänhalvaukseen. Se oli uusi isku isän tytölle Essulle, mutta pahempaa oli tulossa. Seuraavana Saiménin perhe v. 1946 Altti, Ulla, Anneli, Armi, v. 1931 Auli Aimon paatissa 1930 luvulla keväänä Ulla sairastui kurkkumätään. Se oli paljon lapsia tappanut tauti vielä minunkin lapsuudessani. Rokotetta tähän tautiin ei ollut vielä keksitty, eikä antibioottejakaan ollut. Ulla-parka kuoli 8.5.1933. 19
Kerrotaan, että Viljon tukka tuli yhdessä yössä harmaaksi. Essulla oli valtava suru lapsien menettämisestä, mutta surua lisäsi pelko Viljon murtumisesta. Viljo joutui tekemään yöpäivystyksiä, jolloin Esteri oli aina mukana valvomassa valvovaa miestään. En tiedä varmuudella, mutta luulen huvilasta luopumisen liittyvän tähän murhenäytelmien ketjuun. Essun oli löydettävä lapsien menettämisen korvaukseksi paljon toimintaa. Saiménilla oli 30-luvulla jonkin aikaa kauppa, jossa Armikin oli harjoittelijana. Lottatyö antoi sisältöä elämään, varsinkin kun sitä harjoitti niin intensiivisesti kuin Essu teki. Ennen sotia Essu ja Vili muuttivat upouuteen kerrostaloon Antinkadulla. Porilaiset tunsivat sen nimellä Pirtulinna. Sodan aikana Essu sai näyttää osaamisensa. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa hän oli rintamalla vastuutehtävässä muonittamassa eteneviä joukkoja. Hänellä oli karmaisevia juttuja tuolta ajalta. Ne on onneksi tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran äänitearkistoon. Asemasotavaiheessa hän oli päällikkötehtävissä edelleen rintamalla. Armi oli hetken aikaa hänen alaisenaan rintamalottana. Veljet Aimo ja Aulis olivat samalla suunnalla, joten sisaruksista saatiin kuva lottakanttiinin edustalla kesällä 1943. Viljo taisteli viestiporukoissa Rukajärven suunnalla. Sodan jälkeen Essulle kävi kuin Raamatun Saaralle, hän synnytti poikalapsen vanhoilla päivillään, kuten itse sanoi. Risto Juhani eli Jussi syntyi 23.3.1945. On selvää, että Jussi oli ihme. Ihmelapsen taakkaa hän sai kantaa koko elämänsä, ilman muuta syytä kuin vanhempiensa kova kohtalo. Jussi oli monella tapaa lahjakas, mutta ei kaikessa. Sitä vain ei saanut millään tavoin tuoda esiin. Me kaikki serkut opimme heti, että Jussi oli ylivertainen, eikä meistä kukaan sitä lapsena edes kyseenalaistanut. Ei varmaan ikätoveri Ilkka sen paremmin kuin Pekkakaan olisi koskaan uskaltanut voittaa Jussia. Tai jos voitti vaikkapa juoksussa, se johtui Jussin jalkaan tulleesta kivusta tms. Rakastavat vanhemmat tekivät kaikkensa silottaakseen Jussin tien niin sileäksi, ettei sellaista oikeassa elämässä ole. Yhtä he eivät voineet antaa: Jussi kirjoitti lapsena joka joulu joulupukille. Toivelistalla oli aina ensimmäisenä siskovauva. Sitä hän ei koskaan saanut. Jussi, merimies v. 1950 Ylioppilaaksi päästyään Jussin piti aloittaa Helsingin yliopistossa, mutta tilapäinen työ ensiaskeleitaan ottavassa ATK-maailmassa vei miehen. Jussi meni naimisiin Kristiina Vilan kanssa vuonna 1966. Kristiina oli lahjakas musiikinopiskelija Karkusta, missä Saimeneilla oli kesämökki vuodesta 1953. Saimenit muuttivat nuoren parin myötä Helsinkiin. Jussi oli kärsinyt lapsuutensa ainoan lapsen yksinäisyydestä, mitä nyt serkut ja kaverit sitä tuskaa lievittivät. Siksi hän hankki Krissen kanssa kunnon perheen. Hanna, Tuukka, Isa, Jenni ja Janne syntyivät vuosina 1967-1981. Lapsenlapset olivat suuri ilo myös Essulle. Viljo ehti iloita vain Hannasta. Raskaat menetykset eivät vieläkään loppuneet, sillä Viljo kuoli 31.5.1969. Essu ja Vili olivat lähdössä Harri-veljeni ylioppilasjuhliin, kun Vili jäi kotipihallaan peruuttavan kuorma-auton alle. Esteri näki kaiken kotiparvekkeeltaan. Esteri oli mukana lottajärjestön työssä koko sen toiminta-ajan. Kun järjestö lakkautettiin, sen perintöä jatkoi Työmaahuolto ja Suomen Naisten Huoltosäätiö. Kummankin toiminnassa Essu oli mukana. Nämä järjestivät mm olympialaisten kenttämuonituksen, missä Essu oli mukana. Kun Rintamanaisten liitto perustettiin, oli Essu yksi perustajajäsenistä. Sitä ennen joukko rintamanaisia oli jo toiminut ilman isoa ääntä, Essu yhtenä joukosta. 20