Yhteisöpäivä Hietoinrannassa 16.5.2009 VAELLAMME VALOSSA Kristityt ovat vaeltava Jumalan kansa. Se on liikkeellä, matkalla, eikä vielä perillä. Seurakunta on meille koti, mutta se koti on ikään kuin matkailuauto. Vaeltavan Jumalan kansan esikuvana on Israelin kansa, joka kulki autiomaassa. Kansa joutui 40 vuotta harhailemaan erämaassa kuivuuden, janon, nälän ja vihollisten vaivaamana. Sillä oli kuitenkin Jumalan lupaus pääsemisestä Luvattuun maahan. Jos vertaa raamatunkäännöksiä, näyttää kristittyjen vaeltaminen vähentyneen. Edellisessä käännöksessä (33/38) puhuttiin vaelluksesta noin 60 kertaa ja vaeltamisesta noin 250 kertaa. Uudessa käännöksessä (91) käytetään sanaa vaellus enää 20 kertaa ja vaeltaminen Uudessa testamentissa ainoastaan 13 kertaa. Näissäkin tapauksissa vaeltaminen tarkoittaa useimmiten konkreettista matkantekoa, eikä hengellistä elämää. Uudessa käännöksessä vaeltaminen on korvattu esim. ilmauksilla elää, harhailla, noudattaa vaatimusta, pitää kiinni, seurata johdatusta jne. VAELLUS VANHASSA TESTAMENTISSA Esim. Nooasta 1. Moos. 6:9 Nooa oli aikalaistensa keskuudessa hurskas ja nuhteeton mies ja vaelsi Jumalan yhteydessä Daavidista Salomo sanoi 1. Kun. 3:6 Hän vaelsi sinun edessäsi totuudessa ja vanhurskaudessa sekä vilpittömällä sydämellä sinua kohtaan Salomolle Jumala sanoi 1. Kun. 9:4-5 Jos sinä vaellat minun edessäni niin kuin sinun Isäsi Daavid vaelsi, vilpittömällä sydämellä ja oikeamielisesti, niin että teet kaiken, mitä minä olen käskenyt sinun tehdä ja noudatat minun käskyjäni ja oikeuksiani, niin minä pidän pystyssä sinun kuninkaallisen valtaistuimesi Psalmintekijä sanoo: Minä vaellan kaikessa suoraan, kaikkien sinun asetuksiesi mukaan; kaikkia valheen teitä minä vihaan (119:128)
Tämän vastakohta on väärä vaellus. Siitä esimerkkinä voisi olla vaikka Jerobeam, josta sanotaan 1. Kun 15:3: Hän vaelsi kaikissa isänsä synneissä, joita tämä oli tehnyt ennen häntä, eikä hänen sydämensä ollut ehyesti antautunut Herralle Israelin kansalle sanotaan Hes. 20:16, ettei se pääse Luvattuun maahan, koska he pitivät minun oikeuteni halpoina, eivät vaeltaneet minun käskyjeni mukaan, vaan rikkoivat minun sapattini; sillä heidän sydämensä vaelsi heidän kivijumalainsa jäljessä Samoin kerrotaan, että kansa vaelsi yhä kelvottomasti (2. Aik. 27:2) Jer. 7:24: Mutta he eivät kuulleet, eivät korvaansa kallistaneet, vaan vaelsivat oman neuvonsa mukaan, pahan sydämensä paatumuksessa, ja käänsivät minulle selkänsä eivätkä kasvojaan Väärä vaellus tarkoittaa siis Vanhassa testamentissa Jumalan käskyjen rikkomista ja epäjumalien palvelemista. On siis kaksi erillistä asiaa: Jumala ja ihmisen vaellus. Jumala on antanut ihmisen vaellusta varten käskyt ja määräykset. Ihmisen tehtävä on noudattaa niitä käskyjä ja elää niiden mukaan. Silloin hän on Jumalan yhteydessä ja vaeltaa oikeaa tietä. Jumalan tie on käskyjen tie. Hyvin moni kristittykin lukee Raamattua tästä näkökulmasta. Vaellus on Jumalan käskyjen noudattamista. Vaikka ne käskyt eivät ehkä enää ole niitä vanhan liiton käskyjä, on ihmisellä luonnostaan mielessä käskyjen tie. Vaeltaminen oli Vanhassa testamentissa hyvin yhteisöllinen asia. Kansa joko vaelsi Jumalan yhteydessä tai sitten ei. Yksilöistä puhutaan lähinnä vain silloin, kun on puhe kuninkaiden tai muiden johtomiesten elämästä. Vaeltaminen ei ollut niinkään yksilöhurskauden asia. Koko kansan tuli kilvoitella yhdessä pysyäkseen Jumalan käskyissä. Rangaistukset väärästä vaelluksesta olivat myös hyvin yhteisöllisiä. Kansa joutui sotiin ja pakkosiirtolaisuuteen, viljaa kohtasi kato tai kuivuus jne.
VAELLUS UUDESSA TESTAMENTISSA Kristillinen seurakunta sai Vanhasta testamentista ajatuksen vaeltamisesta. Israelin tilalle tuli nyt uusi Israel, Kristuksen Kirkko. Mutta nyt vaeltaminen saa uudenlaisen sisällön. Avainjakeet me löydämme Johanneksen kirjoituksista: Jos me valkeudessa vaellamme, meillä on yhteys keskenämme ja Jeesuksen Kristuksen, hänen poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä (1:7). Valkeudessa (tai valossa) vaeltaminen saa selityksensä Johanneksen evankeliumista: Minä olen maailman valkeus (tai valo). Joka seura minua ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8:12). Johanneksen evankeliumin alussakin ovat sanat: Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus (tai valo, Joh 1:4). Mitä se valossa vaeltaminen sitten tarkoittaa? Hyvin helposti me luemme sitä taas moralistin silmälasein: No se on sitä, että tuo pahat tekonsa valoon, eli esiin. Mutta jakeiden sisältö on syvempi. Jos Jeesus sanoo, että Hän on valo, silloin valossa vaeltaminen on Jeesuksessa vaeltamista. Huomatkaa tämä valtava siirtymä Vanhasta testamentista uuteen. Lain tilalle on tullut Kristus. Käskyjen tilalla on evankeliumi. - No, tämähän on meille periaatteessa selvää. Mutta Jeesuksessa vaeltaminen on elämänmittainen haaste. Kaksi sen sisällöistä kävi ilmi jo siitä Johanneksen kirjeen jakeesta (1:7). Jos me vaellamme valossa = Jeesuksessa, Jeesuksen veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Me tavallaan vaellamme koko ajan puhdistavassa lähteessä. Lähde kulkee mukana, niin kuin kallio autiomaassa, jossa Israelin kansa vaelsi. Koko ajan on Kristuksen veri tarjolla, jotta me pääsemme synnistä. Vaeltaminen Jeesuksessa on syvimmiltään ja pohjimmiltaan jatkuvaa anteeksipyytämistä ja anteeksisaamista. Jokapäiväistä katumusta ja parannusta. Myös toinen asia kävi ilmi siitä 1. Joh. jakeesta: Jos me vaellamme valossa = Jeesuksessa, meillä on yhteys keskenämme. Kristuksessa vaeltaminen luo yhteyden muiden vaeltajien kanssa. Jos tuo on Kristuksessa ja minä olen Kristuksessa, me olemme yhtä. Me olemme samassa lähteessä, korviamme myöten.
Vaeltaminen on siis myös Uudessa testamentissa YHTEISÖLLINEN asia. Liian usein me luemme taas Raamattua vain yksilön kannalta. Mitä se minulta vaatii? Mitä se minulle antaa? - Jospa opettelisimme lukemaan Raamattua yhteisön, seurakunnan, Kirkon kirjana. Se on nimittäin Raamatun kirjoittajan, Pyhän Hengen näkökulma. Vaeltamisella Kristuksessa on muitakin sisältöjä kuin nuo kaksi: anteeksiantamuksessa ja uskovien yhteydessä vaeltaminen. Paavali kirjoittaa Room. 8:4: me emme vaella lihan mukaan vaan HENGEN. Uusi käännös kääntää lihan usein itsekkääksi mieleksi tai turmeltuneeksi luonnoksi - ja sitähän se tarkoittaa. Ei ole siis kyse ruumiin ja hengen välisestä taistelusta - ikään kuin fyysinen puoli olisi hyljeksittävää, ja hengellinen olisi hyvää. Molempia tarvitaan! Kysymys on siitä, MIKÄ meitä ohjaa. Mikä on meidän elämämme, meidän toimintamme, meidän vaikuttimiemme ydin: Ohjaako meidän vaellustamme meidän itsekäs mielemme vai henki, jonka Jumala on asettanut uskovaan ja joka on yhteydessä Jumalan Henkeen? Vaellammeko me itsekkyyden, oman edun tavoittelun tietä, vai ohjaako Jumala meitä Henkensä avulla? - Paavalille on selvää, että hengen tulisi ohjata uskovan ihmisen vaellusta. No, kuinka Pyhä Henki ohjaa meidän henkeämme? Pyhä Henki on Jumalan seurakunnassa vaikuttava Henki. Siellä Hän ohjaa meitä sanalla ja sakramenteilla. - Huomaamme, että taas on kysymys YHTEISÖSTÄ. Henki on seurakunnan ohjaaja. Ja me saamme olla seurakunnan jäseniä - mutta emme yksin ja sooloilijoina vaan Hengen yhdistäminä: Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys (Ef. 4:3). Mitä tämä hengessä / Hengessä vaeltaminen sitten käytännössä voisi olla. Paavali vastaa siihen 1. Kor. 3:3: olettehan vielä lihallisia. Sillä kun keskuudessanne on kateutta ja riitaa, ettekö silloin ole lihallisia ja vaella ihmisten tavoin. Hengessä vaeltaminen näkyy ja vaikuttaa siis seurakunnan sisäiseen elämään. Valitettavasti näitä lihallisuuden merkkejä näkyy nykyaikanakin kaikissa seurakunnissa. Kateus ja riita myrkyttävät hyvin versoneita taimia. Siksi kaikki katkeruuden versot tulisi repiä pois heti alkuunsa. Voisimme yhdessä pyytää, että Pyhä Henki juurisi meistä pois vihamielisyyden, riidan, kateellisuuden, vihat, juonet, eriseurat ja lahkot, joista Paavali mm. varoittaa Gal. 5:20. Vaeltaminen hengessä / Hengessä ei ole tällaista.
Johannes kirjoittaa 3. kirjeessään Gaiukselle: Minulla ei ole suurempaa iloa kuin että kuulen lasteni vaeltavan TOTUUDESSA. Taas me yksilökeskeiset uskovat voimme irrottaa tämän ajatuksen totuudesta sen oikeasta yhteydestä. Voimme ajatella, että on hyvä pyrkiä totuuteen. Ei saa valehdella. Tulee etsiä tieteellisiä totuuksia. Mutta mitä Raamattu, mitä Johannes sanovat totuudesta? Jeesus sanoo: Minä olen totuus (Joh 14). Totuus ei ole mikään irrallinen hyve. Se on täysin kytköksissä Kristukseen. Hän on totuus. Ja mitä Jeesus sanoo jäähyväisrukouksessaan (ja huomatkaa: taas Johanneksen evankeliumissa, kuten tuo kirjekin oli Johanneksen): He (eli uskovat) eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudessa: sinun sanasi on totuus (Joh. 17:17). Kun Jumalan lapset vaeltavat totuudessa, missä he silloin vaeltavat? Kristuksessa ja Jumalan sanassa. Ne ovat totuus. Siksi on niin tavattoman tärkeää olla siellä, missä on Kristus. Ehtoollispöydässä ja siellä, missä Häntä puhtaasti julistetaan. Siinä sanassa on Kristus ja siinä on totuus. Siinä kirjoitetussa ja julistetussa sanassa me vaellamme, kun vaellamme valossa. Kristus saa meissä aikaan sellaista vaeltamista, joka on Jumalan mielen mukaista. Silti meitä myös KEHOTETAAN vaeltamaan tietyllä tavalla. Tämä kehottaminen ei ole lain käskyjen noudattamista vaan ystävän ohjaamista oikealla tiellä. Meitä kehotetaan vetoamalla Jumalan armahtavaan laupeuteen. Lähtökohtana ei siis ole kiivas ja kyyläävä Jumala, joka kaivelee meidän virheitämme, vaan armahtava ja laupias Jumala, joka tahtoo omilleen iloa ja siunausta. Tällainen on esim. Ef. 5:15: Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niin kuin tyhmät, vaan niin kuin viisaat, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha. Älkää sentähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on. Älkää juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää hengellä, puhuen keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten ja laulaen sydämestänne Herralle - ja sitten seuraa kehotuksia vaimoille, miehille, lapsille, orjille jne. Huomatkaa taas tämä yhteisöllinen näkökulma. Syntiä vastaan taisteleminenkaan ei ole vain yksilön kilvoitusta. Tässähän kehotetaan uskovia yhdessä laulamaan ja kiittämään Jumalaa. Tuossa yhteisessä Jumalan palvelemisessa on valtava voima syntiä vastaan
Myös esim. 1. Tess. 4. luku on kokonaisuudessaan tällaista lempeää kehotusta Jumalan tahdon mukaiseen vaeltamiseen: Sitten vielä, veljet, me pyydämme teitä ja kehotamme Herrassa Jeesuksessa, että te, niin kuin te olette meiltä oppineet, miten teidän tulee vaeltaa ja olla Jumalalle otolliset, niin kuin vaellattekin, siinä yhä enemmän varttuisitte Miten Paavali sitten kehottaa heitä vaeltamaan: - on Jumalan tahto, että pyhitytte (j. 3) - kartatte haureutta (j. 3) - ettei kukaan sorra veljeään, eikä tuota hänelle mitään vahinkoa (j. 6) - elätte hiljaisuudessa ja toimitatte omia tehtäviänne ja teette työtä käsillänne (j. 11) - että vaelluksessanne olisitte säädylliset ulkopuolella olevia kohtaan ettekä olisi kenenkään avun tarpeessa (j. 12) Hyvin samanlainen kehotus on myös Ef. 4. luvussa: Niin kehotan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niin kuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii - kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa (j. 2) - pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä (j. 3) - teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten (j. 22) - ja uudistua mielenne hengeltä (j. 23) - ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen (j. 24) - sen tähden pankaa pois valhe ja puhukaa totta (j. 25) - vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö - joka on varastanut, älköön enää varastako - mikään rietas puhe älköön suustanne lähtekö - älkää saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka - olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut (j. 32)
MITÄ TÄSTÄ OPIMME? Meidän on tärkeä osata erottaa toisistaan 1. laki, joka johtaa meitä pelastukseen, 2. ja kehotukset, jotka ohjaavat meidän elämäämme pelastettuina Kristityn vaellus liittyy juuri tähän jälkimmäiseen. Vaelluksen lähtökohtana on Kristuksen työ, jonka olemme saaneet vastaanottaa kasteessa. Siinä me elämme uskon kautta. Vaelluksen oppaana meillä on erehtymätön Jumalan sana, ja Pyhä Henki, joka kirkastaa ja selittää meille tuota sanaa. Vaellus ei kuitenkaan ole meidän omaa hengellistä urheiluamme. Se ei ole toimintaa, jota me suoritamme Jumalalle, ja hän antaa meille tyylipisteitä. Vaellus on sisällöltään elämää Kristuksessa. Jumala näkee ikään kuin vain oman Poikansa vaeltamassa täällä maailmassa. Me olemme Kristuksen sisällä, piilossa, suojassa. Niin kuin Troijan puuhevosen sisällä. Vaellus ei myöskään ole yksilön omaa taistelua vaan se on seurakunnan asia. Me vaellamme yhdessä, kansana. Kannustamme ja kehotamme ja tuemme toinen toistamme, ettei kukaan jää laumasta. Vaellus päättyy Luvattuun maahan, jonne saavutaan kansana, ei yksilöinä. Eiväthän israelilaisetkaan tulleet yksi kerrallaan, miten taisivat, Jordanin yli. Ei, vaan sinne kuljettiin kerralla, yhdessä. Papit kulkivat liitonarkun kanssa kansan edellä (Joos. 3:6). Papit eivät kuitenkaan menneet ensimmäisinä Luvattuun maahan, vaan he jäivät seisomaan Jordanin kuivuneeseen uomaan, kunnes viimeisinkin israelilainen oli päässyt perille. Vasta sitten papit seurasivat kansaa. Me papit pääsemme vihoviimeisinä Luvattuun maahan.