Pohjolan Italian lannistumaton anarkia

Transkriptio

1 Pohjolan Italian lannistumaton anarkia os Suomessa on tuttua jumalattoman kova tinki, islantilaisten pyhä sana on viime tinka. Islannissa kaikki tehdään ajallaan tai ei ollenkaan, mikä usein aiheuttaa sen, että mikään ei toimi. Islanti on Pohjolan Italia, kuten Islannissa opiskellut ystäväni valaisi minulle asiaa. Hän oli odotellut opettajaansa viikoittaiselle vastaanotolle keskimäärin 45 minuuttia, jos tämä nyt aina ylipäätään tuli edes paikalle, ja autovuokraamon auto tuli perille 50 minuuttia sovitusta ajasta myöhässä. Mielenkiintoista huomata, että islantilaiset ovat nykyään Finnairin omistajia. Hitaudesta huolimatta islantilaiset kirjoittavat ja julkaisevat kirjoja asukasmäärään suhteutettuna paljon. Hitaudesta kielii kuitenkin se, että islantilaiset pitäytyvät usein tiukasti kansanperinteessä. Tästä esimerkkinä mainittakoon Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon viime vuonna saanut Sjón Skugga-Baldur. Tässä Kirjon numerossa keskitytään islantilaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin laajalla perspektiivillä. Maria Loikkanen seikkailee islantilaisen kirjallisuuden historiallisilla jäljillä, Mikko Väisänen kertoo erään salaperäisen paronin yrityksestä valloittaa Islanti, ja Tapio Koivukari ja Martin Enckell ovat kääntäneet islantilaista nykyrunoutta. Näistä Islannin sateen, tuulen, tulen ja jään maisemista lähtee liikkeelle myös Vilja-Tuulia Huotarisen kirjallinen keskustelu Anni Sumarin kanssa. 2 J Ihmisillä on aina tarve kommentoida, filosofoida, selittää kaikkea. Ihminen kävelee, puhuu, tapaa ihmisiä. Matka tarjoaa hyvän maaperän erilaisille seikkailuille ja painaville keskusteluille. Kun miettii islantilaista kirjallisuutta, huomaa, että pienten kielialueiden kirjat ovat pieniä ja ujoja, kuitenkin lannistumattomalla tavalla anarkistisia kapinallisia. Yleisemmällä tasolla käsittää, että kirjan haaste on saanut vastakaiuksi totuuksia: kirjoittamattomat säännöt pitävät huolen siitä, että kirjallisuus mielikuvituksen vapaana lentona ja puhtaana assosiaationa ei riitä. Kirjan matka ja merkityksenanto alkavat kirjailijan tajunnasta, mutta miten kirja päätyy lukijan tajuntaan ja minne sieltä: kierrätykseen vai roskakoriin? Eikö viimekädessä ole sattumaa, mikä kirja kohtaa minkäkin lukijan? Käännöskirjallisuuden laajeneva valikoima ja ulospäin sosiaalinen sukupolvi kohtaavat sattumanvaraisesti silloin tällöin. Joukko, joka ei lue lainkaan, on kasvanut. Ja edelleen: lukevat ihmiset lukevat paljon. Kirjallisuus ylipäätään alkaa olla eliittilaji. Kuitenkin samalla esine nimeltä kirja on nopeaa reittiä pitkin kiertoon kelpaava käyttöesine: vintagea, mutta paljon myös silkkaa roskaa. Kirjallisuus ei ole pyrkinyt koskaan olemaan vain todellisuuden heijastumaa. Muun muassa avantgarde on yrittänyt hajottaa kenttää ja asettaa maailman rekisteröintilaitteen toiseen kontekstiin. Todellisuus on tietoa, tieto valtaa. Mihin tarvitaan tutkimusta, jos tiede pönkittää vain omaa olemustaan? Kirjallisuudentutkimus on tärkeää vain tieteen käyttäytymisen kannalta. Kirjan merkitys yksityisenä vaikuttimena on tutkimuksen kannalta miltei marginaalinen. Kirjaa ei tutkita siksi, että kirja tai ihminen kehittyisi, vaan jotta tiede kehittyisi. Kritisoidaanko kirjoja siksi, että kritiikki kehittyisi? Pia Hyttinen

2 Kirjo 1 / 2006 P u h e l i m e t (Jussi Rusko) (Pia Hyttinen) (J. K. Ihalainen) Tilaukset 4 nroa vuodessa 16 euroa tilille Päätoimittaja Pia Hyttinen Julkaisija: Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo Toimitussihteeri J. K. Ihalainen Graafinen avustaja: L. Dammert Painopaikka: Siuronkosken Paino Posti: PL 17, Nokia Sähkö: [email protected] ISSN Seuraava numero toukokuussa Teemana SADUT JA TULKINTA. Päätoimittaja Jussi Rusko Toimitukselle toimitettava materiaali on oltava perillä mennessä. Irtonumeromyynti Akateemisissa kautta maan. Kansi: Lauri Dammert: Islantilainen keidas 1 / 2006 Pääkirjoitus Juha Siro: Islanti-Suomi Maria Loikkanen: Islannin kirjallisuudesta Ingibjörg Haraldsdóttir Bragi Ólafsson Sindri Freysson Larus Björnsson Andri Snær Magnason Elisabet Jökulsdóttir Runoilijoista Mikko Väisänen: Tarina Hvítárvellirin paronista Marja Käyhkö: Islannin moderni shamaani Vilja-Tuulia Huotarinen: Tuli ja jää - Anni Sumari Minna Takkunen: Ovet Armi Janhunen: Vedenpaisumuksen jäljillä Jussi Rusko: Suhteellisuudentaju hukassa Arvostelut: Arnaldur Indridason: Räme. Arnaldur Indridason: Haudanhiljaista. (Irene Easton) Amélie Nothomb: Antikrista. (Kati Ala-Ilomäki) Itärajan vartijat 3. Itärajan vartijat 4. (Maria Loikkanen) Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus. (Jarmo Kettunen) Eira Stenberg: Oven takana. (Erkki Kiviniemi) Pauli Heikkilä & Hannu Paronen: Vuodentulot (J. K. Ihalainen) Martin Scorsese: No Direction Home. (Maria Loikkanen) Ajattelen koko ajan rahaa (J. K. Ihalainen)

3 Islanti - Suomi Lauri Dammert: Voitto Vastaanottokykyni asteikko on varmasti vinksahtanut väärään asentoon. Pääni on kuin vanha radio, josta ei tahdo löytyä oikeaa asemaa. Luin juuri Bo Carpelanin Finlandia-palkitun romaanin Kesän varjot. En pitänyt kirjasta. Nykyään heitän sellaiset iloisesti kesken, kyllä maailmassa luettavaa piisaa. Taisin kahlata Carpelanin kirjan vain hänen edellisen Finlandiansa vuoksi. Muistan miten otettu olin kaksitoista vuotta sitten lukiessani Alkutuuli -romaania. Ei kirja helpolla päästänyt, mutta kielen maaginen kauneus mykisti. Uudessa romaanissa mikään ei ole muuttunut. Mutta kuten sanoin, vastaanotin päässäni on hukannut aseman ja kuulen outoja ääniä. Ne sanovat, että Carpelan käyttää kahdentoista vuoden takaiset maneerinsa yhä uudelleen. Katot leijuvat taloista ja kirjoittaja sinkoutuu kaivon pohjalta kohti avaruuden ikuisuutta. Ja kun hän kirjoittaa: Sen tähden, joka sädehtii rauhaansa minuun, se maistuu Hertta-sarjan kliseeltä. Ikiaikainen talo-metafora ei jätä rauhaan. Alkutuulen takatekstissä sanotaan: Danielin mielessä tuulee usein, tuulee suuressa labyrinttimaisessa talossa, johon niin monet muistot liittyvät. Ja uuden kirjan liepeessä kerrotaan: Olen pyrkinyt kuin pianonvirittäjä kuuntelemaan talon sisäisiä ääniä ja välittämään ne niin selvästi kuin mahdollista... No, toistuuhan dekkaristinkin kirjassa aina murha. Yritän siis saada vastaanottimeni kohdalleen, sillä onhan Carpelanin kirja läpäissyt esiraadin lukijat ja itse Paavo Lipposen seulan. Avaan kirjan kuitenkin uudelleen satunnaiselta sivulta ja lasken kysymysmerkit. Niitä on kahdeksan! Ja kolme huutomerkkiä! Teen uuden kokeen: löydän yhdeltä sivulta kuusi kysymysmerkkiä ja neljä huutomerkkiä! Piruako minua tällaiset pikkuseikat ärsyttävät? Ehkä en voi sietää, että koko kirjan mitan minulle osoitellaan millainen lause kulloinkin on kyseessä? Minusta Carpelan on loistava runoilija! Ehkä hän on sitä proosaakin kirjoittaessaan? Silti minusta tuntuu, että hänen runoissaan on sentään eläviä ihmisiä! Kun taas Kesän varjoissa kulkee keskenään samanoloista kaunokieltä puhuvia haamuja! Saattaa silti olla vain kuvittelua? Kuten sanoin, vastaanottimeni on epämääräisessä asennossa ja sieltä kuuluu outoa kohinaa! Lukiessa on erilaisia kausia. Ehkä minua ei juuri nyt tavoita kirjoittamisen tapa, jolla sliipataan tekstistä särmät pois. Sellainen, jossa ei käytetä dialogiviivoja. Eikä sen paremmin lainausmerkkejä, jolla erotetaan tekstistä repliikit. Ja jossa kuvailu on tapahtumia tärkeämpää. Carpelanin kirja teki silti vaikutuksen koska jokin tekstissä ei jättänyt rauhaan. Sitten kävi näin: Löytöliiterin tiskiltä sai neljä kirjaa kymmenellä eurolla. Pinoni päällimmäiseksi jäi islantilaisen Gudbergur Bergssonin romaani Joutsen. Kirja on julkaistu 1991 ja Tapio Koivukarin suomennos Liepeessä kerrotaan, että romaani sai Islannin kansallisen kirjallisuuspalkinnon ja oli ehdokkaana Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Luin kirjan ja havaitsin, että Bergssonin kerronnan tapa ja lauseen rakenne on lähellä Carpelanin tyyliä. Ei dialogiviivoja eikä lainausmerkkejä. Mutta siinä missä Carpelan maalailee tyhjää maisemaa, Bergsson tavoittaa enemmän ihmisten luonteen psykologisia ulottuvuuksia. Joutsen on kielellisesti helmeksi hiottu romaani, mutta sen kerronnallinen imu kykenee viemään mukanaan. Sitten otsikon kauhistuttavaan yksinkertaistamiseen. Se tästä enää puuttuu, että kirjoille aletaan jakaa tähtiä, kuten elokuva-arvosteluissa tehdään. Ne, jotka kuittaavat juttuni huumorilla, saattavat olla lähinnä totuutta. Perustellaan nyt kuitenkin lyhyesti kahden kirjan pistetilanne. Bergssonille liki kympin pisteet kirjan takakanteen kiteytetyin sanoin: Bergsson sukeltaa tytön sielunmaiseman kerrostumiin sellaisella herkkyydellä, ettei sitä aivan heti unohda. Tapahtumapaikan merkitys häviää ja tilalle asettuvat ikuiset kysymykset kasvusta ja ihmisyydestä. Pisteen Joutsenelta verottaa teatraalinen loppu. Carpelan saa kaksi pistettään suomalaiselle nykyromaanille harvinaisesta maagisesta realismista. Ukkosilman kuvaus on komea. Ja luku Komerot, jossa esineet heräävät henkiin ja elämään, on ylittämättömän upea. Näin kävi sattuman kauppaa syntyneessä kirjallisessa maaottelussa. Tuomarin päätöksestä voi valittaa. Juha Siro

4 Teemana jään ja tulen maa Islanti on saari. Lähimpinä Islantia ovat Grönlanti, ( 290 km), Skotlanti (800 km) ja Norja (970 km). Pinta-ala on km 2, maasta on viljeltyä 1 %, laitumena 20 %, laavaa 11 %, jäätikköä 12 % ja loput autiomaata. Islannin pääkaupungissa Reykjavíkissa on yli asukasta. Pääkaupunki ja sen lähikaupungit Mosfellsbær, Kópavogur, Garðarbær, Seltjarnarnes ja Hafnarfjörður muodostavat noin asukkaan taajaman. Maan väkiluku on noin asukasta. Vatnajökull, Vatnajäätikkö (pinta-ala km 2 ), on Euroopan suurin jäätikkö. Suurin koski on Dettifoss Pohjois-Islannissa. Sen läpi virtaa litraa vettä sekunnissa. Islanti asutettiin 870-luvulla. Presidentin virka-asunnon nimi on Bessastaðir. Islantilainen etunimi on virallinen nimi. Sukunimi ilmoittaa isän nimen eli kenen isän tytär tai poika on kyseessä. Islannin tärkein tulonlähde on kalastus. Silti 60 % saa elantonsa palveluammateissa. Turismi kasvaa koko ajan, ja se onkin toiseksi tärkein elinkeino. Islantilaisia nykyrunoilijoita Ingibjörg Haraldsdóttir Bragi Ólafsson Sindri Freysson Lárus Már Björnsson Andri Snær Magnason Elisabet Jökulsdóttir Runoilijoista Suomentaneet ja valikoineet Tapio Koivukari ja Martin Enckell Islantilaisen kirjallisuuden ja kulttuurin jäljillä Maria Loikkanen Kirjallisuudella on pitkät perinteet jään ja tuulen saarella, islantilaisten kirjoitettu historia ulottuu maan asuttamisen aikoihin asti. Menneisyyden kaikuja on nähtävissä vielä nykypäivänkin kirjallisuudessa ja kulttuurissa. Islantilaiseen kirjallisuuteen liittyvät mielikuvat saagoista ja Nobel-kirjailija Halldór Laxnessista. Mielikuvien takaa paljastuu pienen kansan kirjallinen kenttä, joka on säilynyt elinvoimaisena lahjakkaiden kirjailijoiden ja runsaan kirjatuotannon voimalla. Vuonna 2005 asiasta oli todisteena Sigurjón Birgir Sigurðsson paremmin Sjónina tunnettu kulttuurialan moniottelija, jonka teos Skugga-Baldur (suom. Like 2005) palkittiin Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla. Sjónin lisäksi Arnaldur Indriðasonin nimi on kohottanut eritoten islantilaisen dekkarin profiilia. Arnaldurin kirjoittama Räme sai parhaan Pohjoismaisen rikosromaanin palkinnon vuonna 2002, ja vuonna 2003 vuorossa oli islantilaista yhteiskuntaa kuvaava dekkari Haudanhiljaista. Teemoiltaan Arnaldurin tuotanto istuu nasevasti ns. pohjoismaiseen dekkariperinteeseen, jolle tyypilliseen tapaan hänen teostensa kantavia teemoja ovat koti ja yhteiskunta, joiden suhteita Arnaldur käsittelee ja peilaa toisiinsa rikosteemojen kautta. Arnaldur Indriðasonin ja Sjónin yhteydessä tulee luontevasti esille myös se, kuinka Islannissa ei ole samanlaista sukunimille pohjautuvaa järjestelmää kuin Pohjoismaissa tai muualla maailmassa. Islantilainen kulttuuri rakentuu pääasiassa vanhalle klaanijärjestelmälle, jossa ihmiset olivat toistensa poikia ja tyttäriä islantilaisten ns. sukunimet ovat tyyppiä -son tai - 5

5 dottir ja liitteen eteen tuleva nimi on yleensä lapsen isän nimi. Joskus nimi saattaa olla myös äidin nimi, mutta se ei ole kovin yleistä. Tästä johtuen islantilaiset puhuttelevat toisiaan pääasiassa etunimillä, ja esimerkiksi islantilainen puhelinluettelo rakentuu etunimiperiaatteelle. Nimistä on luontevaa siirtyä islannin kieleen. Islantilaisen kulttuurin ja etenkin kirjallisuuden juuria etsiessään törmää väistämättä islannin kieleen ja sen historiaan, tätä kautta myös islantilaisen yhteiskunnan syntyyn: kieli on viikinkien puhumaa muinaisnorjaa, joka on säilynyt muiden kielten vaikutteista lähes puhtaana näihin päiviin saakka. Islannin ja norjan kielet eriytyivät niiden vuosisatojen aikana, joina norjalaiset viikingit asettuivat Islantiin ja alkoivat rakentaa Norjan kuninkaan alaisuudesta vapaata yhteiskuntaa. Norjassa puhuttu kieli kehittyi vähitellen nykypäivän muotoihinsa, mutta islannin kieli välittää osaltaan historiaa tuhannen vuoden takaa. Islantilaiset ovatkin tarkkoja kielensä puhtaudesta kansa on pieni, noin asukasta, ja kielen säilyvyys on taattava. Toki kapinointia kieliasetuksia vastaan esiintyy aina silloin tällöin. Kielen ja maan asuttamisen kautta islantilaiseen kulttuuriin ja etenkin kirjallisuudenhistoriaan liittyy olennaisesti niin kutsuttu islantilaisten kirja eli Islendingabók, joka vie lukijan aikamatkalle Harald Kaunotukan keskiaikaiseen Norjaan, noin vuoteen 870. Kirja kuvailee Islannin ensimmäisiä asukkaita norjalaisia viikinkejä ja heidän asettumistaan jäiselle saarelle, kuten viikingit Islantia tuolloin nimittivät. Islendingabókin katsotaan perustuvan osittain faktaan ja osittain fiktioon varmaksi tiedetään, että kirja on kirjoitettu 1100-luvulla. Toinen tärkeä Islannin asuttamisesta kertova kirja on Landnámabók. Teos sisältää muun muassa yksityiskohtaisia nimiluetteloita Islantia asuttaneista viikingeistä ja seuduista, joille he asettuivat. Islendingabók ja Landnámabók kertovat omaa tarinaansa myös islantilaisten varhain syntyneestä ja kehittyneestä demokratiasta: kun 60 vuotta kestänyt maan asuttaminen (v ) päättyi, islantilaiset perustivat parlamentin, jolla oli lainsäädäntö- ja tuomiovalta. Kun muualla Euroopassa valta keskittyi kuninkaiden ympärille, Islannissa perustettiin yleiskäräjät, Alþingi. Se oli koko maan kattava hallintojärjestelmä. Paikallishallinnosta huolehtivat ns. goðit eli paikalliset päälliköt, jotka kolmen ryhminä pitivät kevätkäräjät. Kevätkäräjiltä asiat vietiin eteenpäin Alþingille, joka kokoontui erityisellä kokoontumispaikalla Thingvellirissä. Kielen ja hallinnon yhteydessä on syytä huomioida myös se, että Islanti on ollut vuosisatoja Tanskan hallinnon alla, ja tästä johtuen tanska on Islannissa toinen kotimainen kieli. Vuonna 1918 Islanti sai itsemääräämisoikeuden omissa asioissaan, mutta valtion päämiehenä toimi edelleen Tanskan kuningas vuoteen Hän määräsi ulkopolitiikasta, maanpuolustuksesta ja korkeimmasta tuomiovallasta. Lopulta 17. kesäkuuta 1944 maa julistautui itsenäiseksi Thingvellirillä eli vanhalla käräjäkentällä. Islannin ja Tanskan suhteet ovat edelleen tiiviit, ja esimerkiksi monet islantilaiset nuoret lähtevät Tanskaan suorittamaan sellaisia opintoja, joita Islannissa ei välttämättä ole mahdollista suorittaa. Runo-Edda ja Snorra Edda Norjalaisten uudisasukkaiden ja heidän uskomustensa kautta Islannin varhainen kirjallisuus kietoutuu tiiviisti mytologiaan. Mytologiat kertovat pääasiassa aasoista (Aesir) muinaisista Pohjolan jumalista Odinista, Thorista, Freyrista, Freyjasta, Friggista, Lokista ja muista viikinkien ajatusmaailmaa hallinneista jumalista. Mytologiat tulevat esille niin kutsutuissa Eddoissa, joita pidetään tärkeimpinä lähteinä Pohjolan muinaisten jumalten maailmaan. Runo-Edda, jota myös vanhemmaksi Eddaksi, tai jopa Saemundur-viisaan Eddaksi kutsutaan, koostuu mytologisista ja herooisista runoista. Osa mytologisista runoista kertoo aasoista ja maailman luomisesta, osa tarjoaa Odinin ohjeita ja neuvoja jokapäiväiseen elämään. Herooiset runot puolestaan tuovat islantilaisen mytologian skandinaavisen ja mannereurooppalaisen taruston yhteyteen runoissa kuvatut sankarilliset hahmot ovat tunnistettavissa muun muassa Kreikan ja Saksan tarustoissa. Runo-Eddan tärkein lähde on Codex Regius -niminen käsikirjoitus. Runo-Eddan runoja on ollut luettavissa suomen kielellä vuodesta 1982, jolloin ilmestyi Aale Tynnin käännöksistä koottu Eddan Jumalrunot -niminen teos. Snorri Sturlusonin Edda, jota myös Snorra Eddaksi, proosa-eddaksi tai jopa nuoremmaksi Eddaksi kutsutaan, tarjoaa katsauksen aasojen historiaan sekä aasojen ja ihmisten välisen kanssakäymisen historiaan. Teos tasoittaa tietä myös vanhojen, islantilaiselle kulttuurille ominaisten skald-runojen metaforien täyttämään maailmaan teemojensa vuoksi sitä on kutsuttu myös runouden ja mytologian oppikirjaksi. Ulkomaalaisen silmissä ja korvissa Eddat sekoittuvat helposti toisiinsa. Varsinkin se, että teoksista puhutaan suomen kielessä monilla eri nimillä, saattaa vaikeuttaa kokonaisuuden hahmottamista. Selvää on kuitenkin se, että Eddat eivät muodosta yhtenäisiä eepoksia Homeroksen eeposten tai Lönnrotin Kalevalan tavoin. Etenkin Runo-Edda on joukko runoja, jossa keskeisenä aiheena on jumalten ja jättiläisten maailmojen vastakkaisuus sekä heidän keskinäiset kilpailunsa ja taistelunsa. 6

6 Saagat Eddojen lisäksi Islannin historiasta ja etenkin historiallisesta kirjallisuudesta mieleen jäävät yleensä saagat. Se, mitä saagoilla oikeastaan tarkoitetaan tai mitä ne pitävät sisällään, jää usein monille täysin hämäräksi. Saagat ovat proosamuotoisia, voimallisia keskiajan hämärään sijoittuvia, islantilaisten kohtaloita kuvaavia tarinoita, joista suurta osaa voidaan kutsua historiallisiksi romaaneiksi. Karkeasti ottaen saagat voidaan jakaa kolmeen osaan: kuninkaiden saagoihin, perhesaagoihin (tai islantilaisten saagoihin) sekä herooisiin tai legendoista kertoviin saagoihin. Yksityiskohtaisempaakin jaottelua esiintyy. Saagojen kulta-aika ajoittuu luvuille, jolloin suurin osa niistä kirjoitettiin. Paljon keskustelua on herättänyt saagojen kautta välittyvä historia ja se, että tiedoista ei ole päästy varmuuteen. Kuninkaiden saagat sisältävät kuvauksia eri maiden hallitsijoista ja pidemmistä historiallisista ajanjaksoista: niissä kuvataan Norjan kuninkaita ja aatelistoa sekä Tanskan, Färsaarten ja Orkneyn saarten aatelistoa ja historiaa. On esitetty tulkintoja muun muassa siitä, että kuninkaiden saagat on kirjoitettu pääasiassa kahdelle yleisölle: islantilaiselle ja norjalaiselle. Lisäksi tämä saagaryhmittymä pitää sisällään joitakin aikaisimmista proosamuotoon kirjoitetuista saagoista. Eräs kuuluisimmista kuninkaiden saagoista on Snorri Sturlusonin kirjoittama Heimskringla, josta on säilynyt yksi alkuperäiskappale. Perhesaagat on moderni termi joukolle saagoja, jotka kuvaavat islantilaisten maanviljelijäheimopäälliköiden elämää Islannin asuttamisen ajoista (v ) noin 1000-luvulle asti. Pääasiassa saagojen päänäyttämönä toimii Islanti, mutta monien perhesaagojen tarina alkaa Norjasta ennen Islannin asuttamisen aikaa. Monet saagoista myös kuvailevat islantilaisten matkoja ulkomaille sekä esimerkiksi kosketusta aateliston ja kuninkaiden elämään Skandinaviassa tai Brittein saarilla. Perhesaagoille on myös tyypillistä se, että niissä kuvataan päähenkilöhahmon suhdetta yhteisöön tai yhteiskuntaan jonkinlaisen konfliktin kautta: monesti saagojen päähenkilöt kokevat esimerkiksi lainsuojattoman kohtalon. Legendoista kertoville saagoille tai myyttisherooisille saagoille, on tyypillistä epämääräinen tapahtumapaikka ja -aika, sankarillinen teema sekä erikoiset tapahtumat, joita monesti leimaa jokin yliluonnollinen. Yliluonnollisista tapahtumista huolimatta on esitetty, että legendoista kertovilla saagoilla on jonkin verran historiallista ja maantieteellistä todellisuuspohjaa. Toisaalta jotkin legendaariset saagat kuvaavat jumalia, tai jopa pakanallisia uskonnollisia riittejä. Kuuluisin legendasta kertova saaga lienee Völsunga-saaga. Arvokkaat käsikirjoitukset Islantilaiseen kirjallisuushistoriaan liittyy myös paljon kysymysmerkkejä etenkin muinaisiin teksteihin liittyen. Niin Eddat, saagat kuin muutkin historialliset tekstit on alun perin kirjoitettu käsikirjoituksiin, joista monet ovat tuhoutuneet historian kulussa. Islantilaisen kirjallisuudenhistorian eräs kuuluisimmista sankareista onkin Kööpenhaminan yliopistossa työskennellyt Árni Magnússon -niminen oppinut ( ), joka tunnetaan eritoten siitä, että hän pelasti lukuisia käsikirjoituksia tuholta. Àrnin työstä huolimatta paljon tietoa on kuitenkin kadonnut: käsikirjoituksia kuljetettiin Tanskan hallinnon alla Islannista muun muassa Kööpenhaminan yliopistoon ja tietoa tuhoutui muun muassa merillä uponneiden laivojen mukana sekä Kööpenhaminan yliopiston palossa. Nykyään Reykjavikissa, Islannin yliopiston alueella sijaitsee Árni Magnússon -museo, jossa korvaamattoman arvokkaita käsikirjoituksia säilytetään. Arvokkaat käsikirjoitukset ovat vahva osa nyky-islantia, ja niitä on käännetty runsaasti myös muille kielille. Islannin historiallisesta kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukijalle mukava tieto on se, että kirjailija-kääntäjä Antti Tuuri on viime vuosien aikana ottanut urakakseen suomentaa islantilaisia saagoja. Tähän mennessä on ilmestynyt ns. suursaagat kuten Egillin saaga ja Poltetun Njállin saaga sekä Kalju-Grimrin-pojan saaga ja Grettir väkevän saaga. Huhtikuussa 2006 Otavalta ilmestyy Tuurin kääntämä neljän lyhytsaagan kokoelma, joka pitää sisällään muun muassa Tappaja-Glúmrin saagan. Olennaista näissä uusissa käännöksissä on se, että ne on käännetty suoraan islannista suomeksi. Aikaisemmin islantilaisia saagoja on suomennettu norjan tai ruotsin kielen kautta, ja tämä toisen kielen kautta kääntäminen luonnollisesti vaikuttaa käännösten tasoon. 7

7 Hafnarfjordur 1772 Siteet menneeseen näkyvät myös nykykirjallisuudessa Saagat ovat synnyttäneet legendoja, jotka elävät vielä tämänkin päivän Islannissa. Esimerkiksi Reykjavíkissa voi katujen nimiä seuraamalla tutustua niin saagojen kuin muidenkin islantilaisten tarustojen henkilöhahmoihin. Siteet menneeseen ovat vahvat myös kirjallisella areenalla esimerkiksi Sjónin palkittu teos Skugga-Baldur liittyy vanhaan islantilaiseen, Skugga-Baldurista kertovaan taruun ja toimii hyvänä esimerkkinä siitä, etteivät islantilaiset nykykirjailijat ole unohtaneet vanhoja legendoja. Kuitenkin islantilaisen nykykirjallisuuden suuntaukset ovat moninaiset: joukossa kirjoja, joissa on niin realistisia, fantastisia kuin surrealistisiakin teemoja. Islantilaisten nykykirjailijoiden joukko on kirjava mutta vahva. Vaikka kansakunta on pieni, maassa julkaistaan suhteessa väkilukuun hämmästyttävän paljon islantilaista kirjallisuutta. Suomessa islantilaisen kirjallisuuden, etenkin nykykirjallisuuden, profiili on pitkään ollut matala, mutta viime vuosina asiassa on tapahtunut muutos. Etenkin Like on ryhtynyt julkaisemaan islantilaisten nykykirjailijoiden teoksia. Suomennettujen teosten joukosta löytyy esimerkiksi Vigdis Grimsdòttirin, Einar Kàrasonin ja Einar Màr Gudmundssonin tuotantoa. Värikkääseen joukkoon tuovat oman lisänsä myös Kristin Òmarsdòttir (Olipa kerran tarinoita, Like 1994), Thòrarinn Eldjàrn (Sininen torni, Like 1999), Mikael Torfason (Maailman tyhmin isä, Like 2002), Gudbergur Bergsson (Joutsen, Like 2001) ja Hallgrimur Helgason (101 Reykjavik, Otava 2000). Suomalaisia lukijoita ajatellen on vielä lukuisia kirjailijoita, joiden kirjoja ei ole saatavilla suomeksi. Islantilaisen kirjallisuuden saatavuus suomen kielellä on kuitenkin selvästi parantunut. Esimerkiksi Islannin Suomen suurlähetystön sivuilta löytyy luettelo suomennetuista teoksista ( / Kulttuurin moniottelijat Islantilainen kirjailija on usein kulttuurialan moniosaaja, kuten Sjón (s.1962). Sjón julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 15 vuoden iässä. Kirjailijan uransa ohella Sjón on tullut tunnetuksi taidenäyttelyistään ja lyriikoistaan mies on sanoittanut muun muassa Björkin kuuluisan Isobel-laulun. Tällä hetkellä Sjón asuu ja työskentelee Lontoossa Sinun silmäsi näkivät minut -romaanin (Like 2004) jatko-osan parissa. Sjónin tavoin myös Mikael Torfason (s. 1974) on kulttuurialan moniosaaja. Kolme kirjaa julkaissut Torfason tunnetaan Islannissa myös novellistina, elokuvakäsikirjoittajana ja elokuvaohjaajana (Made in Iceland 2001). Päätyönään Torfason toimittaa Reykjavikin seudulla ilmestyvää DV-sanomalehteä. Islanti tunnetaan myös vahvoista naisistaan, joiden joukkoon persoonallinen Vigdis Grimsdòttir (s. 1953) lukeutuu. Nykyään Islannin tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutuva Vigdis toimi pitkään äidinkielen opettajana. Vigdis ryhtyi 1990-luvun alussa vapaaksi kirjailijaksi ja on julkaissut runoutta, novelleja, lastenkirjoja ja romaaneja. Vigdisiltä on ilmestynyt viisi romaania, jotka on käännetty suomeksi (Like). 8

8 Ingibjörg Haraldsdóttir Kyyhkyseni Islannin tunturinainen Näin unta naisesta näin unta tunturista näin unta, että tunturi oli nainen Kävelin unessa tunturin suuntaan etsin suojaa sen juurelta Mutta tunturi levitti valkeaa helmaansa Voisinpa vain tanssia kanssasi torilla kyyhkyseni tanssia kanssasi päivän pitkän unelmieni pieni lapsi voisinpa vain lohduttaa sinua ajaa pelon matkoihinsa antaa sinulle elämän joka heräsi muinoin hohtavin sanoin voisinpa vain koskettaa sinua riehakkain sanoin parantavin runoin voisinpa vain antaa sinulle parantavat runot ja kylmä oli viima sen juurella Peilinainen Maa En kerro sinulle mitään tästä maasta en laula laulua kotomaan ylistykseksi luolista, koskista, kuumista lähteistä lehmistä ja lampaista ihmisten kamppailusta ponnistelusta julmissa säissä. En mutta seiso vieressäni pimeässä. Hengitä syvään ja tunne, miten se virtaa sano sitten: Tänne minä kuulun Nainen peilissä kääntyilee kääntää minulle selkänsä levittelee lapojaan lekuttelee niitä hitaasti kohoaa ilmaan lentää ylös ja oikealle ulos kuvasta hyvin hitaasti viimeinen mitä näen on vasemman jalan kenkä Suom. Tapio Koivukari Lauri Dammert: Vuoret 9

9 Bragi Ólafsson Upeat laivat Tanssiveisu Nyt kun mummoni on lakannut ottamasta lääkkeitään ja astuu piiritanssia olohuoneen lattialla vanhoin hiljaisin askelin kuviteltujen ihmisten kanssa, minulle valkenee, että selvänäköisyys on aina seurannut meidän sukua, ja seuraa edelleenkin, niin kauan kuin kuvitellut ihmiset tanssivat mummoni kanssa olohuoneessa. Kesäkuukausina kun loistoristeilijät uppoavat ulkosatamaan yksi toisensa jälkeen kaupunkilaisten vaativan ihastelun keskellä kysymys laivaliikenteen tarkemmasta valvonnasta tulee ajankohtaisemmaksi eikä ainoastaan ajankohtaisemmaksi vaan esille nousee myös kuin kysymys siitä miksi nämä upeat laivat nämä toivon ja voiton kelluvat kekkerit uppoavat aina yömyöhään aina siihen aikaan, jolloin ihastelumme on ylimmillään Anjoviksia Lauri Dammert: Myrsky Menen ravintolaan ja sanon: Tarjoilija, en pidä anjoviksista. En voi millään muotoa tilata anjoviksia. Meillä ei ole anjoviksia, sanoo tarjoilija. Ja hän jatkaa: Muistan Teidät, herra. Ennen kuin tulin tänne töihin, näin Teidän ruokailevan täällä. Istuin tuossa pöydässä ja seurasin Teitä. Koska musiikki soi niin hiljaa sinä iltana, kuulin mitä sanoitte tilatessanne ruokaa ja sitten uudelleen, kun se tuotiin pöytään. En nyt toista tilaustanne sinä kyseisenä iltana vaikka se onkin vielä muistissani mutta kun se tuotiin Teille, Te lausuitte: Pitääkö minun toistaa moneen kertaan, etten halua anjoviksia! Ne ovat vastenmielisintä ravintoa, mitä voin kuvitella. Ja koska olin kanssanne täysin samaa mieltä enkä voinut olla ihailematta rehellisyyttänne, tarkkailin Teitä, kunnes poistuitte paikalta. Ja nyt Te olette uudestaan herättänyt uteliaisuuteni ja ihastukseni kieltäytymällä itsepäisesti jostain, jota Te ette ollenkaan halua. Suom. Tapio Koivukari 10

10 Esperantistien maailmankonferenssista Bragi Ólafsson Älä pelästy, vaikka lähetänkin sinulle nämä rivit Esperantoliiton kahdennestatoista konferenssista. Täällä kaikki on kukassaan, luonto kirjaimellisesti kihisee riemusta, ja minä yllätin itseni omituisella tavalla avajaisten jälkeisenä aamuna; rusensin pienen kärpäsen etusormen ja peukalon väliin ja päähäni vain pälkähti, että työntäisin raadon suuhuni. Kuvittelet varmaan, että täällä vallitsee sotatila, kukaan ei ole samaa mieltä mistään, ja että paperin tulva saleissa lienee senlaatuinen, että jos lasken silmälasit päästäni ne ovat oitis uuden adjektiivien taivutusta koskevan direktiivin peitossa. Siinä olet tosiaan oikeassa, mutta sieltä minä en lähetäkään sinulle näitä rivejä. Tuo juttu luonnosta ja sen kihinästä on tietysti läpikotaisin keksitty; olen niin sanoakseni viereisessä talossa sinun naapurissasi, tiedäthän: loppujen lopuksi me molemmat kuolemme, ja meitä erottaa ainoastaan kirjapaino taloni länsipuolella, leikkikenttä, Klapparastígur, keskikaupunki sinällään, Seltjarnarnesille vievä tie ja Atlantti. Atlantin valtameri vaarallisine virtoineen ja omantunnonpistoksineen nielaistuaan niin monta tervettä ja lahjakasta nuorta miestä kuten minut. Nyt en ole varma, kantautuuko tämä tervehdys korviisi siinä elämän vaiheessa jonka valitsen, mutta kun se kantautuu postiluukustasi sisälle tiedän sen vääntyvän kapeassa aukossa pane se keittiön pöydälle ja silitä sen rypyt. Niin kuin merimies silittää purjeensa valittuaan itselleen määräsataman. Matkalaisia Miten oudosti te hahmotattekaan ympäristönne, sanoo virolainen matkailija, jolle olen runsaan neljännestunnin ajan yrittänyt kuvata matkaa Ingólfsstraetilta Nönnugatalle. Vaikken koskaan osaisikaan kulkea tätä mutkikasta tietä, hän sanoo, olette tehnyt parhaanne ollaksenne minulle avuksi, siitä ei ole epäilystäkään. Tapaamisemme sujuu mitä ystävällisimmissä merkeissä. Kerron hänelle käyneeni hänen kotimaassaan muutama vuosi sitten ja hän palkitsee avuliaisuuteni ja rupattelutuokiomme kuvailemalla minulle lyhyimmän tien Tallinnan raatihuoneentorilta lauttasatamaan Suomenlahden rantaan. * * Tekstissä Kirjálabotn, so. Karjalanperä. Suom. Tapio Koivukari 1

11 Sindri Freysson Landspítali Islands Tässä tungoksessa Poliklinikalla tippuu veri päivittäin vahatulle lattialle Tanssissa voin unohtaa itseni Hoitaja joka liukastuu on nimeltään Hilda hävittää nämä arvottomat hetket ja hän on nähnyt enemmän kuin kykenee unohtamaan Eivätkö kaikki olekin ystäviä tässä tungoksessa ilman muistia, kieltä, menneisyyttä Teholla murtunut kallo hirmuisen kaukana kivisestä maasta kiedottuna maksamattomien velkojen siniseen Pimeässä paikassa keskellä kaupunkia seppeleeseen me emme ole olemassa, me tanssimme Muistot leijuvat ylös hiuksenhienosta murtumasta Me olemme heiluvia jalkoja ja käsiä eivätkä palaa koskaan sulkeutuvia silmiä, kun musiikki Ne vievät mennessään haalistuneen poliisikuvan moukaroi korvia hymyttömistä keskiyön vieraista Olemme heiluvia päitä Olemme yksi silmänräpäys Leikkaussalissa Ovimiesten viimeinen muistikuva pannaan veitsi laatikkoon ennen kuin he nukahtavat kirotaan desinfioidussa valossa toisten humalasta krapulaisina Ruumiinavauksessa Voin unohtaa itseni tanssissa riittää kaikille tekemistä juopuneena liikkeestä, kosketuksesta etäisyydestä lähimpään Meistä ei lankea varjoa värisevälle lattialle, me olemme olemassa Aurinkovoide krematoriossa ainoastaan omistajien ajatuksissa ja näiden paikkojen omistajat On tunnettu juttu vaihtuvat jatkuvasti että ruumiit uunissa nousevat istumaan kuin turistit aurinkorannalla tähyillessään lapsiaan jotka leikkivät vesirajassa aivan äsken, alasti ja palaneina Tunnettu juttu kaukaisella rannalla ja ruumiit istuvat selkä suorana ja katsovat eteensä matkallaan tuhkaksi aivan kohta, alasti ja palaneina Kuumuus nuolee ihoa luuhun asti Eikä kuudentoista suojakertoimesta ole hyötyä Suom. Tapio Koivukari 12

12 Lauri Dammert: Sprengisandur Sindri Freysson Kuolinsanomia ja hautajaisia Siamilaiset kaksoset jotka eivät koskaan tutustu Kyllä me nyt juttuun tulemme lähdemme tähän kärsivällisinä ja koska me muistamme menneet päivät Voimme kävellä näillä kulmilla katsella taloja joita olisimme halunneet kerran kauan sitten Voimme turista lapsista jotka lähtivät kiittämättä eivätkä kutsumatta palaa Voimme nukahtaa television ääreen, se hävittää kaiken ja varsinkin hiljaisuuden Voimme olla ajattelematta seksiä joka käveli tiehensä ennen vuosituhannen vaihdetta ellei jo aiemmin Tai tappaa toisemme ruohonleikkurilla ja lihanuijalla ja päästä taivaaseen yhden hengen valkoisessa arkussa. En tiedä, kuka olen enkä halua sitä tietää Tahdon löytää itseni ennen iltaa, ennen vuodenvaihdetta, ennen kuolemaa Ja unohtaa heti uudelleen Etsiä uudestaan seuraavana päivänä tervehtiä peilikuvaa epäröiden katsella kummastellen täriseviä käsiä En tahdo tietää, kuka olen tuttuja on jo liikaakin Koskaan ei pidä tuntea itseään kuin sekunnin murto-osan joka kiitää ohi kuin sairasauto vanhat kasvosi kyydissään En tiedä, kuka olen ja muistelen etten olisi tiennytkään En tahdo tuntea itseäni passikuva on välttämätön vain päästäkseni pois Suom. Tapio Koivukari 13

13 Sindri Freysson Ammattiyhdistyksen ituja Melkoisesti Bachia Nyrkkiperintä on ammattina aliarvostettu Kaikkea muuta kuin helppoa löytää ihmisiä jotka haluavat pysyä piilossa karttaa meidän hyväilyjämme ja kieltäytyvät miljoona kertaa maksamasta Ei koskaan helppoa selittää asioita kuuroille korville ja kuolleille silmille Kovin tuskallista ruokkia luunmurtumien ja hampaiden harvenemisen pelkoa Kauheaa herättää lapset heidät jotka eivät tunne mitään velkoja Pitkästyttää toistaa samaa asiaa ja viimeisillä kerroilla isäntäväki katsoo meitä toisinaan kuin mormoneita joilla on puukko Eivätkä he koskaan käännä toista poskeaan Hän nosti puhelimen latauksesta kello kuusi perjantaina näppäili koodin Puhelin soitti Bachin alkusäveliä - hyytävän, jäätävän, viiltävän kylmää samalla kun hänen ystävänsä soittelivat toisista puhelimista, matkalta, baarista, porukasta viimeisen mahdollisen jatkopaikan ulkopuolelta (Valo kolmannessa kerroksessa, summerissa ei nimeä talossa punainen katto, punainen) Hän nosti puhelimen latauksesta näppäili lyhyen koodin ja astui yöhön Kun äänimerkki se ei ole Bachia muistuttaa häntä akusta seitsemänkymmentä kaksi tuntia myöhemmin hän saapuu kotiin Näiden kahden sähköisen hetken välillä puhelin täyteen ladattuna, puhelin lopussa ainoastaan uskomaton, loputon vauhti Ja melkoisesti Bachia Suom. Tapio Koivukari Lauri Dammert: Islantilaista heinää 14

14 Lárus Már Björnsson Nyt lasten sydämet ovat kirkkoja Jäätiköiden rakkaus Lapsi jonka ei koskaan kuulunut syntyä, tulla hedelmöitetyksi, sikiöksi, on nyt löytänyt itselleen kodin. Hän vaeltaa pyhissä holveissa kirkossa joka avautuu paljon myöhemmin aikuiselle lapselle. Nyt lapsi tietää että ihmisen tahto on voimaton tunturien järkkymättömyyden, lintujen lennon edessä. Nyt lapsen sydän on kirkko; lailla äitikellon se soi toisille lapsisydämille joitten ei olisi kuulunut syntyä, tulla hedelmöitetyiksi, sikiöiksi. Lapset jotka selvisivät ovat kädettömiä; he vuolevat norsunluunvalkoisia puujumalia siivekkäällä veitsellä, vain tahtonsa voimalla. Nyt lasten sydämet ovat kirkkoja. Suom. Martin Enckell Ja jäätikön juurella sinä synnyit. Synnyit niin valtavan todellisena ettei mikään valokuva pystynyt sinua tallentamaan mustana valkoiselle. Sanatkaan eivät pysty sinua kuvaamaan vuolaissa sinisissä väreissäni. Ja tämä vartiotuli joka estää minua sulkemasta silmäni: Rakkauteni oli turmantuli joka syttyi toisen jäätikön juurella, kaukana sinun jäätiköstäsi. Ja sitten ne kohtasivat, sinun synnyinjäätikkösi ja minun rakkauden jäätikköni. Valon nopeudella ne syöksyivät yli maan, humaltuneina kevään villistä valosta. Rakastelimme laavan sammaleenvihreällä iholla, poltimme maan paljailla jaloillamme, nauroimme maidonvalkeassa kasteessa. Ja jäätiköt saavuttivat meidät, kantoivat meidät merelle, lämmittivät meitä jäisessä sylissään. Ruokimme himoamme kertomuksilla jäätiköiden alkukantaisesta rakkaudesta. Suom. Martin Enckell 15

15 Lárus Már Björnsson Matkustan yksin Kuolevia joutsenia Yöllinen koiran haukku halkaisee kahtia sinun valokuvasi pienellä keikkuvalla pöydällä Kuolevia joutsenia sukeltaa muistikuviini toisesta ajasta. Todellisuuksia on lukemattomia ja kirjanpito on hukassa. Muistatko? Kuolevia joutsenia? Verisiä siipiä? Väriseviä jalkoja? Kirjaamatta jäänyt todellisuus tuskassa eletty, laulamatta jäänyt laulu vain aavistettu ja me koemme tämän uudestaan kolmiossa täynnä valkoista pimeyttä: Runoilkaamme esiin uusia joutsenia - Joutsenlaulu! Sen suikaleilla sidon haavani. Matkustan yksin Panen kaiken luottamukseni paloportaisiin ja virstanpylväisiin Paloportaisiin jotta pääsen ulos elämästäni virstanpylväisiin jotta pääsen takaisin tielle Matkustan yksin vereni ja veresi suloisessa kohinassa Alati sininen kuu sanoo armahtakaa vähän: Vaikeaa on vain vanheta perille asti Hiljaisuus ajautuu rantaan vereni yli veresi Suom. Tapio Koivukari 16

16 Lárus Már Björnsson Reykholt Pienessä kirkossa jossa sukupolvi toisensa jälkeen on kyyhöttänyt kovilla puupenkeillä pahoja tekojaan katumassa surujaan itkemässä pyytämässä laupiaalta Jumalalta voimaa selvitä tästäkin päivästä seison eräänä talvi-iltana tyhjässä kuorissa omistaen ruumiin jolle en voi löytää sijaa Neuvottomuudessani istutan sen kovalle puupenkille pienessä, tyhjässä kirkossa Jätän sen sinne ja kävellessäni ulos se näyttää painavan päänsä tekevän ristinmerkkiä kauan hukattujen kasvojen yli Silmänräpäykseksi pieni kirkko valaistuu aivan kuin herätettynä eloon ja tämä kasvoton pää saa ilmeen; silmät liikkuvat, huulet hymyilevät korvat kuuntelevat hiljaisuutta ja minä pysähdyn hetkeksi pienen kirkon kynnykselle: Hymyilen itsekseni Ennen kuin astun ulos pimeään Södergranin seurassa Ja lehdossa, joka kerran oli vihreä kerran punainen päättyi matkamme keltalehtiseen hotelliin Menimme takaovesta sisään Soitit minulle oudolla soittimella kappaleen teoksesta Näin puhui Zarathustra Joimme sylkeä sormustimista jotka olivat Kannakselta sukuisin Nukuimme tovin taivaansinisten avaimenreikien tuolla puolen. Kosketusten maailmasta nousimme urheina ja vahvoina Aamulla livahdimme pääovesta viattomina, mitään aavistamatta Ja lehdosta joka kerran oli vihreä, kerran punainen katsoimme olkamme yli näimme tuberkuloosiparantolan valojen syttyvän: Salahankkeiden silmät Petosten silmät Avoimina ammottavat silmät, armottomat Suom. Tapio Koivukari 17

17 Alaston illallinen Skorpionikahvilassa Lárus Már Björnsson Ja minä rakastin sinua pehmeimmillä käsilläni jotka kätkivät auringonlaskun julmuuden Kodittomilla sormenpäillä jotka oli annettu minulle ukkosenjumalten happomatkoilla Rakastin sinua mullan, puiden ja kalojen kanssa ja ilman niitä lapion, kirveen ja ongen kanssa ja ilman Mutta kun tie maailmaan sulkeutuu ja vasta ripille päässyt kuu purjehtii sisään polvistuu syvyyden alttarille ja sinä istut kuten ennenkin moniäänisyyden kahvilassa si et jääteetä, näykit hapanimelää kalmaria koskematta mihinkään edes silmilläsi en rakasta enää. Pakenen, en pakene. Katson taakseni, miten Tulena otan hattuni ja poistun ovelle. Ja kuten huonekasvia kaislatodellisuudessa ne pitävät minua vangittuna kahleet joihin synnyin: Tämän ruumiin lämpö. On minun toinen kotini. Suom. Tapio Koivukari 18 Delvaux: Metsän herääminen (1939)

18 Andri Snær Magnason Lentokonebensiini Lentokonebensiini, se on paras haju, kun astuu ulkomaisella lentoasemalla ulos ja tuntee, miten lentokonebensiinin haju sekoittuu linja-autojen dieselinkatkuun kuumassa ilmassa ja samalla harmittelee sitä, että on lähtenyt matkaan pitkät housut jalassa ja vähän pelottaa tulla ryöstetyksi, mutta tietää silti, että edessä on kaksi hauskaa viikkoa. Lentokonebensiini, se on seikkailun haju, ja kun saman hajun tuntee Reykjavikin lentokentällä, mahasta alkaa kutkuttaa, alkaa kaduttaa että on lentänyt pitkät housut jalassa ja kuvittelee, että seuraavista kahdesta viikosta tulee aivan loistavat. Viesti tiellä liikkujille En tiedä, miksi pysäytin auton ja nostin maasta kissan, joka makasi asfaltissa punaisessa lammikossa, sillä minä en ajanut sen yli, mutta kun seisoin siinä keskellä katua kissa sylissäni ja mietin, mitä tehdä, sillä veri tahrisi verhoilun, tunsin, miten se oli vielä ihmeen pehmeä ja lämmin, mutta kun näin kovuuden ohi ajavien ihmisten silmissä, tiesin, kuka oli syyllinen ja ymmärsin, että se yksin on viaton, joka jatkaa matkaansa täyttä vauhtia. Varasuunnitelma Jos maailma jostain syystä romahtaisi, aioin aina paeta pohjoisrannikolle Melrakkasléttalle ja elää autiotilaa ympäröivän maan antimista kuten esi-isäni olivat tehneet tuhannen vuotta, mutta sitten minulle valkeni, ettei työkalupakissani ollut kuin IKEA:n huonekalujen mukana tulleet seitsemän kuusiokoloavainta ja jos edes pääsisin pohjoiseen, seisoisin siellä kuusiokoloavaimineni pulikoivien hylkeiden, kirkuvien lokkien ja kasvavan ruohon keskellä ja karjuisin hylkeelle, lokille ja ruoholle, purisin hampaani kiinni ajopuuhun ja kuolisin hitaasti. Suom. Tapio Koivukari 19

19 Elisabet Jökulsdóttir Olen lähdössä. Olen lähdössä enkä tule koskaan takaisin. Niin ajattelen. Ja tuntuu, että näiden tunteiden alla on varmaan pohjaton kuilu. Tai näiden ajatusten. Minä varmaan suistun ja katoan ja löydyn. En koskaan enää. Suistun kuiluun ja tunnen, että olen putous. Olen putous, joka syöksyy alas. Ja on hyvä olla putous, tekemättä muuta kuin syöksyä. Niin minä syöksyn ja syöksyn ja syöksyn alas. Olen iso putous ja tämä on minun kuiluni. Joka on syöksynyt iät ja ajat ja ajat. Syöksyn edelleen. Lähden ja katoan. En tule koskaan takaisin. Ella Stínan taikakirjasta: Ùr galdrabók Ellu Stínu Tyttö jolla oli hylje II Jos runoni olisivat minua varten Mitäs jos sitten hymyilisin Panisin hatun päähän ja tanssisin tulen ääressä koko sateen ajan Kevät joka ne uneksi Norsunluunvalkeita punaisia ruusuja ja tyttö poimii kukkia eduskuntatalon puistossa hattupäiselle pojalle joka rakasti häntä koko yön Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli hylje. Hän asui mökissä meren rannalla yksinään, sillä hänen isänsä ja äitinsä olivat kadonneet sodassa. Pieni tyttö lakkasi puhumasta ja rupesi uneksimaan. Kun hän tapasi hylkeen, hän ei tiennyt, tapahtuiko se oikeasti vai leikisti. Hylkeestä tuli pienen tytön ystävä. Sitten tyttö kuoli ja hylje itki ja veti tytön merenpohjaan ja hautasi hänet sinne. Suom. Tapio Koivukari Lauri Dammert: Gullfoss 20

20 Tyttö joka eli kalansydämillä Elisabet Jökulsdóttir Pieni tyttö, jonka tunsin, eli pelkillä kalansydämillä. Hänellä oli akvaariossa kultakaloja ja hän oli päivisin yksin kotona kaloineen. Hänen isänsä ja äitinsä ostivat hänelle aina uusia ja uusia kaloja, sillä kun he tulivat iltaisin töistä kotiin, tyttö sanoi, että tämä kala oli kuollut tänään ja kolme eilen. Kun he kysyivät tytöltä, mitä hän oli tehnyt kuolleille kaloille, hän kertoi haudanneensa ne kuoppaan puutarhassa tai heittäneensä ne roskiin. Niinpä he ostivat aina uusia kaloja, sillä tyttö oli niin paljon kotona. Mutta kerran, kun hänen äitinsä vaihtoi mullat kaikista kukista, hän löysi kalan ruumiin joka ainoasta kukkaruukusta. Tiukkojen kuulustelujen jälkeen selvisi, että tyttö oli tappanut kalat leikkaamalla niistä sydämet ja sitten hän oli syönyt yhden kalansydämen päivässä. Ja kun he kysyivät häneltä, minkä ihmeen takia hän söi kalansydämiä, hän ei tiennyt, minkä ihmeen takia hän söi kalansydämiä. Niinpä he lähettivät hänet mielisairaalaan vain siksi, ettei hän tiennyt syytä. Uroteko Kaupungin sohvat Olipa kerran tyttö, joka halkaisi päänsä hartioihin asti ja toinen puolikas leijui avaruuteen ja ajelehtii siellä, mutta toinen puolikas kaivautui maahan ja matelee siellä ympäriinsä. Olipa kerran tyttö, joka oli nukkunut kaupungin useimmilla sohvilla, koska hän ei yhtään hallinnut sitä, mitä hänen päässään tapahtui. Hunajapurkki Suom. Tapio Koivukari Mies, joka jätti naisystävänsä yhtäkkiä, ei vienyt hunajapurkkiaan mukanaan. Nainen ei tiennyt, tapahtuiko se vahingossa vai tahallaan. Nainen itki suureen ääneen, kun mies lähti. Lopulta hän huomasi, että taivas hänen yllään oli noussut tuntuvasti. Kun nainen oli syönyt vuoden aikana hunajapurkin tyhjäksi, mies tuli takaisin ja pyysi polvillaan naista menemään kanssaan naimisiin. 21

21 Elisabet Jökullsdóttir Rakkausruno Jemenistä 10 Oi, jumala, olen valtameri, ja silmäsi valvovat minua, luon laineita. 12 Kadun niin paljon Etten rakastellut kanssani. Olisin muuttunut linnuksi, ja lentänyt sydämeesi. 17 Ei, anna olla. Anna vain olla. Minä ja sinä. Ei se niin ollut. Se oli rakkautta. 18 Olit minulle lahja, Jota en uskaltanut avata, aloitin ajatella: Mitähän se voi olla? 20 Avasit tuon oven, tein kaikkeni sulkeakseni sen, kun olet ajatuksissani, ovet avautuvat. 21 Vaikka olet kaukana olet mielessäni. Ja mieleni on kaukana. 22 Vuoristossa Ajattelen sinua, uudelleen ja uudelleen. 23 Ja aina kun ajattelen sinua runoilen. Tai ehkä rakastelen sanassa parissa. Oi, sanat. 24 Vaella vuorten yli, lue ajatukseni. Ajattelen vielä tekeväni polun sinulle. 28 Punaiselta Mereltä syliisi, täynnä valtamerta. 29 Punaiselta mereltä silmiisi, kelluen. 30 Olet niin kaukana. Kyyneleeni kertovat minulle. 2

22 35 Maailma on täynnä rakkautta, olen luultavasti hullu, näin on. 41 Hyvä on, sulan, alan itkeä, se on valtamereni loppu. 37 Kun kuulin äänesi, ääneni sanoi: Sula. Niinpä se tapahtui hyvin nopeasti. 42 Totisesti rakastan sinua, en voi lopettaa. Ulkona on pimeää. 38 Tule luokseni, Älä lähde. Jää. En ymmärrä tätä, tule, lähde ja jää vaativat toisiaan. 39 Kaikki alkoi jäähyväissuudelmalla. 40 Kuinka voin elää näin, näin herkkänä, kerro minulle. 47 En tiennyt että runoilu oli rakastelua, vain pari sanaa taivaista ja maani alkaa laulaa. 48 Nämä runot syntyvät jos en ajattele, kun käytän aistejani, aaltojen lailla ymmärrän vasta myöhemmin. Suom. Martin Enckell Lauri Dammert: Kumpare 23

23 Runoilijat Ingibjörg Haraldsdóttir on runoilija ja kääntäjä. Hän on syntynyt Reykjavíkissa 1943 ja kirjoittanut ylioppilaaksi Hän opiskeli Moskovan valtiollisessa elokuvainstituutissa v ja valmistui sieltä elokuvaohjaajaksi. Opiskeluaikana solmittu avioliitto vei hänet Havannaan, Kuubaan vuosiksi Siellä hän työskenteli Teatro Estudion apulaisohjaajana. Palattuaan Islantiin hän on toiminut elokuvaarvostelijana ja toimittajana, toimittanut mm. Mál og Menning- kustantamon julkaisemaa kirjallista aikakauskirjaa. Hän oli Islannin kirjailijaliiton puheenjohtajana Kääntäjänä Ingibjörg on ollut varsin tuottelias ja kääntänyt enimmäkseen venäjästä ja espanjasta. Hän on islannintanut Dostojevskia (7 romaania) ja Bulgakovia (3 romaania), Tšehovin näytelmiä ja Ahmatovan ja Tsvetajavan runoutta, samaten Pablo Nerudaa ja Nicolás Guillénia. Ruotsista hän on kääntänyt Tomas Tranströmerin kokoelman Sorgegondolen. Hän on julkaissut kuusi runokokoelmaa. Ingibjörg on runoilijana erittäin viimeistelty ja kristallisuuteen asti hiottu. Samat ominaisuudet tulevat näkyviin myös hänen käännöksissään. Hän on ollut kahdesti Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon Islannin-ehdokkaana, hänelle on myönnetty Bödvar Gudmundssonin runopalkinto 2000, Islannin kirjallisuuspalkinto 2003 ja Islannin kääntäjäpalkinto Andri Snær Magnason on kirjoittanut romaaneja ja novelleja runoutta ja näytelmäkappaleita lapsille ja aikuisille. Hän on ottanut myös kantaa yhteisiin asioihin, kuten Reykjavíkin keskustan kehittämiseen tai Islannin asumattomien ylänkömaiden suojeluun. Hän syntyi v Bastiljin vuosipäivänä eli 14. heinäkuuta lääkäreiden ja sairaanhoitajien kansoittamaan sukuun. Hänen omat lääketieteen opintonsa katkesivat kuitenkin alkutentteihin ja hän aloitti islannin kielen opinnot yliopistossa hän julkaisi esikoiskokoelmansa Ljóðasmygl og skáldarán, seuraavana vuonna ilmestyi novellikokoelma sekä valintamyymälälle omistettu kokoelma Bónusljóð. Andrin lastenkirja Sagan af bláa hnettinum, Tarina sinisestä planeetasta sai ensimmäisenä lastenkirjana Islannin kirjallisuuspalkinnon 1999, se on ilmestynyt nyt kahdessatoista maassa ja sen näytelmäversiota on esitetty mm. Kanadassa, Saksassa ja Islannissa. Hänen romaaninsa Love Star (2002) on ironisen synkkä tulevaisuudenkuvitelma, jossa kuitenkin pilkahtaa toivo. Sindri Freysson parkaisi ensimmäisen kerran Reykjavíkissä 1970, ryhtyi kirjoittamaan jo nuoruusvuosinaan ja hänet luetaan islantilaisen kirjallisuuden X-sukupolveen, joka on sikäläinen nimitys pullamössösukupolvelle, sillä pullamössö on Islannissa tuntematon suure eli X. Hän ei itse haluaisi tulla määritellyksi minkään tällaisen seikan kautta. Opintojensa jälkeen hän työskenteli useita vuosia toimittajana, mutta on ollut päätoiminen kirjailija vuodesta 2000 alkaen. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ilmestyi 1992, Fljótið sofandi konur, - kirjan nimen voi ymmärtää joko Kellukaa, nukkuvat naiset tai Virta nukkuvia naisia. Hänen toinen runokokoelmansa Harði kjarninn eli Kova ydin 1999 oli Islannin kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Hän on julkaissut myös lastenkirjan, novellikokoelman sekä kaksi romaania. Ensimmäinen romaani Augun eli Silmät sai Halldór Laxness- kirjallisuuspalkinnon vuonna 1998, vuonna 2004 ilmestynyt Flottinn eli Pako käsittelee mm. Islannin osuutta toisessa maailmansodassa uudessa valossa. Sindrin teoksia on käännetty mm. ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi ja kreikaksi. 24 Kuvissa eräs islantilainen runoilijatar, Vigdís Grimsdóttir, joka ei ole nyt mukana.

24 Bragi -Olafsson on syntynyt vuonna Hän on opiskellut espanjaa sekä Islannin yliopistossa että paikan päällä Granadassa. Hänellä on ura myös musiikin parissa, hän toimi mm. Sykurmolar- eli kansainvälisemmin Sugarcubes-yhtyeen basistina. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa Dragsugur ilmestyi vuonna 1986, sen jälkeen hän on kirjoittanut runoja, novellikokoelman, näytelmiä ja romaaneja, joista kaksi on ollut ehdolla Islannin kansallisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjailijana hän on nykyaikaisen todellisuuden tarkka havainnoija ja salamielinen humoristi - tosin täytyy muistaa, että tosikkoja on Islannissa niin vähän, että niiden rauhoittamista on harkittu. Bragi on jatkanut työtään musiikin alalla, hän on yksi musiikkikustantamo Smekkleysan perustajista ja omistajista. Smekkleysa, suomeksi Huono maku, julkaisee tekstejä ja musiikkia ja järjestää erilaisia tapahtumia. Elísabet Jökullsdóttir syntyi 1958 Reykjavikissa. Kasvuvuosina hän asui myös jonkin aikaa Seltjarnesissä ja vietti vuoden Kreikassa. Hän on ollut laivoilla töissä ja työskennellyt kalatehtailla ja rakennuksilla ja kauppa-apulaisena, ollut mallina Reykjavikin taidekoulussa ja emäntänä maalaistalossa. Hän on myös ollut lehtitoimittaja, tehnyt radio-ohjelmia, toiminut ohjaajan assistenttina Islannin kansallisnäyttämöllä sekä luennoinut kouluissa mikrokertomusten kirjoittamisesta jne. Hän on julkaissut mm. runokokoelmat Dans í lokudu herbergi (1989), ja Angelpeace, sekä erinäisiä proosateoksia, mm. Rúm eru hættuleg (1991), Galdrabók Ellu Stínu (1993). Lárus Már Björnsson syntyi 1952 Reykjavikissa. Hän on opiskellut mm. yhteiskuntatieteitä ja toiminut opettajana ja sosiaalityöntekijänä. Kahdeksantoistavuotiaana hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Nóvember, jossa monet eksistentialistiset kysymykset hahmottuvat lähes surrealistisessa muodossa ilmestyi kokoelma Vatnaliljur handa Narkissos joka käsitteli erilaisia sosiaalipsykologisia aiheita, mm. narsisismiä, hyödyntäen kreikkalaisen mytologian ohella myös vanhaa islantilaista tarustoa. Väkivaltaista nykymaailmaa kuvaava nuorisoromaani K/K jonka viitteet pitkälti löytyvät tietokonepeleistä ja hardcoremusiikista ilmestyi Islanniksi hän on kääntänyt mm. suomenruotsalaista ja suomalaista lyriikkaa. Hän on sydämellinen, maaninen, epäluotettava mutta puuskittain tehokas. 25

25 Tarina Hvítárvellirin paronista Ajalta, jolloin Reykjavik oli liian iso lautasliinaksi, mutta liian pieni pöytäliinaksi Mikko Väisänen kuten kaikki muutkin, minäkin olin kuullut Hvítárvellirin paronista, maailman kuluttamasta aatelismiehestä, joka etsi onneaan täältä. Halldór Laxness Islanti eli kevättä, vuosisadan vaihdetta. SS Laura rantautui Reykjavikin satamaan toukokuun lopulla vuonna Paroni ja hänen sukulaispoikansa olivat matkustaneet meren yli. Tämä kahden miehen seurue kirjautui pieneen hotelliin. Koko kaupunki odotti hengitystään pidätellen matkalaisten seuraavaa siirtoa. Hän oli kirjannut tittelikseen paroni hotelli Reykjavíkin vieraskirjaan. Tämä tosiasia tiedettiin pian Skólavörðustígurin yleisessä juorunurkkauksessa, lähellä kaupungin keskustaa. Siellä tiedettiin myös, että tämä paroni oli vaihtanut laivassa muutaman kohteliaan sanan saksaksi kauppias Björn Kristjánssonin kanssa. Paroni oli sukulaispoikineen kuulemma lähtenyt matkaan Baijerista, mutta ei vaikuttanut syntyperäiseltä saksalaiselta. Myöhemmin vahvistui, että paroni oli myös puhunut englantia ja ranskaa asioidessaan kaupungilla. Ennen pitkää murre tulisi paljastamaan hänet. Asetuttuaan kunnolla hotelliin paroni oli ostanut kaksi hevosta ja oli osoittanut muutenkin merkkejä siitä, että hänellä oli tarkoituksena viipyä Islannissa pidempään. Skólavörðustígurin juorunurkkauksen suureksi harmiksi usean päivän jälkeenkään ei ollut varmuutta siitä, puhuiko hän englantia tai ranskaa äidinkielenään, vaikka maisteri Gröndalkin oli keskittynyt paronin aksenttiin kaikin voimin. Islannissa oli ennenkin nähty kummia matkamiehiä, jotka etsivät jotakin erityistä täältä, rauhaa, pohjoisen eksotiikkaa tai pakoilupaikkaa ehkä rakkauttakin. Tai sitten he olivat englantilaisia aatelismiehiä, jotka tulivat tänne pyytämään merilohta. Nämä arvokkaat herrat juttelivat paikallisten kanssa kuin paikalliset konsanaan ja kalastivat, mutta eivät verkoilla niin kuin paikalliset, vaan vaivalloisesti siimalla ja koukulla. Paronilla ei ollut yllään kilttiä, joten ehkei hän ollut skottiaatelinen, tai ehkä lyhyt hame oli vain epäkäytännöllinen Islannin sateessa ja viimassa. Villeimmissä huhuissa epäiltiin paronin olevan kotoisin Amerikasta, vaikka toisaalta joku oli ollut huomaavinaan häivähdyksen periranskalaisesta aristokraattisuudesta paronin olemuksessa ja piirteissä. 26 Vasta viikkojen päästä Skólavörðustígurin juorunurkkauksessa voitiin vahvistaa täydellä varmuudella, että paroni oli todellakin aatelismies ja kotoisin Atlantin takaa. Hänen isänsä oli ollut ranskalainen diplomaatti, jonka asemapaikka oli ollut Kanadan Quebecissä. Nuori paroni oli kiertänyt lapsuudessaan maailmaa aina Kalkuttaa, Pariisia ja San Franciscoa myöten. Tiedettiin, että hänellä oli yhä ylellinen huvila Ranskan Rivieralla, ja ties mitä muuta. Paronin suuret suunnitelmat Useimmat juorunurkkauksessa eivät voineet uskoa korviaan, kun kantautui tieto siitä, että paroni oli ostanut suuren Hvítárvellirin maatilan Reykjavikin ulkopuolelta. Tilan entinen omistaja, Andrés Fjeldsted, oli lapsettomana myynyt kotitilansa paronille ja saanut siitä pyytämänsä täyden hinnan. Kauppojen myötä paronista tuli vaikutusvaltaisin maanomistaja koko Borgarfjörðurin alueella. Ehkä hän oli varakkainkin, kuka tietää. Paroni palkkasi lukuisia työntekijöitä ja alkoi kunnostaa maatilaa. Sinne rakennettiin jopa komea asuinrakennuskin uusien palkollisten käyttöön. Paronilla tuntui alusta lähtien olevan loputtomasti suunnitelmia Islannin kehittämiseksi. Hän muun muassa kaavaili suurmeijerin perustamista pääkaupunkiin ja toteuttikin kalliin hankkeensa. Hvítárvellirin maitokarja tuottaisi tulevaisuudessa tarvittavan maidon. Kerran Gunna-niminen piikatyttö, joka oli palkattu paronille keittiötöihin, rohkeni kysyä paronilta, kuka tämä todellisuudessa oli, mistä tämä tuli ja mitä tämä oikein täällä aikoi. Etkö tiedä, että on epäkohteliasta kysellä, oli ollut paronin vastaus. Hvítárvellirin paronitar Kun maatila oli kunnossa, meijeri oli perustettu ja paroni vähitellen vakiintunut osaksi pääkaupungin seuraelämää, koko Islanti alkoi odottaa paronittaren saapumista. Häntä odotettiin pitkään ja turhaan. Ehkä paronitarta ei ollut olemassakaan.

26 Paronin jättämät jäljet Olisiko islantilaisneidoilla täten mahdollisuuksia päästä hienoihin naimisiin? Avioliitto tulisi enemmin tai myöhemmin ajankohtaiseksi, sillä Skólavörðustígurissa uskottiin, että paroni lähenteli viittäkymmentä ikävuotta ja kenelle hän muutoin jättäisi omaisuutensa, ellei hänellä ollut omia jälkeläisiä. Sen nyt ymmärsi kuka tahansa. Richard Lechner, paronin Baijerista mukana matkustanut sukulaispoika, oli paronin ainoa seuralainen ja ilmeisesti todellinen uskottu. Oletettavasti noin 17-vuotias nuorukainen oli puhelias seuraihminen, toisin kuin kultivoitunut ja arvonsa tunteva paroni. Richard ei kysyttäessä kertonut sukulaissuhteestaan tarkemmin. Hän vain sanoi hymyillen olevansa sukua. Varmuuden vuoksi paikalliset kutsuivat häntä lordiksi, sillä nuoren miehen siniverisyydestä ei toki ollut epäilystä. Suuri viulu ja Islannin värit Paronista oli kehkeytynyt Skólavörðustígurin juorunurkan pääasiallinen keskustelun aihe. Islannissa ei ollut vuosiin tapahtunut mitään näin mielenkiintoista. Kävi vielä ilmi, että paroni ei ollut vain äveriäs aatelinen ja diplomaatin poika, vaan hän oli ennen kaikkea lahjakas muusikko ja säveltäjä. Ennen tätä Reykjavíkin takapajuinen sosieteetti ei ollut juurikaan päässyt nauttimaan hienostuneista salonkikonserteista. Nyt pääkaupungin seurapiirit kokoontuivat paronin järjestämissä konsertti-illoissa. Paroni itse esiintyi arvokkaasti soittaen valtavaa viulua, jota täytyi pitää jalkojen välissä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Islannissa oli nähty aito sello, saati kuultu sen soittoa. Paroni oli tuonut tullessaan vuosisadan vaihteen maailmallisen belle epoquen tuulahduksen Reykjavikiin. Ehkä hän pakeni Islantiin maailman hälyä ja meteliä voidakseen keskittyä musiikkiin? Mikä tuo Teidänlaisenne musiikin monitaiturin tänne kauas? kysyi kauppias Björn Kristjánsson paronilta yhden ikimuistoisen konsertin jälkeen. Reykjavik on liian iso lautasliinaksi, mutta liian pieni pöytäliinaksi, paroni oli todennut, mutta täällä on jotakin muuta, täällä on rentouttava värimaailma. Etsin sinisiä ja vihreitä sävyjä, Goethen mukaan ne ovat seesteisiä ja tyynnyttäviä. Tosin ilman keltaista ei voi elää, sillä ihminen tarvitsee sitä aina innostuakseen. Onneksi olen saanut enemmän kuin osani kirkkaasta auringonpaisteesta. Paronin kiehtova persoona näkyi ja kuului 1900-luvun vaihteen Islannissa. Paroni Charles Gauldrée Boilleau ( ) eli saarella lähes kolme vuotta kaukana kaikesta nauttien Goethen rauhoittavista väreistä. Kosmopoliitti sai kaipaamansa rajattoman sini-vihreän näköalan ja koskemattoman perustan kokeilla ja luoda jotakin uutta aivan alusta. Pelkät tyynnyttävät maisemat eivät kuitenkaan voineet kannatella häntä. Paronin tekemät suuret sijoitukset Hvítárvellirin maitotilaan ja Reykjavíkin suurmeijeriin koituivat taloudellisesti kohtalokkaiksi. Lontoossa joulukuun 29. päivänä vuonna 1901 paroni epätoivoissaan ampui itsensä junanvaunuun lähellä Loughboroughin junaristeystä. Ehkä paroni oli niitä, jotka rakastivat enemmän ideaa elämästä, kuin elämää itseään. Kirjailija Þórarinn Eldjárnin mukaan se, mikä paronin tarinassa tuntuu uskomattomimmalta, on yleensä totta, ja uskottavimmalta tuntuva osa on sepitettyä. Lähteet: Þórarinn Eldjárnin ystävällisesti lähettämä taustamateriaali ja kaksi ensimmäistä lukua romaanista The Baron. Alkuinnostuksen lähteenä oli paronin elämästä tehty dokumentti, jonka YLE esitti TV 1:ssä nimellä Paroni ja kirjailija joulukuussa Islantilainen nykykirjailija Paronin takana Þórarinn Eldjárnin (s.1949) tuotanto sisältää lyriikkaa, novelleja, lastenkirjoja, näytelmiä ja romaaneja. Lisäksi hän kääntää kirjallisuutta islanniksi. Eldjárn on kirjallisuustieteen maisteri, hän opiskeli Lundin yliopistossa ja vietti useita vuosia Ruotsissa. Kirjailijauransa Eldjárn aloitti novellistina, ja leimaa antavaa hänen novelleilleen ovat pienten, arkisten asioiden ympärille rakennetut humoristiset ja ironiset kertomukset. Häntä pidetään erittäin taitavana sananiekkana, ja hänen kirjojensa kääntämistä muille kielille suurena haasteena. Eldjárn on kirjoittanut vuonna 2004 romaanin nimeltä Paroni (Baróninn, The Baron, englanninkielinen käännös: Keneva Kunz, Vaka-Helgafell, Reykjavík 2004). Se kertoo Islantiin viime vuosisadan alussa tulleen ranskalais-kanadalaisen paronin merkillisiä elämänvaiheista. Þórarinn Eldjárnin teos Sininen torni (Brotahöfuð) on ollut sekä Pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana (1996) että EU:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Sininen torni on ilmestynyt Liken kustantamana myös suomeksi. Lähde: ja 27

27 Islannin moderni shamaani Björk Guðmundsdóttir Marja Käyhkö Björkistä välittyvässä mielikuvassa on jotain mikä ei ole aivan ihmistä; jotain minkä vuoksi häntä usein kutsutaan maahiseksi tai menninkäiseksi. Hän on kuin luonnonvoiman personifikaatio. Tänä vuonna Björk äänestettiin brittiläisessä Homes and Antiques -lehdessä maailman kummallisimmaksi julkkikseksi. Onkin hämmästyttävää, että hän eriskummallisuudestaan huolimatta on niin suosittu maailmanlaajuisesti. Björkin hahmo on eräänlainen primitiivinen, puhtaaksi riisuttu ihmisen arkkityyppi. Käsitän asian psykologiselta kannalta niin, että jokainen lapsi on olemukseltaan luonnonvoima. Usein kasvatusympäristö jättää lapseen sormenjälkiä ja muokkaa hänen persoonaansa tavoiteltuun suuntaan. Björk on kuitenkin erityisen vapaan ja hedelmällisen lapsuutensa (hän asui äitinsä kanssa hippikommuunissa) ja voimakkaan, sitkeän luonteensa vuoksi säilyttänyt koskemattomia alueita itsessään. Björkissä on säilynyt jokaisessa lapsessa elävä pulppuileva luovuuden lähde. Klassisesta taustastaan huolimatta Björk on valinnut popmusiikin, koska se on enemmän kuin analyyttista hyvin elämyksellistä ja vaikuttaa järjen ohi suoraan sieluun, suoraan tunteisiin. Näin Björk pystyy myös tavoittamaan mahdollisimman monet ihmiset. Björkin laulu on täynnä piilotajunnasta uhkuvaa voimaa, manaavaa loitsintaa. Hänen äänessään ja hahmossaan on hyvin paljon vastakohtaisuuksia. Hänessä yhdistyvät eroottinen ja lapsenomainen, harmonia ja taas irrationaalinen. Monet kavahtavat Björkin äänen paljautta. On kuin kuuntelisi kaikuja jostain toisesta, epäinhimillisestä todellisuudesta. Juuri tässä on sen voima: täydellinen viattomuus, alkuääni. Todellinen taide synnyttää hiljaisuuden, mikä tekee siitä myös pelottavaa. Hiljaisuus paljastaa. 28 Kipu ja ääni On kiehtovaa se uskaliaisuus ja häikäilemättömyys, joka välittömästi näkyy Björkin taiteilijapersoonassa ja siinä tavassa, jolla hän toteuttaa omaa työtään. Björk ei kainostele, kun on kysymys taiteen lihaksi tekemisestä. Hän on käyttänyt rytmipohjissaan esimerkiksi hyönteisten rapinan kaltaisia ääniä, askelia lumessa ja vulkaanisia ääniä Islannin luonnosta. Soolouran ensimmäisten levyjen Debut ja Post pirskahtelevan tyttömäisyyden ja riehakkuuden, veikeiden elektronisten kokeilujen jälkeen musiikki on jatkuvasti muuttunut rajummaksi ja kursailemattomammaksi. Kahdella viimeisimmällä levyllä se on jopa väkivaltaisen lähelle tulevaa. Voi olla kivuliasta pitää korvakuulokkeet paikallaan, kun kuulijaa temmataan minuutteja kestävään läähätykseen ja läpätykseen. Medúlla tunkeutuu kuuntelijan pään sisään hönkien, mumisten ja leperrellen. Kannen Björk on hiuksista palmikoitu naamio kasvoillaan kuin taisteluasentoon valmistautunut soturi. Medúlla on siinä mielessä kiehtova projekti, että se koostuu lähes pelkästään ihmisäänistä. Perinteisiä instrumentteja levyllä ei ole lähes lainkaan. Sana medúlla tarkoittaa mustaa ydintä, alkuverta, joka virtaa kaikissa elollisissa olennoissa. Tarkoituksena on jäljittää universaalia sykettä ja primitiivistä energiaa. Vespertine on Björkin levyistä mielestäni hallituin ja yhtenäisin kokonaisuus. Vespertinen sisäänpäin kääntynyt, viileä maailma kuvastaa kypsyyttä, aikuisen naisen sensuaalisuutta ja maan viisautta. Levyn kannessa on taiteilija kuin uneen kietoutuneena, hän katselee raotettujen silmien läpi toiseen maailmaan. Single-kappaleen Hidden Place musiikkivideolla Björkin paljaat, maskeeraamattomat kasvot toimivat pohjana elävälle maalaukselle. Kuplat liukuvat Björkin kasvoilla sieraimista suuhun, suusta silmäkulmiin ja takaisin; kimalteleva neste kiertää naisen kasvoilla toistuvassa liikkeessä koko videon ajan. Björkin ilme on ihasteleva, jopa mielipuolisen lumoutunut seuraamaan tätä liikettä. Hän ottaa vastaan jokaisen pisaran kuin lahjan, joka tuo tullessaan jotain uutta siltä väylältä, josta se on tulossa. Homogenic on Vespertinen vastapari. Kun Vespertine on viileä ja kristallinen, Homogenic on kuplivaa laavaa. Homogenic on suhteellisen aggressiivinen levy, se on Björkin sodanjulistus vaikean elämäntilanteen ja repivien menetysten

28 jälkeen. Levy on kiihkeä, siinä ei ole minkäänlaista avuttomuutta eikä epäröintiä. Se on hyökkäävä, mutta parantavalla ja rohkaisevalla, energisoivalla tavalla. Björk on ehkä tunnetuin islantilainen ja hän on ylpeä juuristaan. Islantilaisuus näkyy erityisesti Homogenicilla. Levyn äänimaisemassa kuuluu Islannin kansallismusiikin vaikutus, ja erityisesti levyn sielukkuutta lisäävät upeat kansallisromanttiset jousisovitukset. Levy on ikään kuin paluu juurille: Homogenicin musiikki on hyvin samankaltaista kuin se, mitä kuulin lapsena. Tämä on erittäin islantilainen levy, erityisesti rytmeiltään. Mutta levy ei ole syntynyt yhtäkkisesti, vaan se on aina ollut sisälläni, sen täytyi vain materialisoitua. Nämä äänet, rytmit ja tunteet ovat aina olleet pääni sisällä. Minä kirjoitin ne ylös Homogenicille. Minulle levy on kuin dokumentti. Ja nimi tulee oikeastaan siitä, että sen musiikki kumpuaa melko lailla yhdestä suunnasta: suoraan sydämestä, koska koti on siellä, missä sydän on. Björkin jokaiseen kappaleeseen liittyy pitkä tarina, ja itse laulu on vain jäävuoren huippu koko prosessista. Levyjen kannet, visuaalinen ulkoasu ja musiikkivideot ovat merkittävä osa Björkin taidetta, jossa jokainen yksityiskohta on tärkeä. Osan laulujen sanoituksista Björk kirjoittaa itse, mutta eeppiset sanoitukset syntyvät usein yhteistyössä hänen ystävänsä, islantilaisen runoilijan Sjónin kanssa. Yksi upeimmin toteutetuista kokonaisuuksista on Post-levyn kappale Isobel. Isobelin tarina liittyy eräänlaiseen kokonaisuuteen, johon kuuluvat myös kappaleet Human behaviour ja Bachelorette. Michel Gondry on ohjannut kaikista näistä kappaleista musiikkivideot. Björk kertoo Isobelista: Hän ei ole oikea ihminen, hän on pikemminkin myytti kuten Atlas symboloi voimaa ja Neptunus on meren jumala, hän symboloi intuitiota. Isobel on nuori nainen, joka asuu Brasilian sademetsässä. Metsän kivet, jotka ovat pilvenpiirtäjien poikasia, kasvavat suuriksi, ja Isobel joutuu suurkaupungin ympäröimäksi. Hän pakenee vuorille, kouluttaa koiperhosia ja lähettää ne ihmisten luo kertomaan viestiä intuitiosta. Kun ihmiset turvautuvat järkeen ja esittävät nokkelaa, koiperhoset alkavat lentää heidän kasvojensa edessä pitäen nää-nää-nää -ääntä ja saavat ihmiset näyttämään hullunkurisilta. Tanssi pimeyden kanssa Kun Björk näytteli Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the dark, hän joutui moniin ristiriitaisiin tilanteisiin. Musiikkiosioita jouduttiin muokkailemaan ja lyhentelemään elokuvan tarkoitusten mukaisesti. Elokuva oli erittäin raskas Björkille, jolla ei ole minkäänlaista näyttelijänkoulutusta. Hän antoi itsestään kaiken, ja kuvaukset imivät naisen aivan tyhjiin. Björk eläytyi täydellisesti roolihenkilöönsä hän ei näytellyt Selmaa, vaan oli Selma. Kun kuuntelee Björkiä elokuvassa, hänen äänensä on hätkähdyttävän erilainen kuin yleensä. Se on paljon naiivimpi, karkeampi ja liioittelevampi, samalla hyvin herkkä ja haavoittuvainen, uskomattoman viaton. Selmana Björk on todella aito ja inhimillinen. Kohtauksessa, jossa alkaa soida kappale Scatterheart, lähikuva Björkin kasvoista on yksi elokuvan kauneimmista hetkistä. Hän on roolilleen niin herkistynyt ja altistunut, että hänen katselemisensa saa ihon kananlihalle. Björkin jokainen ele, jokainen kasvojen liikahdus on täynnä taikaa. *** Björkin kappaleiden melodiat ovat usein vaikeasti ja hitaasti avautuvia. Jos musiikkiin tutustuu tarkemmin, ensikuuleman säröisistä elementeistä koostuva kaoottinen melu muuttuu kuitenkin tarkoin sommitelluksi, harmoniseksi äänien verkostoksi. Sävelkulut ja äänenkäyttö ovat äärimmäisen taidokkaita. Pidän Björkiä yhtenä postmodernismin ajan merkittävimmistä taiteilijoista. Itse hän sanoo tekevänsä modernia kansanmusiikkia, mikä on mielestäni oikein osuva nimitys säveltäjättären luomalle upealle ja monipolviselle äänien rihmastolle. Björkin soolouran albumit: Trio Guðmundar Ingólfssonar: Gling-Gló (1990) Debut (1993) Post (1994) remix-levy Telegram (1995) Homogenic (1997) Selmasongs (1999) Vespertine (2001) Medúlla (2004) Army of me remixes (2005) the music from Drawing Restraint 9 (2005) Lähteet: Mark Pytlik: Björk (2004, LIKE), suomentanut Hannu Tervaharju 29

29 Tuli ja jää Anni Sumari kertoo runoilijan inspiraatiosta, temperamentista, aisteista ja ympäristöstä Haastattelu Vilja-Tuulia Huotarinen Vilja-Tuulia: Islannissa veden eri elementit syöksyvät huimiin kaariin Geysir-lähteestä, jähmettyvät jäätiköksi, tihkuvat tuulen myötä mereltä. Maaemon muodot kohoavat jyrkkinä vuorenhuippuina ja laakeina aukioina, vailla kasvillisuutta, joka häveliäästi kätkisi lähteet ja terävät kärjet. Tuli hehkuu, jää viiltää. Ilma on sakeana vanhoja taruja, runoja ja saagoja. Kirjailija ja kääntäjä Anni Sumari, tervetuloa keskustelukumppaniksi. Missä tai mikä on runoilijan Geysir? Anni: Ha! Tämän runoilijan Geysir on Inspiraatio. Se on sulasta magmasta pinnan rajojen yli purkautuva laava, ilman täyttävä tuhka ja raoista tihkuva (Niagaran putouksiin verrattuna tihkuva ) vesi. Tarut, myytit ja saagat syntyvät tuhkasta, joka pimentää auringon, hehkuvan Álfrödullin: näkijän on oltava sokea tälle maailmalle nähdäkseen toiseen, edellisen kaksoiskuvaan, sisaruspariin, jälkikuvaan, ennekuvaan. Inspiraatio on raivoava voima, vaatii toteutuakseen tunteen täydellisestä vapaudesta. Siksi se onkin niin harvinainen. Itse olen kuluneen syksyn aikana saanut kaksi kohtausta, joita voisin kuvata inspiraatioiksi. Mutta runot syntyvät muitakin teitä pitkin, usein ne syntyvät elementtien sulautumisesta toisiinsa. Islanti-metaforaa jatkaakseni maiseman alastomuus sopii hyvin kuvaamaan omia tekstejäni, joille on ominaista riskinotto, häikäilemätön omakohtaisuus tarvittaessa ja runon hakeminen pohjamudista, arvaamattomista virtauksista, sivupoluilta ja vuoristolaaksojen rämeistä. Renessanssiaikojen maalareiden (ja myöhempienkin) suosikkiaiheita oli Matteus ja enkeli. Sellaisena kuin aihe esiintyy esimerkiksi Rembrandtin ja Caravaggion maalauksissa, on kyse mielestäni nimenomaan inspiraation kuvaamisesta, ja sillä nimellä kutsunkin näitä maalauksia. Hämmentynyt Matteus kuulee enkelin kuiskaten sanelevan korvaansa. Moni taiteilija väittää tunteneensa tunteen, jossa jokin toinen, muu, ääni, yliluonnollinen on käyttänyt heitä syntyneen taideteoksen välineenä. Itse olen kuullut tämän väitteen niin usein ja ensimmäisiä kertoja niin varhain kuvataiteilijaäitini suusta, että olen aika hyvin rokotettu sitä vastaan. Mutta inspiraation vallassa oleminen on silti toistuva, väkivaltainen, tuskallisen autuas ja omat ehtonsa saneleva kokemus, kuin shamaanin matka tai shamaanin valinta. Shamaaniksi valittu ei voi valittaa päätöksestä. Shamaaniudesta kieltäytyvä sairastuu ja kuolee. Tästä on lukuisia kansatieteilijöiden rekisteröimiä todistajanlausuntoja (vaikka rikoskertomuksilla kyllästetty nykylukija saattaisi kehittää muitakin selityksiä ilmiölle), ja moni on henkensä pelastaakseen suostunut valintaansa. Vilja-Tuulia: Kirjallisuuden sanakirja muistuttaa, että runo-sanan alkuperäinen merkitys on suomen kielessä tietäjä, ja germaanisen lainan mukaan runo merkitsi alun perin taikamerkkiä, riimua. Tänä muovisen fantasiamaailman koristamana aikana tällaiset termit alkavat helposti rasittaa. Niitä pannaan niin halvalla, helposti. Mutta on hyvä jos niiden alkuperäismerkitykseen asti jaksaa nähdä. Inspiraation todellisuus, sellaisena kuin sen kuvaat, on monelle kokijalleen kirkastumisen hetki. Miten taide lopultakin on aina suurten sisäisten voimien liikuttelua, kutsui toinen niitä voimia sitten omin käsin ahkeruudella herätetyiksi vailla mystiikkaa, joku pelkiksi harhoiksi (mutta emmekö kuvittele, koko ajan, kaiken?), toinen suureksi tuntemattomuudeksi. Joka tapauksessa uutta tapahtuu. Tai: vanhaa, jota emme tunnista, ja luomme uudeksi. Uudestaan. Kosketus. Jokin, millä etäisyys häviää, ainakin hetkeksi. Muodonmuutokset vaativat jatkuvaa valppautta, ja halua lentää, otaksuisin? Runokokoelmissasi matkustetaan paljon ja vaihtuvissa ilmanaloissa. Palatakseni jäävuoriin ja sulaan magmaan: onko kylmän tai kuuman lämpimän maan tai hyisen maan paikan valinnalla merkitystä runon muodostumiselle? Anni: On sillä merkitystä, aivan henkilökohtaista merkitystä kirjoitusprosessille. Olen itse tulta ja vettä, jos pitää nimetä elementtini viiden joukosta, ja vallitseva ympäristö vaikuttaa siihen, kumpi elementti dominoi. Suomessa kirjoitan helpommin analyyttisiä, kylmiä, rakenteellisesti laskelmoituja runoja. Suomessa myös mieluiten viimeistelen runokirjani jäämiekka pään yläpuolella ei häiritse työskentelyäni. Kuumassa ja varsinkin Italiassa kirjoittamiseni muuttuu vulkaaniseksi ja hillittömäksi. Sitä ei saa eikä voi pidätellä, eivätkä runot ole viimeisteltävissä, vaan täyttyvät näyistä, jotka on muunnettava hallituksi runoudeksi kotimaassa. 30

30 Vilja-Tuulia: Kiehtovaa. En ole ajatellut tätä asiaa koskaan kirjoittamiseen liittyen, mutta tunnen omiksi elementeikseni maan ja tulen. Vankka jalansija, mullan ja heinän tuoksu; kipinät joita yllyttää roihuun... Muuten, samurait ajattelevat vielä viidettä ulottuvuutta, tyhjyyttä. He korvaavat ilman elementin tuulella. Muut ovat samat. Tunnen ihmisiä, joiden elementeistä yksi voisi hyvinkin olla tyhjyys. Mitä elementteihin ja kirjoittamiseen tulee, olen kyllä hyvin skeptinen heidän suhteensa, jotka kertovat kirjoittavansa itsensä ulkopuolelta. Ajattelen, että koko persoonan kaikkine siihen kuuluvine osasineen on oltava läsnä, vaikka kuinka erottaisi kirjoittamisprosessin muusta elämästään. Toinen kysymys taas on se, minkä verran kukakin on tietoinen työnsä kulusta tai moninaisuudesta, haluaako pohtia kirjoittajaminänsä erilaisia ilmenemismuotoja vai olla vulkaaninen vain, kaikessa rauhassa. Usein sotketaan hullunkurisella tavalla taiteilijalle sopiva elämä siihen, miten taiteilijan, kuten toivottavasti missä tahansa ammatissa olevan, on tehtävä työtä koko painollaan. Mutta millaiseen ympäristöön nojaa, se saattaa hieman vaikuttaa, vai? Anni: Kuta kauemmas lähtee, sitä todennäköisemmin ympäristö muuttuu outoudeksi, jota on rekisteröitävä suorastaan realistisella tyylillä. Jos näen silmieni edessä kampaamon, jonka nimi on Jumalan kunniaksi, tai autokorjaamon, jonka nimi on Jeesus auttakoon, minun on kirjoitettava siitä mitä fyysiset silmäni näkevät. Maailma on varmasti tämä eikä sen sisar, Jeesus auttakoon. Italia on muuten mielimaani Euroopassa. Ensimmäinen Italian-matkani oli identiteettishokki: vasta siellä näin ihmisten käyttäytyvän tavalla, joka mielestäni on inhimillinen ja ymmärrettävä. Suomessa olen aina tuntenut olevani kummajainen, ikävä kyllä, siinä missä minusta valtaosa suomalaisista on kummajaisia. Vilja-Tuulia: Miten monien kansojen asukkaita pohjolassamme elääkään. Perimää sieltä ja täältä, puhumattakaan merenkävijöiden ja kauppiaiden mukanaan tuomasta kulttuuriperin-teestä. Kenelle sahramin tuoksua, kenelle vieraan eläimen vuotaa. Mihin kenenkin silmät torilla kiinnittyvät... Anni: Omakin perimäni on erittäin sekalainen, juuria Baltiaa lukuun ottamatta kaikissa Itämeren rantamaissa ja Kaukasuksella asti. Mutta sanon vielä Italiasta: heti ylittäessäni rajan alan itse käyttäytyä kuin paikalliset temperamentti, luonteen pulssi kiihtyy heti. Minusta tulee se mikä oikeasti tunnen olevani, helpostikin artista nervosa, oikutteleva ja ylisensitiivinen diiva, julkea ja arvaamaton, heikkouteni ja vahvuuteni puhkeavat täysiin kukintoihinsa. Tällaista roolimallia minulla ei koskaan ollut Suomessa, ei vanhemmissani, jotka lapsuudessani riitelivät keskenään hillityin äänenpainoin vierailla kielillä, etten ymmärtäisi ei sukulaisissa, ystävissä, vastaantulijoissa, luokkatovereissa, yliopistossa, ei kenessäkään kunnes saavuin Italiaan ja näin lopultakin ympärilläni senkaltaisen temperamentin, jota olin kymmeniä vuosia tiedostamatta hillinnyt itsessäni. Vilja-Tuulia: Uudessa runouden vuosikirjassa MotMot 2005:ssa kirjoitat lentämisen ilosta, runoilijan maailmanmatkalaisuudesta. Kerrot runojesi tarvitsevan suolaista vettä ja happea. Runot ovat eläviä organismeja, ja niiden solutkin itse asiassa tuntuvat uudistuvan tiettyjen vuosien välein. Entä tuli ja jää, tarvitsevatko runosi näitä ääripäitä? Anni: Runot imevät energian itseensä kaikesta minkä saavat. Minun runoni käyttävät polttoaineena kadun kirouksia ja päivän politiikkaa, erivärisiä meriä, lentokoneiden lentokorkeutta, mitä vain. Musta jää on yksi monista suosikeistani, kaunis ja monikäyttöinen vertauskuva. Seuraavaa runoa ei ole aikaisemmin julkaistu, kirjoitin sen joulukuussa 2005: Ei toista rantaa, vain luvattoman musta jää. Että kävelisit sitä pitkin kunnes se päättyy tai sinä päätyt, katsoisit kumpi ensin. Hullun hommaa. Profiili kilpailee horisonttia vastaan. Siluettisi leikattu siitä mustilla luistimenterillä. Pääsi ammottaa reunattomalla vadilla. Sille putoilee lumen loimotus, ristiin tanssivat naulat. Erään appalakisen mielen vuoristoinen spiraali pään alla ja yllä makaat pettävällä jäällä siinä välissä pyörivällä jalustalla. Vadilla tässä on rannat pelissä, kulhoilla syvyys ja jyrkänteiden yllä kulkevat polut liukkaina, elämäsi puolitiehen taivaltaneena mutta vain ja ainoastaan vertikaalisessa mielessä, siis ei mihinkään. 2 pulloa Bushmillsia vetää toppatakin taskuja alas kohti meren nukkujia. Rán sulloo hukkuneet verkkoihinsa mutta sinulla ei ole reikää josta hukkua hänen luokseen. Kenen luokse. Ilman opasta, kenen luokse. Saapua. Päätyä. Ránin kiiltävillä joutsenen jäätyneillä hiuksilla, rannan hiusviivan giljotiinin nunnanterällä katkaistuilla leväten. Niitä vasten valkeat kutrisi, lumen hiutaleiden liuskat suunnilleen yhtä nopeat kuin katse. Katse mihin. Ilman opasta mihin. [Huomautus: Rán on islantilaisten muinaissaagojen merenjumalatar, jonka tehtävänä oli huolehtia hukkuneista.] 31

31 Lumessa on jotain, joka hirvittää minua. Lumi on paleltumiskuolema, silmittömän kaunis ja tuskattomuudessaan hirviömäisen julma. Luonto hoitelee ihmisen, ja miten: sinut löydetään huurrearkustasi luonnottoman kauniina kuin Ruusunen. Vilja-Tuulia: Lumesta avonaiseen veteen pyristeleminen on minulle yksi tärkeä kuva; siksi kai tämä Islantikin kiehtoo. Pelkään vettä, silmäni kiinnittyvät jyrkkään, ehdottomana kimmeltävään lumeen, lepäävät. Lasittuvat. Lumi on maan toive minussa, halu kadota äärettömään valkoiseen. Mutta siihen liittyvät myös kaikki jääksi taiotut lukot. Muistojen pysyvyys, hetket säilöttyinä kylmän sisään, hengittämättä. Kuljen ikuisen talven kauneuden rakastamiseen kiinnittyneisyydestä kohti virtaavaa kevättä, jossa ääripisteet kohtaavat. Anni: Mulla on kyllä toisessa merkityksessä maanläheinen suhde lumeen ja napapiirin talveen. Murrosikäisenä erehdyin kerran lähtemään hiihtolomalla laskettelukeskukseen Lappiin parin ystävän kanssa. Heti nähdessäni lumen peittämät tunturit sain hermoromahduksen. En poistunut majoitusmökistä koko hiihtoloman aikana. Itkin kaikki illat, monta tuntia. Aamusta itkun alkamiseen istuin huopaan kääriytyneenä takan edessä, lisäsin puita ja luin Joycen Odysseusta. Sain sen luettua melkein läpi sinä aikana. Menetin kyseiset ystävät. En pystynyt selittämään heille tilaani, ymmärsin sen itse vasta vuosia myöhemmin. Vilja-Tuulia: Edellisessä runokirjassasi Läpinäkyvä punainen (2005) virtaa punainen, lämmin veri kautta vuosituhansien. Ja vaihtuvat kasvot, löytöretkeilijät ja muut historian kulkurit, suuret ihmismassat. Tuska on käsin kosketeltavissa, runon kokija ei pääse pakoon elämän painoa, vaan ikään kuin hautautuu sen alle. Rankka ajatus: että elämä on hauta. Muinaiset vuodenajat ropisevat päälle, painavat. Mutta helvetti on puolestaan paikka, jossa ei ole mitään. Et totisesti päästä lukijaa helpolla. Maailman paino vierii lukijan varpaille, harteille, kokonaan syliin... Hyvä niin. Runoilija kenties sytyttää lukijan sydämeen tulen... Läpinäkyvän punaisen runot sisältävät nopeita leikkauksia kuumasta kylmään, mutta toisaalta koko kirjan kierto on hitaampi, vähitellen kuumeneva. Anni: Läpinäkyvän punaisen käsikirjoituksen luettuaan kustantaja sanoi ensikommentikseen: Tällä kertaa et siis antanut lukijalle vähääkään armoa. Se oli mielestäni terävä oivallus. Joissakin edellisissä kirjoissani olen tahallisesti antanut armoa, runoni ovat usein niin mustanpuhuvia, raakoja ja raadollisia että olen useammankin kerran miettinyt, paljonko lukijoiden sietokyky kestää. Vuodet vetten päällä (ilmestyi v. 2003) askarrutti minua todella, ja siihen kirjaan, aivan viimeiseen runoon lisäsin tietoisesti erään tärkeän positiivisen elementin ihan vain keventääkseni lukijan taakkaa. Läpinäkyvässä punaisessa sen sijaan kaikelta toivolta katkaistaan siivet. Siinä kirjassa en enää piitannut lukijoista: koska oma ajatteluni oli kirjoittamisprosessin aikana aidosti täysin vailla lempeyttä ja positiivisuutta, annoin sen tulla runojen läpi sellaisenaan, tekemättä kompromisseja. En tiedä, voiko armottomuutta kuvata kuumaksi tai kylmäksi. Se on molempia. Ääripäät ovat hyvin lähellä toisiaan tai yhtyvät. Kosketa kielelläsi jäistä rautaa, se polttaa. Polta itseäsi hampaasi kalisevat ja täriset kuin hyytävässä kylmyydessä. Vilja-Tuulia: Kuvataiteilija ja ystäväni Tiina Poutanen sanoi taannoin kysyessäni mikä onkaan lumen tuoksu ilmassa, että se on hyvin lähellä uunista otetun pellin tulikuumaa tuoksua. Mitä kompromisseihin tulee, pidän tuosta mitä kerroit. Ettei kirjoittaja ole velkaa lukijoilleen, edes onnellisen lopun vertaa. Lukijoista piittaaminen näkyy kokonaan toisella tasolla kuin tekstin helpottamisena. Nykyään, kun joku sanoo runouden olevan vaikeaa, en epäröi vastata: Niinpä. Se vaatii ajattelua. Pitää pysähtyä. Pitää nähdä vaivaa. Ja kuitenkin jokin tärkeä voi olla nopeasta havainnosta kiinni: tajuta kerralla kaikki, kun haistaa yhtä aikaa jäätymisen ja kiehumispisteen tuoksun. Kylmä ja kuuma ovat aistein koettavissa. Aistit ovat kirjoittajan työvälineitä. Koetko kirjoittavasti erityisesti jollekin aistille tai jostakin aistista käsin? Anni: Näköaisti on aisteistani dominoivin. Minussa esiintyy kolmenlaista taiteellista lahjakkuutta: kirjallista, kuvataiteellista (luen plastiset taiteet mukaan kuvataiteellisiin) ja musikaalista, tässä järjestyksessä. Näköaistin dominoivuus tulee hyvin esiin siinä, miten muistan: mulla on näkömuisti. Muistan hyvin esimerkiksi numerosarjoja, koska muistan miltä ne näyttävät: näkömuisti tuo sisäisen katseeni eteen kuvan koneellisesti tai käsin kirjoitetusta numerosarjasta. Muistini on ladattu täyteen videoita vastaavia visuaalisia pätkiä, joissa on kuvan lisäksi myös ääniä: muistan tapahtumat visuaalisina ja auditiivisina pätkinä. Tunnemuistia minulla sen sijaan ei ole. En pysty palauttamaan mieleeni tuntemiani tunteita, voin ainoastaan rekonstruoida päättelemällä muistin videon- 32

32 pätkistä sen mitä todennäköisesti olen tuntenut tuolla hetkellä. Vilja-Tuulia: Olen pohtinut, voiko tunteitaan ylipäätään muistaa. Ainakaan ajatuksin, ilman sanoja, joiden myötä olemme muistavinamme nopeasti lähes mitä tahansa, harhojakin, kirjaimista muodostunut kieli on niin meihin jälkemme jättänyt. Ruumis muistaa, mutta oppineessa päässä on naula, kuten muistamme varsinaisen ilman, veden, maan ja tulen mannerlaatan murisseen, eli Eeva-Liisa Mannerin. Anni: Läpinäkyvä punainen on kirjoitettu käyttäen hyväksi erityisesti visuaalista aistia. Siinä kirjoitin kuvia ja visioita sanoiksi. Siihen sisältyy myös useita näkyjä, jotka olen nähnyt puoliunessa, unen ja valveen rajamailla. Siinä tilassa näen usein tavattoman kauniita, symbolisia kuvia, kuten joki, jota kattavat valkoisia kukkia kukkivat puut valkoiset kukat satavat veteen ja ajelehtivat vedessä, mutta puiden kukkapaljous ei siitä vähene. Toinen vastaava kuva on pronssikatosta kasvavat kolme alastonta, hapettuneen pronssin vihreää jättiläisnaista ja heidän lähellään kullatusta kupolista kohoavat kolme kultaista jousimiestä, jouset jännitettyinä, jättiläisnaisia tähdäten. Toisaalta lähes puolet kirjan ensimmäisestä runosta (Lähtijän suojeleminen) on myös saatu puoliunessa, mutta toisen aistin kautta: kuuloaistin. Kuulin puoliunessa sanoja, lauseita, jotka kirjoitin muistiin. Se oli loitsu, mutta se ei ollut aivan täydellinen, siitä puuttui osia, joten se ei kelvannut runoksi sellaisenaan. Päädyin kirjoittamaan runon, jossa on ikään kuin kaksi ääntä. Toisen äänen vuorosanat on lähes täydellisesti saatu puoliunen tilassa. Vilja-Tuulia: Mielikuvituksen sisäinen kuoro on varsin polyfoninen. Runon määritelmä lyhyt muoto on vähintäänkin ongelmallinen. Runo voi kasvattaa massaa vaikka kuinka paljon ja säilyä silti runona. Miksei yhden runokuvan impulssista voisi jatkaa suoranaiseen impulssien tulvaan. Sadevyörytykseen, kipinätulitukseen. Ja niinhän monen kansan runot kulkevatkin, säkeistöstä toiseen, keinuvina lauluina. Jossain mielessähän runo on aina päättymätön, vaikka sanat päättyisivätkin... Myös sinun runosi polveilevat kuin Islannin ympäristö konsanaan, kumpuilevat ja välillä jähmettävät lukijan paikoilleen. Tarinat vyöryvät, dialogi nykyisen ja nykyisen, tai menneen, tai tulevan ja nykyisen välillä. Vanha on läsnä, uusi kasautuu. Rytmi palvelee pantarhei-ajatusta. Millä keinoilla kasvatat runoon sopivan poljennon? Anni: Runoni noudattavat lähinnä ajattelun rytmiä. Vanhan ja uuden limittyminen on vain minun ajattelutapani tulosta. Minä ajattelen sillä tavalla. Tulos on kuin Rooman kaupunki, jossa rakennukset ja rakenteet vuosisadoilta eaa. elävät vieretysten myöhempien vuosisatojen ja nykyhetken kanssa menneisyyttä ei ole pyritty tuhoamaan, niin kuin Suomessa usein. Johtuu toki myös siitä, että Roomalla on enemmän syytä olla ylpeä menneisyydestään kuin Suomella, joka on aina halunnut pyyhkiä menneisyyden tuskat ja nöyryytykset pois silmistä. Vilja-Tuulia: En voi olla ajattelematta Mirkka Rekolaa, jonka runouden koko aikakokemus perustuu vanhan ja uuden limittymiselle. Hänen tuotantonsa lukemisen ja tutkimisen jälkeen vakuutuin siitä, että vanhat kaupungit elävät uusien sisällä. Ja että ihmisestä toiseen kulkee portti. Runot voivat olla hyvin opettavaisia. Suorastaan parantavia, sanotaan. Runojen rytmistä eivät muinaiset loitsut ole kaukana. Uskotko itse runon magiaan, taiteen parantavaan voimaan? Anni: Minun on uskottava parantamiseen hengen voimalla, koska olen nähnyt ja kerran itsekin päässyt tuntemaan sen tapahtuvan. Koin 7-tuntisen bussimatkan aikana kammottavaa matkapahoinvointia, ripuloin ja horjuin huimauksesta. Vanha afrikkalaissyntyinen mies siveli kevyesti rannettani ja kämmenselkääni ja lauloi hiljaa huilumaisella äänellä, tuntemattomalla kielellä. Tunsin miten sydämensykkeeni kiihtyi tuntuvasti ja kosketettu käsi kuumeni, lämpö levisi ylöspäin käsivartta pitkin ja vähitellen pahoinvointini katosi kokonaan. Liikutuin ja itkin helpotuksesta. Tuntiessaan oloni parantuneen vanha mies päästi irti ranteestani. Parantaminen oli ollut hänellekin rankkaa, ehkä siksi että luontaisena skeptikkona henkinen vastustukseni oli kovaa. Hän huokaisi huhhuh ja pyyhki hikeä otsaltaan. Henkisiä voimia voi käyttää parantamiseen eri tavoin, ja runo on epäilemättä yksi niistä. 33

33 Vilja-Tuulia: Muutosten hetkellä ilmanala vaihtuu, kropan lämpötila alkaa heittelehtiä. Islannissa kuumia lähteitä käytetään parantaviin kylpyihin. Yläpuolella vinhuu raaka tuuli. Ajattele mikä ristiriita. Laittanee veren kiertämään uudella draivilla jo ihan sinällään, maisemakokemuksenakin... Anni: Olen pitkään halunnut uida kuumissa lähteissä. Täytynee päästä Islantiin piakkoin, jollei sitten Japaniin. Itse en kirjoita parantavia runoja. Runoni pyrkivät repimään esille totuuden, vaikka se onkin kulunut sana ilmaisemaan sen mitä ei pysty tai uskalla edes ajatella. Jotkut lukijat ovat sanoneet tulevansa pahoinvoiviksi joistakin runoistani. Mutta toisaalta, ehkä siinä on loppujen lopuksi kyse parantavasta prosessista. Psykoterapiassakin on kohdattava repiviä, vastenmielisiä, ennenkuulumattoman luotaantyöntäviä asioita. Ero on vain siinä, että terapiassa on mukana terapeutti, joka auttaa kohtaamaan ko. asiat, kun taas runoilija repii haavat auki ja jättää lukijan yksin nuolemaan niitä, kohtaamaan kokemansa haasteet. Rumuuden estetiikka saattaa olla julmaa. Islannista innostuneita varmaan kiinnostaa tieto, että olen parin viime vuoden aikana kääntänyt ja kertonut uudelleen skandinaaviset jumalmyytit, jotka sisältyvät runo-eddaan ja Snorri Sturlusonin proosa-eddaan. Käsikirjoitus on valmis, se on lyyristä proosaa ilmestymisajankohta on vielä hiukan epävarma, mutta ensi syksy on todennäköisin vaihtoehto. Totesin, että se(kin perusasia) on ollut tekemättä, Suomessa tunnetaan paremmin antiikin kreikkalainen mytologia kuin skandinaavinen, ja sehän on aika outoa. Toisaalta asia on Skandinaviassa myös toisinpäin: Kalevala voisi olla paremminkin tunnettu. Tanskalaiset kirjailijat, joiden kanssa asia on tullut puheeksi, ovat otaksuneet, että Suomessa on suunnilleen sama taruperinne kuin muissa Pohjoismaissa. Lauri Dammert: Gullfoss Kylmää kyytiä Islannissa Arnaldur Indridason: Räme. Suom. Seija Holopainen. Blue Moon Arnaldur Indridason: Haudanhiljaista. Suom. Seija Holopainen. Blue Moon Rikoskirjallisuudella on varsin lyhyet jäljet Islannissa luvun alkupuoliskolla ilmestyi muutamia harhautunutta mieltä peilaavia teoksia, mutta varsinaisia dekkareita alkoi syntyä systemaattisesti vasta 1990-luvun loppupuolella. Tarkemmin sanottuna vuonna 1997, jolloin islantilaisen dekkarikirjallisuuden pioneerit astuivat näyttämölle. Pohjoisen saarivaltion kummisedäksi voisi tituleerata Arnaldur Indrida-sonia, jonka teoksista on tipahdellut niin lasiavaimia, martinbeckejä kuin kultatikareitakin tasaiseen tahtiin. Mantteli on varsin painava, sillä Arnaldurin sanotaan olevan uuden islantilaisen kirjallisuudenlajin arkkitehti. Arnaldurin kirjailijanura ei kuitenkaan alkanut ylistyssanoin tai riemusaatoin. Rikosromaanin tulo kirjalliselle kentälle vaati sulattelua niin yleisöltä kuin kriitikkokunnaltakin. Vasta kahden täystyrmäyksen, kahden romaanin jälkeen islantilaiset olivat valmiita hyväksymään sen, että heidän maataan ja yhteiskuntaansa voidaan kuvata myös rikosromaanin keinoin. Arnaldur on julkaissut tähän mennessä seitsemän teosta, joista viisi on tarinoita komisario Erlendurista. Erlendur-sarjasta on suomennettu kaksi, Räme ja Haudanhiljaista ja loppukesästä olisi luvassa kolmas kirja Röddin eli Ääni. Kirjojen päähenkilö Erlendur on uskottavan kompleksinen tapaus. Vaimo vihaa, lapset ovat päihteiden väärinkäyttäjiä, ja mies itse on keski-ikäinen jurmu, joka luottaa vaistoonsa yli kaiken. Tämä voisi olla tappava yhdistelmä, mutta Arnaldur pitää tarinan hengissä herkkyydellään ja tavallaan näyttää asioita paljaina ja aristavina. 34

34 Pienen saaren veri on tummaa Arnaldur poikkeaa useimmista miesdekkaristeista kielenkäytöllään. Kieli on puhdasta ja selkeää, muttei karkeaa ja yksioikoista. Tekstissä vilahtaakin savukiemuran verran runollisuutta mukana. Tai ehkä runollisuus kumpuaa niistä kuvista, joita Arnaldur luo lukijan mieleen. Esitystapa on suora, nöyrä, mikä tekee kirjoista uskottavampia kuin mahtipontisemmista veljistään. Dekkarille, siis hyvälle sellaiselle, tyypillisesti Arnaldurin kirja luotaa Islannin nyky-yhteiskunnan tilannetta, mutta poikkeuksellisella syvyydellä. Ei sellaisella muovisen sovinnaisella veitsenkärjen syvyydellä vaan ihan kyynärpäähän asti. Räme ja Haudanhiljaista ovat hyvin erilaisia tarinoita. Räme kertoo vanhan miehen murhasta, jonka selvittely johtaa ajankohtaisiin kysymyksiin geenitutkimuksesta. Islantilaisia on oikeastikin viime vuosina puhuttanut paljon suuryritys, joka on saanut valtiolta luvan kerätä ja tutkia saarelaisten perimätietoja. Islanti on hyvin pieni maa, jonka väkiluku on kutakuinkin , joten piirit ovat todella pienet. Siellä kaikki ovat julkimoita, kuten sanonta kuuluu. Huoli geenitutkimuksesta ja tietojen käytöstä heijastuu myös Rämeeseen. Mutta miten? Sen jätän lukijan selvitettäväksi, sillä ilkeähän sellainen kritiikki olisi, joka dekkarin juonen paljastaisi! Haudanhiljaisen tyyli on hyvin erilainen, vaikka Arnaldur säilyttää saman surumielisen ja vahvan tunnelman molemmissa teoksissaan. Haudanhiljaisessa uuden ja vanhan Islannin törmääminen nostetaan selväksi teemaksi. Tutkimuksen alla on vuosikymmeniä vanhan surmatyön selvittely. Kasvavan Reykjavikin uudelta asuinalueelta löytyy luuranko, jonka tarinan Erlendur päättää selvittää. Kirjassa juokseekin rinta rinnan nykypäivä ja menneisyyden tapahtumat. Tunnelma on kuin elokuvassa Weight of Water, vaikka kotiväkivalta on tässä tapauksessa laadultaan erilaista. Silti painostavaa, tummaa ja traagista. Kirjasarjassa ja erityisesti Haudanhiljaisessa asetetaan vastakkain Erlendur ja hänen nuorempi kollegansa Sigurour Oli. Erlendur on maalta kaupunkiin muuttanut, sopeutumaton ja intuitiivinen. Sigurour Oli edustaa nykyislantilaista, juppia, joka on hakenut oppinsa muista maista ja uskoo vahvasti nykyteknologiaan. Kun Erlendurille profiili on sivukuva, on se Sigurour Olille tiukkaa tietoa. Erlendurin ja Sigurour Olin vastakkainasettelu tuo dynamiikkaa teokseen ja kuvastanee Islannin nykyistä yhteiskuntatilannetta uusi ja vanha neuvottelevat tulevaisuudesta. Luiden tarinan kautta piirtyy myös kuva varsin erilaisesta, 1900-luvun alkupuoliskon Islannista tukikohtineen ja työttömyyksineen. Haudanhiljaista on nimensä mukainen. Siinä ei kuulla jarrujen kirskuntaa tai laukauksia öisellä hautausmaalla, vaan Erlendurin, Sigurour Olin ja muiden hahmojen mietteitä. Syvällisyydessään, melankolisuudessaan ja miehen tuntojen tulkitsijoina Arnaldurin molemmat teokset muistuttavat Jan Costin Wagnerin Jääkuuta. Murha ei vanhene koskaan? Haudanhiljaista on kaukana perinteisestä dekkarista. Se kertoo lopulta enemmän Erlendurin sielunelämästä ja onkin klassisen dekkarin ystävälle joko virkistävää vaihtelua tai karvas pettymys. Perheväkivalta on erittäin tärkeä aihe, mutta lukijana kaipasin täydellisempää historiallista jatkumoa, lisää yhteyksiä tähän päivään. Motiivia siihen, miksi juuri tämä murha pitää selvittää. Toisaalta Arnaldur nivoo taiturimaisesti historiallisen äänen ja Erlendurin yksityiselämän yhteen. Haudanhiljaista antaakin komisario Erlendur-sarjalle vaihtelevuutta sekä syventää lukijoiden mielikuvaa päähenkilöstä. Kahdesta suomennetusta teoksesta Räme on kuitenkin se kiinnostavampi tapaus, joka kestää paremmin itsenäisenä teoksena. Kokonaisuutena Arnaldurin sarja on elävä ja monipuolinen. Useat dekkaristit luottavat kukasenteki-koukun riittävän kannattelemaan lukijan kiinnostusta. Ehkä kirjan verran rannalla, mutta kokonaista sarjaa samaa uraa laahaavia kirjoja ei kukaan jaksa lukea, paitsi kenties huumorimielessä. Onneksi näin ei ole Arnaldurin kohdalla. Parasta Arnaldurin tyylissä on se, että hän uskaltaa jättää langanpäitä solmimatta. Hän uskoo lukijan omaan intuitioon ja antaa tilaa tulkinnoille. Lopullista ratkaisua ei Erlendurinkaan elämään tarjota, mutta valoa tunnelia päähän sentään. Kirjoissa on pääjuonen lisäksi lukuisia sivujuonteita ja herkullisia hahmoja, jotka tukevat kirjojen oman maailman rakentumista ja antaa kirjoille mystisen häivähdyksen. Mystisyyttä lisää myös tosiasia, että Islanti on suomalaisillekin kaukainen ja eksoottinen maa, josta vaikuttaa tulevan tasaiseen tahtiin omaleimaisia hengentuotoksia. Varsinainen tapakulttuuri on kuitenkin sangen vierasta, joten kirjat suomentaneen Seija Holopaisen pieni esipuhe islantilaisista nimistä avaa hieman kirjan taustoja. Islannissa vain pienellä vähemmistöllä on sukunimi ja saarelaiset ovatkin siis yleensä aina jonkun tyttäriä tai poikia. Puhuttelu tapahtuu usein pelkällä etunimellä kuten Erlendur tai Arnaldur. Suomessa on jo pelkästään niin monta Mikkoa, että selittelyyn menisi vuorokausia, tosin kamerakännyköiden valtakaudella sekin ongelma olisi ratkaistavissa. Irene Easton 35

35 Ovet Minna Takkunen Kaikki meidän välillämme alkaa niistä sanoista, joita ei lausuta ääneen. Hän polttaa savuketta pimeällä takapihalla, kukkiinsa itsensä hukuttavien magnolioitten ja sypressien varjossa. Porealtaan päälle on vedetty pressu, allas ei ole talon nykyisten asukkaiden aikana toiminut, sen pinta on viileä, poreet voi nähdä jos pysähtyy kuuntelemaan tarkasti. Sisällä talossa ovat kaikki valot päällä, nauru helisee illassa, lapset juoksevat, juodaan, aikuiset yrittävät pysytellä toisiaan kohtaan seurallisina ja katsekontaktissa. Hän väistää katseet, hän on väsynyt, hän on kääntänyt silmänsä pensaaseen. Hiljaisuus on hänen voimansa. Hänen hiljaisuutensa on minun kynäni voima. Pian me puhumme ensimmäisen kerran, vähän, pikaisesti, pian kuulen että hän säveltää, hän kuulee että minä kirjoitan, hän tarvitsee sanoituksia, voisinko kirjoittaa sanoituksia, voisin voisin, tiedän jo että silta on odottanut valmiina, pimeässä. Hän katoaa ovesta hämärälle kadulle. Ja minä kirjoitan. Minä en tunne häntä, mutta minä tunnistan hänet, liu utan tuntosarveni ilmaan ja tiedän. Kukaan ei ole kertonut minulle mistä hän tulee, ei edes hän itse, mutta minä tunnistan mistä hän tulee. Olen nähnyt hänet joitakin kertoja, kauan ennen kuin olen tiennyt hänen säveltävän, kauan ennen kuin hän on tiennyt minun kirjoittavan. Ensimmäistä kertaa olen nähnyt hänet kaukaa, nähnyt kaiken tärkeän läheltä, hänessä vyöryvät pinnanalaiset virrat, tummat vedet, perimmäisen surun jossa hän on syntynyt, tihentyneen voiman, surun jonka ääriviivat ovat hänen otsansa. Olen nähnyt hänet tavaratalon ruokaosastolla, jähmettynyt ostoskorin kanssa paikoilleen voileipäkeksien ja muropakettien väliin, raajat painavina kuin uhan haistava eläin, en ole halunnut liikahtaa paikaltani, en ole kyennyt, en ole halunnut törmätä häneen jossakin kylmäaltaiden tai maitorullakkojen liepeillä, joutua tervehtimään, joutua sanomaan jotakin yhdentekevää, samaan aikaan kun tärkeämpi ja todellisempi vyöryy ylitseni. Kun olen vihdoin lähtenyt liikkeelle, en ole nähnyt häntä. Olen ollut helpottunut ja pettynyt. Vaikka kaikki sanottava on hänessä, hän sanoo, ettei osaa sanoittaa. Hän antaa minulle aiheita, hänen aiheensa antavat minulle alibin olla mies, olla nainen, olla löytynyt lapsi. Minä olen sanat, hän on sävel. Kaikki sanat ovat jo hänessä 36 ja ne sanat, jotka hän lausuu ääneen, hän valitsee huolella. Mitä laajempi on sanavarasto, sitä enemmän on varaa ja rohkeutta olla hiljaa, sillä laajasanaisen maailma on suuri, tilaa on silmänkantamattomiin, ovia loputtomasti. Kun olen nähnyt hänet, olen nähnyt sanat pakenevat paikat, juuri ne joista on puhuttava, paikat joista on tehtävä musiikkia ja kirjallisuutta ja maalauksia, olen nähnyt silmiltä piilossa olevat luolat ja kaivannot, tiheimpien metsäplänttien sisälle kätketyt yksinäiset majat, väläyksen kestävät, toisilta salaa vaihdetut katseet, suurkaupungit sen jälkeen kun päiväminät ovat lakanneet olemasta ja yöminät heränneet imemään voimaa laskevan auringon verestä. Kaikki nuo paikat ovat hänen perussurunsa kerroksissa, ja minä otan kynän käteeni ja kuuntelen, otan kynän käteeni ja upotan sen hänen mielensä musteeseen. Näkemättäkin tiedän hänen silmiensä varjot ja tiedän, kuinka paljon hänessä on paikkoja, joihin kukaan ei tule koskaan pääsemään. Juuri ja juuri hän myöntää itselleen suljettujen paikkojen olemassaolon, ovien puuttumisen, sisätiloissa pakahtumisen, jota hän lievittää menemällä metsään, juoksemalla ase olalla petojen perässä, sulkeutumalla itseensä korkean taivaan alla, antamalla ensimmäisten lumihiutaleiden pudota kasvoilleen. Ne ovet joihin hänellä ei ole avainta, ovat ovia, joista minä kirjoitan. Istun paperien, puoliksi pidettyjen vaatteiden ja pölyä iholleen keränneiden kirjojen peittämällä sohvalla ja etsin ikkunasta horisonttiviivaa. Teetä, viiniä, suklaata, ihmisten piristeitä silloin kun ollaan sähkövalossa, kaukana varvuista ja humuksen mustasta hajusta. Palautan mieleeni hänen kasvonsa, surun mutta ei luopumisen kasvot, otan esiin muistikirjan, sammutan kaiken muun ympäriltäni. Hänen sisällään on monta asiaa solmussa. Hänen solmunsa ovat minun paperisten sanojeni rytmi. Suljen silmät ja avaan ensimmäisen oven, johon käteni kaiken kirkastavassa pimeässä osuu. Juoksen yölamppujen valaisemaa kuuraista ylämäkeä, kuulen ympärilläni talven alle rasahdellen antautuvat ruohonkorret ja kylmän kourissa huohottavan maan, juoksen hänen jäljessään, hän on mennyt tästä. Tiedän hänen pitävän syksystä talveen vaihtuvasta luonnosta, tiedän hänen olevan syksystä talveen vaihtumassa oleva luonto, hän on kirjoittanut siitä laulun, minä olen kirjoittanut hänelle lauluun sanat. Olemme kohdanneet paperilla, rivien väleissä, silmät aukaisevalla näytöllä.

36 Nousen junasta risteysasemalla. Istun sirittävälle pientareelle, en ole matkalla erityisesti minnekään. Näen hänen kävelevän radanvartta, hän on oma ilman aikatauluja liikkuva junansa, hän nostaa kätensä matalaan tervehdykseen, suupielissä surumielinen hymy, raiteiden välinen hiekka pölisee. Levottomuus on hänen vierellään väsymättä juokseva ajokoira, hänen levottomuutensa on minun levottomuuttani. Hän on minussa pesivät sanat, minä poimin hänet sanoina itsestäni. Kaivan esille muistikirjan ja kirjoitan hänet ylös ennen kuin palaan ihmisten pariin, maailmaan, jossa on puhuttava yhdentekeviä, koska on jätettävä tilaa kirjoittaa ne asiat, jota ei kuulu sanoa ääneen. Nukun ja kirjoitan pienen hotellin toisen kerroksen huoneessa, jossa on takka eikä numeroa ovessa. Hän saattaa välillä pistäytyä levottomalta reitiltään takkahuoneessa, tulla ilmoittamatta, lähteä yllättäen. Tulen huoneeseen ja näen hänet nukkumassa, hän on väsynyt, hän ei ole jaksanut polttaa kuin yhden savukkeen. Kohennan tulta ja istuudun katselemaan, kun hän nukkuu. Kun herään tuolista, hän on mennyt, mutta minulle on jäänyt sylillinen sanoja, jotka kirjoitan muistiin. Haavat ovat auki. Äkkiä sanoja vilkkuu ja leijuu ilmassa niin paljon etten saa niitä kaikkia kiinni, juoksen perhoshaavin kanssa ja pyydystän muutaman, haavi on täysi, haavat ovat auki. Elämä vaatii häneltä paljon, mutta hän itse vaatii itseltään eniten. Jäljet, jotka hän jättää toisten rantahiekkaan, ovat syvät, hän on kävellyt tästä, tästäkin, kaikki hänet kohdanneet muistavat hänet itsessään, mutta kukaan ei ole nähnyt häntä, oikeaa häntä, hän väistää katseet, kääntää silmänsä pensaaseen. Kuin kaikesta riippumaton eläin, hän ei päästä ketään lähelleen, hän kiertää maailmaa, hän kiertää omaa mieltään, pitää haavat auki sisäänpäin. Kun hän on, maailma on laajempi, ovia niin paljon etten kerkiä niitä kaikkia avaamaan, todellisuuksia sisäkkäin paljon, paljon. Tasoja päällekkäin kuin sormenpäissä tuntuvat kuultokuvat. Kun hän on, laajat maailmat ovat minulle olemassa ja auki myös silloin kun hän on kaukana. Hän on kävellyt elämääni ja kun hän on kävellyt elämääni, sanat ovat pelmahtaneet valloilleen. Näen hänet minussa, asetan hänet paperilleni makaamaan. Siellä missä sanattomuus on parhaimmillaan, ilma on sakeana sanoista, ääneen lausumattomista. Ja minä kirjoitan. Kaikki meidän välillämme päättyy niihin sanoihin, joita ei lausuta ääneen. Antikrista ei antaudu Amélie Nothomb: Antikrista. Suom. Heidi Siitonen. Otava s. Belgialaisen älykkökirjailija Amélie Nothombin Antikrista on juuri sellainen kirja, josta minä pidän. Se on pieni, tarkkaan rajattu kuvaelma ihmisten välisistä suhteista ja niiden vaikutuksesta kirjan päähenkilön oman persoonan kehittymiseen. Antikristan tapahtumat sijoittuvat Brysseliin. 16-vuotias, yksinään viihtyvä ja lukemista rakastava tyttö Blanche tutustuu yliopistossa kauniiseen ja suosittuun Kristaan. Aluksi Blanche on hurmioitunut tavalla, jolla jokainen teinityttö hurmioituu päästessään opinahjonsa kuningatarmehiläisen piireihin. Pian Krista kuitenkin muuttuu Antikristaksi. Hän halveksii Blanchea ja törkeästi murtautuu Blanchen reviirille muuttamalla tämän kotiin asumaan. Blanchen vanhemmat ihailevat Kristaa sokeasti. Vain Blanche tuntee tietävänsä totuuden Kristan kierosta luonteesta. Antikristan kieli on selkeää ja puhdasta. Turhia sanoja on vältetty, vain oleellinen on päässyt tekstiksi, ja hyvä niin. Monimutkaisten ihmisluonteiden ja suhteiden kuvaaminen lavertelemalla tekee lukemisesta aina väistämättä ärsyttävän rankan ja epäaidon kokemuksen. LÉxpress-lehti kuvailee Antikristaa kirjoittamalla, että mukana on hippu sadismia, rahtunen masokismia ja tilkka kieroutta. Tämä pitää paikkansa. Kuvatessaan Blanchen vanhempien sokeaa ihailua Kristaa kohtaan, Nothomb menee yhden asteen yli uskottavuuden, tuoden tekstiin mukaan mielenkiintoisella tavalla hitusen absurdin vivahteen. Tyttöjen väliset suhteet ovat usein mutkikkaita, ja monella meistä on varmasti ollut elämässään oma Antikrista. Mielestäni Nothombin tarina kestäisi suuremmankin revittelyn sadismin, masokismin ja kierouden maailmassa. Kristan perimmäinen olemus ja syy hänen käytökseensä jäävät myös vaille selitystä, mikä jättää muuten nautinnolliseen lukukokemukseen oudon tyhjyyden tunteen. Vaikka kirja on loistava, tulee silti olo, että Nothombikin antaa Antikristan voittaa ja uupuu tämän voimien alle. Itse lukisin mielelläni tuon teinityttömaailman Hitlerin joutuvan hiukan julmemman kohtelun alle. Kati Ala-Ilomäki 37

37 Läntisen kulttuurin etuvartiossa Tom Gullberg & Mikko Huhtamies: Itärajan vartijat luku. Tom Gullbergin osuuden suom. Marketta Klinge. Schildts s. Joachim Mickwitz & Jyrki Paaskoski: Itärajan vartijat luku. Joachim Mickwitzin osuuden suom. Marketta Klinge. Schildts s. Itärajan vartijat on neliosainen, Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa käsittelevä kirjasarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa ilmestyivät syksyllä Sarjan punaisena lankana kulkee Ruotsin kehittyminen territoriaalivaltioksi, jolla oli vahvistetut, valvotut rajat. Sarja kertoo Ruotsi-Suomen historiasta keskiajalta noin 1800-luvun alkuun näkökulman painottuessa Ruotsin valtakunnan itärajaan: muun muassa kysymyksiin rajan olemuksesta eri aikakausien yhteydessä, kuinka tämä raja toimi ja kuinka sitä puolustettiin. Sarjan kolmannen, 1600-luvusta kertovan osan ovat kirjoittaneet FT Tom Gullberg ja FT Mikko Huhtamies. Kirja jakautuu kolmeen osioon, joista ensimmäisessä Tom Gullberg käsittelee Ruotsin ja Venäjän välisen rajan määrittelyä. Näkökulman voi sanoa keskittyvän Ruotsin ja Venäjän välisiin rajakiistoihin, jotka 1600-luvulla koskivat pääasiassa Karjalan alueita. Rajan määrittelyyn liittyvä kädenvääntö ruotsalaisten ja venäläisten (komissaarien) välillä on toisinaan ollut suorastaan surkuhupaisaa mitä pienimmistä asioista kinasteltiin ja riideltiin, välillä jopa miekkojen kanssa. Toisaalta tämän ymmärtää, koska kiistojen takana ovat kuitenkin olleet tärkeät periaatekysymykset etenkin siitä, kuinka raja loppupeleissä hahmottuu valtakuntien välille. Tekstiä lukiessa ortodoksisen uskonnon vaikutusta raja-alueiden elämään ei voi alleviivata tarpeeksi: ortodoksisuus ja luterilaisuus olivat rajaseuduilla tärkeimmät ihmisiä jakavat kategoriat, suomalaisuudella, venäläisyydellä tai karjalaisuudella oli toisarvoinen merkitys luvusta kertovan kolmannen kirjan kaksi muuta osiota on kirjoittanut Mikko Huhtamies. Keskimmäisessä osassa käsitellään ns. ruptuurisotia/-vuosia. Tässä täytyy kyllä sanoa, että kirjallisuuskriitikon välineet loppuvat kesken, kun en historioitsija ole: leipätekstissä tulevia termejä ja käsitteitä pitäisi avata enemmän etenkin maallikkolukijaa ajatellen. Esimerkiksi heti alussa voisi selkeästi tuoda esille, mitä ruptuuri tarkoittaa. Termi selitetään vasta monta kymmentä sivua myöhemmin sivulauseessa, jolloin 38 lukija ymmärtää sen tarkoittavan kahden eri kulttuuria edustavan maan yhteenotosta syntyvää konfliktia laajemmin ymmärrettynä ruptuurisota ilmeisesti tarkoitti konfliktia Länsi- ja Itä- Euroopan välisellä kulttuurirajavyöhykkeellä. Huhtamiehen näkökulma painottuu siis siihen, että toisessa osassa pohditaan ruptuurisotaa ja sen merkitystä Ruotsin itärajan kannalta. Kirjan kolmas osio käsittelee suurvaltakauden sotilassiirtokuntia itäisillä voittomailla muun muassa varuskuntien huolto-ongelmia, karkuruutta ja kuolleisuutta sekä sotaväen värväystä, joka tapahtui yleensä väkisin: taudit ja nälkä tappoivat paljon ihmisiä armeijassa, eivätkä miehet halunneet liittyä sotaväkeen armeijan huonoista oloista tietoisina. Kirjasarjan neljännen, 1700-luvusta kertovan osan ovat kirjoittaneet FT Joachim Mickwitz ja dosentti Jyrki Paaskoski. Ruotsin itärajan luvun historian suurena linjana on Pietarin kaupunki ja sen tarve turvata raja lukua leimaa osaltaan myös sotataidollinen kehitys: sotajoukkojen koko kasvoi, tuliaseiden merkitys kasvoi ja asetekniikan kehitys teki sotatoimista liikkuvampia. Mickwitzin näkökulma keskittyy 1700-luvulla käytyihin sotiin eli Suureen Pohjan sotaan sekä vihojen aikaan eli isovihaan ja pikkuvihaan, niiden jälkeiseen aikaan ja elämään rajan pinnassa. Ensimmäinen osio päättyy Turun rauhaan 1743 ja pohdintoihin siitä, millaista elämä rajaseudulla oli muun muassa kaupankäyntiä ja liikkumista ajatellen. Uusi raja hankaloitti alkuperäisväestön elämää huomattavasti ainakin Ruotsin puolella. Kirjan toinen osio käsittelee sitä, kuinka Ruotsi menettää Suomen. Näkökulma keskittyy Kustaa III:n ja Kustaa IV Aadolfin valtakausiin ja lopulta siihen, kuinka monenlaisten seikkojen lopputuloksena syttyi Suomen sota, jonka seurauksena Suomi siirtyi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen. Kaiken kaikkiaan koko kirjasarjan teksteissä on paljon yksityiskohtaista tietoa elämästä rajan pinnassa ja etenkin ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyistä taisteluista (karttoja, faktatietoa esimerkiksi aseista, joukkojen määristä ja sijainneista). Kaikkien osien leipäteksteille on myös kuvaavaa se, että tekstejä keventävät kertomukset elävästä elämästä eli kuinka esimerkiksi rajakiistoja on syntynyt aivan naurettavista asioista: Kustaa IV Aadolf loukkaantui Ahvenkoskella erään sillan venäläisistä väreistä ja käski maalauttaa sillan Ruotsin väreillä tapauksella oli myös poliittisia seurauksia. Sarja päättyy siihen, kuinka Suomen valtiollinen asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä vakiintui Porvoon maapäivien jälkeen Tilanne johti Ruotsissa myös vallankaappaukseen: Kustaa IV Aadolf luopui valtaistuimesta keväällä 1809 ja valtaan nousi upseeriston talutusnuo-

38 rassa oleva Kaarle Herttua. Kustaa IV Aadolf jätti perinnöksi poliittisen tilanteen, jossa Ruotsi oli samanaikaisesti sodassa Venäjän, Ranskan, Tanskan ja Preussin kanssa. Sarjan neljättä osaa vaivaa sama ongelma kuin kolmattakin: lukija huomaa lukevansa erilaisista sodista ja taisteluista, jotka menevät armotta sekaisin keskenään. Leipätekstissä pitäisi tarkemmin eritellä nämä sodat, mitä milläkin tarkoitetaan. Sama koskee esimerkiksi 1700-luvun politiikkaa: kun leipätekstissä yhtäkkiä puhutaan hatuista ja myssyistä sekä hattujen sodasta, lukija ihmettelee mistä nyt puhutaan. Tällaisia asioita voisi selittää, tai ainakin selventää esimerkiksi leipätekstissä heti asian yhteydessä tai pienillä infolaatikoilla. Nyt lukemista ja asian ymmärtämistä häiritsee paljon se, että selitykset tulevat vasta monen kymmenen sivun päässä. Voi kuitenkin sanoa, että kirjasarja on kaiken kaikkiaan vetävästi kirjoitettu paikka paikoin historiallinen faktatieto on raskasta, mutta silti teksti on pääpiirteittäin kevyttä luettavaa. Tällaisen kevyehkön faktatekstin kirjoittaminen ei ole helppoa. Ainoa todella ärsyttävä piirre koko sarjassa on loppuviitteiden käyttö, mutta tämäkin lienee makuasia. Alaviitteet olisivat vain helpommin tarkistettavissa. Lukuisat kartat helpottavat asian hahmottamista huomattavasti. Kaikille sarjan osille on tyypillistä myös mukavan kertova sävy, joka kautta historiasta tehdään osittain subjektiivinen kokemus. Maria Loikkanen Karjalan koskilla Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus. 299 s. Teos 2005 Miltä petos maistuu, miltä se tuntuu? Koskeeko se kovinkin? Ehkä siinä on hirveintä se, että ensin se ei satu juuri lainkaan. Se on vain yksi töytäisy muiden surujen joukossa, ehtii ihminen ajatella, niitähän tulee, joskus lattialle putoaa vahingossa maljakko, rakas muisto äidistä, ja joskus kuulee vahingossa naapurihuoneeseen, miten itsestä puhutaan seinän takana pahaa, ja joskus taas on rumimmillaan juuri sinä iltana, kun pitäisi hurmata kaikki. Mutta mitätön töytäisy on vain petoksen ensimmäinen hetki, se kaikkein armeliain kevyt alkusoitto. Maria jäi paikoilleen tunnottomana, melkein sokeana. Voiko tämä olla näin helppoa, hän ihmetteli. Kaikki veri oli paennut hänestä, hän oli kuin kaarnasta veistetty tai oljesta solmittu nukke, joka pysyi seinän varaan työnnettynä itsestään pystyssä. Hän oli pimeyden sisimmäinen, rauhallinen ydin. Nyt minä saan olla kuollut, hän ajatteli. Nyt minä saan vihdoinkin olla kuollut. Tämän romaanin nimi voisi olla vaikkapa Zen ja perhokalastus. Vuoteen 1892 sijoittuva romaani kertoo nelikymppisestä valokuvaajasta Maria Renforsista, jolla on yksi intohimo perhokalastus. Se viekin hänet matkalle Vienan Karjalan koskille, ja hän kohtaa matkallaan I. K. Inhan, Jaakko Kuisman ja paikallisen shemeikan Anton Semjonovitsh Afanasjeffin. Jälkimmäiset hahmot ovat fiktiivisiä, edustavat tarinan pohjaa, kansan myyttistä muistia. Heidän välillään näytellään myös traagiseen lopputulokseen johtanut kohtaus, heidän avullaan kirjaan muodostuu tekstuaalista jännitettä: molemmat miehet herättävät Mariassa intohimon sen kaikkine seuraamuksineen. Paremmin kuin ihmissuhteet Aronen kuitenkin hallitsee kulttuurin, josta kertoo; ikään kuin karjalaista kulttuuria ja 1800-lopun talouselämää käsittelevä essee olisi laajennettu romaaniksi liittämällä siihen ihmisistä kertova juonellinen tarina. Arosen taidosta kertoo jotakin se, että hän onnistuu vaikeassa lajissa melko hyvin. Tarina kulkee. Lajityypiltään viime vuoden harvinaisimpia romaaneja. Jarmo Kettunen 39

39 Kadotetun kauneuden lumo Eira Stenberg, Oven takana, Tammi 2005, 191 s. Eira Stenbergin romaanin vahva ulottuvuus on länsiafrikkalaisen mielen ja kulttuurin kuvaamisessa. Mutta kirjassa on paljon syviä teemoja kulttuurien psyykeä määräävistä tekijöistä ja yksityisen ihmisen toiveista ja peloista. Ensimmäinen lause teoksessa virittää perusteeman: Soita minulle ja pyydä minua tulemaan luoksesi. Minä pakahdun ikävään. Näin kirjoittaa kaamoksen keskellä betonilähiössä asuva mies naiselle Afrikkaan. Virkepari sisältää länsimaisen ihmisen eristäytyneisyyden ja siitä seuraavan syyllisyyden ja kiitollisuuden kierteen. Sen vastakohtana on afrikkalainen primitiivinen kulttuuri, tunteiden paljaus ja tekojen suoruus. Kaksi naista on tullut Afrikkaan. Ilsen suhde Hermanniin on päättymässä, Synnöve taas tulee tutkimaan afrikkalaisen naisen asemaa. Hänen suhteensa mustaan mieheen Yaoon on teoksen rakkaustarina. Hermannin, Ilsen ja Synnöven kirjeissä hahmottuvat tapahtumat, kunnes sivullinen kertoja Punainen henki ottaa ohjat. Tämä kaikkinäkevä vanha sielu on afrikkalaisessa perinteessä elänyt mies. Hän seuraa rakkauden aaltoilevaa viriämistä kaikkitietävän kertojan tapaan, mutta suodattaa näkemäänsä omien tunteittensa ja tietämyksensä läpi. Jo alussa Ilse kirjoittaa elävänsä henkien ja jumalien keskellä. Naiset kokevat kulttuurien törmäämisen ja ennakkokäsitysten murtumisen. Mutta myös Yao on törmännyt vieraaseen kulttuuriin. Yao on astunut kohti eurooppalaisuutta ja toivoo pääsevänsä eurooppalaisen elintason piiriin, vaikka onkin sielultaan afrikkalainen. Synnöve taas tuntee astuvansa kohti pelottavia, primitiivisiä kokemuksia. Molemmat ovat kynnyksellä, molemmat ovat hämmentyneitä uuden edessä. Punaisen hengen näkemyksen mukaan eurooppalaiset elävät kärsimättömyydessä. Heiltä puuttuu tieto ajan olemuksesta ja rauhoittumisesta. Rakkauden puute on tehnyt heistä hirviöitä, sillä hirviöt ovat kärsimättömyyden ja nälän lapsia. Yaokin luulee jo, että hän tulisi onnelliseksi saadessaan talon, auton ja rahaa. Voodoon mytologian mukaan ihmiseen asetetaan palava kekäle, joka panee etsimään yhteyttä henkiin. Ja myös omaan mieleensä. Naiset tanssivat itsensä seremoniallisesti transsiin ja hyppäävät jyrkänteeltä Atlanttiin. Miehet uivat ja kantavat heidät merestä. Tämä on mustien rituaalinen tapa vapauttaa energiaa. Länsimaalainen kokee uuden elämäntavan hämmentävänä ja hänen identiteettinsä uhkaa hajota, samoin todellisuudentaju. Afrikkalainen taas näkee outona länsimaisen kulttuurin. Punainen henki kuvaa flyygeliä näin: Mies panee sormensa soittimen kitaan, jossa on vuoroin valkoisia ja mustia hampaita, ja silloin musiikki lähtee lentoon soittimen pystyyn nostetun siiven alta. Stenberg toistaa mustavalkoisuuden teemaa musiikin, ihonvärien, shakkipelin ja hiuspunosten kautta, mutta muutoin värien hohde hallitsee. Voodoo on monimutkainen uskonnon yhteisnimike, johon kuuluu erilaisia henkiä, henkimaailmoja ja myös näkemyksiä ja tarinoita niistä. Mama Wata on keskeinen naishenki, puoliksi merenneito, puoliksi käärme. Pyton onkin teoksessa hyvin keskeinen elementti. Mies muuttuu yössä käärmeeksi, joka lopulta katoaa rakastelun jälkeen Atlantiin. Tähän uskontoon kuuluu henkien tuominen taloihin, jotka on niitä varten rakennettu. Näitten afrikkalaisten pyhättöjen asujahenget tiedetään yleisesti ja niistä liikkuu lumoavia tarinoita. Hengen keskeisin ominaisuus on hitaus. Sitä ei ole helppo tunnistaa maailmassa, joka on jättiläisen kehto, hitaasti heijautuva olemassaolo. Obatala on ajatusten ja unien valtias, ja häneltä voi saada tietoa kohtalonsa rakentumisesta, johon kuuluvat toiveet, keinot niiden saavuttamiseksi ja se mitä ei voi muuttaa. 40

40 Länsiafrikkalainen elämä leimuaa Stenbergin kynänjäljessä punaoransseja värejä, alkeellista teknologiaa, hyönteisiä, lintuja, verta, uhreja. Punainen henki kertaa historiaa orjakaupan ajoilta ja kolonialismin invaasioista. Noidat kulkevat läpi ovien ja seinien. Primitiivistä äänimaailmaa kuvaa Stenberg näin: Kuulin jälleen jättimäisten sotarumpujen jylinän ja norsun torahampaista tehtyjen trumpettien, sarvisoittimien ja bambuhuilujen miniäänisen vihellyksen ja törähdykset, rautakongin kumahdukset ja kalebassien rätinän, jonka aiheuttivat niihin kiinnitetyt ihmishampaat ja käärmeen nikamat. Kun länsimaailmassa uskontojen yhtenä kirkastumispäämääränä on ekumeeninen liike ja monoteismi, johon pyritään sulattamaan monien uskontojen ydin, on afrikkalainen uskonnollisuus monien jumalien ja monien käsitysten ja tarinoiden vivahteikasta yksilöllistä ilmaisua. Kirjan alun rakkauden vaatimus kääntyy lopussa viisaudeksi; rakkautta voi vain antaa, ei vaatia. Stenbergin teos viittaa hieman myös Defoen ja Tournierin sivistys-primitiivisyys teemoihin (päähenkilöiden nimet ovat paikallisilla kielinimityksillä Perjantai, Torstai ja Keskiviikko). Primitiivinen erotiikka elää koko ajan lauseiden salaja suloperäisessä vuossa. Henkien määräävä osuus heittää tervehdyksen postnietzche-läisessä materialismissa eläville eurooppalaisille: Ei jumala ole kuollut. Hän on vain muuttanut Afrikkaan. Antautuminen elämälle ja sen kauneudelle on länsimaiselle vaikeaa, mutta se kaikessa primitiivisyydessä, julmia rituaaleja unohtamatta, elää loisteliaissa väreissä Euroopan eteläpuolisella mantereella. Platon kirjoitti Faidoksessa kauneuden totaalisesta kokemisesta hulluuteen heittäytymisenä ja ainoana keinona löytää unohtuneet totuuden kentät, jotka kauneus paljastaa. Olemassaolo ei ole koordinoitu maailma, vaan pikemmin paikka, jossa tunteet ja koko mieli koetaan ja kohdataan. Oven takana on vapaus erillisyydestä pois, sille joka uskaltaa avata. Erkki Kiviniemi Buster Keaton ratsastaa jälleen Onnekkaasti olin rantautunut Tampereen Telakalle , kun Pauli Heikkilän (PH) ja Hannu Parosen (HP) yhteinen runoteos Vuodentulot - 2x52 runoa sai ensimmäisen julkilukunsa. Juhlallisuutta nimittäin orkestoivat Markku Peltola & Buster Keaton Band, mikä lupasi leppoisaa iltaa. Ensimääräisesti huomioin, että herrat PH ja HP olivat moitteettoman vakavia ja artikuloivat asiansa selkeästi, mikä kaikki loi mielikuvan siitä, että he olivat miettineet kauan ja vakavasti kaiken sen mitä tulivat lavalle lausumaan. Harras luenneisuus sekoitettuna museaaliseen tamperelaisuuteen synnytti yleistunnelman, jossa sivullisuus, ilkikurisuus, dada ja olvi viihtyivät sovinnollisen porvarillisessa alkuhämärässä. Buster Keaton Band, joka musisoi runonluvun väliin, soitti mestarillisen kepeää kahvilamusiikkia, jossa viulu, hanuri ja kitarat saivat yleisön nojautumaan taakse, ikään kuin kaikki olisimme matkalla kauaksi ja meillä olisi aikaa tehdä kaikkea sitä minkä olimme laiminlyöneet. Tapahtumassa julkistettu runoteos on nautinnollinen lukemus, paikoin jopa riemullinen. Hyvä lause on enemmän kuin hyvä ele,/ hyviä lauseita et hyvästele. (HP) Teos ei kuitenkaan kestä useita lukemuksia, vaikka toimii erinomaisesti lavalla. Kirjan ulkoasu on uusasiallinen, keittokirjamainen (huh). Teoksen nimi on ymmärtääkseni viittaus siihen mitä suomalainen runoilija vuoden apurahallaan tuottaa, eli keskimäärin 10 riviä viikossa, mikä vastaa kahta riviä päivässä, jos viikonloput otetaan huikkaa. Toinen teos mikä tilaisuudessa oli läsnä, on Markku Peltolan CD Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän. Jo ensimmäinen oli rakastettava, ja tämä toinen on sitä itseään. Suosittelen! Pauli Heikkilä - Hannu Paronen: Vuodentulot, 2x52 runoa, Siniplaneetta 2006 Markku Peltola: Buster Keaton tarkistaa lännen ja idän, CD, Ektro Records

41 Vedenpaisumuksen jäljillä Armi Janhunen Hengellisissä kirjoituksissa kuvataan, kuinka vedenpaisumus hukutti kolmen sukupolven syntiset ja vääräuskoiset. Ainoastaan pyhä papisto eli cohen pelastui Nooan arkissa. Armi Janhunen on lukenut Zoharin, keskiaikaisen pyhän tekstin otteita Raamatusta, sekä Timothy Findleyn Not wanted on the voyage (1984), kaunokirjallisen kuvauksen vedenpaisumuksesta. Vedenpaisumus on teema, joka kiinnostaa myös Bob Dylania. Armin kotona satoi vettä vaatehuoneessa... But when the Blessed Holy One saw that three wicked generations would arise: the generation of Enosh, the generation of the Flood and the generation of the Tower of Babel, He did the light away so they would not make use of it. (Zohar, The hidden light, s. 51) Zoharin, keskiaikaisen pyhän tekstin alkuperästä on kiistelty 1200-luvulta lähtien. Sen kirjoittajaksi on myöhemmin varmistunut espanjanjuutalainen Moses de Léon, joka kabbalistisissa piireissä levitti otteista kirjoista, jotka hänen mukaansa olivat peräisin 200-luvulta ja pyhän rabbin eli mestarin kirjoittamia. Hänen vaimonsa paljasti valheen: Thus and more may God do to me and my husband if my husband ever possessed such a book! He wrote it entirely from his own head. (Zohar, the Book of Enlightenment, s. 4) Mystikot hyväksyivät välittömästi Zoharin teksit, joita de Léon oli alkanut kirjoittaa vuonna 1275 ja viimeisinä elinvuosinaan ( ) levitti niitä jo omalla nimellään. Zohar kommentoi ja selvittää toorakääröjen tekstejä ja Ruthin kirjaa (The Book of Ruth). Sen sisältö on tuttu Vanhan Testamentin lukijoille: Genesis (Ensimmäinen Mooseksen kirja) ja Exodus (Toinen Mooseksen kirja eli maastamuutto). Toorakäärön kolme viimeistä kirjaa ovat: Leviticus, Numbers ja Deuterenomy. Juutalaiset häädettiin Espanjasta vuonna 1492, ja sen jälkeen de Léonin tekstit nimitettiin kabbalistien Pyhäksi Raamatuksi. Zoharin suosio jatkui, ja se painettiin kirjaksi vuosina 1558 ja 1560 Italiassa. Menestyksen takia kriittiset äänet vaikenivat, mutta mainittakoon kuitenkin Leone Modena, joka vuonna 1639 väitti, että Pyhä Teksti eli Zohar ei voinut olla 350 vuotta vanhempi. Hänen mielipidettään ei uskallettu julkaista ennen kuin vuonna Nykyään Zohar lasketaan länsimaisen hengellisyyden tukipilariksi Raamatun ja Talmudin ohella. Se on kautta aikojen kiinnostanut muitakin kuin juutalaisia ja inspiroi monia vielä tänä päivänä. Vesisade alkaa Bob Dylan (vas) kohtaa paavinsa (oik) The building of the ark was a monstrous undertaking - and once the keel frame had been laid and the ribs of the ark itself set in place, it was obvious how vast its size would be: the largest structure ever built in the whole district? (Timothy Findley: Not wanted on the voyage, s. 115) Vedenpaisumus on raamatullinen tarina, joka on jäänyt mieleeni aikaisilta kouluvuosilta. Sen kaunokirjallisen ilmaisun tunnetuin muoto on Timothy Findleyn vedenpaisumusromaani Not wanted on the voyage, joka ilmestyi vuonna 1984 ja sai seuraavana vuonna Kanadan Kirjailijoiden Liiton palkinnon. Kirjaa on saatavilla muillakin kuin englannin kielellä, mutta itse olen kokenut lukemisen alkuperäiskielellä rikastuttavaksi. Kielimuurin särkemisen jälkeen olen ollut kirjan lumoissa melkein alusta loppuun asti ja myös kiitollinen siitä, että joku on nähnyt näin paljon vaivaa sanan vuoksi. Tässä kiehtovassa kirjassa eläimet laulavat ja puhuvat ja taivaalla liitelee häikäisevä keijulauma. Kirjan idyllinen alku, rauha, kukoistava luonto ja sen kaikki kauniit värit, muuttuvat ennen kuin sade alkaa. Kylmyydestä tulee kylmempi ja kuumuus on kuumaakin kuumempi. Lunta leijailee hellesäällä, kalat nousevat vesistöistä vaeltamaan metsiin ja strutsit lakkaavat lentämästä. Vaaleanpunainen kyyhkynen tuo mukanaan tiedon Pyhän kulkueen saapumisesta. Tuho odottaa maailmaa, ja Nooan valittu perhe ryhtyy rakentamaan arkkia korkealle vuorelle. 42

42 Suuri tulipalo tappaa kaikki väärät eläimet ja ihmiset, ja sitten alkaa sataa. Liilanvärinen sade piiskaa maata, ja kovimmillaan se kuohuu maidonvärisenä. Rouva Nooan rakastettu, sokea kissa Mottyl, ei löydy valittujen listalta, ja sen omistaja on epätoivonen ja onneton, kun hän lisäksi sateessa älyää, että keijutkin uhrataan. Kissa pelastautuu arkkiin kuin ihmeen kautta ja synnyttää kuusi kissanpentua. Jumala eli Jahve sulkee arkin oven, ja pian vettä on niin paljon, että arkki irrottautuu vuorelta ja valittujen matka uuteen elämään alkaa. Elämä arkissa ei ole helppoa, ja tapahtumat sen ulkopuolella järkyttävät selviytyjiä. Ohi lipuvat ruumisvuoret, lemut ja ikuinen sade masentavat mielen ja koettelevat perhesiteitä. Varsinkin rouva Nooan elämä alempiarvoisena kärjistyy arkin rajatussa tilassa ja heikolla hetkellä hän vertaa itseään eläimiin. Lopulta sade lakkaa ja aurinko ilmestyy taivaalle. Kyyhkynen tuo mukanaan oliivipuunoksan, mutta maa on vielä kaukana. Kirjan viimeisellä sivulla rouva Nooa jää istumaan arkin kannelle Mottyl sylissään. Hän rukoilee, että sade vain jatkuisi, sillä herra Nooan tekemiset eivät aina miellyttäneet häntä: And now Noah wanted another world and more cats to blind. Well, damn him, no she thought. (Timothy Findley, Not wanted on the voyage, s. 352) Ei enää milloinkaan Raamatussa kirjoitetaan, että Jumala on luvannut, ettei hän enää koskaan tulisi rankaisemaan maailmaa tällaisella tavalla (2 Moos. 8:21). Hän ei ole mielestäni pitänyt lupaustaan, sillä New Orleans jäi Katrina-hirmumyrskyn ja veden alle viime elokuussa ja seuraava hirmumyrsky, Wilma, koetteli Floridan rannikkoa. Tämä saa amerikkalaisetkin miettimään omaa ja maailman kohtaloa, sillä vastuu maailman ilmastosta on myös USA:n. Supervaltio vastaa suuresta osasta maailman saasteesta ja kasvihuonekaasuista. Ehkäpä legendaarisen Bob Dylanin fanit odottivat ja odottavat vielä tänäkin päivänä jonkunlaista tulvaa kuunnellessaan vuoden 1963 kappaletta A hard rain s gonna fall. Dylanin rukousryhmässä ilmaantui ainakin jonkinlaista vedenpaisumusta, sillä he näkivät unta siitä, että vettä alkoi valua rukoushuoneen katosta ja seiniltä. Meillä alkoi sama uni joskus syksyllä 1991 ja vesi valui päälleni vaatehuoneessa, kun pakkasin matkalaukkuni syksyllä ja jätin kaiken taakseni. Joskus haluaisin kertoa Dylanille, että se vesi valui sitten lopulta meidän vaatehuoneeseemme! Mutta eihän supertähdille saa kaikkea kerrottua, vaikka olisikin toimittaja. Tietojeni mukaan Bob Dylan vihaa lehdistöä eikä anna lainkaan haastatteluja. Dylanin maailmankiertue päättyi Tukholmaan , mutta paha flunssa ja ylityö jättivät minut lähiöön. En oikeastaan edes pidä Globenista, vaikka se näyttikin lupaavalta ja myyttiseltä lokakuisen täysikuun alla, aivan kuin haudottu jättiläismuna. Kirkkaalla säällä se näkyy meille asti. Sen sisäpuolelle kokoontui Dylan ja hänen ruotsalainen hovinsa. Valokuvaaminen ja filmaaminen oli kielletty, kuten tavallisesti. Ruotsalaislehdet haukkuivat seuraavana päivänä Globen-konsertin ala-arvoiseksi. Ainoastaan porvarillinen aamulehti Dagens Nyheter löysi ilon murusia kiekumisesta. Kaikki, jotka merkitsevät jotakin tässä materiaalisessa maailmassa, olivat lehtitietojen mukaan Dylan-konsertissa. Mainittakoon esimerkiksi kulttuuriministeri Leif Pagrotsky, jonka suku löytyi ruotsalaisnatsien tappolistoilta vuosina Me sinisilmäiset ja joiden kodeissa sataa, selviydymme ehkä ilman Dylan-karaisua. Ainakin toistaiseksi. Joskus minä vielä rohkaisen mieleni ja kirjoitan Dylanille tuosta satamisesta ja kysyn vielä siitä sähköstäkin. Dylan-palvontaa saa jatkaa No Direction Home -filmillä. Ruotsalaisia tämä ero Dylan-tuotteen ja oikean Dylanin välillä kiukuttaa valtavasti. Oikeasta Dylanista kun ei muka saa irti mitään. Eihän Bob Dylan sentään ole mikään Berliinin muuri tai joku muovinen matkamuisto. Eihän? 43

43 Kotiinpäin No Direction Home: Bob Dylan, 2005 Osat 1 2, 205 min. Ohjaaja: Martin Scorsese 44 Martin Scorsesen elokuva No Direction Home: Bob Dylan on kuin amerikkalainen tilkkupeitto: lämmin ja kirjava. Sen tilkut kertovat Bob Dylanista ja Amerikan vaihtoehtoisesta musiikista: kansanlauluista, kansanrockista ja protestilaulajista. Se alkaa ajoista, jolloin liikkuva elämäntapa oli tavallinen ja kansanlaulajat, kuten Woody Guthrie, hyppäsivät samoihin juniin kulkureiden, työttömien ja vapautettujen mustien vankien kanssa. Amerikan pitkäaikainen lama loi sukupolven, joka oli jatkuvasti liikkeellä. Nuori Bob Dylan lähti kotoaan perinteenmukaisesti eli aikaisin. Musikaalisen kodin kasvatti olisi toivonut vanhemmiltaan pianoa, muttei saanut. Hänellä oli jonkin verran musikaalista mainetta matkalaukussaan, mutta palasi kotikaupunkiinsa Hibbingsiin täysin muuttuneena, Columbian levy-yhtiön (CBS) sopimus takataskussaan. Muutoksesta puhuttiin paljon. Dylan oli muka käynyt puheilla pirun kanssa eli Down to the crossroads! Bob Dylan oli löytänyt kansanlauluperinteen, ja se oli löytänyt hänet. Häntä kuvattiin Pete Seegerin seuraajaksi. Dylanilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hän selviytyi tehtävästään loistavasti ja kehitti kansanlauluperinnettä mielensä mukaan. Akustinen kitara vaihtui sähköistettyyn, mutta kaikkia se ei miellyttänyt. Pete Seeger uhkasi katkaista sähkökaapelin erään konsertin aikana, eikä se ihmetytä. Live-levytys Hard Rain (1976) on muistutus musikaalisen kauhukakaran ja neron omapäisyydestä. Bändin soitto on aivan liian voimakasta, eikä Dylanin laulua kuule juuri lainkaan. Elokuvassa Bob Dylan sanoo kuin ohimennen: It was just a heavy rain, vähän myöhemmin: Hard Rain means something is going to happen. Tämä kappale liittää toisiinsa kaksi perinnettä: kansanlauluperinteen ja ikivanhan vedenpaisumuksesta (The Flood) kertomisen perinteen. Kappaleen voi tulkita perinteiseksi kertomukseksi kolmesta epämoraalisesta sukupolvesta (Three wicked generations) luku Amerikassa oli poliittista aikaa, ja Bob Dylanin musiikki kaikui usein kokouksista. Scorsese on kaivanut esiin filminpätkän esimerkiksi rauhanmarssista (Washington DC 1963). Tyttöystävä ja laulajatar Joan Baez oli mielissään siitä, että sai tukea Dylania tämän uran alussa, sillä poikahan oli nero. Baez oli (ja on) poliittinen laulaja ja sai Bob Dylanin mukaan erilaisiin tilaisuuksiin, muttei aina. Dylanilla oli omia ajatuksia musiikista, ja ehkä hän ymmärsi aikaisin, että hänen oli yritettävä olla myös mies. Elokuvassa näytetään Baezin ja Dylanin esiintymistä Newport Folk Festivalsilla vuonna Tuplalevyn Greatest Folkssingers of the Sixties (Vanguard Recording Society, 1972) toinen levy on äänitys festivaaleilta. Bob Dylan (& Co) esittävät kappaleen Blowin in the Wind, jota soitetaan paljon vielä tänäkin päivänä. Tämä levy oli minun ensimmäinen, taskurahoilla hankittu vinyylilevyni, ja pari vuotta myöhemmin käänsin Dylanin ja Leonard Cohenin runoutta. Blonde on Blonden (1966) tekstit olivat suuri haaste ja paljon jäi kääntämättä. Nykyään ymmärrän, että Dylan leikki usein tekstiensä kanssa, sekoitti sanoja ja niiden merkityksiä keskenään ja ettei tekstien ymmärtäminen ollut päätarkoitus. Itse hän kuvasi itseään eräänlaiseksi lauluja tanssimieheksi, sillä hän halusi olla kevyempi kansanhuvittaja. Dylanin dynaaminen esiintymistyyli antaa monisäröisen kuvan. Tämän artikkelin yhteydessä on paikallaan puhua Dylanin musikaalisesta minuudesta ja yksityishenkilön minuudesta. Ne eivät ole aivan sama asia. Hän oli epävarma omasta elämäntehtävästään. Vasta Like a Rolling Stone -kappaleen yhteydessä vuonna 1965 hän oli vakuuttunut siitä, että hän todellakin oli muusikko ja laulaja. Tähtiura oli alkanut aikaisin, mutta menestyksen hinta oli korkea. Dylan oli jatkuvasti kiertueilla ja valittaa sitä filmissä ennen vuoden 1966 moottoripyöräonnettomuutta. Kappale Like a Rolling Stone on kuin kostoreissu ahtaaseen aikuismaailmaan, osattomuuteen, ja kohdistuu ehkä myös ihmisiin, jotka olivat tehneet hänet kodittomaksi. Bob Dylanin musikaalinen minuus on nimittäin amerikkalaisen kansanlauluperinteen kodittomuutta.

44 How does it feel to be without a home I completely know like a rolling stone. Bob Dylan kosti voittavalla tavalla, vaikkei maksamatta. Pääsylippu löytyi samasta kosto- ja vihakierteestä. Toisten nuorten ja vanhempien herjaaminen ja loukkaaminen esiintymisten yhteydessä oli kuin huono sääntö. Kansanmusikaalinen perinne on vahva ja elinkelpoinen, mutta rankaisemisen ja häpäisemisen taito vieläkin vanhempi. Kaikki tietävät sen, mutta melkein kaikki kieltävät sen jollakin tavalla. Elokuvaa katsoessani minulle tuli tunne siitä, että Dylanin haukkuminen oli tuonaikainen muotioikku: Että tuli edes jotakin sanottua. Se, että sanoi jotakin, loi siteitä ja yhteyttä vihattuun ja rakastettuun. Viha ja kateuskierre on seurannut Dylania koko hänen uransa ajan. Esimerkiksi ruotsalaistoimittaja Lennart Persson kehui Polar-palkinnon yhteydessä, että hän oli kuulunut herjaajiin1970- luvulla. Miehen mukaan Dylanin musikaalinen ura oli lopussa, ja hän höysti tuonaikaisia puheitaan toiveella, että Dylan olisi kuollut (!) Woodstockin moottoripyöräonnettomuudessa. The Polar Music Prize on Benny Anderssonin ja Björn Ulveuksen (ent. ABBA) perustama musiikkipalkinto, ja Bob Dylan sai sen vuonna 2000 (The Very Best of Bob Dylan). Minä en ole koskaan kuulunut haukkujiin. Olimme muuttaneet Ruotsiin 1970-luvun alussa, ja radiosta kuului Knockin on Heavens Door. Olin joutunut jättämään rakastetun lukion enkä osannut ruotsin kieltä juuri lainkaan. Onneksi osasin sentään jonkin verran englantia ja kuuntelin Radio Luxemburgia iltaisin. Oma vaikea aikani oli alkanut, mutta Dylanin laulu lohdutti ja vahvisti. Kuka olikaan tämä laulava mies, joka tiesi vaikeista ajoista aivan yhtä paljon kuin minä? Scorsesen elokuva on ehkä paras tapa saada oikea kuva Bob Dylanin urasta, joka on unohtumaton osa Amerikan musiikkihistoriaa. Dylan liittyy läheisesti siihen aikaan, jolloin tärkeämpää oli se, että oli jotakin sanottavaa kuin se, että oli paljon rahaa kirstun pohjalla. Ihmisen arvo liittyi poikkeuksetta kysymykseen: What did they have to say? Maria Loikkanen Ajattelen koko ajan rahaa Virolaista nykyrunoutta. Toim. Jan Kaus ja Harri Rinne, 106 s. Johnny Kniga 2006 Johnny Knigalta on ilmestynyt vauhdikas otos virolaista nykyrunoutta. Antologia nytkähtää käyntiin kuin vuoristoradan juna ja syöksyy pahimpaan kurimukseen ennen kuin matkustaja on ennättänyt turvavyötään kiinnittää. Jo ensimmäisillä metreillä tartutaan peruskysymyksiin, mihin me tarvitaan runoa. Maksaako se mun vuokran? Käykö se mun puolesta töissä? Karkottaako se nälän? Sanomisen humala samaistetaan oikeaan humalaan, jossa avuton humaloitsija jää maahan makaamaan eikä ohikulkijat pysähdy. Runoilija Jürgen Rooste ottaa runouden eksistentiaalisen kriisin vakavasti: joo ja seksikin on runoa sillä kunnon panossa on neljä polvea ja tiukka trokee Monet kokoelman runoilijoista ovat kirjallisuuden moniottelijoita, jotka pakinoitsevat, kirjallisuustieteilevät, taiteilevat ja toimivat kriitikkoina, mikä monisärmäisyys kertoo jotain kirjallisen elämän kuoriutumistilasta. Antologia on kuin nuolisi hunajaa partakoneenterältä. Virollinen valtio on vasta 15 vuotta vanha, ja virolaiset runoilijat kantavat mukanaan sekä uutta että vanhaa aikaa. Kuten Sass Suuman kirjoittaa: Neuvostoaikana / selailin lehtiä pitkin hampain / Olin sisäisessä maanpaossa // Hölmöjä ovat / ne oikeatkin maanpakolaiset: / Herranlettas miksi ette / kutsuneet poliisia / kun teidät / ahdettiin karjavaunuihin. Antologia on koottu yhteiskuntakriittiseksi kokonaisuudeksi, jossa aavistuksen verran vaivaa se, että runoilijat hukkuvat toistensa sekaan. En kuitenkaan koe sitä pahaksi, sillä kokonaisuus iskee omallaan ja herättää lukijan kummastelemaan tätä tietoisuuden rämäpäisyyttä ja bahtinilaista lentoa, joka mukavuudenhaluisesta suomalaisesta runoudesta likityystin puuttuu. Virolainen murros synnyttää rienaavaa, uteliasta, uhmakasta runoutta, joka on niin silmiinpistävän maanläheistä, että sitä tekisi mieli tanssia. Suomentajat ovat onnistuneet välittämään tämän oikukkaan musiikin taidokkaasti suomalaiselle lukijalle. Teoksen luettavuutta olisi palvellut sisällysluettelo, sillä näitä runoja tullaan lukemaan ääneen pienimuotoisten juhlien aamuyön tunteina, niin että lapset saa aamulla herätä maailmaan joka on sen väärti (Jürgen Rooste). J. K. Ihalainen 45

45 Suhteellisuudentaju hukassa Yhä useammat tosiasiat tulevat vastaan kuin hullujussit vailla ajuria. Otappas ne sitten vastaan silmästä silmään. Samuli Paronen Asiat tapahtuvat nopeasti. Elämä on hämmentävää, mutta myös hämmentämistä. Olemme taas kerran konkreettisesti tilanteessa missä ilmaisuvapautta tukahdutetaan. Ristiriita ei ole niinkään ihmisten välillä, vaan ihmisten ja heitä ohjailevien voimien välillä. Kun ääriliikkeet rykäisevät alkaa sotku. Vaikka katsoisi kuinka moneen suuntaan niin huomaa, että vastakkainasettelun aika ei ole ohitse. Maailma on sitä itseään täynnä, mikä minkäkin asian tiimoilta. Kaksitoista pilakuvaa profeetta Muhammedista pisti tuhansilta muslimeilta herneen nenään. Joku tai jotkut masinoivat, painoivat hanaa ja valtasivat ihmisten mielen. Väkivaltaisiksi yltyneet Muhammed-mellakat ja hirveä haloo oli tosiasia. Vastakkainasettelu tiivistyi ja tyhmyys. Syyt ovat syvällä ja selittäjillä hyvät markkinat. On oltava kieli keskellä suuta, harjoitettava matalaa profiilia ja paapomista. Pitäisikö sitä vielä suvaita suvaitsemattomuuttakin? Mittasuhteiltaan älämöly on ollut kohtuuttoman kovaa. Patoutuneita tunteita on purettu niin että maltillisempia on ihan hirvittänyt. Tulevaisuudelle on taas kylvetty pahoja miinoja. Tilanne olisi aika koominen, ellei se olisi niin traaginen. Yltiöelämöinti on väline, joka viestii sisältöönsä nähden yli. Siinä laatu on korvattu määrällä. Meluavalla valituksella ja näyttävällä hihhuloinnilla on aika vähän enää tekemistä sen asian kanssa, mistä alun alkaen lähdettiin. Hei, minne katosivat suhteellisuus ja kokonaisvaltainen tilanteiden taju sekä järkevä ajattelu? Paljon peräänkuulutettu suvaitsevaisuuskin näyttäytyy pelkkänä harmaana mössönä valkoisen ja mustan välissä. Yleensä joku voittaa aina, mutta tässä mittelössä kaikki luultavasti häviävät. Mielipiteenvapauden rajoja moukaroidaan, ilmaisun- ja sananvapautta suitsitaan ja rivien välissä itsesensuuria nostetaan arvoon arvaamattomaan, toistelemalla kuin vanhaa mantraa, ettei toisten arvoja saa loukata ilmaisuvapauden kainalokepeillä, eikä uskonnollisia tuntoja pilkata ja että pyhiä arvoja on noin ylipäätäänkin pidettävä kunniassa. Jo vain, mutta ilmaisun- ja sananvapaudella ei ole varjoja sitä joko on tai ei ole. Jossakin yhteiskunnassa sitä on enemmän, jossakin vähemmän ja jossakin tuskin ollenkaan. Missään sitä ei ole liikaa. LD: It-teknikko, Oman Valtaosa niin islamilaisen maailman kuin muunkin maailman väestöstä on suvaitsevaisia ja toinen toistaan kunnioittavia, ja uskontojenkin välinen vuoropuhelu toimii. Yhtä mieltä voisimme kai olla siitä, että puolin ja toisin on provosoitu ja provosoiduttukin. Loukkaantuakin aina voi, ja olla eri mieltä. Paasaavan monologin tilalle suosittelen dialogia, sillä monista vastoinkäymisistä huolimatta uskon yhä, että äly on paras maailmanlaajuinen voimavara. Konfliktihan lähti profeetta Muhammedia esittävistä pilakuvista. Eri kulttuureissa on kuvataiteessakin omat perinteensä, mutta ns. vakavan kuvataiteen ilmaisujen rinnalla on esiintynyt ja esiintyy kaikissa kulttuureissa omana taiteen alueenaan pilakuvia, joiden tarkoituksena on saattaa kuvattava ja tämän edustamat aatteet ja ajatussuunnat tietoisesti koomiseen, humoristiseen ja groteskis-satiiriseen valoon. Jo esim. antiikin aikana tehtiin häväistyskuvia, joiden taustana oli uskontojen ja kristinuskon väliset ristiriidat. Muinaisegyptin kulttuurissakin tehtiin pilakuvia, jotka esittivät eläimiä inhimillisissä toimissa ym. Pilakuvat ovat olleet historian pitkässä juoksussa myös poliittinen väline, jota on käytetty häikäilemättömästikin. Uskonnolliset pilakuvat olivat usein groteskeja vertauskuvia. Pilakuvan tapoja on monenlaisia, on ilkeitä, lempeitä, hauskoja, koomisia, satiirisia, julistavia ja kaikkea muutakin. Näin ennen ja näin vastakin. Pilapiirrosten luonteeseen kuuluu, että ne herättävät katsojassa erilaisten tunteiden kirjon. Jotkut vastaanottajat näkevät niissä ehkä jotakin, mitä tekijä ei ole niihin tietoisesti sisällyttänytkään. Oli miten oli, mutta sellainen pilapiirros on huono, joka ei herätä katsojassa minkäänlaisia tunteita. Yllättävää kyllä, nyt vastaanottajan normaaleista tunteen värähtelyistä tulikin tsunami. Mutta liekö tanskalaisia paljonkaan höt- 46

46 käyttänyt syyrialaisten mielenosoittajien kantamat julisteet, joissa heidän kuningattarensa esitettiin lehmänä? Pilakuvista lähtenyt vastakkainasettelu on levinnyt käsistä suhteettomiin mittasuhteisiin ja alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Vaikka jätettäisiinkin sikseen filosofiset pohdinnat kuvataiteellisten arvojen olemuksesta, on kai tässä yhteydessä kohtuullista todeta, ettei taide ole vain esteettisiä kuvia, jotka ovat irti yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Julkaistuista pila-kuvista lähtenyt vyöry osoittaa, että taide kaikkine osa-alueineen on elimellinen osa yhteiskunnallista elämää. Ilmaisunsa kautta taide voi olla myös jotakin mieltä. Taiteella ja sen sisällöllä voi olla myös selkeää poliittista potkua ja ideologista merkitystä, se puoltaa, torjuu, se voi olla konservatiivista tai kriittistä. Älkäämme aliarvioiko kuvaa ja sen sisäänrakennettuja merkityksiä, jotka voivat olla ohuita, monimutkaisia, vaikeasti erottuvia tai selkeästi kantaaottavia. Kuvalla ja jalkapallolla on mahtava voima. Kummankin liepeillä on monensorttisia sotia käyty. Jussi Rusko Aamulehti KIRJO-lehti 6 vuotta ja silleen! Tervetuloa mukaan vain 16 vuosi. Maksaa voi tilille Tilausvahvistus joko sähköitse: [email protected], tai postitse: PL 17, Nokia. 47