Lottatytöt ja sotilaspojat

Transkriptio

1

2

3 Lottatytöt ja sotilaspojat

4 Seija-Leena Nevala Lottatytöt ja sotilaspojat.a minerva MINBRVA KusTANNUS Ov Helsinki 1 Jyväskylä

5 Seija-Leena Nevala ja Minerva Kustannus Oy 2007 Kuvat Suojeluskunta- ja Lotta Svärd -museo, Seinäjoki; Syvärannan Lottamuseo, Tuusula; Aila Salon yksityisarkisto, Rauma; Jurva-seura ry:n kotiseutuarkisto, Jurva. Ulkoasu Kalevi Nurmela ISBN Painopaikka Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2007

6 Sisällys Lukijalle Suojeluskuntajärjestön nuorisotyön ensiaskeleet Oravakomppanioiden poikasotilaat Urheilun avulla uuteen alkuun Tyttötyön alkuvaiheita Toiminnan pojat matkalla maanpuolustajiksi Suojeluskuntapoikien arkea ja juhlaa Urheilu ennen kaikkea Maastoleikkejä ja pienoiskivääriammuntaa Isänmaallisella kasvatuksella tytöistä lotiksi "Ilomielin valmiina palvelemaan. k un k utsuvt. syntymamaant.., Kesäleirejä ja liikunnan riemua Pikkulottien erilaiset maailmat Nuorten maanpuolustustoiminta Suomessa ja Euroopassa. 77 Aikansa ilmiö nuorisokasvatuksessa Suojeluskuntapoikien ja pikkulottien talvisota Valmistautuminen sotaan Vapaaehtoista asepalvelua, vartiointia ja ilmavalvontaa 90 Aherrusta, keräyksiä ja seppeleitä sankarihaudoille

7 Sotilaspoikien ja lottatyttöjen jatkosota Suojeluskuntien tärkein työmuoto.... Tyttötyön profiilinnosto Työtä isänmaan hyväksi yhdessä ja erikseen... Toiminnan päätös Neljä kertomusta lottatytöistä ja sotilaspojista... Elisabeth Rehn: "Kaikki on mahdollista, eikä mikään ole mahdotonta'' Aila Salo: "Herra luutnantti, suomalainen lotta ei tapa rintamasotilasta nälkään" Kauko Sipponen: "Olin viimeinen palveluksesta vapautunut sotilaspoika''... Seppo Savontaus: "Kiltatoiminta vaalii perinteitä ja jakaa tietoa nuoremmille" Kirjallisuutta

8 Lukijalle T ämän kirjan tarkoituksena on tuoda esille tyttö- ja poikaosastojen merkitys Lotta Svärd -järjestön ja suojeluskuntien osana. Yleensä lottatyttöjen ja sotilaspoikien "kohtalona" on ollut muutama rivi muhkeissa historiateoksissa. Tässä heidät ja heidän osuutensa vapaaehtoisissa maanpuolustusjärjestöissä nostetaan valokeilaan. Vaikka tarkoituksena on kertoa keskeiset asiat lottatyttöjen ja sotilaspoikien toiminnasta, kaikkea merkittävää järjestöjen historiasta ei ole edes pyritty saamaan mukaan. Kirjassa on vähän nimiä, vuosilukuja ja numeroita. Myöskään yhtään taulukkoa ei löydy. Koska jokainen näissä järjestöissä toiminut koki maanpuolustustoiminnan omalla yksilöllisellä tavallaan, tässä työssä on nostettu esiin yksilön -lapsen tai nuoren - kokemus. Ennen kaikkea tilaa on pyritty antamaan "rivipikkulotan" ja "rivisotilaspojan" omalle äänelle ja paikallisille sävyille, vaikka haastateltujen joukossa on myös muutamia tunnettuja kansalaisia. Järjestöjen tarina kerrotaan kirjassa niiden elinkaaren alusta loppuun. Tästä syystä kirjassa kerrotaan myös paljon sotaa edeltävästä ajasta, koska sotilaspojat ja lottatytöt eivät todellakaan "putkahtaneet tyhjästä'' sodan aikana. Kirjassa esitellään suojeluskunta- ja lottanuorison työtä maanpuolustuksen ja koko kansakunnan hyväksi, mutta tarkoituksena ei ole väheksyä myöskään järjestöihin kuulumattomien nuorten ja lasten työpanosta sodan aikana. Suojeluskuntapojat/sotilaspojat ja pikkulotat/lottatytöt mainitaan kirjassa useaan otteeseen nuorisojärjestönä. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut kirjaimellisesti itsenäinen järjestö, 7

9 vaikkakin sotilaspojilla oli jopa oma erillinen johtoelin, sotilaspoikatoimisto, jatkosodan aikana. Kumpikin oli koko olemassaolonsa ajan muodollisesti oman aikuisjärjestönsä osa. Sekä tyttöjen että poikien toiminta suojeluskuntajärjestön sisällä oli kuitenkin selkeästi rajattu omiksi alueikseen. Nuorisoa kasvatettiin ja koulutettiin eri tavoin kuin aikuisia ja myös jäsenistö laskettiin erikseen, joten sotilaspojista ja lottatytöistä voi hyvinkin puhua nuorisojärjestöinä. Ja mikä tärkeintä, niihin liittyvät nuoret kokivat itse osallistuvansa oman nuorisojärjestönsä toimintaan. Oli hyvin vaikea valinta, käytänkö kirjan nimessä sotilaspoikien rinnalla nimeä pikkulotat vai lottatytöt. Vaikka monet järjestössä toimineet nimittävät ja mieltävät itsensä ennen kaikkea pikkulotiksi, päädyin lottatyttö-nimitykseen. Ensinnäkin koska pojista käytän tässä työssä jatkosodan aikana virallisesti käyttöön otettua nimeä sotilaspojat, johdonmukaisesti myös tytöistä on käytettävä saman ajankohdan nimitystä. Lisäksi haluan osoittaa kunnioitusta tyttöjen työpanokselle. He tekivät lottatyötä nimenomaan tyttöinä, eivät aikuisten lottien vähäisempinä versioina. Vuonna 1918 Suomessa käydystä sodasta käytän historiantutkijoiden nykyään yleisimmin käyttämää nimitystä sisällissota. Suojeluskuntien omassa kontekstissa sodasta käytettiin tarkasteltavana olevalla ajanjaksolla nimitystä vapaussota, joten myös tämä nimitys esiintyy tässä kirjassa. Tarkoituksena ei ole arvottaa näitä nimityksiä millään tavalla. Kiitän kirjaani haastattelun antaneita Elisabeth Rehniä, Aila Saloa, Maija-Leena Ruostetta, Maija-Liisa Haavistoa, Kauko Sipposta ja Seppo Savontausta. Kiitän myös lukuisia paikallisten historiikkien kirjoittajia, joiden ansiokkaan työn ansiosta olen saanut tähän kirjaan merkittävää tietoa ja haastattelumateriaalia paikallisesta lottatyttö- ja sotilaspoikatoiminnasta eri puolilta Suomea. Kiitän myös kollegoitani dosentti Minna Harjulaa ja FT Marko Tikkaa Tampereen yliopiston Historiatieteen lai- 8

10 toksella, jotka ovat antaneet arvokkaita kommentteja käsikirjoitusta lukiessaan. Ilman omien rakkaitten "kotijoukkojeni" tukea tätä kirjaa ei olisi syntynyt, lämmin kiitos siitä heille. Tampereella syyspäivän tasaantuessa Seija-Leena Nevala 9

11

12 Suojeluskuntajärjestön nuorisotyön ensiaskeleet SOTILASPOIKA Mun isäin oli sotamies ja nuori kauniskin jo viisitoista vuotisna hän astui rivihin Tiens aina kulki kunniaan, iloisin mielin kärsi vaan, hän kylmää, nälkää, haavojaan, mun isäin armahain. Ku n viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn mä taisteluun ja nälkään, kuolemaan. Miss ankarimmin luodit soi, taajimmin tulta salamoi, en sinne käymätt olla voi tiet ' isäin astumaan. - J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat, 2. osa (1860) äin kuvasi taistelutantereille halajavaa ja edellisten Nsukupolvien ketjuun liittyvää ruotusotilaan nuorta poikaa J. L. Runeberg Vä nrikki Stoolin tarinoissaan 1860-luvulla. Hänen säkeitään ei ole valittu tähän sattumalta, sillä niillä oli suuri vaikutus erityisesti Iotta- ja suojeluskuntasukupolvien isänmaallisen ajatteluun ja maanpuolustusinnostukseen. 11

13 "Suomen miehen taistelujen tiehen on aina liittynyt nuorukainen, poika" Pentti Pirhonen toteaa Suomalaisia sotilaspoikia -teoksessaan. Suomen sotahistoriasta löytyykin lukuisia "alaikäisiä'' sotilaita, joita voi pitää sotilaspoikien esikuvina ja varmasti innoittajinakin. Meidän aikamme kutsuisi heitä lapsisotilaiksi. Nuoria poikasotilaita taisteli jo Ruotsin vallan aikana kuninkaiden ruotusotilasarmeijoissa sekä vapaaehtoisten talonpoikaisjoukkojen ja sissiosastojen riveissä luvulla Haapaniemen kadettikoulussa aatelispojat aloittivat urakkansa jo vuotiaina. Lukuisat nuorukaiset toimivat aktiivisesti niin sortokausien aikaisissa Venäjän vallan vastaisissa toimissa kuin jääkäriliikkeessäkin. Huomattavan paljon nuoria ja jopa lapsia osallistui sotatoimiin myös vuoden 1918 sotaan sekä punaisella että valkoisella puolella. Tunnetuimpia heistä oli 13-vuotiaana rintamalähettinä toiminut Onni Kokko. Elsa Heporaudan toimittamassa kaksiosaisessa Sankaripoikia-teoksen artikkeleissa esitellään lisäksi kymmeniä "vapaussodan poikasankareita''. Neljäsosa sodassa kaatuneista oli molemmilla puolilla alle 21-vuotiaita, ja nuorin kaatuneista oli tiettävästi 9-vuotias punakaartilaispoika. Enemmistö vuosien heimosotiin vapaaehtoisena liittyneistä sotilaista niin Vienassa, Virossa kuin Aunuksessakin oli vuotiaita nuorukaisia, ja jopa 13-vuotiaita poikia osallistui näihin sotaretkiin. (Vahtola 1997 ja Hovi & Joutsamo 1971) Aikakauden yhteiskunnallista ilmapiiriä ajatellen on helppo ymmärtää miksi pian sisällissodan päättymisen jälkeen uudelleen organisoituneiden paikallisten suojeluskuntien liepeillä alkoi parveilla myös sota- ja maanpuolustustouhuista kiinnostuneita poikia. Suojeluskuntien nuorisotoiminta käynnistyikin yleensä melko spontaanisti sodan jälkeen. 12

14 Oravakomppanioiden poikasotilaat Suojeluskuntatoiminnasta kiinnostuneille pojille suunnatut oravakomppaniat aloittivat vuosina , jolloin niitä syntyi eri puolille maata. Eniten niitä muodostui suuriin kaupunkeihin kuten Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle sekä joihinkin maakuntiin, kuten Etelä-Pohjanmaalle ja Etelä-Hämeeseen. Näistä ryhmittymistä käytetty oravakomppania-nimitys on saanut alkunsa Helsingin suojeluskuntien yhteyteen perustetun poikaosaston nimestä. Pentti Pirhosen mukaan nimitys annettiin koulupojista koostuneelle joukolle jo vuonna Helsingin suojeluskuntapiirin historian kirjoittaneen Stig Roudasmaan mukaan nimitys annettiin Helsingin 1 Suojeluskuntapataljoonan nuorten harjoituskomppanialle syksyllä Oravakomppania-nimityksen alkuperä ei siis ole yksiselitteinen, mutta se on mahdollisesti peräisin partiotoiminnasta, jossa käytettiin nimitystä poikien orava-vartio. Helsingin poikien harjoituskomppaniaa johti lehtori Johan Fredrik Blomqvist, joka oli myös partiojohtaja. Pääkaupunkiseudun partiopoikatoimintaa tutkinut Marko Paavilainen päättelee, että Blomqvistin johtama partiolippukunta Helsingin Ressut muuntui oravakomppaniaksi, koska maininnat siitä loppuivat syksyllä Oravakomppania-nimen rinnalla käytettiin myös poikakomppania-nimeä. Näin tapahtui ainakin Turussa, missä suojeluskunnan yhteyteen perustettiin poikakomppania alle 17-vuotiaiHe pojille. Epävirallisempaa nuorisotoimintaa Varsinais-Suomessa oli lisäksi ainakin Loimaalla, Halikossa, Piikkiössä ja Naantalissa. Yleensä varhaisessa suojeluskuntapoikatoiminnassa oli kyse sotilaallisen alkeiskoulutuksen järjestämisestä alle 17 -vuotiaille pojille. Toisinaan myös partioyhdistyksiä muutettiin oravakomppanioiksi, sillä partiotoiminnassa ja sotilaspoikatoiminnassa oli paljon samankaltaisuuksia. Suojeluskuntien poi- 13

15 kayksiköt muodostuivat paikallisten olosuhteiden ja resurssien mukaisesti, sillä mitään yhtenäistä koko maan kattavaa toimintaohjelmaa ei ollut olemassa. Käytännössä pojille opetettiin aikuisten sotilaiden perustaitoja "äksiiseissä" joko aseen kanssa tai ilman. Helsingin oravakomppania toimi vuosien ajan, minkä jälkeen kaupungin suojeluskuntiin perustettiin erillisiä poikaosastoja uuden suojeluskunta-asetuksen mukaisesti. Oravakomppaniaan kuului vaihtelevasti poikaa vuosien aikana. Huomattavaa on, että sen toiminta jatkui läpi koko 1920-luvun, vaikka poikien suojeluskuntainnostus yleensä hiipui muualla maassa innokkaan alun jälkeen. Helsingin oravakomppanian toiminnassa pyrittiin jo tuolloin noudattamaan suojeluskuntakoulutuksen linjoja "pehmeämmin" sovitettuna. Tämä tarkoitti muun muassa taistelukoulutuksen alkeiden opettelua hitaammassa rytmissä kuin suojeluskunta-alokkaille. Oravakomppanian pojat saivat muodollista sotilaskoulutusta ja he harjoittelivat ampumista, mutta heille annettiin myös yleistä kansalaisopetusta. Lisäksi ohjelmaan kuului paljon urheilua, kuten voimistelua, hiihtoa ja pesäpalloa. Helsinkiläiset olivat myös tässä suhteessa aikaansa edellä, sillä urheilu nousi keskeiseksi tekijäksi, kun suojeluskuntien poikatoiminta lähti valtakunnallisesti toden teolla liikkeelle. Oravakomppanian päällikkö Johan Fredrik Blomqvist kuvasi Helsingin Suojeluskunta-albumissa oravakomppanian retkeä seuraavasti: Ko mppania kokoontui Hippodromin edustalle klo 9 a.p. ja läksi marssirivistössä matkalle Seurasaarelle. Matkalla harjoitettiin laulua ja tehostettiin marssikuria. 10 minuutin kuluttua pysähdyttiin, komppania sai poistua tien viereiselle nurmikolle, jonka jälkeen komppaniapäällikkö piti lyhyen luennon marssivarmistuksesta. Noin 10 min. ennen luennon 14

16 loppua lähetettiin yksi ryhmä ryhmäpäällikön johdolla edelle käskyitä mennä asemiin Seurasaaren sillan toisella puolella olevaan metsään. Hetken kuluttua jatkettiin marssia ja komppania kulki nyt varovasti eteenpäin, täydellisesti varmistettuna. Klo a.p. antoi kärki Iipui/la ilmoituksen että se oli joutunut taisteluun vihollisen kanssa, joka piti sillan takana olevaa metsänreunaa miehitettynä. Klo ilmoitti kärki, että vihollinen oli perääntynyt, jonka jälkeen komppania pienissä ryhmissä kulki sillan yli ja eteni harvassa ketjussa. Ensimmäiselle joukkueelle annettiin käsky jatkaa vihollisen takaa-ajoa, muut joukkueet jatkoivat marssiansa saaren länsirannalla olevalle avonaiselle kentälle, jolle komppania leiriytyi. Siihen liittyi pian myös ensimmäinen joukkue, joka toi viholliset vankeina ja aseista riisuttuina mukanaan. Koko komppania läksi nyt komppaniapäällikön johdolla ja valvonnalla uimaan, jonka jälkeen syötiin aamiaista omasta eväspussista. Sitten järjestettiin maalinammuntakilpailu salonkikiväärillä sekä viestinjuoksukilpailu. Vielä jonkun aikaa leikittyä, komennettiin komppania ruoturintamaan ja lähdettiin paluumatkalle kaupunkiin. Vuoroin laulaen, vuoroin rummuttaen tai viheltäen kulki komppania reippaasti kaupunkia kohti ja laskettiin hajalle klo 2.30 i.p. Retkeen otti osaa komppanian päällikkö + 79 miestä. Tampereelle perustettiin oravakomppania keväällä 1919, ja sitä johti paikallinen esikunta. Tosin jo keväällä 1918 olivat vuotiaat pojat liittoutuneet salaa toisten poikien muodostamaa niin sanottua järjestyskaartia vastaan. Niinpä tämän katsottiin olleen perustavanlaatuinen syy poikien toiminnan aloittamiseen. Suojeluskuntalaisen lehti kertoi keväällä 1920 tamperelaisten poikien toiminnasta muun muassa seuraavaa: 15

17 Varsinaisena aseistuksena on puukivääri, jolla on kyllin vetovoimaa yhdistämään poikasia. Alipäällystöllä on taskuase 'puusta ja k. k. :lla kammista väännettävä räiskyttävä kuularuisku. Kaikilla on vyössä partiolaisten veitsi. Aseistus on Oravakomppanian omaisuutta. - - Pukuasia on ollut koko suuri tekijä. Oravakomppanian lakin kokardeineen saa pienestä maksusta tai ilman. Samoin takin, vyön ja säärinauhat. Paitsi puvun erikoisuutta viehättää lukuisia poikasten koteja sen ilmaiseksi saanti. (Suojeluskuntalaisen lehti 16/1920 s ) Oravakomppanioita perustettiin myös Etelä-Pohjanmaalle, missä suojeluskuntahenki eli voimakkaana sodan jälkeen. Myös aktivismin perinteet maakunnassa olivat vahvat vuotiaista pojista koostuneet oravakomppaniat olivat erityisen suosittuja oppikoulupaikkakunnilla, kuten Lapualla, Seinäjoella ja Vaasassa. Lapuan yhteiskoulun osasto oli suojeluskunnan ahkerin joukkue, joka harjoitteli säännöllisesti kerran viikossa. Osaston kouluttajat olivat yhteiskoulun opettajia, mutta vääpeli ja ryhmänjohtajat valittiin poikien keskuudesta. Koulu oli hyvin myötämielinen suojeluskuntatoimintaa kohtaan, sillä sotilasluentoja ja -harjoituksia saatiin järjestää jopa kouluaikana. Etelä-Hämeessä oravakomppanioita toimi ainakin Hauholla, Janakkalassa, Lammilla, Forssassa ja Urjalassa. Hämeenlinnan suojeluskunnan paikallispäällikkönä lyhyen aikaa toiminut ja sittemmin valtakunnallisestikin suojeluskuntien poikatoimintaan vaikuttanut Niilo Sigell perusti tammikuussa 1920 oravakomppanian Hämeenlinnaan. Siihen oli tarkoitus ottaa 11 vuotta täyttäneitä ylemmän kansakoulun käyneitä poikia, mutta komppanian toiminta näivettyi jo saman vuoden syksyllä, kun päällikkö, kapteeni Erkki Raappana lähti kaupungista eikä komppanialle löydetty uutta vetäjää. Alkuinnostuksen jälkeen oravakomppanioiden toiminta hiipui yleensä muutamassa vuodessa jo 1920-luvun alkupuo- 16

18 lella. Keskeisinä syinä tähän olivat resurssien, poikatoiminnan ohjelman ja sopivien ohjaajien puute. Ajankohdan yleisellä suojeluskuntainnostuksen laantumisella oli vaikutuksensa, sillä myös aikuisten suojeluskuntainnostus laski koko maassa ja jäsenmäärä väheni aina vuoteen 1927 saakka. Poikien liian yksipuolisella sotilaallisella koulutuksella on katsottu lisäksi olleen vaikutusta. Nuoriso olisi kaivannut monipuolisempaa ja leikinomaisempaa harjoitusta. Vaikka ensimmäinen yritys aloittaa suojeluskuntien poikatoiminta epäonnistuikin, sille jo tuolloin asetettu päämäärä pysyi selkeänä koko järjestön olemassaolon ajan. Jo vuonna 1920 Suojeluskuntataisen lehdessä kirjoitettiin: Olisi hyvin toivottava, että lukuisilla paikkakunnilla alettaisiin tällainen nuorison kasvatus, siihen toivottaa tähän saakka saatu kokemus Tampereella. Oravakomppaniayhdistyksen sääntöjen motossa sanovat sen allekirjoittajat: "Sillä ainoastaan nuorison kasvatuksen kautta on löydettävä tie yhä enemmän rikkinäistyvän kansamme jälleen yhtymiseen. (Suojeluskuntalaisen lehti 16/1920 s ) Urheilun avulla uuteen alkuun Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen valtiovalta alkoi uudella tavalla kiinnittää huomiota suomalaiseen nuorisoon. Nuoren, vasta itsenäistyneen kansakunnan nuorisotyön valtavirta kytkeytyi valkoisen Suomen yhteiskuntapoliittisiin pyrkimyksiin. Nuorisotyön keskeiseksi tavoitteeksi tuli kansakunnan elinvoiman säilyttäminen ja kansan eheyttäminen. Yhtenäinen nuoriso kansakunnan yhdistäjänä oli erityisesti porvarillisen 17

19 keskiluokan vaalima ajatus. Nuorisotyötä alettiin tukea myös rahallisesti aiempaa avokätisemmin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen moderni maailmanmeno alkoi toden teolla vaikuttaa myös suomalaisen nuorison elämään. Sivistyneistö oli paheksunut kaduilla maleksivaa työläisnuorisoa jo 1800-luvun puolella, mutta nyt uudenlaisen viihdekulttuurin pelättiin asettavan jo porvarilliset perusarvotkin kyseenalaisiksi. Nuorten itsenäistymiseen liittyvä vapauden tarve ja halu uhmata auktoriteetteja tiedostettiin vahvasti ja 1930-luvuilla. Nuorisoa kasvattavat aikuiset halusivatkin edetä positiivisen vetoamisen kautta. Nuorten "sankariminä" houkuteltiin esiin ja ei-toivottu käytös pyrittiin kanavoimaan hyödylliseen toimintaan. Erityinen huomio kiinnittyi kasvaviin poikiin, koska huonosti kasvatetut pojat nähtiin vaarana kansakunnan kehitykselle. Pojista tuli kasvattaa ahkeria työntekijöitä ja lujia sotilaita. Erityisen kimmokkeen aikakauden poikatyölle antoi kouluneuvos S. S. Salmensaaren teos Poikakysymys. Salmensaaren mukaansa poikakysymys vaikutti kansan tulevaisuuteen enemmän kuin mikään hallitusmuotokysymys. Suurimpana ongelmana hän piti poikien ohjaamista. Aikuisten tuli mahdollisimman huomaamatta ohjata poikia oikeaan suuntaan. Poikien kasvattamisen merkittäväksi puolestapuhujaksi nousi kirjoituksissaan myös kustannusvirkailija Yrjö Karilas. Hänen mielestään pojat oli ohjattava erityisesti kristilliseen ja suomalaiskansalliseen itsekasvatustyöhön. (Nieminen 1995) Oravakomppaniat siis hiipuivat, mutta suunnitelmat ja toiveet järjestelmällisestä poikatoiminnasta elivät suojeluskuntien keskuudessa edelleen. Niiden päämäärätkin olivat selvät: valmistava koulutus varsinaiseen suojeluskuntatyöhön ja kansan yhdistäminen nuorison kautta. Kaiken kaikkiaan suojeluskuntien nuorisotyön tavoitteet palvelivat erinomaisen hyvin myös aikakauden yleistä nuorisokasvatusta. 18

20 Ensimmäisen julkisen aloitteen suunnitelmallisen poikatoiminnan järjestämisestä suojeluskunnissa esitti suojeluskuntain yliesikunnan liikuntakasvatusosaston osastopäällikön apulainen Niilo Sigell (myöh. Hersalo) kirjoitussarjallaan "Suojeluskuntain oravakomppaniat" Suojeluskuntalaisen Lehdessä vuonna 1920 (Suojeluskuntalaisen Lehti 23 ja 27/1920). Tässä kirjoitussarjassa tulivat jo hyvin esille ne suuntaviivat, joiden mukaan suojeluspoikatoiminta sittemmin alkoi kehittyä. Sigellin mielestä yksimielisen kansan kasvattaminen oli aloitettava nuorisosta. jos kasvavat pojat saavat muodostaa piirinsä, jossa vallitsevan järjestyksen, lujan kurin, innostavan toiminnan ja kasvattavan opetuksen seurauksena jokaisella on hyvä olla, ja jossa jokainen tuntee olevansa hyödyllinen tekijä aina sen mukaan kuinka hänen kykynsä oikeuttaa, niin ei ole ollenkaan epäilemistä, etteikö parin kolmen vuosikymmenen kuluttua kansan eri kerrokset suhtautuisi toisella tavalla toisiinsa kuin tällä hetkellä. Oravakomppaniat olivat hänen mukaansa liian sotilaallisia, joten nuorten koulutus oli selvästi erotettava varsinaisista suojeluskunnista. Suuntaviivat nuorison koulutukselle löytyivät partioliikkeestä, suojeluskuntien omasta voimistelu- ja urheilutoiminnasta sekä ensimmäisen maailmansodan aikaisesta saksalaisesta, suojeluskuntia muistuttavasta jugend- Wehristä. Oravakomppanioiden tarkoituksenmukainen toiminta on parhaiten saavutettavissa siten, että se heti alussa pannaan kulkemaan latua, joka on rakennettu partiotoiminnan järjestystä ja kuria kasvattavien sotilasharjoitusten sekä voimistelun, urheilun ja leikkien pohjalle. 19

21 Vastuu nuorison kasvatuksesta sopi Sigellin mukaan suojeluskunnille erityisesti siksi, että suojeluskuntien tarkoituksena oli yleisemminkin kansalaiskunnon kasvattaminen. Aikakauden vauraimpana ja voimakkaimpana järjestönä sillä oli myös parhaat edellytykset työhön. Lisäksi suojeluskuntaliikkeen levinneisyys laajalle ympäri maan, myös kaikkialle maaseudulle, takasi työlle menestyksen. Partioliike oli tuolloin vielä pääasiassa vain kaupunkinuorison saavutettavissa. Konkreettisesti Sigell ehdotti kirjoituksessaan, että oravakomppanioiden toiminnasta ryhtyisi vastaamaan suojeluskuntien yliesikunnan liikuntakasvatusosasto ja tämän alaiset piirineuvojat. Sigellin ajatuksia säesti muutamaa vuotta myöhemmin yliesikunnan urheiluosaston päällikkö K. E. Levälahti, jonka kirjoituksista kehkeytyi vuonna 1923 Suojeluskuntataisen Lehteen vilkas keskustelu. Levälahti epäili kirjoituksessaan poikien muodollisen sotilaskoulutuksen tarvetta. Hän kannatti poikien tekemää käytännön työtä suojeluskuntien hyväksi ja urheilukilpailuihin osallistumista. Myöhemmissä kirjoituksissa pojille sovellettu sotilaallinen alkeiskoulutus sai kuitenkin voimakkaan kannatuksen. Vuoden lopulla lehteen kirjoitti ensimmäis.: tä kertaa suojeluskuntien ja koko Suomen huomattava urheilumies Lauri "Tahko" Pihkala, jonka mukaan suojeluskuntien tulevaisuus turvattiin parhaiten tempaamaila nuoriso mukaan suojeluskuntiin urheilun avulla. Urheilun esiin nostaminen ei sinänsä ollut mitenkään poikkeuksellinen keino vetää myös nuoriso uudelleen mukaan suojeluskuntatoimintaan. Ylipäätään aikakaudella elänyt voimakas usko kansalliseen nousuun ja kukoistukseen urheilun avulla heijastui myös lasten ja nuorten kasvattamiseen. Suojeluskuntien lamassa ollut toiminta nostettiin monilla paikkakunnilla ylös juuri urheilun avulla 1920-luvun puolivälistä alkaen. Ennen kuin poikatoiminnasta alettiin virallisemmin puhua suojeluskuntien päättävien tahojen keskuudessa, poikien oli jo tapana osallistua urheilukilpailuihin omissa sarjoissaan useissa 20

22 suojeluskuntapiireissä. Näin tapahtui muun muassa Pohjolan piirin ja Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnissa. Kaikkiaan lähes poikaa osallistui suojeluskuntien urheilukilpailuihin jo talvikaudella Myös paikallistason suojeluskuntajohtajat alkoivat järjestön lehdissä yhä äänekkäämmin vaatia poikatoiminnan virallisempaa aloittamista. Poikatyöllä nähtiin olevan myös ideologisia elementtejä. Esimerkiksi Kymenlaaksossa toiminut paikallispäällikkö V. Karvala näki kirjoituksessaan nuorisotyön myös taisteluna kommunismia vastaan. Uuden alun poikien toiminta saikin sitten urheilusta, kun kesällä 1925 urheiluneuvojien kokous päätti yksimielisesti aloittaa suojeluskuntien poikaurheilun. Osastopäällikkö Levälahden perustelut myötäilivät 1920-luvun julkisen keskustelun linjoja: Suojeluskuntien on ruvettava pitämään huolta täydennyksestään. Ttiydennys tapahtuu parhaiten poikien kiinnittämisellä suojeluskuntiin. Keinoja tähän löytyy useampiakin. Yksi niistä on antaa poikien urheilla ja voimistella suojeluskuntien liepeillä. Tds sä tarkoituksessa pitäisi suojeluskuntien ruveta hoitamaan poikaurheilua. Toiminnan yhtenäisyyttä ja suojeluskuntien tarkoitusta ajatellen täytyy tämäkin työ tapahtua yhteisen ohjelman mukaan. Ohjelman on oltava suppea ja poikien kehitystä oikeaan ohjaava. Pitkään ei kuitenkaan tyydytty pelkkään poikaurheiluun, vaan yliesikunnan urheiluosastossa ryhdyttiin 1920-luvun loppupuolella toden teolla suunnittelemaan organisoituja poikaosastoja suojeluskuntiin. Niiden pääarkkitehtina voidaan pitää K. E. Levälahtea, joka perusteli keväällä 1928 poikatoiminnan aloittamista piiripäälliköille. Hänen perustelunsa heijastivat selkeästi myös aikakauden nuorisokasvatuksen tavoitteita. Pojat kaipasivat omakohtaista toimintaa, joka oli Levälahden mukaan "parasta lääkettä yhä yltyvää huliganismia ja yleistä villiytymistä vastaan." Lisäksi tarpeellista oli isänmaallisen mielialan synnyttäminen ja ylläpitäminen "pojissa silloin kun he olivat herkimmin vaikutuksille alttiit" ja kolmanneksi poikatyö suojeluskunnissa oli tarpeellista poikien valmistamiseksi 21

23 maanpuolustukseen. Suojeluskuntajohdon käsityksen mukaan yhden vuoden palvelusaika ei riittänyt. Suojeluskuntapoikatoiminnan aloittaminen sinetöitiin virallisesti Tuolloin voimaan tulleen suojeluskunta-asetuksen 11. pykälän mukaan: Suojeluskunnan jäseneksi älköön otettako nuorukaista, joka ei ole täyttänyt seitsemäätoista vuotta. Kuitenkin voi suojeluskunta sopivan liikuntakasvatuksen ja harjoitusten muodossa antaa valmistavaa sotilaallista koulutusta nuorukaisille, jotka eivät ole täyttäneet seitsemäätoista vuotta. Saatakoon heitä käyttää myös lähettitehtäviin ja pienempien askareiden suorittamiseen, mutta älköön heitä aseilla varustettako. Tämän jälkeen poikatyötä lähdeniinkin viemään voimallisesti eteenpäin. Jo kesällä 1928 kurssitettiin ensimmäiset suojeluskuntapiirien poikatyönohjaajat ja paikallisten suojeluskuntien poikatyönohjaajat. Hyvin usein näihin tehtäviin hakeutui kansakoulunopettajia. Opettajathan olivat jo entuudestaan paikallisyhteisössä merkittäviä sivistys- ja kulttuurintyön ohjaajia, "kansankynttilöitä" niin kuin aikakauden sanonta kuului. Tehtävä istui heille sikälikin hyvin, että laaja kansakouluverkosto ja maan koululaitos ylipäätään tukivat vahvasti aikakauden isänmaallisia pyrintöjä. Poikaosastoihin saatiin ottaa vuotiaita poikia heidän vanhempiensa suostumuksella yhteiskunnalliseen asemaan tai puoluekantaan katsomatta. Vuoden 1928 syksyllä yliesikunnan urheiluosasto laati " poikatyön ohjelman", joka jaettiin suojeluskuntapiireihin ja toteutettavaksi ympäri maan. Poikatyön ohjelman isinä voidaan pitää K. E. Levälahden lisäksi Niilo Sigelliä ja Lauri Pihkalaa. Jo seuraavana vuonna Levälahti julkaisi ohjelman tueksi Poika-kirjan, joka keskittyi yksityiskohtaisesti poikatyön käytäntöihin ja oli opas suojeluskuntapojille itselleen. Kirjan tarkoituksena oli: Antaa suojeluskuntain poikaosastojen jäsenille selvyys siitä, mitä heidän on opittava ja miten he itsekseenkin voivat oh-

24 jelman käytännöllistä puolta harjoitella ja sen taitoja omaksensa juurruttaa. Poikatyön ohjelma jakaantui kaikkiaan kahdeksaan osa-alueeseen. Sotilaallista alkeisvalmennusta ohjelmassa edustivat muodollinen koulutus, ampumaharjoitukset ja kenttäpalvelus. Urheilun, voimistelun ja leikkien päämääränä nähtiin fyysisen kunnon kehittäminen sekä kehon ja hermojen hallinta. Ne myös herättivät kiinnostusta suojeluskuntatyötä kohtaan ja edistivät maanpuolustaja-aineksen muokkausta. Laulujen, iltahartauksien ja isänmaan historian opetuksen kautta poikiin kasvatettiin uskonnollis-isänmaallista henkeä ja maanpuolustustahtoa. Ohjelmakohtia ei asetettu tärkeysjärjestykseen, joten paikalliset suojeluskunnat saivat vapaasti soveltaa ohjelmaa. Tosin piiripäälliköille lähetetyssä erillisessä kirjeessä korostettiin: Ohjelmaa on ryhdyttävä toteuttamaan rauhallisesti ja hätiköimättä, sillä se on ajateltu toteutettavaksi kolmessa vuodessa. Poikia ei yleensä saa kuisua kokoon enempää kuin korkeintaan kahdesti viikossa. Näillä kerroilla on parasta pitää lyhyt oppitunti (isänmaahistoria, laulu, maasto-oppi) ja käytännöllinen harjoitus (voimistelu, palloilu, leikki). Erillisiä äksiisiharjoituksia ei saa pojille pitää, vaan muodollinen koulutus on annettava vähitellen voimistelun, urheilun y. m. leikin yhteydessä. Suojeluskuntien sisällä suhtauduttiin hieman nihkeästi poikatyöhön vielä virallisen aloittamisen jälkeenkin, koska sen pelättiin nielevän liikaa rahaa ja voimavaroja. Sen sijaan suojeluskuntaikäiset pojat eri puolilla maata ottivat viestin innolla vastaan, ja useat suojeluskuntapiirit tarttuivat heti toimeen. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla poikatyönjohtajia oli syksyllä 1928 jo 19 suojeluskunnassa, Varsinais-Suomessa poikaosasto perustettiin vuoden kuluessa lähes puoleen piirin suojeluskunnista ja pojat toimivat Pohjolan piirin 15 suojeluskunnassa 23

25 vuoden 1929 loppuun mennessä. Suurimpana ongelma oli perustamisvaiheessa yleensä sopivan johtajan löytäminen, ja siksi alku viivästyi useissa suojeluskunnissa, vaikka innostusta toimintaan olisi ollut. Näin kävi esimerkiksi Forssassa: Forssan suojeluskunnassa poikatyön käynnistämisestä keskusteltiin jo vuonna 1928, mutta alkuun päästiin vasta vuonna Osastoon ilmoittautui 25 poikaa, joille suojeluskunta hankki myös yhtenäisen vaatetuksen. Vähävaraiset saivat puvun ilmaiseksi. Osaston johtajana toimi kahden ensimmäisen vuoden ajan kutomomestari M. Lindell, jonka johdolla pojat kokoontuivat harjoituksiin kaksi kertaa kuukaudessa. Ensimmäisenä toimintavuonna poikien koulutus sisälsi yliesikunnan ohjeiden mukaisesti luentoja Suomen historiasta, maasto-opista, kiväärin käsittelystä sekä käyttäytymisestä ja laulu-, tähtäys-, marssi-, sekä voimisteluharjoituksia. Oppitunnit pidettiin yleensä esikunnan huoneistossa ja voimisteluharjoitukset Kerholassa. Kesällä oli lisäksi kaksipäiväinen leiri Pyhäjärven rannalla, jonka johtajana oli Ossian Wikström. Osallistujien huollosta vastasi jälleen paikalliset Lotat vaivojaan säästelemättä. (Olli-Pekka Lehtonen: Isänmaan vartijat. Forssan suojeluskunnan ja Lotta Svärd paikallisosaston historia) Alkuvaikeuksista huolimatta vuonna 1929 voitiin tilastoida koko maassa jo sotilaspoikaa ja poikatyöstä vastaavien kolmansien sotilasohjaajien kokouksessa voitiin todeta poikatyön lähteneen "hyvin liikkeelle". Tämä oli kuitenkin vasta pientä alkua tuleville vuosille. 24

26 Tyttötyön alkuvaiheita Vaikka poikakysymys nousikin polttavimmaksi aiheeksi luvun suomalaisessa nuorisokeskustelussa, myös tyttöjen ohjaaminen oikealle tielle oli kasvatusammattilaisten huolena. Ympäri maailmaa ensimmäinen maailmansota oli vaikuttanut voimakkaasti naisten käytännön elämään. Nuorten naisten pelättiinkin sodan jälkeen hylkäävän perinteiset äidin ja hoivaajan tehtävänsä ja ottavan miehille aiemmin kuuluneet paikat työelämässä. Muutamia suomalaisia naisia osallistui sairaanhoitajina Venäjän ja Japanin väliseen sotaan vuosina Ensimmäisen maailmansodan ajalta tiedetään ainakin muutamia suomalaisia sairaanhoitajia. Venäläisten puolella palvellut Valentine Taivalant -niminen henkilö (Hoppu 2007) sekä suomalaisia jääkäreitä Saksassa Mitaussa Sotasairaala SS:ssä hoitaneet Ruth Munck ja Saara Rampanen. Vuoden 1918 sodassa naiset toimivat jo laajemmin erilaisissa joukkojen huoltotehtävissä, ja punaisten puolella heitä osallistui myös varsinaisiin sotatoimiin. Huolta tyttöjen kehityksestä herätti myös ajan muoti-ilmiöiden kuten elokuvien, muotilehtien, viihdelukemistojen ja iskemien vyöryminen Suomeen. Pelkona oli, että tytöistä tulisi perinteiset sukupuoliroolit hylkääviä, kevytkenkäisiä "jazz-tyttöjä". Vuosisadan vaihteessa Suomen naisten kutsumukseksi oli muodostunut ns. yhteiskunnallinen äitiys, jonka mukaisesti naiset toteuttivat hoivarooliaan myös astuessaan politiikkaan ja työelämään heille aiemmin kuuluneesta yksityisestä kodin elämänpiiristä. Tästä perinteestä haluttiin pitää kiinni myös tyttöjen kasvatuksessa, ja asiantuntijat vetosivat naisen "luonnolliseen kutsumukseen". Tytöistä haluttiin kasvattaa sotien välisenä aikana oikeanlaisia naisia kotia, ammattia ja yhteiskuntaa kohtaan. Tåmä näkyi niin kouluopetuksessa kuin järjestötoiminnassakin. 25

27 Yhteiskunnallista äitiyttä toteuttivat toiminnassaan ja aatteissaan aikakauden suurimmat ja merkittävimmät naisjärjestöt, Martat, Maatalousnaiset ja Lotta Svärd. Suojeluskuntien maanpuolustustoimintaa tukeva sisarjärjestö oli aloittanut valtakunnallisen toimintansa 1920-luvun alussa. Tyttöosastoja järjestölle ehdotettiin jo perustamisen alkuvaiheessa, mutta Lotta Svärdin perustava kokous vuonna 1921 hylkäsi ehdotetut nuoriso-osastot. Valtakunnallisen Lotta Svärdin ensimmäinen puheenjohtaja Greta Krohn kannatti tyttötoimintaa, mutta hän ei saanut ajatukselleen tukea muilta keskusjohtokunnan jäseniltä. Samaan aikaan suojeluskuntien poikien oravakomppaniat olivat hiipumassa ja Lotta Svärdin oma valtakunnallinen organisaatio oli vasta muodostumassa, joten voimavaroja tyttötyön aloittamiseen ei katsottu tuolloin vielä olevan luvun kuluessa tyttötoiminta kuitenkin nousi silloin tällöin esille, ja sitä käsiteltiin Lotta Svärdin keskusjohtokunnassakin. Esimerkiksi maaliskuussa 1925 Haapamäen yhteiskoulun tyttöoppilaat pyysivät lupaa saada perustaa oman alaosaston Keuruun Lotta Svärd paikallisosastoon. Kielteistä päätöstä keskusjohtokunta perusteli sillä, että kouluosaston suhdetta paikallisosastoon on vaikea järjestää eikä jäsenten alinomainen vaihtuminen ollut hyvä asia. Lotta Svärdin muotoutuminen paikallisista yhdistyksistä toimivaksi valtakunnalliseksi järjestöksi kangerteli aina luvun puoliväliin saakka, joten on hyvin todennäköistä, ettei tyttöjen toiminnan laajempaan organisointiin olisi riittänyt voimia ja varoja vielä tuolloinkaan. Toinen viivytyksen syy oli epäilemättä poikatoiminnan vakiintumattomuus. Todennäköisesti valtakunnallinen tyttötoiminnan aloittaminen ennen poikaosastojen perustamista ei olisi tullut kyseeseen, sillä olivathan suojeluskunnatkin olemassa ennen Lotta Svärdiä. Naisten ja tyttöjen maanpuolustustyön pääasiallisena tarkoituksena oli vielä 1920-luvulla tukea suojeluskuntien toimintaa, joten tytöillä täytyi luonnollisesti ensin olla toimiva veljesorganisaatio. 26

28 Yksi selkeästi julkituotu syy tyttötoiminnan myöhäiselle aloitukselle oli partiotyttötyö. Partiotytöillä ajateltiin olevan niin samankaltaiset arvot ja toimintatavat, etteivät lottajohtajat halunneet kilpailla tyttöpartion kanssa. Partiotytöt eivät yleensä toimineet maaseudulla, jossa pikkulottatoiminta alkoikin usein spontaanisti, paikallisten aikuisten tai tyttöjen aloitteesta. Tytöt kulkivat äitiensä ja vanhempien sisarustensa mukana lottien kokouksissa tai suojeluskuntien manöövereissä jo luvulla. Kajaanin paikallisosasto otti muutamaan otteeseen vuosikymmenen alussa jäseniksi nuoria yhteiskoululaisia, joilla oli vanhempi nsa suostumus sekä suositus joltakulta suojeluskuntalaiselta. Toisinaan varsinainen pikkulottatoiminta saattoi alkaa hyvin spontaanistikin. Etelä-Pohjanmaalla Jurvan Lotta Svärd - paikallisosaston tyttötyön alku on hyvä esimerkki siitä, kuinka paikalliset olosuhteet usein muokkasivat Iotta- ja suojeluskuntatoimintaa omanlaisekseen kun taas keskusjohto alkoi säännellä omaehtoisesti alkanutta toimintaa vasta vuosia myöhemmin. Pikkulottien työ alkoi Jurvassa vuonna 1929 tyttöjen omasta aloitteesta, kun vuotiaat tytöt pyysivät lupaa osallistua aikuisten lottien ompeluiltoihin. Silloinen paikallisosaston puheenjohtaja Iines Seppälä päätti johtokunnan kanssa ensin neuvoteltuaan järjestää tytöille omia kokoontumisiltoja omassa kodissaan. Innokkaiden pikkulottien toiminta jatkui kaikkiaan kolmisen vuotta, ennen kuin virallinen tyttötyö Etelä-Pohjanmaalla alkoi. Jurvan pikkulottaosasto oli tiettävästi koko maan ensimmäisiä tyttöosastoja. Pikkulottatoiminta sai merkittävän puolestapuhujan heti uuden vuosikymmenen alussa, kun Lotta Svärdin uusi johtaja, opettajatar Fanni Luukkonen lähti voimakkaasti ajamaan tyttötoiminnan aloittamista lottajärjestössä. Jyväskylän lottapäivillä kesällä 1930 hän esitti mielipiteensä hyvin selkeäsanaisesti: 27

29 Lotta Svärd -yhdistyksen olisi, ainakin sellaisissa seuduissa, missä eivät muut lasten keskuudessa toimivat järjestöt vastaavalla ohjelmalla ole tyttöjen keskuuteen vaikutustansa ulottaneet, otettava myös tyttötyö ohjelmaansa. Olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että kotien puolustustahtoinen henki - vanhempien perheenjäsenten kuuluessa sk:aan tai lottiin - ei saa jättää ulkopuolelle myöskään varhaisiän tyttöjä. Ennemmin tai myöhemmin se on oleva oleellinen osa meidän järjestökasvatuksessamme. Pikkulottatoiminnan aloittaminen sinetöitiin Lotta Svärd -yhdistyksen vuosikokouksessa maaliskuussa Alustuksessaan "Järjestömme ja varhaisiän nuoret" Fanni Luukkonen ehdotti tyttöosastojen perustamista paikallisosastoihin vapaaehtoisin voimin ja kolmihenkisen valiokunnan perustamista tarkempaa suunnittelua varten. Kuten jo huomautettiin, on sk- ja lottatyö löytänyt Suomen kodeissa - etäisissä maaseutuoloissakin - voimakasta vastakaikua. Kun talon miehinen väki kuuluu sk:aan, pienimmät sk:n poikaosastoon ja naiset: äiti ja vanhimmat tyttäret lottajärjestöön, on luonnollista, että näistä kodeista myös nuoremmat- esim vuotiset tytöt- intomielisinä saapuisivat omaan pieneen lottaosastoonsa. ja kun tiedämme kuinka innostus samanikäisten kesken on tarttuvaa, uskoisin näin monen aatteellemme kylmänkin kodin tytön saavan tuosta innostuksesta osansa ja näin joutuvan isänmaallisen hengen kosketuspiiriin. Kokouksessa valittu valiokunta lähetti ehdotuksensa paikallisosastoille seuraavan vuoden helmikuussa ja siinä kehotettiin "aloittamaan tyttötyö etenkin niillä paikkakunnilla, joilla ei ole partiotoimintaa." Tyttötyön tarkoitukseksi mainittiin yksikertaisesti vain tyttöjen isänmaallinen kasvatus. Heihin haluttiin 28

30 luoda jo pienestä pitäen samanlaista uhrimieltä ja pyyteetöntä palvelushenkeä kuin aikuisiin lottiinkin. Tavoitteena oli, kuten suojeluskunnissakin, turvata nuorisotyön avulla aikuisjärjestön tulevaisuus. Samalla tavoin kuin poikatoiminnan, myös pikkulottaosastojen toivottiin edesauttavan kansakunnan eheytymistä. Pikkulottatyön työmuodoiksi ehdotettiin esimerkiksi ohjelmallisia työiltoja, joissa tehtäisiin käsitöitä ja ensisiteitä. Lisäksi suositeltiin erilaisten juhlien järjestämistä. Pikkulottien ulkoisina tunnuksina olisivat jäsenmerkki ja lottapuku, joka olisi samanlainen kuin aikuistenkin puku. Pikkulottatyön ohjaaksi ehdotettiin opettajia, jotka haasteeseen innokkaimmin sitten tarttuivatkin. Poikatyön tapaan osastoja ei haluttu ohjeistaa kovin tarkasti, vaan ohjaajien toivottiin itse löytävän sopivimmat ja kiinnostavimmat työmuodot. Tässä onnistuttiinkin ilmeisen hyvin, sillä jo vuonna 1932 pikkulottia oli koko maassa 2 048, ja kahden vuoden kuluttua määrä oli ylittänyt jo Vuonna 1933 kuvasi tuntojaan 12-vuotias Kerttu Alasaari Ylivieskan tyttöosastosta Lotta Svärd -lehdessä {20/1933): Me tytöt, jotka pari vuotta sitten yhdyimme tähän lottien tyttö-osastoon, olemme nyt pikkulottia. Meidän rakkautemme on suuri tähän omaan Suomeemme. Me tahdomme uhrautua oman isänmaamme eteen, tehdä työtä sen onneksi. Meidän tulee rukoilla jumalaa, Häntä, joka on meille tämän rakkaan isänmaan antanut. Mutta meidän tulee myöskin Häntä suuresti kiittää tästä armosta ja rakkaudesta meitä kohtaan. Trillä meidän Suomellamme on lempi-nimi, Suomi-äiti. Trimä nimi on hyvin kaunis. Se kuvaa meidän maamme sellaiseksi kansalle rakkaaksi äidiksi. Trimä meidän Suomi-äitimme tahtoo antaa meille neuvoja ja tahtoo meistä kasvattaa uljaita isänmaamme puolustajia. Me olemme hänen lapsiaan, me kaikki, koko kansa. 29

31

32 Toiminnan pojat matkalla maanpuolustajiksi Ko lme on mulle pyhää: jumala, koti ja isänmaa. Niiden tunnusten alla minä palvelen maatani. Uhraan työni niiden onnellisuuden hyväksi. Olen maani poika ennen kaikkea. - Suojeluskuntapoikalupaus oikien vapaaehtoinen maanpuolustustyö alkoi kiinnostaa Pentistä enemmän uudelle vuosikymmenelle tultaessa. Suojeluskuntapojista kasvoi maan suurimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin lukeutuva nuorisojärjestö 1930-luvun loppuun mennessä. Tuolloin jäsenmäärä oli noussut hieman yli kolmenkymmenen tuhannen. Prosentuaalisesti kasvu oli jopa nopeampaa kuin aikuisten suojeluskuntien kehitys. Poikaosastoja perustettiin paikallisiin suojeluskuntiin ripeään tahtiin, sillä vuonna 1938 poikaosastoja oli 582 mikä tarkoitti että jo 86 prosenttia maan suojeluskunnista oli saanut oman poikaosaston. Erityisen voimakkaasti suojeluskuntapoikien jäsenmäärä lähti nousemaan heti talvisodan jälkeen. 31

33 Nuorisotoiminnan avulla aikuisjärjestöt pyrkivät turvaamaan sekä suojeluskunta- ja lotta-aatteen että vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan jatkuvuuden. Tytöistä ja pojista pyrittiin kasvattamaan määrätietoisesti uusia, aatteen sisäistäneitä jäseniä aikuisjärjestöihin. Tavoite onnistui erittäin hyvin, sillä noin 70 prosenttia suojeluskuntapojista liittyi 17 vuotta täytettyään aikuisjärjestöön (Vasara 1997). Tyttöjen kohdalla kehitys oli vastaavanlainen, sillä jo 1930-luvun loppupuolella valtaosa Lotta Svärdin uusista jäsenistä tuli tyttöosastoista (Lukkarinen 1981). Poikatoiminnan erityisenä päämääränä oli kasvattaa pojista kunnon kansalaisia, fyysisesti vahvoja sekä henkisesti vastuuntuntoisia ja kunnollisia nuoria miehiä. Suojeluskuntapoikien kasvatusperiaatteet eivät juuri eronneet aikakauden keskiluokkaisten nuorisojärjestöjen vastaavista periaatteista. Myös työväenliikkeen nuorisojärjestöjen ihanteet olivat luvulla samankaltaisia, joskin niistä puuttui isänmaallisuuden korostaminen. Sotien välisenä aikana enemmistö suomalaisista asui maalla ja sai toimeentulonsa maataloudesta, joten maaseudun poikien innostaminen mukaan toimintaan oli suojeluskunnille erityisen tärkeää. Suojeluskuntapoikien johtajat pitivät maaseudun nuorten luontaista elinvoimaa ja reippautta hyvänä vastapainona kaupunkilaisnuorison "velttoudelle". Suojeluskuntien komentaja Lauri Malmberg vaati poikasosastoja perustettavaksi jokaiseen suojeluskuntaan. Hän korosti kasvavien poikien psykologisesti oikeaa käsittelyä ja isänmaan historian tuntemuksen merkitystä puolustustahdon rakentamisessa. Suojeluskuntapojat kilpailivat suosiosta erityisesti partion kanssa. Partiopoikajärjestö oli aloittanut toimintansa Suomessa jo 1910-luvulla, ja partio ta pidettiin hyvänä esimerkkinä suojeluskuntapojille. Se oli antanut virikkeitä monille eurooppalaisille nuorisojärjestöille, myös sotilaallisesti suuntautuneille. Partiota harrastettiin kuitenkin vuosisadan alkupuolella Suo- 32

34 messa aktiivisesti lähinnä vain suuremmissa kaupungeissa, kun taas suojeluskuntapoikatoiminta sai jalansijaa aluksi erityisesti maaseudulla. Vaikka suojeluskuntapoikatoiminta otettiin isänmaallisen nuorison keskuudessa innolla vastaan ja poikatyön organisaattorit olivat osoittaneet sen tarpeellisuuden järjestön tulevaisuudelle, suojeluskuntien sisällä toimintaan suhtauduttiin edelleen hieman epäilevästi. Niinpä poikatyö jäi järjestössä vielä 1930-luvun alussa toisarvoiseen asemaan. Suojeluskuntien urheiluosasto ja piirien urheiluohjaajat hoitivat poikatyötä yleensä muiden toimiensa ohessa. Uusi työmuoto sai vain niukasti varoja, ja poikatoiminnan johtajapula jatkui läpi vuosikymmenen. Selkeä asennemuutos tapahtui vuoden 1934 jälkeen. Tuolloin vahvistetussa puolustuslaitoksen aluejärjestelmän mukaisessa liikekannallepanosuunnitelmassa suojeluskuntajärjestön ja lottien merkitys maanpuolustusvalmiudelle kasvoi. Samoin yhteistoiminta puolustuslaitoksen kanssa lisääntyi (Puranen 2001). Vuosikymmenen loppupuolella maailmanpoliittisen tilanteen kiristyminen lisäsi edelleen yleisön kiinnostusta maanpuolustusta kohtaan. Myös koulujen myönteinen maanpuolustusasenne ja julkisen sanan kasvanut mielenkiinto suojeluskuntatoimintaan vaikuttivat siihen että poikatyö tehostui. Urheiluosaston määrärahoja alettiin kohdentaa selkeämmin poikatyön johtajien koulutukseen, ja siihen käytetyt varat lähes kolminkertaistuivat kymmenessä vuodessa. Tämä osoittaa, ettei suojeluskuntain yliesikunta pitänyt poikaosastoja ainoastaan rauhanajan maanpuolustuksen harrastuskerhoina, joiden tukemisesta olisi luovuttu sodan uhan lähestyessä (Puranen 2001). Päinvastoin lisäpanostus poikatyöhön nähtiin hyvin tarpeelliseksi kohti ankaria aikoja kuljettaessa. Poikatyön arvonnousu suojeluskuntien sisällä näkyy selvästi yliesikunnan vuoden 1938 vuosikertomuksessa: 33

35 Suojeluskuntain poikatyö on järjestön toiminnassa voimakkaasti etualalle tunkeva kysymys. Ensinnäkin on todettavissa, että ne mahdollisuudet, joita järjestön työvoimat ja sen käytettävissä olevat varat tarjoavat, ovat kokonaan riittämättömät. Toiseksi on suojeluskuntarivien jälkikasvusta huolehtiminen tullut yhä tärkeämmäksi sen jälkeen kun vanhempi polvi ikänsä perusteella joutuu vetäytymään syrjään. Kolmanneksi ovat sk-poikatyön mittasuhteet ja päämäärät laajentuneet niin, että siinä on kysymyksessä varhaisnuorison tarkoituksenmukainen valmentaminen maanpuolustajan vastaisiin tehtäviin. -- Suojeluskuntain poikatoiminta osoittaa jatkuvaa kehitystä suotuisaan suuntaan siitä huolimatta, että sitä on kyetty vain nimeksi tukemaan yliesikunnan myöntämillä valtion varoilla ja sitä koskevat järjestelyt ovat vielä laadinnan alaisina. Poikatoiminnan kauas tulevaisuuteen tähtäävä tarkoitus velvoittaa suojeluskuntajärjestöä kiinnittämään siihen yhä suurempaa huomiota. Keväällä 1938 suojeluskuntain päällikkö Lauri Malmberg asettikin komitean ja organisoimaan uudelleen poikatoimintaa. Komiteaa johti N. V. Hersalo. Työnsä tuloksena se määritteli poikatyön tavoitteeksi seuraavaa: Suojeluskuntain poikatoiminnan tarkoituksena on vahvistaa valtakunnan puolustusvoimaa kasvattamalla poikia asevelvolliselle Suomen miehelle kuuluvaan kaikinpuoliseen kuntoon ja yleensä kelpo kansalaisiksi. Tatä varten heitä kootaan kiinteästi järjestettyihin joukko-osastoihin, joissa sopivilla harjoituksilla ja muulla ikäkauden mukaisella kasvatuksella kehitetään heissä kansalaiskuntoa ynnä yleisiä sotilasominaisuuksia sekä juurrutetaan heihin merkitykseltään pysyviä maanpuolustajan perustapoja ja -taitoja, jotta heillä tästä johtuen aikanaan olisi sekä tahtoa että kykyä paremmin hy- 34

36 väksikäyttämään varsinaista sotilaskoulutusta tuleviin tehtäviinsä maanpuolustajina. Suojeluskuntapoikain ennakkovalmennuksessa maanpuolustukseen ei ole tavoiteltava sotilaskoulutuksellista kypsyyttä eikä valmiutta, vaan sen kasvatuksellisena tarkoituksena on valmentaa poikia sellaiseen peruskuntoon, että heistä myöhemmin varsinaisesta sotilaskoulutuksesta huolehtivien elinten toimesta voitaisiin kouluttaa mahdollisimman kykeneviä maanpuolustajia. Komitean työn seurauksena suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosasto sai osastopäällikön apulaisen vakanssin vuoden 1939 alusta yksinomaan suojelukuntapoikatoimintaa varten. Myös suojeluskuntapiireihin nimettiin aluejohtajia poikatoimintaa varten. He toimivat suojeluskuntapoikaosastojen aluepäällikköinä suoraan piiripäällikön alaisina ja vastasivat piirin määrätyn osan poikatoiminnasta. Tämä oli selvä merkki itsenäistyvästä nuorisotyöstä vapaaehtoisessa maanpuolustustoiminnassa. Poikatoiminnan uudet kuviot tyrehtyivät kuitenkin talvisodan syttymiseen syksyllä Uuteen alkuun kehittämistyössä päästiin välirauhan aikana. Suojeluskuntapoikien arkea ja juhlaa Monissa suojeluskuntaosastoissa poikatoiminta lähti käyntiin hyvin pian suojeluskunta-asetuksen antamisen jälkeen keväällä Näin kävi esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalla Ilmajoella, jossa tosin toiminnan taustalla oli jo vuonna 1925 perustettu oravakomppania. Suojeluskuntapoikien toiminnan alkaessa heistä tuli "Ilkan Pojat". Paikallisella tasolla tarmokas ja innostava johtaja oli yleensä se ratkaiseva tekijä, joka sai poikatoiminnan toden teolla käyntiin. Ilmajoella hän oli puutyökoulun 35

37 johtaja, sk-kersantti Antti Tapola. Näin hän kuvasi Ilkan poikien toimintaa tammikuussa 1932: Ilkan poikien koulutus ja toiminta on tapahtunut pääasiallisesti kyläosastoittain ja ryhmittäin, sekä osaksi yhteisillä harjoituksilla. Muodollisessa koulutuksessa on harjoitettu ryhmän puitteissa, sekä osaksi laajemmassakin mitassa suljettua järjestystä. Varsinkin on Ahonkylän osasto tässä suhteessa toiminut esimerkillisesti. Keskikunnalla tämä puoli saatiin parempaan käyntiin syysp uolella, jolloin alikersantti Martti Reinikka lupautui mainittuja harjoituksia pitämään. Suojeluskunnan tarkastuksissa ja sen yhteydessä olleilla kaksipäiväisillä harjoituspäivillä marraskuussa oli kokopoikaosasto mukana. Omat harjoitus- ja leiripäivät pidettiin maaliskuun 7-8. päivinä Keskusampumaradalla. Tdä llä harjoitettiin havumajojen rakentamista, laitettiin erilaisia leirinuotioita, harjoitettiin muodollista koulutusta, hiihtoa, mäenlaskua, ampumista ym. Pidettiin hiihto- ja ampumakilpailut. Oli pari luentoa, hartaustilaisuus ym. leirielämään kuuluvaa toimintaa. Yöpyminen yönuotioineen, vartiovuoroineen, näytti olleen varsin mielenkiintoista. Urheilu on tapahtunut talvisin hiihdon, kesäisin kahdesti viikossa olleiden urheilu-ja merkkivaatimus-ja pesäpalloharjoitusten muodossa. Pesäpalloa varsinkin on pelattu ahkerasti ja urheilumerkkivaatimuksia on suorittanut II poikaa, II poikaa. Voimistelua on johtanut Paavo Lahti. Osa osastomme pojista esiintyi piirin leiripäivillä Törnävällä. Paitsi pienempiä urheilukilpailuja, toimeenpantiin suuret massa-kilpailut elokuun 18. päivänä, niihin osallistui 83 kilpailijaa. Retkeily on se monipuolisin, mielenkiintoisin ja poikaiällä kiitollisin toimintamuoto: sitä onkin harrastettu ahkerasti. Retkeily on etupäässä tapahtunut ryhmittäin ja kyläosas- 36

38 toittain, suksilla, jalan, polkupyörällä ja onpa autokin saatu käyttöön. Retkeilyllä on ollut maasto-, hiihto- ja marssiharjoituksia, sekä yksinkertaisempia leirielämän tehtäviä. Pienemmän ryhmän kanssa on käyty aina Hämeen järviseudulla saakka, missä muutama päivä vietettiin intiaanielämää pienen saaren kalasaunalta soudellen, kalastellen, uiden ja kylpien, nauttien kesän ihanuudesta ja Hämeen järvien kauneudesta. Matka - yhteensä 210 km - puoliksi kuorma-autolla, puoliksi polkupyörällä. Ampumatoiminta on ollut varsin pientä, eikä siihen erikoisemmin ole panostettukaan, ainoastaan vanhempien poikien ampumakoulutus on katsottu tarpeelliseksi. Ampumakoulutusta on ollut viisi kertaa, ampumakilpailuja on pidetty kahdet sekä ryhmäin keskeinen kilpailu. Osastolla on kolme pienoiskivääriä sekä pojilla itsellään muutamia. joskin paukuttelu on ollut pientä niin ampumatulosten näyttämiseen on osallistuetu sangen vahvasti. Kaikissa suuremmissa keskusampumaradan kilpailuissa ovat pojat olleet toimitsijoina. Kaikkiaan tilaisuuksia on ollut: keskim. osallistujia Sotilaskoul. 37 kertaa 106 tuntia 15 Harjoituspäiv. 2 kertaa 30 tuntia 60 Amp. toiminta 14 kertaa 51 tuntia 18 Urh. ja retk. 65 kertaa 250 tuntia 20 Taloudellinen asema on osastolla ollut tyydy ttävä. Suurimpana tukena on suojeluskunnan avustus SMK 5000, -. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Ilmajoen osastolta olemme saaneet 500 markan avustuksen urheilua varten. Käpyjen keruutoiminnalla on annettu pientä ansiota muutamille varattomille henkilöille ja on osastollemmekin jäänyt vielä ylijäämää. Pukuja teetettiin 50 kappaletta ja jaettiin niitä osaksi ilmaiseksi ja osaksi puolella hintaa. 37