Heikki Kaaranen. Herätys!

Transkriptio

1 Heikki Kaaranen Herätys!

2 Herätys! Heikki Kaaranen Kannen kuva: Aarno Järvinen Ulkoasu: R. Penttinen Kustantaja: Mediapinta, 2011 ISBN

3 1 Alte Kameraden Veijo Kalervo Vähämaa. Maasta sinä olet tullut. Maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Kappeli on lähes täynnä mustiin pukeutunutta väkeä. Istun toiseksi takimmaisella penkillä ja mielessäni risteilee miljoona ajatusta. Seremoniaa pitävä pastori tiputtelee varovasti pienellä kauhallaan hiekkaa arkun pääpuoleen. Siitä on yhdeksän vuotta. Yhdeksän kokonaista vuotta, kun Veijo kurvasi vanhalla Opelillaan viimeistä kertaa RadioCom:n pihalta kohti valoisia eläkepäiviä. Kuule, asioilla on taipumus järjestyä, Veijo sanoi ja hymyili. Niin se on. Asioilla on taipumus järjestyä. Aina. Pastorin ennen siunausta pitämä muistopuhe oli lähinnä hampaatonta ja ylevähenkistä muistelua, mutta faktat hän oli sentään tarkistanut. Evakkoreissun ja Pohjanmaan vaiheet Jumalan viransijainen käsitteli tunteikkaasti. Sen sijaan Veijon myöhempi elämä jäi vähemmälle. Olisin voinut kertoa siitä aika paljon, mutta muisteloni eivät olisi olleet tilaisuuteen sopivia. Samoin etupenkissä istuvalla Elmolla olisi varmaan ollut muutama mehevä juttu takataskussa. Veijo Vähämaa, suuri mies pienessä arkussa. Alisa Oyj:llä 5

4 on ollut paljosta kiittäminen Veijoa. Kiitoksia ei tietääkseni koskaan kuulunut. Pastori laittaa pienen lapionsa sille tarkoitettuun telineeseen ja nyökkää niukasti ehkä viidentoista ikäiselle etupenkissä istuvalle tytölle. Tytön äiti nostaa seinustalta nuottitelineen alttarille arkun viereen. Tyttö, jolla on vyötärölle asti ulottuvat vaaleat hiukset, kävelee hitaasti alttarille ja asettaa poikkihuilun huulilleen. Kolmen sekunnin latautunut hiljaisuus katkeaa, kun urkuri alkaa soittaa teemaa laulusta Niin kaunis on maa. Tyttö sulkee silmänsä ja huilun ääni yhtyy urkutaustaan. Tunnen palan kurkussani. Tämä laulu yhdistyy mielessäni aina lopullisiin jäähyväisiin. Jo kauan sitten huomasin pääni toimivan visuaalisesti. Mielessäni välähtelee usein satunnaisen oloisia kuvia ja jälkeenpäin olen tajunnut, että niiden avulla alitajunta yrittää saada arkijärkeni tajuamaan jotakin. Tytön soittaessa huilua mielessäni kulkee loputon nauha kuvia monelta vuodelta. Ensimmäinen muistikuva on Nokian edustussaunasta, jossa yksi silloisen HPY:n työntekijä oli ottanut isännöimässäni tilaisuudessa vähän liikaa. Veijo ja pari muuta kaveria hoitavat häirikön niskaperseotteella uima-altaaseen rauhoittumaan. Toisessa tuokiossa katselen keskussalissa välähtelevää tietokoneen näyttöruutua, jonka ylle Veijo on kumartunut. Hän pistää kiroillen puhelinkeskusta pystyyn. Pari muuta saman tiimin työntekijää tutkii hälytyslokia. Puheita en muista, mutta ilmeistä päätellen kaikki on jokseenkin hyvin. Tiukkailmeinen johtajisto kuuntelee Veijon puhetta ovaalin muotoisen pöydän ympärillä, jolla on niin runsas palaveritarjoilu, etten ikinä ole moista nähnyt: tuoreita hedelmiä, voileipiä ja täytettyjä croissanteja. Fläppitaululla on piirretty- 6

5 nä epäselviä soikioita ja tukuittain kolmikirjaimisia lyhenteitä. Veijo paasaa ja suurin johtajista näyttää epäilevältä. Sun pitää valita, Veijo sanoo minulle ja tumppaa tupakkansa yli äyräiden pursuavaan tuhkakuppiin kylmässä autotallissa. Niin se on. Jos et sinä valitse, sen tekee joku muu. Kosteat bileet Espoon perämetsiin rakennetussa mökissä ovat Veijon läksiäiset. Ilma on sakeana työasioista ja minua ei kiinnosta. Elämäni on sekaisin ja minä välitilassa. On yksi mieli ja kaksi naista, joista toinen on liikaa. Veijo antaa minulle konjakkipullon: isomahainen Meukow tuntuu raskaalta, mutta sisältö tekee olon kevyeksi. Valkoinen, vähän ruostunut Opel Kadett häipyy RadioCom Oy:n pihalta. Jarruvalot välähtävät mutkassa. Jotkut pääsevät eläkkeelle, jotkut eivät. Kanttori on sovittanut kauniin laulun tällä kertaa viisaasti. Viimeiseksi kappelissa jää soimaan huilun hento ääni. Siitä tulee mieleen yksinäinen lintu, joka laulaa ikäväänsä pimenevässä alkusyksyn illassa. Aivan kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin tuo yksi lintu. Vanhana muusikkona tiedän, että sävellajeissa on eroa. Ei ole aivan yhdentekevää, miltä korkeudelta laulu soitetaan ja lauletaan. Mitä enemmän ylennys- ja alennusmerkkejä sävellajissa on, sen teennäisemmältä se länsimaalaisen korvissa kuulostaa. Kanttori ja nuori tyttö soittivat laulun D-mollissa. Rekisteröin sen puolihuolimattomasti Veijon ja minun elämien yhtymäkohtien lipuessa sisäisten silmieni editse. C-molli on kamalan tunkkainen, sopii ehkä haitarimusiikkiin. G-mollista tulee aina mieleen tuuhea koivikko ja auringonlasku. Akustiset soittimet, niin kuin vaikka huilu, soivat paljon paremmin D-mollissa. Yhtäkkiä muistan Unton. Vihreät teryleenihousut, asiallinen kauluspaita ja merkitsevä mulkaisu: Se menee sitten D-mollista. 7

6 Ruuvaan karaokelaitteet kohdalleen ja Unto eläytyy Satumaan saloihin. Minua alkaa naurattaa muistellessani lyhyeksi jääneen karaokeisännän urani tähtihetkiä. Pyyhin alkavan virneen äkkiä naamaltani pois. D-molli on sävellajina sellainen, joka ilmentää pohjatonta surua. Kappelin kellot kalkattavat vaimeasti Veijon miespuolisten sukulaisten ja Elmon asettaessa kantonauhat arkun alle. Kappelin ovet avautuvat ja me nousemme seisomaan. Veijo aloittaa viimeisen matkansa arvokkaasti. Isopyöräinen kärry odottaa kappelin ovien edessä. Miesten asettaessa arkkua paikoilleen kappeli tyhjenee etupenkeistä alkaen. Järjestymme saattueeksi kärryn ja pastorin perään. Kantajat työntävät rattaita hitaasti hiekkakäytävää pitkin kohden hautausmaan koilliskulmaa ja Veijon viimeistä leposijaa. On elokuu ja hautova helle. Tämä hautausmaan osa on vanhempaa aluetta, koska hautojen seassa kasvaa pitkiä mäntyjä. Kantajat siirtävät arkun kärryiltä avatun kuopan kohdalle ja alkavat varovasti laskea arkkua maan poveen. Kun arkku on paikoillaan, he nostavat vihreän, muovisen suojakuoren haudan päälle, viettävät muutaman sekunnin hiljaisen hetken ja perääntyvät. Saattoväki on järjestäytynyt puoliympyrään haudan äärelle. Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu... Pastori aloittaa Psalmin lukemisen. Kuuntelemme hänen sanojaan hiljaisina. Lopetettuaan pastori väistää sivummalle ja nyökkää Veijon leskelle. Kukkatervehdykset muodostavat keon vihreän suojakuoren päälle. Vähän etäisempien sukulaisten jälkeen Elmo ottaa seppeleen ja menee haudan viereen. Veijo Kalervo Vähämaan muistoa kunnioittaen. Alisa Oyj. 8

7 Elmo laskee seppeleen suojakuoren oikealle sivustalle, ottaa askeleen taaksepäin ja odottaa hetken. Kun viimeiset tervehdykset on jätetty, Veijon leski ilmoittaa, että muistotilaisuus pidetään paikallisen pankin kerhotiloissa. Kävelen porukan viimeisenä rappuset alas kellariin, johon muistotilaisuuden tarjoilu on katettu. Pitopalvelun naisilla on päällään mustat, polvipituiset hameet ja kirkkaan valkoiset röyhelöpaidat. Vasemmalla seinustalla on pienellä pöydällä kullatuissa kehyksissä Veijon A5-kokoinen mustavalkoinen valokuva. Sen molemmilla puolilla palavat valkoiset kynttilät. Etsin istumapaikan vähän syrjemmältä. Tunnen itseni ulkopuoliseksi, mutta ravistan moisen ajatuksen tarmokkaasti pois päästäni. Minä olin sentään monta vuotta Veijon kaveri. Veijon ansiota on muun muassa se, että olen tässä istumassa ja edelleen hengissä. Moni asia voisi olla paljon huonommin, jos vanha kettu ei olisi takonut järkeä päähäni omalla ovelalla tavallaan. Kaupungeissa hautajaisissa tarjotaan yleensä vain kahvit. Maalla hautajaiset ovat kuin paremmatkin ruokapidot. Olemme suhteellisen pienessä kaupungissa, joten pöydässä on vähän enemmän tavaraa kuin normaalisti, muttei kuitenkaan niin paljon kuin syvällä maaseudulla. Sukulaisten jono kiertää tarjoilupöytää sujuvasti läheisyysjärjestyksessä. Kun lopulta pääsen antimien kimppuun, huomaan olevani nälissäni. Lastaan lautaselle kylmiä lihapullia, majoneesikastiketta, salaattia ja ihmettelen lähes tyhjää karjalanpiirakkavatia. Hipsin takaisin sivummalle syömään annostani. Pöytäni on keittiöön menevän heilurioven lähellä enkä voi olla kuulematta, kun pitopalvelun omistaja juttelee alaisensa kanssa. Mistä me oltais voitu tietää että nämä syö niin paljon? 9

8 Älä nyt siitä huoli. Pannaan loput karjalanpiirakat puoliksi. Sitten niitä riittää lähes kaikille. Työelämässä joutuu keksimään luovia ratkaisuja. Ainoastaan loppuliturgia tästä toimenpiteestä koituu vuositasolla huomattavia säästöjä jäi puuttumaan. Tai eihän tuo uutta ole. Samalla tavalla sitä saa menetellä kotonakin. Lopuksi mahaa huijataan tunkemalla sinne satsi makaronia. Silloin se ainakin kuvittelee olevansa täysi. Elmo on käynyt santsaamassa ja tulee lautasensa kanssa samaan pöytään istumaan. Siitä on muutama vuosi, kun viimeksi tapasimme. Puhelimessa olemme tarinoineet silloin tällöin. Elmo löysi terassikierrokseltaan lopulta uuden naisen ja omakotitalokin on pystytetty. Lapsiluku on myös kasvanut. Miehen ohimoille on ilmestynyt vähän harmaata. Otit sä mukaan kaikki mistä oli puhe? Juu, otin, sanon ja tungen viimeisen lihapullan suuhuni. Vaatetta. Ruokaa. Viinaa. Kalavehkeet. Nukkumistarpeet. Kun Elmo soitti ja ilmoitti Veijon hautajaisista, sovittiin samalla illanvietosta erämaajärven rannalla. Eiköhän olis aika lähteä? Toki, Elmo vastaa. Hän katselee arvioivasti puolitettuja piirakoita, joita pitopalvelunainen kanniskelee tarjoilupöytään. Alkaa vahvasti näyttää siltä, tosiaankin. Käännän avaimesta ja moottori sammuu. Kojetaulun merkkivalojen välähtäessä myös radio vaimenee. Kaupalliselta kanavalta siirappina korviin valunut Eros Ramazzottin tekele jättää korviin soimaan mekaanisen jälkijytkeen. Elmo pysäköi autonsa parin metrin päähän ja paiskaa oven kiinni. On harvinaista löytää tällainen paikka Etelä-Suomessa. Edes navigaattori ei tunne tälle metsän keskellä sijaitsevalle pienehkölle ja tummavetiselle järvelle johtavaa tietä. 10

9 Tää on siisti paikka, Elmo sanoo. Tätä ei ole kovin moni löytänyt. Graffitit puuttuu. Hyväkuntoisen laavun edessä on betonisen kaivonrenkaan sisään rakennettu tulisija. Viemme Elmon kanssa tavarat laavuun. Elmo ottaa vasemman seinustan, minä oikean. Sytytän tupakan. Ei minun tupakkaa mieli tee, mutten tiedä mitä muutakaan tekisin. Elmo tonkii reppuaan. Katos mikä tämä on, hän sanoo ja näyttää vajaata Meukow-pulloa. Konjakkiahan se, vastaan. Muttei mitä tahansa konjakkia. Tällä pullolla on historia. Kun Veijo oli sairaalassa ja peli oli selvä, mä vein sille tämän. Sekin piti tehdä salaa. Osastonhoitaja oli sellanen pirttihirmu. Peli oli selvä? Syöpä. Levinnyt joka paikkaan. Olihan sillä sokeritautia ja pallolaajennuksia tehty pariin otteeseen, mutta syöpä sen lopulta vei. Pari vuotta Alisa Oyj:n aikojen jälkeen muistin jutelleeni Elmon kanssa ja silloin hän kehui Veijon lopettaneen tupakanpolton. Seitsemän vuotta myöhemmin mies kuolee syöpään. Puhaltelen savut pois sisuksistani ja tumppaan puoliksi poltetun tupakan. Yhtäkkiä se ei maistukaan kovin hyvältä. No voi perkele. Joka tapauksessa silloin kun mä viimeisen kerran näin Veijon elossa, me otettiin tästä pullosta. Ja arvaas mitä? No? Veijo ei enää kauheesti jaksanut jutella, mutta se vannotti, että meidän, sun ja mun, on juotava loput tästä pullosta. Ja se me tehdään nyt. Elmo ottaa pitkän suullisen, muikistelee ja kulauttaa ranskalaisen rypäleviinan sisuksiinsa. Otan pullon ja teen saman 11

10 tempun. Juoma polttaa kuin tuli, mutta päästyään vatsaan asti se lämmittää. Veijolle, sanon ja pyyhin vedet silmistäni. Veijolle, vastaa Elmo ja imuroi toisen kunnon kulauksen. Jatkamme samaa tahtia ja vajaa historiallinen Meukow on tunnissa tyhjennetty. Nykyään suhteeni Jalluun on asiallisen viileä: tapaamme silloin tällöin ja pidämme juttuhetken. Nyt on sellainen hetki. Kaivan repusta pullon Jallua ja niristän korkin auki. Huonolla brandylla leikattu väkiviina solahtaa tottuneesti kurkustani alas. Ensimmäisen huikan jälkeen ojennan pullon Elmolle. Jatketaas tällä, sanon pulloa Elmolle tyrkyttäessäni. Elmo nappaa pullon ja huikka on ihan yhtä iso kuin omani. Veijon peijaisia vietetään vain kerran. Elmo kaivaa tikut esiin ja sytyttää kynsitulet. Ilta alkaa pimetä niin kuin se elokuussa tekee. Ennen elokuun yöt olivat kylmiä, mutta kai se on kasvihuoneilmiön ansiota, että nykyään elokuiset illat ovat hautovan lämpimiä. Mikähän siinäkin on, että kaikki on nykyään enemmän tai vähemmän perseestä? kysyy Elmo tulta tuijotellen. Tuttu tunne, vastaan. En vaan olisi sinusta kuvitellut. Sä olet ollut sellainen yltiöpositiivinen eteenpäin puskija koko ajan. Ainakin mä muistan sut sellaisena. Ei sitä enää jaksa, Elmo sanoo ja ottaa huikan. Kaikki on muuttunut. Ihan kaikki. Samaan aikaan kuin poistuin Alisa Oyj:n muonavahvuudesta yhdeksän vuotta sitten, sai Elmo uuden paikan. Uudessa organisaatiossa miehen rooli oli erikoinen: kaikkeen sai ottaa kantaa mutta kenenkään ei ollut pakko kuunnella. Vastuuta oli tyrkyllä, mutta valtuuksista ei tietoakaan. Nyt taitaa olla Sofian sohvan paikka. Sohva puuttuu, mutta kuuntelijaa tarvitaan. 12

11 Niin kuin mikä kaikki? Työ vai? Työ. Jos sitä nyt työksi voi sanoa. Sä et Marko tiedä kuinka helvetin monta selvitystä mä olen laatinut ja kuinka helvetin monta kertaa mä olen sanonut samat asiat ja kuinka helvetin monta kertaa mä olen sanonut ne samoille ihmisille. Silti mikään ei muutu. Ei kuulosta kovin motivoivalta, sanon varovasti. Mitä sä olet ajatellut tehdä? Oon katellu kaikenlaista, mutta vielä ei oo löytynyt sopivaa, Elmo vastaa. Lainaa on talosta jäljellä ja nuorimmainen täytti muutama viikko sitten neljä vuotta. Olen hiljaa. Lapset ovat hyvä ankkuri. Niitä kun on muutama, liikkeet hidastuvat kummasti. Sitä voi rauhassa haaveilla palmurannoista, valkoisesta hiekasta ja lokoisasta elämästä. Todellisuudessa saa katsella naapurin rivi- tai paritalon seinää, pakkasen ja citykanien raiskaamia omenapuita ja yksityisen aurausfirman traktorikuskin kiireessä pihatielle sysimiä helvetillisiä kinoksia. Kunhan meen töihin, otan tän puheeksi pomon kanssa. Ei tää voi jatkua näin, Elmo aprikoi. Ei tästä hyödy kukaan. Kaikkein vähiten minä. Jallusta on Elmon avautumisen aikana kadonnut puolet ja päässäni humisee. Tuttu tunne. Lämpö nousee varpaista asti ja olo muuttuu kevyeksi. Entäs sinä? kysyy Elmo. Miten sun hommat? No jaa, onhan ne... En oikein tiedä mitä sanoa. Jotenkin työ on etäistä, vähän kuin muovikuplan sisällä kävelyä. Todellisuus lymyää kuplan ulkopuolella. Itse sekoilen papereilla ja selvityksillä vuoratussa harhamaailmassa. Just just. Mä olen miettinyt muutamat viime vuodet tuota muutosta. Ennen sitä oikeastaan tiesi mitä teki ja miksi teki. 13

12 Eikö sit enää, vai? Ei. Sulla on duuni, mutta sä et tiedä mistä sä olet siihen tullut. Sä et oikeastaan tiedä mitä sä teet. Etkä sä tiedä mihin sä duunista meet. Sä vaan olet. Onkohan tätä liikkeellä enemmänkin? Toisinaan olen yllättänyt itseni samojen mietteiden parista, mutta toistaiseksi olen onnistunut palaamaan kiltisti takaisin Excelin ja Powerpointin pariin. Se oli jotenkin niin erilaista silloin. Ai niin kuin... Veijon aikana? kysyn varovasti. Jep, Elmo vastaa ja ottaa pitkän siemauksen Jallusta. Silloin tiedettiin mitä tehtiin ja oli oikeat ihmiset tekemässä asioita. Tiedettiin mitä piti saada aikaiseksi. Nykyään tää on tällaista vitun vatvomista. On lupaa ja anomusta ja lomaketta. Kaikkea pitää tehdä eikä kukaan tiedä että minne ne perkeleen laput edes menee. Lukeeko niitä kukaan? Ja tekeekö kukaan oikeasti yhtään mitään? Kaivonrenkaan sisältä kuuluu nälkäinen ritinä Elmon heittäessä muutaman klapin tuleen. Kaivamme eväät esiin ja alamme murkinoida. Hyvä että tuli otettua muutama pullo mukaan. Tästä tulee pitkä yö. 14