Tuure Liski. Lakkarinpalle - elämää Valkjärven Mannilassa

Transkriptio

1 Tuure Liski Lakkarinpalle - elämää Valkjärven Mannilassa Pohja

2 Oi ranta elämää ihanampi, oi meri! minä onnekas pian kotitienoilla astelen taas! Oi päivän kirkkautta! näillä main minä ennen aina veden nymfit uida polskutin pakosalle! Ja tuossa on lähteen silmä, tähän viskoo laine levät, pettämättömän sijan saa sanaton tunne täältä Olen elänyt elämän, eikä kohtalo kovetenkaan voi sitä koskaan riistää minkä aika on ehtinyt antaa. Titus Petronius Arbiter (O litus vita mihi dulcius, etc.) 2

3 Joulukuu 1939 Karjalan kannas, tuo Suomen portti etelään, kohti suurta Venäjää, on kovien kohtaloitten maa. Ei se ole kovin leveä, kapein kohta Laatokasta Suomenlahteen vain 70 kilometriä. Mutta historiaa sillä on. Vanha raja Suomen ja Venäjän välillä polveilee siellä. Mannerheimin linja: Taipaleenjoki, Kirvesmäki, Vuosalmi, Siiranmäki. Tämän kirjoittajan ikäpolvi tulee aina muistamaan nuo nimet ja tuon linjan. Suuri ja mahtava Neuvostoliitto ja neljän miljoonan asukkaan Suomi ottivat siellä mittaa toisistaan. Karjalan kannas on suomalaista maata. Siellä asui yksi maamme heimoista, suurin heimo, karjalaiset. Ne, jotka puhuvat nyt, että karjalaiset jättäessään kotiseutunsa pakosta Moskovan rauhan johdosta, siirtyivät suomalaisten keskuuteen, kuvittelevat, että Karjalan kannaksen asujaimisto oli ortodokseja uskonnoltaan ja venäläisiä kansallisuudeltaan. Eivät Kannaksen asukkaat olleet ortodokseja eivätkä venäläisiä pientä Kyyrölän venäläissiirtolaa lukuun ottamatta. Luterilaisia me karjalaiset olemme ja samanlaisia kuin asukkaat nykyisen tynkä-karjalan, kuten Lappeenrannan, Imatran ja Joensuun ihmiset. Karjalan kannaksen erääseen osaan keskittyvät tämän kirjan muistelmat. Liski-suvun juuret ovat Mannerheimin linjan kahden puolen: Vuoksen- Taipaleenjoen eteläpuolella sijaitsi Valkjärven Mannisniemi viimeinen kotimme Mannila. Ja pohjoispuolella Vuoksen virtaa Päiväkivi, Noisniemi, Uusikylä, jossa rälssitalonpoika Liski on asunut jo 1500-luvulta alkaen. Rajan läheisyys oli päivittäin tuntuva tosiasia. Pietarista, nykyisestä Leningradista, oli 40 kilometriä Rajajoelle. Rajalla on rajan kirot. Rajalla asuva voi joutua kokemaan ja näkemään tällaistakin - kuten me joulukuun ensi päivänä 1939, jolloin ns. Suomen talvisota oli juuri syttynyt: Kotisi pihalle tulivat sotilaat, joista monet olivat oman pitäjän miehiä. He valelivat rakennukset bensiinillä ja tuikkasivat tuleen. Ns. suojajoukot, jotka taistellen vetäytyivät rajan pinnasta pääpuolustuslinjalle, Vuoksi-Taipaleenjoki -linjalle, polttivat peräytyessään rakennukset, jottei vihollinen olisi saanut niistä suojaa talven pakkasissa. Palavien kotien loimotus pimeää yön taivasta vasten oli näky, jota ei hevin unohda. Tosin Mannilan asukkaat olivat silloin jo poissa. Vanhempani ja alaikäiset sisarukseni oli siirretty evakoiksi Ypäjälle Länsi-Suomeen. Mutta minä ja kaksi veljeäni, Kaino ja Hannes, olimme Kannaksen suojajoukoissa, ns. Er P:ssa (erilliset pataljoonat) Me kuuluimme niihin, joitten tuli taistellen viivyttää vihollisen tuloa Mannerheim linjalle. Joulukuu 1939 ei unohdu kotiseutuni ihmisten mielistä. Marraskuun 30. päivän myrsky tuli yllättäen. Lokakuussa evakuoidut perheet olivat palanneet takaisin koteihinsa, kun neuvottelut Moskovassa pitkittyivät pitkittymistään. Kun sitten viholliskoneet olivat päällä, kun kodeista lähdettiin, syntyi järkyttäviä tilanteita: Taipaleenjoen lossi ja Kiviniemen kosken yli johtava silta ruuhkaannuttivat pakenevat siviilit. Lapset, karja, hevoset, siat pyörivät Taipaleen lossin tuntumassa. "Miss on miun vunukkain (lapsenlapsi)?", huuteli äiti Raudusta. Kuorma-autot ajoivat siviili- 3

4 väestöä Vuoksen eteläpuolelta pommitettuun Käkisalmeen. En ole koskaan toimittanut kirkollisia sakramentteja niin ankeissa paikoissa ja oloissa kuin joulukuun alussa Käkisalmessa. Pyhän kasteen sakramenttia jouduin suorittamaan peltisissä pesuvadeissa kapalot jäässä oleville lapsille Käkisalmen palokunnantalon rikkipommitetulla näyttämöllä. Ja ehtoollista kansakoulun voimistelusalin lattialla makaaville. Rajan pinnassa sijaitsevat pitäjät kuten Metsäpirtti, Rautu, Valkjärvi, Kivennapa ja Terijoki kokivat tuon marraskuun 30. päivän aamun karmeana aamuherätyksenä, kun tykistökeskitys saattoi tulla aivan kotipihaan. Raudun kirkkoherra Paavo Salo tuli SK-puku pääl1ään vastaani ja sanoi: "Tässä on maallinen omaisuuteni. Pappilani paloi tykistökeskityksessä. Ei rihmaakaan saatu pelastetuksi." Ja varkaus kukoisti tässä kaaoksessa. Eräs naisopettaja Sakkolasta kertoi myöhemmin: "Kodissamme majaili suomalaisia upseereita. Pyysin heitä pitämään silmällä kotiamme, kun lähdin viemään osaa tavaroita Pyhäjärvelle. Jouduin useiksi tunneiksi ruuhkaan ja kun palasin kotiini, olivat pöytähopeani ym. upseerien evakuoimat." Tähän ruljanssiin joutuivat mukaan myös puolisoni Kaarina Liski ja puolivuotias poikamme Otso. He lähtivät Vuoksen pohjoispuolelta, Kaukolan Kaarlahden asemalta. Viholliskoneet saattelivat heidän junaansa, mutta pommitusten osumatarkkuus oli venäläistä luokkaa. Laulu Vuokselle Sinä ylväästi virtaava Wuoksi - lapsuuteni valtaväylä avaraan maailmaan - olet messun arvoinen. Luovutetun Karjalan luoman kulttuurin korkeimmat saavutukset olivat Vuoksen ansiota. Vuoksenlaakson teollisuuslaitokset (Enson, Imatran, Tainiokosken, Kaukaan) olivat koko Suomen modernimmat. Ei ihme, jos Neuvostoliitto rauhanehdoissaan halusi näistä parhaimmat itselleen. Mannisniemi, Noisniemi, Päiväkivi, Wirkkilä, Oravaniemi, Kiviniemi ovat kyliä Vuoksen virran kahden puolen sen alajuoksun varrella ennen kuin tuo Karjalan vesistöjen valtaväylä purkaa vetensä kahta uomaa pitkin Laatokkaan. Nuo kylät ovat Valkjärven pitäjää. Niissä ovat Liski-suvun juuret. Mannilan talo oli Mannisniemessä, Vuoksen etelä-rannalla, mutta Liski suvun juuret ovat Päiväkiven, Wirkkilän ja Noisniemen kylissä Vuoksen pohjoisrannalla. Lukiessa vanhaa Novgorodin "Vatjan Viidenneksen Verokirjaa" vuodelta 1500 (Katso: Ronimus, Vatjan Viidenneksen Verokirja) huomaa, miten ns. Pähkinäsaaren rauhan raja (1323) halkoo noita kyliä (siinä nimi Woksen = Vuoksi). Ruotsin ja Novgorodin välinen raja Valkjärven pitäjän itäpuolella kulki linjaa Saaejoki-Päiväkivi-Hirvisaari-Uudinkivi. Valkjärvi eli valkeajärvi (Bjäloje Osero venäjäksi) oli v 1500 piirikunnan (volostin) nimi ja oli rajaseutua Ruotsin puolella. Taipaleen joen synty. Ennen kuin Vuoksi jakautuu kahteen uomaan Käkisalmen ja Taipaleen, se Noisniemen kohdalla (Oravaniemestä Noisniemeen) laajenee järvimäiseksi seläksi. Kotini Mannisniemen rannasta Vuoksen pohjoisella ran- 4

5 nalla sijaitsevaan Noisniemeen oli runsaat 2 kilometriä ja Oravaniemen länsipuolella (Marjaniemestä Uudenkylän rantaan melkein 4 km) oli vielä laajempi Vuoksen ulappa. Vuoksen eteläisen uoman, Kiviniemen, Suvannon, Taipaleen joen väylän muodostuminen on merkillinen näyte siitä miten ihminen voi muunnella maisemia luonnossa. Taipaleen joen - joen joka varsinkin Suomen talvisodassa jäi historiaan maamme "Maginot-linjana" - synty on tästä mitä parhain esimerkki. Topelius on Maamme-kirjassaan tallentanut tämän merkillisenä luonnonmullistuksena. Vuoksen virralla oli aina vuoteen 1818 vain yksi lasku-uoma Laatokkaan, nimittäin Käkisalmen kautta. Kuitenkin sen vedet etelässä, Suvannon suuren järven kohdalla ulottuivat lähes Laatokan rantaan. Kevättulvien aikana 1818 Suvannon järven erotti Laatokasta vain 10 metrin levyinen Taipaleen harju. Taipaleen miehet päättivät tuolloin johdattaa osan Suvannon vettä kaivamansa pienen ojan kautta Laatokkaan - etteivät tulvavedet seisoisi pelloilla. Yrjönpäivän aattona 1818 (22.4 vai 21.5) he saivat ojan valmiiksi ja menivät koteihinsa. Mutta veden imu Laatokkaan, jonka pinta oli 12 metriä alempana, oli niin valtava, että se mursi Taipaleen harjun läpi leveän uoman. Venäläinen rukoushuone (säässynä) ja entisen Suvannon kauppalan (Volotsek Svanskoij, vanhin nimi Taipaleen kaupunki, joka 1500-luvulla kuului Valamon luostarille) paikka hävisivät Taipaleen väylän puhjettua. Laatokalla seilaili virran kuljettamia mökkejä, joitten katolla kukot kiekuivat. Pian oli Suvannon suuri järvi muuttunut joeksi - Taipaleen joeksi, josta tuli maallemme pelastava puolustuslinja. Kun sitten vielä (vuonna 1857) Valkjärven ja Sakkolan rajalla sijaitseva Kiviniemen koski oli perattu Vuoksen laskun yhteydessä, muutti koski suuntaansa ja alkoi kuohuta kohti Suvantoa ja Taipaletta. Noisniemestä pohjoiseen kääntyvä Vuoksen ns. Käkisalmen väylä jäi nyt hyvin mitättömäksi. Vuoksen lasku aiheutti myös kaukovaikutuksia. Äyräpään järven, josta tulen vielä paljon kirjoittamaan Kaukilan tilamme yhteydessä, vedenpinta laski niin nopeasti, että mm. Kaukilan lahti muuttui Äyräpään lietteeksi, Salmenkaita-joki, joka laskee Äyräpään järvestä Vuokseen Moiniemen kohdalla kuivui kapeaksi ojaksi. Kukilassa, Mälkölässä ja Heinjoen kylissä saatiin lisää viljelysmaita ja hyviä kortetta kasvavia lietteitä (joissa lapsena usein olin heinätöissä), mutta kaunis Äyräpään järvi pilattiin. Ei enää ollut laitureita ja veneitä mummoni Kaukilassa. Taipaleen joesta, Suvannosta, Kiviniemen koskesta ja Äyräpään järvestä olen kertonut siksi, että ne kaikki sivuavat lapsuuteni kotipaikkoja ja tapahtumia. Mm. mummoni isä Juho Poutiainen ja mummoni veli Tuomas Poutiainen eli Tuomas-eno (molemmat valtiopäivämiehiä) olivat innokkaita Vuoksen laskun hanketta ajavia miehiä. Pähkinäpensas-, vaahtera-, tuomi- ja pihlajavyö reunusti Vuoksen rantaviivaa. Samoin mitä lajirikkain kukkaloisto (kullerot, kielot, eriväriset vuokot, mm ahojen kylmäkukka). Niitten takana rantaa kohti laskevat peltosarat - eivät pintaalaltaan suuret eivätkä saviset - jotka lähtivät karjapihojen ja asuintalojen ääreltä Lakkarinpalle. Vuokseen katsoi myös kultaisten muistojen leikki- ja työpaikka, Lakkarinpalle, Mannisniemen Mannilassa. Sen rinteitä polveilivat tutut 5

6 polut kotirantaan, pähkinähakaan ja rannan vaahteristoon. Kissankäpälät ja mansikat kesällä, suksi- ja kelkkamäet talvella. Ei niitä vuodet eikä vuosikymmenet saa muistoissa himmenemään. Ja siellä Vuoksen pohjoisrannalla Noisniemi ja Päiväkivi aivan kuin kutsuen sanoivat: täällä ne Liski-suvun juuret ovat. Karjalan Kannas oli hiekkaa ja hiesua. Peruskallio ei tullut missään näkyviin. Niityt ja pellot Vuoksen rantapäärmeinä olivat silti viljavia. Ei halla niitä koetellut. vaikka eihän maanviljely eikä kalastus ollut kenenkään valkjärveläisen ainoa ammatti. Rekien ja kärrien valmistus ja Pietarin ajot. Ne antoivat lisäväriä elämään. Vuoksi oli myös kulkuväylä. Ennen Viipuri-Valkjärven rautatien (1928) valmistumista kilpailivat laivayhtiöt Vuoksella. Kivi-niemestä Antreaan (jossa oli Karjalan radan asema) oli vilkas laivayhteys. Häränniemi ja Ierikan niemi (Liskin rannassa) olivat lähimmät laivalaiturit, joilta mm. koulupoika Tuure Liski purjehti Äyräpään Pölläkkälään, jossa oli keskikoulu. Liskin kauppa Mannilassa sai tavaraa Viipurista Antrean kautta laivateitse Ierikanniemen laituriin. Joskus tyynenä kesäiltana Vuoksi oli suorastaan kuin panoraama. Ahlström ja Hackman yhtiöitten pontut oli ankkuroitu lähelle rantaa. Ihana haitarin soitto ja ponttua kiertävän hevosen jalkojen kopse kantautui peilikirkkaalta järveltä. Mie näät älysin, sanoi Muonin Matin Anni, kun hän ensimmäisenä keväällä huomasi bugserin (hinaajan) lähestyvän Oravanniemestä. Vuoksi määräsi myös kylätien suunnan. Mannisniemeltä itään, kohti Laatokkaa se seuraili Vuoksen rantaviivaa: Mannisniemi, Piikkilä, Uosukkala, Vaalimoi, Kiviniemi jne. Länteen päin taas: Laavola, Kekkosenmäki, Oravanniemi, Pasuri, Marjaniemi jne. Tässä huomattavimmat kylää kotipaikkani lähettyvillä. Yrjö Jylhä: Taipaleenjoki, Tuonelanjoki niin äiti lauloi ja lapset pirtissä hoki, kun suvi saapui ja suvi hiipui, mutt isä vain yhä viipyi. Jevgeni Bolmatovski : Olen nähnyt mä jokia paljon ja kakkia muista en. Mutt yksi on - Taipaleenjoki, vain purosen levyinen Oli Vaikeamp yli sen mennä kuin ylittää elämä 6

7 Nostalgia on kalvava tauti Aika on lääkäri, se parantaa haavat. Pian on kulunut neljä vuosikymmentä siitä kun maamme ns. jatkosodan viimeiset laukaukset ammuttiin. Ja Karjalasta lähdettiin omenapuitten kukkiessa kesällä Tuntuu monasti siltä kuin noitten raskaitten vuosien tapahtumat olisivat kuin paha uni, jonka olemme pyyhkineet pois silmistämme. Unohdus toimii ihmisen mielessä jääväämättömästi. Me emme löydä sieltä enää sitä Karjalaa, Viipuria, Valkjärveä, Äyräpäätä, jonka sinne neljäkymmentä vuotta sitten jätimme. Minkä vuoksi sitten kirjoi tämän Lakkarinpalle -muistelman. Nostalgia on kalvava tauti. Varsinkin kesän tullessa valtaa mielen ikävä kotiin, lapsuuteni Karjalaan, Valkjärven Mannisniemelle ja Äyräpään Kaukilaan. Toista syytä valaisee ehkä seuraava kertomus. Seurakuntani diakonissan - Pohjan suomalaisen seurakunnan puoliso on juutalainen lääkäri Valery Below, joka äskettäin on päässyt pois Neuvostoliitosta ( v l981). Hän kertoi toimineensa viime vuodet sairaalalääkärinä Karjalan Kannaksella Raudussa. Kun näytin hänelle karttaa entisen Valkjärven ja sen ympäristön alueesta, hän tunsi hyvin Valkjärven ja sen kylät, mutta entisillä Valkjärven kylillä ja paikoilla olivat vieraat (venäläiset) nimet. Pian ovat Karjalan ja siis myös synnyinseutuni paikkojen nimet painuneet unhoituksen yöhön - varsinkin uuden sukupolven kohdalla. Että lapseni ja heidän jälkeläisensä muistaisivat edes jotain sukunsa vuosisataisista seuduista ja historiasta olen tallentanut nämä rivit. Onhan esimerkiksi entinen Pietarin kaupunki (Leningrad) rakennettu täysin suomalaiselle maaperälle (Jänissaari, Hirvisaari ym.). Mutta kuka suomalainen tietää tätä esim. Kronstadia katsellessaan. Tämä nostalgia on syntynyt meren äärellä. Lakkarinpalle on nykyisen rantahuvilani nimi. Se sijaitsee Pohjan pitäjän lahden perukassa Pohjan Dalkarbyssä eteläisellä Uudellamaalla. Täällä olen nämä muistelmat muistiin merkinnyt. Tultuani vuonna 1962 kirkkoherraksi Pohjan suomenkieliseen seurakuntaan sain virka-asunnokseni Dalkarbyn pappilan, joka sijaitsee lähellä meren rantaa. Pohjan pitäjän lahti (Pojoviken) on Suomenlahden poukama, joka Hangosta ulottuu Pohjankurun satamaan. Dalkarbyn säterikartanoon, josta aikoinaan myös pappilan tilukset (Lill-Dalkarby) oli lohkaistu, kuului myös meren rantaan rajoittuva Spakanäsin vanha ratsutila. Spakanäsin tilan maat oli myyty 1950 ja 1960 lukujen vaihteessa rantatonteiksi helsinkiläisille, yhteensä noin 40 tonttia. Asuimme silloin vielä Vantaan Tikkurilassa (vuosi 1962), kun ostin rantatontin Spakanäsista. Lohkomistoimituksessa annoin sille nimen Lakkarinpalle kotitilani Valkjärven Mannilan kauniin Lakkarinpalteen muistoksi - tuon muistoissa rakkaan lapsuuteni leikkipaikan, jonka suuri ja mahtava Neuvostoliitto meiltä ryöväsi. Tänne Lakkarinpalteen hirsimökkiin olen tullut melkein joka päivä - matkaa Dalkarbyn pappilasta 2 km ja eläkeläiskodistani Bollstadista 7 km - kokemaan 7

8 verkot ja katiskan. Sitten istahtanut huvilan kuistille, josta vehreä palle laskee meren rantaan, unelmoinut lapsuusajoista Valkjärvellä ja Äyräpäässä. Päätin kirjoittaa pieniä katkelmia joka päivä muistiin kotini elämästä Karjalassa rajoittuen niihin maisemiin, jotka ovat sivunneet minun elämään. Tietysti tätä lupaustani en ole pitänyt. Joskus on mennyt viikkoja etten ole mitään kirjoittanut. Mitään kronologista muistelemista en ole harrastanut. Nämä muistelut ovat kuin raamatun kirjojen synty - pieniä fragmentteja eri ajoista ja tapahtumista lyijykynällä muistiin. Ja sitten hyvä aikomus kirjoittaa ne koneella kirjaksi. Päätin tallentaa lapsilleni ja lastenlapsille varsinkin niitten paikkojen muistot, joihin Liski-suvun minun lähiomaisteni juuret juontavat. Valkjärven Mannisniemessä sijaitsevan Mannilan jossa olen syntynyt (sen saunassa 8.l2.1912), ja josta perheemme joutui lähtemään kahdesti, ensin ns. talvisodan ja sitten ns. jatkosodan riistettyä meiltä Karjalan. Mutta myös Äyräpään Kaukilan kylä, josta mummoni (isäni äiti) oli perinyt maatilan (Hätösmäen ja Kujaristin) ja jossa lapsena ja nuorena paljon uurastimme, on saanut osakseen melkein yhtä paljon huomiota. Liskin suvun jäseniä oli naimis- ja sukulaissidoksissa moniin Valkjärven, Muolaan (Äyräpään), Sakkolan ja Raudun sukuihin, kuten Äikäs (äitini suku), Virkki, Kopra, Hyyrynen, Karvanen, Poutiainen, Kaukinen, Uosukainen ym. Varsinkin Äikäs, Kopra ja Virkki -suvut olivat saman tai naapurikylien talollisia. Siksi kuvaukseni elämästä Valkjärven Mannilassa joutuu sivuamaan monien naapurikylien, kuten Vuoksen pohjoisrannan, Päiväkivi, Noisniemi, Virkkilä ja Uusikylä, elämää. Vuoksen etelärannan kylistä Mannisniemen naapuruudessa vilahtelevat nimet Piikkilä, Uosukkala, Turulila, Vaalimoi, Nouseela, Laavola, Kekkosenmäki, Oravaniemi, Pasuri. Vaikka mielelläni kertoilenkin noista Valkjärven seuduista, joissa sukuni Liski-suvun juuret ovat, niin ulottuu kuvaukseni myös Kannaksen eräisiin naapurikuntiin. Äyräpään pitäjä (vuoteen 1926 kuului Muolaan pitäjään), varsinkin sen kylät Kaukila, Rahkola ja Pölläkkälä liittyy monin tavoin elämääni Karjalassa. Äyräpään järven ja sen lietteiden rannalla sijaitsevat Kaukila ja Rahkola olivat Poutiaisen suvun asuinpaikkoja. Mummoni vanhemmat ja veljet elivät siellä. Vanja-eno, Masa-täti, Andreij-eno, Tuomas-eno, Eenok-eno jne. Moisanderit olivat siellä kuten Jaakon Matti (Matti Moisander), Väinö, Harry ja Levi Moisander. Kaukiset (Mäkelät), tuo laaja ja rönsyilevä suku sivusi monin tavoin elämäämme. Reposet, Hätöset, Mälköset. Heitä asui myös Pölläkkälässä, jossa kävin koulua. Spakanäsin Lakkarinpalle on monessa mielessä Mannilan kaimansa kaltainen. Valkovuokot, sinivuokot, kielot, harakankellot ja angervot ovat yhteisiä. Tervalepät ja tammet, joita on täällä Spakanäsin Lakkarinpalteella, puuttuivat tosin Mannisniemestä. Mutta sen sijaan pähkinäpensaat, vaahterat ja näsiät olivat sen kaunistuksena. Ja sen rinteeltä aukeni ihana näköala Vuokselle, jossa valkokylkiset laivat välittivät liikennettä. Ei ollut Mannisniemeltä pitkä matka Venäjän rajalle, Vuottaalle, Lipolaan, Raudun Raasuliin, Terijoelle, Kuokkalaan ja Ollilaan. Kuokkalan, Terijoen ja Inon merenrantahiekalla voi katsella Venäjän puolelle Kronstadin ja Yhinmäen linnakkeita, entisen Inkerin rannikkoa. Pietari (nykyinen Leningrad) liittyy 8

9 myös monella tavoin Liski-suvun vaiheisiin. Sinne ajettiin rekiä ja kärryjä ja sieltä tuotiin jauhokuleja ja sokeria. Itse Nevskin prospektia pitkin ajelivat isoisäni ja hänen isänsä kilpaa toisten Kannaksen miesten kanssa. Myös elämästä ns. lahjoitusmaa-aikana tahtoisin merkitä jotain muistiin. Venäjän feodaalinen maaorjuus oli vähällä vallata myös ns. Vanhan Suomen (Viipurin läänin), kun alue joutui Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjän yhteyteen. Lahjoitusmaahovit ja niiden alustalaiset muodostavat synkän luvun Kannaksen historiaa Sukuni juurien tutkimuslähteitä Liski-suvun tutkimuksesta: Valkjärven pitäjän kirkonkirjat, jotka alkavat 1700-luvun alusta (rippi- ym. merkinnät vuodesta 1732), mainitsevat jo ensimmäisessä rippikirjassa frälsebonde (rälssitalonpoika) Canutus Liske -nimisen kantaisän ja hänen puolisonsa Christinan Päiväkivessä Ripilläkäyntimerkinnät alkavat hänestä 1732, joten hänen syntymävuotensa täytyy olla ainakin 1690-luvulla. Kirkonkirjoja vanhempia asiakirjoja, joissa Liski -niminen talonpoika mainitaan, ovat Valtionarkistossa olevat vanhat veroluettelot. Niinpä esim. VA 5006:32 Röktalen aff Ägräpää Härad Anno 1545 (Savuluettelo Äyräpään Kihlakunnasta vuonna 1545) mainitsee talonpoika Hans Liski -nimisen Valkjärven Nybyssä (Uusikylä),jonka verojen joukossa mainitaan humala ja hamppu. VA 5862:6 Årlighe Renttan eller Jordbok aff Måla, Kivinebb och Nykirkhe, Anno 1605 (Vuotuinen veroeli maakirja Muolaan, Kiven-navan ja Uudenkirkon pitäjistä v 1605) mainitsee samalla paikalla Liskin talon Nybyssä. Kirkkoherra J. M. Salenius on julkaissut kaksi pitäjänhistoriaa 1860 ja uvuilla:Valkjärven ja Muolaan eli Pyhän Ristin seurakuntien. Kun Valkjärvi kuului Muolaaseen vielä 1600-luvulla sen kappeliseurakuntana, niin sisältää tuo Pyhän Ristin pitäjän historia tietoja myös Valkjärven kylistä. Esim. sivulla 50 oleva luettelo oudoimmista sukunimistä vuonna 1598 sisältää mm. nimet Liski, Osuckain (Uosukainen), Vunuchain (vunukka = lapsenlapsi), Jauhopää, Pesuri ym. J.M. Salenius, Historiallinen kertomus Muolaan eli Pyhäristin pitäjästä, painettu Helsingissä Nimet Woxis (Vuoksi), Peivekivi, Wosalmis, Mannisenniemi, Pykila (Piikkilä), Lauela (Laavola), Osuckala (Uosukkala) mainitsee tuo teos jo 1500-luvulta. Tuo Päiväkiven (Nybyn eli Uusikylän) Liskin tila näyttää olleen ainoa Valkjärvellä. Siitä ne ovat sitten lähteneet eri kyliin, myös Mannisniemen Mannilaan. Tämän kirjoittajan (Tuure Liskin) kaksi opettajaa professorit Heikki Klemetti ja Viljo Nissilä, mainitsivat minulle 1930-luvulla, että Liski nimeä esiintyy myös Eestissä ja että suku olisi lähtöisin Eestistä. Nissilä mainitsee väitöskirjassaan "Vuoksen seudun paikannimistö", että Liski nimi esiintyy Eisen-Kettunen, Eestin paikannimistöä -tutkimuksessa. Näin on asianlaita. Mainitussa Eisen-Kettusen luettelossa (osa 111, Hgin Yliopiston paikannimi-arkisto) on Vorumaan maakunnan Räpinän pitäjässä Tammisten kylässä nimet: Liski, Kortsi, Kriguli, Raudseppa, Parma, Körtsi ym. 9

10 Allekirjoittanut tiedusteli Viron arkkipiispa Toomingin välityksellä asiaa Räpinästä vuonna 1972 ja sai Räpinän kirkkoherralta (Johan Silo) seuraavan vastauksen: "Nykypäivinä tätä nimeä Liski ei Räpinän pitäjässä esiinny. Paikkakuntalaiset muistavat, että aikoinaan eräs talo Tammistun kylässä on kantanut nimeä Liski. Mahdollisesti on tämä nimi(sukunimi) aikoja sitten esiintynyt, mutta sotien aikana ovat vanhemmat kirkonkirjat joutuneet hukkaan." Nimi Noisniemi on vironkieltä tulee nuges (näätä) sanasta. Kun tuollaiset lyhyet sukunimet kuten Liski, Pekki, Virkki, Suikki esiintyvät Päiväkivi-Noisniemi- Oravaniemi -alueella, niin tulee ajatelleeksi, olisiko Virosta ollut muuttoliikettä näille seuduille (vertaa sanaa vehnäjauho Valkjärven murteessa). Ensimmäinen raja Ruotsin ja Venäjän välillä (Pähkinäsaaren raja vuodelta 1323) halkaisi Karjalan Kannaksen pituussuunnassa. Raja kulki Rajajoki-Saaejoki- Päiväkivi jne. Kun rajan Venäjän puoleinen, Laatokkaan rajoittuvien alueitten väestö siirtyi Ruotsin ekspansion aikana (1500 ja l600- luvuilla) pois, aina Tverin kuvernementtiin saakka, työntyi tyhjentyneille alueille väkeä muualta Suomesta ja ehkä myös Baltiasta. Nimet sellaiset kuin Grön, Gagge (Kakki), Moisander, Maidell, Taberman ovat varmaan ruotsalaisia sotilassukuja. "Novgorodin vatjalaisviidenneksen verokirja vuodelta 1500", josta tri J. V. Ronimus julkaisi v 1906 väitöskirjansa, sisältää Suomen Karjalaa koskevia paikan- ja henkilönimiä. Mutta ne koskevat melkein yksinomaan Pähkinäsaaren rajan Novgorodin omistamia alueita. Esim. Sakkola eli Sakkulan pogosta oli yksi "votskan pätiinän" pitäjiä (ortodoksi) rajan Venäjän puolella. Vuonna 1590 mainitaan "Michailovskyi Sakulskoi" -pitäjässä "Johanneksen syntymisen luostari" Suvannon joen suussa. Vielä voin mainita teoksen: Luettelo lnkerinmaan suomalaisten seurakuntien sukunimistä (A. K. Louhelainen). Siinä esiintyy Liski-muotoisia nimiä Toksovassa ja Venjoella, Liske-muoto Lempaalassa ja Venjoella Päiväkivestä Mannisniemeen Liski-suvun kotitalo oli Vuoksen pohjoisrannalla Päiväkivessä. Niin kuin edellä olen maininnut Hans Liski hallitsi rälssitaloaan jo 1500-luvulla ja Canutus Liski 1600 ja 1700 lukujen vaihteessa kirkonkirjan mukaan. Isoisäni Matti Juhonpoika Liski, synt ja kuoli , muutti sieltä poikamiehenä isänsä perheen mukana Vuoksen eteläpuolelle Mannisniemen Mannilaan. Muutto tapahtui aikana, jolloin ns. lahjoitusmaat (venäjän aatelisille lahjoitetut) alkoivat siirtyä kruunun avustuksella talonpoikien omistukseen. Tila oli kuulunut Tervalammin hovin alaisuuteen, ja tämä vuorostaan - kuten useimmat kylät vuoksen eteläpuolella Valkjärvellä ja Muolaassa - ns. Schuvaloffin lahjoitusmaatiloihin, joitten keskuksena oli Kuusaan hovi Muolaassa. Lahjoitusmaaoloista esiintyy tässä kirjassa erillinen artikkeli. Mannila oli silloin vielä (vuonna 1869) lampuotitila, josta edellinen asukas, Pikkanen nimeltään, oli muuttanut Kyyrölään. Isoisälleni Matti Liskille kuuluu 10

11 kunnia ja ansio siitä, että hän lunasti Mannilan itsenäiseksi. Kaupalla ja käsityöllä (manufaktuuri) hän loi varakkuutensa. Ja naimalla Muolaasta rikkaan Poutiaisen (valtiopäivämiehen) tyttären Annan hän sai Kaukilan kylästä Muolaasta (myöhemmin Äyräpää-nimiseksi kunnaksi muutettu osa Muolaata) suuren maatilan, joka täydensi hänen varallisuuttaan. Isoisäni - tai niin kuin me valkjärveläiset sanomme äijäni sukulaiset olivat melkein kaikki siellä Päiväkivessä, Virkkilässä ja Noisniemessä. Sinne hänen henkensä tähyili. Virkkilässä oli ns. Lienalaisten talo yksi hänen sukulaistalojaan. Tilan nuori miniä Helena Virkki -Lehtolan mallitilan myöhemmin omistaja - oli valistunut martta-aatteen ajaja. Hänestä tuli myöhemmin Suomen Martta-liiton monivuotinen puheenjohtaja. Lienalassa ne opettivat äijäni syömään ensi kerran avomaan kurkkua. Äijäni sedät ja kaksi siskoa asuivat edelleen siellä Päiväkivessä ja Noisniemellä. Noista Liskeistä polveutuu mm nykyinen Helsingin kaupunginteatterin johtaja Paavo Liski. Aivan Mannilaa vastapäätä Noisniemessä asui Sohvi-täti (äijäni sisar). Hän oli naimisissa Hyyrynen-nimisen talollisen kanssa. Varmaan Hyyryset olivat muuttaneet aikoinaan jostain Savosta ja kuuluivat ns. savakkoihin. Sen osoitti murre. "Tiä on poekaa':, sanoi Hyyrysen Mikko. Hyyrysen Mikko ja Ropetti (Ropert) kävivät usein meillä. Reinhold oli Ropettin poika ja oli meidän ikäpolvea. Mannilan Liski-suku suoraan takenevasti Valkjärven kirkonkirjat ovat lakkautettujen seurakuntien arkistossa Mikkelissä. Sen pikatutkimuksen, jonka tein tuossa arkistossa, kohdistin vain isiin ja poikiin. Vanhin kirkonkirja, jonka merkinnät alkavat vuodelta 1732, sisältää merkinnän, että Päiväkivessä asuu Canutus Liske -niminen frälsebonde (rälssitalonpoika) ja vaimonsa Christina. Rippi- ja kinkerimerkinnöistä voi päätellä, että olivat 1600-luvun puolella syntyneitä. Heidän lapsistaan merkitsin muistiin vain seuraavan: poika Yrjö Liski (ruotsalainen muoto Jöran Liski) ja tämän vaimo Susanna Lankinen. Yrjön kuolinvuosi on 1789, joten hänen syntymänsä on ehkä vuosien välissä. Heillä mm. poika Matti (Matthias) Liski ja tämän vaimo Vappu (Valborg) Sotku. Matthias oli syntynyt v 1743 ja kuoli vuonna Vappu kuoli v Heillä mm. poika Aapro (Abram) Liski, jonka ensimmäinen vaimo oli Maria Sällinen ja toinen vaimo Helena Thusberg. Aapro oli syntynyt 1778 ja kuollut Maria Sällinen oli syntynyt Heidän lapsistaan merkitsen muistiin muutamia: poika Juho (Johan) äijäni isä - synt. 1810, tytöt Anna synt. 1814, Valborg s 1821, Maria s 1816, Helena s 1824 ja poika Mikko (Michel) s Juho (Johan) Liski oli syntynyt 28.l.1810 ja vaimonsa Anna Wirkki oli syntynyt Juhosta on seuraava lisämerkintä v kirkonkirjassa: smittkoppar (isorokko) ja mustassa kirjassa (svarta bok): tuomittu sakkoon passin palauttamatta jättämisestä. Tuohon aikaan monet Valkjärven kylien miehet saivat samanlaisia sakkoja. Todennäköisesti he kiersivät ahkerasti Venäjällä (Pietarissa ja In- 11

12 kerissä) kauppa- tai muilla matkoilla. Hänen nuorempien sisarustensa kohdalla esiintyy merkintä "ympad" eli rokotettu. Tämä Juho Liski on ollut varmaan enemmän reissumies kuin maankamaralla kiinteästi pysyvä. Hän muutti perheineen pois Päiväkivestä tänne M Mannilaan. Ja hänen ammattimerkintänsä on "före detta bonde" (entinen talollinen) ja "inhysning" (loinen). Mutta hänellä oli kunnon poika Matti (isoisäni eli äijäni), joka korjasi isänsä laiminlyönnit. Juho sai siis lampuotitilan Mannisniemestä. Tila oli Mannila - minun syntymäkotini Juho Aapronpoika Liski ja vaimonsa Anna Wirkki toimittivat maailmaan ainakin seuraavat lapset: Yrjö [Jöran) s , jonka vaimo oli Maria Tuomaantr Martikainen s He asuivat Mannilan naapureina Ierikan niemessä. Tämä Yllö-setä setä" - kuten isäni häntä kutsui oli jo silloin kuollut, kun minä mummoni kanssa aloin käydä heillä kylässä Ierikanniemessä. "Setän Mar tai Yllön Mar näin me häntä kutsuimme asui aivan Vuoksen rantatöyräällä sijaitsevassa talossaan, jossa muistaakseni oli vain tupa ja kamari. Heillä ei ollut lapsia elossa minun kansakouluaikanani. Mutta "Setän Mar" kasvatti lapsenlastaan (?), jonka nimi oli Toivo. Me nimitimme häntä nimellä Kitti kitisevän äänensä vuoksi. Opettajalle hän vastasi tämän kysyessä hänen vanhempiaan: "Isä Liski, äit Martikainen. Heillä asui loisena Väisäsen Juho, joka oli usein tilapäistöissä (renkinä) isoisälläni Mannilassa. "Kumpaa Väisänen juop - kohvii vai saijuu? Kysyi usein mummoni. No sill ei mittää vällii - keitä vaik kohvii!, vastasi Juho. "Nii on parraiks ko Väisäse murumaito oli lapsena usein kuulemani sanonta. Juho Liskillä oli tyttäriä: Maria s 1841, puoliso Antti Puuri Valkjärven Kahkaalan kylästä. Sofia eli Sohv s 1848, puoliso Mikko Hyyrynen Noisniemestä. Helena s 1851, puoliso Juho Yrjönpoika Äikäs Valkjärven Nurmijärven kylästä. Anni s 20.8.l854, puoliso Mikko Karvanen (?) Päiväkivestä. Heistä on muistiini jäänyt vain Noisniemen Hyyrysen Sohv-tät, jonka pojat kävivät usein Mannilassa. Osa Mannilan väkeä oli heillä myös sotaa paossa vuonna l918, kun punakaartilaiset rynnivät pakoon kohti Pietaria Valkjärven halki. Juhon toinen poika oli isoisäni eli äijäni Matti Juhonpoika Liski, Mannilan isäntä. Häneen ja hänen perheeseensä keskittyvät tämän kirjan muistot. Hän syntyi ja kuoli Muistan hänen kuolemansa ja hautajaisensa. Hän vihittiin vuonna 1875 Muolaan (Äyräpään) Kaukilasta kotoisin olevan Anni Juhontytär Poutiaisen kanssa. Annin isä oli valtiopäivämies ja omisti melkein koko Kaukilan kylän. Anni Poutiainen oli synt. l Muolaassa ja kuoli Mannilassa. Isoäitini eli mummoni Anni Poutiaisen myötäjäisinä tuli Mannilan tilaan lisäksi Kaukilan tila (Hätösmäki ja Kujasristi). Äijälläni Matti Liskillä ja hänen vaimollaan Annilla oli kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä. Tyttäristä kaksi oli jo naitu pois Mannilasta ennen minun syntymääni ja nuorin tytär Saima-tätini 1920-luvun alussa. Pojat asuivat vanhempiensa kanssa muodostaen patriarkaalisen suurperheen Mannilassa. Kun isoisäni oli kuollut jaettiin Mannila ja Kaukilan tila kolmeen osaan - kullekin pojalle omansa. Mainitsen tässä ensin tyttäret: 12

13 Alma Maria s , puoliso Tobias (Topi) Kopra naapurikylästä Piikkilästä. Topi-eno - kuten me sanoimme Ailia ja Mattia matkien - oli tunnollinen maanviljelijä ja taitava seppä. Hän kuului suureen Seppälän Suur-Kopran pesueeseen, jonka poikia asui pitkin Vuoksen rantaa. Topi-eno oli usein meillä pajassa auttamassa. Heillä oli 5 lasta: Rauha, Lempi, Onni, Ella ja Anna. He olivat minun ikäpolvea. Ja kun he samalla olivat serkkujani, niin usein olimme toistemme kodeissa. Heistä tulen vielä paljon kertomaan - kun kerron koulukortteeristani Viipurissa. Kolportööri Kiippa piti usein raamatun selityksiä Topi-enon pirtissä. Pirtin pöydän päästä hän loi vinoja silmäyksiä hellan luo, jossa talon tytär Anna puuhaili einestä pöytään. "Kuule tyttö, älä leikkaa leipää, pane vaa piirakkaa. sanoi Kiippa ja jatkoi selitystään. Aina Emilia s , puoliso Vilhelm Kopra, edellä mainitun Topin veli. Aina-täti jäi varhain leskeksi. Hän asui lastensa kanssa Uosukkalan Haapsillassa. Heillä oli 2 tytärtä ja neljä poikaa. Vanhin tytär oli annettu kasvatiksi isänsä veljelle Juho Kopralle Pasurin kylään - Juholla ei ollut omia lapsia. Aina-tätini lapset ovat: Viljam, Anna (kasvatiksi annettu), Hilja, Tobias, Toivo ja Ville. Aina-tätini perhe oli uurasta ja työteliästä joukkoa. Heillä oli paikat aina siistissä kunnossa ja maatyöt - vaikka lasten kanssa tehtyinä - aina ajallaan ja hyvin tehdyt. Pirtin honkainen lattia ja pöytä hohtivat puhtauttaan. Ja tattaripuuro oli kuin kirkon torni lautasella. Saima Helena s (elää asuen Lahdessa), puoliso Matti Uosukainen, Valkjärven Suontaan kylästä (kuollut). Heillä useita lapsia. Saima-tätini oli isäni sisaruksista nuorin, syntynyt viime vuosisadan viimeisenä vuonna. Äitinsä Anni oli silloin 43 ja isä 54 v. Saima oli perheen kuopus, joka sai kasvaa isänsä ollessa taloudellisesti vakaassa asemassa. Renki, piika, lapsentyttö ja päiväläiset olivat jo statussymboleja Mannilan vauraudesta. Saima kävi kansakoulun lisäksi kansanopiston. Saima sai todennäköisesti lapsena ja nuorena osakseen enemmän vapauksia, vanhempiensa hemmottelua ja viikkorahoja kuin muut. Hän kertoi minulle, miten kaupan varastosta pantiin mukaan virvoitusjuomia, keksiä ja makeisia kun lähdettiin retkelle. Viipurista ostettiin hienompia vaatteita. Avioliitto rikkaan kauppiaan pojan Matti Uosukaisen kanssa sopi hyvin hänen asemaansa. Nuorisoseuran mukana hän retkeili Muolaassa (Äyräpäässä), Antreassa, Sakkolassa, Raudussa ym. Kahdet kaksoishäät vietettiin Mannilassa. Juhannuksena 1921 oli Mannilassa suuret hääjuhlat. Saima ja Matti Uosukainen, Onni Liski (Saiman veli) ja Anni Kurjanen Uosukkalasta vihittiin puutarhan vehreitten puitten alla. Aikaisemmin oli jo vietetty Mannilassa yhdet kaksoishäät, vanhin veli Juho Liski ja sisarensa Aina Emilia vihittiin samaan aikaan. Ainan sulhanen Ville Kopra ja Juhon ensimmäinen vaimo Hilja Kopra olivat sisaruksia (Seppälän Suur-Kopran talosta). Tämä tapahtui vuonna 1903 (?). Ekskurssi: Onnin lapset viettivät kaksoishäät v Matti ja Silja vihittiin silloin Juupajoen kirkossa, vihkijänä serkku Tuure Liski. Palaan vielä Saima-tätiin. Olin mummoni (Saiman äidin) kanssa joskus pienenä käymässä kauppias Uosukaisen komeassa talossa, joka sijaitsi ns. Perkiön- 13

14 mäen huipulla. Elämä oli komeaa, mm. kultaisista kupeista juotiin. Perkiönmäestä, jota silloin ei vielä oltu loivennettu, on minulla muisto. Juho-setäni Matti (asuu nykyisin Senninsä kanssa Juupajoella) yritti T-malli Fordilla, mallia 1924, nousta tuon jyrkän Perkiönmäen päälle. Tie Valkjärven kirkolta Muolaaseen kulkee Suontaan kylän läpi siten, että ensin Liesmäki laski laaksoon ja sitten alkoi äkkijyrkkä Perkiönmäki. Ford ei suostunut etuperin nousemaan - ellei käytetty hevosia apuna. Mutta pakilla se suostui joskus nousemaan mäen päälle. Silloin se sai bensaa paremmin. Saima-tätini ja hänen Mattinsa kokivat myöhemmin kohtalon kovan kolhun. Matin isä oli mennyt takanaan Viipurissa liikemiehenä toimivaa veljeään Mikko Uosukaista eli Miljoona Mikkoa". Mikko omisti erilaisia liikeyrityksiä mm. Tienhaaran sikuritehtaan. Mutta vuosien ankarat pulavuodet ajoivat Mikon konkurssiin. Ja niin meni myös Saima-tädin ja Matin omaisuus vasaran alle. He joutuivat muuttamaan suuren lapsijoukon kanssa Valkjärven kirkolle, Polkupyöräpataljoon 1 alueelle, josta saivat tilapäistyötä. Saima-tätini elätti perheensä tekemällä pesula- ja siivoustöitä kasarmilla. Näin meni rikkaitten Uosukaisten taloudellinen pohja. Kuitenkin he ponnistivat tarmokkaasti elämässä eteenpäin. Nyt ovat Lapset Lahdessa ja Ruotsissa hyvissä toimissa ja heillä itsellään on kaunis talo Lahdessa. Matti on jo kuollut. Saima-tätini vietti siellä 80-vuotispäiväänsä. Kävimme Ulla-Maijan kanssa häntä tervehtimässä. Kerron nyt lyhyesti isoisäni Matti Liskin kolmesta pojasta, joista yksi, Arvo oli keskimmäinen, ja minun isäni. Kun pojat asuivat minun lapsuudessani yhtä taloa, niin joudun heistä yksityiskohtaisemmin myöhemmin paljon kertoilemaan. Siksi rajoitun tässä vain selostamaan heidän perheensä. Isälläni oli siis kaksi veljeä Juho ja Onni. JUHO oli sisarussarjan toiseksi vanhin. Hän oli syntynyt ja oli kaksi kertaa naimisissa. Niin kuin aikaisemmin olen maininnut pidettiin Mannilassa v 1903 kaksoishäät, jolloin Juho-setäni vihittiin Hilja KOPRAN kanssa. Heidän kaksi lastaan Matti (s l907) ja Aili (s 1311) olivat kuin samaa pehkuetta meidän perheen (Arvo) kanssa. Kasvoimme yhdessä ja vietimme vapaa-aikamme yhdessä. Varsin Matti oli minun henkiystäväni. "Me Tiedeakatemian pojat" harrastimme keräilyä kotipitäjämme muinaisuudesta. Hilja kuoli sitten pian lapsivuoteeseen (?). Juho-setäni solmi myöhemmin epäonnistuneen avioliiton Emilia Pasurin kanssa. Tämä avioliitto jäi lapsettomaksi ja Emilia kuoli luvulla vatsasyöpään. Juho-setäni oli perinyt jotain isoisänsä levottomasta hengestä. "Rannan pojat ja Lisken Juho olivat tytöt huudahdelleet, kun Juho ilmestyi seuraan. Juho-setäni oli yksi originelleimpia. Kuten Poutiaisen sukuun kuului - viinamäen mies hän oli ja kova. Kokonainen viikko saattoi vierähtää hänen tullessaan Viipuriin kortteeria hän piti luonani, kun olin koulussa Viipurissa. "Tanssittiin koko viikko kalosseista hävisivät refflaukset pohjista, sillä niitä ei otettu pois" Tiiliruukin murjuissa näinkin voi tapahtua. Ne piirteet, joista äsken kerroin, olivat vain yksi puoli Juho-sedän olemuksesta. Hän oli taitava kynämies, joka hoiti Vuoksenrannan Osuuskassaa (pankkia) ja kauppaa Mannilassa. Hän oli jokaiselle edessäpäin mitä avoin ja ystävällisin, vaikka takaapäin saattoi antaa Masa-tädin luontonsa päästä valloilleen. Aili komensi häntä kuin "vierasta sikaa" vaikka ei hän niistä Ailin mojuista mitään 14

15 välittänyt. "Käy pois miun pelistäin", oli Juhon tuttu lause. Ja Onni-veljelleen: "Sie juohattelit viel sillo kusta lattial ko mie jo tein kauppa." Onni oli veljeksistä nuorin ja kuoli myös nuorena. Hän oli syntynyt 5.3.l892 (kuoli ). Hänen puolisonsa oli - kuten edellä on mainittu - Anni Kurjanen Uosukkalasta. Anni oli nuorena Valkjärven kaunotar, jota isänsä vahti Onni-sedältä haulikko kädessä. Onni kuoli toisen käden kautta suhteellisen nuorena ja jätti neljä pientä lasta: Irja, Suoma, Silja ja Matti. Heidän kohtalonsa punoutuvat samoin kuin Juho-sedän lasten meidän perheen kohtaloihin, joten heistä ei tällä haavaa tämän enempää. Niin kuin edellä olen maininnut Juupajoelle pidettiin Tässä perheessä kaksoishäät, jolloin vihin Silja Liskin ja Matti Toivosen sekä Matti Liskin ja Ritva Rahkosen. Molemmat liitot tosin johtivat myöhemmin avioeroon. Onni-setä oli hyvin lahjakas, edustuskykyinen ja hyvin pukeutunut. Kaukilassa heinätöissä hän saattoi intoutua lyömään heinää niin, ettei kukaan hänelle pärjännyt. Onnin puoliso Anni Kurjanen oli Kurjasten kauniita tyttäriä Uosukkalasta, joita heidän isänsä Juho Kurjanen tarkkaan vahti. Juholla ja Onnilla taisi olla monta kovaa yhteenottoa ennen kuin Anni luovutettiin Onnille. Mannilan pojista keskimmäinen, minun isäni oli Arvo Matinpoika Liski, synt Valkjärvellä, kuoli Juupajoella siunasin hänet Juupajoen kirkossa. Vihitty juhannuksena 24/ lähinaapurinsa tyttären Maria Matintr Äikäs kanssa, joka oli syntynyt , kuoli 14/ Juupajoella, jonka kirkossa hänet siunasin viime matkalleen. Kuva isästäni? Minkälainen kuva nousee silmiini hänestä kirjoittaessani. Vuodet tuovat helposti muistojen kultaa hänen kuvaansa. Ja pyyhkivät pois tummia varjoja. Oikeastaan säästän hänen imagonsa myöhempiin, kotimme arkielämää koskeviin kuvauksiin. Ja mainitsen vain muutamia piirteitä: järkimies ja suuri skeptikko, joka kohdistui varsinkin pappeihin ja poliittisesti toisin ajatteleviin. Taitava käsistään ja ajatukseltaan. Valmisti kärryt, reet, viikatteet, korjasi pajassa koneet - mutta taiteili käsin kirjoittaen hienomuotoiset pöytäkirjat kunnan valtuuston ja kunnallislautakunnan (nykyisin kunnanhallitus) kokouksista. Hänhän toimi pitkät ajat kunnanesimiehenä ja valtuuston puheenjohtajana. Oli käynyt kansakoulun, joka hänen lapsuudessaan merkitsi Valkjärven Kirkonkylässä saakka asumista tai käymistä. Monet hänen ikätoverinsa olivat vain ns. kiertokoulun käyneitä. Hän oli myös kova ryyppäämään - kuten Poutiaisen suvussa oli tapana. Hänen enonsa Tuomas Poutiainen (Tuomas-eno) tuhlasi valtiopäivämiespalkkansa Helsingissä niin, että kotoa jouduttiin lähettämään rahaa. Tuomaan isä Juho Poutiainen sen sijaan säästi kaikki valtio-päivämiespalkkansa (Juho oli 1860-luvulla valtiopäivillä). Isäni oli siis nainut naapurin tyttären Maria Äikäs -nimisen. Marian vanhemmat olivat vakaata kirkkokansaa. Heidän sukunsa oli asunut Mannisniemellä paljon pitempään kuin Liskit. Silti isäni nälvi usein appivanhempiaan ja lankojaan. "Ei tässä liioin pelätä ~"; sanoi Äikään Äijä (Matti Äikäs). Äikäälässä ei suvaittu viinan käyttöä. Tämä ankaruus juopottelua kohtaan oli äidilläni perua lapsuuden kodistaan, jossa asuivat hyvät ja kristilliset ihmiset. 15

16 "Tenttuun, tenttuun Uuteekyllää, Uuvestkyläst Wirkkilää, Wirkkilästä Päiväkivvee, Päiväkivest Piikkilää. -lauleli Arvo pienenä poikana. Ja hänen Maria-vaimonsa lapsena: "Vie, kummi, Karolaa. Tuo Maril omenaa." Karola oli Sakkolan kylä, jossa kummi asui. Oma sisarusparveni Yritän tässä karakterisoida muutamin piirtein oman pahnueemme. Myöhemmin kun poika elää elämäänsä Mannilan tuvassa saa kukin meistä täydennystä imagoonsa. Maria ja Arvo olivat ottaneet todesta Raamatun neuvon: Olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa jne. Vitaalinen ja terve pariskunta saattoi maailmaan yhteensä yksitoista lasta, joista kymmenen jäi elämään. Näistä kymmenestä vaati sota yhden, mutta yhdeksän elää vielä ja tukevasti. Vanhin lapsista Hannes, s 1908, joka sai nimensä Hannes Kolehmaisen mukaan, kuoli aivan pienenä. Hänestä ei ole jäänyt minulle perimätietoa. - Ja sitten ikäjärjestyksessä: Kaino s , puoliso Ester Kaukinen eli Kermäen Ester Äyräpään Kaukilasta. Kauppias eli rikassikka-veljein från topp till tå. Perheen Juhani mutta ei Jukolan Juhani älynsä puolesta. Pää kuin partaveitsi, jonka ratkaisuihin ja mielipiteisiin me muut sisarukset täysin luotimme. Äit, Kaino tekas, sanoi Lea-siskoni. Se tarkoitti sitä, että jos Kaino teki jotain, niin meidänkin tulee saada niin tehdä. Vaikka koulusivistystä ei muuta kuin kansakoulu ja eräät erilliset osuuskauppa-alaan liittyvät lyhyet kurssit, niin silti ei poikaa narutettu. Suojeluskunta, nuorisoseuratoiminta ja myöhemmin SOK-lainen osuuskauppatoiminta, niissä hän oli primus motor. Kun hän puki päälleen minun Sinimusta-järjestön puseron ja kravatin ja meni Ahlströmin Oy:n konttoriin Pölläkkälään, niin nöyrästi yhtiö maksoi runtelemansa pitkän siiman. Kaino uskalsi tehdä sellaistakin johon me nuoremmat sisarukset, emme rohjenneet. Hän saattoi jäädä Kaukilaan - ollessamme siellä töissä - viikonlopuksi flirttimatkalle, kävi Viipurin markkinoilla ja SK kilpailuissa. Pääsy SOK-laisen Valkjärven Osuuskaupan myymälänhoitajaksi Piikkilän myymälään merkitsi hänelle uran vaihtumista maanviljelijästä kauppamieheksi. Ja tällä alalla hän toimi eläkkeelle siirtymiseensä asti (Luvian Osuuskaupan johtajana). Lähtö uralle oli vaatimaton. Äitini sisar oli naimisissa Mikko Kekkosen kanssa, joka kuului Osuuskaupan hallitukseen. 16

17 Mikko suositteli Kainoa myymälän hoitajaksi. Ja siitä Piikkilän pienestä myymälästä se alkoi. Pakkilaatikot taisivat olla nuoren parin ensi mööbelit. Mutta pian oli heillä kaunis koti, Räisälän Unnunkoskella, Vampulassa ja Luvialla. Vain yksi lapsi on heillä, tytär Satu (peruskoulun opettaja). Hannes s , naimattomaksi jäänyt ungkarl, jonka hallussa on isäni maatila Juupajoen Pylkissä tällä haavaa. Veli Tuomas tai Tuomas-veljein" - kuten me sisarukset häntä leikisti nimitämme. Hän oli jo lapsena hiljainen, ujouteen ja ei seurallisuuteen taipuva, yksinään viihtyvä, joka Pylkissäkin luikahtaa työmaalle huomaamatta. Hänen elämänsä on ollut raskasta raadantaa. Hän on jatkanut uudella asuinpaikallamme täällä muun Suomen keskellä sinnikkäästi isäni aloittamaa raivaus- ja rakennustoimintaa. Miksi hän ei ole mennyt naimisiin? Ehkä ne vuodet, jolloin veren syke olisi tätä vaatinut, olivat ulkonaisesti niin ankeita koti oli täynnä nuorempia sisaruksia, ei ollut asuntoa nuoren parin käyttöön ja mieliala oli sodan maahan iskemä - ettei hän rohjennut sellaista ajatella. Ja sitten Pylkin tila oli niin kauan isäni nimissä ettei ollut haluja ryhtyä tuomaan siihen miniää. Nämä ovat vain minun arvailujani. Itse hän ei ole sanallakaan asiaa selittänyt. Joka tapauksessa lapsena ja nuorena hän oli kuten muutkin Vuoksen rantakylien pojat, kävi Matin ja minun kanssani tansseissa Sk- ja Nuorisoseuran iltamissa, oli mukana opintokerhotyössä ja keräsi Suomalaisen tiedeakatemian keräilytoimistolle murresanoja kuten Matti ja minä. Monet Kaukilaan tekemämme heinäreissut ovat jääneet mieluisaan muistoon. Tavallisesti meidät kolme, Hannes, Eeva ja minä lähetettiin lavettikärryillä jo sunnuntaina kohti Kaukolaa, jonne oli matkaa 30 kilometriä. Lavetilla varustettujen nelipyöräkärryjen päälle rakennettiin heinistä pehmeä alusta, jonka alla oli sijoitettu viikatteet, haravat, eväät (leipää, voita, lihaa, suolalahnaa, vehnästä ja piimähinkki tai paremminkin tonkka). Me kolme kiipesimme loikomaan maan rakennelman päälle. Ja niin alkoi hidas matkanteko eli junnaaminen kohti Kaukilaa. Hevonen oli laiska. Ei se paljon tykännyt ravata - ei ainakaan Petka -niminen, joten oli keksittävä ajankuluksi viihdettä. Omatekoisilla korteilla pelattiin monet raminat. Kortit olimme itse painaneet koulun vesiväreillä, johon lepästä vuoltua formua kostutettiin. Tie kulki pitkin Pasurin kangasta kulkevaa Käkisalmen maantietä, poikkesi sitten Kaatralammen-Moiniemen-Salmenkaidan-Mälkölän -kylätielle ja yhtyi ns. Heinjoen tiehen, joka kulki Kaukilan läpi. Eeva seurasi sivusta veljien seurustelua: ensin suurta kohteliaisuutta, kun veljet teitittelivät: Herra oppinut veljein, olkaapas hyvä ja katsokaa näitä kortteja. Vastaus Herra vanhempi veljein. Suvaitkaapa vilkaista tätä sarjaa. Muisteltiin Metsäpirtin rovastia, joka saarnasi näin: Ja, katso, kun minä aukaisin saunan oven, niin siellä olivat Gutzeitin miehet kortilla. Ja katso, yksi heistä sanoi: Kirkkoherrassa on pieti vaikken minä ollut pelissäkään. Mutta veljesten pelin loppupuolella - kun kaikki ei mennyt oikein nuottien mukaan - alkoi ärhäkkä riita, jossa ei säästelty haukkumasanoja vaan lueteltiin toisen kaikki heikkoudet. Yhdessä veljet kuitenkin aina uurastivat - joskus marjametsässä eksyivät Umpelian kankaalla ja itkien harhailivat etsien tietä kotiin, kunnes eräs Kekkosen- 17

18 mäen hevosmies toi heidät lähelle kotikylää. Kun 1920-luvun lopulla perheellemme rakennettiin uutta taloa Kennäinmäelle, pojat olivat muurarin handlankareina. Ruukkia, ruukkia, pätkiä, pätkiä (tiilen pätkiä), huusi muurari ja pojat painoivat töitä minkä jaksoivat. Uuden rakennuksen vintillä rakennusvaiheen aikana - pojat nukkuivat yhdessä "lotniekka" (kirvesmies) Kiusillan Antin (= Kivisillan Antti = Antti Uosukainen) kanssa. Antti muisteli myöhemmin mm. veljesten pierukilpailua yöllä: "Tuurrre tais jäähä voitoll sanoi Antti ärrää murtaen. Vanhana miehenä Juupajoen Pylkissä ovat setämies-piirteet alkaneet korostua Hannes-veljessä: saituruus, halua nälviä ja loukata, kaikkien kesävieraitten tulisi painaa niska limassa töitä Pylkin pelloilla. Lievä halvauskohtaus vuosien vaihteessa on tehnyt lopun veljen kovasta raadannasta. Yhdessä naimattoman sisarensa Rakelin kanssa he ovat tehneet Pylkin talosta hyväkuntoisen viljelystilan. Tuure s Valkjärvellä (Mannisniemen saunassa, kuten muutkin sisarukset). Näitten muistelmien kirjoittaja. Mitä kerron tässä vaiheessa lapsuudestani Mannilassa? Vain muutamia muistiin tulevia. "Anna sie äit aapin kello, millä se Uuli impittää eli pyyntö äidille: "Anna, äiti kaapista aisakello, että Tuure saa sillä rimpittää. On vain harvoja muistikuvia varhaisesta lapsuudestani. En esimerkiksi muista itse tuota putoamista tuolilta, jolloin oikea ranteeni murtui pääsi kasvamaan umpeen väärään asentoon. Huom. lääkäri oli Kyyrölässä saakka - eikä vanhempani ehkä huomanneet, että käsi ei ole kasvanut kiinni oikeaan asentoon. Varhaisimpia muistoja: Äijäni (isäni isä Matti Liski) kantamassa minua a tuvan (pirtin) puolelta "uuden tuvan" puolelle huom. paritupa-tyyli, kuten Suomen vanhoissa maalaistaloissa yleensä jossa oli kauppa. Minä istuin myyntitiskillä ja äijä ottaa hyllyltä lasipurkin, jossa oli hedelmäkaramelleja (bom bomia = pomposkia). Myös pitkät joulukuusen karamellit ovat jääneet mieleen. Muistan vapaussodan talvesta 1918 erillisiä hajatapahtumia. Äijäni nosti minut heinäkuorman päälle. Hevoset ja lehmät hanhen marssissa pitkin Vuoksen jäätä evakkoon" Vuoksen pohjoisrannalle. Siirryimme sinne hetkeksi pois Mannilasta, sillä punakaartilaiset pakenivat yhdessä venäläisten sotilaitten kanssa kohti Pietaria. Isäni perhe siirtyi Uusikylään Matti A-ikään (äitini isä) taloon ja muu perhe Noisniemeen Hyyrysen taloon. Taistelut loppuivat pian ja me palasimme takaisin. Palmusunnuntain aikaan olimme jo Mannilassa. Muistan, että meillä oli vuorostaan sotapakolaisia Muolaan ja Kivennavan rajakylistä (Kanteen Pekko, Moisanderin perhe jne.). He seisoivat pajan seinustalla, johon kevätaurinko lämpimästi paistoi, ja kuuntelivat tykkien jyskettä kotikyliensä suunnalta. Me lapset kävimme heitä "virpomassa" ja saimme suuria kymmenpennisiä virpomapalkkaa. Paluustamme takaisin Mannilan tyhjään tupaan huom. paljon oli piilotettu tavaroita, viljaa ym. eri puolille metsää ja Suursuotamoista, miten Onni-setäni seisoi keskellä tuvan autiota lattiaa ja lauloi Sam Sihvon Jääkärin morsiamesta" tuota tuttua laulua 18

19 Elon mainingit korkeina käyvät, niiden kuohuissa kulkee mun tien. En tiedä mä matkani määrää, ylin riemu vai kuoloko lie." Mummoni (isäni Äiti Anni Poutiainen) mukana pääsin jo varhain käymään Muolaan Kaukilassa, josta hän oli kotoisin. Hänellä oli siellä äveriäitä veljiä: valtiopäivämies Tuomas Poutiainen, Vana-eno (Vanja-eno eli Juho Poutiainen), Andrei-eno, Eenokeno, Matti-eno ja Severus-eno. Vain Tuomas-enon, vanja-enon ja Masa-tädin kodit muistan matkalta mummoni kanssa. Tuomas-enon mahtava pirtti ja komeat kamarit jäivät lapsen mieleen. Ja Masa-tädin (Mummoni sisko Maria Moisander) riehakkaat puheet, joissa vilisi mitä karkeimpia sanoja - kuten "mäne hevose persiisee tai hevose vittuu". Hänen pojanpoikansa Mauri ja Matti olivat leikkikavereitani. Nyt hyppään vuoteen Olen jo akateemisen loppututkinnon suorittanut ja virkamies, pappi Suomen Kirkon palveluksessa. Minut vihittiin avioliittoon Viipurissa Papulan kirkossa koulutoverini Kaarina Sorvarin kanssa - tosin hän oli monta luokkaa alempana samassa Keski-Vuoksen yhteiskoulussa Äyräpään Pölläkkälässä. Vihkijänä Punkaharjun kirkkoherra Yrjö Airola, joka tuolloin oli virkavapaana kirkkoherran virasta ja toimi Viipurissa NMKY:n johtajana. Bestmanina oli hyvä ystäväni Karjalan Kaartista, Kaartin pappi Johannes Sillanpää - myöhemmin Päämajan Kenttäpiispan apulainen ja Kokkolan kirkkoherra. Suoritin nimittäin asevelvollisuuden Karjalan Kaartissa. Avioliitostani syntyi neljä lasta, joista yhdet kaksoset. Vanhin on Otso s 1939, sitten Anna-Maija s 1942 ja kaksoset Marja-Leena s 1944 ja Esko s 1944 ja kuoli 1945 Heistä enemmän myöhemmin. Eeva Annikki , puoliso Olavi Nummela. Vihin heidät avioliittoon Alastarolla 1945 (?). Eeva oli meidän sisarusparven "Hilda" Hotokan Hildan mukaan - joka oli pantu eessäkävijäksi. Pää kuin partaveitsi ja kieli terävä kuin myrkky, käytti sanan säilää ja runoili hyviä pilkkarunoja ja satiirisia kuvauksia. Värkkäsi hienoja runoja, puhui ja näytteli opintokerhon tilaisuuksissa Laavolan koulussa (Valkjärven Vuoksenrannan kansakoulu, johtokunnan puheena Arvo Liski) - tarkoitan nuorena Mannilassa sillä eläähän hän ja vaikuttaa Oulussa Ollinsa kanssa. Eeva oli tytöistä vanhin, siksi hän joutui jo varhain mukaan ulkotöihinkin meidän miesten kanssa. Kaukilan pitkät heinäntekomatkat heinäkuussa ja elonkorjuu elokuussa olivat hänelle tutut jo lapsuudesta. Hän oli riihessä puimassa varstalla meidän poikien kanssa. Hän hoiti pienempiä sisariaan, sillä eihän äidiltä riittänyt kaikkeen aikaa. Mutta riitti häneltä aikaa Juho-sedän Ailin ja naapurin Siirin (Siiri Äikäs) kanssa monenlaisiin kolttosiinkin. Laiha, teräväkasvoinen leptosomi rakenteeltaan ja skitsotyymi, jonka kieli ei ollut kaalissa palanut. Osasi antaa sanan sanasta, kaksi parhaasta. Tulee mieleen Shakespearen sana Cesarin murhaajasta Cassiuksesta: 19

20 "Nälkäinen, ontto Cassion on katse, hän liiaks miettii. Sellaiset henget ei saa koskaan rauhaa." (näytelmästä: Julius Cesar) Eevan ja Olli Nummelan lapset: Jussi, Tommi ja Anu Lea s , puoliso rautatieläinen Arne Leino Lappeen Haapajärveltä, jossa vihin heidät avioliittoon kesällä Historiallinen on minun, puolisoni ja vuoden vanhan poikamme Otson matka Mikkelistä Lappeenrannan kautta Haapajärven kylään. Siirtoväen ja armeijan liikehtimisen vuoksi elämä Lappeenrannassa ja sen ympäristössä talvisodan juuri päätyttyä oli siksi sekavaa, että vielä ihmettelen, että pääsimme perille häätaloon. Jos siskomme Eeva Annikki oli kotimme Hotokan Hilda niin Lea oli Alma-täti (Topi-enon puoliso), leppoisa, pyöreähkö, pulleahko ja aina touhuava Martta-ihminen, joka vielä nytkin valaa Lappeenrannassa parhaimmat Karjalan piirakat. Lähti nuorena koettelemaan omien siipien kantavuutta meijerin maitojen vastaanottajaksi Lappeenrannan ja Viipurin välillä sijaitsevaan Rapattilaan. Sieltä hän myös löysi kiltin maalaispojan Aarnen puolisokseen. Aarne siirtyi asemamieheksi Lappeenrantaan. Tästä hommasta hän sitten aikanaan lähti eläkkeelle. Lea kasvatti tästä miehestä itselleen hyvän puolison, joka usein on ollut Juupajoella heinäaikana auttamassa Pylkin heinäpelloilla. Muuten on ihmeellistä, miten kohtalo meitä heittelee. Kesällä 1941, jolloin Karjalaa valloitettiin takaisin, oli minun esikuntani sijoitettu Rapattilan kylään lähelle tuota Lean ensimmäistä toimipaikkaa. Siellä kaatuivat myös ensimmäiset pataljoonani (I JR 1) miehet. Myös sotilaskotimme lottien Anna-Maija Waris (Louhivuori), Signe Lindroos ym. hoitama oli Rapattilassa. Palaan jälleen aikaan, jolloin Lea lapsena eli elämäänsä Mannilassa. Hän oli kova tyttö tivaamaan ja neuvomaan: Sitä siun ei tarvitse sannoo et mie siul astiat tiskaan = Eevan vuoro hoitaa tiski. Hän houkutteli tähän aina avuliasta nuorempaa sisartaan Leaa. Jostain syystä Lea oli nyt kimpaantunut, kun antoi tuollaisen vastauksen. Leaan sopii edellä mainitusta Shakespearen Julius Caesarista nimihenkilön lause: Mä seurahani lihavia tahdon ihmisiä, jotka yönsä hyvin nukkuu. Rakenteeltaan pyknikko ja luonteeltaan syklotyymi on meidän Lellikka. Hänellä kolme lasta: Eine, Kari ja Heli. Meeri s naimaton - tai ainakin ganska sällan" nainut. Onhan hänellä poika Jussi (s l960),tuleva kanttori-urkuri tai bändin johtaja. Meeri oli ja on edelleen eristäytynyt ja omissa ympyröissään, jotka useimmiten ovat kirjallisuuteen liittyviä, viihtyvä. Hän ei ole erikoisemmin Martta-luonne - mutta hyvä romaani ja Pal Mail - savuke ovat hänen maailmaansa: Tosin hän lottana sodan vuosina joutui tekemään myös käytännön töitä. Hän kiersi yksikkönsä mukana aina Itä-Karjalan Äänislinnaan (Petroskoi) saakka. 20