Sisällys. Esipuhe... 7 Serafim Sarovilaisen elämäkerrat... 7 Perimätietoa ja tosiasioita Suomalainen käännös... 13

Transkriptio

1 Nunna Ksenia

2

3 Nunna Ksenia

4 Sisällys Esipuhe... 7 Serafim Sarovilaisen elämäkerrat... 7 Perimätietoa ja tosiasioita Suomalainen käännös Lapsuus ja nuoruus Kuuliaisuusveljeksi Saroviin Munkkivihkimys Etäinen erakkomaja Vaikenija ja eristäytyjä Lähierakkomaja Divejevon luostari Ohjaajavanhus Vastustusta Ohjeita luostariasukkaille Ohjeita maallikoille Selvänäkijä Parantaja Hengen korkeuksissa Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari ja Maahenki Oy TOIMITTANUT JA SUOMENTANUT Nunna Ksenia Ulkoasu ja taitto Juha Räty/J-Form T:mi KUVAT Boris Belik JULKAISIJA Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari Kustantaja Maahenki Oy ISBN Painopaikka Gummerus Kirjapaino 2008 Keskustelu Nikolai Motovilovin kanssa Nikolain parantuminen Kristillisen elämän tarkoitus Nikolai Motovilovin muistiinpanot Viimeinen vuosi Sarovin erakko Isä Serafim Kuoleman jälkeen Muisto elää Kanonisointi ja pyhäinjäännösten vaiheet

5 Pyhittäjä Serafimin hengelliset opetukset Jumalasta Uskosta Toivosta Rakkaudesta Jumalaan Jumalan pelosta Maailmasta luopumisesta Vaikenemisesta Itsemme tarkkailemisesta Sielusta huolehtimisesta Miten sielua on varustettava? Sielunrauhasta Sielunrauhan varjelemisesta Kilvoituksista Kristuksen valosta Kyynelistä Katumuksesta Paastosta Sydämen varjelemisesta Puheliaisuudesta Sairauksista Armeliaisuus Ajatuksista ja lihan liikkeistä Lähimmäisen tuomitsematta jättämisestä ja loukkausten anteeksi antamisesta Liiallisesta huolehtimisesta Murehtimisesta Epätoivosta Liitteet Lähteet Kirjallisuutta Pyhittäjä Serafimin ikonit Suomessa Esipuhe Serafim Sarovilaisen elämäkerrat Serafim Sarovilaisesta on kirjoitettu uskomaton määrä elämäkertoja, joiden taso ja laajuus vaihtelevat paljon. Ensimmäiset elämäkertakirjoittajat olivat pyhittäjä Serafimin aikalaisia ja ottivat elämäkerran pohjaksi toisaalta omat ja läheistensä kokemukset tapaamisista vanhuksen kanssa, toisaalta yleisesti tunnetut asiat hänen elämästään. Ensimmäinen painettu elämäkerta ilmestyi jo vuonna 1841 vain kahdeksan vuotta pyhittäjä Serafimin kuoleman jälkeen. Sen kirjoittaja pappismunkki Sergei, entinen lääninsihteeri Stefan Vasiljev, tuli Sarovin luostariin vuonna 1818 ja alkoi heti kerätä tietoja isä Serafimista sekä tehdä muistiinpanoja hänen opetuksistaan. Isä Sergei kuului niiden munkkien joukkoon, jotka pyhittäjä Serafimin kuoltua siirtyivät Sarovista Moskovan lähelle Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan, jota johti Serafimin hengellinen lapsi ja ystävä arkkimandriitta Antoni (Medvedev). Tämän ensimmäisen elämäkerran tie julkisuuteen oli kivikkoinen. Venäjän kirkon ylimmän hallintoelimen Pyhän Synodin sensuuri oudoksui siihen sisältyviä ihmeitä ja ilmestyksiä ja piti sitä liian mystisenä. Kolmen vuoden ajan käsikirjoitusta kierrätet- 7

6 tiin niin Moskovan hengellisten kirjojen sensuurissa kuin arvovaltaisten piispojen luettavana ennen kuin se sai julkaisuluvan huomattavasti lyhennettynä. Viimeisten joukossa käsikirjoituksen luki Tambovin piispa Arseni, joka oli itse vieraillut pyhittäjän luona vuonna Hän piti käsikirjoitusta yksityiskohtia myöten totuudenmukaisena ja luotettavana. Seuraava elämäkerta ilmestyi jo kolmen vuoden kuluttua vuonna 1844 aikakausilehti Majakissa. Sen kirjoitti Sarovin pappismunkki Georgi, monissa pyhittäjä Serafimin elämäkerroissa mainittu vierastalonhoitaja kuuliaisuusveli Guri, ja se pohjautui pappismunkki Sergein alkuperäiseen, lyhentämättömään tekstiin. Kolmas elämäkertakirjoittaja pappismunkki Joasaf sama henkilö kuin elämäkerroissa mainittu kuuliaisuusveli Ivan Tihonov (Ivan Tihonovitš Tolstošejev) on ristiriitainen hahmo. Tultuaan vuonna 1820 Sarovin luostariin hän alkoi esiintyä vanhus Serafimin oppilaana. Pyhittäjän kuoleman jälkeen hän yritti ottaa tämän paikan Divejevon yhteisön hengellisenä johtajana saaden aikaan sekaannusta ja ristiriitoja. Ivanin tuntien Sarovin luostarin johto kieltäytyi vihkimästä häntä pappismunkiksi. Hän siirtyikin sitten toiseen luostariin. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän päätyi Obnorin luostarin igumeniksi ja vihkiytyi lopulta suureen skeemaan ottaen nimekseen Serafim. Hänen kirjoittamansa vanhus Serafimin elämäkerta (1849) osoittautui kuitenkin suosituksi ja siitä otettiin useita painoksia. Kirjoittaja täydensi ja muokkasi elämäkertaa ja kuten myöhemmin on käynyt ilmi lisäsi siihen myös kertomuksia, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Kuusitoista vuotta pyhittäjä Serafimin kuoleman jälkeen hänestä oli siis julkaistu jo kolme elämäkertaa, joiden kaikkien kirjoittajat olivat tunteneet hänet henkilökohtaisesti. Myöhemmistä elämäkerroista on mainittava Nikolai Elaginin toimittama, mutta todennäköisesti Sarovin munkkien kokoama teos vuodelta Se on ensimmäinen kirjalliselta asultaan viimeistelty laaja elämäkerta, josta yhä otetaan uusia painoksia ja joka on tämän suomalaisen laitoksen runkona. Merkkipaalu pyhittäjä Serafimin elämäkertakirjallisuudessa on pappi Leonid Tšitšagovin (myöhemmin metropoliitta Serafim) järkälemäinen teos Letopis Divejevskago monastyrja (Divejevon luostarin kronikka) vuodelta Se sisältää pyhittäjä Serafimin elämänkuvauksen lisäksi seikkaperäisen selostuksen Divejevon luostarista ja sen sisarten ja hyväntekijöiden vaiheista luostarin perustamisesta lähes 1800-luvun loppuun asti. Kronikka vaikutti merkittävällä tavalla pyhittäjä Serafimin kanonisoinnin valmisteluihin. Siihen koottujen Serafimin aikalaisten, Divejevon luostarin sisarten, mukaansatempaavien kertomusten ansiosta se jätti pian varjoonsa aiemmat elämäkerrat. Pyhittäjä Serafimin kanonisointivuonna 1903 Venäjällä julkaistiin kymmeniä eri tekijöiden laatimia elämäkertoja sekä lisäksi kuvauksia pyhäinjäännösten avaamisesta, kanonisointitapahtumista, ihmeistä, Sarovin luostarista ja sen kilvoittelijoista. 8 9

7 Merkittävin tuon vuoden julkaisuista lienee Sergei Nilusin teos, jossa hän tuo päivänvaloon Serafimin oppilaan Nikolai Motovilovin muistiinpanot keskustelusta isä Serafimin kanssa. Tuo Motovilovin lesken ullakolta löytynyt käsikirjoitus sisältää kuvauksen pyhittäjä Serafimin ihmeellisestä kirkastumisesta. Sen julkaiseminen kanonisointijuhlan alla sinetöi Serafimin pyhyyden. Kanonisointia seuraavana vuonna 1904 ilmestyi Denisovin laatima ansiokas ja perusteellinen elämäkerta, jossa pyrittiin ensimmäistä kertaa vertailemaan edellisten elämäkertojen tietoja. Kanonisoinnin jälkeen uutta pyhittäjä Serafimiin liittyvää kirjallisuutta ilmestyi lähes vuosittain aina Venäjän vallankumoukseen vuoteen 1917 asti. Vallankumouksen myötä venäläisen hengellisen julkaisutoiminnan painopiste siirtyi länteen, ensin Pariisiin, ja 1950-luvulta lähtien Yhdysvaltoihin New Yorkiin ja San Franciscoon. Suomeksi on aiemmin ilmestynyt Valentine Zanderin vaatimaton kirjanen Pyhittäjä Serafim Sarovilainen sekä Iulia de Beausobren romaanimuotoinen valitettavan paljon fiktiivistä ainesta sisältävä kirja Liekki lumessa. Molempien alkuteokset ovat alun perin ilmestyneet lännessä. Lisäksi suomeksi on julkaistu lyhyitä elämäkertoja eri kausijulkaisuissa ja -lehdissä. Niistä voidaan mainita Hehkuva Hiillos -lehdessä vuosina jatkokertomuksena ilmestynyt elämäkerta sekä Lintulan luostarin Ystävät ry:n julkaisema jäsenlehden teemanumero vuodelta Perimätietoa ja tosiasioita Vaikka pyhittäjä Serafimin elämäkertakirjallisuudessa vallitsee suoranainen runsaudenpula, on siinä myös puutteita. Elämäkerrat pohjautuvat vahvasti Sarovin ja Divejevon luostareiden suulliseen traditioon ja luostareiden arkistoihin. Muut arkistolähteet olivat 1990-luvulle asti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä on johtanut moniin epätarkkuuksiin. Niinpä esimerkiksi useimmissa elämäkerroissa Serafimin syntymävuodeksi ilmoitettu 1759 on väärä tieto; oikea kirkonkirjojen mukainen syntymävuosi on Kommunismin romahtaminen Venäjällä aloittikin uuden vaiheen pyhittäjä Serafimin elämäkerran tutkimisessa. Sen johtavana nimenä on Sarovin museon tutkija V.S. Stepaškin, joka on julkaissut pyhittäjä Serafimin elämäkertojen ja arkistotietojen pohjalta kirjan Predanija i fakty (Perimätietoa ja tosiasioita). Hän on muun muassa osoittanut, että aiemmissa elämäkerroissa olevia virheitä on hyvänuskoisesti kopioitu seuraaviin julkaisuihin ja monet väärät käsitykset ovat juurtuneet syvälle ihmisten mieliin. Hyvä esimerkki on pyhittäjä Serafimin tai silloin vielä Prohor-pojan putoaminen kellotornista. Ensimmäiset elämäkerrat puhuvat, aivan oikein, putoamisesta korkealta, sillä kellotornia ei ollut vielä edes rakennettu. Mutta kun maininta kellotornista ilmestyi vuoden 1863 elämäkertaan, on sitä siitä lähtien toistettu uskollisesti jo noin 150 vuoden ajan. Kertomus pyhittäjä Serafimista syöttämässä suurta karhua on erityisen mielenkiintoinen. Pappismunkki Joasaf (Ivan Tihonov) mainitsee neljä henkilöä, jotka 10 11