Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Transkriptio

1 Veteraanien kirkkopäivä Raahe Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Kunnioitetut ja rakkaat sotiemme veteraanit, Jumalan seurakunta! Veteraanien kirkkopäivä sattuu kuluvana vuonna viikolle, jonka aiheeksi on annettu otsikko Totuus ja harha. Kirkkomme järjestyksen mukaan osaksemme tullut aihepiiri ei voine sattuvammin liittyä kansamme historiaan ja sen viime sotien johdosta käytävään keskusteluun. Totuus ja harha ovat historian varrella aaltoilleet puheissamme ja eri julkaisujen sekä lehtien palstoilla. On taitettu peistä siitä, kuka milloinkin ja missä tilanteessa on ollut oikeassa. Keskustelua viime sotien vaiheista on käyty välillä varsin ristiriitaisten kysymysten kautta. Sen olette tunteneet erityisesti te, veteraanien kunnioitettu sukupolvi, mutta sen keskustelun vanavettä on ehtinyt pärskyä jo oman sukupolveni edustajien keskuuteen ja erityisesti silloin, kun olemme olleet vielä nuoria. Se, mitä yksityiskohdittain kansamme kohtaloissa tapahtui poliittisen päätöksenteon tasolla sotiemme raskaitten vuosien aikana, on viimekädessä historiankirjoituksen selvitettävä kokonaisuus. Mutta eräs juonne on selvääkin selvempi: Te veteraanit olitte mukana lunastamassa maallemme sen vapautta, ja te tahdoitte olla mukana tässä työssä sen syvän vakaumuksen varassa, että koti, uskonto ja isänmaa olivat ne arvot, joiden puolesta oli uhrattava kaikkensa, jos niinkin kävisi. Kuinka moni teistä onkaan aina ulkoa asti opetellut ylipäällikkönne päiväkäskyn sanat, jossa todettiin kerran rauhan tultua: Te ette tahtoneet sotaa, te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta teidät pakotettiin taisteluun.

2 2 Me sotien jälkeisten sukupolvien kasvatit voimme vain aavistaa sen tuskan, jota te olette myös joutuneet kärsimään sen keskustelun laineissa, joissa isänmaan pelastamisen hyväksi tehdyn työn arvo on aikanaan tullut vähätellyksi. Jos jo kasvavana nuorukaisena koin itse tuskallisena kulttuuriradikalismiksi ristityn aatesuunnan hyökkäykset kansallista perintöämme kohtaan, mitä onkaan ollut se kätketty suru, jota olette joutuneet kantamaan totuuden ja harhan välisessä ristitulessa. Tämän vaiheen ohittaminen on ollut vaikea kansallinen tehtävä. Nyt voimme jo vapaasti iloita ja osoittaa teille ja sukupolvellenne kiitosta. Mutta ei työ suinkaan ole vielä tehty. Kuin haamuna 1960-luvun kulttuurikeskustelusta löydän tämän kesän keskustelusta teemoja, joissa edelleen puhutaan maamme häviäjän roolista sotien jälkeen, samalla kun muistutetaan edelleen poliittisesti kiistanalaisista sotien vaiheista. Totuuden ja harhan vastakkaisuus on jatkuva prosessi, jossa tulee olla varuillaan ja tiedettävä tie. Kulumassa oleva kesäaika on tuonut tullessaan myös toisenlaisia viestejä, niitä, jotka kertovat kansamme kohtalon käänteentekevistä hetkistä. Tali-Ihantalan ratkaisutaistelujen muisto on herättänyt henkiin sen kokemuksen, että ilman sisäistä rohkeutta ja sankaruutta ei olisi olemassa vapaata isänmaata. Se voima, joka löytyi taistelevan sukupolven keskeltä hyökkääjän torjumiseksi, oli olemukseltaan tinkimättömän vakaumuksen sanelemaa. Omasta ja läheisten elämästä oli kysymys ja siitä, minkä varaan tulevaisuutta voidaan rakentaa. Tykkien jylinän kantautuessa jo Helsinkiin asti, soivat Turun tuomiokirkon kellot kahdentoistalyöntejään. Ne oli ajoitettu ensi kerran soimaan maamme kotien esirukousten merkiksi. Silloin kirkkomme ja valtakunnan ylimmästä johdosta vedottiin rukouksen voimaan: Jos kansamme kotirintama ei hiljenny rukoukseen, on kansamme kohtalonhetki lähellä. - Tänään saamme kiittää vapaasta isänmaasta, jonka te veteraanit ja toverinne olette lunastaneet. Mutta samalla saamme kiittää ennen muuta Taivaan Herraa, joka on antanut meille kerran rohkeuden ja vapaan maan. Totuuden ja harhan synnyttämässä asenteitten ja sanojen ristitulessa ratkaisevaa on tietää, minkä varassa elämä on. Se, joka tietää ja myös tuntee juurensa ja arvonsa ja sen mitä todella tapahtui, voi kestää paljon. Siinä on ollut myös veteraanien kaunis ja hiljainen opetus meille nuoremmille. Tähän opetukseen sisältyy myös kansakunnan

3 3 tulevaisuuden onnellisen ja tasapainoisen kehityksen ydin. Nosce te ipsum, tunne itsesi, sanottiin kerran kulttuurimme alkulähteillä. - Tunne kansasi todellinen historia, sen tahtotila ja tulevaisuuden usko, niin voit luottaa myös huomiseen ja ojentaa kätesi myös yhteistyölle, jota tämän päivän maailma tarvitsee ja josta sen tulee elää. Kuluvalle viikolle avautuva ensimmäinen raamatunkohta todistaa keskeisesti oman itsensä tuntemisen tärkeydestä. Se on jotakin, jossa tunnetaan elämän syvimmät äänet. Siksi sana meille puhuu siitä Timoteuksen kirjeen (2.Tim.2:13) sanoin: Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää. Jumala on se, joka on muuttumaton ajasta aikaan. Hän on uskollinen, ja hän on sitä myös aina. Kansamme rukousten keskellä maamme hädän hetkinä olemme saaneet tuntea hyvän Jumalan uskollisuutta, mutta myös sitä, että hänen tuntemisensa välityksellä rohkeutemme olla oma itsemme on saanut voimaa. Kun Jumala on uskollinen, saamme mekin asettaa uskollisuuden arvoillemme keskeiselle paikalle. Hän antaa myös voiman voittaa tielle tulevat kiusaukset. Veteraanien kirkkopäivä tänään sisältää myös viestin, joka liittyy kansamme ratkaiseviin hetkiin. Se on kiitoksen tuomista elämän lahjasta hänelle, joka toi teidät kerran kotiin. Monen teidän tovereittenne tie ei koskaan johtanut ajallisen kodin pihapiiriin takaisin rakkaitten luokse. Tie johti sinne, missä odotetaan ylösnousemusaamun valkenemista. Teille Jumala soi ajan rakentaa tätä maata monien raunioitten ja tuhkankin keskeltä. Nyt, kun rivit ovat harvenneet ja monien tovereitten iltahuudot ovat tuttujakin tutummat, on katse suunnattuna siihen maahan ja kotiin, josta onnellisinkin ajallinen koti on vain aavistus. Kun ajallinen melu tyyntyy ja monien elämänvaiheitten paine laantuu, jäljelle jää se, mikä on keskeisintä. Kysymys on siitä, minkä varassa olen elänyt ja minkä varassa uskallan myös siirtyä viimeisen rajan taakse. Aiheemme totuus ja harha ja kysymyksemme siitä, mikä lopulta on keskeisintä johtaakin meidät tämän viikon toisen raamatunkohdan äärelle. Vanhan testamentin alkulehdiltä avautuu eteemme sana (2.Moos. 13:21): Herra kulki päiväsaikaan pilvipatsaassa heidän edellään näyttäen heille tietä ja yöllä tulipatsaassa valaisten heidän tietään. Päivän ja yön keskellä olennaista on nähdä elämän keskellä Herran pyhä läsnäolo. Vain se yksin on tarpeen silloin, kun tähyillään kohti iankaikkista kotia ja

4 isänmaata taivaassa. Herran Jeesuksen Kristuksen läsnäolo riittää, hänen sovintoverensä voima viimeisenkin rajan ylitse. 4 Jumalan johdatuksesta teillä useilla lienee elämässä paljonkin kokemuksia jaettavina. Usein niistä arjen kiireen ja monitouhuisuuden keskellä ei tahdota puhua. Ne ovat myös omalle sielulle syviä kokemuksia, joiden vaaliminen on pyhää. Elämän kokemusten lipastosta niitä joskus voi raottaa ja tuntea: Silloin taivas kosketti maata, silloin tunsin, että Jumala todella johdatti kuin päivän pilvipatsaassa ja yön tulipatsaassa. Lähtemättömästi tilitti eräs veteraaniveljenne tällaista kokemustaan sodan melskeen keskellä. Hän kertoi joukko-osastonsa taistelusta rajan takana korvessa. Voimakkaan tulen vihdoin tauottua hän katsoo ympärilleen ja huomaa kadottaneensa kaikki muut. Hän seisoi yksin etäällä vieraan maan kamaralla kädessään vain ase ja sydämessään tuska: miten pääsen täältä pois. Hän kertoi elävästi sydämensä syvimmästä koulusta, jossa kaikki pelkistyi vain hänen ja Jumalan väliseksi vuoropuheluksi. Hän kertoi polvistuneensa vasten puuta puristaen asettaan käsiensä lomassa. Siinä maassa polvillaan hän sydämellään tahtoi huutaa Taivaan Isän puoleen: Herra, johdata minut täältä kotiin! Jos viet minut täältä omieni luokse, en tahdo enää unohtaa, mitä sinä olet puolestani tehnyt. Näissä rukouksissa oltuaan hän nousee, katsoo taivaan rannalle ja näkee tien. Se ei ollut mikään maahan painautunut polku, vaan kahden kirkkaan olennon osoittama tie. Hän lähti matkaan seuraten sen tien suuntaa, joka ei väistynyt silmistä. Ja vihdoin, kuinka pitkään vaellettuaan - sitä hän ei osannut kertoa - hän saapui perille, josta tunnussanat lausuttuaan pääsi turvallisesti omiensa joukkoon. Jumala oli ollut uskollinen. Jotain siitä oli käsillä, mistä myös tämän viikon sana todisti: Herra kulki pilvipatsaassa hänen edellään valaisten hänen tietään. Rakkaat sotiemme veteraanit! Iltaruskon maisemissa kiitollisuus Jumalalle on elävä osa tätä päivää. Se on elämistä muistoista, joihin mahtuu sisäistä ja ulkoista taistelua. Se on ollut - ja se on aina ihmiselle joka aika - taistelua myös totuuden ja harhan ristiaallokoissa. Mutta se, että Jumala on ollut uskollinen kansamme kohtaloissa on tuonut kiitosmieltä. Jumala on myös uskollinen näyttämään tietä eteenpäin omissa elämämme taisteluissa. Jos tunnemme olevamme kadoksissa ja sisäisesti vieraalla maalla, on hän edelleen läsnä niille, jotka häntä avuksensa huutavat. Hän ei ole jäänyt elämän

5 5 muistojen laatikoihin todistamaan joskus tapahtuneista ihmeistä, vaan hän osoittaa nytkin tietä kotiin sovintoverensä kautta. Siinä on turvamme kaikkea harhaa vastaan, joka elämässä niin helposti liittyy seuraamme. Kristuksen sovintoveri on ainoa asia, mitä lopulta tarvitsemme tähyillessämme kohti taivaan rantaa.