Onko järkevää uskoa Jumalaan?

Transkriptio

1 1 Professori Alister McGrath Kuopiossa Onko järkevää uskoa Jumalaan? Hyvät naiset ja herrat. On suuri ilo puhua teille tänään täällä Suomessa. Olen käynyt Suomessa monta kertaa aikaisemminkin, mutta nyt olen ensimmäistä kertaa näin pohjoisessa Suomessa. Tämä on siis melkoinen seikkailu minulle. Aiheeni koskee uskon järkevyyttä. Usko Jumalaan ei ole järjen hylkäämistä, vaan sen laajentamista. Se ei ole älyllistä itsemurhaa, vaan älyn ja järjen rikasta täyttymystä. Tässä luennossani haluan osoittaa, että kristillisessä uskossa on järkeä. Haluan tutkia kanssanne sitä, kuinka uskon avulla ymmärrämme entistäkin paremmin sen, mitä näemme maailmassa ympärillämme ja mitä koemme sisällämme. Aion myös tarkastella joitakin tärkeimpiä uudeksi ateismiksi kutsutun liikkeen esittämiä kriittisiä huomioita uskosta, ja arvioida niiden vakuuttavuutta. Uuden ateismin aika on ohi Uuden ateismin synty on tuonut uskon järkevyyden ja perusteltavuuden uudella tavalla julkisen mielenkiinnon kohteeksi. Kun sanomme uskovamme Jumalaan, esitämmekö silloin pelkästään sokeaan uskoon perustuvan väitteen. Onko olemassa hyvä syitä uskoa Jumalaan. Entä uusi ateismi itse? Kuinka järkiperäistä se on? Lähden liikkeelle siteeraamalla paljon luetun brittiläistä The Spectator -lehden tuoretta numeroa. Siinä pohditaan sitä, miksi uusi ateismi on eksyksissä ja on menettämässä suosiotaan. Kuulkaa näitä sanoja: Vain vuosikymmen sitten alkanut ateismin kevät on ohi, kiitos Jumalan. Monet, jopa ei-uskovat, pitävät nyt Richard Dawkinsia pilahahmona, joka pui nyrkkiään taivaalla leijuville keijukaisille. Liike on ehtynyt. Selvä merkki tästä on se, etteivät ateismin nuoremmat asianajajat lainkaan kilpaile siitä, kuka pääsee Dawkinsin seuraajan asemaan. Eikö ole kiinnostavaa? Virta näyttää nyt muuttavan suuntaa ainakin Isossa Britanniassa. Uusi ateismi esitti yksinkertaistavia iskulauseita uskonto on vaarallista; usko on mielenterveyden häiriön muoto; Jumala on harhakuvitelma. Nyt niitä pidetään tylsinä. Uusi ateismi on hiipumassa, sen kertomus elämän ja maailman merkityksestä on hajoamassa ja sen ajatukset ovat menettämässä

2 2 julkista kiinnostavuuttaan. Siteeraan The Spectator -lehden artikkelia laajemmin: Enää ei ole muotia lähestyä uskontoa hyökkäysasemista käsin. Itseasiassa uskonnon monimuotoisuuden myöntämisestä on tullut sivistyneisyyden merkki. Andrew Brownilla Guardian -lehdestä on ollut oma osuutensa tässä. Tämä teologisesti oppinut agnostikko suhtautuu pilkallisesti karkeaan ristiretkiateismiin ja pohtii toisinaan sitä, kuinka hän itse kokee vetovoimaa uskontoa kohtaan. Akateemisemmalla tasolla eräs vaikuttaja on ollut filosofi John Gray. Hän suhtautuu skeptisesti kaikkiin valistuksen optimismin jäänteisiin, myös siihen kuinka ateistit uskovat ja luottavat järkeen. Voimme oppia paljon tästä länsimaisen kulttuurihistorian taannoisesta episodista! Monet kristityt eivät täysin ymmärrä omaa uskoaan. He eivät ole miettineet sitä, kuinka puolustaisivat uskoaan julkisuudessa. Haluan tässä luennossa ottaa esiin joitakin kysymyksiä, joita kanssa meidän on tehtävä ajatustyötä. Näin autan meitä käsittämään uskoamme paremmin ja varustan meitä vastaamaan uskoamme koskeviin kysymyksiin, joita kulttuurimme tahtoo kysyä. Minun tehtäväni on nyt vahvistaa teitä, mutta myös haastaa teitä. Haluan vahvistaa ja vakuuttaa teitä uskomme luotettavuudesta. Ja haluan haastaa teitä ymmärtämään sitä paremmin, selittämään sitä paremmin ystävillenne, perheillenne ja naapureillenne. Elämän suurimpia totuuksia ei voi todistaa Lähden liikkeelle perustavaa laatua olevasta tärkeästä huomiosta. Kun alamme tutkia elämän syvempiä ulottuvuuksia, uskoa ei voi välttää. Moraaliset arvot ja poliittiset vakaumukset ovat uskon kysymyksiä. Joidenkin kiihkeimpien ateistien mielestä kaikki usko on sokeaa uskoa. Kuten johtava uusi ateisti Christopher Hitchens julisti itsevarmasti, meidän uskomuksemme ei ole uskomusta. Toisin sanoen, Hitchens halusi väittää, että hän hyväksyisi vain sen, mikä voidaan todistaa oikeaksi. Hänen mielestään uskonnolliset ihmiset pakenevat tosiasioita, kun he eivät suostu esittämään mitään perusteluita uskolleen, kun taas sekä tiede että logiikka todistavat aina omat näkemyksensä. Tämä on hieno ja yksinkertainen oppi. Mutta se on selvästikin virheellinen. Kuten monet kriitikot ovat osoittaneet, Hitchensin oman kirjoitukset ovat täynnä väitteitä, joita ei voida todistaa, erityisesti silloin kun hän käsittelee moraalia ja uskonnollisia uskomuksia. Hänen monilta jyrkiltä lausumiltaan puuttuu

3 3 kokonaan todistuspohja, ne eivät perustu minkäänlaisiin todistuksiin. Meidän on tärkeää huomata, että tarkasti ottaen todistamisen idea rajoittuu vain matematiikan ja logiikan piiriin. Seuraavat väitteet ovat täysin luotettavia ja uskottavia: 2+2 = 4 Kokonaisuus on suurempi kuin sen osa. Mutta mitä merkitystä on näillä logiikan ja matematiikan totuuksilla? Miksi joku, joka on tullut itsemurhan kynnykselle, laittaakin pistoolin pois, kun hänelle kerrotaan että kokonaisuus on suurempi kuin osa. Tai miksi hän kaataisi syanidin lavuaariin saatuaan kuulla että = 4. Nämä lausumat saattavat olla asiasisällöltään oikeita. Niillä ei kuitenkaan ole eksistentiaalista merkitystä, ne eivät anna olemassaololle mitään merkityssisältöä, sillä niillä ei ole mitään sanottavaa ihmismielen syvimmille kysymyksille ja sydämen kaipaukselle. Voin kyllä todentaa sen, että = 4. Mutta en voi todistaa, että elämällä on merkitystä. Voimme toki esittää hyviä syitä esimerkiksi sen uskomiseksi, että raiskaus on väärin tai että demokratia on parempi kuin fasismi, mutta kumpaakaan ei vain voi todistaa. Enkä voi osoittaa todeksi Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1948: Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasa-arvoisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Enkä voi todistaa, että Jumala on olemassa. Voin toki esittää joitakin hyviä syitä uskoa, että nämä vakaumukset pitävät paikkansa mutta en minä eikä kukaan muukaan voi todistaa niitä oikeiksi. Vain pinnallisia totuuksia voidaan todistaa. Elämän syvimmät totuuksia taas ei voida lopullisesti vahvistaa. On vain tosiasia, ettei kukaan meistä, on hän sitten uskonnollinen tai maallistunut ihminen, voi todistaa mitään niistä suurista totuuksista, joiden varassa me elämme. Elämä vain on tällaista. Tästä syystä uusi ateismi nähdään nyt liian yksinkertaistavana liikkeenä. Kuten brittiläinen kulttuurikriitikko Terre Eagelton osoitti Richard Dawkinsin Jumalaharha kirjan murska-arviossaan: Monille uskomuksillemme ei ole olemassa minkäänlaista rationaalista perustelua (tai oikeutusta), mutta on silti järkevää pitää niistä kiinni. Tosiasiassa on aika vähän asioita, jotka voidaan todistaa järjen tai tieteen avulla. Jumala ei kuulu niihin. Eikä muuten mikään muukaan sellainen, jolla on

4 4 perimmäistä merkitystä. Suuri brittiläinen filosofi ja aatehistorioitsija Sir Isaiah Berlin ( ) esitti joitakin vuosia sitten, että ihmisten vakaumukset voidaan jakaa kolmeen ryhmään. 1. Ne jotka voidaan näyttää toteen empiirisen eli havaintoperäisen todistusaineiston avulla. 2. Ne jotka voidaan näyttää toteen loogisella päättelyllä. 3. Ne joita ei voi todistaa kummallakaan tavalla. Kaksi ensimmäistä ryhmää kattaa sellaiset asiat, jotka voidaan tietää luotettavasti toisaalta luonnontieteellisen tutkimuksen ansiosta ja jotka toisaalta todistetaan oikeaksi logiikan ja matematiikan avulla. Kolmas ryhmä sisältää arvoja ja ideoita, jotka ovat muovanneet inhimillistä kulttuuria ja määritelleen ihmisen koko olemassaoloa toisin sanoen, uskomuksia jotka antavat ihmisten elämälle syyn, suunnan ja tarkoituksen. Ja tässä on avainpointti niitä ei voi todistaa. Järki tai tiede ei voi todistaa tai kumota niitä. Jokainen poliittisen, yhteiskunnallisen, moraalisen tai uskonnollisen näkemyksen omaava ihminen on täsmälleen samanlaisessa tilanteessa. Uskomme asioita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Mutta uskomme, että on hyvä syitä pitää uskomuksiamme oikeina! Yksinkertainen tosiasia on, että ateistien ja uskovien debatissa on kyse uskon asiasta. Taannoin tapasin Englannissa poliitikon, joka piti kovasti uuden ateismin liikkeestä. Kysyin häneltä, miksi näin. Koska se vaatii todisteita. Ja siitä minä pidän. Niinpä pyysin häntä kertomaan kaikkein tärkeimmistä poliittisista näkemyksistään. Se onnistui häneltä helposti. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja heitä täytyy kohdella tasa-arvoisesti, hän kertoi minulle. Pyysin häntä todistamaan, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Älä ole hölmö, hän sanoi, en minä voi. Pyysin häntä sitten uudestaan selittämään, miksi hän piti uudesta ateismista. Hän rypisti otsaansa ja sanoi: Ymmärrän mitä tarkoitat. Sinäkin näet nyt, mitä tarkoitan. Voimme todistaa pinnallisia ja vähemmän tärkeitä asioita. Mutta niitä asioita, joilla on todellista merkitystä totuudet joiden varassa me elämme, ovat ne sitten poliittisia, moraalisia tai uskonnollisia niitä ei vain voi todistaa tällä tavalla. Dogmaattisen ateismin epäjohdonmukaisuus Katsotaan Richard Dawkinsin, Jumalharha -kirjan kirjoittajan ja yhden uuden

5 5 ateismin liikkeen perustajan, erästä rohkeaa väitettä. Maailmankaikkeudessa, hän väittää, ei ole mitään suunnitelmaa, ei tarkoitusta, ei pahaa eikä hyvää. On vain sokea, säälimätön välinpitämättömyys. Meillä ei ole mitään syytä elää, paitsi se että levitämme geenejämme tuleville polville. Kuljemme tietä, joka ei johda minnekään. Dawkins on hyvin dogmaattinen ateisti, jonka mielestä on selvää, ettei ole Jumalaa, tuonpuoleista todellisuutta eikä mitään suurta kertomusta, jonka valossa maailma näyttäytyy mielekkäänä. Miten hän sitten selittää sen, että niin monet ihmiset uskovat Jumalaan? Dawkinsin vastaus on yksinkertainen, vähättelevä ja syvästi suvaitsematon: uskon ihmisiä on petetty. He ovat pikkusieluisia yksilöitä, jotka eivät kestä sitä, että maailma on ankea ja tarkoitukseton, joten keksivät sille merkityksen, jolla sitten lohduttavat itseään. Mutta vaikka Dawkins väittää kaiken tämän vuoren varmana, mitään siitä ei voida todistaa. Hän vain uskoo sen olevan totta, mutta hän ei voi todistaa, että asia olisi näin. Hänen kantansa on alusta loppuun pelkästään uskon asia. Richard Dawkins uskoo, ettei Jumalaa ole. Minä uskon Jumalaan. Richard Dawkins ei voi todistaa olevansa oikeassa. Minäkään en voi todistaa, että minä olen oikeassa. Molempien kannat perustuvat uskoon, uskomme että olemme oikeassa, mutta emme pysty todistamaan sitä. Monet teistä tietävät, että Jumalharhan lopussa Dawkins esittää kymmenen moraalista arvoa kymmenen käskyn vaihtoehdoiksi. Ne ovat yksi hänen kirjansa heikoin kohta ja monet ovat naureskelleet niille niin ateistit kuin uskovatkin. Dawkins itse selvästikin uskoo niihin. Mutta niiden moraalista arvoa ei voida todistaa järjen tai tieteen avulla. Dawkinsin täytyy vain luottaa niiden arvoon, uskoa että ne ovat oikeita, mutta hän ei voi toistaa niitä. Jos Dawkins olisi johdonmukainen, hänen täytyisi hylätä nämä kymmenen uutta käskyä, koska ne ovat vain sokeaa uskoa sellaista mitä hän vain väittää, mutta ei voi todistaa. Uuden ateismin liike on valistuksen aikana 1700-luvulla syntyneen tietoteorian yksi harvoista jäljelle jääneistä linnakkeista. Tämän teorian mukaan järki todistaa uskomuksensa! Ihmisen järki voi saada selvän kaikista elämän suurista kysymyksistä eikä sen tarvitse vedota mihinkään itseään korkeampaan auktoritettiin eikä se itseasassa vetoa mihinkään muuhunkaan auktoritettiin, itseensä vain. Mutta ensimmäisen maailmansodan alkuun tultaessa oli selvää, että valistuksen tapa etsiä totuutta oli suurissa vaikeuksissa. Miksi? Pääongelma oli se, että

6 6 valistuksen tapaa vedota järkeen asioiden perimmäisenä auktoriteettina ja arviointiperusteena ei voitu todistaa. Kuinka se, siis järjen arvovalta, olisi voitu varmistaa, kuinka sen luotettavuus olisi voitu taata? Katsotaanpa asiaa tarkemmin. Järki todistaa kaiken, näin siis valistus väittää. Mikä sitten todistaa järjen luotettavuuden? Kuinka voimme varmistaa sen oikeellisuuden? Jotkut väittivät, että järki voi itse todistaa oman arvovaltansa. Mutta tämä argumentti ei vakuuta. Se on kehäpäättelyä ja eräänlainen loisargumentti. Se olettaa etukäteen johtopäätöksensä ja se perustuu jo valmiisiin johtopäätöksiin. Järki on oma tuomarinsa mahdoton ajatus. Christopher Hitchens päättää uuden ateismin manifestinsa kutsuun, jossa hän pyytää meitä palaamaan 1700-luvun järjen aikakaudelle. Tämä on kuitenkin naurettava strategia. Se hylättiin aikanaan, koska se oli virheellistä ja riittämätöntä, siinä ei ymmärretty järjen rajoja. Kommentaattorit, kuten Charles Taylor ja Alasdair MacIntyre ovat paljastaneet tämän vanhanaikaisen rationalismin kuolettavat heikkoudet. Meidän täytyy nyt siirtyä eteenpäin ja jättää tämä rationalistinen fundamentalismi taaksemme. Usko näkee pintaa syvemmälle Silti edelleen on ihmisiä, jotka puhuvat siitä kuinka järki ohjaa heitä, vaikka tosiasiassa järki rajoittaa heitä. Heille todellisuus rajoittuu vain siihen pieneen ja tylsään maailmaan, minkä järki voi todistaa. Kun minä aikanani olin ateisti, yritin lohduttaa itseäni kuvittelemalla, että ateismini oli rohkea ja uhmakas teko. Ajattelin että ateismi on niin vastenmielistä ja luotaantyöntävää, ettei kukaan uskoisi sitä - paitsi tietenkin jos se on totta. Tiedän että tämä kuulostaa oudolta, mutta jumalattoman maailman äärimmäinen tylsyys ja pinnallisuus puhui minulle sen puolesta, että olin oikeassa ateistisen kantani kanssa. Nyt ymmärrän, että olin vain raaputtanut elämän pintaa, olin suostunut oman tietämykseni mielivaltaisiin rajoihin ja kieltäytynyt menemästä yhtään syvemmälle. Sen uskominen, että mitä näet, sen saat (suomeksi mikä näkyy, sitä on ), on vain tekosyy olla älyllisesti laiska ja torjua kaikki seikkailut. Se on kuin katsoisi trooppisen lakuunin yli merelle, jolloin katsoja näkee vain lämpimän turkoosin veden aavan. Jotkut ovat kuitenkin sukeltaneet pinnan alle, joten he ihastelevat vedenalaista koralliriuttaa ja eksoottisia värikkäitä kaloja, jotka pyrähtelevät sinne tänne. Vedenpinnan yläpuolelta käsin mitään tällaista ei voi

7 7 nähdä, mutta se on kuitenkin olemassa ja se odottaa löytäjäänsä. Kristitylle kaikkialla ympärillämme on vihjeitä ja johtolankoja, jotka kertovat järjen rajojen tuolla puolen olevasta maailmasta, jota meitä kutsutaan tutkimaan ja jossa meitä kutsutaan asumaan. Saatamme kuulla katkelman sen musiikkista elämän hiljaisissa hetkissä. Voimme aistia sen tuoksun viileän illan lempeässä tuulessa. Voimme kuulla kertomuksia niistä, jotka ovat löytäneet tuon toisen maan ja haluavat kertoa seikkailustaan. Kaikki nämä tuonpuoleisuuden merkit rohkaisevat meitä uskomaan, että on olemassa enemmän kuin vain arkikokemuksemme. Kuten suuri brittiläinen uskon puolustaja G. K. Chesterton esitti, ihmisen mielikuvitus kantaa järjen rajojen yli. Hänen mukaansa jokainen todellinen taiteilija kokee koskettavansa totuuksia: hänen teoksensa ovat verhon läpi nähtyjen asioiden varjoja. Kuvitellaan että joku kuljeskelee pitkin pitkää hiekkarantaa. Eräänä päivänä rantaviivaa kävellessään hän huomaa, että aallot ovat huuhtoneet jotakin rantaan. Se on outo kasvi, jollaista hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Hän ravistaa päätään hämmentyneenä. Mistä tämä on tullut? Mitään tällaista ei kasva saarellani. Sitten hän ymmärtää, mistä on kyse. Kasvi on tullut toisesta maasta horisontin takana olevasta maasta, josta merivirrat ovat tuoneet sen tänne. Maailma onkin paljon suurempi kuin hän oli luullut. Varjojen maailmasta todelliseen valoon Tutkitaan tätä ajatusta lisää käyttämällä tuttua analogiaa, joka löytyy Platonin, klassisen kreikkalaisen filosofin, teksteistä. Plato pyytää meitä kuvittelemaan ihmisjoukon, joka vangittu koko elämänsä ajaksi maanalaiseen luolaan. Siellä palaa nuotio, joka heittää häilyviä varjoja luolan seiniin. Nuo ihmiset eivät tiedä mistään muusta maailmasta. Luola on ainoa todellisuus, mitä he ovat koskaan kokeneet. Ei siis ole mitään mihin he voisivat verrata luolamaailmaansa. Heidän käsityksensä mukaan tämä luola on maailma kokonaisuudessaan. Silti lukija tietää tarkoitus on että hän tietää että heillä on vielä paljon löydettävää. Muistan hyvin, kun luin tuon Platonin teksikohdan ensimmäistä kertaa. Olin silloin lukion viimeisellä luokalla, josta aioin jatkaa Oxfordin yliopistoon opiskelemaan luonnontieteitä. Tuntui kuin olisin tulossa uuden ja ihmeellisen maailman kynnykselle, jossa nuoruuden ateismi saisi vahvistusta ja älyllistä tukea. Kun sitten luin Platoa, ylimielinen rationalismi minussa hymyili halveksien.

8 8 Tämä on tyypillistä todellisuuspakoista taikauskoa! Vain sitä on mitä näen, asia on loppuun käsitelty. Mutta silti pieni epäilyksen ääni kuiskaili sisälläni. Entä jos tämä maailmamme onkin vain osa kokonaisuutta? Entä jos tämä maailmamme onkin vain varjojen maailma? Entä jos sen tuolla puolella onkin jotakin paljon ihmeellisempää? Jos olisi tuolloin lukenut C.S.Lewista, olisin tiennyt että hän törmäsi kerran samanlaiseen ongelmaan, kun hän alkoi oivaltaa, kuinka hänen nuoruutensa ateismi kärsi mielikuvituksen puutteesta. Silti, vaikka en ollut lukenut Lewistä, epävarmuuden siemen oli nyt istutettu jyrkkään ateistiseen mielenmaisemaani. En tiennyt sitä tuolloin, mutta vuoden kuluttua epäilykseni olivat kasvaneet musertavan suuriksi ja ne johtivat minut löytämään uudestaan kristinuskon. Mietin sitä, että entä jos tämä onkin tosiasiassa vain varjojen maailma todellinen maailma kyllä, mutta ei paras maailma. Entä jos tämä maailma onkin vain valmistautumista, tai kuin portti, toiseen paljon suurempaan ja parempaan maailmaan? Viedäänpä Platonin analogiaa askel pitemmälle ja esitetään tärkeä kysymys: kuinka ihmiset luolassa voisivat päästä selville siitä, että todellisuus onkin paljon suurempi kuin heidän ahdas ja hämärä luolansa. He tunsivat vain pimeän, savuisen maailman; kuinka he voisivat keksiä, että sen tuolla puolen on kirkas, loistava ja ihana maa, raikkaita tuulia, huumaavia tuoksuja, värien runsaus ja näköalojen vuolaus. Luolassa saattoi olla vihjeitä siitä, että sen kosteiden ja pimeiden seinien takana on toinen maailma. Kun tuuli puhalsi sopivasta suunnasta, luolan asukkaat saattoivat haistaa kaukaa leijuvan kukan tuoksun tai kuulla vuorilla virtaavan joen kohinaa. Entä jos joku ulkopuolisesta maailmasta olisi mennyt sisään luolaan? Entä jos tämä henkilö olisi kertonut heille siitä, mitä on luolan ulkopuolella, ja tarjoutunut johdattamaan heidät sinne? Luolassa olevien ihmisten täytyisi silloin tehdä päätös: luotammeko tähän muukalaiseen vai emme. Annammeko hänen viedä meidät tästä tutusta paikasta, jonka olemme aina tunteneet, uuteen ja salaperäiseen maailmaan? Näitä kysymyksiä käsitellään Uudessa testamentissa Jeesus Nasaretilaisen toiminnasta kertovissa evankeliumeissa. Kuka tämä ihminen oikein on? Voiko häneen luottaa? Onko tuntemamme maailman tuolla puolella toinen maailma ja voiko Jeesus Nasaretilainen kertoa meille jotakin siitä? Voiko hän viedä meidät sinne?

9 9 C. S. Lewis, mielikuvitus ja maailman mielekkyys Mainitsin aikaisemmin kuuluisan brittiläisen uskon puolustajan C. S. Lewisin ja palaan nyt hänet. On hyödyllistä käyttää hyväkseen keskustelukumppania jotakuta kiinnostavaa ihmistä, jonka kanssa voi olla vuorovaikutuksessa ja jolta saa täydennystä omiin ajatuksiin. Kuten tiedätte, julkaisin jokin aika sitten merkittävän uuden tutkimuksen Lewiksesta ettekä varmaankaan ylläty siitä, että tulen tässä luennossani keskustelemaan hänen kanssaan. Hän on yksi 20 vuosisadan parhaista uskon puolustajista ja uskon että hän on teillekin kiinnostava ja hyödyllinen apu, kun haluatte kehittyä uskonne ymmärtämisessä ja sen selittämisessä ystävillenne ja työtovereillenne. Nuorena miehenä Lewis oli ateisti, hän oli sitoutunut vähättelevään ja onttoon rationalismiin, näin hän kuvasi näkemystään. Silti hän koki että puhdas järki tarjosi hänelle kalpean älyllisen maiseman, jossa hän ei halunnut asua. Silti tämä, näin hänen järkensä väitti, oli kaikki mitä ylipäätään on olemassa. Toisin uskominen olisi pelkkää fantasiaa, toiveajattelua. Silti Lewiksen mielikuvitus opetti hänelle, että täytyi olla enemmän. Kuunnelkaa näitä sanoja: Lähes kaikki mitä rakastin, oli mielestäni mielikuvituksen tuotetta; lähes kaikki minkä uskoin olevan todellista, oli synkkää ja tarkoituksetonta. Sitten Lewis löysi ajattelutavan, joka avulla voisi sitoa yhteen järjen ja mielikuvituksen, ja se avasi hänelle uudelleen yhteyden Jumalaan. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että hänen aikaisempi ajattelunsa, mitä hän piti selvänä ja yksinkertaisena, olikin pelkästään yliyksinkertaistavaa. Länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen lukeminen nosti esiin kysymyksiä, jotka hän luuli jo ratkenneen. Jos nuori mies haluaa pysyä lujana ateistina, hänen täytyy varoa mitä lukee. Kaikkialla kun on ansoja - hän kirjoitti elämänkerrassaan Ilon yllättämänä. Lewiksellä ei ollut mitään halua uskoa jumalaan. Silti hän vähitellen huomasi, että hänen oli pakko tehdä niin. Kun hänestä sitten oli tullut kaikkein vastahakoisin käännynnäinen, hän otti tehtäväkseen tutkia ja selittää, mikä kristinuskossa oikein oli niin houkuttelevaa ja kaiken muuttavaa. Lewis tarjoaa älykkään, pohtivan ja vakuuttavan selityksen kristinuskosta. Hänen työtoverinsa Oxfordissa, Austin Farrer ( ), merkittävä uskonnonfilosofi, auttaa ymmärtämään, miksi. Erittäin oivaltavassa esseessään vuonna 1965 Farrer esitti, että uskoa oli pidettävä järkevänä ja perusteltuna, mikäli haluttiin että vallitseva kulttuuri hyväksyisi sen. Siteeraan Farrerin esseetä:

10 10 Vaikka argumentointi, siis todistaminen, ei synnytäkään vakaumusta, sen puute tuhoaa uskon. Todistettujakaan asioita ei välttämättä oteta vastaan, mutta se, mitä kukaan ei pysty puolustamaan, hylätään nopeasti. Järkiperäinen argumentointi ei luo uskoa, mutta se pitää yllä ilmapiiriä, jossa usko voi kukoistaa. Farrerin essee paljastaa syyt Lewiksen huomattaville saavutuksille ja menestykselle uskon puolustajana. Farrerin mukaan Lewiksen suuri vaikutus kertoi hänen poikkeuksellisesta kyvystään esitellä kristinuskon ajatuksia vetovoimaisesti, sekä moraalin, mielikuvituksen että järkevyyden suhteen. Lewis, Farrer esittää, saa meidät luulemaan että kuuntelemme todistamaan pyrkivää argumentointia, kun tosiasiassa meille esitetään visio, näky, ja tuo visio itsessään vakuuttaa katsojansa. Lewista itseään ei vetänyt kristinuskoon niinkään jotkin yksittäiset argumentit sen puolesta, vaan kristinuskon vakuuttava kokonaiskuva todellisuudesta. Se toi mielekkääseen valoon kaiken millä oli merkitystä hänelle ja mikä liittyi hänen sisäiseen totuuden, kauneuden ja hyvyyden kaipaukseensa. Lewis muisteli, kuinka ateismi vei hänet päättelemään, että kaikki hänelle rakas ja arvokas täytyy hylätä mielikuvituksen tuotteena. Ne muutamat harvat asiat, joita ateismi salli hänen uskoa, osoittautuivat kalpeiksi ja merkityksettömiksi. Se oli sydäntä raastavaa. Mutta kristillinen tapa katsoa maailmaa toi mielekkyyden hänen toiveisiinsa ja kaipaukseensa niihin asioihin, joista hän oikeasti välitti. Kristinusko vakuutti, että ne olivat todellisia asioita, ja että ne olivat tärkeitä. Kun palaset loksahtelivat paikoilleen, Lewis tajusi, että se uskon maisema, jota hän tutki, oli maailma, jossa hänen kuului myös elää. Hän näki nyt todellisuuden sellaisena kuin se oikeasti on. Lewis tiivisti tämän kaiken hyödylliseen ja helposti muistettavaan ajatukseen: Uskon kristinuskoon niin kuin uskon siihen että aurinko on noussut. En usko auringon nousuun vain koska näen sen, vaan koska sen valossa näen kaiken muun. Tämä vahva ajatus kutsuu meitä arvioimaan kristinuskoa sen mukaan, miten hyvin se auttaa näkemään maailmassa mielen ja järjen. Mitä enemmän maailmankatsomus voi selittää, sitä todennäköisemmin se on totta. Kristinuskon menestys tai epäonnistuminen tällä alueella on yksi syy siihen, että ihmiset joko pitävät tai eivät pidä kristinuskoa vastaanottamisen arvoisena.

11 11 Usko on näkökyvyn tarkentamista Monet luonnontieteilijät hyväksyvät Lewiksen lähestymistavan, joka tulee hyvin lähelle heidän omia työskentelymetodejaan. Teoriaa arvioidaan havaintojen perusteella, kuinka hyvin se selittää sen, mitä näemme ja koemme ympärillämme ja sisällämme. Tietenkin joitakin kysymyksiä jää avoimeksikin. Joillakin alueilla kuva jää jonkin verran epämääräiseksi. Mutta oleellista on silti se, että hyvä teoria auttaa näkemään monimutkaisessa ja sekavassa maailmassa mielen ja järjen. Lewisin mukaan kristinusko antaa meille linssin, jonka läpi näemme itsemme ja maailman sellaisina kuin ne todella ovat. Kuvitellaan että on kaunis päivä ja kävelet hiekkarannalla. Eteesi avautuu syvä sininen meri, joka ulottuu niin kauas kuin vain voit nähdä. Katsellessasi merelle huomaat että jotakin liikkuu. Sinulla on pieni kaukoputki mukanasi. Otat sen käteesi ja katsot sen läpi merelle. Aluksi kaikki näyttää epäselvältä, mutta kun sitten säädät linssiä, kaikki tulee äkkiä teräväksi ja kirkkaaksi. Näet kaukana laivan. Ja voit jopa nähdä joitakin miehistön jäseniä liikkumassa ympäri kantta. Kristinuskossa on kyse siitä, että asioita katsotaan niin että katse tarkennetaan oikein. Monien ihmisten mielestä elämällä ei näytä olevan mitään merkitystä. Se näyttää sattumanvaraiselta, merkityksettömältä ja kaoottiselta, vailla mitään syvempää järjestystä tai painoarvoa. Synnymme. Kuolemme. Sen väliin jää vain kuten Shakespere sanoi - idiootin kertoma tarina, täynnä melua ja raivoa, mutta vailla merkitystä. Ehkä asioita voisi pohtia toisella tavalla. Ehkä ne näyttävät merkityksettömiltä, koska emme ole tarkentaneet katsettamme oikein. Tai koska näkömme on heikentynyt? Entä jos onkin olemassa sellainen katsomisen tapa, joka antaa nähdä enemmän? Lewis huomasi, että tämä on totta kristinuskon kohdalla. Se oli kuin valo, joka valaisi maailman niin että hän näki sen selvemmin. Samoin totesi Simone Weil ( ), ranskalainen filosofi ja yhteiskunta-aktivisti, joka löysi kristinuskon lyhyen elämänsä loppupuolella. Häntä veti puoleensa kristinuskon loistava kyky tuoda valoa elämän arvoituksiin. Siteeraan hänen tekstiään: Kun sytytän taskulampun yöllä ulkona, en arvioi sen tehoa katsomalla polttimoa, vaan sitä, miten monta kohdetta se valaisee. Uskonnon arvo, tai yleensäkin uskonnollisen elämäntavan arvo, päätellään siitä, kuinka paljon se valaisee tämän maailman asioita. Lewis totesi, että tämä kristinuskon tapa katsoa asioita toi enemmän mieltä ja

12 12 järkeä hänen havaitsemaansa maailmaan ja hänen omiin tunteisiinsa ja intuitioihinsa kuin hänen entinen ateisminsa. Silti, vaikka kristinusko valaisee maailmaa ympärillämme, joitakin alueita jää varjoonkin. Uskon maisemaan kuuluu myös etäiset ja hämärät rajamaastot, joita aurinko ei valaise kokonaan. Kuten Paavali sanoi: Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta (1. Kor. 13:12). Kristillisille kirjoittajille uskonnollinen usko ei ole kapinaa järkeä vastaan. Se on kieltäytymistä vanhentuneen rationalismin vankeudesta, rationalismin, joka parhaimmillaan saattaa kyllä olla järkevää, mutta joka jää eksistentiaalisesti vajaaksi. Tämä rationalismi rajoittaa meidät jäämään rationaalisen ja loogisen kylmään ja elottomaan maailmaan. Usko julistaa, että on olemassa enemmän kuin tämä jotakin joka ei asetu ristiriitaan järjen kanssa vaan joka ylittää sen. Usko yltää sinne minne järki osoittaa, mutta jatkaa sitten matkaansa yli sen mihin järki joutuu pysähtymään. Vaikka kristillinen usko auttaa meitä näkemään kauemmaksi kuin muutoin näkisimme, näkökyvyllämme on silti rajat. Usko luottaa siihen että Jumala kulkee kanssamme, silloinkin kun olemme ymmällämme ja hämillämme. Emme ehkä näe Jumalaa kaikessa, mutta Jumala näkee meidät, missä ikinä olemmekin. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi (Ps. 139:9-10). Jumalan läsnäolo ja huolenpito ei riipu meidän arvointikyvystämme ja ymmärryksestämme. Jumala on kanssamme, silloinkin kun näkökykymme tai järkemme jää vajaaksi. Tieteen ja uskonnon suhde Entä tiede? Nyt minun täytyy tunnustaa eräs henkilökohtainen asia. Kun olin nuori, rakastuin luonnontieteisiin niin että jopa rakensin pienen kaukoputken nähdäkseni kauas avaruuteen. Hämmästyneenä halusin tietää enemmän maailmankaikkeuden mysteereistä. Lukiossa erikoistuin luonnontieteisiin, sitten suoritin Oxfordin yliopistossa kemian tutkinnon, minkä jälkeen tein molekyylibiologian tutkimusta. Jonkin aikaa uskoin että luonnontiede (jota tulen aina rakastamaan) saattaisi auttaa minua selvittämään, mistä elämässä on oikein kyse. Mutta minulle selvisi, ettei tiede auttanut. Sitten ymmärsin, ettei se voinutkaan auttaa. Luonnontiede auttaa paljastamaan maailmankaikkeuteen kätketyn järjestyksen, mutta se ei ole sama asia kuin sen kertominen, miksi se on olemassa ja mikä on meidän paikkamme siinä. Vaikka olen monessa asiassa eri

13 13 mieltä Richard Dawkinsin kanssa, yhdyn täysin siihen hänen väitteeseensä, että luonnontieteillä ei ole metodia, jonka avulla tietäisimme, mikä on eettistä. Merkitystä ja arvoa ei voi tuosta vain ikään kuin lukea maailmankirjasta. Tiede on hyvä purkamaan asiat osiinsa. Mutta pelkkä analyysi ei riitä. Todellista merkitystä on sillä, mitä teemme noilla osilla. Tarvitsemme synteesin nähdäksemme suuren kokonaiskuvan. Tiede purkaa asiat osiinsa niin että näemme kuinka ne toimivat: usko kokoaa ne yhteen niin että näemme mitä ne tarkoittavat. Tieteen ja uskon suhde muuttui ratkaisevasti 1900-luvun lopulla. Vaikka uuden ateistin toitottajat julistavat tämän tästä, että tieteen edistys on murentanut jumalauskon viimeisen vuosisadan kuluessa, tosiasiat puhuvat toista luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana tiedettä hallitsi usko maailmankaikkeuden ikuisuuteen. Se oli ollut olemassa aina. Uskonnollista puhetta luomisesta pidettiin mytologisena järjettömyytenä, jota ei voi mitenkään yhdistää todelliseen tieteelliseen tietoon. Tällä uskomuksella oli tärkeä osuus vuoden 1948 suuressa debatissa, jossa ateisti Bertrand Russel ja kristitty Frederick Coplestone kohtasivat. Debattia on pidetty klassisena uskon ja tieteen välisen suhteen selvittelytilanteena. Russell esitti että tämä tieteellinen konsensus siis se että universumi on ikuinen ratkaisi kertaheitolla jumalakysymyksen. Universumi vain on olemassa eikä ole mitään kunnollista syytä edes miettiä sitä, mikä sai sen alun perin olemaan. Vuoden 1948 jälkeen kaikki on muuttunut luvulla tuli yhä selvemmäksi, että maailmankaikkeudella on alku niin sanottu iso pamaus. Tuolloin jotkut ateistiset tiedemiehet vastustivat rajusti sitä, esimerkiksi merkittävä ateisti ja astrofyysikko Fred Hoyle, joka oli huolissaan siitä, että uusi teoria kuulostaa uskonnolliselta. Onneksi teorian puolesta puhuva todistusaineisto kuitenkin nujersi ennakkoluulot. Mutta tosiasia jää: uusi käsitys maailmankaikkeuden alusta sopii hyvin yhteen kristillisen luomisopin kanssa. Jos Russelin ja Coplestonen debatti käytäisiin uudestaan nykyään, tältä osin se päättyisi hyvin toisella tavalla. Tämä tieteellisen konsensuksen ratkaiseva käänne on muuttanut jumaladebatin sävyn. Tiede ei näe asioiden syvempää merkitystä Minun pääpointtini on kuitenkin se, että tieteellä on rajat. Se voi kertoa, kuinka tulimme tänne, mutta ei sitä, miksi olemme täällä. Se ei voi kertoa elämän

14 14 merkityksestä, tarkoituksesta tai arvosta. Uskonto käsittelee kysymyksiä, joihin tieteellinen metodi ei yllä, kuten kysymystä Jumalasta, elämän merkitystä ja arvojen luonnetta. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä sir Peter Medawarin kanssa, joka sai nobelpalkinnon immunologian tutkimuksistaan. Medawar painottaa että tieteellä on rajansa, sillä on kysymyksiä, joihin nykytiede ei voi vastata eikä voida kuvitella, että tiede koskaan tulevaisuudessakaan etenisi niin pitkälle, että se kykenisi vastaamaan niihin. Minkälaisia kysymyksiä Medewar tarkoittaa tällä? Medawar viittaa selvästikin sellaisiin kysymyksiin kuten miksi me kaikki ylipäätään olemme täällä? Mikä on elämän tarkoitus? Nämä ovat todellisia kysymyksiä ja niiden esittäminen on oikeutettua. Mutta tiede jos sitä käytetään oikein ja vastuullisesti ei tule vastaamaan niihin. Vastauksia on etsittävä muualta. Dawkins kohtaa sen hämmentävän tosiasian, että vaikka tiede saattaakin suojella meitä erehdyksiltä, se ei välttämättä auta meitä löytämään totuutta. Tiede on hyvä opas totuuteen, mutta se kompastuu, jos yritämme sen avulla etsiä asioiden merkitystä. Jos maailmalla on jokin merkitys, tiede ei vain pysty löytämään sitä. Tämä ei ole tieteen kritisoimista. Haluan vain pyytää, ettemme saattaisi tiedettä huonoon valoon väittämällä, että se puhuu sellaisista asioista, joita ei vain voi perustella tieteen metodeilla tällainen kysymys on muun muassa se, onko Jumalaa olemassa. Selittämisen monta tasoa Uusi ateismi väittää, että tiede ja uskonto tarjoavat samoille asioille kilpailevat selitykset. Eräänä päivänä tiede voittaa ja uskonnolliset selitykset häviävät pois. Samoille asioille ei voi olla monia selityksiä ja vain tieteellinen selitys voi olla oikea. Silti tämä on juuri sitä 1800-luvun argumentointia, joka perustuu kyvyttömyyteen arvioida kriittisesti tieteellisten selitysten luonnetta. Asian ydin liittyy selitysten eri tasoihin. Elämme monimutkaisessa, monikerroksisessa universumissa. Analyysimme ja selityksemme täytyy ottaa huomioon sen jokainen taso tai kerros. Fysiikka, kemia, biologia ja psykologia mainitsen nyt vain neljä tieteenalaa lähestyvät kukin todellisuuden eri tasoja ja kukin tarjoaa omalle tasolleen soveltuvan selityksen. Mutta mikään niistä ei ole yksinään riittävä. Kattavan selityksen täytyy koota yhteen nämä selitysten eri tasot.

15 15 Kollegani Oxfordissa, John Lennox, matemaatikko ja tieteenfilosofi, selittää tätä kätevällä kuvalla. Ajattele kakkua, jota tutkitaan luonnontieteiden avulla, kunnes tullaan perusteelliseen selvitykseen sen kemiallisesta koostumuksesta ja fysikaalisista voimista, jotka pitävät sen koossa. Kertooko tämä sen, että kakku oli leivottu syntymäpäivien juhlimista varten? Ja onko tämä tieto ristiriidassa tieteellisen analyysin kanssa? Ei tietenkään ole? Näemme tässä tärkeän tieteellisen periaatteen, nimittäin sen että on olemassa erilaisia selitysten tasoja, jotka täydentävät toisiaan. Tätä periaatetta on helpointa tutkia arkipäivän elämän kautta. Ajattele jotakin sinulle mieluisinta musiikkikappaletta. Se voidaan kuvailla luonnontieteellisesti värähtelymallien avulla. Silti tämä täysin pätevä tarkastelutapa vaatii täydennystä, mikäli halutaan saada esitys musiikin täydestä merkityksestä ja sen vaikutuksesta meihin. Samalla tavalla hienon maalauksen analyysissä on kyse paljon enemmästä kuin vain sen kemiallisista komponenteista tai alkuaineiden fysikaalisesta järjestyksestä. Luonnontieteelliset ja uskonnolliset selitykset voivat näin täydentää toisiaan. Uuden ateismin paukut ovat loppuneet Minun täytyy kohta lopettaa, sillä aika loppuu. Leszek Kolakowski, joka selviytyi itäeurooppalaisen marksilaisen hirmuhallituksen kynsistä, esitti että pyhän paluu puhuu selvästi siitä, että valistus epäonnistui yrityksessään luoda uusi ihmisyyden uskonto, jossa surkea jumalattomuus yrittää epätoivoisesti korvata kadotetun Jumalan jollakin muulla. Ollessani itse ateisti olin tietyllä tavalla ylpeä sen metafyysisesta ankeudesta, koska pidin sitä yhtenä merkkinä ateismin totuudesta. Nyt ymmärrän, että olin melko omahyväinen ihminen, joka itsepintaisesti ja dogmaattisesti uskoi, että oli vain yksi seisova lampi, josta voidaan juoda vettä samalla kuin jotkut muut olivat löytäneet tuoreen, kuplivan lähteen. Uusi ateismi esittää mielivaltaisen dogmaattisen kiellon, se ei salli ylittää sitä minkä järki ja tiede voi todistaa. Jokainen tämän yli menevä, näin ateismi väittää, saattaa olla harhaluulojen vallassa, järjetön ja moraaliton. Kysymykset Jumalasta, oikeudenmukaisuudesta, hyvästä, pahasta, merkityksestä ja arvoista kaikki millä lopulta on merkitystä jää järjen ulkopuolelle. Silti nykyään on selvää, että uuden ateismin lippaat ovat tyhjiä. Ammuttuaan uskonnonvastaisen yhteislaukauksensa sillä näyttää olevan enää hyvin vähän annettavaa, ja se vain toistelee kaavamaista uskon kritiikkiään. Uuden ateismin liike näyttää

16 16 kuvittelevan, että vastustajiensa julkinen pilkkaaminen riittää korvaamaan kunnollisiin perusteluihin nojaavan argumentoinnin. Mutta liike ohenee jatkuvasti ja menettää uutuusarvonsa. Se oli kerran uutta, mutta nyt se on pysähtynyttä ja ennalta arvattavaa. On aika mennä eteenpäin. Lopetan luentoni kertomalla tarinan. Olin juuri päättänyt luentoni Lontoossa vuoden 2010 alkupuolella. Eräs nuori mies tuli luokseni ja pyysi minulta nimikirjoituksen kirjaani Kristinuskon perusteet. Kysyin häneltä, mikä sai hänet opiskelemaan teologiaa. Hän kertoi lukeneensa Richard Dawkinsin Jumalharhan noin vuosi aikaisemmin. Kirja oli niin epäreilu ja yksipuolinen että hän halusi kuulla, mitä toisella osapuolella oli sanottavanaan. Niinpä hän alkoi käydä kirkossa. Hän totesi ettei voinut enää uskoa Dawkinisin esittämään kristinuskon parodiaan, sillä hän oli nyt itse kohdannut todellisen asian, todellisen kristinuskon. Hän kääntyi kristityksi. Hän kertoi minulle, että ilman Dawkinsia en olisi uhrannut Jumalalle ajatustakaan. Kirjoittaessani nimeäni kirjaan nuori mies sanoi, että hän haluaisi esittää minulle teologisen kysymyksen. Koska Jumalharha oli näytellyt tärkeää osaa hänen kääntymisessään, pitäisikö hänen kiittää Jumalaa Richard Dawkinisista. Mietin yhä, mitä tuohon kysymykseen pitäisi vastata. Käännös ja väliotsikot TT Kari Kuula