Rottaruhtinaita ja pässinpäitä. Muistikuvia Porista ja luvuilta

Transkriptio

1 Pekka Pihlanto Rottaruhtinaita ja pässinpäitä. Muistikuvia Porista ja luvuilta Johdannoksi Seuraavassa muistelen vuosia, joita vietin syntymäkaupungissani Porissa ( ). Teksti on tarkoitettu ensimmäiseksi luvuksi koosteeseen, joka sisältää aikaisemmin kirjoittamiani muisteluja Velkuan Palvasta, Turun normaalilyseosta ja Turun kauppakorkeakoulusta. Koosteen työnimenä on Vastaantulijoita ja myötäkulkijoita. Muistikuvia matkan varrelta. Kysymyksessä on siis muisteluprojekti, joka kohdistuu kuinkas muuten ihmisiin. Ryttä heitti pommin Porissa kaikki minun kohdallani alkoi, tarkalleen ottaen syyskuun 20. päivänä vuonna 1938, jolloin tulin maailmaan henkivakuutustarkastaja Niilo Hemming Pihlannon ja Aune Esteri Pihlannon (os. Holm) esikoisena. Perheeseen syntyi neljä vuotta myöhemmin toinenkin poika, Matti Juhani. Kun minua valmisteltiin tapahtumaan, olin ehdottanut, että hankittaisiin mieluummin kitara. Kitaraa en kuitenkaan saanut enkä hankkinut myöhemminkään. Matti sen sijaan soitteli sitä kun rock-buumi aikanaan saapui Suomeen. Sain nauttia muutamasta rauhan vuodesta. Sitten tuli sota, ja sen mukanaan tuoma niukkuus, jota jatkui pitkään. Muistan hyvin, miten kaikesta oli pulaa. Aikuiset puhuivat haaveellinen ilme silmissään rauhanajan ruuista, herkuista ja tavaroista, joista saatoimme vain uneksia. Sodan jälkeen kansakoulun pihalla keräännyimme katsomaan kun eräs poika söi appelsiinia. "Ei sitä noin syödä", moitti joku, joka oli tällaisen ihmeen nähnyt ennenkin. Ei poika tosiaan osannut hedelmää lohkoa oikealla tavalla, jonka myöhemmin opimme, ja niinpä kallisarvoista hedelmämehua valui maahan. "Parempi maassa kuin jumalattoman suussa'" oli silloin tuttu sanonta. Sota-ajasta minulla on useita hajanaisia muistikuvia. Olemme asuintalomme Hallitalon kellarissa pommisuojassa. Mitään pelottavaa ei siitä ole jäänyt mieleeni. Vain se ilahduttava muisto, että talossa siirtomaatavaraliikettä pitänyt kauppias Yrjö Tuulos jakeli lapsille harvinaisia herkkuja, lakritsipötköjä. Isän ollessa kotona hälytyksen aikana, rintamakokemuksen karaisemana hän jäi yleensä tyynesti jatkamaan uniaan, kun äitini kiiruhti minun kanssani kellariin. Isän perustelu oli, että jos kohdalle osuu, niin ei kellarissa sen parempaa suojaa ole kuin asunnossakaan. Talvisodan isäni oli rintamalla. Kerrotaan, että kun hän palasi kotiin, olin tervehtinyt häntä eteisessä: Setä tuli. Isäni oli jatkosodan aikana Porissa jääkärieverstiluutnantti Aappo Pirilän adjutanttina, sotilasarvoltaan kapteenina. Pirilä toimi Satakunnan sotilasläänin komentajana. Muistan hyvin kummisetäni Pirilän. Sota jätti Poriin jälkensä. Minulle näytettiin pommitetun talon paikka vain kuoppa oli jäljellä. Kommenttini oli ollut: "Ryttä heitti pommin, talo poppa. Äitini on kertonut, että ollessaan kerran kävelyllä kanssani Etelä-Puistossa hän ihmetteli mihin poika oli hävinnyt. Pian hän havaitsi kadonneen marssivan saksalaisen sotilasosaston jäljessä. Selitys saksalaisten läsnäololle oli se, että Porin lentokenttä oli silloin saksalaisten käytössä. Hiukan vanhempana, ehkä viisi- kuusivuotiaana tervehdin kadulla saksalaisia sotilaita tekemällä kunniaa ja sanomalla Guten Tag tai itse asiassa

2 2 taisin lausua Kuuten Taak. Useimmat vastasivat leveästi hymyillen. Sotilaiden saappaiden pohjat olivat täynnä nastoja, joita sanottiin limaskeiksi. Meidän nappuloiden piti myös saada nastoja kenkiemme pohjiin, sillä ne pitivät huomiota herättävää ääntä kovalla pinnalla. Kerrottakoon toinenkin ulko- tai ehkä sittenkin sisäpoliittisesti arveluttava tapahtuma. Poikkesin isän kanssa Musta Karhu -nimisessä kahvilassa, joka oli sittemmin pahamaineiseksi leimatun Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) ylläpitämä. Olin isäni kanssa myös joukkojen kokoamispaikalla Kokemäenjoen toisella puolella, mistä sotaväkeä oli lähdössä jatkosodan aikana rintamalle. Paikalla oli linja-autoja, joista oli tehty ambulansseja. Eräs sotamies antoi minulle tyhjän pahvirasian, jonka sitten hetken kuluttua toinen sotamies pyysi itselleen piipputupakan säilyttämistä varten. En kehdannut kieltäytyä, vaikka minua harmittikin. Jälkeenpäin on mieleeni tullut kysymys, miten näiden miesten mahtoi käydä. Minulle luettiin pienenä Rymy-Eetu sarjakuvaa. Eetu poltti aina piippua, ja niinpä pyysin äidiltä, että kun minä menen sotaan, hän lähettäisi minulle piipun. Pidin siis itsestään selvänä, että menen aikanaan sotaan minäkin. Sota-ajan ja varmasti myös venäläisiä vastaan taistelevan Rymy-Eetun vaikutuksesta venäläiset eli ryssät miellettiin pitkään vihollisiksi. Kerran leikkiessämme rosvoja ja poliiseja joku oli ryssän roolissa. Silloin naapurissa asunut diakonissa Hilda Helminen sanoi, että olkaa ryssien sijasta mieluimmin vaikka romaneja. Tiesimme, että romanit olivat mustalaisia. Myös romaneja vieroksuttiin. He kävivät asunnoissa pitsiä ja povausta kauppaamassa, ja väitettiin, että jos silmä vältti, eteisen naulakosta saattoi hävitä jotakin heidän mukaansa. Näin ennakkoluulot iskostuivat lasten mieliin. Ei meitä ainakaan liian luottavaisiksi kasvatettu. Jatkosodan ollessa ovella kauppojen näyteikkunoiden eteen rakennettiin laudoista suoja-aitoja, joiden tarkoituksena oli estää pommien paineaaltoja rikkomasta ikkunoita. Läheiseen Itäpuistoon kaivettiin mutkitteleva juoksuhauta, joka katettiin paksulla hiekkakerroksella päällystetyllä katolla. Tästä muodostui meille leikkeihin houkutteleva hiekkakasa, santakasa. Vielä isompi sellainen oli hieman kauempana, rautatieaseman lähellä "asemakuopilla". Sodan loppuvaiheesta perheemme palasi yöllä postiautolla Turusta (ja alun perin Velkualta). Porin lentokenttää isännöineet saksalaiset olivat juuri jättäneet lentokentän ja vetäytyneet Lappia kohti. Koko öinen taivas liekehti lentoaseman rakennusten palaessa. Raatihuoneen puiston laidalla sijainneen pääpostin pihalta kävelimme Hallitaloon, ja matkalla lasinsirpaleet narskuivat jalkojemme alla. Lentokentällä räjäytettyjen aikapommien paineaallot olivat rikkoneet talojen ikkunoita muun muassa meidän keittiömme ikkunan, kuten saatoimme kotiin päästyämme havaita. Isäni kertoi, että saksalainen komendantti oli luovuttanut ennen lähtöä suomalaisille aseveljille kartan, johon oli merkitty panosten sijoituspaikkoja. Siksi ilmeisesti vain osa niistä pääsi räjähtämään. Suomalaiset upseerit veljeilivät saksalaisten kanssa, mistä tämä kädenojennus tietenkin aiheutui. Isä kertoi olleensa jossakin asunnossa pidetyissä aseveljien yhteisessä illanvietossa. Kylpyamme oli täynnä viilentymään asetettuja saksalaisten viinapulloja. Pääsin itsekin nauttimaan aseveljien vähemmän väkevistä herkuista. Heräsin eräänä aamuna epämukavaan tunteeseen. Kyljessäni oli iso paketti, joka sisälsi saksalaista suklaata ynnä muuta sota-aikana harvinaista herkkua. Eräänlaisena sodan jälkimaininkina löysimme Hallitalon ullakolta käärön, jossa oli venäläinen Nagan revolveri ja saksalainen Parabellum. Veimme aseet naapurillemme Puustjärven Taunolle, joka luovutti ne poliisille. Isämme paljasti meille vaivihkaa, että aseet olivat hänen. Isä osallistuikin

3 3 niin sanottuun asekätkentään ja sopi kätköpaikoista vakuutusyhtiön luotettavien asiakkaiden ja asiamiesten omistamiin latoihin sekä muihin maatiloilla sijaitseviin paikkoihin. Eversti Matti Lukkari (joka oli Reserviupseerikoulussa joukkueenjohtajani) kirjoitti Asekätkentä - kirjassaan yhden luvun isäni puuhista otsikolla: Vakuutusyhtiön asiakaspalvelua. Isäni ei joutunut koskaan asiakaspalvelustaan edes kuulusteluihin, sillä hän käytti hyväkseen vakuutusasiamiehenään ollutta Valpon virkailijaa: isä pyysi tätä ottamaan hänen korttinsa pois Valpon kortistosta. Mies teki työtä käskettyä. Solidaarisuus Salaman tarkastajaa kohtaan oli suurempi kuin Valpoa kohtaan. Isäni oli jopa suunnitellut pakenemista Ruotsiin monen muun asekätkijän tapaan, mutta äitini sanoi, että ei hän lasten kanssa mihinkään lähde. Niin jäi isäkin maahan, ja hoiti ongelman edellä kerrotulla tavalla. Isäni kertoi, että asekätkentään osallistuneita ja muitakin syytteiden uhkaamia upseereja salakuljetettiin sisämaasta muun muassa huonekaluliike Askon autoilla Porin läheiselle rannikolle, mistä heidät vietiin moottoriveneellä Ruotsiin. Yhteistyö nimismiesten kanssa toimi niin, että sovittiin, missä tienristeyksissä tarkastuksia suorittavat poliisiviranomaiset kulloinkin päivystivät. Näin autot pystyivät valitsemaan turvalliset reitit. Isäni kertoi kenraali Oeschin olleen jo astumassa moottoriveneeseen, mutta sitten hän muutti mielensä, peläten saavansa paetessaan pelkurin maineen (Wikipedian mukaan paluun syy oli myrsky ja moottoriveneen konevika). Hän sai sittemmin tuomion sotavankeihin kohdistuneista sotarikoksista. Taisin soveltaa isäni toimeenpanemaa Valpon kortistotemppua, kun tapasin Turun upseerikerholla armeijankaverini Juhani Porvalin, joka työskenteli sotilaslääniin esikunnassa. Pyysin häntä pistämään korttini sellaiseen rakoon, että en koskaan joutuisi kertausharjoituksiin. Kaveri ilmeisesti hoiti homman, sillä kutsua ei milloinkaan tullut. Elämää kansakoulussa Heti sodan jälkeen, ilmeisesti vuonna 1945 aloitin koulunkäynnin Cygnaeuksen kansakoulussa. Opin heti, että tämä kummallinen opinahjon nimi on äännettävä Synneus-koulu. Muistan ensimmäisestä koulupäivästä vain sen, että äitini toi minut koulun portille, ja sen, miten suunnattoman laajalta piha vaikutti, kun tulin koulun päätyttyä ulos rakennuksesta. En ollut mikään ahkera ja innokas oppilas. Esimerkiksi kertomataulun ulkoluku tuotti minulle vaikeuksia, vaikka sen lopulta opinkin. Koulukiusausta en muista esiintyneen ainakaan luokan oppilaiden kesken. Mieleeni on sentään jäänyt kun eräs minulle tuntematon poika tuli koulun pihalla eteeni ja kumautti minua laudanpalalla päähän. Isku osui kuitenkin lakkini lippaan, eikä siitä aiheutunut mitään haittaa. Siihen asia jäi. Minulle jäi epäselväksi, miksi hän sen teki. Emme olleet puheissa ennen lyöntiä, emmekä sen jälkeen. Kerran eräät oppilaat keksivät ikävän tavan tuottaa vahinkoa muille: he kiinnittivät partakoneen terän lumipalloon ja viiltelivät sillä huomaamatta muiden oppilaiden vaatteita. Tähän vandalismiin puututtiin välittömästi ja se loppuikin alkuunsa. Kiusaamiseen syyllistyivät usein erityisesti opettajat. Eräs opettaja rankaisi oppilasta jostakin rikkomuksesta tuhrimalla tämän nenänpään vesivärillä. Nenä värjättynä poika sai hävetä käyttäytymistään ainakin yhden oppitunnin ajan. Niskasta tai korvasta saatettiin oppilasta tarttua ja raahata ovelle. Veiston opettaja väänsi jälki-istuntoon jätetyn pojan housut höyläpenkin rakoon karkaamisen estämiseksi, ja lähti itse asioitaan toimittamaan. Minä en uskaltanut mihinkään vallattomuuteen osallistua, joten säästyin rangaistuksiltakin. Alaluokilta päästyämme opettajaksemme tuli Jaakko Hallia, joka oli meillä alivuokralaisena. Niinpä tiedot tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni kulkeutuivat tarvittaessa päivittäin kotiin.

4 4 Kerran kouluun oli murtauduttu yöllä. Syylliset, ilmeisesti koulun entiset tai nykyiset oppilaat, saatiin nopeasti kiinni. Hiljainen oppilasjoukko seurasi pihalla kun poliisi toi nuoria epäiltyjä rikospaikalle, ehkä tapauksen yksityiskohtien selvittämiseksi. Äkkiä joukostamme eräs isommista pojista huusi jotakin. Poliisi tunsi huutajan, sillä hän huusi takaisin nimeltä mainiten: Kyllä me sinutkin ennen pitkää haemme! Kyseinen poika oli silminnähden loukkaantunut poliisin uhkauksesta. Tapaus järkytti ainakin pienempiä oppilaita, ja oli omiaan pysyttämään meitä entistä tiukemmin kaidalla tiellä. Siihen aikaan poliisia kunnioitettiin, suorastaan pelättiin. Kotonakin tähdennettiin rehellisyyden merkitystä. Äidillä oli tapana sanoa: Jos pienenä varastaa neulan, niin isona varastaa naulan. Veljeni ja minä löimme tämän ohjeen leikiksi, sillä kyseisistä varkauksista kumpikaan ei vaikuttanut järin vakavalta. Jo kansakoulussa sain pienen kosketuksen poliittiseen toimintaan, vaikka en sitä silloin oikein ymmärtänytkään. Joku luokan pojista keräsi nimiä atomipommin kuten ydinasetta silloin yleisesti kutsuttiin vastaiseen adressiin. Poika käytti leikkisästi termiä "atamoonipommi", joka viittasi tunnettuun säilöntäaineeseen Atamoniin. Olisin halunnut vastustaa tätä hirveäksi tiedettyä asetta, mutta poika torjui hyvin kohteliaasti minut. Ymmärsin myöhemmin, että hän tiesi minut oikeistolaisen kodin lapseksi, jonka vanhemmat eivät olisi hyväksyneet osallistumista vasemmistolaisten ajamaan hankkeeseen. Koska en päässyt oppikouluun ensi yrittämällä, kävin kansakoulun viidennenkin luokan, kun normaalijärjestys oli neljä luokkaa kansakoulua ja sitten oppikouluun. Viidennellä luokalla opettajanani oli Toivo Topi Konttinen. Tämä lupsakka savolaismies oli naapuriemme Puustjärvien perhetuttava. Siihen aikaan puhelimen hankinta ei ollut aivan rutiiniasia, sillä kuulin Konttisen lohkaisevan Puustjärvellä vieraillessaan nyrkkiä pöytään lyöden: Sitte kun me saahaan puhelin, niin me ollaan herrasväkkee! Meillä puhelin oli itsestään selvyys jo isän vakuutushankintatyön takia. Konttinen oli innokas laulumies. Kerran hän esitti yksinlauluna luokalle merimieslaulun, jonka kohokohdassa "ovi potkustain lens sisälle!". Ei tainnut olla aivan hyväksytyn opetussuunnitelman mukainen viisu. Kerran voimistelutunnilla opettaja pani meidät liikkumaan katossa riippuvalta köydeltä toiselle Tarzanin tapaan. Perusteluna liikkeelle oli se, että kuuluisien Tarzan-kirjojen kirjoittaja Edgar Rice Burroughs oli juuri kuollut (maaliskuussa 1950). Tunsimme tietysti hyvin Tarzan-kirjat ja - elokuvat. Tuttu oli myös sanonta: Filmaus alkaa, nostakaa Tarzan puuhun!. Muutoinkin koulussa mainittiin merkkihenkilöiden poismenot. Laulutunnilla saimme kuulla säveltäjä Leevi Madetojan kuolemasta, mikä tapahtui lokakuussa Hallitalon pihoilla ja kellareissa Viisikerroksisessa Hallitalossa ja sen välittömässä läheisyydessä asui paljon lapsiperheitä, joten pihapiirissä pyöri aina runsaslukuinen joukko suunnilleen saman ikäisiä lapsia, jotka pystyivät muodostamaan yhteisiä harrastuksia. Näistä mainittakoon veljeni Matti ja samassa kerroksessa asuva Saarisen Jussi (Juhani), joka oli Puustjärven kasvattipoika. Molemmista näistä tulee puhetta vielä myöhemminkin. Jussin kanssa olin jonkin aikaa samalla luokalla jo kansakoulussa ja sittemmin myös Porin lyseossa ja samalla kurssilla Turun kauppakorkeakoulussa. Edelleen ydinjoukkoon kuului muun muassa Timo Sarvilinna, jonka perhe muutti tosin kesken kaiken Tampereelle. Timo oli energinen punapää, joka tuli sittemmin julkisuudessakin tunnetuksi

5 5 Kustavin Sarvilinnan isäntänä. Lars Sonckin suunnitteleman Sarvilinnan rakennuksen ja puutarhan oli rakennuttanut Timon isoisä Alarik Hornborg. Timosta jäi mieleen hänen sumeilematon käyttäytymisensä. Hän kysyi kerran luistinradan kahvilan myyjättäreltä, että saisiko hän yhden pullan. Saatuaan myönteisen vastauksen hän aikoi poistua saman tien pulla kädessään, ja vastasi maksua penäävälle myyjälle: Mutta tehän lupasitte, että saan sen. Itse en olisi moiseen kujeeseen uskaltautunut. Sarvilinnojen neljännen kerroksen asuntoon muutti sitten kaupungininsinööri Tauno Saarisen perhe, johon kuului veljessarja Erkki eli Eka, Pertti eli Roope ja Martti. Näistä enemmän hieman jäljempänä. Toisessa kerroksessa asui Teljon Matti. Hänen isänsä oli kelloseppä. Niinpä huutaessaan poikaansa kotiin hän viittasi siihen, että "kellot ovat jo niin ja niin paljon", siis aina monikossa. Hallitalo sijaitsi ja sijaitsee edelleen pitkänomaisen hallirakennuksen päädyssä Yrjönkadun varrella. Näihin kahteen rakennukseen kiinnittyy F-kirjaimen muotoinen kaksikerroksinen siipirakennus. F- kirjaimen täydensi E-kirjaimeksi yksinäinen puutalo, jossa asui räätälimestari Eino Ollikaisen perhe. Kutsuimme Ollikaisia myös Pulliaisiksi, koska tässä karjalaiskodissa tuoksui aina pulla. Pulliaisten talon tilalle rakennettiin myöhemmin kerrostalo, johon tuli Juhana Herttua -niminen hotelli. Kauppahalli, Hallitalo ja siipirakennus rajasivat kaksi pihaa, meidän pihan ja Pulliaisen pihan. Ollikaisilla oli kolme lasta, Asta, Aila ja Yrjö eli Ynkä. Kerran Yrjö heitti ullakolta sementinpalasella Ailaa päähän. Yleensä joviaali vaatturimestari huusi tuomionsa kuopukselleen kuuluvalla äänellä: "Jumalauta poika, jos vielä nouset vinnille...!" Pulliaisen piharakennuksessa asui myös pihasiivooja, topakka nainen, joka valitteli meidän roskaavan pihaa eli "pirrastavan". Tätä sanaa en ole sen koomin kuullut kenenkään käyttävän. Varmasti me touhuissamme pirrastimmekin pihaa melkoisesti. Vapaa-ajan harrastuksemme näillä pihoilla olivat aluksi usein rosvo ja poliisi- ja piiloleikkejä, joihin sokkeloiset kellarit tarjosivat hyvät mahdollisuudet. Nallipyssyillä me jahtasimme toisiamme. Leikin vakavuus kärsi kyllä huomattavasti, kun poliisina toiminut pikku-ynkä huusi rosvolle: Käet ylös!. Usein tämä leikki johti hedelmättömään inttämiseen: Sää kualit!, Enpäs kuallu, ko sää!. Vähän vartuttuamme siirryimme tavanomaisiin pallopeleihin siitä huolimatta, että piha oli ahdas, kivimuurien ympäröimä tila. Kerran rikoin pesäpallolla isohkon ikkunan onnistuneen lyönnin seurauksena. Joku sanoi, että ruutu maksaa ainakin Snellmannin, eli markkaa, mikä oli meille suunnattoman iso raha. Joku toinen totesi, että Snellman on kuollut. Ikkunastaan kurkistanut naapuri kuuli tämän ja nähtyään minun vääntävän itkua kysyi: Kuka on kuollut!. Nolo tilanne, mutta vielä nolommaksi se muodostui kotona, kun isä kuuli yllättävästä rahanmenosta. Nykypäivän valossa yllättävämpi "urheilulaji" oli rottajahti, jota pitkään harrastimme käyttäen ansalankoja, erilaisia loukkuja ja ilmakivääriä. Se oli iljettävää puuhaa, mutta silloin pidimme sitä täysin luonnollisena. Hallitalon kellareissa riitti rottia, sillä siellä sijaitsivat hallikauppiaiden varastot. Kauppahallin välittömänä naapurina oli Ahteen makkaratehdas, jonka luulaatikossa suorastaan vilisi siimahäntiä. Me emme olisi syöneet Ahteen makkaraa maksustakaan, ja kehitin mainoslauseen, jota laulettiin Oi Juliskan sävelellä: Jos syöt Ahteen makkaraa, niin kuolet paikalla!. Opettaja Hallia kunnioitti meitä harrastuksemme johdosta nimellä Rottaruhtinaat, mikä meitä suunnattomasti harmitti. Harrastuksista puheen ollen luimme paljon kirjallisuutta hyvin nuorina. Jussin kasvatusisällä Taunolla oli laaja kirjasto. Siihen sisältyi jännitys-, salapoliisi- ja matkakirjoja, jotka kelpasivat meille paremmin kuin hyvin. Luin myös paljon isäni hankkimia kirjoja, muun muassa historiallisia

6 6 romaaneja. Sain syntymäpäivälahjoiksi Alexander Dumas n Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivin, ja luin ne suurella innostuksella. Myös kevyempiä sarjakuvalehtiä tuli seuratuksi, muun muassa Tex Willerin lännensarjaa, El Coyote -seikkailusarjaa, Korkeajännityssarjaa, jne. Olin joitakin vuosia jopa Tex Willerin tilaaja. Dramaattinen ja epäaito repliikki jäi Texistä mieleeni: "Kirottua, minuun osui!" Outsiderin (Aarne Haapakosken) kirjoittamat jännitysromaanit olivat niin ikään meidän suosikkilukemistamme. Kyllä meille kelpasi pitkään Aku Ankkakin, jota lainasimme Teljon Matilta, jolle se oli oikein tilattu. Kerran viikossa piti päästä elokuviin. Elokuvateatterien tilat olivat eritasoisia: loisteliainta edusti Etelä-Puiston varrella sijainnut Kino-Palatsi, ja toista ääripäätä sitä vastapäätä sijainnut Fennia, jossa olivat puupenkit. Pyrkiessäni kerran Fenniaan lastenlipulla, lyseota käyvä poika, joka oli ovimiehenä, pysäytti minut ja vaati aikuisten lippua. Hän päätteli aivan oikein, että koska olin ollut lyseossa jo joitakin vuosia, minun täytyi olla yli kaksitoistavuotias. Kadehdimme Teljon Mattia, joka sai käydä elokuvissa monta kertaa viikossa. Me pihan pojat ja joku tyttökin mukana perustimme myös salaseuran tai kaksikin. Meillä oli salainen kokoontumispaikka milloin ullakolla oleva tyhjä vesisäiliö tai katonrajaan itse rakennettu taitavasti naamioitu koppi, milloin kellarista vaivihkaa vallattu haltijaa vailla ollut säilytyskomero. Vedimme vesisäiliöön ja komeroon sähköt. Salasanalla pääsi sisään. Yhteen aikaan oleskelimme talon koksivarastossa. Tunnussana sinne oli "Tiiratte", kirjoitettuna "Die Ratte", rotta. Vuorisen Jaska oli sen keksinyt hänellä kun oli saksalainen äiti. Jaskan äiti piti tiukkaa vahtia tuuletusparvekkeesta, jonka hän mielsi heidän omakseen. Heti pois meidän parveke!, hän huusi, mihin Puustjärven Ismo vastasi, että ei hän pysty kun se on seinässä kiinni. Taisimme olla jo pitkälti toisella kymmenellä kun salaseuraleikit vielä maistuivat. Salaseuralla oli oma lehti ja hierarkkinen organisaatio. Kaikilla jäsenillä oli salanimi. Olin vanhimpana valituttanut itseni johtajaksi. Luullakseni tämä touhu harjoitti meitä järjestäytyneeseen, sosiaaliseen toimintaan. Seuralla oli omat kriisinsä ja ongelmansa, jäsenten eroamisineen ja johtamisongelmineen. Vastaavanlaiseen törmäsi aikuisten maailmassa, kun politiikka alkoi kiinnostaa. Kerran kun painoimme tarkoituksiimme omaa rahaa, meitä vain muutaman vuoden vanhempi Ismo katseli hetken touhujamme ja kysyi: Hei pojat, millon te oikeen lakkaatte leikkimästä? Ismo harrasti jazzia, ja häneltä sain kipinän tähän musiikin lajiin. Harrastuksemme eivät kuitenkaan kaikki olleet hyviä. Kävimme joskus polttamassa tupakkaa kellarissa. Koodilause tupruttelutilaisuuden alkamiselle oli suoraan mainoksesta: Taitaa olla Saimaan hetki. Alkoholi ei silloin kuulunut vielä kuvaan, vaikka asuin Hallitalossa seitsemäntoista vuoden ikäiseksi. Joskus nuorempina saatoimme soittaa suutamme pihalla työskenteleville korjausmiehille. Eräs heistä sanoi toiselle: "Ei ne porvarin kakarat sen kummempia ole kuin meidänkään". Saimme näin aavistuksen yhteiskunnan luokkaeroista. Kyllä me kommunistit ja muut punalippujen jäljessä marssivat sosialidemokraatit tiesimme "temopojat", kuten äitini totesi. Pori oli vahvasti teollisuusvaltainen kaupunki, ja se näkyi luokkaristiriitoina. Seurasimme joskus kommunistien torilla pitämiä kansankokouksia. Väitetään, että eräs kaverimme oli huutanut: "Ylös kommunistit!". Väkijoukon hyväksyvä hyrinä oli laantunut kuin veitsellä leikaten, kun poika oli lisännyt: "Mutta lenkki kaulassa!". Aina emme tietenkään pysytelleet Hallitalon nurkissa. Luistinradalla soitettiin talvi-iltaisin äänilevyjä, ja aika ajoin pidettiin numeroluisteluja. Tytöille ja pojille myytiin erikseen numeroliput, ja kummassakin sarjassa oli samat numerot. Kyselemällä vastaantulijan numeroa pyrittiin

7 7 löytämään saman numeron omaava pari. Jos se löytyi, pari luisteli loppuillan yhdessä. Myös Hallitalon pihalla alettiin jossakin vaiheessa katsella tyttöjä "sillä silmällä". Jokainen murrosikää lähenevä poika oli jossakin vaiheessa rakastunut Ollikaisen Astaan. Kävimme talvella myös laskemassa potkukelkoilla mäkeä. Usein se tapahtui Raatihuoneen mäessä. Raatihuoneen kummallakin puolella on joelle päin viettävä katu. Nykysilmällä katsoen mäet vaikuttavat kovin loivilta. Liikennettä ei paljon ollut, mutta varmuuden vuoksi mäen alla olevalle rantakadulle jäi joku vahtimaan ja varoittamaan laskijoita mahdollisista autoista. Kerran laskeuduimme joen töyräältä jäälle kävelemään, jolloin jää petti Saarisen Jussin alla. Hän pääsi omin voimin jäälle takaisin. Meistä muista ei ollut apua, sillä kauhusta kankeina pyrimme kiireen vilkkaa rannalle. Kotona onnettomuus huomattiin, kun Jussin tuolille riisumistaan vaatteista ilmestyi lattialle iso vesilammikko. Seurasi melkoinen huuto, eikä suinkaan syyttä, sillä hengen lähtö siinä oli ollut lähellä. Lieneekö ollut tämän seikkailun jälkeen kun Jussi sairastui kuumeeseen. Tauno Puustjärvi lääkitsi Jussia kiniinillä. Arvattavasti vahvan lääkkeen seurauksena Jussi oli yöllä tavattu vuoteestaan repimästä nenäliinaansa pieniksi paloiksi. Hänen selityksensä oli, että niistä sai mukavia laskuesimerkkejä. Puustjärven Tauno oli savolaisena sanavalmis ja huumorintajuinen. Hän harrasti urheilukalastuksen lisäksi maalausta. Kerran eräs vierailija katseli isäntää työssä ja kysyi, mitä tekeillä ollut työ esitti. "Se on maisema Vihdistä." Jatkokysymykseen, onko Vihdissä tuollaisia vuoria, Tauno vastasi: "En tiiä, kun en ole koskaan käynnä." Jääkaappeja ei siihen aikaan talouksissa ollut, mutta Hallitalon asukkaat saivat säilyttää maitokannujaan hallikauppiaiden kylmiössä. Kun Puustjärven Veera valitti, että siellä heidän hieno kannunsa oli vaihtunut kolhiintuneeseen, Tauno tokaisi: "Jos tuo marina ei lopu, heitän sen kannun kuuseen ja ostan uuven!" Talonmiehiä ja vahtimestareita Hallitalossa oli kuten muissakin taloissa talonmies. Hän ei ollut meillä mikään poikaviikareiden vihamies, kuten yleensä näyttää olleen asianlaita. Vanha Peltonen oli leppoisa pappa. Kärrätessään halkoja pihalla olleesta pinosta kellarin luukusta sisään, hän muisti aina ennen lastin kumoamista huutaa: "Varisee!" ettei vain kukaan satunnainen kellarissa kävijä olisi jäänyt alle. Kun pienenä lauloin vapisevalla äänellä joulupukille Joulupuu on rakennettu, ihmettelin samalla pukin ja talonmiehen kalossien sekä housunlahkeiden samankaltaisuutta. Peltosella oli tapana lopettaa juttunsa sanomalla: Niin se on poijjaat!. Peltosen tehtäviin kuului pilkkoa ja kantaa talon asuntoihin klapeja, sillä asuntotojen keittiöissä olivat vielä puulämmitteiset hellat. Ismolla ja minulla oli aikoinaan tapana tehdä puutöitä eli tyhjentää keittiön puulaatikosta klapit lattialle. Äitini tehtäväksi jäi sitten jälkien korjaaminen. Talonmiehen lisäksi Hallitalossa oli vahtimestari, nimeltään Oskari. Hänen varsinainen reviirinsä oli kauppahalli. Oskari piti kuitenkin kovaa kuria pihalla ja muuallakin. Pelkäsimme häntä ja hänen susikoiraansa. Kerran Oskari tuli kertomaan syyttävässä äänensävyssä, että porraskäytävään oli virtsattu. Syyttömiä kun olimme, totesimme vain: "Jaa". "Ei se ol mikkää jaa!" hän penäsi kiukkuisesti, mutta siihen asia jäi. Oskarin puoliso siivosi porraskäytäviä. Huomasimme, että hän ei tyhjentänyt viidennen ja neljännen kerroksen välissä olevaa sylkykuppia, vaan aloitti vasta neljännen ja kolmannen kerroksen välisestä siirtyen alaspäin. Neljännessä kerroksessa oli hammaslääkärin vastaanotto, ja poistuvat potilaat

8 8 käyttivät usein sylkykuppeja siinä syy siivoojan menettelyyn. Niinpä pidimme huolen siitä, että laiminlyötyyn kuppiin kertyi sisältöä. Kerran kun joku kavereista alkoi voida pahoin tupakointisession jälkeen, kehotimme häntä oksentamaan nimenomaan tähän kuppiin. Vahtimestari Oskari haksahti sitten varastamaan hedelmiä hallikauppiaiden varastosta, ja jäi kiinni. Hän oli käynyt tekonsa jälkeen viattomalla naamalla kysymässä samaisilta kauppiailta hedelmien hintaa. Olimme tyytyväisiä Oskarin poistumisesta kuvioista. Oskari ei todellakaan ansainnut sääliä. Kerrotaan, että hän oli juottanut vanhan talonmies Peltosen juovuksiin, ja hakenut sitten talonomistaja Hellemaan katsomaan, minkälaisessa kunnossa työntekijä oli. Lähtö tuli Peltoselle. Oskarilla oli kuitenkin yksi pehmeä kohta. Hän suosi veljeäni Mattia, jota kutsui Särkeläksi (elokuvan Särkelä itte mukaan). Kerran Oskari esti meitä tulemasta omaan porraskäytäväämme ehkä siitä syystä, että naapuritalossa asuvat Menosen pojat olivat joukossamme: Tämä ovi ei kuulu teille!. Yksi poikkeus kuitenkin oli: Särkelä saa tulla, jos tahtoo. Särkelä pysyi kuitenkin omiensa joukossa. Oskari jopa lahjoitti Matille oikean piipun vähemmän onnistunut lahja pikkupojalle. Hän myös opetti Matille, miten koulussa kartalta näytetään kotiseudun keskeiset nähtävyydet: "Tässä on Yyterin sannat ja saaterin ynnät, ja tässä on Lattomeren tie. Ja jollette usko, niin haistakaa pitkä paska". Peltosen jälkeen talkkariksi tullut Lehtosen Viljo eli Vili suorastaan kaveerasi meidän poikien kanssa, ja sovut säilyivät. Hän kertoi silloin tällöin juttuja kokemuksistaan sodassa autonkuljettajana. Kerran hän tuli yllättäen valloittamaamme kellarikomeroon epäillen, että siellä majailee ulkopuolisia käytävän kattolampusta kellarikomeroon vedetty sähköjohto paljasti meidät. Hän ei kuitenkaan välittänyt mitään nähtyään, että siellä olikin omaa väkeä. Niinpä saimme jatkaa talon tilojen ja sähkön hyväksikäyttöä. Hän jopa lainasi meiltä Cocktail- ja Kalle -lehtiä, jotka esittelivät paljasta pintaa. Onko teillä vielä niitä irstaita lehtiä?, hän kyseli. Lyseossa: Pärskä antoi Hallitalolle laiskat Aikanaan sitten onnistuin pääsemään Porin lyseoon (1950). Ystäväni Jussi pääsi sinne ennen minua, ja sitten hän jäi luokalleen, joten olimme samalla luokalla, kun seuraavana syksynä aloitin lyseossa. Luokalle jääminen ei ollut mitenkään tavatonta, eikä kovin suuri häpeä. Saman luokan aikaisemmin käyneet olivat eräänlaisia sankareita, joita matematiikan opettaja Tyyni Berg kutsui kantajääkäreiksi. Vuotta nuoremmat oppilaat katsoivat kantajääkäreitä ylöspäin. Tyyni Berg, "Pärskä" oli roteva ja käyttäytymiseltään sumeilematon opettaja. Yläluokkalaiset lauloivat penkinpainajaisissa hänestä jotenkin seuraavaan tapaan: Kun Pärskä-täti askelmalta askelmalle käy, niin koko talo keinahtaa, Mikki Hiiri-laulun sävelellä. Sanat kuvaavat hyvin hänen massiivista ilmiasuaan. Pärskän mielitermi osaamattomista oppilaista oli kovalla äänellä huudettu pässinpää!. Hän oli koulutukseltaan ylioppilas, ja oppilastoverimme Linnervuon Timo käytti hänestä tätä titteliä mainitessaan toiselle opettajalle, mitä matematiikan opettaja oli määrännyt. Opettaja oli vaivautuneen näköinen tästä nimikkeestä, mutta ei voinut mitään, kun titteli oli oikea. Pärskällä oli omintakeinen keino saada pojat oppimaan matematiikan sääntöjä ja teoreemia, nimittäin laiskanläksyt, lyhyesti "laiskat". Se tarkoitti, että sääntö piti kirjoittaa kymmenen tai jopa sata kertaa paperille. Joskus ne piti käydä pudottamassa hänen kotinsa postiluukusta.

9 9 Hallitalosta sattui olemaan samalla luokalla Saarisen Jussin ja minun lisäksi Saarisen veljekset Eka ja Roope (eivät sukua Jussille). Kun me saimme jokainen laiskat samalla kertaa, Pärskä ei vaivautunut kirjoittamaan laiskakirjaansa kaikkien nimiä erikseen, vaan ainoastaan "Hallitalo". Harmistuneina tästä liimasimme kaikki "laiskamme" pitkäksi nauhaksi, ja kiinnitimme sen alkuun nimiemme sijasta sähkölaskusta leikkaamamme tekstin "Porin Halli Oy". Kun luovutimme tunnilla paperinauhan hänelle, hän pettymykseksemme vilkaisi sitä ohi mennen todeten: "Mikä tämäkin on?" ja heitti sen kassiinsa. Näin hän taittoi vitsimme kärjen ja vältti kasvojensa menetyksen, sillä muut oppilaat olisivat varmasti nauraneet kujettamme hyväksyvään sävyyn. Pärskällä oli tavattoman kehno käsiala. Matematiikan koetehtävät hän raapusti taululle. Minulla ja parilla muullakin oppilaalla oli huono näkökyky, ja siksi pyysimme päästä kokeissa etupenkkiin. Se sallittiin, mutta välillä Pärskä tuhahti: Hanki silmälasit!. Jostakin syystä sain silmälasit vasta Turkuun muutettuamme. Ne olivatkin muodikkaat Glenn Miller-lasit, jollaisia tämä tunnettu jazzpasunisti käytti. Vielä Porin aikoina olisi ollut suuri häpeä tulla leimatuksi rillipääksi, joten en varmaankaan kotona kärttänyt silmälaseja. Pärskällä oli laiskojen ohella muitakin rangaistustapoja. Jos unohti esimerkiksi Cederin harjoituskirjan kotiin, sai lähteä sitä ehkä heti hakemaan mikäli asui lähellä. Lopputunnin tai seuraavan matematiikan tunnin oppilas sai sitten roikottaa Cederiä narusta kaulassaan. Näin oppilaita nöyryytettiin, eikä kukaan puuttunut asiaan. Sittenpähän muisti ottaa kirjat mukaan kouluun. Pärskällä oli sellainen käsitys, että poikia ei harmittanut mikään muu nimitys niin paljon kuin "kulta". Niinpä hän sanoi usein oppilasta toruessaan teeskennellyn makeilevalla äänellä: "Kuuleppas kultaseni!". Jos taas joku oli ylittänyt aikaisemman tasonsa kokeissa, Pärskä saattoi kysäistä leppoisasti: Mistäs nyt tuulee!. Pärskä piti järjestystä yllä myös ajamalla vähänkin melua pitävän oppilaan ulos luokasta. Joskus hän saattoi luokkaan saavuttuaan ja päiväkirjaan syventyessään suunnata peukalonsa oveen päin ja edes katsomatta luokkaan karjaista: se ja se, ulos!. Kyseinen oppilas poistui ja melu vaimeni välittömästi. Valitusoikeutta tai selittelyn mahdollisuutta ei ollut. Pärskä viljeli hyvällä tuulella ollessaan huumoria. Havainnollistaessaan paralleeliaksiomaa, jonka mukaan kaksi yhdensuuntaista suoraa ei koskaan leikkaa toisiaan, hän piirsi taululle kaksi enemmän tai vähemmän yhdensuuntaista suoraa, hän sanoi: Vaikka niitä jatkettaisiin Tipulan taululle saakka, ne eivät leikkaa toisiaan. Se täytyi vain uskoa, sillä kyseessä on aksioma, jota ei voida todistaa. Oli Pärskässä inhimillinenkin puolensa. Kun olimme muuttamassa Turkuun, hän antoi minulle viimeisistä matematiikan kokeista armosta yläarvoisen numeron, 5-, ettei todistukseeni olisi tullut nelosta. Hän luonnehti arvosanaa sanomalla miinuksen olevan niin pitkä, että se ulottuu Turkuun saakka. Miinusmerkki olikin pyyhkäisty sivun keskellä olevan viitosen perään niin, että se ulottui sivun reunaan saakka ja ylikin. Pärskä kysyi, mihin olin menossa Turussa, tarkoittaen koulua. Latvalan Mikko heitti siihen nopeasti, että satamaan. Latvalan Mikko vaikutti koulun jälkeen jazzkitaristina. Hän piti suomenkielen esitelmän kitarasta. Päätteeksi hän soitti Kaksi ruusua, joka oli suosittu iskelmä. Kappaleen nimen tunnistamisen hän jätti meidän huoleksemme: Nimestä voitte sitten tapella välitunnilla. Ehkä Pärskän pieni suopeus viimeisessä arvosanassa johtui siitä, että vanhempani tunsivat Bergit. He olivat kaikki Auran killan jäseniä. Tämä yhdistys oli Turun seudulta Poriin muuttaneiden yhdysside. Kilta piti railakkaita juhlia, joihin lapsilla ei tietenkään ollut asiaa. Auran killan

10 10 julkaisussa oli leikillisiä mainoksia jäsenistä ja heidän työpaikoistaan. Erään apteekkarin suuhun pantiin mainos: Pikiöljyllä paranee, vaikka olisi keskeltä poikki. Ja: Ei siitä vakiomaitoa tule sanoi paikallinen osuusmeijerin isännöitsijä kun sonnia lypsi. Arvoituksen Kiertää, kiertää ja tyhjää myy, mikä se on? vastaus oli vakuutustarkastaja Pihlanto. Kerran kesällä kävimme Bergien kesähuvilalla Rymättylässä perhetuttujemme Vanharantojen kanssa. Olin juuri päässyt lyseoon ja Pärskä kuvaili, miten tiukkaa matematiikan opiskelu siellä on. Mukana ollut Aune-tätini sanoi: Ei saa Pekkaa pelotella. Pärskä saattoi huonolla tuulella ollessaan suositella huonon koenumeron saaneelle oppilaalle elämänuran valinnaksi: Monttuun vaan!, mikä tarkoitti lapiolinjan töitä. Pärskä jakeli muitakin elämänohjeita kuin työuraan liittyviä. Hän sanoi useaan kertaan, että kaiken muun hän voi antaa oppilaille anteeksi, mutta ei epärehellisyyttä! Tämä tuli niin painokkaasti, että tuskin kukaan uskalsi yrittää lunttausta hänen kokeissaan. Leppoisampi ohje annettiin vekselilaskuja opeteltaessa vekselit olivat eräänlaisia sen ajan pikavippejä, kolmen kuukauden velkapapereita. Oppikirjassa oli vekselin kuva, ja Pärskä sanoi meille: Älkää vaan koskaan pistäkö nimeänne tällaisen paperin takapuolelle poikittain. Se tarkoitti vekselin takaajan nimikirjoitusta. Takaajan asema oli heikko, sillä pankki saattoi ilman muuta periä erääntyneen vekselin määrän takaajalta, jos velallinen vähänkin harasi maksussaan vastaan. Ruohonenkin on siis mooli ja rottakin voi lentää Lähes Pärskän veroinen persoonallisuus oli kemianopettaja Jorma Särkkä. Häntä pelättiin hänen ankaruutensa ja viiltävän ironiansa takia. Kun kemiankurssi alkoi, hän tähdensi, että vaikka tunneilla tehdään kemiallisia kokeita, kysymyksessä ei ole mikään "elokuvateatteri". Kokeita ei siis seurattu vain huvin vuoksi, vaan asiat oli myös opittava. Särkkä kysyi oppilas Ruohoselta, mikä on mooli. Sen sijaan, että poika olisi vastannut: mooli on ominaispainoa vastaava grammamäärä ainetta, hän hädissään laukaisi: Jokin määrä ainetta. Jaa a, jaa a, aloitti Särkkä sarkastiseen tyyliinsä, Ruohonenkin on siis mooli. Pyörällä koulumatkat taittava Särkkä yllätti erään oppilaan sijoittamassa isoa kivenmurikkaa hänen pyöränsä tarakalle. Mitäs sinä luulet tekeväsi?, opettaja ärähti, otti kiven käteensä ja tunki sen pojan puseron sisään. Pojan yritys osoitti, että Särkkä ei nauttinut jakamatonta suosiota oppilaiden keskuudessa. Lyseon rehtorina toimi Reino Hannula. Hän oli arvokkaasti käyttäytyvä, mutta silti huumorintajuinen herra. Rehtoria kunnioitettiin ehkä enemmän kuin pelättiin, eikä hänellä ollut edes pilkkanimeä, ellei sitten reksiä voi lukea tällaiseksi. Se oli toisaalta arvostava nimitys. Hannula puhui usein juhlasalissa pidettävissä aamun avauksissa, tai rukouksiksi niitä taidettiin sanoa. Rehtori ei varsinaisesti opettanut meitä, mutta ainakin kerran hän piti meille saksantunnin ilmeisesti sijaisena. Hänellä sattui olemaan frakki päällä. Niinpä hän esitti kuraisiin saappaisiin ja muutenkin vähemmän tyylikkääseen asuun pukeutuneelle Matti Kiviperälle käännettäväksi lauseen: Jokainen pukeutuu säätynsä mukaisesti. Kyllä me tämän tyyppisen huumorin ymmärsimme ja hyväksyimme. Hannulan rouva Hilkka opetti ruotsia. Hän oli sähäkkä ja itsetietoinenkin nainen. Kun kokeet olivat menneet huonosti, hän haukkui luokan suorasukaisin sanoin. Joskus hän päivitteli kovapäisyyttämme sanoen, että tekisi mieli kasata opettajanpöydälle pino tiilikiviä, joilla saisi meitä herätellä. Huumori oli siis hänelläkin hallussa. Hänen mieliesimerkkilauseensa oli: Minulla on sika. Sen pojat käänsivät usein: Jag är en gris, koska olla- ja omistaa-verbien ero meni helposti

11 11 sekaisin. Tämän käännöksen kuultuaan Hilkka kiljaisi riemastuneena: Niinhän sinä olet!, ja muilla oppilailla kuin pilkan uhrilla oli hauskaa. Opettajilla ei ollut helppoa joutuessaan tekemisiin hölmöjen murrosikäisten kanssa. Hilkka puhui samaa merkitsevistä sanoista ja kertoi, että niitä kutsutaan homonyymeiksi. Seurauksena oli valtava naurunpurskahdus. Eihän homoista olisi sopinut puhua! Hannulan jälkeen ruotsinopettajaksi tuli nuori ja nätti Lice von Nandelstadh. Pojat olivat kiinnostuneita siitä, montako nappia hänen villatakistaan oli kulloinkin auki: hän alkoi odottaa jälkikasvua, ja sekös oli kiinnostavaa. Hän piti kuitenkin hyvin pintansa tilaisuuden tullen hyvinkin röyhkeiden poikien kanssa. Jo silloin huomasimme, että opettajan kurinpitotaito ei välttämättä ollut riippuvainen ulkoisesta olemuksesta. Tietysti miehisestä sukupuolesta, rotevasta koosta ja kovasta äänestä saattoi olla etua mutta ei välttämättä. Persoonallisuus oli ratkaiseva. Se oli jotakin määrittelemätöntä, itsevarmaa ja määrätietoista käyttäytymistä, jonka edessä oli pakko alistua. Kerran eräs oppilas totesi johonkin "Nandun" määräykseen, että luokka protestoi. Tähän opettaja vastasi tiukasti: "Protestoi sinä vaan!", siirtäen näin taitavasti protestin oppilaan omaksi yksityiseksi askarteluksi. Saksankieltä opettivat Eeva Aaltola, Hilkka Hannula, Ulla Rauha ja ehkä vielä joku muukin. Siksi saksankielenopettajista ei minulla ole kovin selkeitä muistikuvia. Sen muistan röyhkeistä pojista puheen ollen että Ulla Rauhalta pyydettiin käännöstä saksaksi sanaparista "hieroa rauhaa". Muistaakseni hän selvisi testistä häkeltymättä. Sallittakoon tässä yhteydessä anekdootti Ulla Rauhan sukunimikaimasta, Turun lyseon lehtorista Fredrik Rauhasta. Sotien aikana Rauha sattui liukastumaan kadulla, jolloin lyseon pojanviikarit juoksivat koulun pihaan huutaen: "Rauha on maassa, Rauha on maassa!". Saksankielestä on opettajia paremmin jäänyt mieleen Solmu Nyströmin "Saksankielen alkeiskirja", jonka tekijän joku nimesi Umpisolmu Nyströmiksi. Samoin jäi painajaisiin Jacobsonin, meidän kielellämme Jaakopsonnin kielioppi. Edelleen teemasta röyhkeät oppilaat: eräs pojista huusi naispuoliselle kielenopettajalle tunnetun v-alkuisen haistatuksen. Siitä nousi "ankara prosessi", eikä selitykseksi kelvannut pojan väite, että repliikki oli todellisuudessa kuulunut: "Voi itku!" Röyhkeyden huippua taisi edustaa tapaus jonka kerrottiin tapahtuneen jossakin muussa luokassa: opettajaa oli heitetty kuolleella rotalla. Kun kerroimme tästä eräälle nuorelle miesopettajalle, tämä totesi, että hän olisi tuossa tilanteessa syöttänyt rotan sen heittäjälle. Suomenkieltä opetti rouva nimeltä Sylvi Heikkilä. Hän oli hiukan tosikko, tai ainakin herkkänahkainen. Tätä todistanee seuraava tapaus. Pojat purskahtivat ivanauruun luettuaan yhden aineeksi tarjotun aiheen otsikon: Näin viinajonon. Heikkilä säntäsi itkien luokasta. Herkkähipiäinen oli myös luonnonhistorian opettaja Toini Eklund. Itkua vääntäen hän toisteli lehtimuotoja, suikea, puikea, sormilehtinen, ja mitä niitä nyt onkaan, kun pojat eivät olleet niitä oppiakseen. Periaatteessa kaikki kerättäviksi vaaditut 120 kasvia (vai oliko niitä peräti 140?) piti tunnistaa heteitä ja emejä sekä muita tuntomerkkejä syynäillen ja Linnén luokitusta seuraten. Onneksi markkinoille tuli Värikuvakasvio, josta kasvit pystyi kuvien perusteella tunnistamaan. Tentissä piti sitten kertoa kasvin nimi opettajan pitäessä kämmentään nimilapun päällä. Myös kunkin kasvin ja sen heimon latinankielinen nimi oli päntättävä ulkoa. Eklundin jälkeen tuli remmiin kansakoulunopettaja Tapio Koivukoski. Hän oli reilun oloinen mies, vaikka ei jazzia ymmärtänytkään. Hän totesi, että hän ei pidä jazzia minään musiikkina, mutta päästi meidät silti joskus tunniltaan hiukan etuajassa, jotta ehdimme kuuntelemaan radiosta ohjelmaa Rytmimusiikin ystäville. Kerran Koivukoski kysyi, mihin luokkaan nahkiaisen kuuluvat

12 12 (ympyräsuiset). Eräs tunnetusti erittäin puhelias kaveri vastasi: Avosuiset, minkä jälkeen luokka tietenkin purskahti yhtenä kuorona nauruun, ja opettajakin lausui myhäillen jotakin vastauksen osuvuudesta. Toinen klassinen moka tehtiin vastauksessa kysymykseen, miten pitkään silakka elää, jouduttuaan pyydyksestä veneeseen. Eräs oppilas vastasi saamaansa kuiskausta uskoen: Hyvin kauan. Kesät saaristossa viettäneenä tiesin, että silakan päivät olivat tuossa tilanteessa nopeasti luetut. Luonnonhistorian luokan kokoelmissa oli käärmeitä ja muita iljettäviä näytteitä luonnon ihmeistä spriipulloissa. Perimätieto kertoi, että spriillä oli joskus ollut taipumusta vähentyä selittämättömällä tavalla pulloista. Luokan katosta riippui kuivattu sampi, joka oli aikoinaan pyydystetty Kokemäenjoesta. Kerrottiin, että se oli joskus heitetty luokan ikkunasta ulos. Voi niitä aikoja, ajattelimme. Mies suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön Edelleen lyseon opettajagalleriaan lukeutui historian opettaja Lauri Iivari Kaukamaa. Hän oli arvokkaasti käyttäytyvä, ja hiukan pelottavakin herrasmies. Kaukamaa oli yhden kauden kansanedustajana ( ), ja se riitti. Hänen selityksensä oli, että ei siellä täysjärkinen voinut olla. Hän oli erityisen kiinnostunut Rooman historiasta, ja opetti meille latinankielisiä lentäviä lauseita, kuten esimerkiksi muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. Kaukamaa oli leppoisa mies, kunhan tunnilla oltiin hiljaa ja siellä oltiin. Sodankäynnistä puhuttaessa joku kysyi, mikä on rynnäkkötykki. Lauri Iivari vastasi vakavana: Se on hyvin pelottava, hyvin pelottava ase. Saimme sen vaikutelman, että hänellä oli siitä omakohtaisia kokemuksia. Rynnäkkötykkihän on panssarivaunu, jossa on pitkä tykinputki, mutta ei kääntyvää tornia. Kaukamaa saattoi väärän vastauksen kuultuaan lausua leppoisasti vanhan kalevalaiselta kuulostavan rangaistuksen: Mies suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön. Saattoipa hän kuvaannollisesti kopauttaa oppilasta kevyesti karttakepillä päähän. Karttakeppi oli hänelle ilmeisen tärkeä väline, joka oli aina hänen kädessään. Kun hän ojensi sen kartalta kohdetta näyttämään tulevalle oppilaalle, hän napautti kepin tiukasti oppilaan avoinna olevaan kämmenpohjaan. Kaukamaan jälkeen historiaa opetti Martti Mela eli Mudda. Hän oli leppoisa kaveri, joka viljeli puheessaan runsaasti d-kirjaimia, ehkä matkien sotien aikana tutuksi tullutta kenraali Nikke Pärmiä. Mudda kysyi minulta jostakin historian merkkihenkilöstä, mutta en osannut vastata. Hän auttoi kysymällä vielä: No miden hänen sidden kävi?. Vastasin oppilaiden ja ehkä opettajankin riemuksi: Se kuali vissiin. Ehkä Mudda antoi tahallaan tämän syötön minulle oli hän sen verran vekkulimainen opettaja. Kaunokirjoituksen opettaja sellainenkin aine oli ohjelmistossa Hemmi Koivuniemi oli keksinyt oivan keinon, jolla pitää oppilaat hiljaisina. Tunnilla yksi oppilaista luki vuorollaan ääneen kirjaa, ja muut kuuntelivat samalla kun raapustivat mallikirjaimia vihkoihinsa. Saattoi hän opettaa samalla tavalla piirustustakin. Mieleeni on jäänyt unkarilaisen kirjailijan järkyttäviäkin kohtia sisältävä Ferenc Molnárin teos Koulupoikia. Siinä pojat kävivät leikkisotia keskenään, vähän samaan tyyliin kuin mekin olimme vielä jokin aika sitten tehneet. Kirjassa tapahtumat saivat kohtalokkaan käänteen. Koivuniemellä oli se periaate teoksen valinnassa, että kirja ei saanut olla huvittava, sillä nauraminen olisi häirinnyt työtä. Uskonnon opettajasta pastori Tauno Hoikosta tiesin yhtä ja toista etukäteen, sillä hän oli ollut meillä alivuokralaisena ennen opettaja Halliaa. Hän oli kastanut minut ja kirjoittanut silloin vieraskirjaan: Kaikki, mikä on suurta, kasvaa hiljaa ja hitaasti. Tähän viitaten voi sanoa, että Hoikko oli

13 13 huumorintajuinen mies. Hän saattoi antaa vastausvuoron seuraavin saatesanoin: Oppilas se ja se vastaa, tunnetulla taidollaan!. Hän piti meille rippikoulun eräällä rukoushuoneella. Hän ei ollut kovin vaativa rippikoulunopettaja, ja saattoi auttaa vastausta ulkoa tankkaavaa oppilasta huutamalla kovalla äänellä: ja meidän tulee, jonka jälkeen oppilas taas pääsi vähän matkaa eteenpäin. Jos oikein muistan, juuri Hoikko saattoi määrätä rikkomukseen syyllistyneen pojan tunnilla roskakoriin istumaan. Rangaistus muistutti hiukan kirkon jalkapuurangaistusta, ja sopi siinä mielessä juuri uskonnonopettajan tyyliin. Lyseolaisille näytettiin Työväentalolla opetusfilmi keuhkosyöpäleikkauksesta. Äkkiä salista kuului kova kolahdus. Kävi ilmi, että pastori Hoikko oli pyörtynyt. Joku opettajista selitti meille myöhemmin, että Hoikko oli itse ollut samantapaisessa leikkauksessa. Toisen tiedon mukaan hänellä oli sokeritauti, jonka seurauksena hänen verensokeritasonsa saattoi joskus alentua ja aiheuttaa tajunnan hämärtymisen. Hoikko oli isänmaallinen mies, kuten luultavasti kaikki lyseon opettajat. Hän oli kerran sanonut tunnilla, että ellei Mannerheimiä olisi ollut, me olisimme kaikki Siperiassa. Tieto tästä repliikistä päätyi paikallisen vasemmistolehden kolumniin, ja arvattavasti siitä oli Hoikolle jonkin verran haittaa. Tiedon vuotamisesta epäilty lehdentoimittajan poika joutui oppilastovereidensa mielenosoituksen kohteeksi. Väkivaltaa ei käytetty, vaan poikaparka vain ympäröitiin oppilasmuurilla, joka huusi kuorossa yhteen ääneen vähemmän ystävällisellä tavalla. Sääliksi kävi sinänsä kilttiä ja vaatimatonta poikaa. Kyllä me poliittiset luokkaerot hyvin tiesimme. Saarisen Jussi sanoi eräälle kommunistiksi tunnetulle luokkatoverille, että kun kommunistit haluavat jakaa kaiken omaisuuden, pojan olisi kommunismin voittaessa annettava moottoripyöränsä hänelle, jolla sellaista ei ollut. "Ei se [tasajako] niin tarkkaa ole", vastasi poika. Voimistelunopettajien sarjan aloitti vanha Arvid Rydman, Ryty, joka oli vanha olympiavoittaja. Hän oli varsin sumeilematon puheissaan. Hän saattoi sanoa kömpelölle oppilaalle, että miten sinä naisen päälle pääset, jos et pukin päällekään. Tai, että miten pojat rusinapuuhun pääsevät, kun eivät telineelle. En ollut mitenkään innostunut tästä aineesta. Erilaisista voimisteluliikkeistä annettiin pisteitä. Kuperkeikasta sai jotakin, samoin pukkihypystä, ja melkein siinä ne sitten minun osaltani olivatkin. Sulan maan aikana pihalla pelattiin jalkapalloa. Minä ja muutama muu kohtalotoveri koetimme viettää aikaa puolustajina hyvien pelaajien hikoillessa intoa täynnä dynaamisemmissa rooleissa. Rydman kuoli yllättäen, ja hänen jälkeensä voimistelunopettajaksi tuli nuori kaveri nimeltä K. Koskinen. Hän oli kokematon, ja hän peitti epävarmuutensa ylimielisellä käytöksellä. Myös Ilmari Kautto saattoi opettaa voimistelua, mutta parhaiten muistan hänet terveysopin tunneista. Hänkin oli epävarma itsestään, mutta ei kyennyt puolustamaan itseään. Ilmeisesti kaljupäisyys oli hänelle jonkinlainen trauma. Kun terveysopin kirjassa oli maininta kaljupäisyydestä erään sukupuolitaudin sivuvaikutuksena, hän katsoi asiakseen selittää vaikean oloisena, että syitä hiustenlähtöön voi olla muitakin. Mieheltä puuttui totaalisesti auktoriteetti, ja häntä kiusattiin aika hävyttömästi. Veiston opetuksen hoiti Kalervo Nikkilä, jota kutsuttiin Puu-ukoksi ja Puu-Pietariksi. Hänet on netistä löytämissäni kuvauksissa mainittu jonkinlaiseksi persoonallisuudeksi ja myös viinaan meneväksi. Meidän aikanamme hän oli vielä melko tavanomaisen tuntuinen tyyppi, joka viihtyi kellarissa sijaitsevassa veistoluokassaan. Hän toimi pitkään lyseossa, ja ilmeisesti hän kehittyi aikaa myöden mainituissa lajeissa. Hän opetti joskus urheiluakin. Kerran hän ryhtyi kyselemään

14 14 minulta Velkuaan liittyviä asioita. Olin ihmeissäni, mutta myöhemmin selvisi, että hän seurusteli Velkuan terveyssisaren kanssa. En tiedä, johtiko tämä suhde mihinkään pysyvämpään. Otettakoon esille vielä musiikin opettaja Väinö Haapalainen. Hän oli lyhytkasvuinen kaveri ja pisteliäs puheissaan. Hänen lempinimensä oli Pätkä. Pätkä oli kova kurinpitäjä. Hän saattoi heittää liidulla torkahtelevaa oppilasta, eikä tukkapöllykään ollut hänelle vieras. Muuten hän oli suhteellisen asiallinen opettaja en joutunut hänen kurinpitotoimenpiteidensä kohteeksi. Hänen tunneillaan opin nuoteista ja musiikin teoriasta sen, minkä koskaan tulin oppimaan. Hänen tiedetään myös säveltäneen, mistä syystä hän nautti arvovaltaa oppilaiden keskuudessa. Jo vuonna 1956 hän kuului siirtyneen Reposaaren seurakunnan kanttori-urkuriksi. Manalaan ei napralla ollut asiaa Lyseossa vallitsi jonkinlainen kiusaamisen perinne, johon ei ainakaan määrätietoisesti puututtu. Se kohdistui yleensä alaluokkalaisiin. Varsinkin ensiluokkalaiset eli naprat saattoivat saada helposti yläluokkalaisilta lumipesun, kun ensilumi oli tullut. Lumipalloja ei saanut pihalla heitellä koulurakennuksen edessä olevalla mukulakiveyksellä, eli "kivityksellä", kuten me sitä kutsuimme. Toinen kielto koski vuoden 1918 aikana teloitettujen valkoisten muistomerkkiä, joka oli koulun pihalla. Rehtori muistutti monta kertaa, että muistomerkin "lumittaminen" oli ankarasti kielletty, toisin sanoen sitä ei saanut heittää lumipalloilla. Jokainen lyseolainen tiesi, että muistomerkin takana olevan ikkunattoman rakennuksen seinustalla punaiset olivat ampuneet valkoiset, joiden nimet on kaiverrettu muistomerkkiin. Penkinpainajaispäivät olivat koko koulun juhlapäiviä silloinkin. Tosin se ei aina ollut naproille pelkkää juhlaa, sillä abiturientit saattoivat antaa heille lumipesun. Tämä oli aika raakaa juhlintaa, jos sitä vertaa nykyiseen karamellien jakeluun. Abiturientit (silloin ei vielä tunnettu abeja ) olivat pukeutuneet jätkiksi. Tämä tarkoitti sellaista maalaisrengin asua karvareuhkoineen, pomppatakkeineen ja nahkasaappaineen, joita saattaa nähdä kotimaisissa luvuilla tehdyissä elokuvissa. Asuun kuului myös saunavihta, sillä penkinpainajaisajelun jälkeen oli vuorossa yhteinen sauna. Saunavihta on jäänyt Porin lyseon seniorit ry:n symboliksi viittaahan se penkinpainajaisten ohella koulun luonteeseen "opin saunana". Vielä luvun puolivälissä ajo suoritettiin hevosen vetämissä reissä. Erään reen perässä hinattiin narun päähän kiinnitettyä oppikirjaa, josta oli nyt päästy lopullisesti eroon. Jos alaluokkalaisia kiusattiin penkinpainajaispäivänä, sitä oli luvassa muulloinkin. Kiusaamisen keskuspaikka oli Manala, koulun käymälä. Jos ensiluokkalainen uskalsi mennä sinne yläluokkalaisten tupakointia häiritsemään, hän saattoi joutua laulamaan jopa tarpeitaan tehdessään. Jos oikein huono tuuri kävi, Manalassa saattoi saada hiusten vesihuuhtelun WC-pytyssä. Meidän luokallamme ollut sittemmin muun muassa Porin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toiminut Timo Koivisto kirjoitti paikalliseen demarilehteen kolumnin, jossa hän muisteli, miten Manalan posliinipytyn rosoiset reunat iskivät perskankkuihin kuin hain leuat. Koulussa jaettiin rangaistuksia varsin herkästi. Yleensä ne olivat jälki-istuntoja. Tosin en muista, että kiusaamisesta niitä olisi kukaan saanut, mutta lunttaamisesta ja röyhkeydestä opettajaa kohtaan kyllä. Jos sanoi hiukankin opettajalle vastaan, oli seurauksena helposti rangaistus röyhkeästä käytöksestä. Saarisen Jussi myöhästyi kerran koulutuntien ulkopuolella järjestetystä jälki-istunnosta, jonka piirustuksenopettaja "Heittovarjo" oli määrännyt koko luokalle. Opettaja tiuskaisi Jussin nähtyään: Mistäs sinä tulet? Todenmukainen vastaus oli: Kottoo. Ehkä äänensävy oli röyhkeä, mutta

15 15 pahinta oli, että luokka räjähti nauramaan, jolloin opettaja menetti paitsi kasvonsa, myös malttinsa. Painu sitten sinne takaisin!, hän ärjäisi. Jussi kumarsi nyt selvästi pilkallisesti, ja sanoi: Kiitos!. Seurauksena oli kaksi tuntia jälki-istuntoa, syynä erittäin röyhkeä käytös. Jussin kasvatusisä kävi koululla ihmettelemässä rangaistusta, mutta jälki-istunnon Jussi sai kuitenkin istua. Siihen aikaan ei onneksi ollut käytössä karsseria. Voimistelusalin välinesuojan takana oli karsseriksi kutsuttu koppi, jossa perimätiedon mukaan rangaistava sai istua pimeässä tuntikausia. Kun luin paljon myöhemmin Jaan Krossin romaanin Wikmanin pojat, joka kertoo tallinnalaisten koulupoikien elämästä ennen toista maailmansotaa, havaitsin selvän yhtäläisyyden Porin lyseoon. Olisiko kumpikin koulu omaksunut saksalaisen poikalyseoperinteen, joka oli sitten Suomessa säilynyt vielä sotien jälkeenkin? Yksityiskohtia en muista, mutta kovin tutuilta aineet, opettajien suhtautuminen oppilaisiin ja yleinen tunnelma vaikuttivat. Suuri oli kokemani muutos, siirtyessäni turkulaiseen yhteislyseoon. Viimeinen käyntini Porin lyseossa ennen muuttoamme Turkuun tapahtui, kun hain kasvini opettaja Koivukoskelta. Hän kätteli minua juhlallisesti ja toivotti menestystä uudessa kaupungissa ja koulussa. Näistä lyseoaikojen muisteluista voi lukija ihmetellä, miten iloista aikaa se paljolti oli. Tämä on tietysti muistelijan näkökulmakysymys. Koululaisilla on aina omat murheensa niin meilläkin mutta kukapa niistä viitsisi lukea? Mainitsen kuitenkin kaksi lyseoaikoja varjostanutta tapausta. Ensimmäisen lyseovuoden jälkeisellä kesälomalla sain Satakunnan Kansasta lukea, että luokkatoverimme oli hukkunut Porissa uimarannalla. Toinen tapaus sattui joskus myöhemmin talvella. Pioneerit olivat räjäyttäneet Kokemäenjokeen ruuhkautuneita jäitä, ja osa panoksista oli jäänyt räjähtämättä. Joukko poikia oli käynyt jäällä tökkimässä panoksia puukepeillä sillä seurauksella, että yksi niistä räjähti. Luokkatoverimme menehtyi välittömästi. Muistan vielä kummankin pojan nimen, vaikka he eivät aivan lähipiiriin kuuluneetkaan. Pori revisited Muuton jälkeen Pori ei suinkaan kokonaan unohtunut. Ensinnäkin ekonomin tutkinnon suoritettuani ottamani verotarkastajan pesti vei minut usein Poriin. Siellä verotarkastajia kohdeltiin paremmin kuin esimerkiksi Turussa. Niinpä meitä kestittiin paikallisissa ravintoloissa siihen aikaan yritysmaailmassa tyypillisellä tavalla (ks. Pihlanto 2011). Silloin tällöin sain havaita, että vakuutustarkastaja Niilo Pihlanto muistettiin Porissa vielä. Suorittaessamme tarkastusta Porin Säästöpankissa sain mukaani pankin historiikin evästyksellä viedä se isälleni, joka oli aikoinaan toiminut pankin isännistössä. Minulle tuli jälleen Poriin asiaa viikonloppuisin kun puolisoni Pirjopäivi toimi vuoden verran Porin kaupungin verotusasiamiehenä. Kesällä 1969 jonotimme Kirjurinluodon veneeseen pääsyä kovassa tungoksessa siltayhteyksiä saareen ei vielä ollut. Mukana oli myös syksyllä syntyvä tyttäremme Pia. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin tutustuimme vuonna 1966 perustetun Pori Jazzin musiikkitarjontaan. Sen jälkeen vierailimme vuosikymmenien ajan joka kesä Porissa jazzin merkeissä. Tarjosin kerran ystävämme Jukka Järvisen kanssa Porin luutana mainitulle jokavuotiselle Porin kävijälle trumpetisti Ted Cursonille drinkit ravintola Otavan jameissa. Curson kysyi tarjoilijan välityksellä, voisiko tarjouksen vaihtaa jäätelöön, ja saisiko myös tyttöystävä omansa. Toki sai.

16 16 Tarjoilija kertoi, että Curson oli halunnut tarjoilijan osoittavan, ketkä olivat tarjouksen takana. Vuosikymmenet Curson ja minä tervehdimme toisiamme. Myöhemmin jäsenyys Porin tutkimus- ja koulutuskeskuksen ja sittemmin Turun kauppakorkeakoulun Porin yksikön johtokunnassa/hallituksessa vei minut usein Poriin. Mieleeni on jäänyt johtokunnan puheenjohtajan, entisen luokkatoverini Timo Koiviston oiva kuvaus strategian merkityksestä organisaatioille. Hänen mukaansa valmistunut strategia pannaan mappiin, ja mappi hyllyyn, minne se unohdetaan. Sen jälkeen tehdään niinko järki sannoo. Tämä vastasi pitkälti strategiakirjallisuuden opetusta, jonka mukaan strategian laadintaprosessi on tärkeämpi, kuin sen tuloksena oleva strategiapaperi. Vuosikymmeniä myöhemmin vierailin Saarisen Jussin kanssa vanhassa opinahjossamme lyseossa entisten oppilaiden senioriyhdistyksen järjestämässä esitelmätilaisuudessa. Olimme silloin jo molemmat eläkeläisiä. Lyseon pihalle oli ilmestynyt entiselle jalkapallon peluupaikalle lisärakennuksia, mutta vanha päärakennus juhlasaleineen näytti pitkälti entiseltä. Presidentti Risto Rytin rintakuva oli ilmestynyt juhlasalin oven pieleen. Lyseota käydessämme meille kerrottiin usein, että Ryti oli ollut koulun oppilas, ja olimme siitä ylpeitä. Kuunneltuamme aikamme esitelmiä, siirryimme lounaalle Raatihuoneen kellariin. Raatihuoneen julkisivun yläosassa oli vielä tuttu latinankielinen teksti: Curia arctopolis, jonka eräs koulutoverimme oli kääntänyt: Kuria armottomille poliiseille. Raatihuoneen edessä kivikaiteen päällä oli edelleen metallinen karhu, jota minun oli pitänyt lapsena ehdottomasti saada silittää aina kun tulin äitini kanssa raatihuoneen puistoon. Pori ei ole kokonaan minulta unohtunut vieläkään, sillä silloin tällöin Porin teatteri tai muukin syy kutsuu meitä. Jazzien aikaan kaupungista oli vaikea löytää majoitusta. Ystäviemme Anjan ja Raijan muutettua Poriin se ei ole enää ongelma. Joka käynnillä Porissa pyrin tekemään niin kuin ystäväni Puustjärven Ismo, eli kävin viettämässä hiljaisen hetken Hallitalon pihassa. Kovin ahtaalta se nyt näytti. Lähteitä Pihlanto, Pekka (2011) Tiedettä ja ihmisiä. Humanistisen laskentatoimen jäljillä. Summary: Research Work and People. In Search of Humanistic Accounting. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja. Sarja C-2:2011 ( )