IIN VANHAN HAMINAN KIRKKO JA HAUTAUSMAA Arkeologisia tutkimuksia. Toimittaneet Titta Kallio-Seppä Janne Ikäheimo Kirsti Paavola

Transkriptio

1 IIN VANHAN HAMINAN KIRKKO JA HAUTAUSMAA Arkeologisia tutkimuksia Toimittaneet Titta Kallio-Seppä Janne Ikäheimo Kirsti Paavola

2 IIN VANHAN HAMINAN KIRKKO JA HAUTAUSMAA Arkeologisia tutkimuksia

3 IIN VANHAN HAMINAN KIRKKO JA HAUTAUSMAA Arkeologisia tutkimuksia Toimittajat Titta Kallio-Seppä Janne Ikäheimo Kirsti Paavola Taitto ja kannen suunnittelu sekä toteutus Minna Lehtola (Fjerdesign) Kieliasun tarkastus Irmeli Pääkkönen Kirjoittajat Painotyö Waasa Graphics 2011 ISBN

4 SISÄLLYS PISTEENÄ IIN ALLA 6 Kirsti Paavola ja Markku Niskanen ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET KENTTÄTUTKIMUSPROJEKTIN VAIHEISTA 12 Titta Kallio-Seppä ARKEOLOGISET KAIVAUKSET Titta Kallio-Seppä 18 KATSAUS HISTORIALLISEN AJAN HAUTAUSTEN ARKEOLOGISEEN TUTKIMUKSEEN SUOMESSA Kirsti Paavola 19 ASUTUSTA JA KAUPANKÄYNTIÄ IIJOELLA Terhi Tanska 25 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA TIETOJA IIN KIRKOISTA JA KIRKKOMAISTA KIRJALLISTEN JA ARKEOLOGISTEN LÄHTEIDEN PERUSTEELLA 34 Titta Kallio-Seppä RANNANSIIRTYMINEN JA SEN MALLINTAMINEN 44 Leena Haikonen ILLINSAARI, IIN KIRKKO JA POHJOIS-POHJANMAAN MUSEON KOKOELMAT Mika Sarkkinen 46 EI KUOLEMAA TARVITSE PELÄTÄ, EIHÄN SIINÄ HENKI MENE IIN VANHAN HAMINAN ASUKKAIDEN AJATUKSIA HAUTAUSMAAN VAINAJISTA Eeva Miettinen 48 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ VAINAJIEN HAUTAUSTAVOISTA 54 Hanna-Kaisa Korpi ja Titta Kallio-Seppä HAUTOJEN SISUSTAMINEN 70 Annemari Tranberg HYLKEENHAMMASRIIPUS 71 Anna-Kaisa Salmi

5 LYIJYLUOTI Risto Nurmi 72 ELÄIN- JA KASVINÄYTTEITÄ Annemari Tranberg 73 RAHALÖYDÖT VARHAISIA JÄLKIÄ MONETARISOITUVASTA POHJOISESTA Kirsi Jylkkä-Karppinen 77 KOTIELÄINTEN LUITA Anna-Kaisa Salmi 88 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA OSTEOLOGIA ELI LUUTUTKIMUS 92 Juho-Antti Junno ja Sirpa Niinimäki SUKUPUOLEN JA IÄN MÄÄRITTÄMINEN LUUAINEISTON PERUSTEELLA Kaija Kamula 95 LUUKUOPPA-AINEISTON PALEOPATOLOGINEN TARKASTELU Tiina Heikkilä 97 MURTUMIEN HOITO KESKIAJALLA Tiina Heikkilä 106 HAMMASTERVEYS SUU TÄYNNÄ ELÄMÄN JÄLKIÄ Rosa Vilkama ja Sirpa Niinimäki 108 HAMMASTERVEYDENHUOLTOA MENNEILTÄ VUOSISADOILTA 119 Rosa Vilkama HAMMASKIVUN LIEVITYSTÄ TAIKAKEINOIN 120 Rosa Vilkama VARHAINEN PIIPUNPOLTTAJA IISTÄ Terhi Tanska, Juho-Antti Junno ja Titta Kallio-Seppä 122 TORUS PALATINUS SUULAKIVALLI Saaraliina Atkinson 124 PAINO- JA PITUUSARVIOITA Tiina Kortelainen, Mia Holappa ja Sirpa Niinimäki 127 KYLMÄÄN SOPEUTUNEET SUOMALAISET: YLIPAINOISIA VAI LEVEÄRAKENTEISIA? 134 Sirpa Niinimäki

6 HAUDAN 36 NAISVAINAJA LUUJÄÄNNÖSTEN ANALYSOINTI Juho-Antti Junno, Sirpa Niinimäki, Rosa Vilkama ja Tiina Heikkilä 138 RISTIRIIPUSLÖYDÖN KONSERVOINTI Jari Heinonen 142 RISTIN TIE HAUTALÖYDÖKSI Saaraliina Atkinson ja Terhi Tanska 149 TEKSTIILILÖYDÖT Sanna Lipkin 156 TEKSTIILIEN SEM-KUVAUS 160 Kyösti Kauppinen PIELUS PÄÄN ALLA 161 Annemari Tranberg TOMUMAJASTA VIRTUAALISIELUUN Janne Ikäheimo 162 KARTTA- JA KUVALÄHTEET 164 BIBLIOGRAFIA 166

7 PISTEENÄ IIN ALLA Kirsti Paavola ja Markku Niskanen Iijoki kuljettaa mukanaan Koillismaan harjujen kivennäismaata ja Pudasjärven soiden humusta. Sen laineilla lipuu myös historiaa. Osa siitä on laimentunut ja huuhtoutunut unohduksen Perämereen, mutta osa on tallentunut ihmisten kertomuksiin ja tutkimustuloksina kirjoihin, muuttunut kulttuuriperinnöksi. Kun elokuussa 1589 vihollisen polttaman kirkon viimeinen savupilvi leijaili Iijoen yllä, alkoivat nykyisin vanhaksi Haminaksi kutsutulla jokitöyräällä sijainneet kirkko ja sukupolvea myöhemmin myös kirkkotarha vähitellen hiipua muistoksi. Kirkkomaisema hävisi. Se uusiutui vuosia myöhemmin toisaalla, nykyisellä paikallaan. Haminan markkinoilla vanhan kirkon tienoilla oli vuodesta toiseen vaihdettu tuotteita ja mielipiteitä, huijattu ja hyödytty keskellä kesää, juhannuksen aikaan. Kesällä 2009, juhannuksen molemmin puolin, keskeiselle risteyskohdalle kerääntyi jälleen joukko ulkopuolisia, tällä kerralla kunnallistekniikan ja kulttuuriperinnön ammattilaisia; kahdenlaiset kaivaustyöt, kunnallistekniset ja arkeo logiset, oli toteutettava kesän aikana. Iin historiasta tiedetään toki paljon, mutta keskiajan ja uuden ajan alun tavallisten ihmisten elämä on vain heikosti piirtynyt asiakirjoihin. Jälkiä he ovat kuitenkin jättäneet. Arkeologit voivat menetelmineen paljastaa maasta kauan sitten kätkeytynyttä materiaa ja tehdä siitä henkeä: tulkintaa ja kertomuksia menneisyyden ihmisten elämästä. Tämän kirjan tarkoituksena onkin tutustuttaa nykylukijoille paikkakuntalaisille, historian harrastajille tai ammatikseen menneisyyttä tutkiville keskiajan ja 1500-luvun iiläiset ei vain maatuvina vainajina, vaan kerran eläneinä ja toimineina ihmisinä meille jo osin vieraaksi käyneessä materiaalisessa ja aineettomammassa kulttuurisessa ympäristössään. Kirjan anti ja sen lukutavat riippuvat lukijasta. Historian harrastajille kirja tarjoaa menneisyyskertomusten lisäksi kenties hieman uudenlaista tietoa tutkimusmenetelmistä. Arkeologeille kirja lienee lähinnä laajennettu tutkimusraportti metodiselvityksineen, raporttien tapaan ilman lähtökohtaisia ja uusia lähestymistapoja tarjoavia teoriaperusteita. Kirja on jaettu viiteen päälukuun. Niistä ensimmäisessä tarkastellaan kaivaus- ja tutkimuskohdetta tutkimusprosessina ja sitomalla se kulttuuriseen ja asutushistorialliseen yhteyteensä. Tästä siirrytään kohteen omaan historiaan ja sen asemaan paikkakuntalaisten tietoisuudessa. Kolmas pääluku kertoo lukijoille kaivausten tuloksista, löy tömateriaalista ja sen tulkinnasta niin hauta- ja esinetutkimuksen kuin paleobiologian ja numismatiikankin keinoin. Iin Haminan arkeologiset kaivaukset paljastivat huomattavasti enemmän ihmisjäännöksiä kuin ihmisten valmistamia esineitä tai rakenteita. Tämä heijastuu kirjan painotukseen. Niinpä neljäs pääluku laajin kaikista on varattu fyysiselle antropologialle. Löytöpaikan ihmisluumateriaali on Suomen olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvin säilynyttä, yksilömäärä on melko suuri ja jo kenttätutkimusvaiheessa oli valmiuksia osteologiselle tutkimukselle. Siksipä löytömateriaali antaa paljon informaatiota ihmisistä, jotka elivät Iin seudulla noin puoli vuosituhatta sitten. Tämän varsin runsaan ihmisluumateriaalin tutkimuksella on merkitystä myös suomalaisen osteoarkeologisen tutkimuksen ja sen kehityksen kannalta. Neljännen pääluvun johdanto käsitteleekin ihmisluiden tutkimusta yleensä ja erityisesti Suomen olosuhteissa. Sen jälkeen on katsaus yksilön iän ja sukupuolen määrittelyyn luustomorfologian perusteella. Iin Haminan ihmisluuaineisto on niin run sasta, että sen perusteella voi rekonstruoida kyseisen väestön ikä- ja sukupuolijakautumaa. Seuraavassa alaluvussa keskitytään ihmisluuaineiston paleopatologiaan, haudattujen yksilöiden lukumäärään ja kuolinikään. Erityisesti nivelkuluman yleisyys ja keskimääräisen elinkaaren pituus ovat tarkastelun kohteina. Oma alalukunsa on Iin vanhan Haminan väestön hampaista ja leukaluista. Purukalustomme terveys heijastaa ravinnon laatua ja saatavuutta sekä yleistä terveydentilaa. Tässä tutkimusosiossa Iin väestöä verrataan hammasterveytensä perusteella muihin keski- 6

8 aikaisiin ja uuden ajan alun väestöihin ja kerrotaan hieman myös hampaiden hoidosta. Hampaiden tutkimus antoi todisteita myös varhaisesta piipunpoltosta: yhden yksilön hampaista löytyi piipun polttamiseen viittaavia kulumisjälkiä. Neljännessä alaluvussa aiheena on torus palatinus eli suulakivalli. Tämän suulaen keskiviivassa esiintyvän kovan luukasvaman yleisyys vaihtelee eri väestöjen välillä. Iin luuaineiston suulakivallin esiintyvyyttä verrataan erityisesti Oulun tuomiokirkon luvun luuaineistoon. Viimeisessä luuaineistoluvussa puolestaan selvitetään Iin vanhan Haminan väestön ruumiinkokoa. Pituusarviot tehtiin raajojen pitkien luiden pituuksista käyttämällä keskiajan pohjoismaalaisille kehitettyjä regressiokaavoja, painoarviot puolestaan regressiokaavalla reisiluun pään halkaisijasta. Kirjan viimeinen käsittelyluku poimii tarkasteltavaksi yhden haudan, sen esineistön ja vainajan. Hänen avullaan voimme ehkä pyyhkäistä abstraktioiden pölyjä menneisyysmielikuvistamme ja ajatella kauan sitten elänyttä iiläistä ihmisenä omine piirteineen ja elinympäristöineen yhtenä meistä, ihmisistä. Päätössanoissaan Janne Ikäheimo pohtiikin ihmisiä kaikkina aikoina askarruttaneita kuolemankysymyksiä ja muiston pysyvyyttä laajasta aikaperspektiivistä, menneisyydestä oman aikamme ohi tulevaisuuteen. Monivaiheisessa tutkimusprosessissa kenttätöistä kirjaksi kiitosvelkaa kertyy useille tahoille. Kaivausten toteuttamisessa tärkeimpänä viranomaisena on ollut Museoviraston rakennushistorian osasto ja sen intendentit Johanna Enqvist (vs.) ja Marianna Niukkanen, joiden asiantunteva apu oli erittäin tärkeää ja kiitokset ansaitsevaa. Tämän kirjan ilmestymiseen ovat vaikuttaneet myös Iin kunnan hallinnoima EU-projekti osarahoittajana sekä Oulun yliopiston arkeologian oppiaine, jonka laboratorio on tarjonnut tilat, välineistöä ja ohjausta muokattaessa kaivausmateriaalia julkaistaviksi tutkimuksiksi. Kirjan tekeminen on ollut yhteistyötä, jossa tekijät ovat oppineet toisiltaan sekä asiaosaamisessa että tekstin tuottamisessa. Näissä molemmissa on antanut asiantuntija-apuaan kirjoitusasun tarkastaja Irmeli Pääkkönen. Myös kirjan taittajalla Minna Lehtolalla on arkeologin koulutus visuaalisen media-alan ammattitaidon lisäksi. Kiitokset kuuluvat myös kaivauksilla vierailleille, omaa historiaan arvostaville ja tutkimuksiin myönteisesti suhtautuneille iiläisille, joiden paikallistuntemuksesta on ollut hyötyä Haminan lähihistorian selvittelyssä. Arkeologista kenttätutkimusta johtanutta Titta Kallio-Seppää on erityisesti kiitettävä tästä teoksesta. Iin vanhan kirkon tematiikkaan tavalla tai toisella kiinnittyneet tutkijat ovat saaneet muotoilla oman osaamisalueensa aineiston kirjan luvuiksi tai tietolaatikoiksi nimenomaan hänen koordinoimanaan. Kirjoittajissa on tohtoreita, väitöskirjaansa valmistelevia maistereita ja akateemisen tiensä alkusuoralla ahertavia opiskelijoita. Tapoja muuttaa tietonsa ja ajatuksensa tieteelliseksi tekstiksi on ollut monta, eikä toimituskunta ole pyrkinyt ankarasti yhdenmukaistamaan tai virtaviivaistamaan kirjoituksia. Arkeologisessa kaivauksessa on edetty kohti menneisyyttä kerros kerrokselta alaspäin, tekstiksi muuttuessaan menneisyys rakentuu eteenpäin, haaroittuu, hämärtyy tai selkeytyy. 7

9 HISTORIALLINEN AIKA Uusi aika alkaa 1520-luvulla Myöhäiskeskiaika n Sydänkeskiaika n Pähkinäsaaren rauha Iin kappeliseurakunta perustetaan n Varhaiskeskiaika n Asutusliikettä Iijoelle 1400 Ristiretkiaika n /1300 RAUTAKAUSI Viikinkiaika n

10 Iistä oma kirkkopitäjä Moskova nousee valta-asemaan Venäjällä 1429 Solovetskin luostari perustetaan saarelle Vienanmerellä 1454 mahdollinen Iin kirkon poltto 1461 Iin kirkon poltto 1478 Iin kirkon poltto 1496 Iin kirkon poltto 1470-luvulla 1519 Olaus Magnus vierailee Torniossa Reformaatio eli uskonpuhdistus alkaa 1520-luvulla 1531 Kustaa Vaasa nimeää Iin, Oulun, Tornion ja Kemin Pohjois-Pohjanmaan luvallisiksi kauppasatamiksi 1539 Olaus Magnuksen Carta Marina valmistuu Kustaa Vaasan sota Venäjän kanssa Vanha viha Venäjän kanssa 1582 Iin kirkon poltto 1589 Iin kirkon poltto 1595 Täyssinän rauha 1620 Iin kirkko rakennetaan nykyiselle paikalleen 1648 Claes Claessonin Iin kartassa merkintä Gamble kyrckogården Iin vanhan Haminan hautausmaa

11

12 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET

13 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET KENTTÄTUTKIMUSPROJEKTIN VAIHEISTA Titta Kallio-Seppä Tutkimuksen lähtökohdat: koekaivauksista pelastuskaivauksiin Kesän ja syksyn 2009 aikana Museovirasto suoritti arkeologisia koekaivauksia, pelastuskaivauksia sekä seurantaa Iin vanhassa Haminassa. Arkeologiset tutkimukset liittyivät alueella EU-rahoituksella tehtävi in viemäri- ja vesiputkien uusimiseen, sadevesiviemäröinnin rakentamiseen ja katupintojen alentamiseen. Ennen kunnallisteknisten kaivutöiden toteuttamista alueella edellytettiin Muinaismuistolain velvoittamana vanhojen ihmistoiminnan myötä muodostuneiden kulttuurikerrosten säilyneisyyden arviointia arkeologisin menetelmin. Paikalla tiedettiin sijainneen keskiajalta peräisin oleva kauppaja satamapaikka sekä hautausmaa, joiden tarkkaan sijaintiin, laajuuteen ja luonteeseen haluttiin arkeologisin menetelmin selvyyttä ja 1700-luvuilla alue toimi vilkkaana kauppapaikkana, jossa sijaitsi runsaasti porvareiden aittoja ja asuttavia markkinatupia. Kauppapaikan sijainti ja sitä ympäröineet peltoalueet näkyvät vuodelta 1648 peräisin olevassa kartassa (Kartta 1) luvulla paikka alkoi muuttua pysyviä asuinrakennuksia sisältäneeksi, tiiviisti ja epäsäännöllisesti rakennetuksi ympärivuotisesti asutuksi alueeksi. Yhä nykyisin Iin Hamina on tiukkaan rakennettu asuinalue, jossa rakennukset sijaitsevat lähellä toisiaan kahden alueen läpi kulkevan kadun, Ala- ja Yläkadun, varrella (Kuva 1). Arkeologiset tutkimukset aloitettiin toukokuussa neljän arkeologin voimin viikon mittaisilla koekaivauksilla, missä eri puolille vanhan Haminan aluetta avattiin yhteensä viisi koeojaa. Koeojilla pyrittiin selvittämään mahdollisimman kattavasti, minkälaisia satojen vuosien aikana muodostuneita maa- eli kulttuurikerroksia ja mahdollisia rakennejäännöksiä alueen eri osioissa sijaitsi ja missä kohtaa mahdollisia hautauksia olisi löydettävissä. Yhdessä koeojista paljastui ihmisluita, minkä vuoksi kyseiseen kohtaan, Ylä- ja Alakadun risteykseen, katsottiin tarpeelliseksi ava- Kartta 1. Maanmittari Claes Claessonin mittaus Iin pitäjän keskuksesta vuodelta Satamapaikka erottuu Iijoen rannalla nimellä Hampnen. 12

14 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Kuva 1. Iin vanhan Haminan Yläkatua. Kuva 2. Vuoden 2009 kaivausaluetta Ylä- ja Alakadun risteyksessä kesällä

15 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET ta laajempi kaivausalue (Kuva 2). Koekaivaukset muuttuivat näin pelastuskaivauksiksi, jotka kestivät yhteensä noin viisi viikkoa. Saman vuoden syksyllä, pelastuskaivausten jo päätyttyä, vanhan Haminan Yläkadun alueella suo ritettiin vielä viemärikaivutyömaan arkeologista seurantaa. Pelastuskaivaukset paljastivat ja 1500-lukujen hautausmaan ja kirkonpaikan Pelastuskaivausten tutkimusalue laajeni koeojan ympärille. Vähän kerrallaan risteysalueelta kaivettiin esiin alueen luonnollista hiekkamaata tummempia ja hieman ihmistä suurempia suorakaiteenmuotoisia alueita. Näitä alueita kaivettaessa maan alta alkoi paljastua vainajien jäännöksiä. Löydöt osoittivat kaivun kohdistuneen erittäin tiheään haudatun hautausmaan alueelle. Kuva 3. Vainajaa 47 puhdistetaan esille hiekasta maalipensseleillä. 14

16 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Pelastuskaivauksissa ja sen jälkeen toteutetussa arkeologisessa seurannassa alueella havaittiin ja eriasteisesti dokumentoitiin vähintään 290 vainajan jäännöksiä. Osa hautauksista sijaitsi niin sanotulla kirkkomaalla, osa kaivausalueen eteläosasta löydetyn kirkkorakennuksen sisäpuolella ja osa niin kutsutussa luukuopassa. Haudattujen vainajien todellista määrää koko hautausmaan alueella on vaikea arvioida, mutta puhutaan vähintäänkin useista sadoista vainajista. Hautausten tiheyden perusteella voidaan sanoa hautausmaan olleen käytössä pitkään. Vuonna 1620 kirkko ja kirkkomaa rakennettiin kokonaan uudelle alueelle, nykyisen Iin kirkon paikalle. Kaivauksissa löydettyjen rahojen ja vainajien ajoitusten perusteella hautausmaa on ollut käytössä ja 1500-luvuilla. Hautausmaa on otettu käyttöön myöhäiskeskiajalla ja käyttö jatkunut 1500-luvun alkupuoliskon reformaation ja uuden ajan alkuvaiheiden yli. Tutkimuksissa löydettiin myös alueella sijainneista kirkkorakennuksista kertovia jäännöksiä (ks. sivu 34). Kaivausten yksityiskohdat tallennettiin tarkasti Arkeologiset tutkimukset, kuten mikä tahansa kaivutoimin ta, tuhoaa kohteensa. Tämän vuoksi arkeologisissa tutkimuksissa onkin tärkeää kaivutoiminnan yh teydessä havaittujen yksityiskohtien tarkka tallentaminen tulkintojen tekemisen ja jatkotutkimuksen mahdollistamiseksi. Koe- ja pelastuskaivauksissa huomiota kiinnitettiin alueella sijainneisiin erilaisiin maakerroksiin ja rakennejäännöksiin sekä niiden keskinäisiin suhteisiin ja sijaintiin. Lisäksi erityisesti hautasijojen ja niiden sisältämien vainajien jäännösten ominai suuksia tallennettiin. Arkeologisessa seurannassa pääpaino oli hautausten sijainnin ja koko hautausmaan rajojen määrittelyssä. Yksittäisten multahautausten arkeologinen tutkiminen Kuva 4. Vainajan 15 huonosti säilynyttä kalloa nostetaan paperipussiin. Kaivausvaiheessa jokainen omassa hautasijassaan lepäävä vainaja kaivettiin maasta esille omana kokonaisuutenaan. Haudat kaivettiin auki poistamalla hautojen täytteenä ollut hiekkamaa lastoilla ja kihveleillä. Loppuvaiheessa vainajien jäännösten päällä olleet hiekat poistettiin muun muassa erilaisia harjoja käyttämällä (Kuva 3). Jokaisen vainajan hautasijaan, hautausasentoon ja vainajan jäännöksiin liittyvät ominaisuudet tallennettiin valokuvaamalla, piirtämällä, kartoittamalla sekä dokumentointilomakkeilla. Tarkan dokumentoinnin jälkeen vainajan jokainen luu pussitettiin omaan paperipussiinsa myöhempiä osteologisia tutkimuksia varten (Kuva 4). Luukuopan luiden kaivu Hautausmaan alueelta kaivettiin esille irrallisia luita sisältänyt niin sanottu luukuoppa. Kuopan kaivussa luiden varsinaisen sijaintipaikkatiedon tallentaminen ei ollut tärkeää, koska luut olivat satunnaisesti valikoituneet kuoppaan uudelleenhaudattavaksi ja 15

17 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET peräisin useista eri yksilöistä. Luukuopan aineisto kaivettiin esiin luu kerrallaan pahvilaatikoihin ja aineiston tarkempi käsittely tapahtui vasta kaivauksen jälkityövaiheessa. Koe- ja pelastuskaivausten aikana kaivettiin vanhan Haminan alueelta esille myös esinesirpaleita ja rakennejäännöksiä kirkko maan ja kirkon hylkäämisen jälkeiseltä ajalta, pääasiassa luvuilta. Pelastuskaivauksin tutkitun risteysalueen läpi on 1900-luvulla kulkenut tie Iijoen rantaan lossille. Risteysalueella sijaitsi puomi hevosten kiinnittämistä varten. Vuodelta 1901 peräisin olevan kartan (Kartta 2) mukaan risteyksessä on sijainnut 1800-luvulta peräisin oleva asuinrakennus sekä keskellä risteystä kaksi muuta rakennusta, jotka on purettu 1900-luvun alkuvuosikymmeninä lossitien tieltä. Asuinrakennuksen kivijalan osia löydettiinkin aivan pelastuskaivausalueen eteläreunalta. Pelastuskaivausalueen länsiosassa tuli kaivauksissa esiin kaksi maahan kaivettua ja hirsillä tuettua rakennetta (Kuva 5). Noin 1,6 x 1,8 metriset hirsikehikot sisälsivät 1800-luvulle ajoitettavaa esineistöä, kuten ikkuna-, pullo- ja esinelasia, piiposliiniastioiden paloja, piippujen katkelmia, runsaasti nahan leikkaamisesta syntynyttä jätettä sekä 1800-luvulta peräisin olevia rahoja. Rakenteet muistuttivat paljon niin kutsuttuja puisia salvoshautoja, joiden sisään on voitu haudata useampia vainajia. Mikään ei kuitenkaan viitannut tähän käyttöön jo rakenteiden sisältämien nuorempien maakerrosten vuoksi. Kehikkoja tehdessä oli kuitenkin tuhottu useita paikalla sijainneita hautoja, ja irrallisia luita löytyi myös r akentamiseen liittyneiden maa kerrosten yhteydestä. Rakenteet ovat voineet liittyä esimerkiksi alueella asuneen nahkurin toimintaan tai kellarikäyttöön ja 1900-luvun rakennejäännösten lisäksi alueella suoritetut aiemmat viemäri- ja vesikaivantojen kaivutyöt olivat tuhonneet hautauksia laajasti. Koko Yläkadun pituudelta kadun keskellä olleet maakerrokset kaivettiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla ja pelastuskaivausalueen keskeltä kulki 1970-luvulla tehty kaivanto. Lisäksi 1900-luvulla, mahdollisesti viemärikaivutöissä löydettyjen ihmisluiden innoittamana, risteysalueelle oli kaivettu lapiolla pieniä, mutta syviä kuoppia. Arkeologisissa kaivauksissa puhtaassa hiekkamaassa selkeästi erottuvia sekoittuneella maa-aineksella täyttyneitä kuoppia kaivettaessa tehtiin hauskoja löytöjä. Kuoppien pohjalta paljastui muun muassa leluautoja ja rikki menneen muovilapion osia (Kuva 6). Kartta 2. Pelastuskaivausalue vuoden 1901 kartassa. Pohjoinen on kartan alareunassa. 16

18 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Kentältä sisätiloihin ja jälkitöiden kimppuun Kuva 5. Toista hirsikehikkorakennetta kaivetaan esille. Rakenteen sisältä tehtyjä löytöjä kuopan reunoilla. Koe- ja pelastuskaivausten päätyttyä siirryttiin tekemään niin sanottuja jälkitöitä Oulun yliopiston Arkeologian laboratorion tiloihin. Jälkitöissä käytiin läpi esiin kaivettu esine-, luu-, kartta-, valokuva- ja muistiinpanoaineisto. Löydetyt esinesirpaleet pestiin, tunnistettiin ja luetteloitiin. Arkeologian laboratorion konservaattori konservoi esineet tarvittaessa. Yksittäisten multahautausten ja luukuopan luut puhdistettiin, tunnistettiin ja luetteloitiin. Luuaineistolle suoritettiin myös sukupuoli- ja ikämääritykset. Vainajakohtaiset dokumentointilomakkeet kirjoitettiin puhtaaksi. Jälkitöiden tuloksena saatiin aikaan monisatasivuinen raportti, jossa esitellään sanallisesti kaivausten eteneminen ja alueeseen ja aineistoon liittyvät havainnot. Lisäksi raportti sisältää runsaasti erilaisia luetteloita, karttoja ja kuvamateriaalia. Iin vanhan Haminan arkeologisissa kenttä- ja jälkitöissä mukana olivat: Kaivausjohtaja FM Titta Kallio-Seppä, piirtäjä HuK Terhi Tanska ja tutkimusavustaja FM Hanna-Kaisa Korpi sekä kaivajat HuK Leena Haikonen, fil. yo Jukka Heikkilä, fil. yo Henna Hintsala, fil. yo Antti Komulainen, FM Eeva Miettinen, FM Sami Viljanmaa ja fil. yo Rosa Vilkama. Kaivausten osteologian asiantuntijoina toimivat FT Juho-Antti Junno, FM Sirpa Niinimäki, FT Anna- Kaisa Salmi, HuK Tiina Heikkilä ja HuK Kaija Kamula. Kuva luvulla lapiolla kaivettujen kuoppien pohjalta paljastui muun muassa pikkuauto ja nimikoinnilla varustettu muovilapio. Kenttä- ja jälkitöiden kustannuksista vastasivat yhdessä Iin kunnan Iin vanhan Haminan kulttuuriympäristön turvaaminen ja kehittäminen -EAKR -projekti ja Museoviraston rakennushistorian osasto. 17

19 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET ARKEOLOGISET KAIVAUKSET Titta Kallio-Seppä Arkeologisen kenttätutkimuksen tyypit Arkeologinen kaivaus on osa arkeologisia kenttätutkimusmenetelmiä. Kenttätutkimukset eroavat toisistaan valittujen tutkimus- ja dokumentointimenetelmien mukaan. Koekaivaus tarkoittaa varsinaisia kaivauksia edeltävää tutkimusta, jossa eri puolille tutkittavaa aluetta tehdään pienempiä koekuoppia tai laajempia koeojia. Maakerroksia voidaan tutkia myös kairausnäytteillä. Koekaivausten tarkoituksena on tutkia alueella sijaitsevien arkeologisesti kiinnostavien maakerrosten säilyneisyyttä, laajuutta ja niiden muodostumisen ajankohtaa. Koekaivausten tuoman tiedon perusteella voidaan määritellä varsinaisten kaivausten tarve ja kohdentaa tutkimusalue soveliaimpaan paikkaan.varsinainen kaivaus on joko puhtaasti tutkimuksellisista intresseistä lähtevä tutkimuskaivaus tai alueeseen kohdistuvan rakennuspaineen alkuun panema pelastuskaivaus. Kaivauksessa avataan laajempi kaivausalue, jonka maakerrokset kaivetaan pääosin kaivauslastoilla. Edellä mainittujen tutkimusten lisäksi voidaan tehdä myös arkeologista valvontaa tai seurantaa. Tutkimuksissa arkeologi toimii yleensä osana laajempaa rakennustyömaata dokumentoiden kaivinkoneella tehtävän kaivutyön aikana esille tulevia kulttuurikerroksia, rakenteita sekä löytöjä. Valvontaa ja seurantaa suoritetaan usein katu- tai sisäpiha-alueilla esimerkiksi viemäröintitöiden yhteydessä. Ensimmäisessä vaiheessa, eli esitöissä, kentällä tapahtuvaa kaivausta valmistellaan tutustumalla tutkittavan kohteen historiaan kirjallisten lähteiden, karttojen ja mahdollisten aiempien kaivutöiden tuoman tiedon avulla. Näin pystytään ennakoimaan todennäköisesti vastaan tulevien löytöjen ja rakenteiden ikää ja sijaintia. Toinen vaihe, kenttätyö, pitää sisällään käytännön kaivutoiminnan, eli arkeologisten kaivausten näkyvimmän vaiheen. Kaivausten henkilökuntaan kuuluvat yleensä kaivausjohtaja, piirtäjä, tutkimusavustaja sekä kaivajia. Tutkimusten laajuudesta ja kestosta riippuu, kuinka paljon henkilökuntaa kulloinkin tarvitaan. Kenttätyövaiheessa kaikki maakerroksia kaivettaessa tehdyt havainnot pyritään tallentamaan erilaisia dokumentointivälineitä käyttäen. Kun kaivaukset loppuvat, alkaa sisätiloissa toteutettava jälkityövaihe, joka kestää yleensä pidempään kuin itse kentällä tehtävä kaivu. Jälkitöissä löydöt puhdistetaan ja luetteloidaan, kentällä tehdyt kartat piirretään puhtaaksi tietokoneella ja valokuvamateriaali luetteloidaan. Kaikki kenttätyövaiheen aikana eri tavoin tallennettu tieto pyritään saamaan säilyvään muotoon ja tiedosta koostetaan kirjallinen raportti, jossa käydään sanallisesti läpi kaivauksissa tehdyt havainnot ja tehdään alustavia tulkintoja löydetystä materiaalista, esimerkiksi sen iästä ja alkuperästä. Vasta kaivausten päätyttyä ja kaivausraportin valmistuttua alkaa varsinainen kaivausmateriaalin perusteella tehtävä tutkimus. Esiin kaivettua materiaalia, oli se sitten esinesirpaleita, rakennusjäännöksiä tai hautauksia, tulkitaan erilaisten tutkimuskysymysten kautta sekä paikallisena ilmentymänä että liittämällä se laajempaan kulttuuriseen kontekstiin. Arkeologisen kenttätutkimusprojektin vaiheet Arkeologisten kaivausten toteutus koostuu neljästä vaiheesta, joiden tarkoitus on taata tutkimusten tieteellisyys ja varmistaa, että kaikki kohteesta saatava olennainen tieto saadaan talteen. Lisätietoja: Halinen, P., Immonen, V., Lavento, M., Mikkola, T., Siiriäinen, A. & Uino, P. (toim.) Johdatus arkeologiaan. Gaudeamus, Helsinki. 18

20 KATSAUS HISTORIALLISEN AJAN HAUTAUSTEN ARKEOLOGISEEN TUTKIMUKSEEN SUOMESSA Kirsti Paavola Haudat menneisyyden lähdeaineistona ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Tiedot Suomen esihistorian loppujaksosta, rautakaudesta, on pääosin kaivettu kalmistoista. Asumisen ja arjen jäljet ovat aiempaa suoremmin alkaneet avautua tutkimukselle vasta 1900-luvun loppupuolelta alkaen. Historiallisen ajan arkeologiassa tutkimushistoriallinen polku on ollut mutkikkaampi. Kaupungeiksi jo keskiajalla kasvaneiden asutusten syvissä kerroksissa on ihmisten arkeen päästy vuosikymmenien ajan arkeologisilla kaivauksilla. Arjen taakse aiemmat arkeologisukupolvet ovat voineet kurkistaa erityisesti linnojen ja kirkkojen tutkimuksissa. Maaseudulla keskiaikaa ja uutta aikaa tavoitteleva arkeologinen aktiivisuus on suuntautunut viime vuosikymmeniin saakka pääosin kirkollisiin kohteisiin, niin varsinaisiin sakraalirakennuksiin kuin kirkkomaihinkin. Talotonttien monipuolinen tutkimus sen sijaan on tutkimushistorian nuorinta kerrostumaa. 1 Hautatutkimukset antavat aineistoa kuolemankulttuurin historian selvittämiseen, sen sekä seremoniallis-uskonnollisten että käytännön tapojen tulkitsemiseen. Niiden kautta voi avautua mahdollisuus syventää pohdintoja esimerkiksi uskonnollisen ja maallisen elämän yhteen liittävästä spiritualiteetista. Kuolema ei siis itsevaltaisesti hallitse hautatutkimuksen kysymyksenasettelua. Uskontohistorian ohella myös laveammin menneisyyden maailmankuvien ja identiteettien tulkitseminen on mahdollista hauta-aineistoista. Esihistoriallisten hautausten tapaan kristillisen ajan haudoista avautuu tietoja ja näkökulmia myös menneen elämän jokapäiväiseen ja aineelliseen puoleen. Muun muassa kulttuuri-, sosiaali-, väestö-, asutus- ja taloushistoria saavat lähdeaineistoa hautausten materiaalisesta annista, vaikka hautausten ei ajateltaisikaan suoraan heijastavan menneitä yhteisöjä. Osittain menneisyyden tutkimukseen, osittain luonnontieteisiin linkittyy vainajien jäännösten tutkimus: säilynyt luuaineisto joskus myös muumioituneet vainajat paljastavat ihmisten fyysisiä piirteitä. Suoranaista hyötyä nykyihmisille voivat olla menneiden aikojen ihmisten luuaineistosta tehtävät analyysit, joita käytetään muun muassa genetiikan, tautihistorian ja edelleen vaivaavien tautien ominaisuuksien tutkimuksissa. 2 Tulkitsevan arkeologian kysymysten asettelun laaja-alaisuutta rajoittaa ensisijaisesti vain resurssien niukkuus. Muinaismuistolaki rauhoittaa automaattisesti sekä vanhat kirkot ja kirkonpaikat niitä ympäröivine kirkkomaineen että nekin hautapaikat, jotka eivät ole seurakuntien hallussa ja hoidossa. Näitä ovat esimerkiksi tilapäisiksi aiotut kesähaudat, vanhat ortodoksikalmistot, saamelaiskalmistot sekä kertaluonteiset hautapaikat kuten sotiin liittyvät yleisimpinä erityisesti isonvihan ( ) ja Suomen sodan ( ) aikaiset venäläisten joukkohaudat ja epidemioiden aikana muodostuneet hautapaikat, esimerkiksi rutto- ja kolerahautausmaat. 3 Muita pysyväisluonteisia poikkeushautausmaita ovat esimerkiksi vierasmaalaisille merenkulkijoille varatut hautapaikat. 4 Laki suojaa myös yksittäisiä vanhoja hautoja ja vainajan jäännöksiä, esimerkiksi tuskin enää tiedossa olevia mutta mahdollisesti löytyviä kuolemaantuomittujen aikoinaan arvottomia hautasijoja. 5 Näitä kaikkia kohteita voidaan tutkia ainoastaan Museoviraston luvalla. Haudat kuten yleensäkin uskontoon ja uskomuksiin liittyvät paikat, mutta erityisesti ihmisjäännökset ovat monitahoisia ongelmia kohteeseen kajoaville arkeologeille. Arkeologit pohtivatkin nykyisin entistä laajemmin ja eri näkökulmista hautaarkeologiaan liittyviä eettisiä kysymyksiä, joihin ei ole olemassa tutkijoiden ja ympäröivän yhteiskunnan yksiselitteisiä ja yksiäänisiä vastauksia. 6 19

21 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Rautakauden kalmistoista kristillisiin hautauksiin Suomessa siirryttiin kristillisen tradition mukaiseen hautaamiseen vähitellen 1000-luvulta alkaen. Vallitsevaksi uusi hautaustapa tuli 1200-luvun kuluessa keskiajan katolisen kirkon seurakuntaorganisaation vakiintumisen myötä. Kirkko ulotti oman kanonisen lakinsa määrittelemät käytännöt myös ihmisen elinkaaren loppuun. Hautaamisessa oleellisia ulkonaisia seikkoja tulivat olemaan erityisesti niin sanottu ruumishautaus aiemmin yleisen polttohautauksen sijaan, ruumiin kääriminen pelkkään käärinliinaan tai vaatimattomaan asuun, arkuttomuus tai yksinkertaiset arkut, haudan itä-länsisuuntaisuus ja mukaan annettujen esineiden rajoittuminen lähinnä koruihin. 7 Reformaatio 8 ei vielä 1500-luvulla jyrkästi muuttanut hautaustapoja, mutta 1600-luvulta lähtien vaatimattomuus alkoi enenevässä määrin korvautua säätyä tai varallisuutta osoittavilla ylellisilläkin arkuilla ja hautavaatteilla. 9 Kristillistyminen toi muutoksen myös hautapaikkojen sijaintiin. Esihistoriallisista talo- ja kyläkalmistoista luovuttiin vähitellen, ja kuolleet pyrittiin ohjeen mukaan hautaamaan kirkon aidan sisäpuolelle, kirkkomaalle eli kirkkotarhaan. Kirkkomailla oli jo katolisena aikana yhteiskunnallista hierarkiaa heijastelevia eriarvoisia hautapaikkoja: arvokkaasta kirkon itäisen kuoriosan tuntumasta aina pohjoispuolen ylenkatsottaviin hautasijoihin. Kirkkomaiden haudat saattoivat muodostaa rivejä tai ryhmiä, mutta usein ne ajan oloon, mahdollisten hautamerkkien hävittyä, limittyivät monikerroksisiksi ja koko kirkkomaan täyttäviksi. 10 Arvostetuimman hautasijan, niin sanotun kirkkohaudan kirkon lattian alla tai erillisessä hautakappelissa saivat kristillisyytemme varhaisvaiheissa kirkolliseen säätyyn kuuluvat, mutta jo keskiajan kuluessa tuosta etuoikeudesta pääsivät nauttimaan myös maallikot, joilla oli varaa siitä maksaa luvulle tultaessa kirkkoihin hautaaminen oli monin paikoin päässyt niin vallitsevaksi käytännöksi, että sitä ryhdyttiin vastustamaan hygieniasyistä, kirkon rakenteisiin aiheutuneiden ongelmien vuoksi tai uskonnollis-ideologisiin katsomuksiin vedoten. Kirkkohautaustapaa rajoitettiin ja kiellettiin ehdollisesti jo 1700-luvun lopulla ja asetusteitse ehdottomammin autonomian ajalla vuonna 1822, vaikka senkin jälkeen myönnettiin poikkeuslupia. 11 Iissä kirkkoon hautaaminen loppui jo vuonna Pohjois-Pohjanmaalle edellisvuonna suuntautuneen piispantarkastuksen kertomuksen perusteella Iin kappeliseurakunnissa tavasta oli piispan vierailun aikana jo luovuttu, mutta emäseurakuntalaisia piispa joutui huomauttamaan epäkohdasta. 12 Tavanomaisena käytäntönä erityisesti Pohjanmaalla oli, että täyttyvistä kirkkotarhoista ja kirkon lattian alapuolisista multaja kammiohaudoista siirrettiin hajonneita luita erilliseen rakennukseen, luuhuoneeseen. 13 Menneiden vuosisatojen ihmisten käsitykset vainajan leposijan rauhasta ja pysyvyydestä saattoivatkin siis olla varsin toisenlaisia kuin keskimäärin nykysuomalaisten. Varsinkin pitkien välimatkojen Sisä- ja Pohjois-Suomessa yleisiä olivat kesäisten kuljetusongelmien vuoksi sallitut tilapäiset hautapaikat muun muassa saarissa. Myös Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokivarsien keski- ja latvaosilta tunnetaan olosuhteiden pakosta syntynyt hautasaarijärjestelmä, johon muun muassa Yli-Iin Tannilan Kalmosaarikin liittyy. Hautausten tilapäisyyttä ei kontrolloitu tiukasti, ja niinpä joissakin väliaikaishaudoissa vainajat maatuvat edelleenkin huolimatta vielä vuoden 1869 kirkkolakiin kirjatusta määräyksestä siirtää vainajat puolen vuoden sisällä varsinaiselle hautausmaalle. 14 Vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla Suomessa ryhdyttiin perustamaan kirkosta erillään olevia hautausmaita, Ouluun ensimmäisten joukossa vuonna Väljempänä tilana uudet hautausmaat takasivat aiempaa paremmin haudan pysyvyyden ennen kuin useat niistäkin ovat nykyisin käyneet ahtaiksi ja yksittäisen vainajan hautarauha on voinut supistua neljännesvuosisataan. Arkeologiaa vainajien mailla Useat, keskenään hyvin erilaiset tekijät ovat Suomessakin vieneet arkeologeja askaroimaan kristillisten hautausten pariin. Vähintään parisataavuotiaan kirkon lattiatasoon tai kirkko- 20

22 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Kuva 7. Keminmaan Valmarinniemen kirkkomaan tutkimukset vuonna

23 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET maalle kohdistuva korjausrakentaminen paljastaa lähes poikkeuksetta hautoja. Useimmiten tähän on osattu varautua. Jo vuosisadan ajan arkeologit ovat silloin tällöin työskennelleet tällaisissa kohteissa. Turun tuomiokirkon lisäksi muun muassa Tornion kirkossa hautoja dokumentoi korjausten yhteydessä jo 1920-luvulla silloinen kristillisten hautojen asiantuntija-arkeologi Juhani Rinne. 16 Viime vuosikymmeniin saakka rakennus- ja korjaustöiden yhteydessä paljastuneiden hautojen tutkiminen tai edes ylimalkaisempi dokumentoiminen on kuitenkin ollut satunnaista. Nykyisin kirkkojen korjausrakentamisessa otetaan systemaattisesti huomioon muinaismuistolain vaatimukset. Niinpä hautojen tuhoutumista pyritään välttämään, tai mikäli se ei ole mahdollista, ne tutkitaan arkeologisesti niin sanottuina pelastuskaivauksina. 17 Tuore esimerkki tällaisesta toiminnasta on muun muassa Porvoon tuomiokirkon sammutusjärjestelmän asentaminen vuonna 2007 ja sen vaatima kaivutyö hautausmaaksi tiedetyllä alueella. 18 Käyttökirkkojen ohella myös tilapäisessä käytössä olevat ja jopa raunioituneet kirkot vaativat huoltotöitä ja usein maaperään liittyvää muokkausta. Esimerkiksi Pälkäneen rauniokirkon asehuoneen perustusten vahvistamisessa vuonna 2010 on lähtöoletuksena ollut hautojen paljastuminen. Oletus oli oikea. 19 Sekä Porvoossa että Pälkäneellä muutamien muiden viimeaikaisten kohteiden ohella arkeologit ovat voineet työskennellä ennakkosuunnitelmia laatien. Pohjois-Suomessakin rakennustöillä ja arkeologisella hautatutkimuksella on yhteyksiä. Esimerkiksi Oulun tuomiokirkon kryptan rakentaminen vuonna 1996 ja kirkkomaan kunnostus vuonna 2002 myllersivät alueen siten, että vanhoja hautoja ei voitu säilyttää. Molempina vuosina ryhmä arkeologeja tutki esiin tulleet haudat ja yhteensä satojen haudoistaan tavattujen tai hajalleen joutuneiden vainajien luut. 20 Myös Torniossa hautatutkimus jatkui vuonna 2005 lattiankorjauksen yhteydessä. Rakennustyö ei vaatinut hautojen täydellistä tuhoamista, ja niinpä arkeologinen tutkimus olikin luonteeltaan inventointityyppistä hautojen kartoittamista ja dokumentoimista sekä niiden kunnon arviointia. Korjausten yhteydessä havaittiin kaikkiaan 121 hautaa. 21 Tuorein korjausrakentamiseen liittyvä tutkimuskohde Pohjois-Pohjanmaalla on Oulujoessa Oulun kaupungin alueella sijaitseva Turkansaaren kirkko, 1600-luvulta periytyvä kalastuskaudella käytetty saarnahuone. 22 Sen lattia avattiin syksyllä 2010, mutta kohde osoittautui haudattomaksi. 23 Myös kirkkomaihin ja hautausmaihin liittymättömät rakennustyöt ja muunlaiset maankäyttömuutokset voivat yllättäen paljastaa hautoja. Rikoslain kannalta liian vanhoilta vaikuttavat hautaukset ovat nimenomaan muinaismuistolain alaisia ja ne on tutkittava arkeologisesti. Yllätyskohteet saattavat synnyttää huhuaaltoilua, kuten esimerkiksi muutamia vuosia sitten suurta mediahuomiota saanut Lappeenrannan Huhtiniemestä paljastunut yhteishauta. Huhujen vastaisesti se ei liittyne toiseen maailmansotaan, vaan lienee edelliseltä vuosisadalta. 24 Pohjois- Suomessa Siikajoella, silloisessa Ruukissa vuonna 1996 kaivinkone raapaisi esiin vanhan tervahaudan pohjalta 13 eri-ikäisen vainajan luut. Oikeuslääketieteellisen tutkimuksen mukaan nämä ovat todennäköisimmin tai 1860-luvun nälkävuosien uhreja, vaikka siivet saaneet paikalliset huhut levittivätkin tulkintoja huomattavasti nuoremmasta tapahtumasta. 25 Aina hautojen tutkiminen ei liity rakennustoimintaan eikä ole luonteeltaan aineiston pelastamista ennen sen välitöntä tuhoutumista. Menneisyyden tutkimuksessa ennalta pohditut tutkimuskysymyksetkin voivat johtaa etsimään vastauksia myös hautapaikoilta esimerkiksi osana alueellista tai paikallista, usein monitieteistä historiantutkimusta. Tiedossa olevia hauta-alueita vainajineen on tutkittu arkeologisesti tältä pohjalta Pohjois-Suomessa muun muassa Hailuodon vuonna 1968 palaneen kirkon alueella ja Kainuun vanhimmalla tunnetulla kirkkomaalla Vaalan Manamansalossa, Lapissa muun muassa Kittilän Kurjenpolvessa. 26 Toisaalta myös lähes tai kokonaankin paikallisasutuksen kollektiivisesta muistista hävinneitä, unohdettuja ja näkymättömiä hautapaikkoja on monenlaisten viitteiden perusteella suunnitelmallisesti etsitty tutkittaviksi. Pohjois-Suomessa huomattavin tällainen kohde on vuonna 1981 löydetty ja tutkittu keskiaikainen kirkkomaa Keminmaan Valmarinniemellä kymmenine vainajineen ja vähäisine kirkonjäännöksineen (Kuva 7). 27 Näkymättömiin hävinneiden 22

24 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET palle yhteiset kysymyksenasettelut. Ne johtavat hautatutkimusta esimerkiksi rituaaliarkeologian suuntaan tai pohtimaan hautausalueita paikkoina, joissa ihmiset ylläpitivät yhteisen menneisyyden muistoa. Hautoihin liittyvä aineisto on antoisa, mutta vaatii sitä tutkivalta tahdikkuutta, hienovaraisuutta ja samalla tiukkaa tieteellisyyttä. Kuva 8. Lasten arkkuja Kempeleen kirkon lattian alla. hautapaikkojen jäljille on päästy Suomessa näissä kohteissa monin eri tavoin, muun muassa vanhan dokumentti- ja kartta-aineiston sekä paikannimien perusteella, perimätietoon on jäänyt niistä kertomuksia tai maaperä on paljastanut esine- ja luulöytöjä. 28 Toisinaan tutkimuksissa ei ole löytynyt mitään luotettavilta vaikuttaneista lähtötiedoista huolimatta. 29 Paikallishistoriallisen tai mikrohistoriallisen lähtökohdan ohella kysymyksenasettelu voi olla ja usein onkin paljon laajempi. Hauta-aineistoa on pyritty keräämään esimerkiksi terveydentilan ja siihen linkittyvän ravitsemuksen yleisten kehityslinjojen kartoittamiseksi. 30 Pohjois-Suomessa Kempeleen (Kuva 8), Haukiputaan ja Keminmaan vanhan kivikirkon lattian alapuolinen tila on inventoitu vuonna 1996 ilman varsinaista kaivausta osana paikallista laajemman alueellisen hautauskulttuurin ja nimenomaan kirkkohautaustavan historian selvittämistä. 31 Historiallisen ajan hautojen, siis pääsääntöisesti nimenomaan kristilliseen traditioon nojaavien hautausten tutkiminen on tavoitteiltaan ja menetelmiltään sidoksissa kulloinkin vallitseviin arkeologian teoreettisiin virtauksiin ja metodisiin mahdollisuuksiin. Viime aikoina kirkko- ja hautatutkimuksia ovat rikastuttaneet monet uudet, usein koko Pohjois-Euroo- 1 Haggrén 2008: Jonsson 2009: 21 28; Salo & Kivikero 2010: Muinaismuistolaki 2 ; Niukkanen 2009: Niukkanen 2009: 72; mm. Helsingin Santahaminassa ilmeisesti merenkävijöiden hauta. Muinaisjäännösrekisteri Näihin vertautuva on esimerkiksi Haukiputaan Kropsun saaressa pahamaineisen Nännä-Liisan mahdollisesti säilynyt hauta. Muinaisjäännösrekisteri ; poikkeushautauksista laajemmin ks. Ruohonen Haggrén 2009c: 2; Salo & Kivikero Hiekkanen 2007: Reformaatio-nimitys on neutraalimpana muotona syrjäyttämässä aiemmin käytettyä uskonpuhdistus-termiä. 9 Paavola 1998: ; Hiekkanen 2006: Hautasijojen keskiaikaisesta arvohierarkiasta ks. esim. Pihlman 1994: 83, Paavola 1998: Paavola 1998: Jokipii 2001: 44; Niukkanen 2009: Jokipii 2001: 19 23, 29, Palola 2000: Rinne Niukkanen 2009: Lagerstedt Historiallisen ajan arkeologisten kohteiden kenttätyöt 2010, Museovirasto. 20 Sarkkinen 2005: 151, Suvanto Palola 2000:

25 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET 23 Tutkimusraportti ei vielä valmistunut. Tieto kaivausten johtajalta FM Mirette Modarress-Sadeghilta Muinaisjäännösrekisteri Särkioja et al Paavola 1998: 16; Purhonen et al. 2001: , Koivunen 1997: 42 44; Taavitsainen et al. 2009: Nimistön mahdollisuudesta hautapaikkojen löytymiseen ks. esim. Laakso & Ruohonen Esimerkiksi Limingan Linnukanmäelle on liittynyt niin vahva muistitieto vanhasta kirkonpaikasta, että kumpareelle on pystytetty muistomerkki. Koekaivauksissa ei tavattu mitään todisteita kirkosta tai hautauksista. Korpi et al Salo & Kivikero 2010: Paavola 1998: ,

26 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET ASUTUSTA JA KAUPANKÄYNTIÄ IIJOELLA Terhi Tanska Keskiajan valtateitä olivat vesistöt ja liikenteen solmukohtia kauppasatamat. Varhaiset kauppiaat liikkuivat usein tavaroineen useiden alusten retkikuntina pitkin jokia ja rannikoita ja harjoittivat kaupankäynnin ohella tilaisuuden tullen myös verotusta ja ryöstelyä. Kaupankäynnin kannattavuuden kasvu johti ajan myötä säännöllisempiin ja rauhanomaisempiin kauppatapoihin ja kauppareittien ja -satamien vakiintumiseen. 1 Jokisuut muodostivat luonnollisia vesiliikenteen risteyskohtia, joihin kauppiaiden oli helppo purjehtia. Iijoen suulla on arveltu sijainneen kauppapaikan kenties jo 1200-luvulla, ja viimeistään 1300-luvulla Iin Haminasta oli muodostunut Etelä-Suomen ja Ruotsin kauppakaupungeissa tunnettu vilkas kauppapaikka. 2 Alue oli harvaan asuttua mutta luonnonvaroiltaan rikasta, ja turkis- ja kalavarannot sekä vehmaat rantaniityt houkuttelivat sinne eränkävijöitä, uudisasukkaita ja kauppiaita kaukaakin. Kauppapaikalla kohtasivat toisensa niin pohjoisen kuin läntisten ja itäistenkin kulttuuripiirien asukkaat. Lapinkävijöitä, kauppiaita ja talonpoikia Iin asutuksesta Nykykäsityksen mukaan Pohjois-Suomi oli keskiajalla vielä pääosin luonnon vuodenkiertoon sopeutettua pyyntitaloutta pääelinkeinonaan harjoittaneen väestön asuinaluetta, jonne suuntautui erä-, kauppa-, ryöstö- ja lapinverotusretkiä sekä asutusliikettä niin Hämeestä ja Varsinais-Suomesta, Karjalasta, Ruotsista kuin Norjastakin. 3 Paikoilleen asettuneen ja maanviljelystä sekä karjanhoitoa harjoittaneen, niin sanotun kiinteän maatalousasutuksen 4 saapumisesta suurimpien jokilaaksojen alueille on merkkejä jo myöhäisrautakaudelta, jolloin rannikon ja jokisuistojen alueille syntyi talonpoikaisasutusta. 5 Iijoelle kiinteä talonpoikaisasutus vakiintui ilmeisesti viimeistään 1300-luvulle tultaessa, 6 mutta maatalous- ja pyyntikulttuureihin kuuluneet ihmisryhmät elivät alueella vielä pitkään rinnakkain. 7 Pohjois-Suomen keskiaikaisesta asutuksesta on säilynyt vain vähän kirjallisia lähteitä, ja arkeologian lisäksi alueen kiinteän asutuksen syntyhistoriaa onkin tutkittu esimerkiksi nimistötutkimuksen ja paleoekologian (muinaisen ympäristön tutkimuksen) avulla. 8 Harvaan asuttujen maaseutukylien arkeologinen tutkimus on monestakin syystä haasteellista 9 ja esimerkiksi rajanveto maatalous- ja pyyntikulttuuriin kuuluneiden arkeologisten kohteiden välillä usein mahdotonta, koska molemmat elivät alueella rinnakkain ja koska myös alueen talonpoikaisväestö hankki elantonsa hyödyntämällä luonnonantimet mahdollisimman tarkasti, eli harjoittaen karjanhoidon ja maanviljelyn ohella laajalti myös keräilyä, kalastusta ja metsästystä. 10 Iijoenkin erätalonpoikien tiedetään suunnanneen kalastusmatkojaan Iijärvelle, Kitkanjärvelle ja Kuusamojärvelle asti. 11 Varhaisen uudisasutuksen tulosuunnissa erottuvat alueen asutushistoriaan muun muassa nimistötutkimuksen keinoin perehtyneen Jouko Vahtolan mukaan erityisesti Lounais-Suomi, Ala- Satakunta ja Karjala. Varhaiset länsisuomalaiset uudisasukkaat tulivat Iijokisuulle luultavasti viimeistään 1200-luvun kuluessa Satakunnasta ja Varsinais-Suomesta. 12 Nimistössä erottuvat myös muutamat Etelä-Pohjanmaalta, Ruotsista ja Saksasta muuttaneiden sukujen jättämät jäljet. 13 Karjalaisperäisten talon- ja henkilönnimien lisäksi Iijoella on runsaasti Karjalaan viittaavia paikannimiä, kuten Karjalankylä, Säässinä, Olhava ja Illinsaari. 14 Nimistön runsaus viittaa varsin vahvaan karjalaisperäiseen asutukseen, ja Iitä onkin Hailuodon ja Kemin ohella pidetty yhtenä Perämeren rannikon varhaisen karjalaisasutuksen keskuksista luvulla Iijoen väestönkasvua lisäsi voimakas savolainen asutusliike. 16 Asutuksen taustalla olivat vanhat perinteiset erä-, kauppa- ja saamelaisten verotusretket, sekä lähtöalueiden väestönkasvu. Uu- 25

27 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET Jäämeri Uralvuoret Tornio Kalix Kemi Luulaja Piitime Ii Iijoki Oulu Vienanmeri Solovetski Vienanjoki Oslo Tukholma Visby Itämeri Turku Ääninen Valamon luostari Olhava Tallinna Tartto Novgorod Pihkova Tver Riika Käkisalmi Konevitsan luostari Belozersk Laatokka Viipuri Staraja Ladoga Lovat Volga Staritsa Jaroslavl Moskova Suhona Jug Oka Nizni Novgorod Kama Väinäjoki Rostock Lyypekki Stettin Oder Danzig Veiksel Niemen Köningsberg Keskiaikainen kaupunki Keskiaikainen kauppapaikka Perämerellä Myöhäiskeskiaikainen ortodoksiluostari Karjalassa Sisämaan ja idänkaupan reittejä Itämeren- ja hansakaupan reittejä Pripet Kiova Desna Dnepr Donets Don Volga km Kartta 3. Keskiaikaisen Venäjän ja Pohjois-Suomen kauppareittejä (punaisella). Keskiaikaisia hansakaupan ja Perämeren kaupan kauppareittejä (keltaisella). 26

28 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET disasukkaat asettuivat karjanhoitoon ja maanviljelykseen sopiville alueille meren rannikolle ja jokivarsille. Vehmaat rantaniityt tarjosivat erinomaiset puitteet karjanhoidolle, joka oli alueella pitkään merkittävämmässä asemassa kuin maanviljelys. 17 Elämä perustui omavaraistalouteen, jossa erätaloudella ja karjanhoidolla oli merkittävä osa, mutta osan elintarvikkeista ja käyttöesineistä väestö hankki muualta. 18 Kaupan merkitys ja Pohjois-Suomen poliittiset olot Itämeren kauppa loi Pohjois-Euroopan keskiaikaisen taloudellisen kukoistuksen perustan. Kaupankäynnin myötä muodostuneet taloudelliset verkostot liittivät myös Pohjolan periferian entistä tiiviimmin eurooppalaiseen kulttuuripiiriin (Kartta 3). 19 Keski-Euroopassa oli lukujen aikana käynnissä taloudellinen noususuhdanne, jolle oli luonteenomaista kaupankäynnin muotojen vakiintuminen ja voimakas kaupungistuminen luvulle tultaessa myös Itämeren rannikoille oli syntynyt runsaasti uusia kauppakaupunkeja. Harvaan asuttu ja taloudellisesti vielä kehittymätön Suomi oli kuitenkin kehityksessä jälkijunassa, ja täällä kaupungistuminen lähtikin toden teolla vauhtiin vasta suurvaltakaudella 1600-luvulla. 21 Keskiajalla Suomessa oli vain kuusi kaupunkioikeudet saanutta kaupunkia, joista merkittävimpiä olivat Viipuri ja Turku. 22 Kauppaa käytiin kuitenkin vilkkaasti myös esimerkiksi Perämeren kauppasatamissa ja markkinapaikoilla sekä maaseudulla talonpoikien kesken. Väestönkasvun siivittämän saksalaiskauppiaiden voimakkaan ekspansion mukana levisi hyvin organisoitu saksalainen kaupunkilaitos hallinto- ja oikeuskäytäntöineen, mikä loi perustan keskiaikaisen porvarissäädyn kehittymiselle. 23 Itämeren kaupankäynnin painopiste siirtyikin Gotlannista 1200-luvun kuluessa Lyypekkiin ja muihin Itämeren etelärannikon saksalaiskaupunkeihin sekä Novgorodiin. 24 Kaupunkien välisten sopimusverkostojen ja kauppaporvareille myönnettyjen privilegioiden pohjalta kehittyi 1100-luvulta lähtien voimakas saksalainen kauppamahti hansaliitto, joka kontrolloi Itämeren kauppaa ja pyrki rajaamaan sen kauppasaartojen uhalla kauppaliittoon kuuluvien kaupun kien porvareille. 25 Hansa jätti jälkensä myös Itämeren piirin nimistöön, sillä suuri osa ruotsalaisten ja suomalaistenkin keskiaikaisten kaupunkien porvareista oli alun perin saksalaista sukujuurta. Osa Iihin kauppaa käymään tulleista porvareista asettui ilmeisesti myös asumaan seudulle pysyvästi, mistä ovat perintönä alueen vanhat saksalaisperäiset nimet. 26 Ruotsin kruunu alkoi ja 1300-luvuilla noudattaa omaa etuaan ajavaa talouspolitiikkaa, joka perustui kaupankäynnin keskittämiseen kaupunkeihin. Samalla Pohjanlahden kauppa pyrittiin ohjaamaan etupäässä Tukholman kautta kulkevaksi. Tämä merkitsi myös Perämeren rannikon merikaupan rajoittamista ensisijaisesti Tukholmasta ja muista Mälar-järven alueen kaupungeista sekä Turusta, Raumalta ja Ulvilasta peräisin olleiden kauppaporvareiden kauppa-alueeksi. 27 Maaseudulla perinteisesti käytyä talonpoikaiskauppaa ja talonpoikien harjoittamaa talonpoikaispurjehdusta ei kuitenkaan pystytty lopettamaan, mikä heijastuu myös Pohjois-Pohjanmaalla läpi keskiajan jatkuneen karjalaiskaupan runsaudessa. 28 Alueen poliittiset olot olivat epävarmat, millä oli vaikutusta myös kaupankäynnin sujuvuuteen. Ruotsin ja Novgorodin valtapiirien ja 1300-luvuilla kasvaessa ja valtakuntien ajautuessa konfliktiin etelässä myös pohjoisten alueiden hallinta nousi kiistanalaiseksi. 29 Alueen asema ratkaistiin virallisesti Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323, 30 jolloin Pyhäjoelta pohjoiseen ulottuneen alueen todettiin kuuluvan Novgorodille. Sopimus jäi osin kuitenkin varsin lyhytaikaiseksi, sillä vaikka Pähkinäsaaren rajalinjan mukainen raja virallisesti pysyikin voimassa aina vuoden 1595 Täyssinän rauhaan asti, Perämeren rannikkoalue päätyi käytännössä Ruotsin hallintaan jo 1300-luvun loppupuolella. 31 Alueen kiinteän asutuksen ja hallinto-olojen vakiintuessa ja Ruotsin ja Novgorodin välien kiristyessä myös Pohjois-Suomen ja Vienan Karjalan asukkaiden väliset suhteet huononivat ja molemminpuolisista hävitys- ja kostoretkistä tuli osa rajaseudun elämää luvun kuluessa Novgorodin mahti väheni ja sen ote Pohjolassa heikkeni, mutta jo 1470-luvulla valta-asemaan idässä nousi Moskova. 33 Lähes koko 1400-luku olikin Pohjois-Pohjanmaalla epävarmaa 27

29 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET hävitys- ja ryöstöretkien aikaa, jolloin myös Iin Hamina kirkkoineen joutui useiden hävitysretkien kohteeksi (ks. sivu 34). Iin Haminan merkitys Perämeren kaupassa heijastuu myös Kustaa Vaasan vuonna 1531 antamassa kaupankäynnin tehokkaampaan verotukseen tähdänneessä määräyksessä, jossa Pohjois-Pohjanmaan luvallisiksi kauppasatamiksi vahvistettiin Oulu, Tornio, Kemi ja Ii. 34 Kustaa Vaasan valtaannousun myötä myös Pohjois-Suomen hallinnolliset olot muuttuivat. Alkoi vahvan valtionhallinnon kehittämisen ja keskittämisen kausi, jolloin myös erämaiden omistusta ja Ruotsin ja Venäjän välistä itärajaa alettiin tarkastella uudelleen. 35 Lukuisista Venäjän kanssa käydyistä vihollisuuksista huolimatta Iin asukasluku näyttää 1500-luvun kuluessa kasvaneen selvästi: vuosien 1546 ja 1580 välillä, jopa yli kaksinkertaistuneen. 36 Vuosien 1570 ja 1595 välinen Vanha vihakin näyttää vaikuttaneen Iin asutuskehitykseen vasta 1580-luvulle tultaessa, jolloin Iihin kohdistui laajoja hävitysretkiä (ks. sivu 34). 37 Vuonna 1595 Täyssinän rauhansopimuksessa valtakuntien välinen raja vihdoin virallisesti syrjäytti vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauhan rajan jo käytännössä vakiintuneiden kulttuuripiirien mukaisesti. 38 Kaupankäynnistä keskiajan Iissä Talonpoikaiskylät olivat Iijoella nauhamaisesti rannikolle ja jokivarteen sijoittuneiden talojen ja niiden väliin levittyvien niittyjen ja peltojen kokonaisuuksia, mikä näkyy hyvin myös 1600-luvun puolivälissä verotusta varten tehdyissä maakirjakartoissa. 39 Maakirjakartoissa näkyvät myös merkit kaupankäynnistä: Iin Haminan ja Sataman-saaren, sekä niiden välissä Iijoessa olevan Puohin- tai Puodinkosken (Bodinkoski) nimet ovat selkeästi kaupan ja merenkulun peruja. 40 Nimitykset näkyvät Claes Claessonin kirkonkylästä piirtämässä maakirjakartassa (ks. kartta 1), jossa varsinainen Hampnen eli satama ranta-aittoineen on 1600-luvun puolivälissä merkitty Iijoen rannalle kirkon ja vanhan hautausmaan väliin. Arkeologisia todisteita Iin varhaisen kauppapaikan sijainnista ei ole tiedossa. Perämeren rannikon kauppapaikoista ainakin Kemin, Tornion ja Oulun varhaiset kauppapaikat sijoittuivat ilmeisesti saarille, mistä on olemassa myös arkeologisia sekä kirjallisia todisteita, kuten Olaus Magnuksen aikalaiskertomus Torniosta vuodelta Myös Iin varhaisen kauppasataman on lähinnä turvallisuussyiden vuoksi ajateltu sijainneen nimensä mukaisesti Satamansaarella (nykyisin Kruununsaari), josta se olisi siirretty mantereelle Iin Haminaan viimeistään 1500-luvun alun suhteellisen pitkän rauhanajan aikana. 42 Satamansaaren molemmin puolin kuohuneet kosket (Helsinginkoski pohjoisessa ja Puodinkoski etelässä) ovat tehneet saaresta varmasti mannerta helpommin puolustettavan, mutta toisaalta myös vaikeakulkuisemman satamapaikan. Rauhan aikana ja kaupankäynnin volyymin kasvaessa lienee kauppapaikan siirto saarelta mantereelle ollut käytännöllisin ratkaisu. Viime aikoina herännyt kiinnostus menneisyyden ihmisen ympäristökuvaan on kuitenkin johtanut pohtimaan myös saarten ominaispiirteitä ja sitä, olisiko kauppapaikkojen sijoittamisessa saariin erotettavissa käytännön syiden lisäksi myös syvempiä maailmankuvallisia merkityksiä. 43 Iin Haminan kauppapaikalla ei ole tehty arkeologisia tutkimuksia, mutta kirkkomaan tutkimuksissa löytyneessä kolikkoaineistossa heijastuvat yhteydet läntiseen talousalueeseen: materiaalissa on Norjassa, Ruotsissa ja Turussa lyötyjä rahoja. Iin Haminan hautausmaan rahalöytöjä käsitellään tarkemmin sivulla 77, jossa kolikkojen muun muassa todetaan ajoittuvan luvuille, jolloin ruotsalainen hallinto- ja rahajärjestelmä kotiutuivat alueelle, sekä perehdytään tarkemmin rahankäytön vakiintumiseen Perämeren rannikolla. Iin markkinoille kokoontui väkeä ympäri jokiseutua ja rannikkoa: kauppapaikalla kohtasivat toisensa niin alueella liikkuneet saamelaiset ja siellä asuneet talonpojat, kuin Suomen ja Keski- Ruotsin kauppaporvarit ja karjalaiset kauppiaatkin luvulla kruunu kiristi otettaan kaupankäynnistä ja kauppa- ja satamapaikoille alettiin rakentaa kruunun omistamia kauppa-aittoja, joihin kaupanteko rajattiin. Iissä kerrotaan vuonna 1540 olleen käytössä 15 kauppa-aittaa, 44 joiden käyttöoikeudesta kauppi- 28

30 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET aiden tuli maksaa tullina tietty määrä aittavuokraa kruunulle. 45 Näin syntyneiden tulliluetteloiden perusteella pystytään arvioimaan 1500-luvun kaupankäynnin vilkkautta Iijoella. Meriteitä Iihin purjehti vuosittain kauppiasta Tukholmasta, Sigtunasta ja muista Keski-Ruotsin kauppakaupungeista sekä Turusta, Ulvilasta ja Etelä- ja Keski-Pohjanmaalta. 46 Iijoella kulkivat ahkerasti myös idästä sisämaan vesiteitä pitkin tulleet vienan- ja laatokankarjalaiset kauppiaat, joita kävi Iissä vuosittain 5 10 venekuntaa (ks. kartta 3). 47 Tuotteitaan vaihtamaan tulleita talonpoikia Iin markkinoilla kerrotaan myöhemmin käyneen Pudasjärveltä, Kuusamosta ja Paltamosta asti. 48 Keskiajan kaupankäynnille oli luonteenomaista yhteisöllisyys, vastavuoroisuus ja verkostoituminen. Kaupunkien raadit muodostivat porvareiden keskinäisen tukiverkoston ytimen, joka pienensi kauppaan liittyneitä riskitekijöitä. Keskeistä onnistuneessa liiketoiminnassa oli vastavuoroisuus ja luottamus, joita edesauttoi luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen, kun keskinäiset sopimukset voitiin kirjata muistiin. 49 Porvarit eivät ilmeisesti juurikaan erikoistuneet tiettyihin kauppatavaroihin, vaan pyrkivät mieluummin pitämään toimintansa mahdollisimman laaja-alaisina ja ylläpitämään pitkäaikaisia asiakkuus- ja kumppanuussuhteita maaseudun talonpoikiin. 50 Porvarit tai heidän asiamiehensä kävivätkin yleensä joka vuosi samoilla kauppapaikoilla. 51 Kaupankäynti ajoittui tiettyihin markkina-aikoihin, jotka osutettiin paikkakunnan suojeluspyhimysten juhlapäiviin kaupankäynnin ja elinkeinojen kannalta tärkeinä ajankohtina: Iissä erityisesti juhannukseen ja kesän lohenpyyntiaikaan. 52 Paikkakunnalla viivyttiin kerralla pidempään, esimerkiksi tärkeään kesän lohenpyyntiaikaan useita kuukausia, jopa yli talvenkin. 53 Talonpojat myivät ja vaihtoivat etenkin lohta ja muuta kalaa sekä muita tuotteitaan, kuten hylkeennahkoja ja -rasvaa, voita sekä turkiksia, ja hankkivat muun muassa suolaa, viljaa ja erilaisia tarve- ja käyttöesineitä. 54 Kala oli keskiajalla tärkeä ravinnonlähde, jonka kysyntää Itämeren piirissä nostivat erityisesti katolisen kirkon paastosäännöt sekä kaupunkien kehittyminen. 55 Suolan ja kuivaamisen avulla kalansaaliit pystyttiin säilömään tehokkaasti pitkiäkin kuljetusmatkoja kestäviksi. Kaupankäynnin kasvua vauhditti myös kauppalaivojen rakentamisessa tapahtunut kehitys. Uusien teknisten edistysaskelten myötä laivojen kapasiteetti kasvoi moninkertaiseksi, mikä puolestaan johti hintojen laskuun ja kaupankäynnin kannattavuuden paranemiseen. 56 Aikakauden Perämeren markkinoita kuvasi varsin värikkäästi ruotsalainen vuonna 1519 Torniossa käynyt katolinen pappi ja historiankirjoittaja Olaus Magnus. 57 Hän kertoo Tornion asukkaiden elävän kalastuksella ei siksi, ettei maanviljely alueella onnistuisi, vaan koska yltäkylläiset kalavarannot mahdollistavat runsaan ja edullisen kaupankäynnin. Olaus Magnus luettelee myös Tornioon tuotuja tuotteita: espanjalaista ja portugalilaista viiniä ja suolaa, englantilaisia ja flanderilaisia kankaita, saksalaisia taloustarvikkeita, koriste-esineitä ja vaatteita, Svean- ja Göötanmaan vehnää, ohraa ja vihanneksia. 58 Aivan kuvatunkaltaista ei Iin kauppa varmaankaan ole ollut, mutta Iijoellakin kalastus sekä kalakauppa toivat merkittävän lisän väestön elantoon. Ighia on merkitty myös Olaus Magnuksen vuonna 1539 valmistuneeseen varhaisimpaan Pohjoismaiden oloja yksityiskohtaisesti kuvaavaan Carta Marina -karttaan Ulan, Chimin ja Tornian ohella 59. Kartassa kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti myös alueen elinkeinoja ja aikakauden poliittisia oloja: kalastusta, hylkeiden pyyntiä ja turkiseläimiä, sotimaan matkalla olevia sotilaita ja suippohattuisia karjalaiskauppiaita. Karjalaisten välityksellä aukenivat Iijoella sisämaan vesireittejä hyödyntäneet yhteydet itään. Karjalaiset toivat Pohjois-Pohjanmaalle kirjallisten lähteiden mukaan ainakin hamppua, pellavaa, palttinaa, sarkaa, vaippoja (viittoja), käsineitä, päähineitä ja muita nahkatuotteita, arkkuja, saippuoita ja muuta rihkamaa sekä lasia. 60 Karjalaisten kauppiaiden mielenkiinnon kohteena olivat ilmeisesti etenkin turkikset sekä mahdollisuus käydä kauppaa kauempaa tulleiden porvareiden kanssa luvulle tultaessa oli Novgorod ja myöhemmin Moskovan Venäjä vakiinnuttanut Vienanmeren ja Laatokan Karjalan alueet hallintopiiriinsä, ja Vienanmerelle oli muodostumassa voimakas taloudellinen keskus. 62 Ruotsin kruunun näkökulmasta katsoen karjalaisten valvomaton liikkuminen kiistanalaisilla maa-alueilla ja paikallisten asukkaiden kanssa käymä maakauppa 29

31 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET olivatkin ongelmallisia. Karjalaiskauppaa yritettiin useaan kertaan rajoittaa ja kieltää kokonaan, 63 mutta yleensä kruunun oli käytännön syistä pakko se hyväksyä. 64 Karjalaiskaupan suunnassa ja vilkkaudessa heijastui väkivaltaisen rajakiistan aiheuttama epävakaus. Esimerkiksi vanhan vihan aikaan luvuilla karjalaisten Pohjois-Pohjanmaalla käymä kauppa vaikuttaa hiipuneen lähes täysin ja vaihtuneen ryöstö- ja hävitysretkiksi luvun loppuun ajoittunut Iin kirkon polttaminen näkyi myös hautausmaan arkeologisissa kaivauksissa (ks. sivu 34). Keskiajalla Iissä sijainnut markkinapaikka oli usean eri kulttuuripiirin kohtauspaikka, jonne kokoonnuttiin markkinoille pitkienkin välimatkojen takaa. Markkinoilla tehtiin kauppaa, vaihdettiin kuulumisia ja pidettiin hauskaa. 66 Kaupankäynnin sekä paikkakunnalle muuttaneiden kauppiaiden ja käsityöläisten välityksellä levisivät, paitsi esineet ja elintarvikkeet, myös tekninen tietotaito, uudet ideat, muodit ja tavat, uutiset, uskonnot ja maailmankuvat. Kauppapaikalla oli keskeinen merkitys asukkaiden elämässä; esimerkiksi Tornion kaupungistumista väitöskirjassaan tutkinut Timo Ylimaunu näkeekin Perämeren keskiaikaiset aittakylät eli markkinapaikat kauppa-aittoineen ja kirkkoineen, paitsi alueen taloudellisina, uskonnollisina ja hallinnollisina keskuksina, myös sosiaalisen muutoksen keskuksina, joissa harvaan asuttujen alueiden väki tutustui kaupunkimaiseen elämään ennen varsinaisten kaupunkien perustamista alueelle Kaukiainen 1980: Luukko 1954: 196; Vahtola 1998a: Esim. Julku 1985: 93 94; Huurre 1995: ; 2003: 65 66; Enbuske 2006; Vahtola 2008: 31. Tässä yhteydessä on syytä kiinnittää huomiota myös siihen, millaisiin asioihin aikakauden arkeologinen tutkimus on keskittynyt mm. Koivunen 1992; Mäkivuoti 1992; Sarkkinen & Torvinen 2002: 18 20; Kuusela & Tiilikkala Kiinteällä asutuksella tarkoitetaan pääelinkeinonaan maataloutta harjoittaneen kiinteän talonpoikaisasutuksen leviämistä alueelle. Vuodenkiertoon perustunutta pyyntielinkeinoa harjoittaneita ihmisryhmiä alueella on asunut kivikaudelta lähtien (esim. Kierikki). Pysyvän ja kiinteän asutuksen termien ongelmista mm. Koivunen 1992: ; Mäkivuoti 1992: ; Enbuske 2006: Esim. Julku 1985: ; Koivunen 1985: 70 71; Orrman 2003a: 80; Enbuske 2006: Vahtola 1992: 618; 1998a: 14; 2008: 31; Sarkkinen & Torvinen 2002: Mm. Julku 1985: 92 93; Sarkkinen & Torvinen 2002: Pohjois-Suomen varhaisen kiinteän asutuksen synty ja sen luonne ovat olleet tieteellisen keskustelun kohteena jo useita kymmeniä vuosia. Kiinteän asutuksen leviämistä Iijoen alueelle on tutkinut mm. nimistötutkimuksen keinoin etenkin professori Jouko Vahtola. Arkeologisia tutkimuksia Pohjois-Suomen alueella on suoritettu mm. Oulun ja Helsingin arkeologian oppiaineiden sekä Pohjois-Pohjanmaan museon ja Pohjois- Pohjanmaan liiton projektien toimesta. Monitieteellisestä lähestymistavasta keskiajan ja asutushistorian tutkimuksessa ks. esim. Julku 1992 ja Lamberg et al Keskiaikaisten kylien viimeaikaisesta arkeologisesta tutkimuksesta ja tutkimuksen haasteista esim. Haggrén 2009b: Mm. Luukko 1954: passim; Sarkkinen & Torvinen 2002: 20; Enbuske 2006: 33, Enbuske 2006: Vahtola 1988: 49 61; 1998a: 15 18; 2008: Vahtola 1998a: Luukko 1954: 100; Vahtola 1988; 1998a: Julku 1985: 102; Nissilä 1990: 19; Kirkinen 1994: 45; Enbuske 2006: Vahtola 1987: 31; Vahtola 1998a: 19. Savolaisesta asutusliikkeestä yleisemmin esim. Enbuske 2006: Mm. Luukko 1954: 181, 186; Kaukiainen 1980: 79 91; Orrman 2003b: 96; Vahtola 2003: 65, Kaukiainen 1980: 92 95, ; Orrman 2003b: 97, , ; Vahtola 2003: 67 68; 2008: Vahtola 2003: 70; Kallioinen 2006:

32 ARKEOLOGISET JA HISTORIALLISET TUTKIMUKSET 20 Kallioinen 2000: 34; Vahtola 2003: Esim. Vahtola 2003: 70 71; Kallioinen 2006: Kallioinen 2000: Kallioinen 2000: Kallioinen 2000: 32 38, Mm. Kaukiainen 1980: ; Kallioinen 2000: 35 38; 2006: 75 77, Vahtola 2003: 70; Korpela 2004: 94, Vahtola 1988: 60 61; 1998a: 15 18, 25; 2008: 29. Vanhoja saksalaisperäisiä henkilön- ja talonnimiä Iijoella ovat mm. Kurtti (Kurt), Valtari (Walther), Pajari (Baier, Bayer), Raasakka (Rasecke) ja Sassi (Sachse, Sasse); Vahtola 1988: 60 61; 1998a: Luukko 1954: ; Kaukiainen 1980: ; Kallioinen 2000: ; Orrman 2003b: Luukko 1954: ; Kaukiainen 1980: , 110; Kallioinen 2000: , 2006: Julku 1985: 93 95, Pähkinäsaaren rauhan rajalinjasta tarkemmin esim. Julku 1985: Julku 1985: Luukko 1954: 78 83, Julku 1985: Mm. Luukko 1954: 481; Nissilä 1990: Julku 1985: Vahtola 1987: 31. Väestönkasvun taustalla oli ilmeisesti erityisesti savolainen asutusliike. 37 Vahtola 1987: Julku 1985: Koivunen 1992: 156; Orrman 2003c: 116. Iin maakirjakarttoja digitoituina mm. sekä palvelut/maakirjakartat/kartat/tarkennettuhaku.php. 40 Puohi, puoti: varasto/ranta-aitta, Hamina: satama (ruots. hamn); Nissilä 1990: 20; Vahtola 1998a: Mm. Ylimaunu 2007: 28 29; Herva 2009: Suomalaisten rautakautisten ja varhaiskeskiaikaisten kauppapaikkojen sijainnista saarissa ks. esim. Salo 1982; Kallioinen 2000: Vahtola 1998a: Ks. Herva Luukko 1954: Luukko 1954: ; Kallioinen 2000: Luukko 1954: ; Nissilä 1990: Kirkinen 1970: 123; Luukko 1954: , Nissilä 1990: Kallioinen 2000: ; 2006: Kallioinen 2006: Luukko 1954: ; Kallioinen 2000: Luukko 1954: Luukko 1954: 196, Luukko 1954: 202, 204; Vahtola 2003: Ks. myös Linnilä et al. 2002: osa 2 passim. 55 Mm. Korpela 2004: 160; Orrman 2003b: 106; Vahtola 2008: Vahtola 2003: 70; Korpela 2004: Vrt. Kallioinen 2006: Enbuske 2002: Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus eli Pohjoisten kansojen historia 20. kirja luvut 1 3. Linnilä et al. 2002: Ks. myös Luukko 1954: Carta Marina esim. World Digital Libraryn sivuilla tai teoksissa Häggman et al. 2006: 8 9 ja Linnilä et al Luukko: 1954: 492; Kirkinen 1970: 118, Luukko 1954: 203, 487, Luukko 1954: 78 83, ; Kirkinen 1970: 25 30, 43 48; 1994: Esimerkkinä Solovetskin luostari, joka perustettiin 1430-luvulla ja josta kehittyi ja 1500-lukujen kuluessa Vienan Karjalan taloudellinen ja hallinnollinen keskus; Luukko 1954, 78 83; Kirkinen 1970, Esim. Luukko 1954: 201, Luukko 1954: 487; Kirkinen 1970: Luukko 1954: ; Kirkinen 1970: Ylimaunu 2007: Ylimaunu 2007: Ks. myös Luukko 1954:

33

34 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA

35 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA TIETOJA IIN KIRKOISTA JA KIRKKOMAISTA KIRJALLISTEN JA ARKEOLOGISTEN LÄHTEIDEN PERUSTEELLA Titta Kallio-Seppä Iin kirkoista ja kirkkomaista kirjallisten lähteiden perusteella Iin seurakunnan vaiheista ja 1400-luvuilta ei tiedetä paljoa. Iin kappeliseurakunta perustettiin 1300-luvun puolivälin tienoilla, vuosien 1340 ja 1374 välisenä aikana. 1 Vuodelta 1374 peräisin olevan maininnan mukaan Ii olisi tuolloin toiminut kappelina pitkään. 2 Pohjoisessa oli sijainnut jo Iitä aiemmin 1300-luvun alkupuolella kaksi 1320-luvulla perustettua katolista seurakuntaa Salo(isi)ssa ja Kemissä. 3 Omaksi kirkkopitäjäkseen, eli seurakunnaksi, jolla oli oma kirkkoherra, Ii nousi 1470-luvulla. 4 Iin seurakunnan alueellinen raja vakiintui 1500-luvulle tultaessa ja se muodostui yhdeksi Pohjois-Pohjanmaan suurimmista ja vauraimmista kirkkopitäjistä. 5 Varhaisimpia kirkkoja saarissa? Kirkkojen ja kauppapaikkojen katsotaan liittyneen tiiviisti yhteen jo keskiajalla 6. Iissäkin kirkko sijaitsi kauppapaikan läheisyydessä jo varhain. Iin ensimmäinen kirkko arvellaan rakennetun joskus vuosina , kappeliseurakunnan perustamiseen liittyen. Perimätiedon mukaan ensimmäinen kirkko olisi sijainnut saaressa, joka nähtiin turvallisemmaksi paikaksi kuin sijaintipaikka mantereella. Saareksi on esitetty nykyisen Haminan alueen lähellä sijaitsevaa Illinsaarta. Kirkon rakentamisesta Illinsaareen ei ole kuitenkaan turvallisuusnäkökohdan lisäksi muita viitteitä kuin saaresta vuonna 1893 löytynyt tinakannu, jonka on tulkittu palvelleen kirkollisessa tarkoituksessa (ks. sivu 46). 7 Perimätieto mainitsee varhaisiksi kirkon paikoiksi myös Kirkkosaaren ja Kruununsaaren, joista jälkimmäisessä sijaitsee nykyinen, vuodesta 1810 lähtien käytössä ollut hautausmaa (Kuva 9). Kirkkosaarta on pidetty epätodennäköisenä kirkon paikkana sen alavuuden vuoksi. Maankohoamisen vaikutuksesta veden pinta on aiemmin sijainnut useita metrejä nykyistä ylempänä. 8 Kartan 6 (s. 45) perusteella voidaan kuitenkin todeta, että 1400-luvun puolivälissä sekä Illinsaari, Kruununsaari että Kirkkosaari ovat olleet olemassa ja kirkon rakentaminen näille alueille on ollut periaatteessa mahdollista. Kirkkojen paikkoja on yritetty aiemmin tuloksetta etsiä. Esimerkiksi vuonna 1961 Pohjois-Pohjanmaan museon intendentti Ahti Paulaharju teki tutkimusmatkan Iihin, jolloin käytiin muun muassa Illinsaaressa ja Kirkkosaaressa. 9 Iin kirkkoja poltettiin ja asutusta hävitettiin useaan kertaan Venäjän karjalaisten hävitysretkillä ja 1500-luvuilla. Ensimmäisen kerran Iin kirkko tuhoutui mahdollisesti jo vuonna Seuraavan kerran hävitysretkiä tehtiin vuonna 1461, jonka jälkeen varmuudella rakennettiin uusi kirkko. 10 Kirkko poltettiin ja ryöstettiin seuraavalla vuosikymmenellä, vuonna Jälleen uusi hävitysretki koitti vuosisadan loppupuolella, vuonna 1496, minkä jälkeen Iille rakennettiin nopeasti uusi kirkko. Sen sijainnista ei kuitenkaan ole varmuutta. Näin ollen 1500-luvulle tultaessa Iillä on ollut varmasti kolme, mutta todennäköisimmin neljä kirkkoa. On arveltu, että 1500-luvulla pidempien rauhallisten jaksojen aikaan kirkko olisi siirretty saaresta mantereelle, kauppapaikan läheisyyteen. 11 Mahdolliseksi mantereelle rakentamisen ajankohdaksi on kuitenkin esitetty myös jo vuoden 1496 tuhon jälkeistä aikaa. Tuolloin rakennettu kirkko pysyi käytössä ilmeisesti pidemmän ajanjakson, koska varmaa tietoa sen tuhoutumisesta ei ole ennen kuin vuodelta 1582, vanhan 34

36 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA vihan ajalta. 12 Kyseisen hävityksen yhteydessä seurakunnan kirkkoherraa Matthiasta kerrotaan isketyn kirkon avaimella kuolettavasti päälakeen. 13 Kirjallisten lähteiden perusteella viimeistään vuoden 1582 hävityksen jälkeen uutta kirkkoa alettiin varmuudella rakentaa mantereelle. Karjalaiset hävittivät uuden kirkkorakennuksen kuitenkin jo vuonna Palon jälkeen uusi kirkko rakennettiin vasta noin 1620 ja se sijaitsi kutakuinkin nykyisen Iin kirkon paikalla. 14 Syiksi 30 vuoden kirkottomalle ajalle on esitetty suurten hävitysten ja vaikean ajan tuomia rasitteita. Jumalanpalveluksia pidettiin tuolloin ilmeisesti kodeissa ja väliaikaisessa saarnahuoneessa. 15 Hautausmaan sijainnista Kuva 9. Kruununsaaressa sijaitseva Iin nykyinen hautausmaa kesällä Koska Iin varhaisimpien kirkkojen tarkasta sijainnista ei ole ollut täyttä varmuutta, on hautausmaan paikka myös ollut epäselvä. Aiemmin Iin vanhan Haminan alueelta mantereelta sekä myös läheisestä Kirkkosaaresta kerrottujen luulöytöjen on arveltu viittaavan hautausmaan sijaintiin, jonka on arveltu mahdollisesti olleen toinen kuin itse kirkon sijainti. 16 Hautausmaiden tiedetään 1200-luvulta lähtien kuitenkin sijainneen kirkkorakennusten yhteydessä, 17 minkä vuoksi oletettavaa on, että Iin varhaisimmat kirkot ovat saaneet kirkkomaan ympärilleen ennemmin kuin vainajat kirkosta erillisen hautausmaan jostakin muualta. Jo keskiajalla vainajat tiedetään yleisesti haudatun aina vihittyyn maahan, joko kirkkoa ympäröivälle kirkkomaalle tai kirkon lattian alle. 18 Vuoden 1620 tienoilla, nykyisen Iin kirkon paikalle rakennetun kirkon valmistumisen jälkeen, hautaukset tehtiin kirkon lattian alle tai kirkon ympärillä olleeseen kirkkotarhaan. Kirkkomaahan hautaaminen jatkui nykyisen kirkon alueella aina vuoteen 1810, minkä jälkeen virallinen hautausmaa siirrettiin Haminaa vastapäätä sijaitsevalle Kruununsaarelle. 19 Kruununsaaren hautausmaan käyttöönottoa vauhdittivat kirkkoon hautaamisen lopettaminen 1780-luvulla ja kirkkotarhan pienuus sekä 1800-luvun alussa kasvanut kuolleiden määrä

37 H 51 H 67 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA Alakatu 4 ajotie H 12 Alakatu 2 ajotie Puurakenne Polku Iijoen rantaan 1800-luvun rakennejäännös H 32 H 35 H 39 H 36 H 57 Kaivinkoneella syvemmälle kaivettu alue H 62 H 41 H 40 Luita Ristiriipus haudassa 36 Luukuoppa Alakatu H 21 kallo H 45 kallo ja pitkiä luita 1800-luvun rakennejäännös H 1 H 4 H 26 Vesijohto-/viemärikaivanto H 19 H 27 H 18 H 23 H 33 H 31 H 30 H 38 H 37 H 13 H 46 Hautaus Hautauksen rajat epäselvät Hautaus kirkon sisäpuolella H 36 Hautatunnus (hauta 36) Todennäköinen kirkon paikka H 46b H 6 Yläkatu 21 puutarha H 2 b H 7 H 2a H 5 Sakasti H 10 H 22 H 16 H 69 H 29 H 44 H 59 H 64 H 9 Luukuoppa H 3 H 28 H 68 H 15 H 61 H 34 H 17 H 56 H 11 H 24/63 H 14 H 60 H 48 H 49 H 50b H 50 H 58 H 47 H 42 H 65 H 55 H 54 Vesijohto-/viemärikaivanto Yläkatu Yläkatu 15 Tien reuna Aita Nykyinen rakennus Kaivausalueen raja Vesijohto-/viemärikaivanto H 53 H 66a H 52 Yläkatu 17 P Todennäköinen kirkon paikka n. 6 m 0 5 m Kartta 4. Kaivausalue, tutkitut haudat ja kirkkorakennuksen oletettu sijainti. 36

38 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA Arkeologiset todisteet ja 1500-luvuilla Iin Haminassa sijainneista kirkkorakennuksista ja kirkkomaasta Iin arkeologisissa kenttätutkimuksissa löydettiin merkkejä samalla paikalla eri aikoina sijainneista kirkkorakennuksista. Selkeimmät viitteet tulkintaan olivat hautoja sisältämättömät maa-alueet, seinälinjat, jotka muodostivat itä-länsi-suuntaisen, tyypillisen kirkollisten rakennusten suuntaisen alueen. Rakenteen sisäpuolella sijaitsi muista tutkituista alueista poikkeava hauta-alue, joka oli tulkittavissa kirkkorakennuksen sisäpuolisiksi hautauksiksi. Kyseiset hautaukset sisälsivät kaikki kaivauksissa tehdyt hautoihin liittyvät rahalöydöt, jotka ajoittuivat luvuille. Kirkon itäisen osan jäännöksistä ja kirkon sisään haudatuista Arkeologisissa kenttätutkimuksissa kaivettiin ja dokumentoitiin maakerroksia ja hautakokonaisuuksia, joiden perusteella todettiin Ala- ja Yläkadun risteyksen eteläreunalla sijainneen kirkkorakennuksen koillinen nurkka, eli kirkon kuoriosan aluetta, pohjoista ja eteläistä seinälinjan paikkaa sekä todennäköinen rakenteen pohjoisseinällä kuorin kohdalla sijainneen sakastin alue (Kartta 4). Kirkkorakennuksen itäinen pääty on oletettavasti tuhoutunut alueelle 1960-luvulla tehtyjen viemäröintitöiden yhteydessä. Seinälinjojen paikat erottuivat kaivamattomina, paikoin noin 50 senttimetriä leveinä puhtaan hiekkamaan alueina, joille ei ollut tehty hautauksia. Samoin sakastin alueeksi tulkittu paikka oli haudaton 21. Arkeologisen seurannan yhteydessä saatiin kattavasti esille maakerroksia koko hautausmaan läpi kulkevana, jolloin voitiin todeta, että kyseiset kaksi kaivamattoman hiekkamaan aluetta olivat ainoat alueet, joille ei ollut tehty hautauksia 22. Seinälinjojen suunnat noudattelivat itä-länsi-suuntaa, mikä vastaa yleistä kirkkorakennusten itä-länsi-suuntausta (Kuva 10). Kaivamattomat hiekka-alueet rajasivat sisäpuolelleen vainajia, joiden sijoittelu ja hautaustiheys poikkesivat muualla hautausmaan alueella dokumentoiduista hautauksista. Hautauksia oli tehty runsaasti päällekkäin niin, että hautausten täyttömaat olivat Kuva 10. Kirkkorakennuksen sisään jäävä haudoilla täyttynyt alue kuvassa vasemmassa alareunassa. sekoittuneet osin toisistaan erottumattomiksi, ja hautauskokonaisuudelle oli muodostunut selkeät, suorat rajat, jotka noudattelivat seinälinjoja (ks. kuvat 10 ja 11). Kyseessä olivat kirkon itäiseen päätyyn, sen koillisnurkan alueelle haudatut vainajat. Alue sijaitsi kirkon pääalttarin pohjoispuolella, eli kuorissa, 23 joka oli arvos- 37

39 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA tettu hautauspaikka. Alttari sijaitsi tuohon aikaan todennäköisesti kiinni kirkkorakennuksen itäseinässä tai noin metrin päässä siitä länteen. Yhtenä syynä alttarin mahdolliseen irrallisuuteen seinästä on Markus Hiekkasen mukaan voinut olla alttarin päälle sijoitettu alttarikaappi. 24 Rakennuksen alueen yhteyteen liittyi myös kiviä sekä palanutta ainesta sisältäneitä maakerroksia hiekkamaan päällä. Palaneet maakerrokset olivat keskittyneet seinälinjojen kohdalle, kirkon sisäpuoliselle alueelle hautausten päälle sekä rakennuksen koillispuolelle, missä kerrokset kattoivat laajempaa aluetta hautausten päällä. Kirkkorakennuksen koko ja rakennustapa Kuva 11. Profiilileikkaus kirkkorakennuksen sisäpuolen hautauksista, jossa nähdään hautausten sekoittuminen ja puhtaan pohjamaan raja. Iin ensimmäinen kirkko, joka arvellaan rakennetun 1300-luvun puolivälin tienoilla, on Jouko Vahtolan mukaan todennäköisesti ollut pieni ja vaatimaton rakennus: melko pieni, hirsistä salvettu, pohjaltaan suorakaiteen muotoinen rakennus. Sen sisustuksessa olivat tärkeitä alttaripöytä lähellä itäseinää ja kastemalja alttarin vieressä. 25 Arkeologisissa tutkimuksissa havaitut rakennuksen jäännökset ovat peräisin rakenteesta, joka ei todennäköisesti ole paljoa eronnut ominaisuuksista. Markus Hiekkanen on esittänyt, että kastemalja eli funtti lienee kyseessä olevien ja 1500-lukujen aikana kuitenkin sijainnut kirkkorakennuksen keski- tai länsiosassa. Tähän viittaisi muun muassa se, että 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuoliskolla annettiin määräyksiä kastemaljan siirtämisestä kirkon itäpuolella sijaitsevaan kuoriosaan. Alttarin yhteyteen kastemalja siirtyikin 1600-luvun kuluessa. 26 Rakennuksen seinälinjojen ja koillisnurkan tutkimuksissa havaittujen kaivamattomien pohjahiekka-alueiden sijaintipaikkojen mukaan rakennus on ollut pohjois-etelä-suuntaan, eli lyhyemmältä sivultaan, noin kuusi metriä leveä. Rakennuksen itä-länsisuuntaiset sivut ovat olleet todennäköisesti tätä pidemmät, mutta niiden tarkkaa pituutta ei voida arkeologisten todisteiden puuttuessa määritellä. Kirkkorakennuksen paikka muodosti näin oletettavasti itä-länsi-suuntaisen suorakaiteen muotoisen alueen, mikä oli kirkollisten rakennusten kohdalla yleistä. Rakennusmateriaalina on pääasiallisesti toiminut havupuuhirsi luvun puukirkot ovat yleensä olleet samalla tavoin hirrestä rakennettuja, suorakaiteenmuotoisia rakennuksia, joiden pituus on voinut olla yli 20 metriä leveyden ollessa huomattavasti tätä pienempi. 28 Esimerkiksi Kemissä arkeologisesti tutkittu 1300-luvun kirkko oli noin 8 x 14 metrin kokoinen. 29 Saloisten vuoden 1496 jälkeen rakennetun kirkon on arveltu olleen noin 21,8 x 9,6 metrin kokoinen. 30 Iin kirkossa on kaivausten löytömateriaalista päätellen ollut lasiset ikkunat luvulle tyypillistä vihreää ikkunalasia löydettiin erilaisista maakerroksista sekä neljän yksittäisen haudan täyttömaista 31. Ikkunat eivät tuohon aikaan olleet kovin suuria, vaan koostuivat pienemmistä yhteen liitetyistä lasiruuduista. Valoa ikkunat päästivät rakennukseen vihreän värinsä puolesta nykyistä kirkasta ikkunalasiamme huomattavasti niukemmin. 38

40 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA Hautausmaan koosta, muodosta ja sijainnista Pelastuskaivausten jälkeen toteutettujen viemärikaivutöiden yhteydessä tehdyn arkeologisen seurannan aikana saatiin pitkällä matkalla auki olleesta maakerrosten poikkileikkauksesta tarkasti selville hautausmaan eteläisen ja pohjoisen reunan sijainnit, eli hautausmaan pituussuunnan rajat (Kartta 5). Kirkkomaan sijainti voidaan nähdä vuodelta 1648 peräisin olevassa maanmittari Claes Claessonin Iin pappilaa esittävässä mittauksessa, jonka mukaan voidaan arvioida myös hautausmaan kokoa (ks. kartta 1). Arkeologisten tutkimusten mukaan hautausmaan pohjois-etelä-suuntainen pituus oli noin 46 metriä, mikä vastaa myös Claessonin mittausta. Hautausmaan itäisen ja läntisen reunan sijainnit eivät tulleet arkeologisissa tutkimuksissa selvitetyiksi, mutta karttalähteen mukaan leveys on ollut noin 25 metriä. Kaivausten aikaisten suullisten tiedonantojen mukaan luita olisi löytynyt ainakin kaivauksin tutkitun risteysalueen itäpuolelta, Yläkatu 17 -osoitteessa sijainneen asuinrakennuksen alta ja sen pohjoispuoleiselta sivulta. 32 Syksyllä 2009 tehdyssä valvonnassa löydettiin muutamista paikoista hautausten jäännöksiä asuinrakennuksen eteläpuoliselta alueelta (ks. kartta 5). Hautausmaan kokonaiskooksi voidaan tutkimusten ja vanhan karttamateriaalin tuoman tiedon perusteella karkeasti arvioida noin 1150 neliömetriä, josta arkeologisissa pelastuskaivauksissa tutkittiin nyt 9 prosenttia. Tutkittu hautausmaa on sijoittunut Iijoen rannan läheisyyteen pitkittäin rannan suuntaisesti. Viemärikaivutöiden arkeologisen seurannan aikana saatiin esille kattava läpileikkaus koko hautausmaa-alueen pituusakselin läpi kulkevista maakerroksista, joissa vainajat, arkut ja hautojen täyttömaiden rajat erottuivat suurelta osin limittäisinä koko hautausmaan pituudelta. Alue on todennäköisesti osittain valikoitunut käyttötarkoitukseensa tällä paikalla sijaitsevan hiekkaisen maa-aineksen vuoksi. Hiekkamaa on ollut hautausten tekemiselle suotuista helppokaivuista maa-ainesta. Suurin osa hautauksista oli pelastuskaivausalueella kaivettu noin 7,40 7,30 metriä merenpinnan yläpuolella sijainneiden hiekkamaan seassa olleiden kahden tiiviimmän savikerroksen pintaan, jolloin hautausten pohja oli kovemmalla alustalla. Rajattu kirkkomaa Kirkkorakennus sijoittuu sitä ympäröivän hautausmaan pituussuuntaan nähden keskivaiheille. Keskiajalla ja uuden ajan alussa kirkko on usein ollut sijoitettuna niin, että sen eteläpuolella on ollut eniten tilaa pohjoispuolen jäätyä pienemmäksi alueeksi. 33 Kirkkorakennuksen paikka saneli ehtoja ympäröivän kirkkomaan käytölle ja hautausten sijoittumiselle. Kirkkomaata on Iissä erittäin todennäköisesti kiertänyt jonkinlainen aita. Arkeologisissa tutkimuksissa varmoja merkkejä esimerkiksi puisesta tai kivisestä aitarakenteesta ei kuitenkaan havaittu. Ympärillä on kuitenkin voinut olla esimerkiksi hirsistä rakennettu aitarakenne. Vuoden 1648 karttalähteessä kirkkomaa on selkeästi rajattu ja aivan sen itäpuolella kulki tie. Kirkkomaan aitaaminen oli jo keskiajalta lähtien kristillisen hautausmaan edellytys. Aitaaminen tapahtui yleensä joko hirsisellä tai kivestä muuratulla rakenteella. Joissain tapauksissa tiedetään hautausmaan alueita kiertäneen myös ojan, jolloin oja on erottunut arkeologisissa tutkimuksissa maa-aineksella täyttyneenä kuopanteena. 34 Hautausmaan aita tai oja erotti pyhän alueen profaanista, eli maallisesta elinympäristöstä. Kuten Iin tapauksessa nähdään, rajattua kirkkomaata ympäröivät arkisen elämän ja kaupankäynnin alueet: pellot ja satama sekä toisaalta alueelle tärkeä vesireitti, Iijoki. Kirkkomaa kirkkorakennuksineen ei siis ollut mikään omalle alueelleen eristetty kokonaisuus, vaan se toimi kiinteänä osana muuta alueen yhteisön toimintaa. Useampi kuin yksi kirkko? Pelastuskaivausten yhteydessä dokumentoitiin seikkoja, jotka puolustivat tulkintaa siitä, että löydetyn kirkon paikalla olisi sijainnut pitkän ajan kuluessa useampi kuin yksi palanut rakennus. Kaivauksissa tutkitun hautausmaan kaakkoisosan hautausten päällä sekä kirkkorakennuksen jäännösten yhteydessä tavatut merkit tulipalosta voitaneen liittää paikalle vuonna 1582 rakennettuun ja 1589 palaneeseen rakenteeseen. Hautauksista ja kirkon sisä- 39

41 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA IIJOKI Yläkatu Alakatu P Yläkatu 0 20 m Mittakaava 1:600 Tutkimusten kaivausalueet Katualue Rakennus Piha-aita Vanhan hautausmaan etelä- ja pohjoisreunat Kaivauksissa paljastuneet haudat Seurannassa paljastuneiden hautausten alueet kaivannon profiilissa Kartta 5. Iin vanhan Haminan nykyiseen asemakaavaan on hahmoteltu arkeologisessa seurannassa havaitut kirkkomaan pohjoinen ja eteläinen raja. 40

42 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA puolelta löydettiin kuitenkin merkkejä siitä, että myös tätä ennen samalla paikalla olisi sijainnut aiempi tai aiempia rakennuksia. Haudoissa palanutta luuta ja ikkunalasia Muutamien kirkkorakennuksen ulkopuolella sijainneiden hautojen täyttömaista löytyneet ikkunalasin palat olivat tulipalossa olleita; niiden pinta oli krakeloitunut ja lasin muoto taittunut (Kuva 12). Ikkunalasin palat olivat paksuudeltaan noin 2 millimetriä. Löytöyhteytensä puolesta niiden voidaan sanoa olevan peräisin kirkkorakennuksesta tai rakennuksista, jotka ovat palaneet alueella ennen kyseisten hautojen kaivamista. Palon jälkeen lasit ovat hautojen kaivun yhteydessä kulkeutuneet hautojen täytteenä olevaan hiekkamaahan. Lasisia ikkunoita käytettiin vielä 1500-luvun puoliväliin saakka lähinnä ainoastaan juuri kirkkorakennuksissa sekä harvakseltaan kruunun linnoissa. Kaupunkiporvarien rakennuksissa ikkunalasi yleistyi vasta viimeistään 1600-luvun alkupuolella. 35 Hautausten täyttömaiden seasta löydettiin ikkunalasin lisäksi myös runsaasti hiiltyneen puun palasia, jotka eivät liittyneet vainajien arkkurakenteisiin (ks. sivu 73). Palanut puuaines on mitä todennäköisimmin kulkeutunut hautojen täytemaan joukkoon osana aiempien kirkkojen palojätteitä, kuten palanut lasiaineskin. Kuva 12. Neljän haudan täytemaasta löytyneet tulipalossa kärsineet ikkunalasin palat. 41

43 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA Taulukko 1. Iin vanhan Haminan vainajien radiohiiliajoitukset. Sijainti Tunnus σ¹³c( ) Radiohiili-ikä Kalibroitu ajoitus (2σ) 1) 36 Kirkkomaan pohjoispuoli Hela ,8 472 ± 30 BP cal AD 64 Kirkon sisäosa Hela ± 30 BP cal AD 69 Kirkon sisäosa Hela ,1 411 ± 30 BP cal AD 2) cal AD 3) 1) Todennäköisyys 95,4 %; 2) Todennäköisyys 83,1 %; 2) Todennäköisyys 12,3 %. Rahalöydöt ja radiohiiliajoitukset kirkkorakennusten ajoittajina Ainoat hautausten yhteydestä löydetyt rahat liittyivät kirkkorakennuksen sisäpuolelle haudattujen vainajien hautoihin. Rahat olivat ajoitettavissa ja 1400-luvuille (ks. sivu 77). Rahoja ei voida käyttää suoraan hautausten ajoittajina, koska niiden kiertoaika lyömisestä hautojen joukkoon joutumiseen on otettava huomioon. Rahojen ajoittuminen 1400-luvun puolelle osoittaa kuitenkin kirkkorakennuksen sisäpuolella olevien hautausten olevan todennäköisimmin 1400-luvulla tehtyjä. Kahden kirkkorakennuksen sisään haudatun vainajan (vainajat 64 ja 69) luusta teetettiin radiohiiliajoitus Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa (Taulukko 1). Tulosten mukaan vainajan 64 näyte ajoittuisi hyvin todennäköisesti kalibroituihin 36 vuosiin cal AD. Vainajan 69 näyte ajoittuu melkein yhtä todennäköisesti cal AD. Vainajat sijaitsivat toisiinsa nähden niin, että vainaja 69 oli alueen nuorimpia haudattuja vainajan 64 ollessa yksi hautausstratigrafian mukaisesti vanhimmista haudatuista. Hautojen päällekkäisyyden huomioon ottaen voitaneen sanoa, että vainajien hautaukset on tehty todennäköisimmin 1400-luvun lopussa tai 1500-luvulla. Lisäksi radiohiilimenetelmällä ajoitettiin myös yksi kirkkomaan pohjoisosaan haudattu vainaja, naisvainaja 36. Näyte ajoittui hyvin todennäköisesti cal AD, eli kirkkorakennuksen sisään haudattuja vainajia hieman varhaisempaan aikaan, 1400-luvulle. Syy hautausmaan lopulliseen hylkäämiseen ja kirkon rakentamiseen uudelle paikalle vuonna 1620, eli noin 30 vuotta paikalla sijainneen viimeisen kirkon palon jälkeen, voi arkeologisen aineiston perusteella olla kirkkomaan täyttyminen. Tutkituilla alueilla kirkkomaa oli haudattu täyteen vainajia, yleisesti useampaan kerrokseen päällekkäin ja limittäin. Alueella ei ollut enää tilaa uusille vainajille, eikä alueen laajentamisen varaa liiemmin ollut. Kirkkomaata ympäröi länsipuolella Iijoki, pohjoispuolella pappila, itäpuolella pellot ja eteläpuolella satama- ja kauppapaikka. Tarkkaa tietoa siitä, milloin vanhan hautausmaan käyttö loppui, ei ole. Arkeologisten tutkimusten perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että hautaamista jatkettiin ainakin jossakin määrin myös vuoden 1589 kirkon palon jälkeen. Kirkon sisäpuoliselta alueelta kaivettiin yksi hautaus 37, jonka hautasija oli kaivettu paikalla olleiden kirkon palosta muodostuneiden maakerrosten läpi. Kirkkorakennuksia ja hautaamista 1400-luvulta lähtien Arkeologisten tutkimusten tiedon perusteella voidaan sanoa, että tutkitulla alueella Iin Haminassa on sijainnut useampi kuin yksi palossa tuhoutunut kirkkorakennus. Eriaikaisista rakenteista kertovat muun muassa kirkkomaan hautojen täytemaista löytyneet 42

44 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA palaneet ikkunalasin palat ja hiiltynyt puuaines. Rakennukset ovat oletettavasti sijainneet liki samoilla sijoillaan. Tutkimuksissa todettiin hautausten päällä olevan palokerroksia, jotka ovat liitettävissä paikalla viimeiseksi sijainneen 1589 palaneen kirkon tuhoutumiseen. Kirkkorakennuksen sisäpuolelle haudattujen vainajien hautojen täytemaista löydetyt rahat sekä vainajien radiohiiliajoitukset osoittavat, että hautauksia on kirkkoon ja kirkkomaalle tehty jo 1400-luvulla. On myös mahdollista, että alue on toiminut hautausmaana ja kappelikirkon paikkana jo siitä lähtien, tai hyvin pian sen jälkeen, kun vuosien välisenä aikana Ii sai kappeliseurakunnan aseman. Hautaaminen on alueella jatkunut ainakin jossakin määrin vielä viimeisen alueella vuonna 1589 palaneen kirkon jälkeen, mahdollisesti siihen saakka kun vuonna 1620 rakennettiin uusi kirkko nykyisen Iin kirkon paikalle. Vuoden 2009 arkeologisten tutkimusten valossa näyttäisi siis siltä, että jo Iin kappeliseurakunnan aikaan, ennen 1470-lukua, kirkko kirkkomaineen olisi sijainnut tutkitulla alueella mantereella eikä saaressa, kuten perimätieto on antanut olettaa. 1 Luukko 1954: 261; Vahtola 1988: 50 51; 1998a: Bo Joninpojan kirjeessä vuodelta 1374 mainitaan, että Kemin ja Iin kappelit ovat kuuluneet Turun hiippakuntaan sata vuotta Finlads medeltidsurkunder I: nro 822. Vahtola pitää tietoa liioiteltuna, mutta todisteena siitä, että seurakunta olisi perustettu ainakin muutama vuosikymmen aiemmin. Vahtola 1998a: Vahtola 1994: 208; Palola 2000: Palola 1996: 70, Vahtola 1998a: Vahtola 1998a: Ahmavaara 1910: 59; Luukko 1954: 265; Vahtola 1994: 208; 1998a: Esim. Ahmavaara 1910: 59 60; Vahtola 1994: 208; 1998a: Paulaharju Vahtola 1994: Ahmavaara 1910: 80 83; Vahtola 1994: 208; 1998a: Vahtola 1994: Snellmann 2000 [1737]: Virkkunen 1953: 74; Nissilä 1990: 10; Vahtola 1994: 208; 1998a: 28 29; 1998b: Esim. Vahtola 1994: 208; 1998a: Ahmavaara 1910: Hiekkanen 2007: Pirinen 1991: 174; Vahtola 1998a: Nissilä 1990: Satokangas 1998: Sakastin alle on yleensä myös voitu tehdä hautauksia. Paavola 1998: Muutamissa kohdissa hautauksia olivat tuhonneet modernit vesi- ja viemärikaivannot. 23 Hiekkanen 2007: Hiekkanen 2003: 88 89; Knuutila 2009: Vahtola 1994: 208; 1998a: Esim. Hiekkanen 2003: , ; Knuutila 2009: Hiekkanen 2007: Hiekkanen 2003: Koivunen 1997: Pettersson 1987; Hiekkanen 2003: Lasia löydettiin haudoista 2B, 16, 42 ja Rahkola, suullinen tiedonanto, (ks. Kallio-Seppä 2010: liite Haastattelut arkeologisen tutkimustyön apuna). 33 Hiekkanen 2003: 158, Toivanen 1999: 8 9; Hiekkanen 2003: Haggrén 2009c: Kalibrointi (cal.) tarkoittaa radiohiilivuosien muuttamista radiohiiliajoitettuihin puun vuosilustosarjoihin perustuvan kalibrointikäyrän avulla kalenterivuosiksi. Tulosten korjaamisessa kalenterivuosiksi on käytetty Intcal09- korjauskäyrää Reimer et al ja Oxcal 4.1 ohjelmistoa Bronk Ramsey Vainaja

45 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA RANNANSIIRTYMINEN JA SEN MALLINTAMINEN Leena Haikonen Viime jääkauden aikana Suomea peittänyt mannerjäätikkö aiheutti maankuoren painumisen lommolle. Pohjanlahden alueella maa oli painunut jopa metriä. Kun mannerjää alkoi sulaa, painunut maa alkoi pikku hiljaa kohota takaisin. Maankohoaminen ja sen näkyvin seuraus rannansiirtyminen jatkuvat vielä nykypäivänäkin. 1 Tällä hetkellä maa kohoaa Oulu-Kemi alueella noin 7 millimetriä vuodessa. 2 Pohjanmaalla rannansiirtyminen on ollut nopeaa pinnanmuotojen ja nopean maankohoamisen takia. Lyhyitä yksittäisiä jaksoja lukuun ottamatta merenpinnan nousu ei ole ollut Pohjanmaalla koskaan nopeampaa kuin maankohoaminen. Täten vedenpinta on laskenut suhteellisesti koko ajan. Maankohoaminen on koko ajan hidastuva ilmiö. Kohoamisnopeus ja kohoamiseen liittyvät tekijät tunnetaan tällä hetkellä kohtalaisen hyvin. Tämän ansiosta rannansiirtyminen voidaan hahmotella suhteellisen tarkasti. 3 Rannansiirtymistä voidaan siis mallintaa niin menneisyyden kuin tulevaisuudenkin osalta. Mallinnuksessa on otettava huomioon paljon muuttujia: vaihtelut maankohoamisnopeudessa ja veden pinnassa, maa-ainesten eroosio ja liikkuminen meressä, jokien aiheuttamat kerrostumat sekä ihmisen tekemät muutokset ympäristöönsä. 4 Näiden tekijöiden aiheuttamien muutosten mallintamiseen ei aina löydy täysin varmaa keinoa, joten rannansiirtymiskartta on aina tekijänsä tulkinta rannan muutoksista. Iin alueen rannansiirtymäkartat on tehty käyttämällä Maanmittauslaitoksen 2 x 2 metriä korkeusmallia. Korkeusmalli koostuu 2 x 2 metrin kokoisista ruuduista, joille on laskettu maanpinnan korkeusarvo merenpinnasta 30 senttimetrin tarkkuudella. Rannankorkeus tutkittavalta ajanjaksolta on määritelty Jari Okkosen väitöskirjassaan esittelemän takaisinlaskentaan perustuvan referenssikäyrän perusteella. Sen mukaan ranta on ollut Iin seudulla vuonna ,5 metrin korkeudella nykyisestä meren pinnasta (Kartta 6). 5 Ongelmia karttatulkintaan toi etenkin ihmisen rakennustoiminta alueella. Raasakan voimalaitoksen rakentaminen on aiheuttanut muutoksia Iijoessa, niin sen uomassa kuin vedenkorkeudessakin. Lisäksi, koska korkeusmallin arvot on mitattu 2000-luvulla, ovat ne nykyajan indikaattoreita. Esimerkiksi Kruununsaaren ylittävä Nelostie antaa korkeusarvonsa saaren itäosalle, jolloin saaren rannansiirtyminen täytyi mallintaa manuaalisesti. Mallintaminen on tehty Maanmittaushallituksen 1955 painetun peruskartan 5 metrin korkeuskäyrän perusteella. Vaikka rannansiirtymäkartat eivät aina olekaan absoluuttisia, ovat ne kuitenkin suuntaa-antavia. Joissakin tapauksissa ne voivat kertoa paljonkin menneisyydestämme ja auttaa tutkijoita tekemään tulkintoja. Rannansiirtymäkartat auttavat tutkijoita myös löytämään uusia muinaisjäännöksiä ja ajoittamaan jo tunnettuja kohteita. 1 Kakkuri & Virkki 2004: Hiltula & Rusanen 2006: 6, kuva 2. 3 Okkonen 2003: 84 85; Hiltula & Rusanen 2006: Hiltula & Rusanen 2006: 8. 5 Okkonen 2003: 85, liite 3. 44

46 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA Kartta 6. Kartta kuvaa rannansiirtymistä Iin alueella 1450-luvulta nykypäivään. Vaalea alue näyttää kuivan maan noin vuonna 1450 ja kirkkaan sininen alue on nykyinen Iijoki. Vaaleansininen alue kuvastaa rannan muutosta nykypäivästä. 45

47 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA ILLINSAARI, IIN KIRKKO JA POHJOIS-POHJANMAAN MUSEON KOKOELMAT Mika Sarkkinen Vuonna 1896 Ouluun perustetun Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmista suurin osa tuhoutui vuoden 1929 tulipalossa. Tuhoa täydensi talvisodan pommitusten aiheuttama palo vuonna Kun kummankin tuhon jälkeen museon säilynyt esineistö luetteloitiin uudelleen ja kun jo vuonna 1910 oli siihen saakka kertynyt esineistö uudelleen järjestetty ja luetteloitu, on syntynyt useita luet teloita, joiden numerointi ja esineistö eroavat toisistaan. Kaikki luettelot ovat onnekkaasti säilyneet, ja niiden sisältämät niukat tiedot ovat ainoa muisto useista esineistä. Varhaisimman, vuonna 1896 aloitetun luettelon ensimmäinen esine on keskiaikainen tinakannu (Kuva 13), joka on edelleen olemassa ja säilyttänyt alkuperäisen numeronsa. Kannu mainitaan löydetyksi Iin Illinsaaresta, Kellojärven luota paikasta, missä kirkon sanotaan ennen olleen. Kannun sisäpohjassa olevan Kristusta ristillä esittävän kuvan perusteella on ajateltu, että kyseessä olisi ehtoollisviinikannu, mikä tukisi tarinaa Illinsaaressa kerran sijainneesta kirkosta. Kannun löytyminen oli uutisoitu jo vuoden 1893 Päivälehden numerossa 232. Uutinen toistaa kansan tarun paikalla olleesta 1400-luvun kirkosta ja kertoo, kuinka samasta paikasta on aikaisemminkin löydetty muinaiskaluja, varsinkin kirkonkaluja. Päivälehden mainitsemien muiden löytöjen laadusta ei ole tarkempaa tietoa, mutta lehden maininta innoitti vanhojen esineluetteloiden järjestelmälliseen läpikäyntiin. Vanhimmassa luet telossa onkin tinainen kynttilänjalka (numero 456), joka on maalöytö Illinsaaresta. Vuoden 1910 luettelossa kynttilänjalka on saanut uuden numeron (360) ja tarkemman kuvauksen: tinaa, 27 cm korkea, 11 cm pohjan leveys, jalka sisältä ontto, suuhunpäin kapeneva, keskeltä uurteinen. Leimoista ei ole mainintaa. Säilyneen kuvauksen perusteella esinettä ei voi varmuudella ajoittaa, joskin mainittu keskiosan uurteisuus voisi viitata lähinnä tai 1700-luvulle. Esineestä ei löydy tietoja enää vuoden 1929 palon jälkeen. Lisäksi vanhimmassa luettelossa on numerolla 19 luetteloitujen kymmenien rahojen joukossa maalöytönä Illinsaaresta talteen saatu vuoden 1558 hopeinen ½-markan kolikko. Se on yhä museon kokoelmissa numerolla 7242:3. Kolikon ja tuhoutuneen kynttilänjalan varaan Illinsaareen kirkkoa ei kuitenkaan voi rakentaa. Vanhimmassa luettelossa on numeron 1780 kohdalla lakoninen maininta Kirkkokuvia, Iin kirkosta. Vuoden 1910 luettelosta käy ilmi, että kyseessä ovat Iin kirkosta vuonna 1899 saatuun esinelahjoitukseen kuuluneet puuveistokset. Näistä yksi esittänee Kristusta (1510). Lopuista viidestä veistoksesta (1511) neljä on apostoleita, joista luettelotietojen perusteella tunnistettavissa ovat Pietari (avain), Andreas (vinoristi) ja Johannes (pikari/ kalkki) ja viides esittänee parrakasta Pyhää Erikiä tai Olavia (risti ja pallo/valtakunnanomena?) 1. Museossa esillä olleet veistokset selvisivät vuoden 1929 palosta ja ne konservoitiin vuonna Uudelleen näytteille asetetut ja jälleen kerran numeroidut (nro:t 1796 ja 1797) veistokset tuhoutuivat tammikuussa 1940 pommitusten aiheuttamassa palossa. Veistosten säilyminen yli useiden keskiajan ja 1500-luvun tuhojen osoittaa, että Iin kirkon arvokkain irtain ehdittiin pelastaa ja kätkeä viholliselta. Jos kerran veistokset noudettiin esiin, niin herää kysymys, miksi niinkin merkittävä esine kuin ehtoolliskannu jäi maahan? Ehkä kyseessä ovat eri aikaan, eri paikkaan tehdyt tai eri henkilön tekemät kätköt. Mahdollista on myös, että pohjassa olevasta Kristuksen kuvasta huolimatta Illinsaaren kannu ei ole kirkollinen esine lainkaan (Kuva 14). 1 Säilyneiden luettelotietojen perusteella veistosta ei voida varmuudella tunnistaa. Identifiointiin liittyvistä tiedoista kiitokset professori (ma.) Jyrki Knuutilalle (Helsingin yliopisto, teologia). 46

48 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA Kuva 13. Illinsaaren tinakannu on Itämeren piirissä yleisesti esiintyvää, alkujaan saksalaista muotoa. Kannu on ajoitettavissa 1300-luvulle muotonsa ja koristelunsa perusteella, esimerkiksi kannen sisäpinnan ruusu-medaljonki ja sisäpohjan Kristusta ristillä esittävä medaljonki ovat ajalle tyypillisiä. Kuva 14. Kannen ulkopinnalle raaputettu merkintä on ilmeisesti jonkin iiläisen talon tai isännän puumerkki. Vaikka merkintä muistuttaa etäisesti kreikan kirjaimista X ja P muodostuvaa Kristus-monogrammia, on ero tähän kuitenkin selvä. Puumerkin käyttö viittaa siihen, että kyseessä on maallisessa käytössä ollut kannu. 47

49 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA EI KUOLEMAA TARVITSE PELÄTÄ, EIHÄN SIINÄ HENKI MENE IIN VANHAN HAMINAN ASUKKAIDEN AJATUKSIA HAUTAUSMAAN VAINAJISTA Eeva Miettinen Kristillinen hautausteologia on saattamista. Hautausmaa ei ole kristillisen kuolemakäsityksen mukaan ihmisen viimeinen leposija, vaan vain ihmisen aineellinen osa päättyy kuolemaan. Hautaan siunaaminen on surujumalanpalvelus, joka järjestetään omaisia varten, ja kyseessä on seurakunnallinen saattaminen itse vainajaa ja vainajan henkeä odottaa ylösnousemus: Ei kuolemaa tarvitse pelätä, eihän siinä henki mene. 1 Kristillisen hautausmaa-ajattelun mukaan myös hautapaikka ja hautamuistomerkki ovat eläviä varten, ja yleisesti ajatellaan, että hautapaikan säilyttämiseksi riittää 2 3 sukupolvea. Yksittäinen hautaus rauhoitetaan nykyään tyypillisesti 25 vuoden ajaksi, ja tämän katsotaan riittävän vainajia sureville omaisille. 2 Vainajien itsensä kannalta hautapaikalla ei ole merkitystä, ja hautauksen ajatellaan nykyään olevan vain vainajan jäännösten väliaikainen varasto ja sen olemassaolo on tärkeää vainajan omaisten vuoksi. Hautapaikat ja hautaaminen Varhainen kirkko torjui ajatuksen, että hautapaikalla itsessään tai sen sijainnilla olisi merkitystä vainajan sielun autuudelle. Siitä huolimatta keskiajalla kehittyi malli hautojen sijoittelusta vainajien säädyn, aseman tai varallisuuden mukaan. 3 Viimeistään luterilaisuuden ja reformaation myötä ajateltiin, että toimintakykyinen vainaja oli yhä haudassaan viimeistä tuomiota odottamassa hänen hyväkseen ei vain voitu tehdä mitään. Ruumiiden koskemattomuutta sanktioilla vaalivasta maallisesta vallasta huolimatta rikollista haudankaivua ja taikojen tekemistä esiintyi vielä ainakin 1700-luvun lopulla. Hautausmaan katsottiin olevan erityisen pyhä ja toimiva alue siksi, että se oli Jumalan aktiivisen voiman ja vallan paikka. 4 Suhde ruumiillisuuteen sinänsä muuttui radikaalisti 1600-luvun lopulla. 5 Tuolloin esimerkiksi Turun Akatemiassa alettiin ensi kertaa lääketieteen parissa kiinnostua kuolleista ja elävistä ihmisistä tehtyihin tieteellisiin havaintoihin. Yhteys tieteen ja hautausmaiden välillä korostui erityisesti 1800-luvulla suomalaisuusaatteen innoittamana antropologien selvittäessä suomalaisten alkuperää. Turun yliopiston eli silloisen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston fysiologian dosentti Konrad Gabriel Hällsten organisoi hautausmaita hyödyntäen laajamittaisen kallojen keräyksen kraniologisia mittauksia varten. 6 Tätä ennen hautoihin kajoamista suojeli viimeistään vuoden 1686 kirkkolaki, mutta ennen kaikkea vuoden 1734 lakimuutos, jolloin kirkkorauha laajennettiin suojaamaan myös kirkkomaata ja siihen kuuluvia rakennuksia. 7 Hautausmaiden käyttö yksinomaan hautausmaina ei kuitenkaan ole aina ollut itsestäänselvyys. Suomessa esimerkiksi 1800-luvun taiteessa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa ilmenevän kuolemankulttuurin kukoistusaikana hautausmaat näyttäytyivät rauhallisina mietiskelypaikkoina. Samaan aikaan kirkon lukkarin tai suntion palkkaetuihin saattoi kuulua kirkkomaan hyödyntäminen laitumena. 8 Hautausmaiden laiduntaminen kiellettiin vasta vuonna 1929 hautausmaiden malliohjesäännössä. 9 Arkisia toimia siis saatettiin suorittaa pyhällä maalla sitä erityisemmin häpäisemättä. Vuoden 1686 kirkkolaki salli myös vanhan perinteen mukaisen väliaikaisen hautaamisen kirkkomaan ulkopuolelle olosuhteiden niin vaatiessa, kunhan ruumis toimitettaisiin siunattuun multaan puolen vuoden kuluessa. 10 Olosuhteiden vaatimat kirkkomailla sijaitsevat talvihaudat olivat salvottuja kellareita, jotka olivat usein täynnä vainajia kurkihirsiä myöten. Hautausmaiden tilanpuutteen ja vainajien siirtelyn vuoksi vanhojen hautausmaiden ominaispiirteenä olivatkin maan pinnalla näkyvät luut ja kallot. 11 Tämä 48

50 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA yhdistettynä siihen, että muinaisuskoinen, yksilöllinen vainajanpalvonta lakkasi kristinuskon tulon myötä muuttaen esi-isät luurankojen massaksi, lienee ollut pohjana kansanomaisille kummitustarinoille. Osa tarinoista on säilynyt nykypäiviin saakka, mutta pääosin ne ovat syntyneet maalaisympäristössä, missä kuoltiin ja ruumiita säilytettiin kotioloissa. Urbaanissa sairaalaympäristössä kummitukset eivät elä. Omalle ajallemme on tyypillistä hautausmaakulttuurin rationalisointi. Hautausten hoitotyö on vakioitu ja koneellistettu, ja työ hoidetaan usein seurakunnan toimesta omaisten asuessa muualla. 12 Myös tulosajattelu ja kilpailutalous näkyvät hautausmaakulttuurissa, kun esimerkiksi Helsingin kaupunki päätti vähentää vuonna 1978 hautaustoimen kustannuksia yksinkertaistamalla hautojen hoitoa. 13 Uusi ilmiö ovat myös urbaanit kulttimenot. Esimerkiksi Hietaniemen hautausmaalla koomikko Spede Pasasen hautaa muistetaan hyppynaruilla ja hulavanteilla. 14 Ristiriitaiselta tuntuu, että vaikka hautausmailla yhä harvemmin vieraillaan ja hautausmaiden ulkoasut on pääosin standardoitu, nykyihminen haluaa korostetusti pitää hautausmaata edelleen pyhänä alueena riippumatta siitä, onko itse uskonnollinen vai ei. Teemu Taira on tutkinut suomalais-luterilaista hautausmaakeskustelua Helsingin Sanomien pää- ja mielipidekirjoituksissa vuosina Jopa kolmasosa hautausmaa-aiheisista kirjoituksista käsitteli häiritseviä rajanylityksiä eli sitä, miten hautausmaan pyhiksi käsitetyt fyysiset ja mentaaliset rajat oli ylitetty esimerkiksi ilkivallan myötä. Hautausmaa käsitetään edelleen pyhänä paikkana ja hautausmailla yhdistyvät pyhälle tyypilliset määreet: arvot, kiellot ja rajat. Hautausmaiden rajojen loukkaaminen käsitettiin Helsingin Sanomien kirjoituksissa samalla koko yhteisön ja sen arvojen loukkaamiseksi. Hautausmaan aita koetaan edelleen vahvasti rajana pyhän ja profaanin välillä, kuten aikoina, jolloin yksilöä rangaistiin hautaamalla hänet hautausmaan ulkopuoliselle alueelle. 15 Hautausmaan tulee olla jo kirkkolain mukaan aidattu alue. 16 Tämän lisäksi hautausmaille ajatellaan yleisesti kuuluvan omat käyttäytymissäännöt ja kulttuurilliset normit. 17 Kirkkomaa ja vainajat asukkaiden tarinoissa Keräsin Iin vanhan Haminan asukkaiden tarinoita hautauksiin ja vainajiin liittyen kesän 2009 arkeologisten kenttätöiden aikana. Haastattelujen tavoitteena oli tarinoiden kerääminen ja tallentaminen sellaisenaan, narratiivisina kertomuksina. Näin ollen tarinoiden autenttisuus ei ollut etusijalla, vaan tarkoituksena oli kartoittaa vainajiin ja hautauksiin liittyviä merkityksiä ja arvosisältöä kertojan itsensä näkökulmasta. Hautauksethan ovat pääosin menetettyjä kesän tietöiden myötä, joten uudet sukupolvet eivät tule enää omakohtaisia tarinoita niistä kertomaan. Kesäviikkojen aikana tallensin kaikki aiheeseen liittyvät tarinat ja ajatukset, jotka minulle haluttiin kertoa. Haastattelut suoritin ilman ennalta suunniteltua kaavaa löyhän muistilistan avulla. Haastateltavina toimivat Iin Haminan asukkaat, joista jokainen asui hautausmaan välittömässä läheisyydessä noin 200 metrin matkalla Yläkadun ja Alakadun alueella. Arkeologisten tutkimusten myötä kaikkien haastateltavien tiedetään nyt asuvan vanhan hautausmaan Kuva 15. Kenttätutkimukset kiinnostivat alueen asukkaita. 49

51 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA päällä tai aivan sen reunamilla. Haastattelut suoritettiin kaivausten lomassa kaivausalueella tai asukkaiden pihoilla. Haastateltavat sijoittuvat ikävuosien välille ja heistä miehiä oli 7 ja naisia 3. Lisäksi kommentteja antoivat satunnaiset ohikulkijat, joista monet seurasivat kaivausten kulkua tiiviisti viikkojen aikana (Kuva 15). Ensimmäisen tutkimusviikon kokemusten pohjalta tarinat eivät olleet kovinkaan monimuotoisia, vaan toistivat samaa kaavaa ja olivat yllättävänkin yksimielisiä esimerkiksi luulöytöjen sijaintipaikkojen suhteen. Monet sijaintipaikkoja käsittelevistä tiedoista osoittautuivatkin oikeiksi kaivausten edetessä. Kuopan reunalta osoitetut, vielä tuolloin peitossa olevat puurakenteiden nurkat tulivat sittemmin kaivausten edetessä esille hirsisalvoksina. Aluetta oli kaivettu useita kertoja sekä kunnallisteknisten töiden että asukkaiden omien rakennusprojektien myötä. Luut olivat usein myös niin lähellä maan pintaa, että ne tulivat näkyville lasten leikeissä ja kukkia istutettaessa. Iin Haminan alueen luonne on poikkeuksellinen. Haminan alue käsitetään iiläisten keskuudessa muusta kunnan alueesta erottuvana idyllinä joen rannalla, ja keskustelujen perusteella asukkailla on vahva yhteisöllisyyden tunne. Paikallisten haastattelujen sivujuonteena kävi ilmi, että suuri osa asukkaista on vähintään toisen polven asukkaita alueella. Iin Haminan alueella elää runsaasti tarinoita hautausmaan olemassaolosta ja luiden ja kallojen löytymisestä talojen ja pihojen alueilta. Tarinat vainajien löytämisistä eivät siis ole toisille sattuneita, vaan informanttien omakohtaisia kokemuksia tai isien, aviopuolisoiden tai appivanhempien kertomia tarinoita. Ne ovat suuri osa haminalaisten omaa henkilöhistoriaa, ja tarinoista ollaan silminnähden ylpeitä. Iin Haminan aluetta pidettiin tarinoiden myötä poikkeuksellisena alueena Iin muihin alueisiin nähden. Asukkaille itselleen hautojen olemassaolo on ollut itsestäänselvyys. Alkupäivien kaivauksien kommentit Joko niitä luita tulee? muuttuivat viimein toteamuksiksi Sieltähän niitä nyt tulee. Hautojen löytymistä ei juurikaan epäilty. Hautojen kanssa oli eletty tähänkin saakka sulassa sovussa, ja asukkaat tuntuivat kaivausten edetessä olevan yksinomaan kiinnostuneita siitä, mitä me saisimme esille ja mitkä meidän reaktiomme vainajia kohtaan olisivat. Suurin osa informanttien tarinoista liittyi iiläisten lapsuusmuistoihin. Tällöin luista ja kalloista puhuttiin usein rehvastellen ja tarinat olivatkin lähes poikkeuksetta kertomuksia siitä, miten ihmisjäänteitä on kohdeltu normeja rikkovalla tavalla julkeasti. Kalloja kerrottiin muun muassa viedyn kouluun, jolloin luokkatoverit olivat niistä kateellisia. Kalloja myös laitettiin Haminan alueen pihoille ja aidantolppiin riviin näytille. Erityisesti mainittiin kylän naisten pesseen pyykkiä Iijoen rannassa tulilla, kun lapset olivat tuoneet salaa tulille isoja reisiluita palamaan. Kaikissa tarinoissa korostui edelleen alueen poikkeuksellisuus ja se, miten vainajien jäännöksillä saatiin positiivista huomiota Iin muiden alueiden lasten keskuudessa. Kalloilla tosin leikkivät vielä vanhemmatkin iiläiset pojat, sillä usean informantin tarinoissa kerrottiin vielä viime vuosina eräällä haminalaisella olevan yksi näistä löydetyistä kalloista tuhkakuppina asunnossaan. Tarinoiden kertojien ilmeistä ja eleistä päätellen tuhkakuppi on edelleen samassa käytössä. Vastaavia tarinoita tunnetaan muualtakin Suomesta. Folkloristi ja Hietaniemen hautausmaan vahtimestari Hannu Aho keräsi hautausmaahan liittyviä tarinoita lukujen vaihteessa, ja tarinoissa hautausmaalta kerätyistä kalloista valmistettiin muun muassa juoma-astioita ja lampunvarjostimia. 18 Toisaalta haastattelujen ominaispiirteeksi muodostui se, ettei hautoja tai vainajia kauhisteltu. Kummitustarinoiden ja pelottelujen puute oli huomattavaa. Vain kerran mainittiin haastattelujen yhteydessä kummittelu lauseessa, jossa todettiin kallot haudatun uudelleen maahan etteivät ne kummittelisi. Luiden ja vainajien läsnäolo alueella oli muodostunut arkiseksi asiaksi. Ihmiset tiesivät hautojen olevan talojen ja tonttien alla, ja niiden olemassaolosta oltiin ylpeitä. Tarinoita kerrottiin myös Haminan alueen uusille asukkaille joskin he törmäsivät hautoihin myös itsenäisesti talojen perustustöiden yhteydessä. Kummitustarinat ovat kadonneet ylipäätään nykypäivän kerronnasta. Hannu Ahon mukaan yliluonnollisten elementtien puuttuminen makaabereista tarinoista lisää nykypäivänä tarinoiden tehoa. 19 Nykyihmisen maailmankuvan rationaalisuuden myötä yliluonnolliset elementit tekevät niistä vain epäuskottavia, 50

52 KIRKOISTA JA HAUTAUSMAASTA ja kummitustarinat ovatkin katoavaa kansanperinnettä. Kummitustarinoiden sijaan ominaista Iin Haminan tarinoissa oli kuolinsyiden kauhistelu. Haastateltavat eivät halunneet uskoa, että kyseessä olisi tavallinen hautausmaa, vaan itse kuolinsyistä haluttiin tehdä dramaattisempia. Rikkoumat kallojen pinnoilla nähtiin luodinreikinä ja nämä luodinreiät mainittiin useissa tarinoissa myös ennen kallojen esilletuloa. Vainajien kuolinsyyn taustalle haluttiin ajatella tarina oman historiantietämyksen pohjalta, ja näin ollen tarinat liittyivät usein muun muassa teloitettuihin muukalaisiin, alueella liikkuneisiin aikanaan ei-toivottuihin henkilöihin, esimerkiksi venäläisiin. Hautaukset osana arkea Iin Haminan hautausmaa oli jo menettänyt statuksensa pyhänä maana ennen arkeologisten kaivausten alkua. Tämä johtunee muun muassa siitä, että kun normaalissa tilanteessa vahingossa hautaan osunut ihminen tuntee kajonneensa johonkin pyhään ja rauhoitettuun, on Iin Haminassa noussut kalloja esille yksityisihmisten toimissa sekä kunnallisteknisissä töissä sen verran runsaasti vuosikymmenien aikana, ettei asia ole asukkaille enää tabu. Vuosikymmeniä ja useita sukupolvia paikalla asuneet ihmiset tietävät, etteivät ole ainoita, jotka ovat hautauksiin kajonneet, vaan tarinoita niistä on kerrottu aina seuraaville sukupolville ja myös muualta muuttaneille uusille asukkaille jo ennen heidän omakohtaisia kokemuksiaan. Vuosisatojen saatossa ovat kadonneet myös mahdolliset hautakivet, kirkkomaan aita ja rakennukset maan pinnalta, joten sakraalista maasta muistuttavia, konkreettisia jäänteitä ja rajoja ei ole ollut olemassa enää miesmuistiin. Kun tämän lisäksi vainajat haluttiin useiden tarinoiden myötä uskoa muualta tulleiksi muukalaisiksi, oli vainajiin ja pyhään liittyvä side katkennut ja pyhä on muuttunut profaaniksi tai toisaalta makaaberiksi ja omalaatuiseksi Iin Haminan ominaispiirteeksi, jota vieraillekin ylpeydellä esiteltiin. 1 Heng 1994: 7. 2 Heng 1994: 9. 3 Aaltonen et al. 2005: Tittonen 2008: Julkaisuina mainittakoon Henrik Hasselqvistin vuonna 1692 julkaiseman väitöskirja De ossibus humanis Ihmisen luista. 6 Niemi 1990: 7, Tittonen 2008: Lindgren 2003: Kiiskinen 1992: Aaltonen et al. 2005: Koski 1996: Heng 1994: Taira 2008: Kilkki 2010: Taira 2008: Heng 1994: Taira 2008: Kilkki 2010: Ibid. 51

53

54 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ

55 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ VAINAJIEN HAUTAUSTAVOISTA Hanna-Kaisa Korpi ja Titta Kallio-Seppä Hautaaminen oli keskiajalla kirkon ohjaama siunaustoimitus, jonka eri vaiheisiin oli annettu tarkkoja ohjeita. 1 Hautaamisessa vaadittiin vainajan siunaamista vihittyyn kirkkomaahan, vaikka varsinkin kesäisin vainajien väliaikainen, mutta usein lopulliseksi muodostunut, hautaus esimerkiksi saareen oli tavanomaista. 2 Kuoleman kohtaaminen ja vainajien viimeiselle matkalle saattelu, eli kuolinmenot valvojaisista hautausmessuun ja itse hau taukseen, 3 olivat keskiaikaisessa yhteisössä arkipäivää. Kuolleisuus oli suurempi ja elinikä alhaisempi kuin nykyisin, joten kuoleman rituaaleineen voidaan ajatella olleen läheisempi ja tutumpi asia kohdata kuin nykyihmiselle. Keskiajalla vainajia haudattiin kirkkorakennuksen sisäpuolelle lattian alle sekä kirkon ulkopuolisen varsinaisen kirkkomaan alueel le. Hautaamista, kuten muitakin kirkollisia toimituksia, ohjasivat 1200-luvulta 1500-luvun puoliväliin niin sanottu kanoninen oikeus ja sen jälkeen vuonna 1571 kuningas Juhana III:n hyväksymä Laurentius Petrin kirkkojärjestys. 4 Tarkoista hautaamisen ohjeistuksista huolimatta hautaustavat saivat alueellisia ominaispiirteitä, joita voidaan tutkia arkeologisen aineiston perusteella. Tekstissä käsitellään Iin vanhan Haminan hautausmaan tutkittujen vainajien hautaustapoja, eli miten vainajat yksilöinä ja Iin alueen asukkaina laskettiin viimeiseen leposijaansa. Kirkkomaahan haudatut vainajat Varsinaiselta kaivausalueelta kaivettiin esiin yli 70 hautaa, joista reilut 50 sijoittui kirkkomaalle, kirkkorakennuksen pohjoispuoleiselle alueelle. Loput vainajista löydettiin kirkkorakennuksen sisäpuolelta. Kirkko- eli hautausmaan haudat olivat lähes poikkeuksetta yksittäisiä multahautoja, joista suurin osa oli haudattu päällekkäin ja limittäin leikaten toinen toisiaan. Hautausmaa oli kaivausten ja myöhemmin Yläkadulla toteutetun arkeologisen seurannan tuoman tiedon perusteella käytännössä katsoen haudattu täyteen. 5 Hautausmaiden ahtauden vuoksi tapahtuva päällekkäinen ja epäjärjestelmälliseltä vaikuttava hautaaminen on arkeologisesti tutkituissa hautausmaakohteissa yleensä tavanomaista. 6 Iin vanhan Haminan hautausmaan tapauksessa tulkintoja hautaustavoista ja kirkkomaan käytöstä tehdään kuitenkin vain tarkemmin tutkitun ja dokumentoidun kaivausalueen hautojen perusteella. Vainajien jäännökset olivat pääosin erittäin huonosti säilyneitä, minkä vuoksi kaikille ei pystytty tekemän sukupuolen ja kuoliniän määrityksiä. Hautausmaan pohjoispuolelle oli haudattu kuitenkin sekä miehiä että naisia lähes samassa suhteessa (Kuva 16, Kartta 7). Iin Haminan kirkkomaalla olivat kaikki ikäluokat edustettuina, mutta etenkin lasten ja vauvojen lukumäärä oli suuri (Kuva 17, Kartta 8). Lasten hautoja Iin Haminassa oli 14, joista viisi voitiin tulkita kuuluneen vauvaikäiselle (alle yksivuotias). Iin Haminassa dokumentoitiin vain yksi vanhukseksi (yli 50 vuotta) luokiteltava yksilö (vainaja 39). Miesvainaja oli haudattu aivan kirkkomaan pohjoispuolen kaukaisimpaan osaan. Vanhusten pieni lukumäärä aineistossa tukee ajatusta siitä, että keskiajan ihmiset kuolivat suhteellisen nuorina. Kuvassa 17 näkyvä ikäjakauma noudattaa normaalin kuolleisuuden muodostamaa jakaumaa, jossa nuoria lapsia ja vanhempia aikuisia kuolee nuoria aikuisia enemmän. Vainajien ikäjakauma ei siis viittaa minkään suuren katastrofin, kuten voimakkaan kulkutaudin, vuoksi kuolleisiin. 7 Arvioitaessa yhdessä sekä ikä- että sukupuolijakaumaa on tutkittuun kirkkomaan osaan haudattu enemmän aikuisia naisia (26 50-vuotiaat) kuin aikuisia miehiä. Sen sijaan nuorten aikuisten miesten (16 25-vuotiaat) osuus oli suurempi kuin samanikäisten naisten (Kuva 18). 8 Skandinavian keskiaikaisten kirkko- ja hautausmaakaivausten perusteella on todettu vallinneen sukupuolierottelua kirkon ja kirkkomaan eri alueilla. Tutkimukset ovat lisäksi osoittaneet, että kirkkomaiden eri osissa on ollut sukupuolen lisäksi erottelua yh- 54

56 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Mies Nainen Lapsi 0-15 Nuori aikuinen Aikuinen >26 Kuva 16. Sukupuolijakauma kirkkomaalla. Kuva 17. Ikäjakauma kirkkomaalla. teiskunnallisen aseman mukaan. Tulokset perustuvat huomioon siitä, että lähempänä kirkkoa ja kirkon sisällä on käytetty kivisiä arkkuja, kun taas yksinkertaisempia arkkuja tai täysin arkuttomia hautoja on löydetty kirkkomaan reunoilta. Myös ruokavalioanalyysit sekä pituus- ja terveysarviot vainajista tukevat ajatusta sosiaalisesti kerrostuneista hauta-alueista. Tutkimusten perusteella naiset ja miehet ja köyhät ja rikkaat haudattiin usein omille alueilleen, miesten ja rikkaiden hautojen sijaitessa kirkon sisällä tai kirkon välittömässä läheisyydessä mielellään kirkon itä- tai eteläpuolella. Naiset ja rahvas haudattiin vähemmän arvostetulle alueelle kirkon pohjoispuolelle periferiaan, jota on pidetty yleisesti myös murhamiesten, itsemurhan tehneiden ja kastamattomien lasten hautapaikkana. Sukupuolierottelu ei kuitenkaan ole aina näin yksioikoista, sillä myös naisia ja lapsia on haudattu arvostetuille paikoille lähelle kirkkoa tai kirkon sisälle ja miehiä päinvastoin myös kirkon pohjoispuolelle. 9 Mitä tulee sosiaaliseen eriarvoisuuteen kirkon ja kirkkomaan eri alueilla, on erittäinkin mahdollista, että jonkinasteista varalli Lapsi 0-15, sukupuoli nainen Nuori aikuinen 16-25, sukupuoli mies Nuori aikuinen 16-25, sukupuoli nainen Aikuinen >26, sukupuoli mies Aikuinen >26, sukupuoli nainen Kuva 18. Sukupuoli- ja ikäjakauma kirkkomaalla. 55

57 H 32 H 57 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Alakatu 4 ajotie H 12 Alakatu 2 ajotie Sukupuoli ei selvillä Nainen/tyttö Polku Iijoen rantaan 1800-luvun rakennejäännös H 35 H 39 H 36 Kaivinkoneella syvemmälle kaivettu alue H 62 H 41 H 40 Mies/poika Alakatu H 21 kallo Vesijohto-/viemärikaivanto H 2 b H 19 H 27 H 18 H 23 H 33 H 31 H 30 H 9 H 37 Puurakenne Luita Ristiriipus haudassa 36 H 45 kallo ja pitkiä luita 1800-luvun rakennejäännös H 1 H 4 H 26 H 10 H 11 H 13 H 14 H 46 H 46b H 58 Luukuoppa Hautaus Hautauksen rajat epäselvät P H 6 Yläkatu 21 puutarha H 7 H 2a H 5 H 22 H 29 H 16 H 69 H 44 H 59 H 64 Luukuoppa H 28 H 15 H 61 H 3 H 34 H 17 H 56 H 68 H 53 H 51 H 52 H 66a H 67 H 24/63 H 60 H 48 H 42 H 55 H 49 H 50b H 50 H 47 H 65 H 54 Vesijohto-/viemärikaivanto Yläkatu Yläkatu 17 Yläkatu 15 H 36 Hautatunnus (hauta 36) Tien reuna Aita Nykyinen rakennus Kaivausalueen raja Vesijohto-/viemärikaivanto 0 5 m Kartta 7. Iin Haminan pelastuskaivauksissa 2009 tutkitut haudat ja vainajien sukupuoli. 56

58 H 32 H 57 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Alakatu 4 ajotie lapsi (0-15 vuotta) Luustoikä: H 12 Alakatu 2 ajotie nuori aikuinen (16-25 vuotta) aikuinen (26-50 vuotta) vanhus (yli 50 vuotta) Polku Iijoen rantaan 1800-luvun rakennejäännös H 35 H 39 H 36 Kaivinkoneella syvemmälle kaivettu alue H 62 H 41 H 40 ei määriteltävissä Alakatu H 21 kallo Vesijohto-/viemärikaivanto H 9 H 38 H 37 Puurakenne Luita Ristiriipus haudassa 36 H 45 kallo ja pitkiä luita 1800-luvun rakennejäännös H 1 H 4 H 26 H 2 b H 19 H 27 H 18 H 23 H 10 H 33 H 31 H 30 H 11 H 13 H 14 H 46 H 46b H 58 Luukuoppa Hautaus Hautauksen rajat epäselvät P H 6 Yläkatu 21 puutarha H 7 H 2a H 5 H 22 H 29 H 16 H 69 H 44 H 59 H 64 Luukuoppa H 28 H 15 H 61 H 3 H 34 H 17 H 56 H 68 H 53 H 51 H 52 H 66a H 67 H 24/63 H 60 H 48 H 42 H 55 H 49 H 50b H 50 H 47 H 65 H 54 Vesijohto-/viemärikaivanto Yläkatu Yläkatu 17 Yläkatu 15 H 36 Hautatunnus (hauta 36) Tien reuna Aita Nykyinen rakennus Kaivausalueen raja Vesijohto-/viemärikaivanto 0 5 m Kartta 8. Iin Haminan pelastuskaivauksissa 2009 tutkitut haudat vainajien iän mukaan. 57

59 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ suuteen liittyvää erottelua on tapahtunut, sillä hautapaikasta kirkon sisällä täytyi maksaa. Kirkkohautauksen saattoi lunastaa, mikäli siihen oli varaa. Voidaanko hautausmaan pohjoisosaa silti pitää pelkästään sosiaalisten hylkiöiden ja vähävaraisten hauta-alueena? Iin vanhan Haminan hautausmaan kohdalla tämä olisi liian uskalias arvio. Markus Hiekkanen on todennut, että keskiajalla Suomessa kirkkomaan pohjoispuoleisen alueen huonommuus hautapaikkana ei kaiketi ollut vielä niin korostunutta kuin sitä seuranneina aikoina. 10 Esimerkiksi Turun ja Koroisten keskiaikaisten ja 1600-luvun kirkkomaiden tutkimuksissa on todettu, että niiden pohjoisosat olivat yhtä tiiviisti haudattuja kuin muutkin osat eivätkä näin osoittaisi pohjoisen alueen hautauskäytön välttämistä. 11 Suurin osa kirkkomaalle haudatuista vainajista oli haudattu yksittäin omiin hautasijoihinsa. Ainakin muutamassa tapauksessa samaan hautasijaan oli haudattu samanaikaisesti kaksi vainajaa. Hautoihin 46 ja 50 (Kuvat 19 ja 20) oli molempiin haudattu aikuinen ja lapsi. Ensiksi mainitussa lapsi oli asetettu aikuisen oikealle, eli eteläpuolelle, oikean kyynärpään alle. Jälkimmäisessä tapauksessa lapsi sijaitsi puolestaan aikuisen vainajan vasemmalla, eli pohjoisella sivulla aikuisen oikean kämmenen ja osittain vasemman käsivarren alapuolella. Iissä tutkittiin myös kahden lapsivainajan yhteishauta, jossa lapset oli haudattu yhtäaikaisesti samaan hautasijaan omissa arkuissaan (Kuva 21). Luonnollisesti voitaisiin ajatella, että yhteishautaan haudatut vainajat olisivat olleet toisilleen sukulaisia. Kanonisen lain mukaan perheyhteys oli tärkeää. 12 Keskiajalla saman hautasijan käyttäminen eri perheisiin kuuluville ei ollut kuitenkaan mitenkään tavatonta. Yhteiseen hautasijaan hautaamisessa on tuona aikana ollut kyse kustannustehokkuudesta: säästyttiin kaivamisen vaivalta, kun samaan hautasijaan laskettiin samanaikaisesti useampi vainaja. Sukuyhteyttä korostettiin mahdollisesti samoin kuin nykyisin ryhmittelemällä saman suvun hautoja tietylle hautausmaan alueelle. 13 Kuva 19. Vainaja 50 ja lapsi aikuisen oikealla puolella. 58

60 v v v HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ v v 50 v 50b v v v v v VP v v v v v v v v Keinotekoinen raja Kivi Hautojen raja Luu v v v Korkeusero Hauta, jossa on jäännöksiä arkkurakenteesta 0 1 m Kuva 20. Aikuinen-lapsi -hautaus 50 piirroksena. 59

61 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Kirkon sisäpuoliset hautaukset Keskiajan alussa kirkkoon hautaamisella taattiin hengelliseen säätyyn kuluneille vainajille paikka kirkon yhteydessä. Keskiajan loppuun mennessä kirkkoon hautaamisen tapa lisääntyi ja laajentui muidenkin yhteiskuntaluokkien käyttöön. Erityisesti ja 1700-luvuilla kirkkohautaamisesta tuli yleinen tapa, mutta hautapaikka oli kalliimpi lunastaa kuin rahvaanomaisempi hautapaikka kirkkomaasta. Kirkkojen täyttyessä hautapaikoista jouduttiin jopa kilpailemaan. Hengellisen yhteisönosan hautaustavasta tuli ajan myötä perinteinen tapa, jossa parempiosaiset ostivat kalliilla omaisilleen arvokkaana pidetyn leposijan kirkon seinien sisäpuolelta. Iin Haminan arkeologisissa tutkimuksissa saatiin esille noin 8 neliömetrin kokoinen alue oletetun kirkkorakennuksen koillisnurkkaa hautauksineen. Tuolta alueelta löytyi jäännöksiä vähintään 18 haudatusta yksilöstä. Hautauksia oli siis tehty useampia päällekkäin, eikä kaivamatonta hiekkamaata kirkkorakennuksen sisäpuoliselta alueelta löydetty, vaan kaikki oli kertaalleen kaivettua hautojen täyttömaata. Runsaan kaivun ja hautaamisen vuoksi erillisten hautausten täyttömaiden rajat olivat suurelta osin sekoittuneet ja sisälsivät runsaasti muista hautauksista peräisin olevia irrallisia luita. Vainajat muodostivat nurkkamaisen alueen, jonka ympärillä sijaitsi kaivamattoman, haudattoman hiekkamaan alue. Sen päällä todettiin olevan kirkkorakenteen nurkan maakerroksia. Hautaukset erottuivat kirkkomaan yksittäisistä haudoista hautaalueen selkeärajaisuuden ja tiheyden vuoksi. Kirkon koillisnurkkaa on pidetty keskiajalla yhtenä arvokkaimmista alueista, sillä pääalttari sijoittui kuoriosan itäseinän keskivaiheille ja sivualttarit kuorin länsiosaan sen pohjois- ja etelälaidoille. Seurakuntalaisten kokoontuessa kirkkoon yhteisön korkeimmalla tasolla olevat asettuivat lähimmäksi kuoria eli alttarialuetta. Köyhempi väestö sai tyytyä länsiseinän vierustoihin. Tämä jako on voinut heijastua myös hautauskäytäntöön; tietty alue kirkon lattian päällä kuului samalle perheelle tai suvulle myös lattian alla. 14 Kirkon sisällä sijainneita hautauksia ei saatu tutkittua kokonaisina, sillä suurin osa hautauksista jatkui ylävartalon osalta kaivamattomalle alueelle. Vain yksi noin vuotias miesvai- Kuva 21. Lapsivainajat 30 ja 31 oli haudattu omissa arkuissaan samaan hautasijaan. 60

62 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Kuva 22. Luukuoppa ennen luiden poistamista. naja saatiin kaivettua kokonaisuudessaan 15. Koska vainajista dokumentoitiin lähinnä keski- ja alavartaloiden osia ja luut olivat maatuneita, sukupuolimääritysten tekeminen vainajille oli osin mahdotonta. Määritellyt yksilöt olivat aikuisia miehiä ja naisia. Alueelta dokumentoitiin ainoastaan yksi todennäköinen pienen vauvan arkku. Näin ollen kirkkorakennuksen sisäpuoliset haudat erosivat haudattujen ikärakenteen puolesta kirkkomaan hautauksista, joista useampi oli lapsen hautaus. Toinen eroavaisuus kirkkomaan hautauksiin nähden oli hautalöydöissä. Kirkon lattian alle haudattujen vainajien yhteydestä löydettiin rahoja, joita ei löydetty yhdestäkään kirkkomaan hautauksesta (ks. sivu 77). Luukuoppa kirkkomaalla Iin Haminan hautausmaan pohjoisosasta löydettiin maahan kaivettu ja ihmisluilla täytetty kuoppa (Kuva 22), joka oli muodoltaan pyöreä ja halkaisijaltaan 1,9 metriä. Kuopan maksimisyvyys oli noin 0,5 metriä. Kuopan täyte koostui lähestulkoon täysin palamattomista ihmisluista sisältäen vain pienen määrän maata ja palanutta luuta. Luut olivat enimmäkseen kokonaisia kalloja ja kallon osia sekä pitkien raajojen luita. Luut sijaitsivat kuopassa irrallaan ja sekaisin, joten se ei ole varsinainen joukkohauta, johon vainajat olisi haudattu yhtäaikaisesti ja kokonaisina. Luut eivät myöskään olleet luonnollisessa artikulaatiossa. Kallojen yhteydestä ei esimerkiksi tavattu alaleukoja, mikä osoittaa, että vainajien pehmytkudososat olivat todennäköisesti maatuneet kokonaan siinä vaiheessa kun vainajat on siirretty luukuoppaan. Löydettyä luukuoppaa voidaankin nimittää sekundaariseksi eli toissijaiseksi joukkohaudaksi, sillä vainajat oli selvästi haudattu aikaisemmin jonnekin muualle. Jossakin vaiheessa useammasta vainajasta peräisin oleva luuaines oli päätynyt saman kuopan täytteeksi. 16 Luukuopasta esiin kaivetut luut olivat huomattavasti paremmassa kunnossa kuin yksittäisten multahautojen vainajien luut. Kallojen ja raajojen pitkien luiden lukumäärien perusteella määriteltiin luukuoppaan haudattujen yksilöiden minimimäärä. Minimiyksilömäärä kuvaa sitä, kuinka monta vainajaa on kuoppaan vähintään haudattu. Luukuopan yksilömäärä oli suurin kallojen mukaan laskettuna, noin 160 vainajaa. Sukupuolimääritys pystyttiin tekemään 129 yksilölle, joista 62 oli miehiä ja 67 naisia. Ikäarvion mukaan suurin osa luukuopan luista oli peräisin aikuisina kuolleilta vainajilta. Syy aikuisten luiden suureen määrään on todennäköisesti se, että kuoppaa täytettäessä ovat esiin kaivettujen vainajien kallot sekä hyvin säilyvät pitkät raajojen luut olleet selvimmin havaittavissa ja niiden on mielletty edustavan selkeimmin ruumista. Heikommin säilyvät ja pienemmät lasten luut ovat näin voineet jäädä vähemmälle huomiolle luuainesta kerättäessä. 17 Luukuopasta ei löytynyt ajoittavaa esineistöä, jonka avulla olisi voitu tehdä päätelmiä siitä, milloin kuoppa on varmuudella muodostunut. Kuopan luiden seasta löydettiin yksi ja 1500-luvun taitteeseen ajoittuva hopearaha 18, joka on todennäköisesti joutunut luukuoppaan jonkun aiemman hautauksen täytemaan mukana eikä näin ollen ajoita itse luukuopan syntyä. On mahdollista, että kuoppa on tehty 1960-luvulla, kun alueelle kaivettiin ensimmäistä viemärikaivantoa. Tuolloin alueelta kerrotaan löytyneen runsaasti ihmisluita. 19 Tarinat ja paikalla edel- 61

63 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ leen asuvat ihmiset eivät kuitenkaan muista, että löytyneet luut olisi kerätty yhteen tälle paikalle. Iin Vesiliikelaitoksen vesihuoltomestarin, Seppo Puolakan kertomuksen 20 mukaan 1960-luvulla kaivutöitä johtanut Esko Karppinen olisi hänelle kertonut, että tuolloin esiin kaivetut luut olisi haudattu kirkkomaahan, eli nykyisen Iin kirkon kirkkomaalle. Siten luukuoppa ei ehkä olisi muodostunut viemärikaivannon kaivun yhteydessä. Toisaalta ei voida myöskään sulkea pois ajatusta, että luukuoppa olisi muodostunut alueelle jo hautausmaan aktiivisen käytön aikana tai pian sen jälkeen. Uusia hautakuoppia kaivettaessa vastaan on tullut aiempia hautauksia, joihin liittyneitä luita on ehkä kerätty keskitetysti yhteen paikkaan, joko kyseiseen luukuoppaan tai väliaikaisesti luiden säilytyksessä toimineeseen niin kutsuttuun luuhuoneeseen, josta luut olisivat päätyneet lopulta maahan yhteiseen kuoppaan. 21 Luukuopan tarkka syntyajankohta jää siis arvoitukseksi. Jäännöksiä arkkurakenteista Iin vainajat oli haudattu hiekkamaahan kaivettuun hautakuoppaan. Pääsääntöisesti ruumiit oli laskettu hautoihinsa laudoista tehdyissä arkkumaisissa rakenteissa. Vain muutamassa tapauksessa puurakenteen olemassaolosta ei saatu täyttä varmuutta. Arkkupuuta tavattiin yleisimmin kaivettaessa vainajan alapuolella ja sivuilla. Puuosat olivat pääosin pitkälle maatuneita ja esimerkiksi laitarakenteet erottuivat maassa usein vain ohuena tummemman maa-aineksen juovana. Parhaimmillaan puuaines oli toisaalta säilynyt niin hyvin, että esimerkiksi vainajan 9 alla olevan pohjalaudoituksen voitiin todeta olleen rakennettu neljästä erillisestä laudasta (Kuva 23). Arkut eivät välttämättä olleet arkkuja siinä mielessä, miten nykyihminen ne ymmärtää. Puurakenteet ovat voineet olla kannellisia, suljettuja arkkurakenteita tai kannettomia kaukaloita tai pelkästään reunattomia puutasoja. Yksittäisiä multahautauksia kaivettaessa ei selkeinä säilyneitä arkunkansia havaittu. Useassa tapauksessa dokumentoitiin vainajien päältä kuitenkin puupaloja, jotka oletettavasti olivat peräisin kansirakenteesta. Arkeologisen seurannan yhteydessä voitiin todeta, että osassa hautauksista oli todistettavasti ollut puukansia, jotka olivat hautauksen yhteydessä tai sen jälkeen romahtaneet. Kannet erottuivat tuolloin ohuina, usein alaspäin viistoina viivoina vainajan jäännösten päällä kaivannon leikkauksessa. Laudoista tehdyistä rakenteista kertovat myös pääasiassa arkkujen reunalaudoitusten kohdilta kaivettaessa eri korkeuksilta löytyneet rautanaulat. Nauloja löydettiin yhteensä 35 yksittäisestä multahautauksesta. Yhdestä haudasta löydettiin 1 27 naulaa. Muita metalliosia, kuten kantokahvoja, arkkuihin ei liittynyt 22. Arkkujen muoto ja koko Iin Haminan arkkujäännösten pituus ja leveys vaihtelivat luonnollisesti haudatun vainajan koon mukaan. Pisin kokonaisena tutkittu aikuisen vainajan arkku oli pituudeltaan noin 2 metriä ja lyhin lapsen arkku noin 0,5 metriä. Kaikki säilyneet arkkurakenteet olivat pääsääntöisesti kapeita leveyden ollessa 0,3 0,55 metriä. Säilyneet arkut olivat yleisesti suorakaiteen muotoisia. Myös päädyt olivat suorakulmaisia. Suuri osa löydetyistä nauloista keskittyi juuri arkkujen päätyjen alueille. Muista poikkeava arkkurakenne löydettiin kirkon sisäpuolelle haudatun pienen lapsen haudasta. Arkun itäinen pääty koostui vaakatasoon naulatusta laudasta, jonka päät ulottuivat arkun pitkien sivujen yli muodostaen näin kantokahvat. Arkun koko oli noin 0,5 x 0,25 metriä, mutta arkku jatkui vielä kaivamattomalle alueelle. Vastaavantyyppisiä, mutta arkun pitkien sivujen jatkeena olleita puukahvoja on löydetty Lounais-Suomesta, ja arkkutyyppi on ollut käytössä jo huomattavasti Iin hautausta aiemmin, vuosien 1050 ja 1100 välisenä aikana. 23 Rakennusaineina mänty ja kuusi Suomessa on tehty arkkujen rakentamisessa käytettyjä puulajeja selvittäviä analyysejä eri-ikäisistä hautakohteista. 24 Tutkimuksissa on todettu, että rautakauden loppupuolelta noin 1600-luvul- 62

64 VP v HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Luukuopan yläreuna v v v Luukuopan pohja 11 v v v v nilkkaluita oikea sääriluu v v v v v jalkapöydän- ja varvasluita naula sormiluita v v 9 Luukuopan pohja v naula v v v Keinotekoinen raja Hautojen raja Korkeusero Luu Naula Puu Hauta, jossa on jäännöksiä arkkurakenteesta 0 1 m Kuva 23. Luukuopan alta esiin tullut vainajan 9 arkun pohjalaudoitus oli hyvin säilynyttä ja koostui neljästä laudasta. 63

65 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ le arkut on valtaosin tehty männystä. Männyn käyttö rakennusaineksena on ollut tavallista sen saatavuuden vuoksi. Männyn lisäksi rakennusmateriaalina on käytetty myös muita havupuita, kuten kuusta, ja lehtipuita, kuten koivua, tammea ja haapaa. 25 Iin Haminan löytömateriaaliin liittyviin arkkujen rautanauloihin oli jäänyt puurakenteiden osia. Lisäksi muutamista haudoista löydettiin suurempia paloja arkkupuuta, jotka olivat joissain tapauksissa hiiltyneet. Kyseisistä puujäämistä tehtiin mikroskoopilla puulajitunnistus rakentamisessa käytetyn puulajin määrittelemiseksi. Puulajimääritys pystyttiin tekemään 12 hautauksen arkkurakenteelle (Taulukko 2). Näistä yhdeksän oli tehty männystä ja yksi kuusesta. Lisäksi kahden arkun puumateriaalina oli käytetty sekä mäntyä että kuusta. Puulajimääritysten tekemistä hankaloittivat sekä puuaineksen lahoaminen että rautanaulojen ruosteen tuhoava vaikutus puusolukkoon. Kiviä vainajien päällä Osassa Iin Haminan hautauksista todettiin olevan erikokoisia pienehköjä kiviä asetettuna vainajan päälle (Kuva 24). Kiviä löydettiin muun muassa jalkojen, rintakehän tai pään päältä, joskus myös ylempää haudan täytemaasta. Alueella olevat luonnolliset maakerrokset ovat puhdasta hiekkamaata, eivätkä ne sisällä kiviä. 26 Kyseisellä tavalla vainajien päälle asetettuja kiviä on löydetty myös muualta Suomessa tutkituista hautausmaakohteista, joten täysin poikkeuksellista kivien löytyminen Iin haudoista ei ole. 27 Kristina Jonsson (2009) on ehdottanut, että kivet vainajan päällä olisivat toimineet haudattaessa vainajan käärinliinoja paikallaan pitävinä painoina. 28 Myöskään keskiaikaisista hautauksista löydettävät suuremmat kivet joko pää- tai jalkopäässä tai vainajan päällä eivät ole harvinaisia. Kivet ovat voineet määritellä hautojen rajoja tai ne ovat voineet tukea vainajan päätä tai koko vartaloa haudan täyttämisen aikana. 29 Iin tapauksessa kivet oli kuitenkin selkeästi asetettu vainajan päälle painoksi, joten hautarajamerkkeinä tai tukikivinä niitä ei voine pitää. Taulukko 2. Hautaukset ja arkkurakenteiden määritellyt puulajit. Vainaja/arkku Mänty Kuusi 3 x x 9 x x 11B x x x x 28 x x x x x -- 66A x -- Yhteensä 11 3 Hautausten suunta ja hautaussyvyys Hautausmaan alueella maaperä on helppokaivuista hiekkaa. Hiekkamaan seassa oli erotettavissa kaksi eri korkeuksilla sijainnutta ohuen savimaan kerrosta, joiden yläpintaan saakka suurin osa hautakuopista oli kaivettu. Näin haudoille saatiin suora, tasainen ja hiekkamaata kovempi pohja. Hautakuopat olivat säännöllisen muotoisia, arkkuja hieman suurempia kaivantoja, joiden päät olivat yleensä enemmän pyöreät kuin suorakulmaiset. Kaivettaessa hautakuoppien rajat erottuivat puhtaasta hiekkamaasta hieman tummempina täyttömaan alueina, joiden rajat korostuivat varsinkin maata kasteltaessa. Keskiajalla vakiintui tapa haudata vainajat kasvot kohti itää. Suunta perustui uskomukseen ruumiin ylösnousemuksesta ja Kristuksen toisesta tulemisesta. Esimerkiksi uskonnollisten normien tai lain rikkomisen vuoksi vainaja saatettiin myös rangaistuksena haudata muihin ilmansuuntiin. 30 Iin Haminassa vainajat oli lähes poikkeuksetta haudattu kristillisen perinteen mukaan: 64

66 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Kuva 24. Vainajan 23 lantion alapuolelle oli asetettu kivi vainajan hautauksen yhteydessä. itä-länsi-suuntaisesti pää hautakuopan länsipuolelle asetettuna, kasvot itään päin katsoen kohti ylösnousemuksen aurinkoa. 31 Kyseinen hautaussuunta koski myös kirkon sisäpuolelle haudattuja, jolloin hautaussuunta noudatteli rakennuksen suuntaa, sillä myös kirkko rakennettiin itä-länsi-suuntaiseksi. Muutamia poikkeavia hautaussuuntiakin Iin vanhassa Haminassa tutkittiin. Kaksi vainajaa 32 oli haudattu poikkeuksellisesti koillinen-lounas-suuntaisesti, päät hautakuopan lounaispuolelle asetettuina. Näistä toisella, vainajalla 13, todettiin olevan suussaan leikattu eläimen putkiluun kappale. Pentti Lempiäinen (1990) mainitsee kirjassaan Viimeiset leposijamme, että siirryttäessä pakanallisista uskomuksista kristinuskoon vaihtui hautaussuunta pohjois-etelä-suuntaisesta yleiseen itä-länsi- tai koillinen-lounassuuntaan. 33 Tämän maininnan valossa näiden kahden vainajan poikkeava hautaussuunta olisikin ollut tuiki normaali käytäntö. Poikkeuksellisia sen sijaan olivat kirkon sisälle haudatun vanhemman miesvainajan hauta 34, joka oli lähes luode-kaakko-suuntainen, sekä toinen hautaus, jossa vainajan kallon luut löytyivät muista hautauksista poiketen haudan itäpäästä. Ottaen huomioon, että molemmat vainajat olivat saaneet lepopaikkansa kirkon sisältä, heidän poikkeuksellista hautaussuuntaansa tuskin voidaan pitää seurauksena rangaistuksesta. Pidettiinhän kirkon sisältä saatua hautapaikkaa arvokkaampana kirkkomaalla sijaitseviin hautapaikkoihin verrattuna 35. Poikkeava hautaussuunta on voinut olla olosuhteista johtuvaa ja tarkoituksenmukaista, mikäli esimerkiksi kirkon rakenteet ovat sitä vaatineet. Yksinkertaisimmillaan syynä hautaussuunnan poikkeavuuteen voi olla myös puhdas vahinko. Käytettäessä tasaleveitä, koristeettomia kannellisia arkkuja tällaisia puoli kierrosta hautaussuuntaa muuttaneita vahinkoja voi otaksua silloin tällöin tapahtuneen. 36 Iin Haminan vainajien alkuperäistä hautaussyvyyttä voidaan vain arvioida, sillä kaivausalueella sijainnutta risteysaluetta on ajan saatossa madallettu, minkä vuoksi ainakin osasta haudoista täyttömaata on hävinnyt. Yläkadun varrella suoritetussa seurannassa voitiin hautojen syvyyttä arvioida tarkemmin niiden vaihdellessa 0,4 1,0 metriä. 37 Ruotsalaisen Mårtenssonin mukaan keskiajalla vainajat haudattiin vain kyynärän eli noin 0,6 metrin syvyyteen

67 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Tanskalainen Kieffer-Olsen mainitsee sen sijaan, että hautaussyvyydet vaihtelivat aikuisten hautojen ollessa 0,7 1,0 metriä syviä ja lasten näitä matalampia. 39 Keskiajalla hautaukset eivät siis olleet kovinkaan syvällä verrattuna nykyisiin hautaustapoihin. Vainajien hautausasennot Kuva 25. Vainajan 57 oikea käsi koukistettuna vasemman olkapään päälle. Osasta hautauksia vainajien tarkkoja hautausasentoja ei pystytty määrittelemään pitkälle edenneen maatuneisuuden vuoksi. Hautausten päällekkäisyyden ja limittäisyyden vuoksi uudemmat haudat olivat myös tuhonneet osia vanhemmista, jolloin kaikki tutkitut hautaukset eivät olleet kokonaisia. Kristillisen tavan mukaan Iin Haminan vainajat oli haudattu selälleen. Vaikka Iin Haminassa vainajat oli haudattu suurilta osin jalat suorana vierekkäin, oli kahden naisvainajan 40 nilkat asetettu päällekkäin niin, että oikea nilkka oli vasemman nilkan päällä. 41 Vainajien pään asento vaihteli kasvojen ollessa joko suoraan ylöspäin tai eriasteisesti kääntyneenä oikealle tai vasemmalle. Se, onko vainajien päät asetettu tiettyyn asentoon tai suuntaan tarkoituksenmukaisesti, on epävarmaa. On erittäin mahdollista, että pää on voinut liikkua vainajan hautaan laskemisenkin yhteydessä. Tarkka käsien asento voitiin määritellä vain alle 20 vainajalle. Näistä suurimmalla osalla molemmat kädet oli yleensä käännetty eriasteisesti vartalon päälle. Yleisimmin kädet sijaitsivat lantion tai vatsan päälle koukistettuina kämmenet eri korkeuksilla. Yhdellä vainajalla 42 kämmenten luiden todettiin olevan niin lähellä toisiaan, että vainajan sormet ovat voineet olla yhteen ristittyinä. Muista poikkeavia käsien asentoja oli muutamalla tutkitulla vainajalla, joista yhdellä nuorella naisvainajalla 43 oli vasen käsi käännettynä rintakehän päälle. Yhdellä nuorella miesvainajalla 44 oli puolestaan oikea kämmen nostettu vasemman olkapään päälle vainajan asennon muistuttaessa osittaista kylkiasentoa (Kuva 25). Kaksi vainajaa 45 oli haudattu toinen tai molemmat kädet lähes suorina vartalon vierelle asetettuina. Yhdellä osittain tuhoutuneella vainajalla 46 oli tallella vain vasen käsi, jonka kämmenosa oli nostettu oikealle olkapäälle kohti päätä. 66

68 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Keskiaikaisissa hautauksissa vainajien käsien asento kertoo ruotsalaisen Lars Redinin (1976) mukaan hautausten ajankohdasta. Käsien hautausasentojen voidaan näin sanoa olleen tietynlainen muoti-ilmiö, joka muuttui ajan myötä. 47 Redinin tutkimusten mukaan varhaisen keskiajan hautauksissa käsivarret olivat vartalon sivuilla suorana ja muuttuivat erilaisten variaatioiden kautta vatsan ja lantion päällä lepäävistä koukussa rinnan päällä sijaitseviksi. Asennoista luotu kronologia sisältää neljä päätyyppiä, jotka ajoittuvat varhaiselta keskiajalta 1500-luvulle. 48 Kaikki tutkijat eivät pidä käsien asennon perusteella tehtyä kronologiaa käyttökelpoisena hautausten ajoitusmenetelmänä. 49 Kuten vainajien lopulliseen pään asentoon, myös käsien sijoittumiseen voi vaikuttaa esimerkiksi hautaamisen yhteydessä tai sen jälkeen tapahtuva arkun kallistuminen. Vainajien vaatetus ja löytöesineistö Vainajan kääriminen liinoihin ja hautaaminen ilman koruja ja näyttäviä vaatteita oli keskiajalla ja uuden ajan alussa yleinen tapa. Ilman hautaesineitä tapahtunut hautaus oli kristillisen ajatuksen mukainen käytäntö, jonka mukaan ihminen ei tarvitse kuolemanjälkeiseen elämään mukaan mitään tästä maailmasta. 50 Vainajan käärinliinassa hautaaminen kuvasti Kristuksen ruumiin käärimistä liinoihin. Vainaja voitiin toisaalta pukea myös tavallisiin tai juhlavaatteisiin etenkin jos kyseessä oli merkkihenkilö. 51 Iin Haminassa ei dokumentoitu yhtä poikkeusta lukuun ottamatta jäännöksiä vaatetuksesta tai käärinliinoista. On kuitenkin mahdollista, että Iissäkin vainajat puettiin käärinliinoihin, mutta ne eivät ole säilyneet näihin päiviin saakka. Todisteena vaatetuksesta voidaan pitää naisvainajan 36 kaulan alueelta tavattuja tekstiilejä, jotka olivat säilyneet samasta yhteydestä löytyneen kupariristin metallioksidien konservoivan vaikutuksen edesauttamana. Tekstiileihin liittyi myös kolme vaatehakasta. 52 Kyseinen risti ja vaatehakaset ovatkin kirkon sisälle haudattujen vainajien haudoista löytyneiden rahojen ohella liki ainoat esineet, mitä tutkittuihin vainajiin liittyi. Iin Haminan hautausmaan vainajien hautaustavat kertovat kristillisestä perinteestä Kirkon sisäosiin ja kirkkomaalle haudattujen vainajien hautaustavoissa ei juurikaan ollut eroja. Sekä kirkkomaalle että kirkkoon haudatut oli laskettu maahan joko kannelliseen tai kannettomaan arkkuun sijoitettuna. Molemmilla alueilla vallitsi myös tilanpuute, mikä näkyi erittäin tiheänä hautaamisena tuoreempien hautausten rikkoessa alempana sijaitsevia vanhempia hautauksia. Hautausten eroavaisuus tuli esille hautalöydöissä. Vain kirkon sisälle haudattujen vainajien mukaan oli laitettu rahoja, kirkkomaalle haudattujen vainajien hautojen ollessa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta löydöttömiä. Lapset ja aikuiset sekä miehet ja naiset eivät näytä olleen Iissä haudattaessa eriarvoisessa asemassa, vaan kaikki vainajat iästä ja sukupuolesta riippumatta oli haudattu arkussa. Kaivauksissa tutkittiin useita pienempikokoisia eri-ikäisten lasten hautakuoppia ja arkkuja. Puuarkun on katsottu olevan tärkeä merkki kristillistymisestä. 53 Arkkurakenteita on tutkimusten mukaan alettu Suomessa käyttää heti ruumishautaustavan yleistyttyä viikinkiajan lopulla. Keskiajalla tapa kuitenkin muuttui niin, että arkkuhautauksesta tuli harvinaisempi ja vainajat haudattiin usein vain käärinliinoihin käärittyinä. Arkkujen käyttö yleistyi jälleen keskiajan lopulla, jolloin se näytti olevan Iissä yleinen hautaustapa. 54 Arkkujen rakennusmateriaalina käytettiin mäntyä ja kuusta, eli yleisesti ja helposti saatavissa olevia puulajeja. Kaikki Iin vanhassa Haminassa tutkitut kirkkomaan yksittäiset multahautaukset sijaitsivat kirkkomaan pohjoisosassa. Vaikka hautausmaiden pohjoispuolta on pidetty yleisesti huonomaineisena ja häpeällisenä, on kuitenkin kiistelty, oliko aseman erottelu hautausmailla vielä keskiajalla yleistä. Itsemurhan tehneiden ja rikollisten hautaaminen kirkkomaahan on voinut olla keskiajalla kokonaan kielletty. 55 Arkeologisten tutkimusten perusteella keskiaikaisten hautausmaiden pohjoispuolella on kuitenkin havaittu olevan matalampi statusarvo kuin eteläpuolella. 56 Iin Haminan hautausmaalla pohjoispuoli oli kuitenkin hyvin aktiivisessa käytössä, ja vaikkakin alueesta saatiin tutkittua vain pieni osa, olivat 67

69 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ tämän alueen hautaukset runsaslukuiset ja hyvin tiheästi sijoittuneet. Huomionarvoista on myös se, ettei minkäänlaista sukupuolierottelua havaittu; kirkkomaan pohjoispuolelle oli haudattu sekä naisia että miehiä. Hautausten löydöttömyyden vuoksi on vaikea tehdä tulkintaa siitä, millainen sosiaalinen status vainajilla oli eläessään. On kuitenkin vaikea kuvitella, että näinkin tiheään haudatut ja monilukuiset vainajat kirkon pohjoispuolella olisivat kaikki olleet yhteiskunnan hylkiöitä. Todennäköisesti kirkkomaan yleinen tilanpuute on voinut vaikuttaa myös siihen, että kirkon pohjoispuoleista osaa on käytetty kirkkotarhan muiden osien ohella yleisenä hautapaikkana. Myös kirkon sisäpuolelle haudatut vainajat ovat sekä naisia että miehiä. Kirkkoon hautaamisen tapa oli tuolloin ja 1500-luvuilla jo yleistynyt, joten kyseessä eivät todennäköisesti olleet kirkollisen eliitin edustajat jo yksinomaan siksi, että joukossa oli naisia. Haudatut olivat tavallisia alueen asukkaita, jotka saivat parempana pidetyn leposijan pyhän rakennuksen huomasta. 1 Rimpiläinen Pirinen 1991: 174, Salomies 1944: Ks. esim. Rimpiläinen 1971; Hiekkanen 2003: 170; Knuutila Toisaalta seuranta antoi vain kapean kurkistusmahdollisuuden siihen, miten kirkkomaan eteläpuolista tilaa oli käytetty. Yläkadun kaivutöiden aikana löydettiin yksittäisiä hautauksia koko kirkkomaan pohjois-etelä-suuntaisen linjan leikkauksesta vähintään 40. Seurannassa todettiin, että koko hautausmaan läpi kulkeneen leikkauksen matkalla hautoja sisältämättömiä alueita ei ollut kuin kirkkorakennuksen seinälinjojen kohdilla. 6 Paavola 2003: Chamberlain Kallio-Seppä et al Lempiäinen 1990: 8; Jonsson 2009 viittaa Gejvall 1960: 117; Jonsson 2009: Hiekkanen 2003: Pihlman 1994: Paavola 2003: Nilsson 1989: 134, ; Paavola 2003: Paavola 1995: 36, 80, 84; Hiekkanen 2003: 88, 92, Vainaja Kallio-Seppä 2010: Kallio-Seppä et al. 2009: /2 aurtua Hans Juhana II ajalta Kallio-Seppä 2010: 49. Ks. sivu Luita on alueella tullut esille jo ennen 1960-luvun viemärikaivutöitä. Vuodelta 1950 peräisin olevassa T. I. Itkosen silloisen Muinaistieteellisen toimikunnan kansatieteellisen osaston virkamatkaa Iin Haminaan kesällä 1950 käsittelevässä raportissa mainitaan Haminan yläpäästä Ollilan talon edustalla olevasta puistikosta ja entisen Häggvistin talon kellarin luota on maan sisästä löytynyt melkoinen määrä ihmisluita. Itkonen Puolakka Kallio-Seppä 2010: Kahden kirkkorakennuksen sisäpuolelle haudatun vainajan (3 ja 66B) yhteydestä löydettiin mahdollisten rautaesineiden osia. Kallio-Seppä 2010: löytöluettelo. 23 Arkkutyyppiä on tavattu ainakin Turun Kirkkomäeltä, Hollolan Kirk ailanmäeltä, Liedon Ristipellosta, Maarian Taskulasta ja Euran Luistarista. Salmo 1936; Cleve 1938; 1952: 167; Lehtosalo- Hilander 1982: 30, 35; Jäkärä 1997: 31, 43 viittaa Leppäaho Esim. Jäkärä 1997; 1998; 2002; Salo 2007a. 25 Jäkärä 1997: 48 51; 1998: Kallio-Seppä 2010: Kiviä vainajien päältä on löydetty esimerkiksi Hailuodon ja Lappeenrannan Lappeen kirkon kaivauksista. Paavola 1995: 110; Salo 2007a. 28 Jonsson 2009: Paavola 1995: 112; Jonsson 2009: Jonsson 2009: Paavola 1995: 24, 113; Purhonen 1998: 114; Hiekkanen 2003: 15; Lempiäinen 2008: 28; Jonsson 2009: 29, 69,

70 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ 32 Vainajat 13 ja Lempiäinen 1990: Vainaja Jonsson 2009: Paavola 1995: Kallio-Seppä 2010: Mårtensson 1981: Paavola 1995: 87 viittaa Kieffer-Olsen Vainajat 10 ja Kallio-Seppä 2010: Vainaja Vainaja Vainaja Vainajat 42 ja Vainaja 24/ Redin Redin 1976: ; Jäkärä 2001: Käsivarsiasentoihin liittyvän ajoitusmenetelmän käytöstä ovat keskustelleet mm. Gräslund 1978, Kieffer-Olsen 1992; 1993 sekä Boldsen 1992; Jäkärä 2001: luvun tutkijoista esimerkiksi Jonsson 2009 pitää kronologiaa käyttökelpoisena tutkimuksessaan. Suomessa käsivarsiasentoja on kritisoinut mm. Hiekkanen 2003: Rimpiläinen 1971: 46; Lempiäinen 1990: 8; Paavola 1995: Rimpiläinen 1971: 27, 186; Talve 1980: Kallio-Seppä 2010: 47, 51; Kallio-Seppä et al. painossa. 53 Purhonen 1998: Jäkärä 1997: Nilsson 1994: 30, Jonsson 2009:

71 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ HAUTOJEN SISUSTAMINEN Annemari Tranberg Hautauksessa on useasti aina rautakaudelta historialliselle ajalle asti käytetty erilaisia kasvisisustuksia joko patjamaisesti tai tyynymäisesti vainajan alle tai päälle peitteeksi levitettynä. Kasvit on saatettu asetella arkkuun sellaisinaan tai ne on sijoitettu kankaasta tehdyn pussin sisään. Joskus, varsinkin myöhäisempinä aikoina, arkun sisustukseen ei ole käytetty mitään materiaalia. Yleensäkin hautaushistoriassa on ajan saatossa ollut monta piirrettä, jotka ovat säilyneet käytössä, vaikka niiden alkuperäinen merkitys on jo unohdettu. Kasvisisustusten laittaminen arkkuun on tällainen piirre. Vielä varhaisemmassa vaiheessa, kun arkkua ei ole käytetty ollenkaan, vainajan alla saattoi olla jokin pehmeä alusta tai päällään kate. Kasvien laittaminen hautoihin oli rautakaudella luultavasti yleisempää kuin tiedetään 1. Orgaanisen aineen huono säilyvyys estää tutkijoita löytämästä kasvijäännöksistä enemmän todisteita. Suomessa viikinkiaikaisista hautauksista on löydetty pehmikkeinä heinää ja lehtiä sekä toisinaan jopa poron- tai hirventaljoja 2. Keskiajalla, jolloin suljettu puuarkku ei ollut vielä yleisesti käytössä, vainaja saatettiin joko kääriä tai peitellä tuohikatteella. 3 Kun arkun käyttö alkoi yleistyä, tapa käyttää pehmikkeitä tai katteita säilyi kuitenkin, vaikka muuttuen ajan saatossa. Esimerkiksi tuohen käyttö hautauksissa on jatkunut pitkään. Tuohia on löytynyt yleisesti vielä ja 1800-lukujenkin arkuista. 4 Perämeren pohjukassa kasvein sisustaminen on jatkunut ainakin 1700-luvulle asti. Tutkituista tuon aikakauden arkuista on löytynyt heinää, kuusen havuja tai tuohilastuja sekä joskus niittykukkia, 5 olkia, heiniä ja koivunoksia 6. Pohjoisnorjalaisissa hautauksissa on 1600-luvulla ja erityisesti 1700-luvulla vainajan alle laitettu olkia, heinää, lehtiä ja oksia 7. Kaislaa on ilmeisesti myös käytetty arkun sisustukseen. Näin on tehty esimerkiksi Hailuodon eräässä 1700-luvun haudassa. 8 Espoon kirkon ja 1700-lukujen haudoista on löydetty heinän, olkien ja havujen lisäksi myös varpukasvien oksia, kuten puolukkaa, mustikkaa ja kanervaa. 9 Samantapaisten kasvisisustusten käyttö on ollut yleistä myös pohjoismaiden ulkopuolella. Englantilaisissa hautauksissa on yleisesti käytetty niittykasveja ja kaislaa sekä kanervaa ja sammalta. 10 Tapa laittaa kasveja arkkuun on paikoin säilynyt jopa 1900-luvulle. Kansatieteellisen osaston vuonna 1950 Iin Haminaan tekemässä virkamatkatyössä mainitaan, että siellä oli tapana laittaa arkkuun koristeeksi asparagusta ja myrttiä 11. Kasvien tarkempaa laatua ei kerrota. Kyseessä saattaa olla jo 1900-luvun alussa suosiossa ollut huonekasvi, hienohelma (Asparagus densiflorus Sprengeri ) sekä aromaattisesta tuoksustaan ja valkoisista kukistaan tunnettu huonekasvi, myrtti (Myrtus communis). Myrtti eli morsiusmyrtti on ollut suosittu suomalaisissa kodeissa jo 1800-luvun lopulla, ja sitä on pidetty nimenomaan morsianten kukkana. 12 Molemmat kasvit ovat luonnossa ikivihreitä, mikä sopii käsitykseen siitä, että perinteisesti luonnonantimet on laitettu hautoihin muun muassa ikivihreytensä takia. Siitä, mitkä sisustusten tarkoitusperät olivat, on esitetty eri arvioita. Kasvisisustukset ovat voineet tuoda miellyttävää hajua tai niiden ikivihreys on saattanut viitata uskomukseen ikuisesta elämästä ja ylösnousemuksesta. Kuolema on yhdistetty myös syvään uneen, joten vainajalle laitettiin arkkuun mahdollisimman pehmeät oltavat peittein, tyynyin ja patjoin. Joissakin hautauksissa arkkuun pannut heinän tai viljan kasvinosat ovat voineet olla jatkumoa ajalta, jolloin vainajalle laitettiin mukaan ruokaa. Tällaiset ruokauhrit pitivät vainajan tyytyväisenä, minkä edelleen uskottiin vaikuttavan suotuisasti elävien elämään Lempiäinen 2009: Lempiäinen 2008: 32 viittaa Cleve 1978: Gräslund 1980: Jäkärä 1997: Paavola: 1995: ; Joona et al. 1997: esim. 17, Joona & Ojanlatva 1997: 7; Joona et al. 1997: Paavolan 1995: 111 mukaan; Holck 1969: 9 10, 15; Stamsø Munch 1988: 33; 1991: Paavola 1995: Hiekkanen 1989: Gilchrist & Sloane 2005: Itkonen 1950: Aalto 2005: 11, Talve 1990:

72 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ HYLKEENHAMMASRIIPUS Anna-Kaisa Salmi Kirkon sisäpuolelle haudatun vainajan 44 jalkojen alapuolelta kaivettiin esiin irtonainen kallo, jota puhdistettaessa löydettiin hylkeen hampaasta tehty riipus (Kuva 26). Riipus oli valmistettu poraamalla hylkeen kulmahampaan juureen reikä. Esinetyyppinä eläimen hampaasta tehty koru tai riipus on vanha, ja niitä tunnetaankin jo esihistoriallisista yhteyksistä 1. Muutamia hammasriipuksia on tavattu myös keskiajan ja varhaisen uuden ajan Pohjois-Suomesta. Hailuodon keskiajalta 1700-luvun puoliväliin ajoittuvan kirkon kaivausten yhteydestä kirkonpohjan sekoittuneesta maakerroksesta löytyi hylkeenhampaasta tehty riipus, jonka tulkittiin kuuluneen jollekulle vainajista. 2 Savukosken Mukkalan kalmistosta kaivettiin 1600-luvun puoliväliin ajoittuva miehen hauta. Hautaan liittyi noitarumpuun kuuluva arpa-aarre, joka sisälsi myös kaksi karhun hampaasta tehtyä riipusta. 3 Myös Rovaniemen Ylikylän kaivauksilta löytyi mahdollisesti keskiajalle ajoittuva eläimen hampaasta tehty riipus. 4 Muut korut sekä asusteet ovat melko yleisiä Pohjois-Suomen kirkkohautausten vainajilla, 5 mutta eläimen hampaasta tehtyjä riipuksia on siis tavattu niihin verrattuna varsin vähän. Kuva 26. Hylkeen kulmahampaasta valmistettu riipus. 1 Kivikoski 1973: Paavola 1988: 29; 1995: Leppäaho 1937; Purhonen Paavola 1996: Paavola 1995;

73 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ LYIJYLUOTI Risto Nurmi Kuvan 27 lyijyluoti on yksi Iin vanhan Haminan kirkkomaan kaivausten harvoja esinelöytöjä. Se kaivettiin esiin erittäin huonosti säilyneestä haudasta 53, muutamien ihmisen kallon palasten yhteydestä. Löytöyhteydestä huolimatta luoti ei ollut vainajan kuolinsyy. Se on nimittäin ampumaton. Löytöyhteyden perusteella ei voi myöskään päätellä, onko luoti asetettu hautaan tarkoituksella vai onko se ajautunut sinne maa-aineksen mukana. Hauta 53 oli tulkinnan tekemiseen liian heikosti säilynyt. Suhteellisen ajoituksen hauta kuitenkin antaa, sillä se on kaivettu hautausmaan viimeisten palokerrosten läpi ja ajoittuu täten kirkkomaan käytön loppuvaiheeseen aivan 1500-luvun loppuun tai 1600-luvun alkupuoliskolle. Esine on tyypillinen 1600-luvun metsästyskiväärin luoti kaliiperiltaan 11 millimetriä ja massaltaan reilut 8 grammaa. Tämän kaliiperin asetta kutsuttiin kansanomaisesti peuraväljäksi, eli se oli tarkoitettu suuremman riistan, kuten hirvien ja peurojen pyyntiin. Pienempää riistaa varten oli olemassa niin sanottu lintuniuha, jonka luoti ei ollut juuri isohkoa pippuria suurempi. Ihmistä vastaan tarkoitetut aseet olivat vuorostaan muskettikaliiperisia, mikä Ruotsissa oli tuolloin 20 millimetriä. 1 Iin Haminan luodissa on nähtävissä pätkä katkaistua valunastaa. Aikakauden luodikot valmistettiin käsityönä, ja siksi oli tavallista, että aseelle valmistettiin samalla omat yksilölliset luodinvalupihdit. 2 Tällaisia pihtejä löytyy silloin tällöin arkeologisissa kaivauksissa. Metsästäjä valoi siis itse luotinsa. Valupihdeillä valettaessa luotiin jää valukanavan muodostama nasta, joka katkaistaan tyvestä. Ampumattoman luodin erottaa ammutusta helposti. Ammuttaessa luotiin tulee sulamisjälkiä ja valupihtien jäljet häviävät. Luoti myös yleensä vaurioituu osuessaan kohteeseensa. Iin vanhan Haminan luodissa valupihtien jäljet ovat kuitenkin selvästi nähtävissä, vaikka se onkin aika pahoin syöpynyt maaperässä ollessaan. Kuva 27. Ampumaton lyijyluoti haudasta Virtanen 1994: Virtanen 1994:

74 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ ELÄIN- JA KASVINÄYTTEITÄ Annemari Tranberg Iin Haminan kirkkomaan haudoista otettiin maanäytteitä viiden vainajan vatsan kohdalta. Näytteistä oli tarkoitus eristää orgaaninen aines, joka antaisi tietoa kirkkomaan luonnonympäristöstä luvuilla. Lisäksi oli tarkoitus saada selvää vainajien viimeisimmistä aterioista sekä hautauksen yhteydessä mahdollisesti käytetyistä kasvinosista tai arkkuun laitetuista sisustusmateriaaleista. Muun muassa koristeina, pehmikkeinä tai katteina käytettyjen materiaalien hautaan laittaminen on ollut hyvin yleinen käytäntö suomalaisessa hautausperinteessä. 1 Näytteiden sisältämä orgaaninen aines (Taulukko 3) oli hiiltynyttä puuta lukuun ottamatta vähäistä. Lisäksi suurin osa kasvijäännöksistä jäi tunnistamatta niiden huonon kunnon vuoksi. Kaikissa näytteissä oli hyvin paljon hiiltä. Hyönteisten osien vähyys on yleistä tämäntyyppisissä arkeologisissa tutkimuskohteissa. Muutamista löydetyistä makrofossiileista voidaan kuitenkin hahmotella hautaustapoja ja ympäristön kasvillisuutta. Kasvijäännösten vähäinen määrä ei viittaa siihen, että ne olisivat kuuluneet vainajan viimeiseen ateriaan tai että ne olisi laitettu varta vasten vainajan mukaan. Toisaalta mikään seikka, hiiltyneitä siemeniä lukuun ottamatta, ei sulje pois tätä mahdollisuutta. Jäännökset ovat voineet yhtä suurella todennäköisyydellä joutua hautaan sattumalta hautaamisen yhteydessä. Löydetyt siemenet ovat kasveista, jotka ovat voineet olla yhtä lailla osa ruokavaliota tai ympäröivää kasvillisuutta. Taulukko 3. Maanäytteiden orgaaninen materiaali. CH2B CH46 CH47 CH55 CH56 Siemenet Brassica rapa ssp., peltokaali, nauris Carex spp., sarakasvi Chenopodium album, jauhosavikka Rubus idaeus, vadelma Hyönteiset Otiorhynchus ovatus, pikkukorvakärsäkäs Formicidae sp., muurahainen Muu orgaaninen materiaali Cenococcum x x x x x luun palanen -- x -- x -- kuusen neulanen, Picea abies koivun tuohi, Betula x tunnistamattomat kasvinosat x x hiili x x x x x Palaneet näytteet alleviivattu. 73

75 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Kuva 28. Pikkukorvakärsäkäs, Otiorhynchus ovatus. Niukkaa tulosta näytteistä Vainaja 56 Näyte 56 on otettu aikuisen miehen haudasta. Orgaaninen materiaali oli huonosti säilynyttä ja näytteessä oli juuria sekä yleisesti puun juuristossa kasvavaa Cenococcum-sientä. Kyseistä sientä esiintyi kaikissa näytteissä. Näytteessä kaikki hyvin säilyneet tunnistettavat kasvinosat olivat hiiltyneet. Sarakasvin siemen (Carex sp.) 2 viittaa yleensä kosteaan paikkaan, esimerkiksi rantaan, mutta koska lajia ei voitu nimetä, mitään tarkempaa ei voida sanoa. Sarat ovat olleet tärkeitä kasveja ympäröivää luontoa hyödyntävälle ihmiselle ennen kaikkea karjan ravintona 3. Vadelma (Rubus idaeus) ja peltokaali (Brassica rapa; rypsi, nauris) viittaavat asutukseen ja hyötyvät ihmisen toiminnasta samalla kun ihmiset vastaavasti hyötyvät niistä. Ihmiset ovat edesauttaneet niiden leviämistä sekä muokkaamalla ympäristöä niille sopivaksi että suosimalla niitä hyötykasveina. Vadelmaa on perinteisesti käytetty rohtona parantamaan sairauksia tai vaivoja. 4 Iin Haminan näytteissä vadelmaa oli todella vähän. Kun hiiltymätöntä vadelmaa löytyy vainajien vatsan kohdalta runsaasti, voidaan varmemmin päätellä sen viittaavan ateriaan. 5 Yksittäinen vadelman siemen on voinut kulkeutua hautaan hautauksen yhteydessä. Peltokaali on villinä kasvava nauriin ja rypsin kantamuoto, jonka juuria on mahdollista käyttää ruoaksi. Näytteen siemenestä ei voi sanoa, onko se villiä kantamuotoa vai siitä kehittynyttä naurista tai rypsiä. Nauris on ollut viljelyksessä jo 1400-luvun kaskimailla. 6 Vasta perunan käytön yleistyminen 1800-luvun alkupuolella vähensi nauriin suosiota ihmisravintona. 7 Myös hyönteisfossiilien määrä oli näytteissä odotetusti vähäinen. Tässä näytteessä 56 oli pikkukorvakärsäkkään (Otiorhynchus ovatus) pää (Kuva 28). Tämä kovakuoriainen ei viittaa mihinkään tiettyyn ravintokasviin. Sille kelpaavat useat ruokakasvit viljeltävistä kasveista jopa kuuseen. Pikkukorvakärsäkäs voi olla harmillinen tuholainen kasvimaalla, jossa sitä saattaa esiintyä suuria määriä. Se syö aikuisena kasvien maanpäällisiä osia ja toukkana juuria. Laji on mieltynyt mansikkaan ja vadelmaan, joten se käyttää varmasti näitä kasveja ravintonaan, jos siihen on tilaisuus. 8 Vainaja 46 Näyte 46 otettiin aikuisen ja lapsen yhteisestä haudasta aikuisen vatsan kohdalta. Siinä oli paljon palamatonta kasvinosaa sekä runsaasti hiiltynyttä puuta ja pieniä luunpalasia. Maanäytteessä ei ollut yhtään siementä ja hyönteisten osiakin oli vain kahdesta eri hyönteisestä, muurahaisesta ja kärsäkkäästä. Muurahainen 74

76 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ on hyvin yleinen kangasmaalla ja niiden osia löytyykin paljon makrofossiilinäytteistä. Muutama kärsäkkään osa kuului samaiselle edellä mainitulle pikkukorvakärsäkkäälle. Lajin esiintyminen näytteissä viittaa siihen, että sen elinympäristö on ollut sille suotuisa. Iin Haminan hautausten läheisyydessä on luultavasti viljelty hyötykasveja joko suurempana yhteisviljelynä tai omilla pienillä palstoilla yhtäjaksoisesti samalla maapalstalla. Vuoroviljelyä, jossa kasvien viljelypaikkaa vaihdetaan vuosittain, ei ole käytetty. Jos näin ei tehdä, maan ravinnepitoisuus yksipuolistuu ja tuhohyönteiset pääsevät lisääntymään alueella. Talve mainitseekin, että esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla esiintyi yksivuoroviljelyä vielä ja 1800-luvuilla. Yksivuoroviljelyssä viljeltiin pieniä hajallaan sijaitsevia peltokappaleita pitkään. Pellot lannoitettiin karjanlannalla, mikä oli 1400-luvun Iin Haminassa hyvin mahdollista, koska lantaa oli saatavilla. Olihan karjanhoito yksi alueen pääelinkeinoista. 9 Kaskiviljelyssä, joka on ollut tuolloin alueen tärkein tapa viljellä, ei tarvita erikseen lannoittamista. Pikkukorvakärsäkkäitä voi esiintyä runsaana myös merenrantatörmillä. 10 Tosin tämän kärsäkkään populaatio on hyvin paikallinen. Se ei juurikaan liiku elinaikanaan. Claes Claessonin kartassa vuodelta 1648 on merkitty viljelty pelto aivan kirkkomaan kylkeen. 11 Tuossa pellossa tai niityssä on luultavasti kasvanut pysyvästi tiettyä kasvia, mikä on auttanut pikkukorvakärsäkkään populaation kasvua. Kirkkomaan alueella on luultavasti ollut suuret määrät kärsäkkäitä jo pelkästään lähellä sijaitsevan rantapenkereen takia sekä mantereen puolella sijaitsevan pellon ansiosta. Populaation kasvua ovat varmasti lisänneet myös paikalla kasvaneet kuuset sekä vadelmat. Vainaja 55 Näyte 55 oli 30-vuotiaan arkkuun haudatun naisen haudasta. Näytteessä oli erittäin paljon luun palasia. Ainoa säilynyt tunnistettava makrofossiili oli jauhosavikan (Chenopodium album) siemen. Jauhosavikka tunnetaan nykyisin rikkakasvina. Se viihtyy erityisesti ravinteikkailla, typpipitoisilla mailla, joten se viittaa myös ihmisen muokkaaman maan läheisyyteen. Tämä kasvi on monikäyttöinen ruokakasvi, ja sen siemenjauhoilla on jatkettu leipäjauhoja. Nuoren kasvin kaikki osat sekä vanhempien kasvien lehdet kelpaavat syötäväksi keittoihin, muhennoksiin tai kastikkeisiin. 12 Ei ole mitenkään yllättävää jos tätä kasvia sekä joitakin muita savikkakasveja olisi käytetty ruokana myös 1400-luvun Iissä. Sitä, onko kasvi ollut niin merkittävässä asemassa ihmisen elämän ja kuoleman kannalta, että sitä olisi tarkoituksella laitettu mukaan hautaan, ei voida sanoa. Vainaja 2B Näyte 2B on otettu arkkuun haudatun nuoren miehen haudasta. Maanäytteessä oli erittäin paljon palamatonta juurta ja kasvinosaa; muun muassa koivun tuohta sekä hiiltynyttä puuta. Lisäksi näytteessä oli pikkukorvakärsäkkään osa. Kuusen neulaset olivat palaneet, mutta jauhosavikan ja vadelman siemenet eivät. Vainaja 47 Näyte 47 otettiin arkkuun haudatun noin 15-vuotiaan lapsen haudasta. Säilyneisyys oli huono sekä luiden että muunkin orgaanisen materian osalta. Maanäytteessä ei ollut muuta tunnistettavaa orgaanista kuin Cenococcum-sienirihmastoa. Rikkaruohoja vai ruokaa? Kuten edellä mainittiin, tunnistetut kasvit viittaavat ravinteikkaaseen ja kosteaan maahan. Ympäristössä on saattanut olla joko rakennusten tai koivumetsän varjossa kasvuun päässeitä kuusia, tai sitten kuusen ja koivun oksia on voitu tuoda kauempaa laitettavaksi mukaan hautaan hautausrituaalin yhteydessä. Luultavasti hautausmaan ja kirkon ympäristö on ollut aukeaa vähäpuista aluetta. Ajan ideologian mukaan kirkon piti näkyä kauas, minkä takia puut on saatettu kaataa sen ympäristöstä. 13 Alueen luonnollinen maaperä on hiekkaa, joka ei ole ravinteikasta eikä kosteaa. Lähiympäristön maata on muokattu viljelyyn sopivammaksi muun muassa lannoittamalla. 75

77 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Siitä, mitä hautoihin laitettiin mukaan ja miksi, on montaa uskomusta ja tietoa. Palaneet siemenet ovat varisseet tai sekoittuneet hautaan ympäristöstä. Palamattomat siemenet yleensä viittaavat siihen, että hautaajat ovat laittaneet tarkoituksella mukaan kasveja pehmikkeeksi, koristeeksi tai ehkä uhriksi. Tässä tutkimuksessa siementen niukkuus kyseenalaistaa selityksen. Näytteistä löytyi myös jonkin verran koivun tuohta ja kuusen neulanen (näyte 2B). Koivun ja kuusen oksia on perinteisesti laitettu vainajille mukaan tuoksun tai ikivihreyden takia. Niitä löytyykin yleensä vanhoista haudoista 14. Varhaisissa arkuttomissa haudoissa käytettiin tuohia vainajien suojaamiseen, mutta myöhemmin arkun käytön yleistymisen myötä käyttö väheni ja tavan alkuperäismerkitys hävisi. 15 Pohjois-Pohjanmaan rannikon väestö hyödynsi keskiajalla tarkasti sen mitä luonto saattoi heille antaa. Ruoka ja arjen tarpeet haettiin osin muokkaamattomasta maasta, sekä metsistä että merestä. Kyläympäristössä, joka on saattanut olla paikoin ahdaskin, on kasvatettu joitakin hyötykasveja. Kaskeaminen ja luonnonkasvien, kuten rantaniittyjen sadon, kokoaminen muodosti perustan varhaiselle maanviljelykselle luvulla Iissä kaskiviljellyt pellot olivat pinta-alaltaan pieniä. Ainakin naurista ja pellavaa on viljelty kaskimailla. 16 Vastaavasti luonnon rantaniityt ovat olleet laajoja ja niiden tuottoa on hyödynnetty muun muassa karjan rehuksi. Koska karjanhoidolle on ollut luontaiset edellytykset, se on ollut tärkeämpää kuin maanviljelys. 17 Iin Haminan hautauksista otetuista maanäytteistä voidaan päätellä, että ympäristössä on ollut ihmisasutusta ja ihmisen luonnonlannoittein typpipitoiseksi muokkaamaa maata. Iin Haminan haudoista löytyneet siemenet ovat päätyneet hautaan luultavasti vahingossa, mutta ei olisi mikään ihme, että hautoihin olisi pantu mukaan luonnossa villinäkin kasvavia kasveja, kuten saroja, savikoita tai vadelmia. Ne saattoivat olla, joko suoraan tai välillisesti, tärkeässä roolissa osana ihmisten jokapäiväistä elämää. 1 Esim. Lempiäinen 2002: Siemenet on tunnistettu käyttäen vertauskohteena Uumajan yliopiston arkeologian laboratorion siemenkokoelmaa. Tunnistuksen ohjaajina ovat olleet emeritusprofessori Roger Engelmark ja yliopistolehtori Karin Viklund Historian, filosofian ja uskontotieteiden tiedekunnasta Uumajan yliopistosta. 3 Rytkönen 1979: 225; Hiitonen 2000: 68 72; Piirainen et al. 2004: Hiitonen 2000: 132; Piirainen et al. 2004: 72, Esim. Lempiäisen 2008: 76 mukaan Lappeenrannan Kauskilan Kappelinmäen haudasta 22 löytyi 5714 vadelman, Rubus idaeus, siementä. 6 Talve 1990: Talve 1990: Palm 1996: 82 84; Tuovinen 1997: 187; Morris Talve 1990: Palm 1996: Vrt. kartta Piirainen et al. 2004: 493; Lempiäinen 2009: Salo 1997: Lempiäinen 2002: Jäkärä 1997: Kaukonen 1946: passim. 17 Luukko 1954: 108,

78 RAHALÖYDÖT VARHAISIA JÄLKIÄ MONETARISOITUVASTA POHJOISESTA Kirsi Jylkkä-Karppinen HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Iin Haminan kaivauksilla löydettiin kesän 2009 tutkimuksissa 13 rahaa luvulta 1, jolloin rahan käyttö ja rahaliikenne olivat vasta alkamassa Pohjois-Suomessa lukua edeltävältä ajalta tunnetaan vain kaksi suurta rahalöytöä Pohjois-Suomesta. Nämä ovat kätkölöydöt Sallasta 1100-luvulta ja Kuusamosta 1000-luvulta. 2 Lisäksi Kemin museon kokoelmiin on tallentunut löytötiedoton tanskalainen penninki ajalta Rahaa ei käytettykään vielä nykyaikaisessa tarkoituksessaan maksuvälineenä Pohjois-Suomessa, vaikka ilmeisen suuria määriä rahaa liikkuikin kauppamiesten matkassa. Rahat olivat vielä yksi osa maksuhopeaa, jona käytettiin rahojen ja korujen kappaleita. Oikean painon saamiseksi kolikoita saatettiin pilkkoa. 4 Metallirahaa alettiin lyödä Ruotsin rahapajoissa yhtäjaksoisesti 1250-luvulta lähtien, ja seuraavalla vuosisadalla sen merkitys vain kasvoi. Rahaa alettiin suunnata kaupankäynnin mukana myös valtakunnan reuna-alueille, joista Perämeren suomalaisrannikko oli taloudellisesti erityisen potentiaalista aluetta luvun rahoja tunnetaankin jo useista paikoista: peltomaasta on tavattu kätköjä Oulunsalossa, Raahen Pattijoella ja Alatorniossa 5 ja kaivauksissa on saatu kirkkomaalöytöaineistoja Keminmaalta, Hailuodosta ja nyt myös Iistä 6. Etenkin kätkölöydöt ovat olleet kooltaan varsin suuria, koostuen Pattijoella ja Torniossa molemmissa noin kuudesta sadasta kolikosta ja Oulunsalossakin lähes sadasta. Niiden perusteella voidaan olettaa, että rahaa käsiteltiin pohjoisessa isoinakin erinä. Erityisesti suurten jokien varrella sijainneiden satamien ympäristöissä liikuteltiin rahaa 1300-luvun alkupuolelta lähtien. Sitä toivat Turusta, Tukholmasta ja pienemmistä Iin Haminasta Pohjanlahden asutuskeskuksista purjehtineet kauppiaat. Iin Haminasta löytynyt raha-aineisto koostuu yhdestätoista Ruotsissa, yhdestä Turussa ja yhdestä Norjassa lyödystä kolikosta. 7 Vanhimmat 11 rahaa löytyivät tutkimusalueen kaakkoiskulman alueelta, kirkkorakennuksen jäännösten sisäpuolelta. Niiden joukossa voi olla sekä hukattuja, lattialankkujen raoista pudonneita rahoja, että vainajille annettuja hauta-antimia. Taulukossa 4 rahat esitellään karkeassa ikäjärjestyksessä. Suomi osana Ruotsin keskiaikaista rahajärjestelmää Jotta ymmärretään, minkälaisena aikana Iistä löytyneet rahat kulkeutuivat löytöpaikalleen Iin Haminan keskiaikaiselle hautausmaalle, avataan seuraavaksi luvun monetarisaation historiaa Suomessa ja Ruotsissa. Ruotsin ja Suomen rahahistoria on ollut yhteinen vuoteen 1809 saakka. 8 Pohjois- Suomeen ei suuntautunut tämänhetkisen tietämyksen mukaan varsinaista rahaliikennettä ennen 1300-luvun alkupuolta, vaikka aiemmin liikkuikin jo pieniä eriä ruotsalaista rahaa sekä gotlantilaisia, englantilaisia, liivinmaalaisia ja saksalaisia kolikoita Varsinais-Suomessa ja Ahvenanmaalla. 9 Rahankäyttö alkoi yleistyä Varsinais-Suomessa ja Ahvenanmaalla 1200-luvulla, Hämeessä ja Satakunnassa 1300-luvulla sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa 1400-luvun kuluessa. 10 Iin Haminan kolikot on lyöty pääosin ruotsalaisissa rahapajoissa, kuten Tukholmassa ja Västeråsissa. Yksi rahoista on lyöty Turussa, jonne Eerik Pommerilainen perusti rahapajan 1400-luvun alussa, ja yksi Oslossa. Kaikki kolikot on lyöty ruotsalaisen, tarkemmin sanottuna sveanmaalaisen laskujärjestelmän mukaan. Se otettiin käyttöön koko valtakunnan, siis Ruotsin, Norjan ja Suomen alueella 1290-luvulta lähtien. Järjestelmän perustana oli puhdasta hopeaa oleva markka, joka painoi noin 210 grammaa. Näin ollen yhden hopeapenningin paino oli aluksi 1 gramma. Yksi hopeamarkka oli käytännössä 8 äyriä, 24 aurtuaa tai 192 penninkiä

79 Taulukko 4. Iin vanhan Haminan rahalöydöt ikäjärjestyksessä. KM :375 brakteaatti, kasvo Ø 13 mm, 0,16 g , Ruotsi Haudan 3 arkun päältä, täytemaakerroksesta KM :627 brakteaatti, kruunattu A-kirjain Ø mm, 0,26 g , Västerås Haudan 66a täytemaasta KM :430 brakteaatti, kasvo Ø 13 mm, 0,18 g n Haudan 15 vainajan tasosta KM :628 brakteaatti, kasvo Ø 12 mm, 0,25 g Haudan 66a täytemaasta KM :460 brakteaatti, kasvo Ø mm, 0,22 g n Haudan 17 täytemaasta KM :646 brakteaatti, II tai O-kirjain Ø mm, 0,28 g , Haakon VI Maununpoika, Oslo Haudan 66b yläpuolisesta täytemaasta KM :503 brakteaatti, kasvo Ø 13 mm, 0,20 g Haudan 34 täytemaasta 78

80 KM :144 ½ aurtua Ø 18 mm, 0,91 g IOH.. REX SW * MONETA AROSIE * Hans (Juhana II), Västerås Luukuopasta KM :617 ½ aurtua Ø 17 m, 0,98 g ERICVS 8 REX S; MONETA 8 AROSI * / Sten Sture vanhempi, Västerås Haudan 56 yläpuolisesta täytemaasta KM :453 Abo, 4 tai 6 penninkiä Ø mm, 0,72 g ERICVS. RI ABOENS Erik Pommerilainen, Turku Haudan 16 vainajan polven vierestä, arkun sisäpuolelta KM :629 Fyrk, ½ aurtua Ø mm, 0,91 g STEN : STVRE : RI* MONETA: STOC : H Sten Sture nuorempi, Tukholma Haudan 66a täytemaasta KM :590 Fyrk, ½ aurtua Ø mm, 0,88 g GOSTAVS REX SW + MONET STO OI Kustaa Vaasa, Tukholma Haudan 52 täytemaasta KM :671 Fyrk, ½ aurtua Ø 18 mm, 1,07 g MONETA. NOVA REG. SVEC 9 0 IOHANNES 3 D G SVEC REX 1590 Juhana III ( ) Irtolöytö Yläkatu 17 ja 21 väliseltä tieosuudelta 79

81 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Markkaa ja äyriä lyötiin käyttörahaksi vasta 1500-luvulta lähtien. Ruotsalainen rahajärjestelmä lähti liikkeelle pienillä yksiköillä, sillä luvulla lyötiin vain penninkejä brakteaatteina 12 ja molemmille puolille leimattuina rahoina luvun lopulta lähtien, Albrekt Mecklenburgilaisen ( ) aikaan, lyötiin jo 8 penningin arvoisia aurtuoitakin luvulta lähtien lyötiin myös kolikoita, joiden arvo oli näiden väliltä. Sellainen oli ensin kuuden, sittemmin neljän penningin arvoinen Turun kuusinainen. Lisäksi 1470-luvulta lähtien lyötiin neljän penningin arvoinen kolikkoa fyrk, joka vastasi samalla puolen aurtuan rahaa. Kustaa Vaasan ( ) ajalta lähtien, 1520-luvulta eteenpäin, myös äyriä (24:ää penninkiä vastaavaa rahaa) alettiin lyödä käyttörahaksi. Kustaa Vaasa jatkoi myös tanskalaisen esikuvan mukaisen, neliskulmaisen klippingin lyötättämistä. Sen arvo vaihteli suuresti ajasta ja tarpeesta riippuen. 13 Ruotsalaisen rahan arvo laski vähitellen 1250-luvun alkutilanteesta, sillä kruunulla ei ollut mahdollisuutta lyödä puhtaita hopearahoja. Eri hallitsijoiden aikana koettiin niin syviä inflaatioita kuin yrityksiä nostaa rahan arvoa lyötättämällä parempiarvoista valuuttaa. Valuutan tarve saattoi kasvaa ajoittain tavallista suuremmaksi, kuten esimerkiksi sota-aikoina. Ruotsin rahapajoille olikin tyypillistä, että ne toimivat kausiluontoisesti ja tarpeen tullen, silloin kun tarvittiin lisää rahaa ja kun hopeaa oli tarjolla. 14 Vielä 1300-luvulla hopeasta ja kullasta oli Ruotsissa suoranaista puutetta, sillä sitä piti tuoda Keski- ja Länsi-Euroopasta. Koska hopeaa oli vähän, jatkeena käytettiin kuparia, ja pahimpina aikoina brakteaatit saattoivat olla lähes kokonaan kuparia. Ruotsissa hopean louhinta alkoi Kustaa Vaasan ajalla, mutta pienimpiin maksuyksiköihin sisällytettiin silti vähemmän hopeaa. Suuret ja hopea-arvoltaan parhaimmat rahat lyötiin ennen kaikkea kansainvälistä kauppaa ajatellen, nimellisarvoltaan pienemmät rahat taas suunnattiin kotimaahan. Kun penninkien lyönti loppui Ruotsissa vuonna 1548, niiden hopeapitoisuus oli vain 12,5 %. 15 Rahan arvoa pyrittiin kuitenkin pitämään yllä erilaisten rahauudistusten kautta. Inflaation vuoksi arvonsa menettänyttä valuuttaa kerättiin pois kierrosta ja korvattiin parempiarvoisella. 16 Lisäksi Ruotsin kruunun oli pyrittävä mukaan Itämeren kauppaan. Sitä silmällä pitäen valuutalla tuli olla hyvä hopeapitoisuus, mutta menestykseen pyrittiin myös lyöttämällä hansakaupan tarpeisiin sopivia ja entistä suurempia rahayksiköitä. Tarpeeseen alettiin vastata ennen kaikkea Kustaa Vaasan ajalla, 1530-luvulta lähtien, jolloin kiertoon laskettiin hopeapitoisuudeltaan hyviä ja painavia taalereita. Suurimpien taalerien paino oli lähes 30 grammaa ja ne olivat yli 95-prosenttisesti hopeaa. Yksi taaleri vastasi 3,5 markkaa. Samalla vuosikymmenellä myös markasta tuli maksuväline, 8 gramman painoisena hopearahana 17. Etenkin taalerit ovat hyvin harvinaisia löytöjä, sillä niitä ei alun perinkään lyöty suuria eriä. 18 Iin Haminan hautausmaahan päätyi pieniä rahayksiköitä Suurin osa Iin Haminan kolikoista on brakteaatteja. Yleensä niitä lyötiin yhden penningin arvoon, 1300-luvulla Maunu Eerikinpojan ( ) aikana jopa puolen penningin arvoisiksi. Brakteaatteja lyötiin Ruotsissa 1250-luvulta 1500-luvun alkuun. Ne ovat yleisin myöhäiskeskiaikainen rahatyyppi. 19 Brakteaatit ovat kooltaan pieniä, läpimitaltaan noin 1 2 senttimetriä. Iin Haminan brakteaattien läpimitta on keskimäärin 1,5 senttimetriä ja paino 0,2 0,4 grammaa; ne ovat siis paljon kevyempiä kuin alkujaan gramman painoisiksi tarkoitetut brakteaatit. Nykyajan rahoihin verrattuna brakteaatit ovat pieniä, ohuita ja hauraita, ja ne olivat aikanaan todennäköisesti hankalasti käsiteltäviä ja helposti hukkaan meneviä kolikoita. Kirjainbrakteaatit Brakteaattien leiman pinta-ala oli vähäinen eikä niihin mahtunut tekstiä. Leimassa saattoi kuitenkin olla etukirjain kolikon lyöntipaikasta tai lyötättäjästä. Rahapajaan viittasivat esimerkiksi A = Aros (Västerås), S = Söderköping ja L = Lödöse. Osassa rahoista kirjain tuli kuninkaan nimestä, kuten M = Maunu tai H = Haakon. Iin Haminan löytöaineistossa on yksi kruunatulla 80

82 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ A-kirjaimella varustettu kolikko, haudan 66a täytemaasta löytynyt raha 20. Tällaisten brakteaattien lyöntiaika ulottuu Albrekt Mecklenburgilaisen ( ) ajalta 1500-luvun alkuun, useiden hallitsijoiden ajalle. Tarkka ajoittaminen voi olla vaikeaa ilman tietoa hopeapitoisuudesta. Iin Haminan A-brakteaatti on lyöty todennäköisesti Iin Haminan vanhin rahalöytö on brakteaatti. 22 Sen reunoja koristaa sädekehä ja keskellä on luku II. Janett Lindstedt on tulkinnut, että merkki on muunnos O-kirjaimesta, joka viittaa Osloon. Molempia brakteaattityyppejä on lyöty Oslossa Haakon VI Maununpojan aikana 23, luultavasti 1360-luvun alkupuolella. 24 Toinen tunnistusta auttava piirre kolikossa on sen sädekehäreunus, jota alettiin käyttää brakteaateissa Maunu Eerikinpojan aikana vuonna 1354 ja jota käytettiin leimojen aiheena hänen kautensa loppuun, vuoteen 1363 asti. Koska Maunu Eerikinpojan lyöttämät kolikot olivat inflaationaikana lyötyjä ja niillä oli matala hopeapitoisuus, korvattiin sädekehäbrakteaatit Albrekt Mecklenburgilaisen noustua valtaan uudella, parempiarvoisella valuutalla. Edellisen kuninkaan liikkeelle laittamat rahat julistettiin pätemättömäksi, mikä tarkoitti sitä, että kirkko ja kruunu eivät enää ottaneet niitä vastaan veronmaksussa. 25 Kasvobrakteaatit Kirjainbrakteaatteja vaikeampia ajoitettavia ovat kasvobrakteaatit, joita löytyi neljä Iin Haminasta. Kasvobrakteaattien lyöntiaika ulottui 1250-luvulta 1500-luvun alkuun asti. Erityispiirteitä ei juuri ole, sillä niihin ei ole lyöty edes kirjaimia, joiden perusteella niitä voisi yhdistää hallitsijaan, ajankohtaan tai rahapajaan. Kasvobrakteaattien leimassa on vain kruunupää, jolla on toisinaan pitkät hiukset ja parta. Näiden erityispiirteiden avulla on tehty jonkinlaisia väljiä tulkintoja ajoituksista. Yleensä brakteaatit tunnistetaan silmämääräisesti, tutkimalla leimausta ja rahan painoa. Hopeapitoisuuden määrittämistä pidetään kuitenkin painoa tärkeämpänä tunnistusapuna, mutta siihen tarvittavia tekniikkoja ei voida hyödyntää kustannussyistä läheskään kaikissa tapauksissa. 26 Iin Haminan kasvobrakteaatit ajoittuvat ehkä 1300-luvun lopulta 1400-luvulle. Tunnistaminen on vaikeaa leimojen epätarkkuuksien/leimavirheiden ja kulumisen vuoksi. Kaksi rahoista on kuitenkin säilynyt hyvin ja ne ajoittuvat ja Kolmannen kolikon todennäköisin vastine löytyy luvun brakteaattityypistä. 28 Kahdessa muussa leimat ovat vaikeammin tulkittavia, joten ajoittaminen jäänee niiden osalta avoimeksi. Niiden lyöntiajat voivat ulottua vuodesta luvun alkuun, minkä jälkeen kasvobrakteaatteja ei enää lyöty. 29 Abo, ½-aurtua ja fyrk Löytöaineistossa on myös nimellisarvoltaan suurempia kolikoita, kuten Turun kaupungista nimensä saanut abo 30, jota lyötiin Turussa Eerik Pommerilaisen ( ) aikana. Kolikon arvo oli aluksi 6 penninkiä, minkä vuoksi sitä kutsuttiin myös kuusinaiseksi. Iin Haminan kuusinaisen leimassa on kruunupuolta reunustava teksti ERICUS...RI. 31 Klaavapuolella kolikon reunaa kiertää lyöntipaikkaan, Turkuun, viittaava teksti...aboens. Kuusinaisen arvo laski myöhemmin 4 penninkiin eli puoleen aurtuaan. Tämä puolen ruotsalaisen aurtuan arvoinen rahayksikkö oli hyödyllinen Itämeren kaupassa, sillä se vastasi arvoltaan Liivinmaan aurtuaa eli artigia. Toisaalta sitä laskettiin liikkeelle, jotta samanarvoinen liivinmaalainen raha olisi jäänyt vähitellen käytöstä Etelä-Suomen alueella. 32 Penningin arvoisten brakteaattien lisäksi toinen keskeinen rahatyyppi Haminan löytöaineistossa on neljän penningin kolikko; niitä on viisi. Ruotsalaista puolen aurtuan rahaa, jota kutsuttiin myös nimellä fyrk, alettiin lyödä Sten Sture vanhemman (Ruotsin valtionhoitajana , ) ajalla Tukholmassa ja Västeråsissa 1470-luvulta lähtien. Sten Sture vanhemman puoliaurtuan leimassa on teksti S ERICUS REX ja kääntöpuolella MONETA AROSI. 33 Muissa Haminan puoliaurtuoissa on lyötättäjänsä, joko Juhana II:n (toiselta nimeltään Hans, ), Sten Sture nuoremman (valtionhoitajana ), Kustaa Vaasan tai Juhana III:n ( ) nimi, 81

83 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ ja ne ajoittuvat 1400-luvun viimeisiltä vuosilta vuoteen Puoliaurtuoista lopulta vain Sten Sture vanhemman, Sten Sture nuoremman ja Kustaa Vaasan rahat löytyivät Iin vanhan Haminan hautausmaalta kirkon jäännösten sisäpuolelta. Juhana II:n kolikko löytyi luukuopasta vainajien luiden joukosta ja on voinut olla alun perin hautaraha. Yläkadun konekaivun seurannan yhteydessä löydetyn Juhana III:n kolikon yhteys hautauksiin on epäselvä. Aineiston nuorimmasta rahasta kerrottakoon, että vuoden 1590 aikoihin Ruotsin kruunu oli vaipunut hyperinflaatioon, jolloin joissakin Juhana III:n rahoissa hopeapitoisuus laski vain 0,6 prosenttiin, mikä teki hopearahaksi tarkoitetuista kolikoista käytännössä kuparisia. 35 Abot ja puoliaurtuat ovat brakteaatteja huomattavasti helpompia ajoitettavia, koska ne ovat suurempia, kaksipuolisia ja niiden leimoissa on siksi myös tekstiä lyötättäjästä ja rahapajasta. Nuorimmassa kolikossa on lyötättäjänsä lisäksi jopa vuosiluku 90, mikä ajoittaa sen vuoteen luvulta lähtien vuosiluvut yleistyvätkin ruotsalaisissa kolikoissa. Rahat kertovat keskiaikaisista yhteyksistä Iin Haminan löytöaineisto koostuu pääosin Ruotsissa lyödyistä rahoista. Aineistossa on pieniä rahayksiköitä, joita on annettu vainajille hauta-antimiksi, heitetty hiekan sekaan hautakuoppaa täytettäessä ja mahdollisesti hukattu tai pudotettu kirkon lattian lankkujen väliin. Rahaa on alkanut päätyä tutkimusalueelle todennäköisesti noin luvun vaihteessa. Joukossa on myös yksi 1360-luvun raha ja kaksi ilman ajoitusta jäänyttä kasvobrakteaattia, jotka voivat ajoittua 1300-luvun viimeisille vuosikymmenille. Vahtolan mukaan Iin ensimmäinen kirkko olisi rakennettu vuosina Johtopäätös saa tukea myös nyt tutkittavana olevasta raha-aineistosta. Toisaalta ei voida tietää, milloin aineiston vanhin raha, Oslossa 1360-luvulla lyöty brakteaatti, on päätynyt Iin Haminan kirkkomaahan luvun lopulla rahat saattoivat olla kierrossa jopa 40 vuotta. Kolikkotyyppien kiertoaika riippui monesta asiasta, kuten hopeapitoisuudesta, rahaerien koosta tai rahauudistuksista, joiden yhteydessä vanhaa rahaa vedettiin toisinaan pois käytöstä luvulla aurtuat saattoivat olla kierrossa jopa vuotta, kun taas 1500-luvulla tietyt kolikkotyypit liikkuivat ehkä vain kymmenisen vuotta. 37 Vaikka Iin löytöaineisto koostuu penningin ja neljän penningin kolikoista, se ei anna yksiselitteistä kuvaa siitä, minkälaista rahaa Iissä ja muilla pohjoisilla jokisuilla liikkui. Pohjois-Pohjanmaan kauppapaikoilla liikkui varmasti suurempiakin rahayksiköitä, kuten luvulla aurtuoita ja 1500-luvulla ehkä myös äyrejä ja markkoja. Esimerkiksi Oulunsalon kätkölöytö 1300-luvun lopulta koostuu kokonaan ruotsalaisista aurtuoista ja myös Alatornion Vojakkalan kätkö sisältää aboja ja aurtuoita 1400-luvun alkupuolelta lähtien. Perämeren satamiin suuntautuneen rahaliikenteen alkupää oli ennen kaikkea Turussa ja Tukholmassa. Olisi luontevaa ajatella, että hyville, erityisille kaupankäyntipaikoille varattiin mukaan reilusti rahaa, myös suuria rahayksiköitä, joita kauppiailla oli kaupungeissa normaalistikin käytössään. Perämeren kauppa perustui paljolti vaihtokauppaan, eivätkä pohjoisen ihmiset kuitenkaan välttämättä haalineet tavoitteellisesti metallirahaa omaisuudekseen. Kruunu painosti ihmisiä maksamaan veronsa rahalla; esimerkiksi Eerik Pommerilaisen vuonna 1407 antaman käskyn mukaan verot oli maksettava Turussa käyvällä rahalla. Käytännössä veroja oli kuitenkin vielä pitkään tämän jälkeen mahdollista maksaa kalastus- ja metsästyssaaliilla. 38 Olaus Magnuksen kuvauksen mukaan pohjoisen ihmiset eivät pitäneet rahaa arvossa, vaan kävivät mieluummin vaihtokauppaa. Tämä oli osittain seurausta siitä, että venäläiset tekivät kauppaa väärällä rahalla. 39 Perämeren suomalaisrannikko oli varsin vetovoimainen kauppa-alue, jolla oli lohi- ja turkisvarantojen vuoksi suuri merkitys katolisessa maailmassa ja josta tehtiin eräänlainen taloudellisesti suojeltu, toisaalta vallattu alue. Iin Haminan raha-aineisto luo vaikutelman, että Iin kauppapaikalla käsiteltiin vain ruotsalaista ja turkulaista rahaa. Periaatteessa tämä onkin mahdollista, sillä Ruotsin kruunu pyrki eristämään jo 1200-luvulta alkaen Pohjanlahden vain Turusta, Tukholmasta, muutamista Mälarjärven kaupungeista sekä Raumalta ja Ulvilasta purjehtineiden kauppiaiden markkina-alueeksi. Tarkoitus oli estää hansakauppiaiden pääsy 82

84 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Pohjanlahdelle, minkä taustalla oli ilmeisesti halu suunnata turkiskaupasta tullut hyöty mahdollisimman tarkoin Tukholmaan. 40 Perämeren suomalaisalueella luvun rannikkoaineistot koostuvatkin lähes kokonaan turkulaisesta ja ruotsalaisesta rahasta. Niiden lisäksi on löytynyt yksi tanskalainen ja joitakin liivinmaalaisia rahoja Keminmaalta ja Hailuodosta. 41 Pohjanlahden eteläosien kauppiaiden mukana kulkeutui siis pohjoiseen toisinaan myös ulkomaalaista rahaa. Vaikka Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan rannikon välillä oli vilkasta liikennettä koko keskiajan, rahaliikenne pysyi niiden välillä hiljaisena 1500-luvun puolelle saakka. Sittemmin venäläisiä rahoja alkaa esiintyä pohjoisissa raha-aineistoissa, joskin ruotsalaiset kolikot ovat edelleen selvästi yleisimpiä. Iin Karjalankylästä löytyi vuonna 1931 yhteensä 510 venäläistä kopeekkaa sisältänyt löytö. Niistä vanhin raha on lyöty 1460-luvulla ja nuorin viimeistään vuonna 1584, joten kätkö on laskettu maahan aikaisintaan noin vuonna Se oli piilotettu senttimetrin syvyyteen jonkinlaisessa astiassa tai lippaassa, josta oli säilynyt vain hopeinen kädensija ja helat. 42 Kätkö lienee yksi jäänne karjalaisten kauppiaiden matkoista jokireittejä pitkin Iin satamaan. Rahat eivät anna juuri mahdollisuuksia tulkita kirkkojen menneisyyteen liittyvää tietoa. Iin kirkkojen vaiherikasta, karjalaisten sotaretkistä värittynyttä historiaa käsitellään tässä teoksessa muissa artikkeleissa (ks. sivu 34). Rahalahjan antaminen ja uhraaminen jäänteitä ikivanhoista tavoista Iin vanhan Haminan luvun rahalöydöt ovat yhtä lukuun ottamatta peräisin kirkon alaisista maakerroksista, ja osa niistä on hauta-antimia. Vainajille osoitettujen kolikkojen taustalla on todennäköisesti ikivanha antiikissa syntynyt uskomus Kharonista, Manalan lautturista. Tarun mukaan Kharon kuljetti vainajia Styx-virran yli, mitä vastaan hän halusi palkakseen rahan. Tämän vuoksi vainajien suuhun asetettiin raha. 43 Kristinuskon myötä Kharon muuttui Pyhäksi Pietariksi, jolle tuli antaa kolikko päästäkseen sisään taivaan porteista. 44 Perinne on kulkenut Pohjoismaissa yli vuosisatojen, vanhimpien esimerkkien ollessa luvulta ja nuorimpien 1800-luvulta, joskin jo harvinaisempana tapana. Iin Haminaa lähin esimerkki löytyy niin ikään keskiaikaisen Keminmaan Valmarinniemen hautausmaalta. 45 Iin Haminan rahalöydöistä varmoina hauta-antimina voidaan pitää hautojen 15 ja 16 rahoja, sillä ne löytyivät vainajien jäännösten kanssa samasta tasosta. 46 Haudan 15 kolikko löytyi vainajan läheltä ja haudan 16 raha vainajan polven vierestä. Yhtään kuolleen suuhun laitettua kolikkoa ei siis löydetty. Kaikki muut yhdeksän rahaa löytyivät hautojen yläpuolisista maakerroksista, joten niistä on mahdotonta sanoa, mitkä niistä olisivat alun perin tietyille vainajille annettuja hauta-antimia. Myös Keminmaan Valmarinniemen hautauksissa rahat löytyivät yleisimmin joko haudan pohjalta, päältä tai sen täytemaasta. On mahdollista, että rituaali ei ilmentynyt hautajaiskulttuurissa läheskään aina alkuperäisessä muodossaan, jossa raha laitettiin vainajan suuhun. Tapa saattoi olla myös paljon muodollisempi, jolloin raha heitettiin haudan pohjalle tai täyttömaan sekaan. 47 Iin Haminassa kaikki rahat löytyivät niiden hautojen yhteydestä tai yläpuolelta, jotka ovat sijainneet kirkon lattian alla. Kirkon sisällä hautauksia oli tehty ilmeisen tiiviisti, ajan saatossa useita päällekkäin. Hautoja tehdessä aikaisempia hautoja on tuhoutunut ja maa on muokkautunut, jolloin myös maassa olleet rahat ovat voineet liikkua alkuperäisiltä paikoiltaan. 48 Kaivauksissa hautojen täytemaakerroksista löytyneet rahat ovatkin voineet sijaita alun perin lähempänä vainajia ja arkkuja. Iin Haminasta löytyneet rahat ovat arvoltaan 1 4 yksikön arvoisia, 49 eli luvun rahajärjestelmää ajatellen pienimmästä päästä. Hautarahaksi ei siis annettu suuria rahayksiköitä; tätä ajatellen tapa tuntuu olleen enemmänkin muodollisuus. Iissä liikkui todennäköisesti nimellisarvoltaan suuriakin kolikoita, mutta lahjaksi annettiin kuitenkin penninki tai puoliaurtua, joiden arvo saattoi vieläpä olla aika ajoin hyvin alhaalla. Nähtävästi niistä raaskittiin luopua ja ehkä niistä jopa pyrittiin pääsemään eroon. Hautarahaksi saatettiin antaa myös tarpeettomaksi todettu, vanhentunut kolikko tällaisesta tavasta on säilynyt perimätieto esi- 83

85 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ merkiksi 1800-luvun Hailuodosta. 50 Koska rahan antaminen vainajalle oli kaukaisessa kulttuurissa syntynyt tapa, voisi olla paikallaan pohtia sen kulkeutumista Iihin. Perinne on ollut yleisesti käytössä Bysantissa, mistä se on kulkeutunut Pohjoismaihin viikinkiaikana. 51 Yksi esimerkki myöhemmästä itäisestä kytköksestä on Mikkelin Visulahden kalmistolöytö 1200-luvulta, jossa raha oli asetettu vainajan suuhun. 52 Iijoki taas oli paljon käytetty kulkureitti Karjalasta Perämerelle jo rautakauden lopulla. Rahan antaminen vainajalle olikin hyvin todennäköisesti tuttu tapa karjalaissukuisille iiläisille. Kharonmyytistä lähtenyt perinne oli kuitenkin keskiajalla varsin elävä myös Ruotsin puolella ja Varsinais-Suomessa. Molempien alueiden asukkaat olivat kanssakäymisissä pohjoissuomalaisten kanssa jo pysyvän asutuksen syntyessä ja kauppasuhteiden muodostuessa. 53 On siis vaikeaa määritellä, mistä suunnasta tapa alun perin omaksuttiin Iin Haminaan ja tuliko se tutuksi jokilaaksossa muinaisessa vai kristillisessä muodossaan. Rahan antamisesta tuli kuitenkin ilmeisen vaikuttava osa pohjoisia hautajaistapoja, koska sitä esiintyi vielä luvullakin Pohjois-Pohjanmaan rannikkopitäjissä. 54 Toisaalta rahoja on voinut päätyä maahan muistakin syistä, ei vain hautaamisten yhteydessä. Kolikoita on voinut pudota lattialankkujen välistä vahingossa, kun kirkossa on käsitelty rahaa. Keskiajalla kirkoissa oli uhritukki tai -arkku, johon oli suotavaa pudottaa rahaa kirkon toimituksissa käydessään. Uhritukit tulivat suomalaisiin seurakuntiin vuoden 1343 määräyksen seurauksena. Määräyksen mukaan kirkoissa tuli olla ontto, kolmella avaimella avattava tukki. Katolisella ajalla tukeilla, mahdollisesti pyhimysten kuvilla koristelluilla, kerättiin rahaa monipuolisesti kirkon toimintaan ja kustannuksiin. Luterilaisella ajalla kerätyt rahat tuli kuitenkin suunnata pelkästään yhteiskunnallisten ongelmien hoitamiseen, kuten köyhäinhoitoon. Kirkossa pidetyt rahalippaat houkuttelivat paikalle myös varkaita. Niin vanhat uhritukit, kuin myöhemmät vaivaisukot ovatkin joutuneet kautta aikojen ryöstöjen kohteeksi. 55 Vaikka kolikon pudottaminen saattoi olla joillekin kirkon asettama velvoite, teolla pyrittiin myös saamaan aikaan hyvää ja ehkäisemään pahaa. Rahalahjan antamisella hankittiin Rahan arvo: mitä rahalla sai? Vuonna 1440 tienoilla työmiehen päiväpalkka oli Ruotsissa 3 ½ aurtuaa päivässä. Samaan aikaan urut olisivat maksaneet 60 markkaa ja 1,3 litran tuoppi hyvää gotlantilaista olutta 2 penninkiä. 1 1 Elfver & Frösell 1995: 111. suojelusta jollekin omalle hankkeelle tai matkalle. Muinaissuomalaisten jumalien kaltaisilla pyhimyksillä oli keskiajan ihmiselle suuri merkitys, erityisesti suojelijoina. Esimerkiksi eri elinkeinoilla oli omat nimikkopyhimyksensä. 56 Rahan antaja saattoikin kohdistaa samalla toiveen pyhimykselle. Kolikon uhraaminen uhritukkiin tai suuremman summan lahjoittaminen kirkolle olivat vielä 1700-luvullakin varsin elävää perinnettä. Pohjois-Pohjanmaalla tapa oli erityisen voimakas Oulunsalon uhrikirkossa, minne saapui lahjoittajia ja uhraajia Lappia, Ruotsin Länsipohjaa ja Etelä- Suomea myöten. Kolikkouhreja antoivat erityisesti merenkulkijat ja kalastajat, suojautuakseen meren vaaroilta ja saadakseen onnea kalastusretkilleen. 57 Osa Iin Haminan rahalöydöistä voi olla peräisin rahauhrien keräämiseen tarkoitetun uhritukin ympärillä tapahtuneesta kolikoiden käsittelystä. Vain kaksi kirkkorakennuksen alueelta löytyneistä rahoista oli peräisin hautojen yhteydestä ja loput yhdeksän hautojen yläpuolisista maakerroksista, joten on mahdollista, että suurin osa kolikoista on pudonnut lattian alle. Kolikot löytyivät kirkon alttariseinän pohjoisnurkan alueelta, rakennuksen pyhimmältä alueelta. 58 Yksi mahdollinen uhritukin paikka keskiajalla oli alttarin vierus. 59 Ilmeisesti uhritukki saattoi sijaita kirkoissa myös runkohuoneen keskellä tai laidalla. 60 Esimerkiksi Hailuo- 84

86 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ dossa, 1400-luvulla käytössä olleen kirkonpaikan tutkimuksissa rahoja löydettiin nimenomaan runkohuoneen kohdalta, kuorin jäädessä lähes kokonaan tyhjäksi löydöistä. Kolikoista yksikään ei ollut liitettävissä hautoihin, joten ne ovat päätyneet maahan jostain muusta syystä, ehkäpä juuri uhritukin ympärillä tapahtuneen rahojen käsittelyn yhteydessä. 61 Viimeisimmät kirkkoon liittyvät rahalöydöt tavattiin syksyn 2010 kaivauksissa Oulun Turkansaaressa, missä tutkittiin kirkon lattian alla olevat kerrokset. Hautoja ei löydetty, mutta rahalöytöjä saatiin kolmisenkymmentä. Rahoja ei löytynyt mistään erityisestä keskittymästä, vaan sieltä täältä kirkon pohjan alueelta. 62 Mitään pitkäaikaista uhritukin paikkaa ei siis ainakaan toistaiseksi voida osoittaa, joskin meneillään olevat jälkityöt tuovat vielä varmasti lisää tietoa asiasta. Keskiajan iiläiset elivät kaukaisten kontaktien keskiössä, alueella, johon kohdistui suurta kiinnostusta niin poliittisesti kuin kaupallisestikin. Tämän kiinnostuksen seurauksena Iijoki kiinnittyi Tornio-, Kemi- ja Oulujokilaakson tavoin osaksi valtakunnan rahaliikennettä. Perämeren suomalaisjokilaaksot sijaitsivat niin edullisessa paikassa, että sinne vaelsi ihmisiä jokireittejä pitkin kaukaa idästä ja toisaalta sinne pyrki kauppiaita meritse Itämeren vilkkaista kauppakeskuksista. Keskiajan iiläinen kulttuuri sai vaikutteita niin eristäytyneestä idästä kuin kosmopoliittisen Itämeren piiristäkin. Vaikka pohjoisia jokilaaksoja pyrittiin sitomaan erityisesti 1300-luvulta lähtien aina vain lujemmin valtiolliseen ja kirkolliseen kontrolliin ja niistä pyrittiin saamaan taloudellinen potentiaali irti, säilyi niissä kuitenkin myös alueellinen erityisyys ja tietynlainen itsenäisyys. Erityisyyttä korostivat alueen syrjäisyys ja toisaalta hyvä saavutettavuus monista ilmansuunnista sekä kaloistaan ja turkiseläimistään antelias luonto. 1 Rahoja ovat olleet ajoittamassa Jari Heinonen, Risto Nurmi ja Kirsi Jylkkä-Karppinen. 2 Talvio 1985; Sarvas 1986: Sutela 1975: 61 62, Esimerkiksi Kuusamon Pyhälahden rahalöydössä osa oli pilkottu palasiksi. Sarvas 1986: Oulunsalon löydöistä Vahtola 1991: 145. Rahojen arkistonumero Ala-Kaakinen KM 60056:1 98, säilytyspaikka Pohjois- Pohjanmaan museo. Pattijoen löydöistä ei ole julkaisua. Rahojen säilytyspaikka Kansallismuseo, löytöjen arkistonumero KM Alatornion löydöistä Koivunen 1991: Keminmaan löydöistä Koivunen 1982 ja Jylkkä Hailuodon kirkkomaalöydöistä on kirjoittanut Paavola Kaivauksissa löydettyä 1600-luvun kuparirahaa ja kuutta 1800-luvun kolikkoa ei käsitellä tässä artikkelissa. 8 Malmer 1980: XI. 9 Pohjois-Ruotsista tunnetaan luvun rahaa saamelaisten uhrilöytöjen joukosta. Zachrisson 1984: 69, Klackenberg 1992: Golabiewski Lannby 1995: 83, Ohuesta metallilevystä lyötyjä, vain toiselta puolelta leimattuja rahoja. 13 Esimerkiksi Kustaa Vaasan hallinnon alussa tanskalaisen klippingin arvon tuli olla 18 penninkiä, mutta sen arvo oli todellisuudessa vain pari penninkiä. Saman hallitsijan loppuvuosina, vuonna 1557, taas lyötiin jopa 16 äyrin eli 2 markan arvoisia klippinkejä. Lagerqvist 1995: Järvi 2009: Golabiewski Lannby 1995: 96, 99; Lagerqvist 1995: Hemmingsson 1979: Suurimmista yksiköistä, kuten äyristä, markasta ja taalerista, lyötiin 1500-luvulta lähtien myös väliyksiköitä, kuten ½, ¼ ja 1/6-äyrejä. 18 Lagerqvist 1995: Kasvobrakteaattien lyömisen loppuajankohta on epäselvä. Sten Sture nuorempi lyötti vielä todennäköisesti brakteaatteja, mutta niistä ei tiedetä yksityiskohtia. Elfer & Frösell 1995: 123. Kustaa Vaasa ei enää lyöttänyt brakteaatteja. Lagerqvist 1995: KM : Malmer 1980: 269, nro Löytönumero KM : Lindstedt kirjoittaa ajoituksen olevan Maunun Eerikinpojan loppukaudella. Tuohon aikaan Norjaa hallitsi Haakon VI Maununpoika, joka oli Maunu Eerikinpojan hallitsijakumppani 85

87 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ vuosina Golabiewski Lannby 1995: Lindstedt 1996: 17. Toinen II-kirjainkolikko tunnetaan Pohjois- Suomessa ainakin Keminmaan Valmarinniemeltä. 25 Hemmingsson 1979: Hopeapitoisuuden määrittämisessä on käytetty neutroniaktivointianalyysia. Brita Malmerin teos vuodelta 1980 on toistaiseksi laajin kasvobrakteaateista julkaistu tutkimus. Petteri Järvi on maininnut artikkelissaan apukeinoiksi myös skannauksen ja erityisen hyväksi todetun röntgenkuvauksen. Järvi 2009: KM :430 ja KM : KM : KM :503 ja KM : KM : Vastaavassa kolikossa teksti ERICUS REX DSN (Dacie, Svecie, Norvegie) tarkoittaa kuningas Eerikiä, Tanskan, Ruotsin ja Norjan kuningasta. Elfver & Frösell 1995: Alkuperäinen teksti MONETA ABOENSIS. Sarvas 1997: 56 60; Järvi 2009: KM :617. S ERICUS REX (S tai SCS= sanctus= pyhä) viittaa 1150-luvulla hallinneeseen kuningas Eerikiin. Sten Sture vanhempi lyötätti myös kolikoita, joiden leimassa oli piispa Henrikin nimi. Eerik oli Ruotsissa erityinen ikuinen kuningas (rex perpetuus). Elver & Frösell 1995: 114, 117. Eerikiä alettiin palvoa pyhimyksenä 1100-luvun lopusta lähtien, Henrik-piispaa joitakin vuosia myöhemmin. Pyhän Eerikin legenda kertoo Ruotsista Suomeen mahdollisesti 1150-luvulla tehdystä ristiretkestä, josta ei ole säilynyt historiallisia lähteitä. Pirinen 1991: KM :144, KM :629, KM :590, KM : Lagerqvist 1995: Vahtola 1998a: Jonsson 2005: Luukko 1954: Luukko 1954: Kaukiainen 1980: 59 60; Luukko 1954: , Keminmaan Valmarinniemen rahalöytöihin kuuluu yksi liivinmaalainen aurtua ja kolme brakteaattia, jotka on lyöty ajalla Jylkkä 2004: Hailuodon kirkonpohjan kaivauksissa vuosina löydettiin 1480-luvulla lyöty tanskalainen hvid. Paavola 1988: Hvid perustui arvoltaan pohjoissaksalaisiin 4 penningin rahoihin. Sarvas 1997: Kätkö mainitaan Pohjois-Pohjanmaan museon tekemässä selvityksessä koskien Oulun läänin aarrelöytöjä 1000-luvulta 1600-luvulle. Raha-aineiston arkistonumero KM Selvitystä ei ole julkaistu. Sijaintipaikka Pohjois-Pohjanmaan museo. 43 Ajatuksen Kharon-myytistä Pohjois-Suomen arkeologisissa löytöaineistoissa nosti ensimmäiseksi esille Pentti Koivunen, joka johti kaivauksia Keminmaan Valmarinniemellä vuonna Kharon-myytti on säilynyt elävänä 1900-luvulle saakka esimerkiksi tanskalaisten kalastajien kulttuurissa, kultaisen korvarenkaan muodossa. Koivunen 1997: 46. Myös kreikkalaisissa kansanuskomuksissa Kharonilla on ollut sijansa nykyaikaan asti. Määritelmä Kharon-myytistä Forsman et al. 1934: Hagberg 1937: Olen käsitellyt Kharon-myytin ilmiöitä Keminmaan Valmarinniemellä, muualla Suomessa sekä Ruotsissa Lähdejulkaisussa julkaistussa artikkelissani vuonna KM :430 ja KM : Jylkkä 2004: Kallio-Seppä 2010: Tai 1 6 penningin arvoisia, jos Eerik Pommerilaisen aikainen kuusinainen on ollut 6 penningin arvoinen. 50 Nurmi et al. 2009: 309; Paulaharju 1914: Gräslund 1967: Sarvas 1972: Itäisestä ja läntisestä asutuspohjasta Pohjois-Pohjanmaalla esimerkiksi Koivunen 1997: 39, Paavola 1998: Uhritukit yhdistyivät katolisella ajalla anekauppaan. Vuonna 1527 Vesteråsin valtiopäivien päätöksestä uhritukit tuli poistaa, kunnes niiden väärinkäyttö loppuisi. Vuoden 1571 määräyksen seurauksena pyhimyksen kuvat tuli poistaa uhritukeista, mutta 86

88 HAUTAUST AVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ sairastupien hyväksi tulevat rahat tuli edelleen laittaa arkkuun tai tukkiin. Santaholma 2001: 5, Luukko 1954: Hiltunen 1987: Kaivausalueen kaakkoiskulmalta löydettiin kaikki muut rahat paitsi luukuopan raha KM :144 ja Yläkadun raha KM :671. Kallio-Seppä 2010; Kallio-Seppä Hiekkanen 2003: Koivunen 1979: Paavola 1988: Turkansaaren lopputyöt olivat vasta alkamassa marraskuussa Mm. rahalöytöjen tarkka lukumäärä, niiden löytökontekstien tulkinta sekä kirkon alkuperäisten lattiarakenteiden tutkiminen olivat vielä pohdinnan alla. Modarress-Sadeghi,

89 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ KOTIELÄINTEN LUITA Anna-Kaisa Salmi Iin vanhan Haminan hautojen täytemaasta ja hautausmaan pintamaakerroksista löytyi pieniä luunkappaleita yhteensä 3122, joista 3111 oli palaneita (Taulukko 5, Kuva 29). Luiden paino oli yhteensä 1397 grammaa ja luunkappaleiden keskipaino oli 0,4 grammaa. Palaneen luun tunnistaminen on usein hyvin haastavaa, sillä palaessaan luu haurastuu ja rikkoutuu pieniksi palasiksi. Lisäksi luunkappaleiden koko ja mittasuhteet muuttuvat palamisen yhteydessä. 1 Suurinta osaa palaneista luunkappaleista ei ollutkaan mahdollista tunnistaa lajin tarkkuudella, eikä näin ollen ole tietoa siitä, kuuluvatko ne ihmiselle vai eläimelle. Joistakin luunkappaleista lajintunnistus kuitenkin oli mahdollista. Näiden tunnistettujen luiden joukossa oli sekä ihmiselle että eläimille kuuluvia luita. Samoista konteksteista, esimerkiksi haudasta 48, löytyi sekä ihmiselle että eläimille kuuluvia luita. Useista konteksteista löytyi sekä palamatonta että palanutta luumateriaalia. Nämä merkit viittaavat sekoittuneeseen maa-ainekseen. Eläinten luut ovat luultavasti hautojen täyttämiseen käytettyyn maa-ainekseen sekoittunutta talousjätettä. Kirkkorakennuksen sisäpuolisen hautakeskittymän täytemaasta löytyi palanut naudan oikeanpuoleinen ranneluu. Hautoja 2, 4, 6 ja 7 peittävän hautausmaa-aineksen seasta löytyi naudan palamattoman poski- tai välihampaan kappale. Kaivausalueen itäosaan sijoittuvasta pintamaakerroksesta löytyi naudan palaneen alaleuan poskihampaan kappale. Haudasta 48 löytyi palamaton naudan rintanikaman kappale, jossa oli eläimen teurastukseen liittyvä hakkuujälki ventraalisella eli vatsan puolella. Nikaman epifyysi eli luunpää ei ollut luutunut, mikä tarkoittaa, että nikama on peräisin alle 5 6 vuoden iässä kuolleelta naudalta 2. Nauta on ollut keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla Pohjois-Pohjanmaan yleisin kotieläin. Maatalous painottui paljolti karjatalouteen, jossa maidontuotanto oli keskeisellä sijalla. Lypsylehmät teurastettiin lihoiksi vasta sitten kun ne eivät enää tuottaneet maitoa. 3 Kirkon sisäpuolisen osan täytemaakontekstista löytyi naudan luun lisäksi palanut lampaan tai vuohen jalkapöydän- tai kämmenluun distaalinen eli alaosasta peräisin oleva kappale (Kuva 30). Luun epifyysi oli luutunut, mikä tarkoittaa, että luu on peräisin yli kuukauden ikäisenä kuolleelta eläimeltä 4. Lampaan ja vuohen luita on vaikea erottaa toisistaan muodon perusteella 5. Lampaita kuitenkin pidettiin Pohjois- Pohjanmaalla monin verroin enemmän kuin vuohia, ja suurin osa lajin tarkkuudella tunnistetuista luulöydöistä on lampaita 6. Lampaita pidettiin pääasiassa villan kotikudonnan vuoksi ja ne teurastettiin yleensä lihoiksi vasta vanhalla iällä. 7 Kaivausalueen itäosan sekoittuneesta maakerroksesta löytyi koiraeläimen lannenikaman kappale. Epifyysit eivät olleet Taulukko 5. Iin vanhan Haminan kaivausten hautausmaan aikaisen luumateriaalin lajijakauma. Nauta Bos taurus Lammas/vuohi Ovis aries/capra hircus Koiraeläin Canidae Kissa Felis catus Hauta Hauta Hautamaa-aines CSY23 1) Hauta-/täytemaa CSY Hauta-/täytemaa CSY Sekoittunut maakerros CSY Hautausmaan pintamaa CSY Yhteensä ) Peitti hautoja 2 ja 4 7. Ihminen Homo sapiens 88

90 HAUTAUSTAVOISTA JA HAUTALÖYDÖISTÄ Kuva 29. Palaneita luunkappaleita kirkkorakennuksen sisäpuolisen hautakeskittymän täytemaasta. luutuneet, mikä viittaa siihen, että eläin kuoli alle 1,5 2 vuoden ikäisenä 8. Koon perusteella nikama kuului joko koiralle tai sudelle. Kyseessä voi olla kumpi tahansa laji, sillä metsästyskoiria pidettiin keskiajan ja varhaisen uuden ajan Pohjois- Pohjanmaalla, ja erämiehet pyysivät susia niiden arvokkaan turkin vuoksi 9. Hautojen 30 ja 31 täytemaan seasta löytyi kissan oikeanpuoleisen reisiluun proksimaalisen eli yläosan palamaton kappale. Reisiluun pää ei ollut luutunut, mikä viittaa siihen, että kissa kuoli noin alle 8,5 kuukauden ikäisenä. 10 Keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla kissoja ja koiria ei pidetty vielä nykyisessä mielessä lemmikkieläiminä. Vaikka niihin toki saatettiin olla kiintyneitä, ne palvelivat kuitenkin ennen kaikkea apuna metsästyksessä ja hiirten pyydystämisessä. Vaikka toisinaan kissoja ja koiria haudattiin, ne saatettiin myös käyttää hyödyksi esimerkiksi turkkiensa vuoksi, ja muut jäännökset saatettiin viskata tavallisen talousjätteen sekaan. 11 Haudoista 16 ja 48 löytyi yksi ihmisen kallon kappaleeksi tunnistettava palanut luunpala. Ihmisen luun kappaleet hau- Kuva 30. Naudan ranteen luu ja lampaan tai vuohen kämmen- tai jalkapöydänluun kappale kirkkorakennuksen sisäpuolisen hautakeskittymän täytemaasta. tojen ja hautausmaan täyttömaassa ovat luultavasti peräisin hautausmaalle haudatuista vainajista, joiden luut ovat jonkin tulipalon yhteydessä palaneet, rikkoutuneet ja joutuneet sekundaarisesti uusien hautojen täytemaahan. 1 Lyman 1994: Barone 1999: Luukko 1954: , ; Puputti 2010a. 4 Barone 1999: Boessneck Puputti 2010a. 7 Luukko 1954: 479; Puputti 2010a. 8 Barone 1999: Luukko 1954: Habermehl 1961: Vuorela 1975: 195; Tourunen 2008: ; Puputti 2010b. 89

91

92 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA

93 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA OSTEOLOGIA ELI LUUTUTKIMUS Juho-Antti Junno ja Sirpa Niinimäki Suomen olosuhteissa hyvin säilyneet arkeologiset luulöydöt ovat sitä harvinaisempia mitä kauemmas taaksepäin ajassa mennään. Suomalaisten luulöytöjen erityispiirteenä voidaan pitää luiden huonoa säilymisastetta, jolloin yli tuhat vuotta vanhoista hautauksista on jäljelle jäänyt vain luurangon varjokuva tai parhaimmillaankin sirpaloitunutta, pitkälle maatunutta aineistoa. Iin vanhan Haminan noin 500 vuotta vanhat hautaukset olivat jo hyvin pitkälle maatuneita, mutta tarkkojen analyysien avulla luut ovat paljastaneet meille jo monta tarinaa. Luulöytöjen kaivaustenjälkeisellä tarkemmalla analysoinnilla on Suomessa melko lyhyet perinteet. Luututkimus eli osteologia on ollut harvinainen tieteenala Suomessa, eikä luututkijoita eli osteologeja ole osattu pyytää avuksi kaivausten suunnittelemiseen, suorittamiseen ja jälkitöihin. Tästä johtuen arkeologisten kaivausten kenttädokumentaatio sekä luiden talteenotto ei ole tapahtunut parhaalla mahdollisella tavalla luiden perus- ja jatkotutkimuksia ajatellen. Ihmisluiden tutkimukselle ei perinteisesti ole varattu resursseja, joten ne ovat usein jääneet käytännössä lähes täysin ilman huomiota. Jotta hautausten kaivamisesta olisi jotain hyötyä, olisi jatkotutkimukset mahdollistavan luurankoyksilöiden luetteloinnin ja dokumentaation lisäksi tehtävä iän ja sukupuolen määritys. Tällaiset perusosteologiset yksityiskohdat kertoisivat kenttätöistä saatujen esinelöytöjen lisäksi ja tueksi paljon uusia asioita tutkimuksen kohteena olevasta yhteisöstä. Osteologisen tutkimuksen hyödyt Ihmisosteologia tutkii menneiden aikojen ihmisiä ja yhteisöjä tekemällä rekonstruktioita ruumiin rakenteesta, terveydentilasta, päivittäisistä työsuoritteista, elinkeinorakenteesta ja väestörakenteesta. Esimerkiksi väestörakenteen tutkimuksesta on hyötyä tutkittaessa yhteisön sosiaalisia rakenteita tai niissä tapahtuneita muutoksia. Sukupuolten asemaa tutkittaessa olisi oleellista määrittää hautausten yksilöt miehiksi tai naisiksi muutoinkin kuin hautausten esineistön perusteella. Pelkkään esineistöön perustuva sukupuolen määritys voi vääristää käsityksiä miesten ja naisten rooleista menneisyydessä lähinnä vahvistamalla ennakko-oletuksia. Osteologinen tutkimus voi olla myös monitasoista. Useammat yksittäisten yksilöiden hautaukset muodostavat yhdessä kuvan koko yhteisöstä. Lisäksi yksittäistä yhteisöä voidaan verrata suhteessa toisiin yhteisöihin esimerkiksi ihmisen ruumiillisen ja kulttuurisen sopeutumisen selvittämiseksi. Arkeologisen luumateriaalin tutkimus voi hyödyttää myös muita tieteenaloja. Osteologisia iän-, sukupuolen- ja fyysisen aktiviteetin määrittämisen menetelmiä voidaan hyödyntää esimerkiksi oikeusantropologiassa, joka on yksi oikeuslääketieteen haaroista. Osteologiset analyysit voivat myös auttaa ymmärtämään nykyisiä terveydenhuollon ongelmia. Arkeologisessa luumateriaalissa näkyvät merkit taudeista auttavat meitä ymmärtämään eri tautien historiaa, leviämistä ja myös sitä, millaiset olosuhteet ovat otollisia erilaisten sairauksien leviämiselle. Osteologinen tutkimus kaivauksilla 1 Kun hautaa kaivettaessa ensimmäiset luut alkavat näkyä, on arvioitava luurangon kunto ja tehtävä päätös, millä tavalla hautaus tulee kaivaa. Oleellista on se, ovatko vainajan luut pitkälle maatuneet, jolloin dokumentaatio on olennaisin osa jatkoanalyyseja ajatellen, vai onko kyseessä paremmin säilynyt hautaus, jossa dokumentaation tarkoitus on enimmäkseen kertoa hautaustavasta. Varsinainen perusteellinen osteologinen analyysi tehdään myöhemmin jälkityövaiheessa (Kuva 31). 92

94 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Tiedot hautaustavasta tallennetaan kenttädokumentointilomakkeella sekä valokuvin. Tässä yhteydessä on hyvä tehdä arvio myös iästä ja sukupuolesta, vaikka jälkitöiden yhteydessä sekä löytyneet luurangon osat että ikä ja sukupuoli arvioidaan joka tapauksessa. Lisäksi jälkitöiden yhteydessä määritellään yleiset sairaustilat ja luuston mitat. Erittäin pitkälle maatuneissa hautauksissa avainasemassa on kaivausten yhteydessä tapahtuva mahdollisimman tarkka dokumentointi. Varsinaisten kenttätöiden jälkeen analyysit eivät yleensä ole enää mahdollisia, koska luut hajoavat paikalleen eivätkä ole nostettavissa ylös. Tällaisen luumateriaalin talteen ottaminen ei ole osteologista jälkityötä ajatellen välttämätöntä eikä yleensä mahdollistakaan. Seuraava säilyneisyyden taso on hyvin pitkälle maatunut hautaus, josta on kumminkin nostettavissa kiinteitä luun kappaleita, esimerkiksi hampaita. Myös tässä päähuomio on tarkalla dokumentaatiolla, mutta paremmin säilynyt luumateriaali mahdollistaa myös muita myöhempiä analyyseja. Luufragmentit tulee ottaa talteen luu- ja yksilökohtaisesti pussitettuna ja hyvin taustansa suhteen merkittynä, koska myöhemmin fragmenteista on lähes mahdotonta selvittää anatomista yhteyttä. Hyvin säilynyt luumateriaali mahdollistaa analyysit hyvin monipuolisesti, joten varsinaisessa kaivausvaiheessa se ei vaadi erityishuomiota. Dokumentointi voidaan tehdä perustasolla lähinnä hautaustapaa ja vainajan asentoa huomioiden. Jälkitöiden yhteydessä tehtävän raportin on tarkoitus auttaa kaivausten perusanalyysissä, kuten ikä- ja sukupuolijakauman tutkimuksessa ja väestörakenteen tutkimuksessa. Lisäksi voidaan määrittää esimerkiksi väestön keskipituus. Näitä jälkitöiden yhteydessä kerättyjä dokumentaatiotietoja tarvitaan jatkotutkimusten mahdollistamiseksi. Kuva 31. Arkeologi Sirpa Niinimäki vertaa Iin Haminan luukuopan vainajan värttinäluuta kokonaiseen luurankoon. 93

95 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Hautaukset Iin vanhassa Haminassa Iin vanhan Haminan kaivauksilla kohdattiin kahdenlaisia hautau ksia niin sanottuja in situ eli ensisijaisia, koskemattomia hautauksia ja luukuopan nimellä kulkenut toissijainen hautaus. Jokainen ensisijainen hautaus tutkittiin ja dokumentoitiin omana erillisenä yksikkönään, jotta kaikki oleellinen yksilöön liittyvä informaatio saatiin talteen. Ensisijaisia hautauksia oli sekä erittäin huonosti että myös paremmin säilyneitä. Oleellista ensisijaisissa kaivauksissa on pitää yksilöt erillään, ettei luiden sekoittumista pääse tapahtumaan. Joissain tapauksissa yksittäisessä haudassa oli useampi yksilö. Näissäkin tapauksissa yksilöt voitiin pitää erillään seuraamalla luiden artikulaatiota, eli luiden luonnollista anatomista liittymistä toisiinsa. Luukuopan eli sekoittunutta luumateriaalia sisältäneen toissijaisen hautauksen kohdalla oli ensimmäiseksi poissuljettava joukkohaudan mahdollisuus. Kun todettiin, että kysymys ei voi olla joukkohaudasta, annettiin kenttätöiden suurin huomio luumateriaalin talteenotolle. Kenttädokumentoinnilla ei arveltu saavutettavan mainittavaa lisäarvoa myöhempiä analyysejä ajatellen. Kaivausten yhteydessä kiinnitettiin kuitenkin huomiota siihen, löytyykö mahdollisesti luonnollisessa artikulaatiossa olevia luita. Tällainen löydös voisi viitata siihen, että yksilön luut on siirretty silloin, kun pehmytkudosta on vielä jäljellä, tai että sekoittunut luumateriaali on koottu varsinaisten hautausten päälle, jolloin pohjalta voi löytyä ensisijaisia hautauksia. Luukuopan kenttätöiden edetessä saimmekin huomata, että luumateriaali oli koottu aiempien yksittäisten, harvinaisen hyvin säilyneiden hautausten päälle. Tarkemman taustatiedon puutteesta huolimatta luukuopan sekoittunut luumateriaali voi tarjota populaatiotasolla yhtä hyödyllistä informaatiota kuin ensisijaiset hautauksetkin. Luukuopan luista voidaan tutkia Iin haminalaisten terveydentilaa, luuston jykevyyttä, ravintoa ja esimerkiksi muuttoliikettä. Vainajat populaatiotutkimuksen apuna Hyvin säilyneistä Iin vanhan Haminan yksilöistä saatavat tiedot yhdistetään ja niiden perusteella voidaan kertoa monia asioita koko populaatiosta. Vaikka osteologisen tutkimuksen kohteena on aina yksilö, tutkimus on luotettavimmillaan väestöryhmän tasolla ja erityisesti silloin kun tehdään ryhmien välisiä vertailuja. Yksilöistä saatava informaatio iästä, sukupuolesta, ruumiinrakenteesta ja yleisestä terveydentilasta yhdistetään ja näin muodostetaan kuva koko väestöryhmän piirteistä. Väestöryhmän tasolla tietoa saadaan populaation yleisestä terveydentilasta, populaatiodynamiikasta eli onko alueelle mahdollisesti tullut muuttoliikettä, mikä on populaation fertiliteetti, syntyvyys ja kuolleisuus ja mikä on väestöryhmän odotettavissa oleva elinikä. Tämä populaatiodynamiikan tutkimus auttaa selvittämään esimerkiksi Iin vanhan Haminan sosiaalisia rakenteita keskiajalla. Iin haminalaisten vertailu muiden tunnettujen keskiaikaisten populaatioiden kanssa antaa tietoa haminalaisista suhteessa toisiin maantieteellisiin alueisiin. Tämä onkin osteologisen tutkimuksen kiinnostavinta antia muinaistutkimukselle. 1 Kaivausprosessista tarkemmin Salo et al

96 SUKUPUOLEN JA IÄN MÄÄRITTÄMINEN LUUAINEISTON PERUSTEELLA Kaija Kamula Arkeologisesta luumateriaalista sukupuoli voidaan arvioida parhaiten kallon ja lantion tietyistä piirteistä. Sukupuolesta antavat viitteitä myös yleinen ruumiinkoko ja luiden jykevyys. Vaikka sukupuolen arviointiin on kehitetty erilaisia mittoja, kuten kulmia ja maksimimittoja, arviointi perustuu enemmän kokemuksen tuomaan ammattitaitoon kuin mihinkään metriseen mittaukseen. Myös eri populaatioiden välillä voi olla huomattavia eroja miesten ja naisten perustyypeissä, ja niinpä perusteet määritykselle ovat aina populaatiokohtaisia. Jos sukupuolta määritetään kallosta, on hyvä aloittaa tarkastelemalla kallon yleistä kokoa (Kuva 32). Jykeväluinen ja suurikokoinen kallo kuuluu luultavasti miehelle, siro ja pieni kallo puolestaan naiselle. Lisäviitteitä voi lähteä hakemaan kallon yksityiskohdista. Alaleuan muoto poikkeaa miehillä ja naisilla selvästi toisistaan. Miehillä alaleuka on selvästi kulmikkaampi kuin naisilla, joilla leuka muistuttaa enemmän U-kirjainta. Silmien yläpuolella sijaitsevien kulmakaarten koko antaa myös osviittaa sukupuolesta. Miehillä kaari on jyhkeämpi kuin naisilla. Näiden lisäksi kallossa on monia muita piirteitä, kuten korvakäytävän takana, kallon alaosassa sijaitsevat kartiolisäkkeet, joista sukupuolen määritys voidaan varmistaa. Lantiosta sukupuolta arvioitaessa kannattaa aloittaa koko lantion silmämääräisestä arvioinnista. Lantioluiden väliin jäävä aukko on naisilla synnytyskanavan vuoksi suurempi kuin miehillä. Häpyluun muoto on tästä syystä naisilla pidempi kuin miehillä. Myös iskiaskaari on naisilla avoimempi kuin miehillä. OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 32. Arkeologit Rosa Vilkama ja Tiina Heikkilä määrittävät vainajien sukupuolta kallojen perusteella. 95

97 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Ikä Ikää voidaan arkeologisesta luumateriaalista arvioida hampaista, kallosta ja lantiosta sekä luiden luutumisasteesta. Pitkien luiden ja selkänikamien luutumisastetta voidaan hyödyntää iänmäärityksessä noin 20-vuotiaaksi asti; siitä eteenpäin aina hyvinkin vanhalle iälle saakka kallon luusaumojen luutumisastetta. Lantiossa häpyliitoksen kehittymisaste antaa osviittaa iästä, joskin tämän piirteen arviointi on hyvin hankalaa ja subjektiivista ja vaatii runsaasti harjoitusta. Parhaan iänmäärityksen saa kuitenkin hampaista, joiden puhkeaminen ja kuluminen noudattaa tiettyä kaavaa ja tarjoaa varsin luotettavan iänmäärityksen lapsesta vanhuksiin saakka (Kuva 33). Yhdistämällä hampaiden kulumisesta ja kallon luusaumoista saadun informaation voi vanhojenkin yksilöiden ikää arvioida kohtuullisen tarkasti. Myös iänmääritykseen käytettävissä piirteissä, erityisesti hampaiden kulumisessa, on huomattavia eroja populaatioiden välillä. Siksi tarkan määrityksen tekemiseksi onkin luotava populaatiokohtaiset kaavat. Iän määrittäminen tapahtuu myös pääosin ei-metrisiä mittoja käyttäen ja kunkin arvioijan omaa arvostelukykyä soveltaen, mistä johtuen kahdella eri tutkijalla saattaa olla toisistaan hyvinkin paljon eroavia mielipiteitä määrityksiä tehtäessä. Yksilön ikä vuosina poskihammas, puhkeaa 6 vuoden iässä Hampaan kulumisaste hampaan toiminnalliseen ikään nähden poskihammas, puhkeaa 12 vuoden iässä poskihammas, puhkeaa 18 vuoden iässä Ei kulumista Hammasluu paljastunut Hammaskiille kulunut Sekundaarisen hammasluun muodostumista tai hammasytimen paljastuminen Kuva 33. Poskihampaiden kulumisnopeutta kuvaava kaavio, jota käytetään aikuisten iänmäärityksen apuna. Kaavio perustuu Turun Julinin tontilta tutkittujen, luvulla eläneiden suomalaisten hampaissa havaittuun kulumiseen. 96

98 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA LUUKUOPPA-AINEISTON PALEOPATOLOGINEN TARKASTELU Tiina Heikkilä Arkeologisten ihmisjäännösten patologinen tutkimus Paleopatologia on tieteenala, joka tutkii muinaisten väestöjen terveydentilaa jäljelle jääneistä kudoksista. Useimmiten kaikki pehmytkudokset ovat hävinneet ja käytännössä tutkimusta tehdään luiden perusteella. Ainoastaan erikoistapauksissa myös pehmytkudoksia voi päästä tutkimaan. Useat erilaiset taudit aiheuttavat luissa samanlaisia muutoksia. Luun on mahdollista reagoida ympäristöönsä ainoastaan kolmella tavalla: luukudos voi lisääntyä, sitä voi hävitä tai molemmat prosessit voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Samoja muutoksia tapahtuu jatkuvasti myös terveessä luussa. Patologisiksi ne käyvät vasta, kun tasapaino erisuuntaisten muutosten välillä järkkyy. 1 Luustosta on mahdollista tunnistaa ainoastaan sellaisia sairauksia, jotka ovat vaikuttaneet luukudokseen. Tämä rajaa monet sairaudet tunnistamismahdollisuuksien ulkopuolelle. Useimmiten tunnistettavat tilat ovat pitkäkestoisia eli kroonisia tiloja, jotka eivät ole aiheuttaneet kuolemaa, mutta ovat kylläkin vaikuttaneet elämänlaatuun. Tavallisesti akuutit tulehdussairaudet, jotka ovat muinaisuudessa aiheuttaneet huomattavan osan kuolleisuudesta, eivät jätä merkkejä luustoon. 2 Muinais-DNA -tutkimus mahdollistaa joidenkin akuuttiin kuolemaan johtaneiden taudinaiheuttajien tunnistamisen ihmisjäännöksistä, mikäli olosuhteet ovat olleet DNA:n säilymisen kannalta suosiolliset. 3 Toistaiseksi muinais-dna -teknologian käyttö on kuitenkin kovin kallista. Paleopatologisen tutkimuksen materiaali on usein hautapaikan valinnan, hautauksen jälkeisten prosessien ja kaivaustekniikan takia valikoitunutta ja hajanaista. On tavallista, että kalmistojen arkeologisissa kenttätöissä löytyvien populaatioiden ikäjakauma on jonkin verran vääristynyt. Ihmisjäännösten hajoamiseen vaikuttavat olosuhteet ovat suosineet suurimpia luita, kun taas pienimmät luut ovat voineet kadota kokonaan. Tämä vaikuttaa etenkin lasten luustojen säilymiseen ja niinpä lasten osuus arvioidaan usein todellista pienemmäksi. Tautien tunnistamista ja yleisyyden arviointia vaikeuttavat myös hautauksen jälkeiset vauriot ja luiden puuttuminen yksilöiden luustoista. Ei ole mitään keinoa tietää, oliko tuhoutuneissa tai puuttuvissa luissa patologisia muutoksia. Kaikesta huolimatta jopa irtonaisten luiden perusteella voidaan saada viitteitä muinaisten ihmisen terveydentilasta. Paleopatologia tarjoaakin paitsi oivallisen keinon tarkentaa kuvaa menneisyyden populaatioista, myös ainutlaatuisen mahdollisuuden verrata eri aikoina eläneitä ihmisiä keskenään. Tutkittava aineisto ja sen monimuotoisuus laajenee paitsi maantieteellisesti myös ajallisesti. Sairauk sien syyopin tutkimus saa näin ollen laajemman pohjan. Paleopatologisen tutkimuksen avulla hankittujen tietojen vertailu elävien ihmisten tutkimuksissa kerättyyn tietoon on kuitenkin jossain määrin ongelmallista, sillä taudinmäärittelymenetelmät poikkeavat merkittävästi toisistaan. Iin Haminan luukuopan aineisto Suurimpien luiden parempi säilyvyys oli havaittavissa myös Iin Haminan luukuoppa-aineistossa, ja se on saattanut vaikuttaa arvioon populaation ikä- ja sukupuolijakaumasta. Luurankopopulaatio, jonka esimerkiksi Iin Haminan aineisto muodostaa, on muutenkin keinotekoinen. Se koostuu eri aikoina eläneistä ja kuolleista yksilöistä, joita varmuudella yhdistää ainoastaan se, että heidät on haudattu Iin vanhan Haminan hautausmaalle. Tavallisesti arkeologiset ihmisluuaineistot koostuvat kokonaisista tai lähes kokonaisista luurangoista. Luukuopan aineisto 97

99 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA ei kuitenkaan koostu kokonaisista yksilöistä, vaan irtonaisista luista. Paleopatologisen taudinmäärityksen tekeminen tai tautien yleisyyden kartoittaminen irtonaisista luista on useimpien tautien kohdalla erittäin haastavaa. Yleensä taudin määritteleminen ei onnistu ainoastaan yhden muutoksen perusteella. Taudinmääritys perustuu koko luuston tarkasteluun ja havaittavien patologisten muutosten yhdistelmään. Useimmiten yksittäisiäkin muutoksia havainnoimalla on kuitenkin mahdollista esittää arvio siitä, minkä tyyppiset taudit niiden taustalla ovat vaikuttaneet. Havainnot väestöön vaikuttaneista taudeista taas auttavat tarkentamaan yleiskuvaa esi-isiemme elinoloista. Iin Haminan luukuopan vainajien lukumäärän laskeminen ei ole aivan yksinkertaista, sillä aineistossa ei ole kokonaisia luustoja. Kallojen lukumäärän perusteella yksilöitä on täytynyt olla vähintään 160. Kallojen määrä luukuopassa oli kuitenkin korostunut verrattuna pitkien luiden määrään, mikä todennäköisesti johtuu luukuopan syntyvaiheessa tapahtuneesta valikoitumisesta. Kallojen perusteella määritelty minimiyksilömäärä vastaa siis huonosti säilyneiden vartaloiden osuutta. Tästä syystä tautien vallitsevuutta Iin Haminan luukuoppa-aineistossa on päätetty arvioida vertaamalla sitä oikeiden reisiluiden perusteella määriteltyyn minimiyksilömäärään 102 (ks. taulukko 6). Tautien todellisen vallitsevuuden arvioiminen yhteisössä vartalon irtoluuaineiston perusteella on lähes mahdotonta. Esimerkiksi useissa eri luissa esiintyneet, usein rasitukseen liittyviksi tulkitut nivelkulumamuutokset, luukalvon tulehdusreaktiot tai selkänikamien Schmorlin keräset saattavat kuvastaa vain yhden yksilön tilaa. Toisaalta luut ovat voineet kuulua useille eri ihmisille. Jotta voitaisiin tehdä tarkempia johtopäätöksiä iiläisten vartaloiden patologisista muutoksista, aineistossa havaittujen patologisten muutosten määrää ja laatua verrattiin Rengon ja Porvoon kirkkojen hautausmaiden kaivauksissa löytyneiden luuaineistojen paleopatologisten analyysien tuloksiin. Rengon ja Porvoon hautausmaiden vainajat ovat eläneet osin samaan aikaan Iin Haminan hautausmaan vainajien kanssa. Rengon vainajat ajoittuvat luvuille ja Porvoon luvuille. 4 Taulukko 6. Minimiyksilömäärät pitkien luiden perusteella. Vertailuaineistot koostuvat kokonaisista tai lähes kokonaisista yksilöistä. Jotta aineistojen vertailu olisi mahdollista, myös Rengon ja Porvoon luuaineistoja täytyi käsitellä irtoluuaineistona. Raporttien perusteella laskettiin erityyppiset, erilaisista tautiprosesseista kertovat muutokset aineistoista ja verrattiin niiden määrää aineiston yksilömäärään sekä laskettiin näin patologiatyyppien vallitsevuudet aineistoissa. Ainoastaan täysiikäisiksi arvioidut yksilöt huomioitiin. Vartalon ja raajojen yleisimmät patologiset muutokset Nivelkuluma eli osteoartroosi Vasen Oikea Yläruumis olkaluu kyynärluu värttinäluu Alaruumis reisiluu sääriluu Iin Haminan luukuopan irtoluuaineistossa nivelkulumaksi määriteltyjä muutoksia esiintyi muita muutoksia yleisemmin (ks. taulukko 7). Säilyneiden oikeiden reisiluiden perusteella määritellyn minimiyksilömäärän 102 perusteella nivelkuluman vallitsevuus luissa on tällöin jopa 82 prosenttia. Nivelkuluma onkin yleisin niveliin vaikuttavista sairauksista ja hammassairauksien jälkeen yleisin luuaineistossa tavattava sairaus. Luukuoppa-aineistossa etenkin 98

100 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Taulukko 7. Vartalon patologisten leesioiden suhteellinen (%) esiintyvyys Iissä, Rengossa ja Porvoossa. Ii Hamina Renko Porvoo MNI DISH -- 2,70 -- Luukalvon alainen uuden luun kasvu 43,14 18,92 100,00 Nivelkuluma 82,35 56,76 100,00 Osteochondritis dissecans 4,90 21,62 52,00 Schmorlin keränen 21,57 81,08 60,00 Selkänikaman lyhistymä tai ankyloosi -- 10,81 8,00 Sormi- tai varvasluiden yhteenluutuma 0,98 13,51 28,00 Spina bifida 2, Spondylolysis/spondylolisthesis -- 2,70 8,11 Taipuneet pitkät luut (D-vitamiinin puute) -- 21,62 16,00 Trauma 2,94 27,03 72,00 MNI= minimiyksilömäärä (minimum number of individuals) selkänikamat olivat usein nivelkuluman vaurioittamia. Lisäksi sitä esiintyi tasaisesti sekä ala-, että yläruumiin pitkissä luissa (Kuva 34). Nivelkuluma on ainoastaan liikkuvien nivelten sairaus. Yleisimpiä vaikutusalueita ovat polvet, lonkat ja kädet. 5 Nivelkuluman syistä ja etenemisestä on useita teorioita. Osittain tämä johtuu siitä, että sen taudinkuva on varsin monimuotoinen ja tautimuutokset ilmenevät yleensä suhteellisen hitaassa aikataulussa. Nivelkuluman oireina pidetään ruston tuhoutumista, luumuutoksia, kuten rustonalaisen luun kalkkiutumista, nivelreunojen tai -pinnan luupiikkien kasvua ja kiillottumista sekä reikäisyyttä luun pinnalla. Nivelen rustonalaisen luun pinta on rakenteeltaan epänormaali ja luuhun saattaa muodostua jopa onteloita. Myös esimerkiksi nivelkipu, nivelsiteiden löysyys tai nivelten läheisten lihasten heikkous voivat liittyä tautiin. Uuden luun kasvu luukalvossa ja luutulehdukset Nivelkuluman jälkeen yleisimmin Iin Haminan luukuoppa-aineistossa esiintyi luun uloimman kerroksen eli luukalvon alla tapahtuneesta uuden luun kasvusta johtuvia muutoksia. Uuden luun muodostuksen syynä voi olla tulehdusreaktio tai verenvuoto, mutta myös murtumien parantumiseen liittyvä uudisluun muodostus, kasvain tai verenkiertojärjestelmän häiriöstä johtuva uuden luun kasvu. Muutokset voivat olla luun varressa olevia raitoja, uuden luun muodostamia huokoisia ja mahdollisesti poikkeavan värisiä laattoja luun pinnalla tai pitkien luiden paksuuntuneiden varsien huokoisia ja järjestymättömiä uuden luun muodostumia. 6 Luunpinnan raitaisuutta voi aiheuttaa myös luukato eli osteoporoosi. Lisäksi luun haudattuna olemisesta johtuvat muutokset voivat sekoittua patologisista prosesseista johtuvan raidoituksen kanssa. Luukalvon uuden luun muodostumiseen voi mahdollisesti liittyä myös tulehduksen aiheuttamasta paineesta johtuvia verisuonten painaumia. 7 Nämä on kuitenkin syytä erottaa kasvijuurien aiheuttamista kuvioista, joita syntyy luun ollessa haudattuna. Kuten yleensäkin luuaineistoissa, esiintyi Iin Haminan luukuopan aineistossa selvästi eniten luukalvon uuden luun muodostusta sääriluissa. Sääriluun alttius luukalvon reaktioille johtuu siitä, että luun päällä on säären etupuolella vain vähän pehmytkudosta. Säären pehmytkudoksiin kohdistuvat vahingot voivat helposti aiheuttaa reaktion myös luun uloimmissa osissa. Säärissä esiintyviä 99

101 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 34. Lonkkanivelen osteoartroosin eli nivelkuluman eri vakavuusasteita. Vakavin kuluma oikealla. muutoksia on joskus käytetty myös yhteisön elintason osoittimena. 8 Sääriluissa tavattujen muutosten lisäksi uuden luun muodostusta luukalvossa esiintyi pohje-, reisi-, kylki-, olka- ja värttinäluissa. Yhdessä aineiston sääriluussa oli havaittavissa luun etupuolella luukalvon tulehdusreaktio, joka saa luun näyttämään eteenpäin taipuneelta. Reaktio liittyy tyypillisesti syfilis- eli kuppatartuntaan 9. Ainoastaan yhden luun perusteella diagnoosia ei voi kuitenkaan tehdä, eikä Iin Haminan aineistosta löytynyt muita yksiselitteisesti syfilikseen viittaavia muutoksia. Luukalvon uuden luun kasvun aiheuttajaa ei voida tunnistaa yksittäisten muutosten perusteella. Tällaiset muutokset voivat liittyä tiettyihin sairauksiin, mutta muutoksia voivat aiheuttaa myös tarkemmin määrittelemättömät tulehdukset. Myös keripukista, eli C-vitamiinin puutoksesta johtuva verenvuoto kudoksissa voi aiheuttaa luukalvonalaista uuden luun muodostusta etenkin puremiseen liittyvissä lihasten kiinnityskohdissa ja nivelissä 10. Samoin vammasta johtuva verenvuoto voi aiheuttaa uuden luun kasvua. Syy uuden luun muodostukseen voidaan parhaiten tunnistaa muutosten sijainnin ja jakauman perusteella. Diagnosoitavan luurangon täytyy siis olla lähes kokonainen. Paitsi luukalvo, myös varsinainen luu tai luuydin voi kärsiä tulehduksista. Luuytimen tulehtuessa koko luu kärsii tulehduksesta. Tulehdus aiheuttaa huomattavaa luun koon kasvua. Samalla luu kuitenkin muuttuu huokoiseksi ja heikoksi. Joskus luun pinnalle muodostuu aukko, josta luun sisään kertynyt märkä pääsee ulos. Näitä aukkoja kutsutaan cloacoiksi, eli viemäreiksi. Luuytimen tulehdus ei yleensä parane ilman antibioottihoitoa. Käytännössä potilas kärsii usein kroonistuneesta tulehduksesta elämänsä loppuun saakka. Pahimmassa tapauksessa taudinaiheuttaja saattaa levitä luusta, aiheuttaa sepsiksen eli verenmyrkytyksen ja kuoleman. Luun tulehtumisen voi aiheuttaa määrittelemätön bakteeri-, virus- tai sieni-infektio. Lisäksi luutulehdusta aiheuttavia tauteja ovat esimerkiksi treponeemat, lepra, tuberkuloosi, polio tai bruselloosi. Osa taudinaiheuttajista erotetaan tutkimalla luumuutoksen mikrorakenteita. Lisäksi muutosten jakauma koko luustoa tarkasteltaessa voi auttaa diagnoosin tekemisessä. Iin Haminan luuaineistossa vakavammasta luun tulehdusreaktiosta kertovia muutoksia esiintyi muutamissa yksittäisissä luissa. Merkkejä näkyi eniten sääri- ja pohjeluissa, mutta myös lonkkaluussa ja selkänikamassa. Ei kuitenkaan ole mahdollista sanoa, mikä taudinaiheuttaja on vastuussa tulehduksista. Kaikkiaan näitä luukalvon ja luun muutoksia havaittiin aineiston vartalon luissa 44 tapausta. Kun tätä määrää vertaa aineiston kallojen perusteella laskettuun minimiyksilömäärään, saadaan tulehdusreaktioista, vakavammista tulehduksista tai luukalvonalaisesta verenvuodosta kertovien muutosten vallitsevuudeksi populaatiossa noin 43 prosenttia. Schmorlin keräset Iin Haminan luukuopan aineiston selkänikamissa esiintyi runsaasti myös Schmorlin keräsinä tunnettuja muutoksia (ks. taulukko 7). Niiden esiintyminen on erittäin yleistä missä tahansa populaatiossa. Tavallisesti rasitukseen yhdistetyt selkärangan Schmorlin keräset näkyvät luissa epäsäännöllisen muotoisina painaumina 100

102 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA selkänikaman solmun ylä- tai alapinnoilla. Niitä rajaa nikamasolmun sisällä tiivis luu. Ne syntyvät, kun välilevyt paineen alaisina pullistuvat nikamasolmuihin lävistäen päätelevyn. 11 Muutosten tarkasta syystä ei ole varmuutta. On kuitenkin todennäköistä, että niiden taustalla on trauma, jonka vaikutusta muutoksen syntyyn mahdollisesti edistää tulehdus, luukato tai syöpäsairaus. 12 Selkärankahalkio Selkärankahalkio eli spina bifida johtuu selkärangan takaosan vajavaisesta luutumisesta (Kuva 35). Tila jaetaan kahteen tyyppiin, joista vakavampi käsittää sekä luun, että pehmytkudokset niin, että selkäydin pursuaa ulos epätäydellisesti luutuneesta selkärangasta ja on enemmän tai vähemmän alttiina kehon ulkopuolelta tuleville tulehduksia aiheuttaville organismeille ja halvaantumiseen johtaville vaurioille. Tällaisesta vauriosta kärsivät on nykylääketieteen avulla mahdollista pelastaa, mutta menneisyydessä se surmasi uhrinsa pian syntymän jälkeen. Siksi voidaan olettaa, että arkeologisista kokoelmista löytyvät aikuiset yksilöt, joilla selkärankahalkiota esiintyy, ovat kärsineet sen lievemmästä muodosta. Se ei yleensä aiheuta ongelmia mahdollista selkäsärkyä lukuun ottamatta. Selkärangan takaosan epätäydellisestä luutumisesta huolimatta selkäytimen peittävät pehmytkudokset. 13 Useimpien aineiston ristiluiden kunto oli huono. Luuaineistosta löytyi kuitenkin kolme ristiluuta, joissa oli selkeästi havaittavissa selkärankahalkio. Vaikka se voi esiintyä missä tahansa osassa selkärankaa, ei löytynyt yhtään selkänikamaa, jossa vastaava tila olisi ollut havaittavissa. Osteochondritis dissecans Osteochondritis dissecans on mahdollisesti traumasta johtuva nivelrustoa ja rustonalaista luuta irrottava sairaus. Vamma syntyy niveleen, kun osa rustonalaista luuta häviää verenkierron häiriön takia. Lopulta myös vaurion yläpuolinen rusto vahingoittuu. Rustosta ja luusta irronneet palaset voivat sulautua takaisin luuhun Kuva 35. Selkärankahalkiot ristiluissa. Keskellä oleva ristiluu on normaali. tai luutua takaisin paikoilleen. Ne voivat kuitenkin myös jäädä liikkumaan nivelen sisällä aiheuttaen lisävahinkoa. Vaiva aiheuttaa kipua, turvotusta, nivelen lukkiutumista ja paukkumista. Osteochondritis dissecans vaivaa tavallisimmin nuoria miehiä. Tilan syntymisen oletetaan liittyvän aktiiviseen elämäntyyliin. Osteochondritis dissecans -muutos erottuu nivelen pinnasta huokoisena, pyöreähkönä kuopanteena. Yleisimmin sitä esiintyy polvinivelessä. 14 Iin Haminan luukuoppa-aineistossa osteochondritis dissecansiksi tulkittuja muutoksia oli ainoastaan viisi kappaletta. Näistä kolme sijaitsi sääriluiden ääripäissä, yksi kantaluun sääriluun ääripään vastaisella nivelpinnalla sekä yksi olkaluun ääripäässä. Polvista näitä muutoksia ei löytynyt. 101

103 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 36. Väärään asentoon luutunut parantunut murtuma sääriluussa. Muita Iin Haminan luukuopan aineistossa havaittuja muutoksia Iin Haminan luukuoppa-aineistosta löytyi yksittäistapauksina myös muutamia muita patologisiksi määriteltyjä muutoksia. Tällaisia olivat esimerkiksi kaksi parantuneesta murtumasta johtuvaa muutosta. Yksi murtumista oli sääriluussa (Kuvat 36 ja 37) ja yksi kylkiluussa. Lisäksi aineistosta löytyi sormiluiden yhteenluutuma, jonka taustalla voi olla reuma 15 tai vamma. Yhden aineistossa olevan reisiluun vartaloa lähellä oleva pää oli mittasuhteiltaan epänormaali. Tämän reisiluun kaulan ja varren välinen kulma oli tavallista suurempi. Normaalissa luussa kulma pienenee noin asteeseen, kun se vastasyntyneellä on suurempi. Kun kulma on aikuisella 140:tä astetta suurempi, on kyseessä coxa valga -epämuodostuma. Tämä vaiva kuuluu usein tiloihin, joihin liittyy esimerkiksi halvauksesta, kivusta tai lihassurkastumista johtuva liikuntakyvyttömyys. 16 Aineistosta löytyi kaksi reisiluuta, joiden varsissa oli ylimääräistä luun muodostusta. Kysymyksessä ei kuitenkaan näyttänyt olevan tulehduksesta johtuva luun kasvu. Myös murtumasta johtuva calluksen muodostuminen vaikutti näiden luiden kohdalla epätodennäköiseltä. On mahdollista, että nämä muutokset johtuvat kasvaimista. Lisäksi voi olla, että muutos johtuu heterotooppisesta ossifikaatiosta eli lihaskudoksen luutumisesta vammautumisen jälkeen. Näiden muutosten lisäksi aineistosta löytyi 13 kappaletta tarkemmin erittelemättömiä erosiivisia muutoksia ja kaksi luuta osoitti merkkejä luun lisääntymisestä. Eräs hajonnut luu myös paljasti kasvun häiriintymisestä kertovia muutoksia, joita kutsutaan Harrisin linjoiksi (Kuva 38). Ne syntyvät pitkien luiden kasvulevyjen päähän, kun luun kasvu kasvuiässä jostain syystä pysähtyy. Syynä voi olla esimerkiksi vakava sairaus tai puutteellinen ravinto. Usein linjat häviävät aikuisikään mennessä. 17 Otos Iin Haminan luukuoppa-aineiston kallojen patologisista tiloista Iin Haminan luukuoppa-aineistoon kuuluu 160 kalloa tai kallon osaa, joiden voidaan olettaa kuuluneen eri yksilöille. Näistä kalloista tarkastettiin 44 yksilön otos. Kalloista 12 on varmasti kuulunut lapsille tai nuorille. Lasten ja nuorten luut Kuva 37. Edellisen kuvan luusta otettu röntgenkuva näyttää Z-muotoon parantuneen luuydinkanavan. 102

104 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA on kuitenkin jätetty kokonaan tämän tarkastelun ulkopuolelle. Jonkinlaisia patologisia tai poikkeavia muutoksia löytyi 16 aikuisen kallosta. Muutosten lukumäärä oli 29, sillä samoilla yksilöillä oli usein enemmän kuin yksi patologinen tai poikkeava muutos (ks. taulukko 8). Kallon saumaluut Saumojen ylimääräiset luut olivat luukuoppa-aineiston kalloissa yleisin havaittu muutos. Aineistossa näitä luita esiintyi eniten takaraivon saumassa. Yleensä niitä esiintyi yhdellä ihmisellä useampia. Iin Haminan populaatiossa saumaluita on luultavasti esiintynyt tarkastelussa havaittua useammalla yksilöllä. Kaikissa tarkastelluissa kalloissa ei ollut tallella päälaen luita tai ainakaan takaraivoa. Useimmiten saumaluita esiintyy juuri takaraivon ja päälaen luiden välisessä saumassa. Saumaluita pidetään osana normaalia anatomista muuntelua. 18 Niitä esiintyy joissakin yhteisöissä enemmän kuin toisissa. Ne eivät itsessään aiheuta vaivaa, mutta ne voivat olla yhteydessä joihinkin patologisiin tiloihin, kuten keskushermostollisiin ongelmiin tai kallon luuston mineralisoitumisen häiriöihin, kuten riisitautiin tai kilpirauhasen toimintahäiriöihin, mutta myös vaikkapa lapsen selällään nukuttamiseen. 19 Uuden luun muodostumista kallon sisäpinnalle ja kasvojen onteloihin Kuva 38. Kuvassa näkyy sääriluun ääripäässä pystysuoria Harrisin linjoja, jotka voidaan havaita ehyestä luusta vain röntgenkuvista. Uuden luun muodostuminen ja verisuonten painaumajäljet kallon luiden sisäpinnalla voivat johtua luukalvonalaisesta verenvuodosta tai tulehduksesta. Kuten pitkien luidenkin kohdalla, aina ei ole mahdollista tarkemmin tunnistaa muutosten aiheuttajaa. Kuitenkin esimerkiksi kallon pohjassa ovaalin muotoiset uuden luun muodostamat laatat voivat kertoa tuberkuloottisesta aivokalvon tulehduksesta. 20 Luukuoppa-aineiston tutkituista kalloista viisi osoitti merkkejä kallonsisäisestä luukalvon uuden luun muodostuksesta. Lisäksi otoksessa esiintyi merkkejä uuden luun kasvusta nenän sivuonteloissa 21 viidellä yksilöllä. Onteloiden tutkiminen ei kuitenkaan ollut mahdollista kaikilla yksilöillä. Osalla ne eivät olleet säilyneet. Lisäksi, jotta onteloiden tarkastelu olisi mahdollista, täytyy kallon olla rikki niin, että onteloiden sisäosat paljastuvat. Todennäköisesti osuus on siis todellisuudessa ollut suurempi. Poski- ja otsaonteloissa havaittava uuden luun muodostuminen, luun pinnan huokoisuus tai epätasaisuus on todennäköisesti liittynyt kroonistuneeseen hengitystietulehdukseen. Ilman antibiootteja akuutit hengitystietulehdukset ovat voineet helposti kroonistua, ja nämä muutokset ovatkin yleinen löydös arkeologisissa aineistoissa. Cribra orbitalia, poroottinen hyperostoosi ja keripukki Iin Haminan luukuoppa-aineistosta löytyi viitteitä myös puutostautien esiintymisestä. Luumateriaaleissa niin sanottu cribra orbitalia 22, eli silmäkuoppien katon reikäisyys tulkitaan yleensä merkiksi anemiasta. Anemia, eli punasolujen tai hemoglobiinin puutos voi johtua verisairaudesta, kuten thalassemiasta tai sirppisoluanemiasta, mutta myös esimerkiksi imeytymishäiriöstä, loisista, verenvuodosta tai puutteellisesta ravinnosta. Myös poroottinen hyperostoosi 23 johtunee yksilön aneemisesta tilasta. Termi tarkoittaa kallon luiden paksuuntumista ja niiden muuttumista huokoisiksi eli poroottisiksi. Tilan katsotaan kuvastavan cribra 103

105 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Taulukko 8. Kallon patologisten leesioiden suhteellinen (%) esiintyvyys Iissä, Rengossa ja Porvoossa. Ii Hamina Renko Porvoo MNI Cribra orbitalia 12,50 14,71 27,78 Erosiiviset muutokset -- 14,71 5,56 Kallon saumaluut 31,25 29,41 -- Kallon sisäpinnan uusi luu 15,63 2,94 -- Keripukki 3, Nenän sivuonteloiden tulehdus 15, ,56 Nivelkuluma ,56 Osteooma -- 8,82 -- Poroottinen hyperostoosi 6, Trauma 3,13 14,71 5,56 MNI= minimiyksilömäärä (minimum number of individuals) orbitaliaan verrattuna anemian vakavampaa astetta. Oletetaan, että poroottinen hyperostoosi syntyy vasta cribra orbitalian muodostumisen jälkeen. 24 Kalloissa havaitut muutokset osoittivat Iin Haminaan haudattujen yksilöiden kärsineen todennäköisesti ainakin anemiasta. Tarkastetussa otoksessa anemiaa osoittavia muutoksia esiintyi kuudella aikuisella yksilöllä. Näistä neljällä oli cribra orbitaliaa (Kuva 39) ja kahdella poroottista hyperostoosia. Yksilöltä, jonka kallon luut viittasivat poroottiseen hyperostoosiin, ei cribra orbitalian olemassaolosta voitu tehdä päätelmiä, sillä kalloista puuttuivat otsaluut. Mahdollisia keripukin eli C-vitamiinin puutoksen merkkejä löytyi aineistosta anemian merkkien 25 lisäksi. Otoksessa niitä osoitti kuitenkin vain yksi aikuisen yksilön kallo. Lisäksi yhdessä lapsen kallossa oli havaittavissa merkkejä lapsuusajan keripukista eli Möller-Barlowin taudista. C-vitamiinia eli askorbiinihappoa saadaan tuoreista kasviksista. Ennen taudin etiologian selviämistä sitä esiintyi usein pitkillä merimatkoilla, joilla tuoreen ruoan saatavuus oli vähäistä. Samoin pitkä ja kylmä talvi ovat hankaloittaneet C-vitamiinin luonnollista saantia. Askorbiinihappo vaikuttaa etenkin kollageenin syntyyn. Sen puute johtaa luukalvon ja sidekudosten epänormaaliin kehitykseen. Tämä aiheuttaa esimerkiksi pehmytkudosten ja luukalvon alaisten kudosten verenvuotoa. Lopulta puutos johtaa esimerkiksi hampaiden menetykseen ja jopa sisäisiin verenvuotoihin ja lopulta kuolemaan. Luissa keripukki näkyy uuden luun muodostuksena ympäri kehoa, mutta etenkin pureskeluun osallistuvien luiden lihasten kiinnityspisteiden läheisyydessä. Myös erityisesti silmäkuoppien katon uuden luun muodostusta on pidetty osoituksena C-vitamiinin puutoksesta. Muutosta ei kuitenkaan aina ole yksinkertaista erottaa cribra orbitaliasta. 26 Muita Iin Haminan luukuoppa-aineiston kalloissa havaittuja patologisia muutoksia Luukuoppa-aineiston kallojen tarkastetussa otoksessa ilmeni yksittäisinä löydöksinä esimerkiksi selvä kallon epämuodostuma, joka oli yhteydessä runsaaseen saumaluiden muodostumiseen. Lisäksi nuoren naisen kallon oikeassa päälaenluussa oli mahdol- 104

106 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 39. Cribra orbitalia eli silmäkuoppien yläosan reikäisyyttä. seen Porvoon kirkkomaan aineistoon, 28 ovat ne kuitenkin kovin vähäisiä. Laskettu prosenttiosuus kertoo todellisuudessa muutosten vallitsevuudesta luissa, ei populaatiossa. Vallitsevuutta populaatiossa on irtoluiden perusteella mahdotonta määritellä, mutta viitteitä tilanteesta on mahdollista saada vertailun avulla. Vertailtaessa on kuitenkin otettava joitain seikkoja huomioon. Useat luut, joissa esiintyy taudista kertovia muutoksia, ovat esimerkiksi voineet kuulua samalle yksilölle, eivätkä ne näin ole jakautuneet kaikille yksilöille tasaisesti. Vaikkapa kaikki Porvoon aineistossa havaitut nivelkulumamuutokset kuuluvat todellisuudessa noin 5 6 yksilölle 29. Iin Haminan nivelkulumamuutosten osuutta lisää keinotekoisesti myös se, että mikäli yksi luu on katkennut ja sen molempien päiden nivelissä on nivelkulumaa, on se laskettu mukaan kaksi kertaa. Sama koskee esimerkiksi uuden luun muodostumisesta johtuvien muutosten laskemista. Porvoon tai Rengon aineistoiden kohdalla näin ei ole päässyt käymään. Vertailua hankaloittaa lisäksi jossain määrin se, että vertailuaineistojen yksilömäärä on tarkasti tiedossa, kun taas Iin Haminan luukuopan yksilömäärästä on ainoastaan arvio. Rengon Pyhän Jaakon kirkkomaan vainajilla nivelkulumaa tavattiin vähemmän kuin toisissa aineistoissa, mutta Schmorlin kerästen määrä oli muita suurempi. Sekä Rengon että Porvoon aineistoissa Schmorlin keräsiä näytti olevan yli puolessa selkärangoista 30. Todellisuudessa useita keräsiä kuitenkin tavattiin yhdellä yksilöllä, eivätkä nekään olleet tasaisesti jakautuneet populaatiossa. Osteochondritis dissecansia, joka niin ikään liitetään yleisesti fyysiseen aktiivisuuteen, esiintyi myös huomattavasti enemmän vertailupopulaatioissa kuin luukuoppa-aineistossa. Luukalvon uuden luun kasvua aiheuttaneet muutokset ja luun tulehdusreaktiot niputettiin tässä tarkastelussa yhteen, sillä etenkin vakavampien tulehdusten määrä oli varsin vähäinen. Lievästä luukalvon reaktiosta kertovat merkit olivat paljon yleisempiä. Nämä voivat kertoa vakavista tulehdussairauksista kuten tuberkuloosista, jota on lähes varmasti esiintynyt luukuopan yksilöillä. Tyypilliset tuberkuloosista kertovat muutokset, kuten selkänikamien lyyhistymät kuitenkin puuttuvat Iin Haminan ailinen traumasta johtuva vamma. Siinä ei ollut selkeästi havaittavissa parantumisesta kertovaa, murtumasta kahden viikon sisällä alkavaa uudelleen muotoutumista 27. Vamma on siis tapahtunut juuri ennen kuolemaa, se on voinut aiheuttaa kuoleman tai se on syntynyt melko pian kuoleman jälkeen. Paleopatologinen yleiskuva Iin Haminan asukkaista Kuten tavallisestikin arkeologisissa luupopulaatioissa, nivelkuluma oli yleisin iiläispopulaatiossa havaittu luumuutoksia aiheuttanut sairaus. Samoin kuin Schmorlin kerästen, myös sen esiintyminen liitetään usein ikääntymiseen sekä raskaaseen fyysiseen aktiviteettiin, vaikka ne eivät suinkaan ole ainoita taudin syyopissa vaikuttavia tekijöitä. Luukuoppa-aineiston perusteella väestön keskimääräinen kuolinikä on ollut suhteellisen alhainen nykyiseen verrattuna. Tämä yhdistettynä nivelkuluman yleisyyteen iiläispopulaatiossa saattaa viitata siihen, että taustalla ovat fyysisesti vaativat elinolot. Mikäli iiläisillä havaittujen fyysisestä rasituksesta kertovien muutosten määrää verrataan keskimäärin nuorempana kuollee- 105

107 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA neistosta. Aina tuberkuloosi ei kuitenkaan ole vaikuttanut luihin. Luukalvon muutosten yleisyydellä on joskus pyritty arvioimaan populaation elinolojen rasittavuutta. Näitä muutoksia saattaa syntyä etenkin lähellä ruumiin pintaa sijaitseviin luihin varsin herkästi pienten kolhujen ja vammojen seurauksena, ja niitä esiintyykin luuaineistoissa varsin yleisesti. Luukuoppa-aineistossa näiden muutosten määrä ei ole kovinkaan suuri, kun sitä vertaa Porvoon populaatioon. Tässä aineistossa luun muodostuksesta kertovien muutosten vallitsevuus oli jopa 480 prosenttia, mutta todellisuudessa muutokset jakautuivat vain muutamien yksilöiden kesken. 31 Rengossa vastaavien muutosten vallitsevuus sen sijaan oli luukuopan aineistoakin pienempi. 32 Mikäli nämä muutokset tahdotaan tulkita osoitukseksi stressistä, niiden määrän perusteella luukuoppa-aineiston yksilöiden elämää ei voida pitää porvoolaisten elämään verrattuna rasittavana. Rennointa näyttäisi olleen renkolaisten elo. Vertailun perusteella näyttäisi siltä, että yleisesti ottaen Iin Haminan luukuopan yksilöiden elämä oli vähemmän rasittavaa kuin Porvoon tai Rengon populaatioiden. Iiläiset kuolivat keskimäärin vanhempina, mutta silti vähemmässä määrin luustoon vaikuttaneiden patologisten tilojen vaivaamina. Traumoista kertovien muutosten yleisyys on Iin Haminan luukuoppa-aineistossa huomattavasti pienempi kuin vertailupopulaatioissa. Rengossa traumat ovat suhteellisen usein kohdistuneet päähän, kun taas porvoolaisilla vartalon luut ovat useammin vahingoittuneet. 33 Luukuoppa-aineistossa traumaattisten muutosten vallitsevuudeksi saatiin ainoastaan kaksi prosenttia. Tämä houkuttelee johtopäätökseen vertailupopulaatioiden vahinkoalttiimmasta tai jopa väkivaltaisemmasta elämäntyylistä Iin Haminan luukuopan populaatioon verrattuna. Voi kuitenkin olla, että luukuoppa-aineiston huonohko kunto on estänyt joidenkin traumoista johtuneiden muutosten havaitsemisen. Kallon ylimääräisiä saumaluita ei esiintynyt Porvoon kirkkomaan aikuisilla yksilöillä, sen sijaan yhdessä lapsen kallossa niitä todettiin olleen. 34 Rengossa 35 niitä löytyi suurin piirtein yhtä usein kuin Iin Haminassakin. Koska saumaluita pidetään muun muassa MURTUMIEN HOITO KESKIAJALLA Tiina Heikkilä Jotta murtunut luu voi parantua, täytyy se linjata uudelleen vetämällä murtumapäät takaisin kohdilleen. Lisäksi luu täytyy vakauttaa ja pitää liikkumattomana, kunnes se on parantunut. Mikäli murtumaa ei linjata uudelleen ja vakauteta asianmukaisella tavalla, saattaa siitä seurata luun lyhenemistä ja siihen liittyvää nivelkuluman kehittymistä. Väärään asentoon parantuneet murtumat voivat kieliä puutteista yhteisön terveydenhuollon tasossa. Luukokoelmien ajallisen vertailun perusteella keskiajalla luumurtumien hoito vaikuttaa olleen vähemmän tehokasta kuin edeltävillä aikakausilla. Etenkin pohjoisilla alueilla murtumien hoito vaikuttaa keskiajalla olleen melko heikkolaatuista. 1 1 Larsen 1999: anatomisena varianttina, voivat erot niiden esiintymisessä kertoa populaatioiden geneettisestä etäisyydestä. Toista mahdollisesti geneettisestä läheisyydestä kertovaa ominaisuutta, selkärankahalkioita, ei esiintynyt vertailupopulaatioissa ollenkaan. Luukuopan huonosti säilyneissä ristiluissa niitä voitiin kuitenkin havaita jopa kolme kappaletta. Erot tiettyjen patologisten muutosten yleisyydessä populaatioiden välillä voivat kertoa myös suurista eroista populaatioiden elinoloissa. Vaikka populaatiot ovat eläneet karkeasti samalla aikakaudella, on mahdollista, että maantieteellinen etäisyys tai vaikkapa mahdolliset erot populaation koossa ja asumistyylissä ovat tehneet elinolot varsin erilaisiksi populaatioiden välillä ja näin suosineet erilaisia taudinaiheuttajia ja erilaisten tilojen syntyä. Toisaalta on mahdollista, että havainnoitsijoiden väliset erot ovat vaikuttaneet tuloksiin jonkin verran. Tämä on normaalia, sillä paleopatologinen tutkimusmenetelmä on subjektiivinen eikä 106

108 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA perustu tarkkoihin mittauksiin. Katsaus Iin vanhan Haminan hautausmaalle haudattujen ihmisten muodostamaan ryhmään tarjoaa arvokasta lisätietoa alueel la muinoin asuneista populaatioista. Paleopatologisen tutkimuksen avulla voidaan tehdä päätelmiä yksilöiden ruokavaliosta, fyysisestä aktiivisuudesta ja elämän laadusta. Puutostautien merkkien olemassaolo esimerkiksi kertoo joidenkin ravintoaineiden puutteellisesta saannista tai imeytymishäiriöistä. Myös näiden puutostilojen, samoin kuin kroonisten tulehdussairauksien aiheuttamat oireet ovat tiedossa. Monilla niistä on varsin suuri vaikutus elämän laadun ja jopa sen keston kannalta. Iiläisten luissa merkkejä patologisista muutoksista ei kuitenkaan tavattu hälyttävää määrää. Tämä voi johtua siitä, että aineiston yksilöt eivät olleet kovinkaan iäkkäitä kuollessaan. Todennäköisyys luiden patologisten muutosten muodostumiselle kasvaa iän karttuessa, sillä ne eivät useinkaan ainakaan täysin katoa ajan kuluessa. Se, että aineiston yksilöt kuolivat nykyiseen verrattuna keskimäärin nuorina, ei tietystikään kerro hyvästä elämänlaadusta. Kun luuaineiston yksilöiden terveyttä arvioidaan, tuleekin aina ottaa huomioon, että kukaan heistä ei ole terve, vaan kaikki ovat kuolleita, vaikka kuolinsyyn määrittely ei useinkaan ole mahdollista. 1 Waldron 2009: Waldron 2009: 1. 3 Aufderheide & Rodriquez-Martin 1998: 8. 4 Salo 2007b: 3; 2008: 2. 5 Cushnaghan & Dieppe 1991: 12 13; Rogers & Waldron 1995: Roberts & Manchester 1995: 5 6; Roumelis 2007: 33, Roumelis 2007: 34 35, Roberts & Manchester 1995: Roberts & Manchester 1995: 152, Roberts & Manchester 1995: Rogers & Waldron 1995: Roberts & Manchester 1995: Roberts & Manchester 1995: Roberts & Manchester 1995: Aufderheide & Rodríguez-Martín 1998: Stevenson & Hall 2006: Roberts & Manchester 1995: Schwartz 1995: Castriota-Scanderbeg & Dallapiccola 2005: 46, 48; Stevenson & Hall 2006: Roumelis 2007: Tässä otoksessa muutoksia oli havaittavissa poski- tai otsaonteloissa. Nenän sivuonteloita ovat näiden lisäksi myös seulalokerot ja kitaluun ontelo. 22 Termi viittaa silmäkuopan yläosan seulamaisuuteen. 23 Termi viittaa luun liikakasvuun ja sen muuttumiseen huokoiseksi. 24 Roberts & Manchester 1995: Roberts & Manchester : Nämä kaksi puutostilaa liittyvät toisiinsa, sillä C-vitamiini edesauttaa raudan imeytymistä kehossa. 26 Roberts & Manchester 1995: Aufderheide & Rodríguez-Martín 1998: Salo 2007b. 29 Ibid. 30 Salo 2007b; Salo 2007b. 32 Salo Salo 2007b; Salo 2007b. 35 Salo

109 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA HAMMASTERVEYS SUU TÄYNNÄ ELÄMÄN JÄLKIÄ Rosa Vilkama ja Sirpa Niinimäki Johdatus aineiston tarkasteluun Mitä voi löytyä vainajan suusta? Suun alueen patologiat eli tautimuutokset kertovat ennen muuta ravinnon laadusta ja saatavuudesta, muutoksista ruokavaliossa ja yleisestä terveydentilasta. Kuten muissakin luissa, hampaissa ja leuoissa voi olla erilaista alkuperää olevia patologioita. Jotkin patologiset muutokset ovat tulehdusten aiheuttamia, toiset luokitellaan rappeumasairauksiin. Toiset, kuten hammaskiilteen vajaakehitys, ovat seurausta lapsuusiässä tapahtuneesta kasvun häiriintymisestä. 1 Yleisimmät arkeologisessa aineistossa havaittavat hammassairaudet ovat yhteydessä plakkiin. 2 Koska hampaat joutuvat päivittäin kosketuksiin ihmisen nauttiman ravinnon kanssa ja koska ravinnon koostumus vaikuttaa muun muassa hammaskiveä kerryttävän plakin muodostumiseen, hampaita tutkimalla voi saada vihjeitä siitä, minkä tyyppistä ruokaa yhteisössä on nautittu. 3 Ravinnon koostumuksen lisäksi hampaat voivat paljastaa sen, onko tutkitun yhteisön kasvuikäisiä lapsia koetellut aliravitsemus 4 tai millainen terveys ihmisillä on muuten ollut. Suun terveydentila heijastaa myös yleiskuntoa: yhteisöissä, joissa hammasterveys on kovin huono, ihmisten terveydentila on tavallisesti heikompi kuin niissä joiden hammasterveys on hyvä. 5 Koska hammaskiille on ihmisruumiin kovinta kudosta eikä uusiudu, se säilyy arkeologisessa aineistossa hyvin ja on erinomainen lähde yhteisön morbiditeettia eli tautisuutta tutkittaessa. 6 Vielä lähemmäs ihmisyksilöiden päivittäistä arkea päästään silloin, kun tutkija löytää aineistostaan hampailla tehdystä työstä kertovia kulumisjälkiä 7 tai yksittäisen piipunpoltosta kertovan jäljen. 8 Tutkimusmateriaalin valinta ja analysointi Iin vanhan Haminan hautausmaan aineiston hammasanalyysiin otettiin 303 kalloa, leukaa tai leuankappaletta, joissa oli yhteensä 1197 hammasta (Taulukko 9). Yksittäisten hampaiden lisäksi vainajien leukaluut tarkastettiin mahdollisten parodontiitin eli leukaluun tulehduksen, elinaikana tapahtuneen hampaanlähdön ja hammasjuuriin syntyneiden paiseiden havaitsemiseksi. Iin Haminan luuaineisto koostui kolmesta kokonaisuudesta: luukuoppa, yksittäishautaukset ja konekaivun seurannassa talteen otetut kallot. 9 Luukuopan irtoluut olivat kolmesta analysoidusta kokonaisuudesta määrällisesti suurin. Luukuopan aineiston fragmentaarisuuden vuoksi on mahdotonta selvittää, mitkä irralliset luut tai hampaat ovat samasta yksilöstä peräisin. Iin Haminan luuaineistosta tutkittiin kaikki ne leuat ja leuan fragmentit, joissa säilyvyys todettiin riittäväksi analysointia varten. Iän ja sukupuolen määrittäminen Sukupuoli määriteltiin aikuisille yksilöille sukupuolisidonnaisten piirteiden perusteella. Sukupuoli pystyttiin määrittämään, jos kyseessä oli kokonainen tai lähes kokonainen kallo, alaleuka tai alaleuan puolikas. Yläleuoille ja puolikasta pienemmille fragmenteille määritystä ei voitu sukupuolisidonnaisten piirteiden puutteessa tehdä. (Taulukko 9) Lasten iänmääritys tapahtui hampaiden puhkeamisaikataulujen mukaan. 10 Aikuisten ikä määriteltiin hampaiden kulumisen perusteella. 11 Kokonaisen kallon ollessa kyseessä myös kallonsaumoja käytettiin iänmäärityksen tukena

110 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Taulukko 9. Tutkittujen vainajien sukupuolijakauma. Luukuoppa 1) Yksittäishaudat Seuranta Yhteensä Nuoret 2) Naiset Miehet Tunnistamattomat Yhteensä ) Sekoittuneita kalloja, leukoja tai leuankappaleita eri yksilöistä. 2) Sukupuolta ei voi määrittää v. nuorille sukupuolidiagnostisten piirteiden kehittymättömyyden takia. Taulukko 10. Tutkitut vainajat ikäkategorioittain. Luukuoppa 1) Yksittäishaudat Seuranta Yhteensä Nuoret Aikuiset Ikääntyneet Ei määritystä 2) Yhteensä ) Sekoittuneita kalloja, leukoja tai leuankappaleita eri yksilöistä. 2) Vainajasta jäljellä yksittäisiä irtohampaita, joiden ikää ei voitu määrittää 109

111 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Tutkitut jaettiin neljään ikäryhmään (Taulukko 10): lapset (0 10 vuotta) nuoret (10 20 vuotta) aikuiset (20 50 vuotta) ja ikääntyneet (yli 50 vuotta) Aineiston fragmentaarisuuden vuoksi tätä tarkempaan iänmääritykseen ei pyritty. Lopputuloksen tarkkuuteen olisi vaikuttanut liikaa se, että määritettävänä oli usein vain ¼ hampaistosta tai vähemmän. Yksittäisten hampaiden kuluminen voi olla arvaamatonta johtuen esimerkiksi virhepurennasta tai vastaavan ylä- tai alaleuan hampaan puuttumisesta. 13 Aineistoa läpikäytäessä sekä lasten että aikuisten hampaat dokumentoitiin, mutta lopullisesta analyysista jätettiin pois lapset. Maitohampaiden kiille on pysyvien hampaiden kiillettä ohuempaa ja heikompaa, 14 eikä lasten hampaiden säilyvyys tässä aineistossa ollut riittävän hyvä luotettavaa analyysia ajatellen. Lasten luut yleensäkin säilyvät aikuisten luita huonommin. 15 Alle kymmenvuotiaiden lasten leukojen fragmentteja oli aineistossa yhteensä 61, kaikki luukuopan irtoluista. Myös rautahampaat, joiden kunto oli pitkälle edenneen maatumisen myötä huonontunut analysointikelvottomaksi, jätettiin analyysin ulkopuolelle. Lisäksi ne hampaat, joiden kruunu oli kovassa käytössä kulunut ikenen tasalle, jätettiin pois. Useimmilla ikääntyneiksi arvioiduilla yksilöillä kaikki jäljellä olevat hampaat olivat tyngiksi kuluneet ja elinaikana tapahtunut hampaanlähtö runsasta. Analysoitaviksi kelpuutetut hampaat pyrittiin valitsemaan siten, että kruunusta olisi vähintään 50 % jäljellä. Kruunun säilymisasteen arviointi tapahtui silmämääräisesti suhteutettuna hampaan kokoon. Iin Haminan hammaspatologiat Mistä suun sairauksista Iin Haminassa kärsittiin? Iin vanhan Haminan hautausmaan vainajilla havaittiin seuraavia suun patologioita: hammasmätä eli karies (caries), hammaskivi (calculus), hammaskiilteen vajaakehitys eli hypoplasia (enamel hypoplasia), hampaanlähtö elinaikana (ante mortem tooth loss, AMTL), leukaluun tulehdus eli parodontiitti (periodontitis) ja juurenkärkien tienoille kehittyneet märkäpesäkkeet (periapical abscess). Karkeasti jaoteltuna patologiat havaittiin joko hammaskruunussa (karies, hammaskivi, kiillehypoplasia) tai leukaluussa, johon hammas on ollut kiinnittyneenä (AMTL, parodontiitti, paiseet). Hampaan ja leukaluun patologioiden lukumäärien suoraviivainen vertailu on siinä mielessä ongelmallista, että paiseiden merkit luussa juuren alueella dokumentoitiin vaikka hammas itsessään olisikin hävinnyt, parodontiittia ei lainkaan dokumentoitu hammaskohtaisesti ja elinaikana lähteneistä hampaista taas ei pysty sanomaan, mitkä muut patologiat niissä ovat vaikuttaneet ennen hampaan lopullista irtoamista. Hammaskivi Hammasplakilla tarkoitetaan elävää, lähinnä bakteereista koostuvaa massaa, joka peittää pehmeänä kerroksena hampaiden pintaa. Hammaskivi muodostuu, kun mineralisoitunut bakteeriplakkikerrostuma kiinnittyy hampaan pinnalle (Kuva 40). Hammaskiveä voi esiintyä sekä ikenenalaisena (subgingivaalinen) että ikenen päälle kertyvänä (supragingivaalinen). 16 Iin Haminan vainajilla hammaskiveä oli 123 hampaassa, eli 10 % tutkituista hampaista. Hammaskiven levinneisyys eri hampaissa oli melko tasapuolinen. Mikään suun alue ei ollut siitä täysin vapaa, mutta toisaalta mikään alue ei myöskään näyttänyt keränneen erityisen runsaasti hammaskiveä. Alaleuassa hammaskiveä esiintyi hieman enemmän kuin yläleuassa, ja alttiimpia näyttivät olleen etenkin etu- ja kulmahampaiden pinnat, jotka altistuvat jatkuvasti hammaskiven syntyyn vaikuttavalle syljelle. Hammaskiven on todettu muodostuvan herkimmin etuhampaiden kielenpuoleisille pinnoille ja poskihampaiden poskenpuoleisille pinnoille sylkirauhasten läheisyyteen. 17 Iin Haminan vainajilla tämä yhteys oli havaittavissa etenkin etuhampaiden osalta. Vähiten hammaskiveä keränneitä yksittäisiä hampaita Iin Haminan vainajilla olivat yläleuan oikean puolen ensimmäinen poskihammas ja yläleuan vasemman puolen ensimmäinen väliham- 110

112 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 40. Hammaskiveä ja leukaluun tulehdus yläleuan vasemman puolen 2. välihampaan ja poskihampaiden yhteydessä. Kuva 41. Parodontiitti on paljastanut yläleuan vasemman puolen 2. välihampaan ja poskihampaiden juuret. Kuvattu kielenpuoleiselta sivulta. mas, joista vain 4 % osoitti merkkejä hammaskivestä. Patologisin hammas tässä aineistossa oli alaleuan vasemman puolen kulmahammas, joista kaikista 35 % oli kerännyt hammaskiveä. Kliinisissä tutkimuksissa on todettu ikenen päälle kertyvän hammaskiven olevan miehillä runsaampaa kuin naisilla. Hammaskiven määrä ja levinneisyys myös kasvavat ikääntymisen myötä. 18 Tämän aineiston kohdalla näyttää samaten siltä, että nuorimmassa ikäryhmässä hammaskiven määrä on ollut niukka, kun taas vanhimmalla kategorialla patologisia hampaita on ollut eniten (Taulukko 11). Sukupuolierot sen sijaan eivät tässä aineistossa näytä olleen huomattavat suuret (Taulukko 12). Hammaskiven muodostumista kiihdyttävät samat tekijät kuin plakin kertymistäkin, eli huono suun hygienia tai hiilihydraattipitoisen ravinnon nauttiminen. 19 Parodontiitti eli leukaluun vetäytyminen Hammaskiven runsas muodostus saattaa johtaa ientulehdukseen ja vakavimmassa muodossaan leukaluun tulehdukseen, parodontiittiin. Ientulehduksen eli gingiviitin kolme lievempää muotoa eivät jätä jälkiä luuhun, vasta neljäs ja vakavin vaihe aiheuttaa leukaluussa osteologisesti havaittavia muutoksia. 20 Parodontiitin heikentämä leukaluu voi olla hyvinkin voimakkaasti vetäytynyt, niin että paljastuneita hammasjuuria ympäröivä luu on muodostanut juurten ympärille vallimaisen reunaman 21 (Kuva 41). Karieksen eli reikiintymisen ohella parodontiitti on yksi tavallisimmista osteologisesti tavatuista hampaiden ja leukaluun patologioista, 22 ja Iin Haminan aineistossakin näkyy selkeästi parodontiitin dominoiva asema muihin patologioihin nähden. Karieksen asema sen sijaan ei näytä olleen yhtä hallitseva. 111

113 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Taulukko 11. Hampaiden patologiset leesiot ikäryhmittäin. Nuoret Aikuiset Ikääntyneet Hammaskivi 2 % 9 % 31 % Karies 9 % 9 % 9 % Hypoplasia 13 % 8 % 4 % AMTL 1) Paiseet 1) Parodontiitti yläleuka % 83 % alaleuka % 63 % 1) Patologisten leesioiden lukumäärä Taulukko 12. Hampaiden patologiset leesiot sukupuolen mukaan. Nainen Mies Hammaskivi 12 % 14 % Karies 13 % 5 % Hypoplasia 10 % 7 % AMTL 1) Paiseet 1) 4 13 Parodontiitti yläleuka 23 % 35 % alaleuka 28 % 32 % 1) Patologisten leesioiden lukumäärä Koska Iin Haminan vanhan hautausmaan vainajilta oli paikoin vaikea määrittää tulehduksen rajautumista leukaluun huonon säilyvyyden tai fragmentaarisuuden vuoksi, parodontiittia ei dokumentoitu hammaskohtaisesti vaan todettiin vain, oliko leukaluussa tulehduksen merkkejä vai ei. Yläleukoja tai niiden fragmentteja tutkittiin yhteensä 179 ja alaleukoja tai niiden fragmentteja yhteensä 122. Tutkituista 43 yläleukaa, 24 % kaikista yläleuoista, ja 29 alaleukaa, 24 % kaikista alaleuoista, osoitti merkkejä parodontiitista. Näyttää ilmeiseltä, että leukaluun tulehdus on Iin Haminan vainajien keskuudessa ollut erityisesti vanhimman väen vitsaus (Taulukko 11). Kliinisissä tutkimuksissa on todettu selkeä yhteys parodontiitin ja iän välillä: lapsilla sitä esiintyy vain harvoin, aikuisiän parodontiitti sitä vastoin on yleinen yli 30-vuotiaiden keskuudessa. 23 Parodontiitin yleisyys Iin Haminan vanhimmilla yksilöillä tukee näitä kliinisiä havaintoja. Sukupuolten välillä ei näytä olleen suurta eroa (Taulukko 12). Ruokavalion ja parodontiitin yhteyttä ei ole osoitettu yhtä selkeästi kuin karieksen ja ruokavalion yhteyttä, mutta vaikuttaa siltä, että kovaa pureskelua vaativaa, koostumukseltaan karkeatekoista ravintoa nauttineilla yhteisöillä parodontiitin esiintyvyys on alhaisempi. Paljon pureskeluvoimaa vaativa ruoka lisää syljen erittymistä, joka pitää puhtaina hampaiden pinnat, ja syljen ominaisuudet saattavat vaikuttaa sairauden kehittymiseen muutenkin. 24 Pehmeät hiilihydraattipitoiset ruuat puolestaan edesauttavat parodontiitin kehittymistä. 25 Kaiken kaikkiaan parodontiitin etiologia eli syntymekanismi on ongelmallinen selviteltävä, koska siihen vaikuttavat ruokavalion lisäksi muun muassa kunkin yksilön perinnöllisyystekijät, elinympäristö ja henkilökohtainen hygienia tai sen puute. 26 Harventuvat hampaat ikääntyminen ja ruuan vaikutus Pitkälle edetessään leukaluun tulehdus saattaa aiheuttaa hampaan irtoamisen. 27 Osteoarkeologien terminologiassa tällaista vainajan elinaikana irronnutta hammasta kutsutaan lyhenteellä AMTL (ante mortem tooth loss) erotukseksi niistä hampaista, jotka ovat irronneet luusta ja hävinneet vainajan kuoleman jälkeen (post mortem tooth loss). 28 AMTL on arkeologeille siinä mielessä ongelmallinen, että sen varmaa syytä ei voi sanoa parodontiitti mainitaan usein mahdollisena syynä, mutta se ei ole ainoa vaihtoehto. 29 Karkean ravinnon aikaansaama kova kulutus voi aiheuttaa hampaan kutistumisen pieneksi juurentyngäksi, joka sitten irtoaa; hampaan kiinnityskudokset voivat tuhoutua 112

114 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 42. Alaleuan vasemman puolen 1. poskihammas menetetty elinaikana. tulehduksessa; syvä karies voi tuhota hampaan, tai se voi murtua jonkin vamman seurauksena. Usein hampaan irtoamiseen vaikuttaa myös useampi kuin yksi tekijä kerrallaan. 30 Iin Haminan aineistolla AMTL:n kriteerinä (erotukseksi post mortem irronneista hampaista) käytettiin sitä, että hammaskuoppa oli alkanut umpeutua (Kuva 42). Koska kolmannet poskihampaat eli viisaudenhampaat eivät puhkea kaikille, niiden puuttumista ei määritelty patologiseksi, elleivät leukaluu ja viereinen hammas osoittaneet selviä merkkejä siitä, että paikalla oli joskus ollut kolmas poskihammas. 31 Iin vanhan Haminan hautausmaan väestöllä yhteensä 299 hammasta todettiin elinaikana menetetyiksi. Hampaanlähtöä esiintyi suun kaikissa osissa, myös suun etuosassa. Eniten, eli koko aineistossa yhteensä 18 kappaletta, oli menetetty alaleuan vasemman puolen ensimmäisiä poskihampaita. Lähes yhtä runsaasti, 16 kappaletta, oli menetetty alaleuan oikean puolen toisia poskihampaita, ja hampaanlähtö oli runsasta kaikissa muissakin poskihampaissa. Elinaikana menetettyjen etuhampaiden määrä oli myös varsin suuri. Se, että Iin Haminan vainajat olivat menettäneet etuhampaita lähes yhtä runsaasti kuin poskihampaita, tuntuu erikoiselta, sillä yleensä AMTL ei ole tyypillinen etuhampaiden patologia vaan keskittyy nimenomaan poskihampaisiin. 32 Mahdollisesti etuhampaiden avulla tehty työ on vaikuttanut hampaiden ennenaikaiseen kulumiseen ja siten niiden irtoamiseen. 33 Voi myös olla, että tuloksissa näkyvät ne vanhimmat yksilöt, jotka olivat menettäneet lähes koko hampaistonsa esimerkiksi parodontiitin seurauksena. Runsas AMTL on vanhuusiälle tyypillisin patologia, ja hampaanlähdöllä on taipumusta lisääntyä iän karttuessa. Ikääntyneet ovat saattaneet menettää hampaistostaan jopa puolet. 34 Vähiten tässä aineistossa AMTL oli vaikuttanut kulma- ja välihampaisiin. Etuhampaiden tehtävä ruuan leikkaajina ja poskihampaiden ruuan jauhajina lienee vaikuttanut osaltaan siihen, että näihin hampaisiin on kohdistunut suurempia purentavoimia. Kulma- ja välihampaiden vähäisempi mekaaninen rasitus on ehkä ollut osasyy niiden säästymisessä. Pienin AMTL:n määrä Iin Haminan vainajilla oli yläleuan vasemman puolen ensimmäisessä välihampaassa, joita koko aineistossa oli menetetty vain kolme. Nuorilla ei elinaikana tapahtunutta hampaanlähtöä havaittu lainkaan. Aikuisten AMTL-tapauksia sitä vastoin löytyi runsaasti. Eniten hampaanlähtöä oli ikääntyneillä (Taulukko 11). Ikääntyneiden menettämien hampaiden lukumäärä aikuisiin verrattuna on varsin suuri kun ottaa huomioon sen, että ikääntyneitä yksilöitä oli aineistossa huomattavasti vähemmän kuin aikuisia (Taulukko 10). Miesten ja naisten välillä sen sijaan ei havaittu suurta eroa hampaanlähdön määrässä (Taulukko 12). Hampaiden reikiintyminen Karies, hammasmätä, syntyy happoa tuottavien bakteerien vaikutuksesta hampaiden pinnalle kertyneessä plakissa. 35 Hampaiden kudokset syöpyvät hapon myötä, kun bakteerit hyödyntävät hampaisiin takertuvaa hiilihydraattipitoista ruokaa, etenkin sokereita. Karies etenee vaiheittain: hienovaraisimmat värimuutokset kiilteessä ovat vastikään alkaneita vaurioita, syvät reiät tai kokonaisen hammaskruunun syöpyminen ontoksi ovat merkkejä 113

115 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA pitkälle edenneestä infektiosta. 36 Iin Haminan aineistosta karies määriteltiin silmämääräisesti ja ainoastaan selkeä reikiintyminen dokumentoitiin (Kuva 43). Mahdollisia alullaan olevia vaurioita, jotka näkyvät kiilteessä valkeina tai ruskeina pilkkuina, ei otettu lukuun, koska niitä olisi niiden epämääräisyyden vuoksi ollut vaikea erotella hampaiden kuolemanjälkeisestä värjäytymisestä. 37 Iin Haminan väestöllä kariesta oli 119 hampaassa, 10 % tutkituista hampaista. Reikiintyminen keskittyi poskihampaisiin; etu- ja kulmahampaissa kariesta ei tavattu lainkaan, ja välihampaistakin vain kaksi kappaletta koko aineistosta osoitti reikiintymisen merkkejä. Arkeologisessa aineistossa kariesta löydetään yleisimmin poskihampaista. 38 Eniten, eli 22 % tapauksista, oli reikiintynyt yläleuan vasemman puolen kolmas poskihammas. Seuraavaksi patologisimpia olivat alaleuan oikean puolen kolmas poskihammas ja alaleuan vasemman puolen toinen poskihammas, joista molemmista 19 % osoitti karieksen merkkejä. Nimenomaan kolmannet poskihampaat eli viisaudenhampaat näyttivät tässä aineistossa reikiintyneen herkimmin. Koska kolmannet poskihampaat puhkeavat vasta aikuisiällä, ne ehtivät kulua muihin hampaisiin verrattuna vähiten, ja vähäisempi kuluminen on mahdollisesti yhteydessä havaitun karieksen määrään. Purupinnoille syntyneet reiät eivät ole ehtineet hioutua pois kulutuksen myötä. Ylä- ja alaleuan poskihampaiden kariesherkkyydessä ei ollut suurta eroa, sitä vastoin hampaiden eri pintojen välillä oli eroavaisuuksia. Purupinnat vaikuttivat reikiintyneen useammin kuin hampaanvälit. Kariesvaurioiden sijoittumista hampaan eri pinnoille ei kuitenkaan Iin Haminan vainajilta dokumentoitu erikseen. Eri ikäryhmien karieksen määrä näyttää hyvinkin tasaiselta (Taulukko 11). Naisilla patologisia hampaita oli enemmän (Taulukko 12). Arkeologisessa aineistossa kariesta tavataan usein enemmän naisilla kuin miehillä. Sukupuolieroja esiintyy etenkin maanviljelyä harjoittaneissa yhteisöissä. Tätä selitetään yleensä siten, että erilaisten ruoka-aineiden käytössä tai ruuan saatavuudessa on voinut olla eroa sukupuoliroolien mukaan. 39 Tärkein kariesta yllyttävä tekijä on sokeri. 40 Suomen alueella sokeria ei ollut yleisesti saatavilla ennen 1600-lukua, joten keskiajalla karieksen esiintymisen syy on oletettavasti ollut jokin muu kuin runsas sokerin käyttö sinänsä. 41 Kasvisravinto ja esimerkiksi viljojen sokerit ovat voineet olla kariekselle riittävä hiilihydraattien lähde. Eräs toinen reikiintymistä stimuloiva tekijä on ruuan koostumus: pehmeäksi keitetyistä jyvistä valmistettu puuro, maanviljelyselinkeinoilla elävän yhteisön tavanomainen ruoka, jää helposti kiinni poskihampaiden kuoppiin ja hammasväleihin antaen täten kariesta kiihdyttäville bakteereille kasvualustan. 42 Iin Haminan väestöllä karieksen määrä oli pienehkö. Hammaskiven samoin kuin karieksen niukkuus saattaa kertoa siitä, että tutkittu yhteisö nautti vähemmän hiilihydraattipitoista, enemmän liha- ja kalapainotteista ravintoa. 43 Toisaalta Iin Haminan aineistosta saatu tulos ei poikkea suuresti luvun turkulaisista, joilla yhteensä 13,1 % tutkituista hampaista osoitti karieksen merkkejä. Muissakin tutkituissa Skandinavian keskiaikaan ajoittuvissa luuaineistoissa karieksen esiintyvyys on ollut samaa luokkaa. 44 Iin Haminan vainajilla kariesta voi kuitenkin todeta olleen vähemmän kuin keskiajan turkulaisilla. Kuva 43. Purupinnan kariesta alaleuan vasemman puolen ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa poskihampaassa. 114

116 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Tulehduspesäkkeet leukaluussa Monenlaiset absessit ja granuloomat, eli hammasjuurten yhteyteen syntyvät märkäpesäkkeet ja tulehdussolukertymät, ovat arkeologisessa luumateriaalissa tavallisia löytöjä. 45 Märkäpesäkkeen jättämä jälki leukaluussa on yleensä symmetrisen pyöreä onkalo (Kuva 44). Luun läpäisevä fistula, eli kanava, jota myöten paiseesta purkautuva märkä on poistunut, on myös yleensä muodoltaan ovaalinmuotoinen tai pyöreä, ja näillä perustein absessit yleensä tunnistetaan kuivasta arkeologisesta luusta. 46 Absessin muodostuminen saattaa saada alkunsa hammasytimen tulehtumisesta. Hammasytimen tulehdus puolestaan voi johtua muun muassa ytimeen asti yltävästä karieksesta, ytimen paljastaneesta kovasta kulutuksesta tai traumasta. Kun infektio hampaassa on syntynyt, se kulkeutuu alaspäin juurta myöten, aiheuttaa tulehdusreaktion leukaluussa juuren alueella ja synnyttää märkivän pesäkkeen, joko akuutin tai kroonisen. 47 Iin Haminan väestöllä paiseita oli yhteensä 28 hampaan juuressa. Paiseita löydettiin sekä ylä- että alaleuan hammasjuurista, mutta ne jakaantuivat siten, että alaleuoista paiseita tavattiin yhteensä vain viisi, kun taas yläleuoissa niitä oli 23. Näyttää siis siltä, että yläleuka on ollut alaleukaa hivenen alttiimpi kehittämään tulehduspesäkkeitä. Yläleuoissa paiseet myös olivat levittäytyneet tasaisemmin useampiin eri hampaisiin suun etu- ja takaosassa. Nuorilla paiseita ei ollut. Aikuisilla ja ikääntyneillä hammasjuurten paiseiden määrä oli tasainen: kummallakin ikäryhmällä niitä tavattiin neljäntoista hampaan yhteydestä (Taulukko 11). Lisäksi vaikuttaa siltä, että syystä tai toisesta leukaluun tulehduspesäkkeet ovat tässä aineistossa vaivanneet ankarammin miehiä kuin naisia (Taulukko 12). Ravinnonpuute jättää jäljen hammaskiilteen vajaakehitys Kiillehypoplasiat ovat hammaskiilteen kehityshäiriöitä; hypoplasia-sana tarkoittaa vajaakasvua tai vajaakehitystä. Kiillehypoplasioiden muoto vaihtelee: häiriöt voivat esiintyä pieninä kuoppina, hentoina viivoina tai leveinä uurteina kiilteessä, tai Kuva 44. Juurenkärkipaise (abscessus periapicalis) kulmahampaan yhteydessä alaleuan oikealla puolella. Poskihampaat 1 3 menetetty elinaikana. kiille voi alueittain puuttua kokonaan. Näistä kaikista arkeologisessa aineistossa yleisimmin havaittu muoto on lineaarinen kiillehypoplasia, eli vaihtelevan vahvuisina, poikittaisina uurteina esiintyvä kasvunpysähdyslinja 48 (Kuva 45). Samoin kuin pitkien luiden muodostuminen, myös hammaskiilteen kehitys on säännönmukainen prosessi, joka saattaa eri tekijöiden vaikutuksesta hidastua tai pysähtyä kasvussaan. Hammaskiille on erityisen herkkä aineenvaihduntaa kohtaaville häiriötekijöille. Uurteet kiilteessä tulkitaan tyypillisesti osteologien keskuudessa aliravitsemuksen merkeiksi, mutta kasvunpysähdyksen voi saada aikaan muunkinlainen stressitila, esimerkiksi hetkellisesti aineenvaihdunnan sekoittava raju sairastuminen. 49 Iin Haminan väestöllä hammaskiilteen hypoplasiaa oli yhteensä 96 hampaassa eli 8 % tutkituista hampaista. Vähiten hypoplasiaa oli poskihampaissa; alaleuan poskihampaissa sitä ei tavattu lainkaan, paitsi yhdessä alaleuan vasemman puolen ensimmäisessä poskihampaassa ja toisessa poskihampaassa. Patologisimpia olivat yläleuan oikean puolen toiset etuhampaat, joista 38 % havaittiin kiillehypoplasiaa. Seuraavaksi eniten patologisia tapauksia löytyi alaleuan vasemman puolen kulmaham- 115

117 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 45. Lineaarista kiillehypoplasiaa yläleuan vasemman puolen hammaskiilteessä. paista (35 %) ja yläleuan oikean puolen kulmahampaista (33 %). Eniten kiillehypoplasiaa oli etu- ja kulmahampaissa. Kiillehypoplasialle onkin tyypillistä kehittyä juuri näihin hampaisiin. 50 Iin Haminan vainajien nuorin ikäryhmä näyttää osoittaneen hieman enemmän patologisuutta ja vanhin vastaavasti vähiten (Taulukko 11). Naisilla patologisia hampaita oli enemmän, mutta erot sukupuolten välillä eivät olleet kovin suuret (Taulukko 12). Yleisesti ottaen Iin Haminan vainajilla ei ollut huomattavan voimakasta tai runsasta kiillehypoplasiaa. Kiillehypoplasian vähäinen määrä ja tapausten vaatimattomuus puhuvat osaltaan sen puolesta, että ankaria nälänhädän kausia ei vainajien elinaikana kärsitty Iin alueella. Tutkimuksen tulokset Hammassairauksien esiintyvyydet Iin Haminan asukkailla Karieksen, hammaskiven ja kiillehypoplasian esiintyvyys Iin Haminan aineistossa osoittautui yllättävän tasaiseksi. Näillä tuloksin voisi sanoa, että AMTL ja parodontiitti olivat runsaslukuisimmat suun patologiat Iin Haminan aineistossa. Toisaalta on otettava huomioon, että patologiat jakaantuivat eri tavoin eri yksilöille ja esimerkiksi AMTL ja parodontiitti olivat ylivoimaisesti yleisempiä vanhimmalla ikäryhmällä, kun taas nuorimmilta ne puuttuivat. Myös hammaskiven ja kiillehypoplasian esiintyvyydessä oli pientä vaihtelua ikäryhmien välillä. Sitä vastoin karieksen jakaantuminen eri ikäryhmien kesken vaikutti olleen melko tasapuolista. AMTL:n on todettu olevan ikäsidonnainen patologia, joten sen yleisyys vanhimmalla ikäryhmällä oli odotettavissa; samaten parodontiittia pidetään jossain määrin ikäsidonnaisena. Iän karttuessa myös hammaskivikerrostumilla on taipumusta runsastua. Karies ja kiillehypoplasia eivät ole yhtä suoraviivaisesti ikäsidonnaisia (Taulukko 11). Työntekoa ja tupakkaa Patologisten muutosten lisäksi hampaistosta löytyi satunnaisia eletyn elämän merkkejä. Yhteensä neljän vainajan hampaissa havaittiin erikoinen, jyrkästi kielen puolelle kallistuva viisto kuluma. Hammaskiilteen poikkeavan jyrkkä kulumissuunta ja kiillottuminen antavat syytä olettaa, että kuluma ei johdu purennasta, vaan syynä voi olla esimerkiksi toistuva työnteko hampaita apuna käyttäen. Mahdollisesti hampaita on käytetty Iin Haminassa apuvälineenä esimerkiksi verkkoja paikatessa. Vainajista kaksi määriteltiin naisiksi, yksi mieheksi ja yksi sukupuoleltaan tunnistamattomaksi. Kaikki neljä vainajaa olivat aikuisia. Kolme vainajaa oli peräisin luukuopasta 51 ja yksi in situ -hautausten eli yksittäishautausten joukosta. 52 Työteon jäljiksi epäiltyjä merkkejä löytyi pelkästään yläleuan etuhampaista (8 kpl), kulmahampaista (1 kpl) ja välihampaista (2 kpl). Näiden muutosten lisäksi yhdellä luukuopan kallolla 53 oli yläleuan oikean puolen kulma- ja ensimmäisessä välihampaassa pyöreä kulumisjälki, joka tulkittiin mahdolliseksi piipunpoltosta syntyneeksi jäljeksi. Piipunpolttajaksi identifioitu yksilö oli ikääntynyt mies. 116

118 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Terveempi vai sairaampi menneisyys? Iin Haminan vainajilta löytyneet hammassairaudet, kuten karies ja hammaskivi, ovat tuttuja vaivoja myös suurimmalle osalle meistä. Tuntuvin ero meidän ja muutaman vuosisadan takaisten ihmisten välillä lienee se, että patologiset tilat pääsivät modernin hammaslääketieteen puuttuessa etenemään paljon pahemmiksi kuin nyt ja esimerkiksi runsas hampaanlähtö oli usein väistämätön kohtalo vanhuusiällä. 54 Menneisyydessä hampaita eivät uhanneet pelkät sairaudet vaan myös ruuan konkreettinen koostumus altisti ne paljon ankarammalle kulutukselle kuin nykyään suurin ero niin sanotun primitiivisen ruokavalion ja nykyruokavalion välillä onkin ruuan muuttuminen karkeasta, lähes käsittelemättömiä raaka-aineita sisältävästä purtavasta yhä jauho- ja sokeripitoisempaan suuntaan, pehmeäksi ja käsitellyksi tuotteeksi, joka ei kuluta hampaita samassa määrin. 55 Toisaalta menneiden aikojen karumpi ruokavalio auttoi myös osaltaan hillitsemään suun sairauksia. Tutkimukset ovat osoittaneet karieksen määrän keskiajan Suomessa olleen huomattavasti alhaisempi kuin nykypäivän suomalaisilla, joilla hampaiden reikiintyminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. 56 Nyt tutkitulla Iin Haminan aineistolla hammasterveyden voi sanoa olleen jokseenkin hyvä. Yllättävän monilla tutkituista leuoista ei ollut lainkaan patologisia muutoksia tai havaittujen patologioiden määrät olivat vähäiset, esimerkiksi alkavaa purupintojen reikiintymistä. Toisaalta joukosta löytyi myös muutamia toista ääripäätä edustavia yksilöitä, joilla suun terveys oli erittäin huono. Esimerkiksi eräs konekaivun seurannassa löytynyt, aikuiseksi mieheksi määritelty yksilö 57 oli eläessään kärsinyt sekä runsaasta hammaskivestä, syviä reikiä hampaisiin syövyttäneestä hammasmädästä että pitkälle edenneestä leukaluun tulehduksesta. Luultavasti yhden patologian paheneminen oli tukenut myös toisten kehittymistä ja huonolla suun hygienialla oli osuutensa tilanteeseen. Edellä mainittujen, aikuisiän hygieniaongelmiin liittyvien patologioiden ohella yksilön suusta löydettiin hammaskiilteen vajaakehitystä, joka viitannee lapsuusiällä koettuun sairasteluun tai huonoon ravintoon. Eri ikäryhmien vertailussa tasaisimmin jakaantunut patologia oli karies. Nuorilla runsaimmin esiintynyt patologia oli kiillehypoplasia, kun taas hammaskiveä oli vain nimellisesti ja hampaidenlähtöä, paiseita tai leukaluun tulehdusta ei lainkaan. On tyypillistä, että nuorimmilta yksilöiltä ei löydy suuria määriä hammaskiven kaltaisia kumuloituvia patologioita, jotka vaativat useita vuosia kehittyäkseen. Aikuisten hampaissa erilaisten patologioiden määrät olivat kaikkein tasaisimmat. Ikääntyneillä leukaluun tulehdus ja elinaikana tapahtunut hampaanlähtö olivat yleisimmät patologiat, joskin myös hammaskiven määrä oli ikääntyneillä suurempi kuin muilla ryhmillä. Tutkittujen miesten ja naisten välillä ei ollut huimia eroavaisuuksia paitsi karieksessa, jota oli runsaammin naisilla, ja paiseissa, joita oli enemmän miehillä. 1 Schwartz 1995: Hillson 2003: Varrela 1996: Goodman & Rose DeWitte & Bekvalac Larsen 1999: Molnar Hillson 2003: Kallio-Seppä et al Bass Varrela Krogman & Işcan Mays Baker et al. 2005: Baker et al. 2005: Hillson 2003: Ibid. 18 Hillson 2003: Hillson 2003: Hillson 2003: Leukaluun tulehdus määritellään arkeologisessa aineistossa yleensä siten, että alveoliharjanteen (alveolar margin) 117

119 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA etäisyys hampaan kaulasta (cervix dentis) on yli 2 mm ja luu on uudelleenmuotoutunutta, patologisen reikäisen näköistä. 22 Schwartz 1995: Hillson 2003: Varrela 1996: Larsen Hillson 2003: Hillson 2003: Varrela 1996: Larsen Miles Varrela 1996: Van der Merwe et al Larsen 1999: Miles Hillson 2003: Larsen 1999: Hillson 2003: Hillson 2003: Larsen 1999: Hillson 2003: Varrela Larsen Larsen 1999: Varrela Hillson 2003: Schwartz 1995: Dias & Tayles Goodman & Rose Larsen 1999: Larsen 1999: Luukuopan vainajien kaivaustunnukset CRI 34Y, CRI 157, CRI Yksittäishautaus, vainaja Luukuopan kallo nro Miles Varrela 1996: Varrela Konekaivun seurannan kallo nro

120 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA HAMMASTERVEYDENHUOLTOA MENNEILTÄ VUOSISADOILTA Rosa Vilkama Benedictus Olai julkaisi tiettävästi ensimmäisen ruotsinkielisen lääkärikirjan vuonna Runsaslukuisten sairaudenkuvausten ja hoito-ohjeiden lisäksi kirjassa mainitaan lähes 700 erilaista rohtoa. On vaikea päätellä, kenen käsiin Benedictus Olain lääkärikirja aikanaan on tarkoitettu; kaiken kansan saatavilla se tuskin on ollut. Muutamien maassa toimineiden ulkomaalaisten haavureiden ja partureiden lisäksi mahdollinen kohderyhmä on voinut olla papisto, koska sairaiden ja vammaisten hoito oli osaltaan seurakuntien vastuulla. 1 Hammassärkyä Benedictus Olai kehotti hoitamaan oopiumin, villikaalin ja sellerin avulla, ja apua oli tarjolla myös hampaiden valkaisemiseen. Lisäksi kirjasta löytyi neuvoja siihen, miten tulee menetellä, jos hampaat ovat suussa löysästi tai hengitys on pahanhajuinen. Kirjan neuvoista päätellen suun terveys on ainakin jossain määrin askarruttanut ihmisiä jo 1500-luvun lopulla. Ennen modernin hammaslääketieteen syntyä suuhygienian hoidon voisi kuvitella olleen täysin satunnaista, mutta hampaidenhoidosta keskiajan ja uuden ajan Suomessa on kuitenkin säilynyt joitain todisteita: Pernajan Pappilan kaivauksissa Itä-Uudellamaalla on löydetty sekä pronssinen hammastikku-korvalusikkayhdistelmä että luisen hammasharjan katkelma. Pernajan Pappilan lisäksi myös Laitilan kirkosta on tavattu korvalusikkahammastikku. 2 Ihmiset ovat luultavasti jo ennen hammasharjan keksimistä pyrkineet puhdistamaan hampaitaan sormella tai tikulla. Yksinkertaisimmillaan hampaankaivimen saa aikaiseksi puunsälöstä, mutta näyttävämpiäkin hammastikkuja tiedetään Euroopassa tehdyn. Jo antiikin roomalaiset tunsivat pronssista, hopeasta tai kullasta valmistetut hammastikut. Materiaalin valinta heijasteli käyttäjänsä asemaa ja varallisuutta. 3 Renessanssin ajan merkkimiehet pöyhkeilivät samoin kullasta ja hopeasta valmistetuilla hammastikuilla, joiden koristelussa ei jalokiviäkään säästelty. Arvometalleista valmistettuja tikkuja kannettiin näkyvästi esillä kaulaketjussa. Samaisessa ketjussa saattoi lisäksi riippua korvalusikka tai molempien instrumenttien yhdistelmä. 4 Modernien hammasharjojen edeltäjän syntypaikaksi ja -ajaksi on ehdotettu luvun Kiinaa, missä niitä valmistettiin kiinnittämällä sian harjaksia luu- tai bambuvarteen. Euroopassa hammasharja alkoi yleistyä luultavasti 1600-luvulla. 5 Hammasharjojen rantautumista Eurooppaan edelsivät kielenkaapimet, joihin saatettiin myös liittää korvalusikka varren vastakkaiseen päähän luvun puolivälissä Keski-Euroopan yläluokka tunsi jo erilaiset hammastahnat ja -pulverit, mutta niiden rosoinen koostumus lähinnä ärsytti ikeniä ja vaurioitti kiillettä: karkeatekoisten pulverien raaka-aineeksi saatettiin rouhia muun muassa kalkkia, suolaa tai soodaa. Vasta 1700-luvun lopulla hampaidenhoidon välineistä alkoi kehittyä miellyttävämpiä puhtaampien hammastahnojen ja pehmeämpien hammasharjojen massatuotannon myötä. 7 Hampaidenhoidosta on vaikea löytää pitäviä todisteita osteoarkeologisin menetelmin. Aina on mahdollista, että vainajan suusta puuttuva, elinaikana irronnut hammas onkin vedetty tahallisesti pois esimerkiksi kivuliaan karieksen vuoksi 8. Pois vedettyä hammasta ei kuitenkaan pysty pelkän leukaluuhun jääneen tyhjän hammaskuopan perusteella erottamaan itsekseen irronneesta hampaasta. Kyseisen hoitokeinon suosiosta osteoarkeologi voi siis esittää korkeintaan arvioita 9. Toistuva hampaidenvälien rassaaminen jonkin työkalun avulla voi myös jättää kiilteeseen silminnähtävän jäljen. Toisinaan vainajien hampaidenväleistä löytyy poikittaisia uurteita, jotka eivät ole hammassairauksien aiheuttamia. On mahdollista, että poikittaiset uurteet kiilteessä vierekkäisten hampaiden vastakkaisilla pinnoilla kertovat esimerkiksi ahkerasta hammastikun käytöstä hammasvälien puhdistamisessa tai kipeän ikenen pistelystä kivun lievittämiseksi. 10 Yksittäisiä hampaidenvälien uurteita löytyi myös Iin vanhan Haminan hautausmaan vainajilta. On siis mahdollista olettaa, 119

121 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA että ainakin muutamalla keskiaikaisen Iin Haminan asukkaalla on ollut tapanaan käyttää hammastikkua ruuanjäänteiden kaiveluun hampaiden koloista. Kiilteessä havaitut jäljet olivat useimmissa tapauksissa kuitenkin hyvin epämääräisiä. Myöskään niiden vähäinen määrä ei tue sitä ajatusta, että hammastikun käyttöä olisivat harjoittaneet kaikki Iin Haminan hautausmaalle haudatut. 1 Benedictus 2008 [1578]. 2 Palm & Pellinen Berg 2004: Palm & Pellinen Sinisalo Palm & Pellinen Smith 2007: Brothwell 1981: 154; Van der Merwe et al Lingström & Borrman Brothwell 1981: ; Formicola 1988; Bonfiglioli et al HAMMASKIVUN LIEVITYSTÄ TAIKAKEINOIN Rosa Vilkama Aina eivät ihmisten maalliset ponnistelut riittäneet turruttamaan ankaraa hammassärkyä. Apuun oli haettava pyhimykset ja vainajat, joilla oli voimaa karkottaa kipu. Pyhä Apollonia, hammassairauksilta suojeleva pyhimys, oli Pohjanmaallakin tuttu: Vöyrin kirkosta löytyy häntä esittävä maalaus alttarikaapin oven kääntöpuolelta (Kuva 46). 1 Pyhän Henrikin saarna-aitta Kokemäellä on puolestaan tunnettu siitä, että aitan hirsistä vuoltujen tikkujen uskottiin tuovan helpotusta hampaiden kolotukseen. 2 Vanha suomalainen kansanperinne tiesi hammaskivun olevan hammasmadon tekoja. Kipua lievitettiin kaivamalla ongelmaista hammasta esimerkiksi puutikulla, metallisella neulalla tai naulalla. Kaivamisen jälkeen verinen tikku tuli kätkeä yksinäiseen piilopaikkaan. Syrjäisestä piilosta hammastauti ei päässyt enää takaisin ihmisiä kiusaamaan. Sekä hammastikkujen materiaali että niiden hankkimiseen liittyvät menot saattoivat olla tarkkaan määritellyt: tehonsa tällaiset kaivimet nimittäin saavuttivat vasta sitten, kun ne oli asianmukaisesti loihdittu. Yleisimmin esiintyvissä parannustaioissa hampaan kaivin oli valmistettava jostakin esineestä, joka oli ollut suoraan kosketuksissa vainajan kanssa tai muulla tavoin yhdistyi kuolemaan. Hammastikuksi saatettiin napata sälö ruumislaudasta, ruumisarkusta tai hautarististä. Metallista kaivinta, kuten neulaa, oli myös mahdollista pitää jonkin aikaa kiinni vainajan ihossa, esimerkiksi kantapäässä, rinnassa tai suussa, ennen kuin sillä voitiin kaivaa hampaita ja parantaa hammaskipua. 3 Vielä niinkin myöhään kuin 1800-luvulla parannusvälineiden lukemista eli loihtimista pidettiin tärkeänä osana lääkitsijän työtä. Suomalaisessa kansanperinteessä loitsiminen liittyi lääkkeiden valmistukseen niin oleellisesti, ettei taikamenoista luovuttu heti edes apteekin rohtojen yleistyessä. Itä-Karjalassa kiertänyt lääkäri Elias Lönnrot kertoo häneltä vielä 1800-luvun lopulla kysellyn, joko apteekista tuodut lääkkeet oli katsottu käyttövalmiiksi

122 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Iistä on vuodelta 1903 tallennettu Aleksanteri Klasilan kertoma hammastaudin parantamiseksi tarkoitettu resepti ja loitsu: Kolme konnaa makasi kalliolla: Yksi söi luita, toinen lihaa Ja kolmas suonia. Jos on kalma kalmistosta, Kalma kirkosta kotoisin, Kalma kuolletten majasta, Kaonneitten kartanosta Tahi kirkon portahista Tahi kirkon itänurkasta Tahi ullakon ovista. Mene sinne kirkon kiiltävän kivelle, Satalauan la[u]tehille. Siel on muutki murhamiehet, Suuretki pahantekijät, Siel on luita syyäksesi, Lihaa, verta juuaksesi! Siel on luutonta lihoa, Päätöntä kaloa, Suonetonta pohkiota. Siellä sua suretahan, Valittavat vanhempasi. Sulakkohon sinunkin vihasi j.n.e. niinkuin käärmeen syntysanoissa, mutta herransiunaus seuraavasti: Herra siunatkoon sinua, ja varjelkoon minua. Herra valistakoon kasvonsa sinun puolees, ja olkoon minulle armollinen j.n.e., sinä ja minä aina vuorotellen sekä lopuksi Isämeitä aina siihen asti, jossa sanotaan: vaan päästä meitä pahasta. Tämä kaikki luetaan kolmasti (rukoukset kahdesti kullakin kerralla) seuraavaa lääkettä tehtäessä: 83 näsiänmarjaa hienonnetaan kahvikupissa. Tähän kaadetaan jonkun verran viinaa. Saatuun sekoitukseen heitetään 3 kuumennettua kuparilanttia. Näiden annetaan vähän aikaa maata sekoituksessa, jonka jälkeen ne otetaan pois ja lääke on valmis. 5 Kuva 46. Vöyrin kirkon vuoden 1500 tienoilla tehdyn alttarikaapin Pyhä Apollonia pitelee pihdeissään irrotettua poskihammasta. 1 Heikkilä & Suvikumpu 2009: 25, Heikkilä & Suvikumpu 2009: Valve 1912: Peldán 1967: Haavio 1935: SKVR XII2: Ii. Tela, J

123 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA VARHAINEN PIIPUNPOLTTAJA IISTÄ Terhi Tanska, Juho-Antti Junno ja Titta Kallio-Seppä Amerikan intiaanit olivat tunteneet tupakan jo tuhansia vuosia, mutta vasta 1500-luvulla ensimmäisen kerran tupakkaa saatiin Eurooppaan. Aluksi sitä käytettiin lääkkeenä, parantamaan esimerkiksi hammaskipua ja päänsärkyä, paiseita tai ihottumaa. 1 Pian myös tupakan mielihyvää tuottava vaikutus nousi yhä tärkeämmäksi luvulla tupakoinnista tulikin Euroopassa päivittäinen tapa kaikissa kansanosissa ja tupakasta sekä sen polttoon käytetyistä esineistä yleistä kulutustavaraa. Suomeen tupakka rantautui ilmeisesti 1600-luvun alussa muun muassa merimiesten ja kolmikymmenvuotisessa sodassa taistelleiden sotilaiden mukana. 2 Tupakoinnin dramaattinen lisääntyminen johti tarpeeseen nostaa myös tupakantuotanto vastaamaan kasvavaa kulutusta. Pian tupakka oli tärkeä kauppatavara, jonka hallinnasta kamppailu synnytti ympärilleen verotusta, salakuljetusta ja orjuutta. 3 Vaikka tupakka oli alun alkaen esitelty terveystuotteena, heräsi jo hyvin varhain epäilys sen vaarallisuudesta ihmisille. Kirkon piirissä sitä pidettiin moraalittomana paheena, johon sortuminen johti muihinkin synteihin. Huolta aiheutti myös tulipalovaara: ahtaissa oloissa, kuten laivoilla ja tiiviisti rakennetuissa kaupungeissa, tupakanpolton katsottiin turhaan lisäävän tulipalojen riskiä. 4 Kesti kuitenkin satoja vuosia, ennen kuin tupakan terveydellisistä vaaroista saatiin ensimmäiset tieteelliset todisteet. Tupakankäytön yleistyminen lisäsi myös tupakointivälineiden kysyntää. Erityisasemaan nousi 1500-luvun lopulta alkaen piippu. Suuren suosion saavuttivat erityisesti liitupiiput (Kuva 47), eli pienikoppaiset ja pitkävartiset valkoiseksi palavasta savesta valmistetut piiput, joita alettiin 1500-luvun lopulla valmistaa massatuotantona Englannissa ja Hollannissa, myöhemmin ympäri Eurooppaa. 5 Muottien avulla tapahtunut piipunvalmistus mahdollisti erikoistenkin piippujen teon, ja liitupiipusta tuli esine, jonka muotokieli oli altis muotivirtauksille. Useimmilla piipunvalmistajilla olikin mallistossaan suuri määrä erilaisia piippuja, joiden muoto vaihteli erilaisin kohokuvioin koristelluista tai esimerkiksi eläimen tai ihmishahmon muotoisista koristelemattomiin. Lisäksi esimerkiksi kansallisten juhlapäivien, kuten kruunajaisten, kunniaksi saatettiin tehdä erityisiä piippueriä. Usein valmistajat myös merkitsivät tuotteensa leimoin. 6 Arkeologisessa tutkimuksessa liitupiiput ovat merkittävä esinemuoto historiallisen ajan kaivauksilla, sillä muodossa ja koossa tapahtuneet muutokset sekä valmistajaleimat mahdollistavat niiden varsin tarkan ajoittamisen. Lisäksi niiden laajalle levinnyt käyttö ja hyvä säilyvyys maaperässä merkitsevät sitä, että niitä löytyy lähes aina historiallisen ajan kohteiden maakerroksista. 7 Liitupiippujen käyttö ajoitukseen ei rajoitu kuitenkaan vain itse piippuihin. Koska piipunvarsi oli kova, aiheutti se polttajalleen jo muutaman vuoden käytön myötä selvää kulumaa hampaisiin, joiden välissä vartta pidettiin. Piipunpolttajat onkin helppo tunnistaa arkeologisesta luumateriaalista yleensä etu-, kulma- tai välihampaisiin syntyneen kuopannemaisen kuluman perusteella. Piippua poltettiin yleensä samassa paikassa, vain toisella puolella leukaa. Piipun paikka tiettyjen hampaiden välissä määräytyi yleensä yksilön mieltymysten ja hampaiden muodon mukaan, joten kuluvat hampaat vaihtelivat yksilöittäin. 8 Kuva 47. Piipuissa oli pitkä varsi ja pieni koppa. 122

124 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 48. Yli 50-vuotiaan miehen luukuopasta löytyneessä kallossa oli piipun polttamisesta kertovaa kuluneisuutta yläleuan kulma- ja välihampaissa. Iin vanhan Haminan luuaineistosta löydettiin yhden luukuopan yksilön hampaista kulumisjälkiä, jotka voivat kertoa piipun polttelusta. Yli 50-vuotiaana kuolleen miehen yläleuan oikean puolen kulmahammas ja ensimmäinen välihammas olivat kuluneet vinoiksi tavalla, joka on yleistä kovaa piippua tiuhaan poltelleelle henkilölle (Kuva 48). Löytö on arkeologeille kiinnostava, koska hautausmaan vainajat ajoittuvat pääasiassa ja 1500-luvuille. Viittaukset mahdollisiin piippuihin ajoittavat esineen käytön perusteella kyseisen vainajan kuitenkin aikaisintaan 1600-luvun alkupuolelle. Yksilön hampaiden kuluminen on vaatinut pidemmän aikaa jatkunutta piipun polttelua, mutta hän ei todennäköisesti ole polttanut koko aikuisikäänsä. Tämä voidaan päätellä siitä, että hampaiden pinnat eivät olleet kuluneet pyöreiksi, mikä on yleistä pyöreää ja kovaa piipunvartta useampia vuosia suussaan pidelleille yksilöille. Yksilön hampaiden kuluminen osoittaa, että luukuopassa on mukana ainakin yksi vainaja, joka on kuollut sen jälkeen kun kirkko on siirretty vuonna 1620 nykyisen Iin kirkon paikalle. Hautausmaan voidaankin ajatella olleen käytössä vielä 1600-luvun puolella tai sitten luukuopan aineisto voi olla peräisin uuden kirkon kirkkomaalle 1600-luvulla haudatuista vainajista. 1 Åkerhagen 1985: 5; Mellanen 1994: 258, Åkerhagen 1985: 6; Mellanen 1994: 258; ks. myös Nurmi 2005: Mellanen 1994: Ks. myös Billings 1875; Burns Billings 1875; Mellanen 1994: Åkerhagen 1985: 8 10; Mellanen 1994: 258, Åkerhagen 1985; 2004; Mellanen 1994: ; Nurmi 2005: Liitupiippuja poltettiin Suomen kaupungeissa ilmeisesti varsin yleisesti viimeistään 1630-luvulla, sillä niiden kappaleita on aikakauden arkeologisessa materiaalissa runsaasti. Nurmi 2005; ks. myös Mellanen 1994: Handler & Corruccini 1983: 85; Morris 1988; Mower 1999: 41; Hillson 2003:

125 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA TORUS PALATINUS SUULAKIVALLI Saaraliina Atkinson Torus palatinus eli suulakivalli on kovan suulaen (kitalaen) keskiviivassa yläleukaluiden ja suulakiluiden yhtymäkohdassa esiintyvä normaali luukasvama, joka esiintyy joillakin ihmisillä (Kuva 49). Se on muuttumaton tai hitaasti kasvava luukyhmy 1. Niin arkeologisessa luuaineistosta kuin hammaslääketieteen potilailta suulakivallin olemassaolo määritellään katsomalla ja kokeilemalla. Jokainen meistä voi kokeilla kielenkärjellä, miltä oma suulaki tuntuu. Jos tuntee selvän, kielen suuntaisesti kasvavan pullistuman tai harjanteen, tietää omaavansa suulakivallin. Suulakivallia on esiintynyt jo kauan ihmisen kehityshistoriassa. Varhaisin merkki sen olemassaolosta on neandertalin ihmisellä yli vuotta sitten. Lähimmällä esi-isällämme cromagnonillakin sen on havaittu esiintyvän. 2 Suulakivallin yleisyys on vaihdellut suuresti eri yhteisöjen ja etnisten ryhmien välillä. 3 Useiden tutkimusten mukaan se on hyvin yleinen muun muassa japanilaisilla, korealaisilla, thaimaalaisilla, saamelaisilla ja suomalaisilla Iin Haminan vainajissakin sen esiintymistiheys oli suuri. Arkeologisesta luuaineistosta rakenteellisten piirteiden, kuten suulakivallin tarkastelu on erittäin tärkeää, sillä yhdessä tarkkojen mittausten kanssa hautausmailta voidaan muun muassa määrittää eri perheryhmiä, tarkastella etnisiä sukujuuria, havaita populaation sisällä tapahtuvaa alueellista, sukupolvesta toiseen tapahtuvaa muutosta sekä kuvata mahdollista sisäsiittoisuutta. 4 Iin Haminassa tällaisia varmuudella sukuhaudoiksi määriteltyjä hautakokonaisuuksia ei kuitenkaan ollut. Suulakivallin esiintymistapa on sukupuolesta ja iästä riippuva. Se on erittäin harvinainen lapsilla ja sen on havaittu olevan yleisempi naisilla kuin miehillä. 5 Suulakivallin esiintymistä on pidetty muun muassa perinnöllisenä ominaisuutena. 6 Vallin esiintyvyyttä on myös selitetty ympäristötekijöillä ja maantieteellisellä eristäytyneisyydellä. Arkeologisen aineiston perusteella suulakivallin on ehdotettu olevan seurausta muun muassa hampaiden purentaan liittyvistä seikoista, 7 lisäksi on tarkasteltu suulakivallin esiintymistä ja sen yhteyttä ruokavalioon. Suulakivallin on havaittu olevan yleisempi pehmeää ruokavaliota käyttävillä, erityisesti merikalaa syövillä yhteisöillä. Yleisyys johtuu luultavasti omega-3-rasvahappojen ja D-vitamiinin vaikutuksesta. 8 Useimmat viimeaikaisista tutkimuksista viittaavat kuitenkin perinnöllisten tekijöiden ja ympäristön aiheuttamiin yhteisvaikutukseen 9 suulakivallin muodostumisessa. Iin Haminan aineisto Iin Haminan yksittäisistä multahautauksista peräisin olevia, kokonaisena tai osittain säilyneitä yläleuanluita tutkittiin yhteensä 27, Kuva 49. Torus palatinuksen sijainti suulaen keskellä. 124

126 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA joista seitsemässä havaittiin torus palatinus (26 prosenttia). Suulakivallia esiintyi kuitenkin selvästi vähemmän kuin esimerkiksi maantieteellisesti läheisillä Oulun tuomiokirkon vainajilla, joilla sitä esiintyi 52 prosentilla. Oulun tuomiokirkon luvulta peräisin olevien vainajien suulakivalleja on tarkasteltu laajemmasta luuaineistosta, joka käsitti erillishautausten lisäksi niin sanotun luukuopan vainajien luita. Tutkimusaineisto on peräisin vuosina 1996 ja 2002 tehdyiltä kaivauksilta. 10 Suulakivallin määrittäminen Iin Haminan luuaineistosta Arkeologisesta aineistosta suulakivallin olemassaolo määritellään katsomalla sekä kokeilemalla kevyesti sormenpäillä suulakiluun pintaa. Kun suulakivalli on havaittu, se mitataan kolmiulotteisesti laskemalla sen pituus, leveys ja paksuus. Useimmiten sen muoto määritellään. Suulakivallin kokoa on myös tarkasteltu vertaamalla sitä suulaen muotoon, kokoon sekä syvyyteen, ja joskus sen sijaintipaikkaa suulaessa on mitattu. Tässä artikkelissa keskitytään kuitenkin pelkästään suulakivallin mittauksiin suhteellisen pienen aineiston vuoksi. Suulakivallin paksuus ja koko Suulakivallin kasvaminen yksilöllä on dynaaminen ilmiö. Valli kasvaa useiden tutkimusten mukaan 11 lapsuusiästä eteenpäin ja kasvu hidastuu aikuisiän saavuttamisen jälkeen. Suulakivallin paksuus ja koko voivat vaihdella suurestikin eri yksilöiden välillä. Suurin osa Iin Haminan vainajista, joilla suulakivalli havaittiin, oli nuoria aikuisia (Taulukko 13). Iin Haminan hautojen vainajien suulakivallit olivat keskikokoisia, yleisin paksuus oli 3,5 millimetriä. Keskikokoiset torukset olivat yleisimpiä myös Oulun tuomiokirkon aineistossa 12 sekä esimerkiksi Kanariansaarten alkuperäisasukkaiden vainajissa 13. Miesten torukset olivat selvästi leveämpiä kuin naisten. Suurin torus, 5 millimetriä, oli vanhimmalla, yli 35-vuotiaalla keski-ikäisellä naisvainajalla. Vallin paksuutta tarkasteltaessa eri tutkimuksista tulee huomioida, että mittaustulokset ovat hyvinkin erilaiset arkeologisessa luuaineistossa verrattuna hammaslääketieteellisiin mittauksiin, joissa potilailla suulakea peittää limakalvo. Vertailu voi olla joskus vaikeaa, sillä tutkimuksen mukaan suulaen limakalvon paksuuden vaihtelu voi olla 4,4 5,8 millimetriä riippuen sukupuolesta ja siitä, miltä kohdalta sitä mitataan. 14 Taulukko 13. Iin Haminan yksittäisten multahautojen suulakivallit. Sukupuoli 1) Ikä 1) Muoto Pituus Leveys Paksuus 5 Mies kyhmy 26,4 15,4 4,0 18? Aikuinen värttinä 38,2 15,4 3,5 29 Nainen n. 35 värttinä 26,4 8,0 5,0 40 Nainen n. 30 värttinä 31,4 10,6 2,0 45 Mies n. 20 kyhmy 26,5 22,2 3,0 48 Nainen värttinä 37,0 11,3 3,5 55 Nainen n. 30 kyhmy 21,9 13,9 3,5 1) Sukupuolen ja iän määritys J.-A. Junno. 125

127 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Suulakivallin muoto Suulakivallia on määritelty useissa tutkimuksissa myös muotonsa mukaan, vaikkakin tapaa on hammaslääketieteen piirissä kritisoitu sillä, että nimet kertovat vain pinnallisesti tutkittavana olevasta piirteestä, vaikka itse sen biologiasta tulisi tietää enemmän. 15 Typologisointi on kuitenkin oiva tapa muun muassa toruksen koon hahmottamiseen. Yleisimmin käytetty luokittelu 16 on ryhmittely neljään: litteä, värttinän/sikarin muotoinen, kyhmymäinen ja lohkomainen. Litteä on pinnaltaan tasainen kasvama ja melko harvinainen. Kyhmymäinen ja värttinän muotoinen torus ovat useimmiten yleisimmät muodot. Lohkomainen torus taas on erittäin harvinainen, erityisen suuri, sienimäisen pullea kasvama. Iin Haminan hautojen vainajilla oli ainoastaan kyhmymäisiä ja värttinän muotoisia suulakivalleja. Oulun tuomiokirkon vainajissa värttinän ja kyhmymäisten määrä oli suuri, litteitä ja lohkomaisia oli vähän. Iin Haminassa kolmella neljästä naisvainajasta oli värttinänmuotoinen valli. Kummallakin miesvainajalla oli kyhmymäinen suulakivalli. Sama havaittiin Oulun tuomiokirkon vainajilla naisilla oli eniten värttinänmuotoisia ja miehillä eniten kyhmymäisiä suulakivalleja Neville et al. 1995: Sergi et al. 1972; Haugen 1990: Ks. Brothwell 1981: Brothwell & Zakrzevski 2004: Eggen et al Mm. Barbujani et al. 1986; Gorsky et al Mm. Larsen 1999: Eggen et al Haugen Sala 2007: 17, 50, liite 21; vrt. myös Ojanlatva et al. 2000: toruksia 59 %. 11 Ks. esim. Kolas et al. 1953; King & Moore Sala 2007: Halffman & Irish Ratka-Krüger Haugen 1990: Thoma & Goldman 1960: Sala 2007: Velemínský & Dobisíková Lopuksi Suulakivallin esiintymisen tarkastelu pelkästään Iin vanhan Haminan yksittäishautauksista on perusteltua kun tutkitaan vaikkapa piirteen periytyvyyttä; esimerkiksi lähekkäin toisiaan haudatut ovat voineet olla sukua toisilleen. Toisaalta suulakivallia olisi kuitenkin parempi tarkastella sellaisista vainajista, joiden tiedetään jo ennalta olevan sukua keskenään. 18 Suulakivallin esiintymistä suomalaisilla on tutkittu kuitenkin vielä niin vähän, että olisi kiinnostavaa laajentaa tutkimusaineisto koskemaan myös luukuopan vainajia. 126

128 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA PAINO- JA PITUUSARVIOITA Tiina Kortelainen, Mia Holappa ja Sirpa Niinimäki Johdanto Ihmisvartalon mittasuhteissa on paljon vaihtelua: toisella on pidemmät jalat ja lyhyesti selkää, toinen taas on pitkä vartaloltaan. Myös vartalon suhteellinen leveys sekä raajojen mittasuhteet (reisi-sääri ja olka-kyynärvarsi) vaihtelevat. Tätä vaihtelua vartalon mittasuhteiden välillä on paitsi yksilöiden myös ryhmien, kuten sukupuolten ja sukupolvien välillä, sekä erilaiseen ilmastoon sopeutuneiden ihmisten välillä. 1 Kylmään sopeutuneella ihmisellä on usein suhteellisen pitkä ja leveä vartalo ja sääri ja kyynärvarsi ovat lyhyet suhteessa reiteen ja olkavarteen. Sitä vastoin lämpimään sopeutuneella ihmisellä on pitkät raajat ja kapea vartalo. Vartalon leveyden mittasuhteet vaihtelevat pituuden mittasuhteita enemmän populaatioiden ja yksilöiden välillä. 2 Toisaalta ravitsemus ja fyysisen aktiviteetin tai sairauden aiheuttama stressi vaikuttavat enemmän pituuteen kuin vartalon leveyden mittoihin. Vartalon mittasuhteet vaihtelevat paikallisesti ja ajallisesti, myös sukupuolien välillä. Tästä johtuen tulee painon ja pituuden arvioinnissa noudattaa huolellisuutta. Pituutta ja painoa arvioitaessa tulee sovellettavan yhteisön olla ruumiinrakenteeltaan verrattavissa siihen populaatioon, johon pituuden määritysmenetelmä perustuu. Sopivan pituusarviokaavan valinnan apuna voidaan käyttää esimerkiksi reisi-sääri-mittasuhdetta ja olka-kyynärvarsi-mittasuhdetta 3. Pituusarviot Ihmisen pituus voidaan määrittää luurangon perusteella. Pituuteen vaikuttavat geenien lisäksi ravinnon saatavuus ja ympäristö, muun muassa ilmasto ja fyysisen työn aiheuttama rasitus. Tästä johtuen pituuden muutokset ajan akselilla kertovat muutoksista ympäröivissä olosuhteissa. Pituus voidaan arvioida joko käyttäen anatomista pituusarviota tai vartalon mittasuhteiden ja pituuden välisiin riippuvuussuhteisiin perustuvia laskukaavoja. Anatominen pituusarviomenetelmä perustuu niin sanottuun Fullyn menetelmään, 4 jossa luurangon pituuteen suoranaisesti vaikuttavien luiden mitat lasketaan yhteen. Tarvittavia mittoja ovat kallon korkeus, selkärangan korkeus, reisiluun ja sääriluun pituus sekä nilkan korkeus. Tästä saatuun lukuun lisätään pehmytkudosten arvioidut lisäsentit. Lopputuloksena on luotettava arvio elinaikaisesta pituudesta. Fullyn menetelmän huono puoli se, että luurangon on oltava hyvin säilynyt, jotta kaikki tarvittavat luuelementit voidaan mitata. Jos luurangot ovat huonokuntoisia, tai kyseessä on irtolöytöaineisto, avuksi otetaan vartalon mittasuhteiden anatomisiin riippuvuussuhteisiin perustuvat matemaattiset laskukaavat. Yksittäisistä luista laskettavat pituusarviokaavat perustuvat yksittäisten luuelementtien riippuvuussuhteeseen kokonaispituuden kanssa. Vartalon pitkät luut, reisi-, sääri-, olka-, kyynär-, ja värttinäluu, ovat luotettavimmat tässä tapauksessa, koska ne ovat tiukemmassa riippuvuussuhteessa pituuden kanssa kuin muiden luiden mitat. Etenkin reisi- ja sääriluun perusteella lasketut pituusarviot ovat luotettavia, koska nämä luut vaikuttavat suoranaisesti luurangon pituuteen. Olka- ja kyynärluitakin voi käyttää pituuden arvioimiseen, jos alaraajan luita ei ole saatavilla. Yläraajaan perustuva pituuden määritys on melkein yhtä luotettava kuin alaraajaan perustuvat arviot, koska ylä- ja alaraajat kasvavat samassa suhteessa, vaikkakaan yläraajan luut eivät ole yhtä tiukassa anatomisessa riippuvuussuhteessa pituuden kanssa kuin alaraajan luut. Eri luista tehtyjen pituusarvioiden avulla 127

129 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA tyn yhteisön tulee vastata mittasuhteiltaan tutkittavaa yhteisöä. Trotter ja Gleser (1952) tutkivat toisen maailmansodan aikana kaatuneiden amerikkalaissotilaiden pitkien luiden mittasuhdetta värväyksen yhteydessä mitattuun pituuteen. Tämä oli tarkka ja laaja aineisto, mutta siitä luodut pituusarviokaavat soveltuvat kuitenkin parhaiten nykyajan amerikkalaisesta aineistosta laskettaviin pituusarvioihin. Ensimmäiset kotimaiset laskukaavat loi Antti Telkkä (1950) Helsingin anatomian laitoksen 1900-luvun alun suomalaisista. Niskanen ja Maijanen (2009) ovat kehittäneet uudet, laajaan aineistoon pohjaavat pitkiin luihin perustuvat laskukaavat keskiaikaisten pohjoismaalaisten pituuden arvioimiseksi. Iin Haminan luuaineiston mittauksesta Kuva 50. Arkeologi Sirpa Niinimäki mittaa reisiluun pituutta osteometrisellä laudalla. Iin Haminan luuaineisto on huonosti säilynyttä, joten pituutta ei voitu määrittää anatomisella menetelmällä yhdessäkään tapauksessa. Lisäksi luukuopan luita ei voitu määrittää yksilöiksi, joten pituusarviot perustuvat muutamaa yksittäishautausta lukuun ottamatta yksittäisten luiden antamiin pituusarvioihin. Koska muutamassa in situ -hautauksessa samalta yksilöltä oli saatavissa useampi pitkä luu, oli mahdollista testata kaavan valintaa ja tutkia mahdollisia mittasuhde-eroja. Luuaineiston lisäksi käytössä oli hautausten kaivun yhteydessä mitattuja luurankoja, jotka olivat liian pitkälle maatuneet tarkempaa osteologista pituuden määrittelyä varten. Luiden yleisen huonon säilyneisyyden vuoksi kaavoja ei voitu suoraan soveltaa sellaisenaan, joten aluksi arvioitiin rikkoontuneiden pitkien luiden kokonaispituus vertaamalla niitä kokonaisiin luihin. Jotta vertailumateriaali ei vaikuttaisi luun pituuden rekonstruktioihin, valittiin vain yksi vertailuaineisto, joka oli sekä riittävän suuri että riittävän hyvin säilynyt: Telkänkin (1950) käyttämä Helsinki-aineisto. Tämän kokoelman luut ovat kokonaisia ja hyvin säilyneitä, ja luiden morfologiset piirteet erottuvat hyvin. Ei myöskään ole järkevää yhdistää useita verrokkiaineistoja, koska mahdolliset aineistojen väliset morfologian vaihtelut voivat tällöin vaikuttaa luiden pituuden arviointiin. Vertailuaineistosta otettiin vertailukohteita luun pituuden rekonstruvoidaan myös tutkia mittasuhde-eroja käytetyn ja sovelletun aineiston välillä. Pituusarviokaavoja on laskettu useista eri luurangon osista ja eri yhteisöistä. Sopivan kaavan valinta riippuu siitä, millaiseen aineistoon niitä sovelletaan. Pituusarviokaavojen laskuun käyte- 128

130 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA oimiseksi enintään senttimetrin pituuseroilla, jotta vertailu olisi mahdollisimman tarkkaa. Luiden pituusarvioista on jätetty pois kaikkein pienikokoisimmat luunsirpaleet sekä keskenkasvuisille kuuluneet luut. Yläraajan luissa mukana on muutama keskenkasvuisen luu. Säilyneet kokonaiset luut mitattiin niin sanotulla osteometrisellä laudalla (Kuva 50). Samalla mittavälineellä mitattiin myös vertailuaineiston luun pituudet. Mitatut luut on esitetty taulukossa 14. Suurin osa luista oli luukuopasta, mutta mukana olivat myös yksittäisistä multahautauksista löydetyt luut. Pituusarviot tehtiin käyttämällä Maijasen ja Niskasen (2009) keskiaikaisesta pohjoismaalaisesta aineistosta luomia kaavoja, jotka soveltuivat parhaiten Iin Haminan aineistolle. Sukupuoli määritettiin reisiluun nivelpallon halkaisijan avulla sukupuolisidonnaisten pituusarviokaavojen valitsemista ja painoarvioita varten. Nivelpallosta mitattiin poikittaishalkaisija, paitsi silloin kun nivelpallon pinta oli tästä suunnasta rikkoutunut. Tässä tapauksessa mitta otettiin nivelpallosta pitkittäissuunnassa. Reisiluun pää muodostaa puolipallon, joten pitkittäisakselin käyttö poikittaisakselin sijaan on luotettavaa. Jos sukupuolta ei tunnettu, laskettiin pituudet sekä miesten että naisten kaavoilla 5 ja pituusarvioksi esitettiin näiden sukupuolisidonnaisten pituusarvioiden keskiarvo suositusten 6 mukaan (Taulukko 15). Reisiluun pään halkaisijan perusteella määritellyt sukupuolisidonnaiset pituusarviot ovat taulukossa 16. Pituusarvion tuloksista Iin aineisto oli luustojykevyydeltään luuvarsia tarkasteltaessa hennompi kuin Helsinki-aineisto. Myös luunpäiden piirteet vaikuttivat erilaisilta: iiläisten luiden päät olivat ikään kuin litistyneitä helsinkiläiseen aineistoon verrattuna. Tämä morfologinen ero ei kuitenkaan vaikuttanut luista saatuihin pituusarvioihin: kokonaisista ja melkein kokonaisista luista tehdyt pituusarviot olivat samat kuin arvioitujen luiden pituuksien avulla tehdyt pituusarviot. Tämän perusteella luun pituuden rekonstruoiminen vertaamalla sitä vastaavan kokoiseen ehjään luuhun on luotettava menetelmä. Jo rikkonaisten luiden pituutta arvioitaessa huomattiin, että Iin aineiston luut olivat pituudeltaan vertailuaineiston lyhyemmässä päässä. Tässä vaiheessa voitiin siis jo päätellä iiläisten olleen todennäköisesti lyhyempiä kuin 1900-luvun alun suomalaiset. Luuelementtien lukumäärä ja pituudet on esitetty taulukossa 14. Aineisto kattaa sekä kokonaiset luut että verrokkiaineiston avulla rekonstruoidut luun pituudet. Kokonaisista ja rekonstruoiduista luista tehtiin pituusarviot käyttämällä esitettyjä Maijasen ja Niskasen (2009) pituusarviokaavoja pitkille luille. Iin Haminan asukkaiden keskipituus pitkien luiden perusteella oli noin 156 senttimetriä (Taulukko 15). Poikkeuksen muodosti olkaluu, jonka perusteella keskipituus olisi 158,61 senttimetriä. Reisiluun pään halkaisijan koon mukaan valittujen sukupuolisidonnaisten kaavojen perusteella naisten keskipituus oli 153,91 senttimetriä ja miesten 161,81 senttimetriä (Taulukko 16). Pituus mitattiin myös in situ -haudoista, joiden luut olivat liian huonokuntoiset kentältä laboratorio-olosuhteisiin siirtämistä ajatellen. Näiden in situ -mitattujen vainajien keskipituus oli 159,86 senttimetriä, mikä on hieman enemmän kuin luun pituuden perusteella tehdyt arviot. Olkaluun antama pituusarvio suhteessa muihin luihin oli huomattavasti suurempi kuin muihin pitkiin luihin perustuva pituusarvio. Tulos ei johtunut morfologisten erojen aiheuttamasta virhearvioinnista särkyneiden luiden kohdalla, koska kokonaisten olkaluiden perusteella arvioitu keskipituus on 158,59 senttimetriä. Kyseessä on siis todellinen mittasuhde-ero pituusarviokaavan aineiston ja Iin aineiston välillä. Tämä tarkoittaa sitä, että iiläiset ovat olkaluultaan pidempiä suhteessa Maijasen ja Niskasen (2009) pohjoismaalaiseen keskiaikaiseen aineistoon. Pitkien luiden perusteella tehdyt pituusarviot olivat pienempiä kuin in situ -haudoista saadut pituusarviot. Tosin olkaluun perusteella saadut pituusarviot olivat vastaavan suuruiset. Ero luun pituuden perusteella rekonstruoitujen mittojen ja in situ -mitattujen pituuksien välillä voi johtua siitä, että in situ -mitatut luut ovat levinneet alkuperäisestä asemastaan. On myös mahdollista, että in situ -haudoissa oli enemmän miehiä kuin naisia. 129

131 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Taulukko 14. Luuryhmien pituudet (cm). lkm. min. maks. ka. kh. Reisiluu ,90 50,30 41,52 2,65 Sääriluu ,50 38,40 32,51 1,88 Pohjeluu 45 28,00 37,00 32,19 2,13 Olkaluu ,60 35,40 30,32 2,49 Kyynärluu 92 19,80 27,90 24,46 1,93 Värttinäluu 74 18,10 27,00 22,37 1,81 Lyhenteet: lkm. lukumäärä, min. minimiarvo, maks. maksimiarvo, ka. keskiarvo ja kh. keskihajonta. Taulukko 15. Pituusarviot (cm) kaikki pitkät luut käsittävän aineiston perusteella. lkm. min. maks. ka. kh. Reisiluu ,78 179,73 155,99 7,19 Sääriluu ,08 172,75 155,76 5,41 Olkaluu ,81 167,59 158,61 5,56 Kyynärluu ,78 179,73 155,99 7,19 Värttinäluu ,00 168,80 156,08 8,96 Lyhenteet: lkm. lukumäärä, min. minimiarvo, maks. maksimiarvo, ka. keskiarvo ja kh. keskihajonta. Taulukko 16. Sukupuolisidonnaiset pituusarviot (cm) reisiluun perusteella. lkm. min. maks. ka. kh. Naiset ,82 173,70 153,91 8,79 Miehet ,22 170,42 161,81 5,29 Lyhenteet: lkm. lukumäärä, min. minimiarvo, maks. maksimiarvo, ka. keskiarvo ja kh. keskihajonta. Taulukko 17. Miesten ja naisten keskipituuksia (cm) vertailuyhteisöissä. Ajanjakso Miehet Naiset Menetelmä Tutkimus Saamelaiset 1900-l. 167,00 154,70 antropometrinen 1) Auger et al Pohjois-Pohjanmaa n l. 167,62 156,40 antropometrinen Kivalo 1957 Oulun tuomiokirkko l. 166,90 154,60 osteologinen 2) Maijanen 2003 Pohjois-Suomi 2000-l:n alku 178,61 165,49 antropometrinen Niinimäki 3) 1) pituus mitattu eläviltä yksilöiltä; 2) arvioitu Telkän (1950) kaavaa käyttäen; 3) julkaisematon aineisto 130

132 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Iiläisten pituus suhteessa muihin yhteisöihin Taulukossa 17 on esitetty miesten ja naisten keskipituuksia vertailupohjaksi Iin pituusarvioiden tulkitsemista varten. Verrattuna alueellisesti vastaaviin, mutta ajallisesti lähempiin yhteisöihin (Taulukko 17: Pohjois-Pohjanmaa, saamelaiset, oululaiset), iiläiset ovat huomattavasti lyhyempiä. Etenkin iiläiset miehet jäävät huomattavasti lyhyemmiksi ajallisesti läheisiin yhteisöihin nähden. Verrattaessa keskiajan lopun ja uuden ajan alun iiläisiä, 1900-luvun pohjoispohjalaisia ja saamelaisia ja nykyajan oululaisia voidaan havaita huomattava keskipituuden kasvu ajan akselilla. Varsin huomattava ero keskipituuden kehityksessä on kuitenkin tapahtunut vasta hyvin läheisessä historiassa: 1900-luvulta 2000-luvulle. Tämä on muuallakin maailmassa keskipituuden vaihteluissa havaittu ajallinen trendi, mikä johtuu nykyajan paremmasta ravitsemustilanteesta. Kun ravitsemus on kohdallaan eikä useimpien tarvitse tehdä liiallista raskasta ruumiillista työtä, jokainen voi saavuttaa geneettisesti määritellyn potentiaalisen pituutensa. Huomattavaa on myös se, ettei ero 1900-luvun alkupuoliskon pohjoispohjalaisten ja saamelaisten välillä ole merkitsevä, mutta verrattuna 2000-luvun oululaisiin keskipituus on molemmilla huomattavasti pienempi. Pituuserot voivat olla huomattavat jopa kahden peräkkäisen sukupolven välillä. Iiläisen naisen pituus verrattuna ajallisesti ja paikallisesti läheisen oululaisen yhteisön naisiin (Taulukko 17: Oulun tuomiokirkko, ja 1700-luku) on suunnilleen sama. Sekä tutkimusajankohdan Iissä että tuomiokirkon hautausten aikaisessa Oulussa ilmasto ja muut elinolosuhteet olivat oleellisesti samanlaiset, tosin Oulun ja Iin yhteisöjen väestöpohja oli erilainen johtuen Iijokilaakson ja Oulujokilaakson erilaisesta asutushistoriasta. Miesten kohdalla pituusero on suurempi, iiläiset miehet ovat selvästi lyhyempiä kuin vastaavan ajan oululaiset, minkä asutushistorian erilaisuus saattaa osaltaan selittää. Koska Maijasen (2003) aineiston pituuden määritys tehtiin eri kaavoilla kuin Iin aineiston pituuden määritys, on hyvä verrata luiden todellisia pituuksia näissä aineistoissa. Naisten reisiluiden pituus on sama Maijasen (2003) aineistossa (41,68 senttimetriä) kuin Iin koko aineistossa (Taulukko 14). Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että joko Iin Haminan aineisto koostuu suurimmaksi osaksi naisista tai iiläiset olivat hieman lyhyempiä kuin vastaavan ajan oululaiset. Vastaava trendi oli havaittavissa myös olkaluun pituuden suhteen: Iin aineiston kaikkien olkaluiden keskipituus oli sama verrattuna Maijasen (2003) naisten olkaluun pituuden keskiarvoon (30,85 senttimetriä). Sukupuolten välinen kokoero on kasvanut nykyaikaan tultaessa (Taulukko 17). Iin aineistossa miesten ja naisten väliset pituuserot olivat huomattavasti pienemmät muihin vertailuaineistoihin nähden. Vaikka Ii ja Oulu olivat asutushistorialtaan hyvin erilaiset, on hyvin epätodennäköistä, että Iin aineiston miehet olivat lyhyempiä kuin vastaavan ajan oululaiset, koska eroa naisten välillä ei havaittu. Puutteellinen ravitsemus voi olla yksi selittävä tekijä, mutta paleopatologinen diagnoosi ei tue tätä. Kyseessä ei myöskään liene voimakas fyysinen rasitus, koska luustojykevyys oli yleensä ottaen hento tässä aineistossa. Pituuserot selittyisivät parhaiten siten, että kaivausten yhteydessä löydetyt Iin Haminan luurangot olivat suurimmaksi osaksi naisia. On myös mahdollista, että reisiluun päänhalkaisijaan perustuva sukupuolen määritysmenetelmä ei soveltunut tähän aineistoon, tosin irtoluutapauksissa tätä parempaa sukupuolen määritysmenetelmää ei ole saatavilla. Painoarviot Vartalon paino voidaan rekonstruoida käyttäen mekaanista tai morfometrista mallia. Mekaaninen malli perustuu ruumiin koon ja tietyn luuston mitan väliseen anatomiseen riippuvuussuhteeseen. Esimerkiksi Ruff et al. (1991) havaitsi, että reisiluun pää heijastaa vartalon painoa, koska sen mekaaninen tehtävä on kannattaa vartaloa ja välittää liike-energiaa vartalon ja jalkojen välillä. Malli perustui nykyajan amerikkalaisten painon ja reisiluun pään halkaisijan väliseen suhteeseen. Nykyajan ihmiset ovat hieman painavampia suuremman rasvakudok- 131

133 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Taulukko 18. Painoarviot reisiluun halkaisijan perusteella. lkm. min. maks. ka. kh. Naiset 35 52,24 71,64 63,19 5,72 Miehet 16 68,45 73,93 70,50 2,12 Keskiarvo 51 48,01 76,42 63,91 8,16 Lyhenteet: lkm. lukumäärä, min. minimiarvo, maks. maksimiarvo, ka. keskiarvo ja kh. keskihajonta. sen määrän takia, joten samat tutkijat suosittavat 10 prosentin vähentämistä painoarviosta, jos mallia sovelletaan esiteollisiin yhteisöihin. Suomalaisiin yksilöihin sovellettaessa tätä muutosta ei tarvitse tehdä, koska suomalaiset ovat leveärakenteisempia ja näin ollen painavat hieman enemmän 7. Esimerkiksi suomalaiset miehet painavat 9 prosenttia enemmän kuin lämpimämpään ilmaan sopeutuneiden populaatioiden miehet. Morfometrinen malli perustuu siihen, että vartalo muodostaa ikään kuin sylinterin, jossa vartalon pituus on sylinterin pituus ja vartalon leveys eli lantion leveys on sylinterin halkaisija 8. Iin Haminan tapauksessa paino on järkevää arvioida reisiluun pään halkaisijasta, koska sylinteriin perustuva menetelmä edellyttää tarkkaa pituuden rekonstruktiota sekä riittävästi säilynyttä lantiota. Reisiluun päähän perustuva painoarvio on kuitenkin melkein yhtä tarkka kuin sylinterimallin avulla tehty painoarvio. Painoarviot tehdään erikseen miehille ja naisille, koska luuston mittojen ja painon välinen suhde on sukupuolten välillä erilainen. Jos sukupuolta ei tunneta, käytetään keskiarvopainoa miesten ja naisten kaavalla lasketuista pituuksista. Työssä käytetyt painoarviot on tehty Ruff et al. (1991) valkoihoisille miehille ja naisille tarkoitetuilla kaavoilla 9. Iiläisten naisten keskipainoksi arvioitiin 63 kiloa ja miesten keskipainoksi 70,5 kiloa (Taulukko 18). Erot naisten ja miesten keskiarvoissa johtuvat sukupuolisidonnaisista mittasuhde-eroista ja painon jakautumisesta suhteessa reisiluun pään kokoon. Verrattuna nykyajan oululaisiin 10 iiläisten miesten arviopaino jää huomattavasti nykyajan oululaismiesten keskipainon (80,03 kiloa) alapuolelle. Naiset taas olivat painavampia kuin nykyään; nykyajan oululaisnaisten keskipaino on 60,98 kiloa. Painoero tarkoittaa huomattavaa eroa vartalon vantteruudessa, etenkin jos otetaan huomioon se, että nykyaikana ihmisten painosta suurempi osa on rasvakudosta entisaikoihin verrattuna paremman ravinnonsaannin takia. Sukupuolisidonnaisia painoarvioita tarkasteltaessa tuottaa ongelmia se, että sekä sukupuoli että paino oli arvioitava saman mitan perusteella. Tästä syystä on hyvä tarkastella miesten ja naisten kaavalla laskettuna koko aineiston keskiarvopainoa. Iiläisten keskiarvopaino on noin 64 kiloa, mikä on huomattavasti alempi kuin nykyajan oululaisten keskiarvopaino noin 70 kiloa. Tästä eroavaisuudesta voidaan päätellä, että Iin Haminan yksilöt olivat yleensä ottaen pienikokoisia, vaikka painoero ei pituuteen suhteutettuna ole niin suuri kuin pelkän painoarvion perusteella voisi päätellä. Vaikka iiläisten luusto oli kevytrakenteisempi, naisten paino pituuteen nähden oli huomattavasti korkeampi kuin nykyään. Tämä ei todennäköisesti johdu suuremmasta määrästä rasvakudosta, vaan suuremmasta nivelpinnasta suhteessa luun pituuteen. Suuri nivelpinta suhteessa pituuteen kertoo kylmään sopeutuneesta eli pituuteensa nähden painavasta yksilöstä/populaatiosta. Sukupuolten välinen kokoero Iin aineistossa on huomattavasti pienempi kuin nykyään. 132

134 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Havainnot pituus- ja painoarvioista Tutkitut iiläiset olivat yli 10 senttimetriä lyhempiä kuin nykyajan oululaiset. Vaikka luun päiden morfologia oli erilainen iiläisillä ja Helsinki-aineistossa, se ei vaikuttanut pituusarvioihin. Suhteessa entisaikojen väestöihin pituuserot naisten välillä eivät olleet huomattavia, kun taas iiläiset miehet olivat huomattavasti kaikkia vertailuaineistoja lyhyempiä. Painoltaan iiläiset olivat noin 6 kiloa kevyempiä kuin nykyajan oululaiset, mutta suhteutettuna vähäisempään pituuteensa eivät mitään höyhensarjalaisia. Täten sukupuolten väliset erot sekä painossa että pituudessa olivat iiläisissä huomattavasti pienemmät kuin muissa verrokkiaineistoissa. Iin naisaineistossa huomattava painon suhde pituuteen kertoo kylmään sopeutumisesta. Miesten ja naisten yhdistetyn keskiarvopainon ero iiläisten ja nykyajan oululaisten välillä voi osin selittyä myös sillä, että Iin aineisto saattaa koostua suurimmaksi osaksi naisista. Luustojykevyys luuvarren paksuutta tarkasteltaessa oli iiläisillä huomattavasti hennompi kuin vertailuaineistona olleessa 1900-luvun alun suomalaisista koostuvassa Helsinki-aineistossa. Tämä, sekä pieni pituusero sukupuolten välillä ja iiläisten lyhyet pituusarviot suhteessa saman ajan oululaisiin viittaisivat siihen, että aineisto koostuu suurimmaksi osaksi naisista. Tätä on kuitenkin irtoluulöytöjen perusteella vaikea osoittaa toteen. 1 Ruff Ibid. 3 Auerbach & Ruff Fully 1956; Raxter et al Pituuden arvioinnissa käytetyt kaavat: Reisiluu: Miesten kaava: pituus = (reisiluu*2,80) + 40,22 Naisten kaava: pituus = (reisiluu*2,61) + 47,12 Sääriluu: Miesten kaava: pituus = (sääriluu*3,10) + 56,25 Naisten kaava: pituus = (sääriluu*2,67) + 67,69 Olkaluu: Miesten kaava: pituus = (olkaluu*3,54) + 50,87 Naisten kaava: pituus = (olkaluu*3,28) + 55,84 Kyynärluu: Miesten kaava: pituus = (kyynärluu*4,92) + 35,50 Naisten kaava: pituus = (kyynärluu*4,37) + 48,80 Värttinäluu: Miesten kaava: pituus = (värttinäluu*5,13) + 40,74 Naisten kaava: pituus = (värttinäluu*4,81) + 47,36 6 Auerbach & Ruff Ruff et al Ruff 2000; Auerbach & Ruff Painon arvioinnissa käytetyt kaavat: Miesten kaava: paino = (reisiluun pään halkaisija*3.383) 85,8 Naisten kaava: paino = (reisiluun pään halkaisija*0.493) + 46,2 10 Niinimäki, julkaisematon antropometrinen aineisto. Miesten keskipaino 80,03 kg (N=102), naisten keskipaino 60,98 kg (N=107). 133

135 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA KYLMÄÄN SOPEUTUNEET SUOMALAISET: YLIPAINOISIA VAI LEVEÄRAKENTEISIA? Sirpa Niinimäki Yhdysvaltalainen Christopher Ruff on tutkinut vartalon muodon ja painon vaihtelua eri ilmastovyöhykkeisiin sopeutuneiden ihmisten välillä (Kuva 51). Tämän tutkimuksen valossa näyttää siltä, että pohjoisten alueiden kylmään sopeutuneilla ihmisillä, kuten Grönlannissa ja Alaskassa asuvilla kansoilla, inuiiteillä ja inupiaateilla, painoindeksi liioittelee ylipainon määrää. Painoindeksi on WHO:n (World Health Organization) vuonna 1995 luoma vartalon muotoa painon ja pituuden avulla arvioiva mitta, joka perustuu laajaan yhdysvaltalaisista tehtyyn tutkimukseen. Ruff arvioi painoindeksin soveltuvuutta kylmään sopeutuneille ihmisille vertaamalla painoindeksiä ja rasvapoimujen paksuutta tähän yhdysvaltalaiseen aineistoon, johon painoindeksin ylä- ja alarajasuositukset perustuvat. Vaikka painoindeksi sekä kylmään sopeutuneille lapsille että aikuisille oli enemmän kuin yhdysvaltalainen keskiarvo, ei rasvapoimujen paksuus ylittänyt yhdysvaltalaista normaalipainoisten ihmisten rasvapoimujen keskiarvoista paksuutta. Koska vartalon leveyden vaihtelua ei ole otettu huomioon, painoindeksi yliarvioi leveärakenteisten ihmisten ylipainoa 1. Myös suomalaisia voidaan pitää kylmään sopeutuneena kansana. Ruff työryhmineen (2005) tutki nykyajan oululaisista, soveltuvatko olemassa olevat, lämpimämpään ilmaan sopeutuneista yksilöistä luodut pituutta ja lantion leveyttä hyödyntävät painoarviokaavat suomalaisille, eli ovatko suomalaiset leveävartaloisempia suhteessa pituuteensa. 2 Työryhmä havaitsi, että suomalaiset, kuten aiemmassa tutkimuksessa inuiitit ja inupiaatit, 3 todella ovat vartaloltaan leveämpiä suhteessa pituuteen kuin lämpimämpään ilmastoon sopeutuneet ihmiset. Arviopaino verrattuna todelliseen painoon näillä tutkituilla oululaisilla oli suurella osalla yksilöistä noin 10 prosenttia pienempi. 4 Koska tutkimuksessa ei käytetty rasvaprosentin mukaan ylipainoisia tai alipainoisia yksilöitä, tulee suomalaisten ylimääräinen paino leveämmän vartalon aiheuttamasta massan lisästä, ei rasvasta. Painoindeksi olettaa painon lisääntymisen suhteessa pituuteen tulevan rasvan määrän lisäyksestä. Koska painoindeksi ottaa huomioon vain painon suhteessa pituuteen, ja koska se on tehty kapeampivartaloisille ihmisille, tämä ero arviopainossa tarkoittaa sitä, että painoindeksi yliarvioi leveärakenteisen ihmisen rasvaisuuden. Esimerkiksi 9 prosentin ero todellisen ja arviopainon välillä tarkoittaa sitä, että kun painoindeksi 178-senttiselle ja 79,5 kilon painoiselle miehelle on 25, painoindeksi yliarvioi miehen lihavuutta. Jos verrattaisiin tämän 79,5 kiloisen suomalaismiehen ja 72,5 kiloisen yhdysvaltalaismiehen rasvapoimuja, ne olisivat saman paksuiset. Näin ollen vartalon leveys on tuonut suomalaismiehelle 7 kiloa massaa lisää. Tällöin rasvaprosenttia vastaavan painoindeksin pitäisi olla 22,8. Tässä on jo huomattava ero siihen, ollaanko normaalipainon ylärajoilla vai normaalipainoisen painoindeksin vaihteluvälin keskipaikkeilla. Koska painoindeksissä otetaan huomioon vain paino ja pituus, jää vartalon leveyden vaihtelu huomioimatta kokonaan. Ruff esittää parempana ratkaisuna raajojen suhteelliseen pituuteen ja vartalon leveyteen perustuvaa indeksiä 5. 1 Ruff Ruff et al Ruff Ruff et al Ruff

136 OSTEOLOGISIA TUTKIMUKSIA Kuva 51. Vartalon muodon vaihtelua kylmään (kaksi vasemmalta) ja lämpimään (kaksi oikealta) ilmastoon sopeutuneilla ihmisillä. 135

137

138 HAUDAN 36 NAISVAINAJA

139 HAUDAN 36 NAISVAINAJA LUUJÄÄNNÖSTEN ANALYSOINTI Juho-Antti Junno, Sirpa Niinimäki, Rosa Vilkama ja Tiina Heikkilä Vainajan 36 jäännökset eivät olleet kovin hyvin säilyneet ja jäljelle oli jäänyt vain suurin osa kallosta, osa olkaluusta, kyynärluusta ja värttinäluusta sekä yksi sormiluu (Kuvat 52 ja 53). Kallon luut olivat siinä määrin hyvin säilyneitä, että kallosta voitiin tehdä rekonstruktio sukupuolen ja iän määrittämistä varten. Kallon kulmakaaret ja ohimoluun kartiolisäkkeet olivat naiselle tyypilliseen tapaan hyvin pieniä, ja muidenkin sukupuolesta kertovien piirteidensä puolesta kallo oli hyvin feminiininen (Kuva 54). Kun kallo sekä muut jäljelle jääneet luut olivat muutenkin varsin hentorakenteisia, on perusteltua olettaa, että vainaja 36 oli nainen. Lisäksi kallon luusaumat ja hampaiston kuluminen paljastivat vainajan olleen kuolinhetkellä noin vuotias, eli nykymittapuun mukaan nuorehko nainen 1. Luonnollisesti näin nuorena kuolleen ihmisen kuolinsyy herätti kiinnostusta, ja niinpä päätettiin tutkia, näkyisikö luissa merkkejä sairauksista tai muista kuolemaan johtaneista tekijöistä. Vainajan terveydentila Silmämääräinen tarkastelu ei paljastanut vainajasta mitään merkkejä todennäköisestä kuolinsyystä, eikä esimerkiksi merkkejä ulkoisesta väkivallasta ollut nähtävissä. Koska vainajan luut olivat niin huonosti säilyneitä, oli varsinaisen terveydellisen tilan arvioiminen vaikeaa. Vartalon luissa ei patologisia eli sairauksista johtuvia luumuutoksia ollut havaittavissa, ellei sellaisiksi lasketa muutamia ikäarvioon nähden suurehkoja osteofyyttejä eli luupiikkejä ylimmissä kaulanikamissa. Niitä voitiin havaita myös kallonpohjan nivelnastoissa. Kallon luissa esiintyi paikoitellen erittäin lievää uuden luun kasvua. Se voi merkitä tulehdusta luukalvolla ja joskus syvemmälläkin luussa, tai se voi muodostua luukalvonalaisen verenvuodon seurauksena. Tällaisia muutoksia esiintyi naisvainajan poskionte- Kuva 52. Vainajan 36 jäännökset esiin kaivettuna ylinnä vasemmalla. 138

140 v HAUDAN 36 NAISVAINAJA P V v v v v 62 v v v v v v v v v 41 v v v v v v v 39 v v v v v v v x=108 y=52 v v v 36 Ristiriipus, nyöri ja kangasta KM : 517 v v v v v v 57 v v 40 v v x=108 y=54 v v v v Keinotekoinen raja Hautojen raja Korkeusero 0 1 m # Puu-/hiili-/luurantu Kivi Luu Naula Puu Maatunut puu (puun paksuus/syyt/tms. epäselviä) Hauta, jossa on jäännöksiä arkkurakenteesta Kuva 53. Vainaja 36 piirrettynä. 139

141 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Kuva 54. Kallossa havaittiin feminiinisiä piirteitä. loissa. Muutokset saattavat olla merkkejä hengitysteiden tulehduksen kroonistumisesta, mikä onkin ennen antibiootteja ollut varsin yleistä. Kunnollisen hoidon puutteen lisäksi on syytä ottaa huomioon myös savupirttien sisäilman savuisuuden limakalvoja ärsyttävä vaikutus. Toisaalta molempien poskionteloiden uuden luun muodostuminen voi olla yhteydessä yläleuan hammasjuurten tulehduksiin. Uuden luun kasvun laajuuden arviointia vaikeutti se, ettei luun pintakerros ollut kovinkaan hyvin säilynyt. Sen muodostusta esiintyi lievänä symmetrisesti molemmin puolin kitalakea, erittäin lievänä leukaluun takaosan hermoaukon sisäpuolella ja kitaluun siivissä symmetrisesti. Muutokset näyttivät kuolinhetkellä kuitenkin olevan jo parantumassa, sillä luun kasvu ei ollut enää aktiivista. Myös otsaluun sisäpuolella oli havaittavissa lähes mikroskooppisen pieniä uuden luun kasvusta johtuvia harmahtavia laattoja, jotka olivat edelleen aktiivisessa tilassa. Erillisinä muutoksina löydökset saattaisivat viitata tulehduksiin. Todennäköisempi seli- tys saattaisi kuitenkin olla keripukki, eli C-vitamiinin puutoksesta johtuva, hoitamattomana kuolemaan johtava tila. Se voidaan todeta luustosta esimerkiksi juuri kasvojen luiden symmetrisen uuden luun muodostuksen ja hampaiden elinaikaisen putoamisen perusteella. Keripukkimuutokset syntyvät, kun askorbiinihapon puutteen vuoksi kollageenin ja luukudoksen muodostus on puutteellista. Tämä puolestaan vaikuttaa esimerkiksi pienten verisuonten rakenteeseen heikentävästi, jolloin myös luukalvonalaisia verenvuotoja tapahtuu herkästi. Pohjoisilla leveysasteilla keripukin onkin täytynyt olla yleinen talviaikaan, kun tuoreesta askorbiinihappoa sisältävästä ruoasta on ollut puutetta. Mikäli naisvainaja oli kärsinyt keripukista, oli se kuoleman aikaan todennäköisesti jo parantumassa. Patologiat tutkittiin myös hampaiden osalta, mutta mitään kovin erikoisia löydöksiä ei tehty. Hampaistonsa puolesta vainaja 36 olikin varsin hyvin säilynyt, mikä ei ollut varsinainen yllätys, sillä hampailla on yleensä hyvä säilyvyys arkeologisessa luumateriaalissa 2. Jo elinaikana vainajalta oli pudonnut vähintään kaksi tai jopa kolme hammasta (ante-mortem tooth loss, AMTL), mikä oli nähtävissä tyhjistä hammaskuopista, jotka olivat alkaneet luutua umpeen. Lisäksi vainajalta löytyi myös hammaskiveä ja kariesta sekä hammassementin liikakasvua (hypersementosis) kahdessa hampaassa (Kuva 55). Ainoa varsinainen erikoisuus vainajan Kuva 55. Naisvainajan ylä- ja alaleuan hampaita. 140

142 HAUDAN 36 NAISVAINAJA hampaistossa oli ylimääräinen irtoamatta jäänyt maitohammas. Tämä ilmeni hampaistossa ylimääräisenä hammaskuoppana kulmahampaan ja ensimmäisen välihampaan välissä. Jonkinlaisena erikoisuutena voidaan pitää omituisen jyrkkiä kulumisen merkkejä yläetuhampaissa, jotka voivat viitata etuhampaiden käyttöön jossakin työtehtävässä, kuten kankaan, nahan tai langan pitämisessä hampaiden avulla esimerkiksi ompelutöiden yhteydessä. Hampaiden toistuvaan työkäyttöön viittaavat myös muut havaitut patologiat, kuten kallonpohjan nivelnastojen luupiikit, hammassementin liikakasvu ja elinaikainen hampaanlähtö. Hampaiden käyttö työkaluna auttaakin arvioimaan vainajan 36 todennäköisiä päivittäisiä askareita, joita voidaan lisäksi tutkia esimerkiksi luustonpiirteistä, jotka kuvastavat pääasiallisia fyysisiä aktiviteetteja. Fyysisen aktiviteetin merkit luurangossa Seuraavaksi tutkittiin vainajan pitkien luiden ulkopintaa, jotta saataisiin tietoa luihin kiinnittyneistä lihaksista. Esimerkiksi olkaluusta voitiin tutkia ison rintalihaksen kiinnittymiskohta sekä värttinäluusta värttinäkyhmy (radial tuberosity), johon kiinnittyy hauislihas, sekä kyynärkyhmy (ulnar tubercle), johon puolestaan kiinnittyy olkavarsilihas. Lihasten kiinnittymiskohdista tutkittiin kiinnittymispinnan karkeus ja koko. Analyysien perusteella kaikki kolme lihasta olivat olleet kohtuullisen vähäisessä päivittäisessä käytössä. Voidaankin olettaa, että vainajan 36 päivittäin harrastamat aktiviteetit olivat vaatimustasoltaan keskivertoa tasoa ja että hän osallistui päivittäin suhteellisen kevyisiin työsuoritteisiin. Käytetyn vertailumateriaalin perusteella vastaavalla tavalla fyysisesti kuormittavaa työtä voisi olla vaikkapa kotiapulaisen, räätälin tai suutarin toimi. 3 Pituuden määritys Lopuksi haluttiin myös tietää minkä kokoinen naisvainaja oli ollut. Niinpä tehtiin pituusarvio perustuen vainajan värttinäluun pituuteen, josta matemaattisen mallin avulla voidaan rekonstruoida vainajan pituus suhteellisen luotettavasti. Värttinäluun pituus oli 20,3 senttimetriä, jolloin Maijasen ja Niskasen (2009) keskiaikaisille skandinaaveille kehittämää pituusarviokaavaa noudattaen yksilön pituusarvioksi saatiin noin 159 senttimetriä. Jos kyseistä arviota verrataan vaikkapa 1900-luvun alun naisten keskipituuteen Pohjois-Suomessa, olisi vainaja ollut keskipituinen tai hieman keskivertoa pidempi. Samankaltainen tulos saadaan myös jos pituutta verrataan Etelä-Suomen rautakautisista hautauksista saatuihin keskipituuksiin, kuten Mikkelin Tuukkalan ja Isonkyrön Leväluhdan kalmistoihin, joissa naisten keskipituus oli senttimetriä. 4 Verrattuna muihin Iin Haminan hautausmaan vainajiin hautauksen 36 nainen on naisten noin 154 senttimetrin keskiarvopituutta pidempi. Hän jäi kuitenkin lyhemmäksi kuin pisin 174 senttimetriä pitkä naisvainaja, joten vainajan 36 pituus tuskin herätti ylimääräistä huomiota. Nuori ja hyväkuntoinen nainen Yhteenvetona voidaan sanoa, että vainaja 36 oli hieman keskimääräistä pidempi ja kohtuullisen hentorakenteinen nuorehko nainen. Ei voida varmuudella sanoa, mitä hänen pääasialliset päivittäiset askareensa olivat, mutta mitään erityisen raskasta työ ei voinut olla. Todennäköisesti päivittäisissä askareissa tarvittiin kuitenkin jonkin verran hampaiden apua. Myöskään kuolinsyystä ei voida sanoa juuri mitään, merkkejä tapaturmasta ei ainakaan löydetty. Ottaen huomioon, että tuohon aikaan nuoret naiset kuolivat usein synnytykseen liittyviin komplikaatioihin, ei tätä mahdollisuutta voida ainakaan sulkea pois myöskään vainajan 36 yhteydessä. Mitään kyseiseen kuolinsyyhyn viittaavaa, kuten vauvan tai sikiön luurankoa hautauksen yhteydessä, ei kuitenkaan löydetty. 1 Bass Hillson Niinimäki Lehtosalo-Hilander 1988; Niskanen

143 HAUDAN 36 NAISVAINAJA RISTIRIIPUSLÖYDÖN KONSERVOINTI Jari Heinonen Iin vanhan Haminan pelastuskaivausalueelta löytyneen naisvainajan 36 kaulan tuntumasta nostettiin maapaakku, jonka oletettiin sisältävän joitakin esineitä. Löytökokonaisuus, niin kuin muutkin kaivauksen löydöt, tuotiin Oulun yliopiston Arkeologian laboratorioon jälkitöitä ja konservointia varten. Artikkelissa kerrotaan maapaakun tutkivasta puhdistamisesta, siitä paljastuneista esinelöydöistä sekä niiden konservoinnista. Löytökokonaisuuden tutkiminen ja konservointi Vainajan 36 kaulalta nostettu löytö oli osin orgaanisesta materiaalista koostuva maapaakku, jossa oli havaittavissa selviä merkkejä tekstiilistä ja kuparikorroosiosta. Löytökokonaisuuden pohja muodostui paakkuuntuneen hiekan lisäksi muun muassa vainajan maatumattomista kaularangan osista ja pehmytkudoksista (Kuva 56). Noin kuusi senttimetriä korkean löytöpaakun oletettiin kuparikorroosion ja ylimmän kerroksen muotojen perusteella sisältävän muutamia kolikoita pinnalla näkyvien tekstiilikuitujen lisäksi. 1 Laboratoriossa tehty röntgenkuvaus 2 kuitenkin paljasti, että löytökokonaisuudessa oli tekstiilin ja säilyneiden vainajan osien lisäksi pyöreäsakarainen risti ja sen ripustusnyöri sekä muutama vaatehakanen. Konservoinnin tavoitteena oli puhdistaa, tutkia, dokumentoida ja säilyttää löytökokonaisuuden tekstiilit ja metalliesineet. Edessä olleiden konservointitoimenpiteiden kuten puhdistuksen, tarkemman tutkimuksen ja korroosiokäsittelyiden vuoksi oli eri materiaaleista koostuva kokonaisuus mahdollisuuksien mukaan varovasti purettava ja materiaalit erotettava toisistaan. Ristiriipus Ristiriipus on korkeudeltaan 87 millimetriä ja leveimmältä kohdaltaan 56 millimetriä. Paksuutta riipuksella on reunasta mitattuna noin 4 millimetriä ja painoltaan se on 15 grammaa. Ristin alimmaisen sakaran päässä on terävähkö kärki ja ristin yläpäässä tappi, jossa olevan vaakasuuntaisen reiän läpi on pujotettu nyöri. Risti on valettua pronssia tai messinkiä ja se on voimakkaasti korrosioitunut. Korrosioituessaan risti on myös säilyttänyt välittömässä läheisyydessään olleita orgaanisia materiaaleja. Ristin puhdistuksessa pyrittiin tavoittamaan esineen alkuperäinen pinta ja etenemään sitä pitkin poistaen ylimääräiset korroosiokerrokset. Työ osoittautui kuitenkin paikoitellen mahdottomaksi, sillä esineen pinta oli joko kokonaan muuttunut jauheeksi tai korroosiotuotteet olivat laajentuneet epätasaisesti alkuperäisestä ja vääristäneet alkuperäisten muotojen sekä koristekuvioiden yksityiskohtia (Kuva 56). Puhdistuskokeilujen jälkeen päätettiin poistaa irtonainen ja jauhemainen korroosio sekä selvästi Kuva 56. Löytökokonaisuus ennen konservointia ja ristiriipus nyörineen irrotettuna löytöyhteydestään ennen korroosion poistoa. 142

144 HAUDAN 36 NAISVAINAJA alkuperäisen pinnan yläpuolelle laajentuneet korroosiokerrokset. Epäselvissä kohdissa jätettiin korroosiokerrosta enemmän jäljelle, ettei alkuperäinen pinta häviäisi. Korroosion mekaanisen puhdistuksen jälkeen risti tutkittiin ja dokumentoitiin ja jäljelle jääneet korroosiotuotteet käsiteltiin kemiallisesti uudelleen korrosioitumisen estämiseksi. Lopuksi risti suojattiin imeyttämällä siihen vielä alipaineessa vahvistava kerros polymeeria. Ristin koristelu Kuva 57. Kuusamon Iso-Pöyliölammelta löydetty risti. Ristin kiinnostavuutta lisäsivät siinä olevat mahdolliset koristelut sekä ripustusnyörin jäännökset. Koristelusta saatiin viitteitä heti tekstiilijäännösten irrotuksen jälkeen esinettä sivuvalolla tarkasteltaessa. Reliefimäinen koristelu oli kuitenkin paksuhkon korroosion peitossa, joten kuvioiden tulkitseminen ei ollut mahdollista ennen korroosiokerroksen mekaanista puhdistusta. Ristin puhdistusvaiheen ollessa kesken löydettiin Museoviraston arkistotietokannasta suomalais-ugrilaisista kokoelmista vastaavanlaisen ristin kuva 3. Tämän ilmeisen yhtäläisen vaskisen ristin kuvan avulla oli Iin vanhan Haminan ristin puhdistusta huomattavasti helpompi jatkaa. Korroosiokerroksen poiston jälkeen vainajan 36 risti osoittautuikin muotonsa ja erityisesti etupuolen koristelun yksityiskohtien puolesta hyvin samanlaiseksi, kuin paremmin säilynyt ja aiemmin dokumentoitu vertaisensa Kuusamon Iso- Pöyliölammelta (Kuva 57). Iin vanhan Haminan ristin etupuolen kuva-ala on jaettu viiteen kuvakenttään, joista keskimmäisessä voidaan heikosti erottaa ristiinnaulitun hahmo, tosin osittain ylävartalon ja ojennettujen käsivarsiensa osalta korroosiojauheeksi muuttuneena. Paremmin säilyneen vastineen kuvan perusteella ristin keskellä on Kristuksen krusifiksi ja ristin pyöreiden sakaroiden päissä vallilla erotetut kuva-alueet. Vasemmassa sakarassa näyttää olevan kaksi hahmoa, toinen suurempi ja toinen pienempi taka-alalla. Oikeassa sakarassa on myös kaksi henkilöä ja alhaalla olevassa kuvakentässä jonkinlaista astaloa pään päällä pitelevä hahmo. Yläsakarasta voidaan puolestaan erottaa kolmen hahmon ylävartalot. Lisäksi kuvakenttien yläreunassa ja keskikentän ristiinnaulitun sivuilla on kohollaan olevat kirjoitusta muistuttavat kohoumat. Kohokuvia tarkasteltaessa mieleen tulevat muun muassa metalliikoneissa nähdyt kyrilliset kirjoitukset, tosin tässä tapauksessa lähes tunnistamattomiksi korrosioituneina tai tuhoutuneina 4. Ristiriipuksen taustaa tarkasteltaessa voidaan sen todeta olevan melkein täysin samanlainen Iso-Pöyliölammen ristin kanssa. Tutkimuksen aikana myöhemmin löydettiin myös toinen vastineen kuva moskovalaisen Andrei Rublevin museon 5 kokoelmissa olevasta rististä 6. Venäläisen ristin kuvista selviää, että siinä on reliefikoristelua myös kääntöpuolella (Kuva 58). Kuusamon ristin pelkän etupuolen kuvan perusteella ei puhdistuksen alkuvaiheessa voinut päätellä Iin ristin kääntöpuolen koristelua, koska takapintaa peitti suurelta osin säilytettävä tekstiilin korroosiojäännös. Mikroskooppitutkimuksessa selvisi kuitenkin, että myös Iin ristin kääntöpuolelta löytyy kohokuviointia samoista kohdista kuin vertailtavassa venäläisessä ristissäkin. Kääntöpuolen reliefikoristelun kuva-alueet on jaettu samalla tavalla kuvakenttiin kuin 143

145 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Kuva 58. Andrei Rublevin museon risti molemmin puolin. etupuolellakin, mutta krusifiksin tilalla on vinoneliön muotoinen alue. Tämän keskeisen alueen alakulma, sekä lisäksi kohouma alasakaran kuvakentän yläosassa ja alasakaran oikean reunavallin paksunnos löytyivät myös Iin ristin korroosion alta sitä puhdistettaessa. Näiden useammasta kohdasta löytyneiden kohoumien jäännösten perusteella voidaan päätellä samankaltaisen koristelun löytyvän kokonaisuudessaan myös Iin vanhan Haminan ristin kääntöpuolelta. Myöhemmin saatiin käyttöön myös Kuusamon ristin taustan kuva sekä muitakin kuvia vastaavista risteistä 7. Vertailtavien ristien yhtäläisyyksistä huolimatta niissä on myös eroja. Yksi selkeä ero Iin vanhan Haminan ristin ja vertailun kohteina olevien ristien välillä on niiden ripustussakaroissa. Venäläisen ristin ripustussakara näyttää olevan kokonainen nuppimainen ja neliömäinen kasvokuvineen, mutta Kuusamon ristissä siitä näyttäisi puuttuvan hieman materiaalia molemmilta sivuilta alareunasta (Kuva 57). Iin vanhan Haminan rististä puolestaan puuttuu huomattavasti enemmän materiaalia (Kuva 59). Tämä on seurausta joko kulumisesta tai tarkoituksellisesta hionnasta, tai se on esimerkiksi valussa tapahtuneen virheen, kuten muotin vajaatäytön tulosta. Lisäksi pieniä eroja löytyy kaikkien kolmen ristin reunapaksunnoksista ja erityisesti Kuusamon ristin reliefikuvien korkeudesta verrattuna kahteen muuhun ristiin. Kaikki kolme ristiä ovat niin samankaltaisia pienain päissä olevia pyhäin kuvia 8 myöten, että voidaan olettaa niiden olevan samaa alkuperää. Voidaan jopa ajatella Iin ristin ja Andrei Rublevin museon ristin olevan saman valimon töitä. Niin saman oloisia ja muotoisia ne ovat mitoiltaan yhteneväisen koristelunsa lisäksi. Jopa pienet kuvista havaittavat kaksiosaisen valinmuotin kohdistusvirheestä aiheutuneet reunapaksunnoksen muutokset toistuvat samoissa paikoissa molemmissa risteissä. Koska kyseessä kuitenkin ovat sarjatuotantona valmistetut esineet, niin samat muodot ja piirteet voivat toistua hyvinkin samankaltaisina eri tuotantopaikoista ja tekijöistä huolimatta. Lisäksi mitä yleisempi esine risti on käyttöaikanaan ollut, sitä varmemmin siitä on myös tehty samankaltaisia variaatioita useissa valimoissa tai pajoissa. Iin ristin voimakas korrosioituminen ja sitä seuraava pinnan vääristyminen vaikeuttaa ristin alkuperäisten muotojen tarkkaa hahmottamista. Iin ristin ja Andrei Rublevin museon ristin ei voida pelkkien valutai käyttöjälkien perusteella varmasti osoittaa tulleen samasta pajasta tai valimosta, mutta hyvin samankaltaisia ne kuitenkin ovat. Ristin valmistustekniikkaa Risti on valmistettu muotonsa perusteella valamalla kaksipuoleisella muotilla, joko hiekkavalutekniikalla tai menetetyn vahan tekniikalla. Molemmat valutekniikat ovat olleet käytössä vuosisatoja ja soveltuvat hyvin tällaisten pienten pronssi- ja messinkiesineiden valmistamiseen 9. Hiekkavalutekniikka soveltuu parhaiten yksittäisten ja matalien reliefimäisten valosten valmistukseen, jollainen ristikin on. Hiekkavalussa muottia ei voida käyttää uudestaan, vaan se rikotaan aina muottia purettaessa. Tästä syystä esineiden sarjavalmistus ei hiekkavalumenetelmällä ole kovin tehokasta. Suurien sarjojen massavalmistukseen sopii paremmin niin sanottu menetetyn vahan tekniikka eli cire perdue -valanta

146 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Kuva 59. Iin vanhan Haminan risti konservoituna molemmin puolin. 145

147 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Tämä tekniikka mahdollistaa vahavaiheen muotin uudelleenkäytön, joten samalla muotilla voidaan valmistaa yhdellä kaadolla suurempi määrä samanlaisia esineitä. 11 Tämä on juuri päinvastoin kuin Jyrki Lammi artikkelissaan Metalli-ikoneista ja niiden ominaisuuksista mainitsee. 12 Tällöin muotin tekoa ei tarvitse aloittaa alusta uudestaan ja esineet jäljentyvät tarkasti mallin mukaisesti useina identtisinä kappaleina. Cire perdue -valannassa voidaan mallikappaleen muodot kopioida uuteen valokseen hyvin tarkasti, kun taas hiekkavalussa pienet yksityiskohdat eivät välttämättä toistu niin tarkasti uuteen valokseen. Jyrki Lammin mainitsema kaksipuoleisen kivimuotin käyttö erityisesti ikonien valamiseen ei Iin vanhan Haminan ristin tapauksessa myöskään näytä todennäköiseltä. 13 Tämä on erityisesti paremmin säilyneiden vastineiden kuvien perusteella nähtävissä valoksissa, joissa on merkkejä malleina toimineiden kappaleiden kulumisesta ja pyöristyneistä muodoista. Pyöristymiset viittaavat joko hiekkamuotin tai menetetyn vahan tekniikan kipsi- tai savimuotin, eivät kivimuotin käyttöön. Iin vanhan Haminan ristin tapauksessa hiekkavalun käytöstä antaa viitteitä myös reliefin muotojen yksityiskohtien pyöristyminen. Toisaalta risti on ollut useiden löydettyjen vastineiden perusteella paljon käytetty muoto, joten niiden sarjavalmistuskin lienee ollut yleistä. Hiekkavalutekniikka ei puolestaan sovi kovin hyvin sarjavalmistukseen, joten sarjatuotannon puolesta puhuu paremmin menetetyn vahan valutekniikka. Hiekkavalulla voidaan kuitenkin tehdä pieniä sarjoja, mutta se edellyttää useamman mallikappaleen käyttöä sekä riittävän kestävää ja muodoiltaan päästävää mallia. Iin vanhan Haminan ristin reliefikuviot ja tekstirivit ovat osittain pyöristyneet ja muuttuneet lähes tunnistamattomiksi. Vertailukohteina olevien ristien kuvista on myös havaittavissa samanlaista kulumista. Ristien kuvakenttien ylälaidassa olevat tekstit ja krusifiksin molemmin puolin olevat kirjainparit ovat muuttuneet miltei tunnistamattomiksi. Syitä näiden koristelun yksityiskohtien muotojen pyöristymisiin voi olla useita. Valussa käytetyn muotin kulumisen lisäksi myös käytetyn muottihiekan karkea rakenne, vajavainen jäljentyminen mallista tai liian karkea hionta valun jälkeen sekä valoksen muu viimeistely voivat aiheuttaa samanlaista jälkeä esineen pintaan. Toisaalta myös ristin käytönaikainen kuluminen tai korroosio voi vaikuttaa koristelun yksityiskohtien osittaiseen häviämiseen. Ristin valamiseen käytetyn metallin, pronssin tai messingin sulatus vaatii yli tuhannen asteen lämpötilan, joten sen valmistamiseksi tarvitaan vähintään palkeet, ahjo ja upokas. 14 Käytännössä valmistus vaatii pienen pajan, jossa valos voidaan myös puhdistaa ja viimeistellä. 15 Toisaalta pienessä ja vaatimattomassakin pajassa pystytään tekemään sarjatuotantomenetelmillä useita samanlaisia sekä korkealaatuisia valoksia. Useita työvaiheita sisältävässä ja käsityövaltaisessa valuprosessissa onnistuneen lopputuloksen kannalta korostuvat enemmän tekijöiden taidot, ei niinkään käytetty menetelmä 16. Pelkästään työjäljen perusteella Iin vanhan Haminan rististä ei voida todeta sen valmistaneen pajan tai valimon kokoa tai tasoa. Esineen olemuksen perusteella voidaan kuitenkin havaita, ettei risti ole mikään loistokas käsityötuote, vaan pikemminkin se on massa- tai sarjatuotantona valmistettu melko yksinkertainen esine. Muun muassa muotin puolikkaiden kohdistuksessa tapahtuneet epätarkkuudet ovat jättäneet ristin reunaan paikoitellen pienen kynnyksen. Tarkoituksellista tai ei, tämän valmistusaikaisen jäljen seurauksena reunassa nyt näkyvät uurteet paljastavat ristin valmistuksessa käytetyn todennäköisesti hiekkavalutekniikkaa. Tekstiilijäännökset ja nyöri Löytökokonaisuuden päällimmäisen kerroksen muodostivat hiekan ja maatuneen orgaanisen aineksen sekainen ohut kerros, jonka alta näkyi säilynyttä tekstiiliä. Ristiriipuksen nyörin katkelma näkyi osittain löytöpaakun reunoilla ja tekstiilikerroksen alla (ks. kuva 56). Ristin tutkimiseksi poistettiin irtomaa, dokumentoitiin ristin päällä ollut tekstiilikerros ja nostettiin se varovasti erilleen. Sinällään hauraan tekstiilikerroksen tukena oli vielä jonkin verran maa-ainesta ja ristin kuparikorroosiota. Riipuksen nyöri on säilynyt vain osittain, ja sitä on ristin ripustuslenkissä yhdentoista senttimetrin pituinen katkelma. Nyöri on punottu tai palmikoitu kolmella lankanipulla, joista jokaisessa on 146

148 HAUDAN 36 NAISVAINAJA 2 4 lankaa. Yhden langan paksuus on noin 1 mm ja koko nyörin leveys noin 6 millimetriä. Nyörin langat ovat eläinkuitua, todennäköisesti villaa. Nyöri puhdistettiin mekaanisesti, se irrotettiin ristin käsittelyn ajaksi ja sitä vahvistettiin hieman imeyttämällä siihen polymeeriä. Vahvistuksen jälkeen nyöri kiinnitettiin alkuperäiselle paikalleen ristin ripustuslenkkiin. Ristin päältä irrotettu tekstiili määritettiin kahdesta eri kerroksesta muodostuvaksi (Kuva 60). Ne voi erottaa toisistaan erilaisten sidosten, tiheyden ja langan paksuuden perusteella. Tekstiilikerrosten kuitua on huonon säilyneisyytensä vuoksi vaikea määrittää, mutta verrattuna paremmin säilyneeseen villanyöriin voidaan niiden olettaa olevan kasviperäistä kuitua. Irrotetut tekstiilit puhdistettiin, suojattiin ja pakattiin neutraaliin silkkipaperiin. Ristin alapinnan korroosiokerroksessa on myös merkkejä suorakaiteen muotoisesta alueesta, jossa todennäköisesti on ollut tekstiiliä. Alue muodostuu korroosiosta ja siinä on erotettavissa yhteen kietoutuneita kuituja. Tekstiilin korroosiojäännös on ristin yläsakaran sisäkulmasta toiseen vinosti ulottuva ja noin 17 millimetriä leveä kaistale. Korroosioon kopioitunut kankaan sidostyyppi on epäselvä eikä siitä voida erottaa kuin joitain yksittäisiä kuituja. Kopioitunut tekstiilin muoto jätettiin paikoilleen säilyneeltä osin ja se käsiteltiin ristin konservoinnin yhteydessä. Säilyneiden tekstiilijäännösten perusteella vainajalla on ollut hautaan laskettaessa kaksi kangaskerrosta ristin päällä ja sen alla mahdollisesti yksi kerros. Risti on nyörejään myöten ollut tekstiilikerroksen, esimerkiksi paidan kauluksen alla, ja ristin alle, vainajan ihoa vasten on ulottunut vielä jokin tekstiili tai sen osa. Kuva 60. Ristin päällä säilynyt tekstiili irrotettuna sekä mikroskooppikuva tekstiilistä, jossa näkyy toimikassidosta. Vaatehakaset Hakaset olivat löytökokonaisuudessa ristin vieressä, nyörin yhtey dessä ja yksi ainakin osittain ristin alla. Yksi hakanen oli varissut hiekan sekaan kuljetusrasian pohjalle jo laboratorioon tullessaan. Kuparimetalliset, pyöreästä langasta taivutetut hakaset ovat korrosioituneet ja hajonneet useiksi kappaleiksi (Kuva 61). Osiin murtuneiden kappaleiden muodon ja määrän perus- Kuva 61. Vaatehakaset tekstiilijäännöksineen. Hakasen korkeus 6 millimetriä. 147

149 HAUDAN 36 NAISVAINAJA teella hakasia on ollut vähintään kolme. Hakasten koko, niiden korkeus ja muoto viittaavat tekstiilin, esimerkiksi paidan pääntien kiinnittämiseen, mikä on nähtävissä myös pieninä tekstiilijäännöksinä hakasten silmukoiden ympärillä. Hakaset ovat niin sanottuja koukku-puolia, joten lenkki-puolet eivät joko ole säilyneet tai todennäköisemmin niitä ei ole lainkaan ollut säilyneessä osassa tekstiilejä. Irrotuksen ja puhdistuksen jälkeen vaatehakaset stabiloitiin inhibiittikäsittelyllä ja suojattiin lakalla. Hakasten yhteydessä olleet tekstiilijäännökset suojattiin ja säilytettiin paikoillaan. 1 Kallio-Seppä 2010: hautaliite CH36. 2 Röntgenkuva numero 364. Oulun yliopisto/arkeologian laboratorio. 3 Terhi Tanskan tiedonanto koskien Museotonline-hakua ja sieltä löytynyttä ristin kuvaa: MV:SU5031:23, Kuusamo, Iso- Pöyliölampi. 4 Kopioitaessa valua edellisestä valusta hiekkavalutekniikalla valoksen pienet yksityiskohdat vähitellen häviävät ja muuttuvat lopulta tunnistamattomiksi. Toisaalta myös käyttö sekä korrosioituminen voivat kuluttaa ja hävittää valoksen yksityiskohtia. 5 The Andrey Rublev Central Museum of Ancient Russian Culture and Art. 6 Gnutova & Zotova 2000: 29 (suomennos Saaraliina Atkinson). 7 Esim. Ostrovskij & Fedorov Kuusamon Iso-Pöyliölammen ristin vanhahtavaa luettelointitekstiä: Keskuksessa on ristiinnaulitun kuva ja pienain päissä muita pyhäin kuvia. 9 Born 1985: Ehrström 1998: Mäki 2002: Jyrki Lammi mainitsee artikkelissaan Metalli-ikoneista ja niiden ominaisuuksista, että hukkavahamenetelmällä voitiin valmistaa kerrallaan vain yksi ainutkertainen esine ja liuskekivimuotit olivat samoin ainutkertaisia. Lammi 1996: 62. Asia on juuri päinvastoin; menetetyn vahan tekniikalla voidaan valaa sarjatuotantona täysin identtisiä kappaleita juuri vahavaiheen muotin säilymisen ansiosta. 13 Kivimuottia käytettäessä ei ole mitään kuluvaa mallikappaletta, joka pyöristyisi käytössä, vaan kiveen kaiverrettu kolo on itse negatiivinen malli. Lammi 1996: Theophilius 1979: Valun jälkeen muotti puretaan, valinmuotin saumapurseet sekä kaatotappi ja ilmakanavat poistetaan. Lisäksi valu voidaan puhdistaa peittaamalla, hioa ja lopuksi patinoida. Mäki 2002: Holopainen 2007:

150 HAUDAN 36 NAISVAINAJA RISTIN TIE HAUTALÖYDÖKSI Saaraliina Atkinson ja Terhi Tanska Kristinuskon symbolina on useiden vuosisatojen ajan ollut risti. Aikojen saatossa ovat käytössä olleet erilaiset ristityypit ja ristien välittämät merkitykset vaihdelleet. Iin Haminan naisvainajalla 36 ollut ortodoksipyhimyksiä kuvaava ristiriipus 1 on peräisin venäläisen kulttuuripiirin alueelta ja liittyy kiinteästi keskiajalla alkunsa saaneeseen ortodoksiseen metalli-ikoniperinteeseen. Iin Haminan risti kertoo keskiaikaisista yhteyksistä Venäjälle, kulttuuripiirien kohtaamisesta ja kulttuurivaikutteiden sekoittumisesta Iijokiseudulla. Ristit ja venäläinen metalli-ikoniperinne Ristinmerkillä on kristinuskossa pitkä historia, ja itäisen kirkon piirissäkin puisia tai kivisiä ristejä pystytettiin tšasounien eli rukous huoneiden läheisyyteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Lisäksi kirkoissa on kautta aikojen käytetty erilaisia alttaripöytäristejä, kuoripulpettiristejä sekä ylistysristejä ja ikoneita. Suhteellisen pienikokoisia ja kevyitä kuparisekoitteista valettuja metalli-ikoneita on käytetty myös matkaikoneina ja kotialttareilla sekä kiinnitetty esimerkiksi haudoille tai talojen portteihin. Pienehköt kaulaan ripustettavat ristiriipukset ja pappien koruristit ovat olleet ristityypeistä monilukuisimpia ja laajimmalle levinneitä. 2 Metalli-ikoneilla tarkoitetaan tyypillisesti melko pienikokoisia, perinteisin ortodoksisin kuva-aihein koristeltuja kuparisekoitteisia reliefi-ikoneja, joita on venäläisen kulttuuripiirin alueella valettu massatuotantona satojen vuosien ajan. 3 Metalli-ikoniperinne sai alkunsa 1100-luvulla Ukrainassa ja kehittyi edelleen ja 1400-lukujen kuluessa Novgorodin ja Moskovan alueilla, mutta tyylin ja kuva-aiheiden juuret ovat Bysantin uskonnollisessa taiteessa. 4 Metallivalun käyttöönotto ikonien valmistuksessa mahdollisti tehokkaan tuotannon sekä monipuolisten esteettisten ja informatiivisten koristelutekniikoiden käytön. 5 Metalli-ikonien suurtuotannon kulta-aika alkoi ja 1700-lukujen taitteessa Venäjän kirkon sisäisiä uudistuksia vastustaneiden vanhauskoisten metalli-ikonituotannon myötä ja jatkui 1900-luvun alkuun asti. 6 Muinaisvenäläisissä keskuksissa kehittyi erilaisia ikoni- ja ristityyppejä, kun niitä kopioitiin, muokattiin ja valmistettiin massoittain. Valetut ristiriipukset levisivät hyvin laajalle alueelle, ja ne voidaan ryhmitellä niiden muodossa ja tyylissä sekä kuvaaiheissa ajan kulues sa tapahtuneen vaihtelun perusteella. Ristejä valmistettiin paitsi Kiovan, Novgorodin ja Moskovan, myös esimerkiksi Tverin, Nizni Novgorodin ja Jaroslavlin alueilla, myöhemmin erityisesti Vienanmeren rannikolla 7 ja Uralin ja Volgajoen alueilla (Kartta 9). 8 Keskuksista ristit levisivät kirkon, asutuksen, kaupan ja joskus myös vierailla mailla sotineiden sotilaiden 9 välityksellä eri puolille muinaisvenäläisen kulttuurin vaikutuspiiriä. Suomesta Iin ristiriipuksen vastineita, eli täysin tai osittain samanlaisia ristejä, on löydetty yksi, sekin pohjoisesta Iijoen latvoilta. Kuusamon Iso-Pöyliölammen rannalle 1600-luvun puolivälissä haudatun saamelaisen shamaanin hautauksesta löytynyt ristiriipus 10 on nykyään esillä Kansallismuseossa. Venäjältä vastaavanlaisia ristiriipuksia on löytynyt useita. Andrei Rublevin muinaisvenäläisen kulttuurin ja taiteen museon kokoelmissa Moskovassa oleva risti 11 on kooltaan, muodoltaan ja kuva-aiheiltaan identtinen Iso-Pöyliölammen ristin kanssa. Näiden kolmen ristin piirteisiin on perehdytty tarkemmin alaluvussa Ristiriipuslöydön konservointi. Alaluvun yhteydessä olevista kuvista on helppo huomata ristien erot ja yhtäläisyydet. 149

151 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Jäämeri Keskiaikainen kaupunki Keskiaikainen kauppapaikka Perämerellä Keskeinen keskiaikainen metalli-ikonien valmistuskeskus Artikkelissa mainitut ristiriipuksen vastineet + Suomen ja Karjalan alueiden keskiaikaisten ortodoksisten ristiriipusten ja riipusikonien levinneisyys Laakson (2003: 55 56) ja Taavitsaisen (2009: 355) mukaan Tornio Kemi Ii Oulu Iijoki Vienanmeri Iso-Pöyliölampi Solovetski Vienanjoki Myöhäiskeskiaikainen ortodoksiluostari Karjalassa Uralvuoret Oslo Tukholma Itämeri Visby Turku Tallinna Tartto Riika Käkisalmi Viipuri Pihkova Ääninen Valamon luostari Konevitsan luostari Laatokka Staraja Ladoga Olhava Lovat Novgorod Tver Staritsa Belozersk Volga Jaroslavl Moskova Suhona Jug Oka Nizni Novgorod Kama Väinäjoki Serpuhov Niemen Ural Rostock Danzig Lyypekki Stettin Köningsberg Oder Veiksel Pripet Desna Don Volga km Kiova Dnepr Donets Kaspianmeri Kartta 9. Merkittävimpiä varhaisia metalli-ikonien valmistuskeskuksia sekä Suomen ja Karjalan alueilta löydettyjen metalli-ikonien ja ristiriipusten levintä. Iin Haminan ristiriipuksen vastineista kartalla esitetään vain ne artikkelissa mainitut riipukset, joiden löytöpaikka on kirjoittajien tiedossa. Todennäköisesti vastineita on löydettävissä paljon enemmänkin. 150

152 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Ristiriipusten ikonografia 12 ja Iin Haminan ristin kuvaaiheet Iin Haminan risti kuuluu Bysantista peräisin olevaan taidetraditioon, jossa kristillisillä kuva-aiheilla on keskeinen sija. Pyhimykset toimivat välittäjinä uskovan ja Jumalan välillä 13 ja keskiajan kristityn jokapäiväisessä uskonelämässä ne olivat erittäin tärkeitä niin katolisen kuin ortodoksikirkonkin piirissä. 14 Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu myös keskeisenä ajatus hengellisen ja fyysisen maailman yhdistävistä ikoneista, jotka ovat tärkeä osa uskovan hartaudenharjoitusta. 15 Ristiriipuksen kuva-aiheita tutkiessa ja tulkitessa tulisikin ymmärtää myös niiden merkitys kantajalleen. Iin ristin kaltaisten ristiriipusten varhaisempana muotona pidetään ristin muotoisia pyhäinjäännösrasioita eli enkolpioristejä 16, jotka olivat lukujen aikana valetuista muinaisvenäläisen kupariplastiikan muodoista laajimmalle levinneitä ja 1400-lukujen aikana myös ristit, jotka oli johdettu enkolpioristeistä ja joiden ikonografiaan enkolpioristeillä oli siten huomattava vaikutus, saavuttivat suuren suosion. Nämä niin sanotut kaksipuoliset ristiriipukset olivat samanmuotoisia kuin enkolpioristit ja niissä oli sama ikonografia ja kirjoitukset, mutta ne olivat yksiosaisia, yhdellä kertaa valettuja, eikä niissä siis enää voitu säilyttää pyhäinjäännöksiä. Ristiriipuksia käytettiin rinnan enkolpioristien kanssa ja niitä käyttivät niin papit kuin maallikotkin. 17 Iin ristin esikuvana on todennäköisesti ollut kiovalainen enkolpioristi luvulta. Enkolpioristiin viittaavat ristin ikonografian lisäksi ristin alapäässä oleva piikki sekä yläosan ripustusnuppi, jotka ovat tyypillisiä jäänteitä enkolpioristin saranaosista. 18 Kiovan alueella valmistettujen enkolpioristien etupuoliskot kuvasivat Kristusta vyötärökääreissä sekä Kristuksen kaartuvaa ruumista 19 ja samalla tavoin vyötärökääreisiin puettu ja aavistuksen kaartunut on myös Iin ristin kristushahmon ruumis. Poikittaisten sakaroiden kohdilla kuvattiin usein Jumalanäitiä ja Apostoli Johannesta 20. Näin myös Iin, Iso-Pöyliölammen ja Rublevin risteissä, joiden poikkisakaroissa on Rublevin museon ristin kuva-aiheet tulkinneen S. V. Gnutovan mukaan erotettavissa oikealla Jumalanäiti Pyhä Maria ja vasemmalla Apostoli Johannes 21 ja Pyhä Longinus Ristien pystysuorissa sakaroissa kuvaukset saattoivat vaihdella. Ne olivat useimmiten arkkienkeleitä, pyhimyksiä tai pyhiä marttyyreita. 24 Iin ristin yläsakarassa on Gnutovan mukaan Vanhan testamentin Pyhä Kolminaisuus ja alaosassa suurmarttyyri Niketas Gootti 25, paholaisen lyönyt. 26 Paholaisen torjujia, kuten Niketas Gootti tai esimerkiksi Arkkienkeli Zadkiel, kuvataan venäläisissä kaularisteissä hyvin usein. Suurin osa Niketas Goottia esittävistä kuva-aiheista on liitetty lukujen novgorodilais-tveriläiseen perinteeseen, ja Niketas-ristejä on löytynyt erityisesti Novgorodin, Tverin ja Staritsan alueilta. 27 Kiovalaisten enkolpioristien selkäpuoliskoissa kuvattiin usein Jumalanäitiä eri tavoilla, esimerkiksi Jeesus-lapsen kanssa, sivulle kääntyneenä tai rukoilemassa kämmenet ylöspäin kohotettuna. Joskus ristien selkäpuolella kuvattiin pyhimysten, erityisesti apostolien, ylösnousemusta. Ristin sakaroiden laidoilla oli kuvattu neljää evankelistaa tai pyhiä marttyyreja, joskus myös kerubeja. 28 Iin Haminan ristin vastineiden, Rublevin museon ja Iso-Pöyliölammen ristiriipusten, selkäpuolella on Jumalanäitiaihe vinoneliön sisällä sekä evankeliumin eri symboleita. Sakaroiden päädyissä on kuvattu pyhiä marttyyreja. Iin Haminan ristin selkäpuoli on erittäin pahoin korrosoitunut, mutta siinäkin on erotettavissa samanlainen jako kuvakenttiin. Kuva-aiheiden ikonografia liittää Iin Haminan ristin bysanttilaiseen, kiovalaiseen ja novgorodilaiseen taideperinteeseen. Ristiriipukset eivät kuitenkaan välttämättä rajoittuneet vain ortodoksikristittyjen piiriin. Myös Iin ristin tapauksessa on hyvä muistaa, että esinetyypin saatavuus pohjoisen harvaanasutuilla raja-alueilla on voinut olla esineen käyttäjälle merkittävämpi tekijä kuin riipuksen ikonografia, jolloin riipusta ei välttämättä ole nähty erityisen ortodoksisena vaan pikemminkin yleiskristillisenä esineenä. 151

153 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Iin Haminan ristin muista vastineista ja ristien ajoituksesta Kuusamon Iso-Pöyliölammen saamelaishautaus on siitä löydetyn kuningatar Kristiinan ¼ kupariäyrin perusteella ajoitettavissa 1600-luvun puoliväliin. 29 Andrei Rublevin museon ristiriipus puolestaan on löytynyt Moskovan lähettyvillä tehdyillä kaivauksilla ja ajoitettu ikonografian sekä stratigrafian, eli eri aikoina muodostuneiden maaperän kulttuurikerrosten perusteella 1500-luvulla tehdyksi 30. Iin ristin tyyppiset ristiriipukset on tutkimuskirjallisuudessa ajoitettu ja 1600-luvuille ja niitä mainitaan esiintyneen runsaasti erityisesti Moskovan ympäristössä. 31 Venäjän etnografisen museon kokoelmia käsittelevässä teoksessa Russkij pravoslavnyj krest (2007) mainitaan ristityypin ristien olleen laajasti levinneitä ja 1500-luvuilla. Yksi kymmenestä katalogissa esitellystä rististä on lähes samanlainen Iin ristin kanssa. 32 Kuva-aiheiltaan täysin tai osittain identtisiä vastineita ristille on löytynyt Moskovan ympäristöstä myös esimerkiksi Serpuhovin keskiaikaisen linnoituksen kaivauksilta 33. Ristien laajasta maantieteellisestä levinnästä (Kartta 9) kertoo myös eräs Kirovin alueelta löytynyt 1350-luvulle ajoitettu risti, 34 joka on muodoltaan ja etupuolen kuva-aiheiltaan lähes identtinen Iin Haminan ristin kanssa. Tutkimuskirjallisuuden ja arkeologisten vastineiden perusteella Iin Haminan naisvainajan ristiriipuksen valmistus ajoittuisi siis 1300-luvulta 1600-luvulle. Koska ristin kanssa haudatun vainajan hampaista otetun näytteen radiohiilianalyysi 35 ajoitti naisen kuoleman vuosien 1417 ja 1481 väliseen aikaan, tarkentuu Iin Haminan ristin valmistusajankohta tai 1400-luvulle. Radiohiiliajoitus sopii hyvin myös edellä mainittuun tämänkaltaisten ristiriipusten käyttöaikaan, mutta on selvästi varhaisempi kuin lähimmän tunnetun Iso-Pöyliölammen vastineen. Tämän tyypin ristejä on siis liikkunut Venäjän lisäksi myös Pohjois-Suomen alueella varsin kauan, ainakin 1400-luvulta 1600-luvulle. Iin Haminan naisvainajan ristiriipus kuuluu esinetyyppinä kiinteästi muinaisvenäläiseen kulttuuripiiriin, mutta tarkkaa valmistuspaikkaa sille on ristien massatuotantoa lähennelleen valmistustavan takia melko mahdotonta löytää. Karjalaisen kulttuurin tutkimuksessa on tiettyjä työtekniikoita, kuten kupariseosten käyttöä, sekä esineryhmiä kuten ristiriipuksia, pidetty osoituksena novgorodilaisen vaikutuksen leviämisestä seudulle. 36 Myös Karjalasta löytyneiden metalli-ikonien on niiden vastineiden perusteella katsottu olevan peräisin Novgorodin alueelta. 37 Novgorodin asema alkoi kuitenkin heiketä 1400-luvulla ja Karjalan alueen kaupankäynnin painopiste siirtyä Laatokan Karjalasta itään ja pohjoiseen: Ääniselle, Vienanmerelle ja Jäämerelle. 38 Idänkaupan ja venäläisen kulttuuripiirin keskukseksi nousseen Moskovan ja sen lähialueiden lukuisat vastineet voisivatkin viitata myös Moskovan alueen ristituotantoon. Iin ristiriipus on voinut tulla alueelle Novgorodin tai Moskovan Venäjän valtapiiriin kuuluneiden karjalaisten uudisasukkaiden tai alueella kauppaa käyneiden karjalaisten kauppiaiden mukana. Etelä-Suomen alueelta maalöytöinä löydetyt ja 1500-luvuille ajoitetut metalli-ikonit (Kartta 9) on liitetty Käkisalmen läänin ortodoksiseen asutukseen. 39 Laatokan rannalla sijaitseva Käkisalmi oli luvuilla karjalaisen kulttuuripiirin keskus, jonka maantieteellinen asema salli sisämaan jokia ja järviä hyödyntäneet yhteydet muun muassa Novgorodiin, Volgalle, Suomenlahdelle, Vienanmerelle ja Pohjanlahdelle sekä Kuolan niemimaalle asti. 40 Riipus on voitu myös valmistaa Karjalan alueella muualta tulleen mallin mukaan ja 1500-lukujen vihollisuudet ja Pohjanmaan ja Karjalan väliset molemminpuoliset hävitysretket ovat myös saattaneet johtaa riipuksen päätymiseen Iijoelle esimerkiksi ryöstösaaliina tai viholliselta hukkuneena ja talteen noukittuna amulettina. Aikakauden epävarmoista olosuhteista kertoo myös Iin Karjalankylästä löydetty 510 venäläisen rahan rahakätkö (ks. sivu 77), jonka piilottaminen ajoittunee 1580-luvulle tai sen jälkeiseen aikaan. Liekö kyseessä ryöstösaalis vai karjalaisen kauppiaan rahakätkö? 152

154 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Iin Haminan ristiä hieman nuoremman, Iso-Pöyliölammen saamelaisen shamaanin haudasta löytyneen ristin kulkeutuminen Pohjois-Suomeen liittynee vienankarjalaisten Lapin saamelaisalueilla harjoittamaan lapinverotukseen ja kauppaan. 42 Molemmat ristit kertovat omaa tarinaansa erilaisten uskonnollisten, kulttuuristen ja historiallisten prosessien päällekkäisyydestä kiistanalaisella Pohjois-Suomen rajaseudulla. Ristiriipus kulttuurisesta näkökulmasta Ristiriipuksia käyttivät keskiajalla niin maallikot kuin kirkonmiehetkin. Ristien välittämät merkitykset vaihtelivat, ja esimerkiksi papeilla näyttävien ristiriipusten voidaan ajatella toimineen myös symbolina maallikkoa korkeammasta auktoriteetista kirkon piirissä. 43 Uskonnolliset symbolit ja vaikutteet voivat olla myös sekoittuneita ja päällekkäisiä, kuten Iso-Pöyliölammen saamelaisshamaanin hautauksesta löydetty ristikin osoittaa. Ristiriipuksen on oletettu olleen shamaanin kaulassa osoituksena kristinuskoon tutustumisesta tai ehkä kuuluneen haudasta löydetyn noitarummun arpaan. 44 Idän kirkon piirissä kaulassa kannettavan ristin uskotaan suojaavan uskossa olevan sielua ja varjelevan hänen terveyttään. Lisäksi ristiriipuksella on luonnollisesti myös koristeellista merkitystä. 45 Ortodoksiseen perinteeseen kuuluu myös kasteessa otettava ja läpi elämän kaulassa kannettava kasteristi, joka usein myös haudataan vainajan mukana. 46 Kasteristit olivat ilmeisesti yleisiä ainakin jo 1600-luvulla, ja niiden käytöstä Pohjois-Karjalassa on olemassa myös kirjallisia mainintoja 1600-luvun jälkipuolelta. 47 Tyypillisesti kasteristit ovat kooltaan Iin Haminan ristiä pienempiä. Hautauksista löydettyjä ristejä on pidetty merkkinä kristitystä tai kristinuskoon ainakin osittain liittyneestä henkilöstä. Aivan suoraviivainen yhteys ei kuitenkaan ole 48 ja esimerkiksi Suomen kristillistymisen alkuvaiheisiin liittyvistä hautauksista ristilöytöjä on tutkittujen hautojen lukumäärä huomioon ottaen suhteellisen vähän. Markus Hiekkasen mukaan suurin osa myöhäisrautakautisista ristilöydöistä onkin peräisin kalmistoista, joiden on tulkittu olevan suku- tai talokohtaisia, ja ristien hautaamisen vainajan mukana liittyvän kalmistoja käyttäneiden sukujen sisäisiin perinteisiin. 49 Vaikka Iin Haminan risti onkin rautakautisia kalmistolöytöjä selvästi nuorempi, olisi myös se varsin luontevasti liitettävissä suvun sisäiseen perinteeseen. Keskiaikaisen Iijoen alueella oli vahva karjalaisperäinen asutus, josta kertovat muun muassa runsaat karjalaan viittaavat henkilön-, talon- ja paikannimet. 50 Karjalaisten uudisasukkaiden mukanaan tuoman ortodoksisen uskon varhaisesta läsnäolosta alueella kertovat myös nimistön viitteet esimerkiksi tšasounaan 51 eli rukoushuoneeseen. Iin kirkko ja hautausmaa olivat 1400-luvulla katolisia, mutta kuuluminen Iin katoliseen seurakuntaan ei merkitse sitä, ettei Iijoen karjalaissukujen piirissä yhä olisi voitu noudattaa myös joitakin perinteisiä ortodoksisia tapoja ja uskomuksia. Tässä yhteydessä mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, että tekstiilijäännösten perustella risti ei ole ollut haudattaessa esillä, vaan puettuna naisen aluspaidan alle (ks. sivu 156). Idän ja lännen kohtaaminen Pohjois-Suomen hautauksissa näkyy myös Oulujärven Manamansalon 1500-luvulle ajoitetulla luterilaisella hautausmaalla. Arkeologisissa kaivauksissa eräästä hautausmaan useita vainajia sisältäneestä haudasta löydettiin noin 10-vuotiaan pojan pallean kohdalta ortodoksiristin puolikas sekä 1570-luvulle ajoittuva ruotsalainen raha. Lisäksi eräiden vainajien luuston piirteiden on tulkittu viittaavan itäiseen alkuperään. 52 Ristin löytyminen katoliselta hautausmaalta voisi kertoa naisen kuuluneen katolilaistuneeseen karjalaiseen sukuun. Toisaalta risti voi myös olla perua karjalaisten kanssa käydystä kaupasta tai Vienankarjalaan suuntautuneilta ryöstöretkiltä, eikä se sellaisenaan välttämättä kerro vainajan ortodoksisesta taustasta. Iin Haminan ristikin on voinut olla vainajalle merkityksellinen ristiinnaulitun kuvan lisäksi esimerkiksi sen takapuolella todennäköisesti kuvatun Pyhän Marian 53 kautta, sillä pyhimykset olivat myös keskiajan katolisessa uskonnonharjoituksessa keskeisellä 153

155 HAUDAN 36 NAISVAINAJA sijalla ja eri elämänaloilla sekä paikkakunnilla oli omat erityiset suojeluspyhimyksensä. 54 Aivan mahdotonta ei liene sekään, että haudan 36 vainaja olisi voinut kuulua johonkin lukuisista Iihin matkanneista karjalaisista kaupparetkikunnista tai olla Karjalasta lunnaiden toivossa 55 otettu vanki, joka kuoltuaan olisi haudattu Iihin. Iin Haminan ristin kohdallakin yhden yksilön taustaa merkittävämpi lieneekin kysymys siitä, mitä ristin löytyminen Iin Haminasta kertoo laajemmin Pohjois-Suomen alueella keskiajalla tapahtuneesta kulttuurivaikutteiden kohtaamisesta ja sekoittumisesta. Rajaseuduilla erilaisten kulttuurivaikutteiden jonkinasteinen sekoittuminen ja sulautuminen on luonnollista. Suomen alue oli uskonnollisesti rajamaata, jonne tuli varhaisia kristillisiä vaikutteita sekä idästä että lännestä. 56 Ortodoksiristit katolisella ja luterilaisella hautausmaalla viittaisivat varsin suvaitsevaiseen käytäntöön ainakin kuoleman edessä. Toisaalta uskonnolliset erot sinällään eivät Pohjois-Suomessa olleet vihollisuuksien takana, vaan laajemmat taloudelliset ja poliittiset syyt. Tässä asetelmassa uskonnolla voidaan nähdä olleen merkitystä erityisesti ihmisten identiteetin osana, yhtenä niistä piirteistä joka erotti meidät heistä. 57 Pohjois-Suomen alueella erityisen kiinnostavaa on se, miten idän ja lännen kulttuuripiirien vastakkainasettelu mahdollisesti näkyi rajaseudun ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä ja jokapäiväisessä elämässä, sekä se, milloin ja miten läntinen kulttuuripiiri sai valtaotteen alueella. Iijoen keskiaikaisten kylätonttien arkeologinen tutkimus voisikin tuoda laajempaa tietoa eri kulttuuripiirien kohtaamisesta ja rinnakkaiselosta, sillä ainoastaan hauta-aineistoon tai vähäisiin kirjallisiin lähteisiin perustuvat päätelmät ovat varsin yksipuolisia eivätkä kata koko ihmisten elinpiiriä. 1 Iin Haminan naisvainajaa ja vainajalla ollutta ristiä on käsitelty myös Suomen Museon vuoden 2011 artikkelissa Iin vanhan Haminan hautausmaan naisvainaja CH36. Kallio-Seppä et al. (painossa). 2 Gnutova 1993: 11; Lammi 1996: 57; Gnutova & Zotova 2000: 20; Lillbroända 2000: Lammi 1996: 57; Lillbroända 2000: Lillbroända 2000: Gnutova & Zotova 2000: Lammi 1996: 69, 80; Lillbroända 2000: 11 12, Vienanmerellä metalli-ikonien valmistus alkoi suurimittaisena vasta 1600-luvun lopussa vanhauskoisuuden myötä. Lillbroända 2000: Gnutova 1993: 5, 11; Lammi 1996: 57; Lillbroända 2000: Beaver-Bricken Espinola 1991: 9; Lillbroända 2000: 16; Laakso 2003: 55 56; Taavitsainen 2009: SU5031:23, Kansallismuseo suomalais-ugrilaiset kokoelmat. 11 The Andrei Rublev Museum of Early Russian Art; kuva mm. Gnutova & Zotova 2000: 29; php?lng=ru&mst_id= Ortodoksisen kirkon piirissä ikonografialla ymmärretään ikonin tai muun uskonnollisen kuvan kirjaimellisen teeman ja sisällön tutkimisen lisäksi ikonin tai taideteoksen aiheen ja merkityksen tulkintaa sekä aiheen tai aiheiden ja alkuperän vertailevaa tutkimusta 13 Mm. Heikkilä & Suvikumpu 2009: Heikkilä 2009: ; Heikkilä & Suvikumpu 2009: Mm. Grigorieff 1991: Enkolpioristi muodostuu kahdesta saranalla yhdistetystä puoliskosta. Tarkoitettu alkujaan pienen Kristuksen ristinpuun palan, myöhemmin myös muiden pyhäinjäännösten säilyttämiseen ja mukana kantamiseen. Yleistyivät itäisessä kirkossa jo 300-luvulla, ensimmäinen valmistuskeskus Konstantinopoli. Purhonen 1998: 63; Korzuhina & Peskova 2003; 17 Ostrovskij & Fedorov 2007: Sähköpostikeskustelu Jyrki Lammin kanssa maaliskuussa Ks. myös Lammi 1996: 64; Gnutova & Zotova 2000: Gnutova & Zotova 2000: Ibid. 21 Pyhä apostoli Johannes Teologi oli yksi Jeesuksen kahdestatoista lähimmästä ja tärkeimmästä opetuslapsesta, Kristuksen lähettämä apostoli, evankeliumin kirjoittaja ja merkittävä kirkon opettaja Pyhä Longinus eli Longinus Sadanpäämies oli roomalainen sotilas ja marttyyri, joka pisti Kristusta rintaan hänen ollessaan ristillä 154

156 HAUDAN 36 NAISVAINAJA 23 Gnutova & Zotova 2000: Gnutova & Zotova 2000: Suurmarttyyri Niketas Gootin avulla kristinusko lujittui pakanallisten saksalaisten heimojen parissa. Rukoilemalla Niketasta pyritään mm. estämään lasten epämuodostumia. ocafs.oca.org/feastsaintsviewerasp?sid=4&id=1&fid= Gnutova & Zotova 2000: Gnutova 1993: Gnutova & Zotova 2000: Sirelius 1924: ; Sarvas 1986: Sähköpostikeskustelu I. Lebedevin kanssa Lebedevin mukaan S. V. Gnutova kertoi Rublevin ristin kontekstitietojen lähteeksi neuvostoaikaisen julkaisemattoman, D. A. Belenkajan kirjoittaman kaivauskertomuksen. Neuvostoaikaiset tutkimusraportit eivät aina vastaa nykytutkimuksen tasoa. 31 Ostrovskij & Fedorov 2007 Ryhmä II: ristit jotka juontuvat enkolpioristeistä ja jotka ovat yhtenäisiä ja kaksipuolisia. Numerot 9 18; ks. myös Stanjukovits et al Katalogi nro 10, risti ajoitettu luvuille. Ostrovskij & Fedorov 2007: 23, Serpuhovin linnoituksen alueen arkeologisissa kaivauksissa löytyneestä 1500-luvulle ajoitetusta ristiriipuksesta on kuitenkin kaivauksia esittelevän internetsivun valokuvassa nähtävissä vain selkäpuoli, eikä se välttämättä ole täysin yhtenevä Iin Haminan ristin kanssa. Kaivauksia tehty vuosina 2003 Academy of Sciences, Institute of Architecture, prof. A. L. Alexander ja 2006 tutkija A. Pavlihin, Serpukhov Museum of History and Art sekä professorit G. N. Belorybkin ja V. V. Stavitsky. Tutkittujen alueiden ajoitus: luvut. serpuhov.ru/tourist/info/raskopki_na_ sobornojj_gore; %D0%B9%D0%BB:Serpkreml_krest.jpg 34 Podosinovetskin kotiseutumuseon kokoelmissa oleva risti löydettiin vuonna 1986 tienrakennustöiden yhteydessä Shogla-niemen kylästä Jug-joen varrelta. wwwpodosinovets.ru/life_of_the_region/muzey/5101-sholgskijnapersnyj-krest-dvustoronnij.html. 35 Hela Mm. Saksa 1998: 183; Laakso 2003: Laakso 2003: Korpela 2004: Laakso 2003: Mm. Kirkinen 1970: Ks. myös Korpela Lammi 1996: Kuusamon saamelaiset kävivät keskiajalla kauppaa Sompion, eivät Iin markkinoilla, mutta myös alueen saamelaisissa talvikylissä kierrelleiden Iin talonpoikien ja Vienan ja Laatokan karjalaisten kauppiaiden kanssa. Ervasti 1978: Immonen 2009: Sarvas 1986: 162. Ks. myös Laakso 2003: Laakson mukaan esikristillisiin piirteisiin on ortodoksikirkon piirissä suhtauduttu varsin suvaitsevasti pitkälle uudelle ajalle asti. 45 Ostrovskij & Fedorov 2007: Arkeologisen materiaalin perusteella kasteristejä ei ilmeisesti ole kuitenkaan läheskään aina laitettu vainajan mukana hautaan. Laakso 2003: 52 53, 127; ks. myös Makkonen 1989: Kuujo 1963: 111; Saloheimo 1986: 279; Laakso 2003: Hiekkanen 2003: 13 14, 121. Kritiikistä myös mm. Purhonen 1998: ; Laakso 2003, 52 53; Immonen 2009: Hiekkanen 2003: 13 14; Immonen 2009: Luukko 1954: 100; Vahtola 1998a: Säässinä on karjalainen väännös sanasta tšasouna. Ven. Часовня rukoushuone, kappeli. Vahtola 1998a: Laulumaa 1994: 51 54; 2000: Pyhä Maria kuva-aihe on liitettävissä useisiin Suomen ja Skandinavian alueelta löytyneisiin myöhäiskeskiaikaisiin katolilaisiin ristiriipuksiin. Immonen 2009: Mm. Heikkilä 2009: ; Heikkilä & Suvikumpu 2009: Vankien ottamisesta lunnaiden toivossa keskiajalla ks. esim. Luukko 1954: Hiekkanen 2003: 13 15; Heikkilä & Lehmijoki Gardner 2004: 350; Heikkilä & Suvikumpu 2009:19. Esimerkiksi pappi, risti ja Raamattu -sanat on omaksuttu idän kirkon piiristä. Hiekkanen 2003: 14; Heikkilä & Lehmijoki Gardner 2004: Laakso 2003:

157 HAUDAN 36 NAISVAINAJA TEKSTIILILÖYDÖT Sanna Lipkin Tekstiiliarkeologisessa analyysissä huomiota kiinnitetään tekstiilin valmistustekniikoihin ja tavoitteena on myös määritellä, millaisilla välineillä tutkimuksen kohteena oleva tekstiili on valmistettu. Yksityiskohtaisella analyysillä pienestäkin tekstiilinkappaleesta voidaan sanoa paljon, silloinkin kun se on huonosti säilynyt, kuten ovat vainajan 36 ristin yhteydestä löytyneet tekstiilit 1 (Kuva 62). Analyysin ensimmäinen vaihe on paljaalla silmällä tehtävät havainnot, jonka jälkeen yksityiskohtiin paneudutaan mikroskoopin avulla. Mikroskooppiin kiinnitettävä kamera on tärkeä apuväline, sillä otettujen kuvien vuoksi itse tekstiiliä ei tarvitse aina ottaa esille. Jokainen käsittelykerta väistämättä altistaa tekstiilin mekaaniselle kulumiselle. Tekstiilit ovat yksi arkeologinen löytöryhmä, joka vaatii aina erityisen varovaista käsittelyä, sillä vanha tekstiili on helposti murenevaa. Tekstiilianalyysissä selvitetään, mitä kuituja lankoihin on käytetty, miten langat on kehrätty ja millaisia sidoksia on käytetty. Ristin päältä löytyneestä palasta pystyttiin havaitsemaan kahdesta eri kankaasta peräisin olevia jäännöksiä. Myös ristin alapuolella on kuituja ja pseudomorfeja suorakaiteen alalla. Metallikorroosio on säilyttänyt kankaan rakenteen niin kutsuttuna pseudomorfina, vaikka itse kangas on hävinnyt. Ristin alapuolella olleet kuidut ovat kuitenkin lyhyitä ja huonosti säilyneitä ja siksi varsinaisia lankoja ei pystytä erottamaan. Ristin päällä olleista kankaista molemmat on kudottu kasvikuiduista valmistetusta langoista. Todennäköisesti kuitu on ollut pellavaa, joka on ollut yleisin kasvikuitu, mutta myös nokkonen ja hamppu ovat mahdollisia. Tekstiilijäännösten SEM-kuvasta nähdään, että päällimmäinen tekstiili on erittäin huonosti säilynyt (ks. sivu 160). Tekstiilien kuidut ovat hyvin rikkonaisia ja niiden rakenne jää epäselväksi. Tekstiilijäännösten lankojen kehräyksessä on todennäköisesti käytetty ainakin kahden painoisia käsivärttinöitä, sillä loimilangat ovat olleet kudelankoja paksumpia (Taulukko 19). Painavammalla värttinällä saadaan yleensä kehrättyä paksumpaa lankaa kuin kevyellä. 2 Värttinä on voinut olla joko vapaasti roikkuva tai tuettu maahan tai astiaan. Lankojen paksuuden perusteella molemman tyyppiset värttinät ovat olleet mahdolliset. 3 Tekstiilejä kudottaessa loimilangoiksi on valittu kerratut langat. Se tarkoittaa sitä, että kaksi lankaa on kierretty toisiinsa ja se on tehty vastakkaiseen suuntaan (Z) kuin mihin langat on alun perin kierretty (s). S-kierre syntyy silloin kun värttinää kierretään vastapäivään ja z-kierre myötäpäivään kierrettäessä (Kuva 63). S-kierrettä on tyypillisesti käytetty pellavaa kehrättäessä, sillä pellavan kuidut kiertyvät jo luonnostaan siihen suuntaan. 4 Kudelankana on käytetty yksinkertaista s-kierteistä lankaa. Valitsemalla kaksi erikierteistä lankaa tekstiilistä on saatu pehmeä ja hyvin laskeutuva. Tekstiilit ovat säilyneet päällekkäin siten, että risti on ollut vainajan vaatteiden alla. Alempi tekstiilijäännös voi olla naisen aluspaidasta, kun palttinasidoksinen tekstiili lienee aluspaidan päälle puetun olkainpaidan, muun paidan tai käärinliinan kappale. Päällä oleva tekstiili on sidokseltaan palttinaa ja alempana oleva tekstiili on 2/2-toimikasta (Kuva 64). Alempana oleva tekstiili näkyy tummempana vain niiltä osin, kuin ylempi on tuhoutunut. Näkyviltä osiltaan alempi tekstiili on heikommin säilynyt, mikä johtunee sen ohuudesta ja hienommasta tekstuurista. Loimilankoja on molemmissa tekstiileissä noin 7 8, mutta pääasiallisesti toimikassidos on kudottu ohuemmilla langoilla tiheämmäksi (16 18 lankaa/senttimetri). Palttinatekstiilissä kuteen tiheys vaihtelee huomattavasti (10 20 lankaa/senttimetri). Yleensä kudetiheys ei vaihtele noin voimakkaasti. Vaikuttaisi siltä, että kutoja on päättänyt kesken työn tehdä selkeästi tiukempaa tai löysempää kudetta. Se on ollut mahdollista lisäämällä tai vähentämällä loimien pingotusta. Loimipainollisissa kangaspuissa se on tapahtunut joko vaihtamalla painavammat tai kevyemmät loimipainot. Kan- 156

158 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Taulukko 19. Tekstiilien ominaisuudet. Kuva 62. Haudan 36 naisvainajan yhteydestä löydettyä palttinatekstiiliä. Tekstiili 1 Tekstiili 2 Kuitu kasvikuitu kasvikuitu Kudelanka paksuus (mm) 0,3 0,2 kierre s s kierrekulma ( ) Loimilanka paksuus (mm) 0,5 0,3 kierre Zss Zss kierrekulma( ) 1) Tiheys (/cm) kude loimi Sidos palttina 2/2-toimikas 1) Kerrattu loimilanka. S Z a b Kuva 63. S- ja z-kierteet. Kuva 64. Kaavakuva palttina- ja 2/2 toimikassidoksista. 157

159 HAUDAN 36 NAISVAINAJA Kuva 65. Loimipainolliset, kaksitukkiset ja polkuspuut. 158

160 HAUDAN 36 NAISVAINAJA kaat on voitu kutoa myös kaksitukkisella pystykangaspuulla tai 1400-luvulla enimmäkseen ammattilaiskäytössä olleilla polkuspuilla (Kuva 65). 5 Lankojen kierrekulma kertoo siitä, kuinka tiukalle kierteelle ne on kehrätty. Siihen vaikuttaa värttinän paino sekä se, kuinka pitkään kehrääjä antaa langan kiertyä. Painavampi värttinä pyörii kevyttä pidempään, jolloin samalle matkalle lankaa syntyy enemmän kierrettä. Mitä suurempi kierrekulma on, sen vähemmän kierteistä valmis lanka on. Loimilangat on yleensä kierretty tiukempaan, kuten on tehty myös Iin palttinaisen tekstiilin kohdalla. Silloin langat ovat kestäneet paremmin loimipainojen tai ylä- ja alatukkien aiheuttaman jännityksen. Kudelanka on yleensä vähäkierteisempää, mikä tekee siitä helpommin katkeavan, mutta myös taipuisamman ja pehmeämmän. Molemmat tekstiilit ovat ohuita ja niiden valmistajat ovat olleet kokeneita käsityöntaitajia. Vain pitkän harjoittelun jälkeen kehrääjä tai kutoja saa aikaan yhtä tasalaatuisia lankoja ja tiheäkuteisia kankaita kuin kyseiset tekstiilit osoittavat. Ammattilaisen lisäksi samanlaiseen tulokseen on voinut yltää paljon kotitaloudessa tekstiileitä valmistanut henkilö. 1 Ks. Kallio-Seppä et al. (painossa). 2 Grömer 2005: Möller-Wiering 2006: Table 1. 4 Bender Jørgensen 1992: Erityyppisten kangaspuutyyppien keskiaikaisista löytöyhteyksistä ks. esim. Kirjavainen 2003:

161 HAUDAN 36 NAISVAINAJA TEKSTIILIEN SEM-KUVAUS Kyösti Kauppinen Pyyhkäisyelektronimikroskopiassa (SEM, scanning electron microscopy) kuvanmuodostukseen käytetään näkyvän valon sijasta elektronisuihkua. Tekniikka tarjoaa valomikroskopiaan nähden monta etua. Kolmiulotteisten rakenteiden tarkastelussa syvyysterävyys, resoluutio (jopa 1 nm) sekä suurennuskyky ovat huomattavasti korkeammat stereomikroskooppiin verrattuna. Arkeologisten näytteiden pintarakenteita pystytään siis analysoimaan huomattavasti valomikroskooppia tarkemmin. Lisäksi elektronisuihku tuottaa tutkittavassa näytteessä röntgensäteilyä. Pyyhkäisyelektronimikroskoopin lisälaite, energiadispersiivinen röntgenspektrometri (EDS, energy-dispersive X- ray spectrometer) mahdollistaa näytteen alkuainekoostumuksen tutkimisen. Tärkeitä arkeologisia sovelluksia ovat esimerkiksi korujen ja muiden metalliesineiden metalliseosten koostumuksen määrittelyt. Osteoarkeologiassa pyyhkäisyelektronimikroskooppia voidaan puolestaan käyttää pintamuutosten, kuten puremajälkien ja työkalujälkien, määrittelyyn sekä luun mikrorakenteen ja mineraalikoostumuksen tutkimiseen. Kuvan 66 kangasnäytettä on verrattu nykyaikaiseen puuvillakankaaseen, ja menetelmällä voidaan tarkastella itse kudoksen rakennetta, lankoja sekä yksittäisiä kuituja, joista kankaan langat rakentuvat. Kuva 66. SEM-kuvista näkee selvästi, että Iistä löytyneet tekstii linjäännökset (kaksi ylintä kuvaa) ovat hauraita ja niiden kuiturakenne on rikkoutunut. Modernista t-paidasta otetusta kuvasta nähdään, mil tä ehjä puuvillakuitu näyttää. Iin kuiduista ei enää ole havaittavissa samanlaista ehjää pintaa. 160

162 HAUDAN 36 NAISVAINAJA PIELUS PÄÄN ALLA Annemari Tranberg Vainajan pään alta löytyi kasvikuituja 1 (Kuva 67). Kuidut olivat kiinnittyneet maatumisprosessissa hajonneen kallon luiden väliin. Tarkoitus oli selvittää, olivatko ne siellä sattumalta vai oliko niillä oma roolinsa hautauksessa. Jos kuituja on hautauksen yhteydessä aseteltu vainajan pään alle, suurin osa niistä on ajan saatossa lahonnut ja maatunut näkymättömiin. Löydettyjen kuitujen kunto olikin löydettäessä hauras. Kasvikuidut ovat todennäköisesti rohdinta eli raakapellavaa 2. Rohdin on karkeaa hamppu- tai pellavakuitua, josta on erotettu hienompi kuitu eli aivina. Riippuen rohtimien karkeustasosta, niistä on tehty karkeaa kangasta, köyttä tai joskus pellavaharjoja. 3 Näitä hautauksen yhteydestä löytyneitä rohtimia ei ollut kudottu kankaaksi. Iin vanhan Haminan naisvainajan hautauksen yhteydestä löytyneet kasvinosat ovat vainajan pään alusia. Rohtimet on varta vasten aseteltu pään alle tyynyksi. Nämä pielukset, kuten nukkuvan tyyny, olivat ne sitten mitä tarkoitusta varten tahansa, on aseteltu kohottamaan vainajan pään ja katseen nousevaan aurinkoon. 1 Kallio-Seppä 2010; Kallio-Seppä et al. (painossa). 2 Virtanen & Halonen ; Lempiäinen Kaukonen 1946: 195, 217. Kuva 67. Naisvainajan haudasta löytynyt kuitukimppu. 161