Moottorikelkkailureittien suunnittelu ja ympäristövaikutukset

Transkriptio

1 L a p i n y m p ä r i s t ö k e s k u k s e n m o n i s t e 28 Pekka Herva Moottorikelkkailureittien suunnittelu ja ympäristövaikutukset Rovaniemi 2000 LAPIN YMPÄRISTÖKESKUS 1

2 ISSN Taitto Kyllikki Koskela Paino Rovaniemen Painatuskeskus OY Rovaniemi Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

3 Sisällys Esipuhe... 5 Johdanto Reitistön yleissuunnittelu Reitistön sijoittaminen Turvallisuusnäkökohdat Ympäristönäkökohdat ja sosiaaliset vaikutukset Moottorikelkkailureiteistä monikäyttöreittejä Reitistön yksityiskohtainen suunnittelu Moottorikelkkailun ympäristövaikutukset Reitistö ja luonnonsuojelualueet Huomioitavat luontotyypit, kulttuurihistorialliset ympäristöt ja laidunalueet Reitit ja kaavoitus Maakuntakaavat ja yleiskaavat Reitin sijoittamisen turvallisuus-, melu- ja muut vaikutukset Jokamiehen oikeudet moottorikelkkailureitillä Reitistön sijoittaminen Reitistön mitoitus ja rakenteet Maanteiden ja moottorikelkkailureittien risteykset Rautatiet ja moottorikelkkailureitit Reitin sijoittaminen metsä- ja viljelysteille Reitin sijoittaminen johtoaukeille ja johtokaduille Reittimerkintä ja opastaminen Käytännön ongelmia Reittisuunnitelman hyväksyminen ja reittitoimitus Reitistön kunnossapito Yhteenveto...43 Kirjallisuus Liitteet...45 Kuvailulehdet

4 4 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

5 Esipuhe Alueellisena maastoliikenneviranomaisena Lapin ympäristökeskus haluaa ohjata maastoliikennettä kestävän kehityksen mukaisesti. Moottorikelkoilla kulkemisen ja kelkkailumatkailun ohjaaminen toteutetaan maastoliikennelain (1710/95) mukaisesti moottorikelkkailureittejä perustamalla. Maastoliikenteen alueellisia rajoituksia ja kieltoja voidaan käyttää täydentämään ja tehostamaan esim. porotalouden ja yleisen virkistyskäytön vaatimuksia hiljaiselle ympäristölle. Moottorikelkkailun reittisuunnitelmien laatiminen on viivästynyt osaksi sen tähden, että Lapin läänin kunnissa on ollut käytössä runsaasti kelkkauria, joille kelkkailua on jo voitu ohjata ja toisaalta siitä, ettei kunnossapitorahoituksen järjestäminen reitinpitäjille ole vielä onnistunut. Kunnassa laadittavan reittisuunnitelman tulee olla asiakirja, johon reittilinjauksia koskevat ympäristönäkökohdat ja liikenneturvallisuuden edistämistavoitteet on koottu. Lapin ympäristökeskus ohjaa kuntien moottorikelkkailua koskevaa reittisuunnittelutyötä mm. järjestämällä koulutustilaisuuksia, neuvottelemalla kuntien reittisuunnitelmien laatimisesta ja antamalla lausuntoja kunnille reittisuunnitelmista. Ympäristökeskus voi hallinnollisen ohjauksen lisäksi kuulua suunnittelutyöryhmiin ja osallistua reittien rakentamiseen (YTY-suunnittelijat/ympäristötekniikka). Hallinnollista ohjausta voidaan tehostaa mm. siten, että ympäristökeskus laatii julkaisuja, joissa annetaan näkemyksiä reittisuunnittelun ympäristövaikutusten ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen huomioon ottamiseksi. Tämän työn tarkoituksena on opastaa kelkkailureittien suunnittelijoita ottamaan huomioon reittisuunnittelun kannalta keskeisiä asioita. Rovaniemi Pekka Herva 5

6 1 Johdanto Moottorikelkkailureitit ja kelkkaurat ovat laajoilla tiettömillä alueilla talvisen luonnonkäytön kaikkia käyttäjiä palveleva perusrakenne, jolla vähennetään toimintojen välisiä ristiriitoja ja parannetaan liikkumisen turvallisuutta. Lapin seutukaavaliitto aloitti vuonna 1979 moottorikelkkaurien suunnittelun ja vuonna 1982 hyväksyttiin Metsähallituksen suunnitelma kelkkaurien rakentamisesta valtion maille. Kelkkauria on perustettu Lapin lääniin vuodesta 1984 lähtien Metsähallituksen toimesta (Kittilässä Pulju - Korsajärvi, Kemijärvi - Salla ja Rovaniemen mlk:n Perunkaselän kelkkaurat) ja kuntien toimesta 1980-luvun lopusta lähtien. Kelkkauria on kaikkiaan ollut noin km. Lapin seutukaavaliitossa laadittiin seutukunnittain Koillis-Lapin (1986), Etelä-Lapin (1987) ja Luoteis-Lapin (1990) moottorikelkkareitistösuunnitelmat. Moottorikelkkailureitillä kelkkailua voidaan kohdentaa alueille, missä kelkkailusta aiheutuva haitta on mahdollisimman vähäinen ja siirtää kelkkailu kokonaan pois häiriöille alttiilta alueilta. Reittejä ei tulisi suunnitella olettamalla kelkkojen määrän kasvavan jonkin ajan kuluessa, vaan tarpeen tulisi perustua nykyisten kelkkojen määrään (Ympäristöministeriö 1991). Kestävän kehityksen mukainen reittisuunnitelma tulisi laatia ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla. Eri väestöryhmien riittävä ja vuorovaikutteinen osallistaminen tulisi tapahtua heti suunnitelman laatimisen käynnistyessä. Reittisuunnitelmassa on ympäristönäkökohtien lisäksi tarpeellista ottaa huomioon kelkkailuturvallisuuden edistämiseen vaikuttavat tekijät. Kittilän kunnan moottorikelkkailumatkailun kehittämisprojektissa (1999) selvitettiin monipuolisesti moottorikelkkailun ja matkailukelkkailun rahavirtoja sekä reittirakentamisen ja reittien kunnossapidon kustannusvaikutuksia. Loppuraportissa esitettiin myös malli reittien kunnossapitorahoituksen aikaansaamiseksi. Lapin liikenne suunnitelman (Lapin liitto ym. 2000) tavoitteena on ollut laatia liikenteen hoitamista ja liikenneväylien kehittämistä koskeva suunnitelma, joka tukee maakunnan aluerakenteen sekä elinkeino- ym. toiminnan kehittämistavoitteita niin, että alueella on mahdollisuus menestyä sekä kansallisessa että kansainvälisessä kilpailussa. Suunnitelmassa on kuvattu moottorikelkkailun reittitarpeita, tie-/raideliikenteen ja kelkkailureittien eritasoristeystarpeita ja ympäristövaikutuksia vain yleispiirteisesti. Moottorikelkkailureittien perustamista ja reittitarpeen suuruutta on ilmeisen vaikea verrata tienkäyttäjien ja joukkoliikenteen kehittämistarpeeseen, vaikka moottorikelkkailureitti onkin tieliikennelain (267/81) 2 :ssä määritelty tieksi. Moottorikelkkailureitin rakentaminen maastoon ja reitillä ajamisen ympäristövaikutukset ovat tieliikenteen vastaaviin rakentamisesta ja käytöstä aiheutuviin vaikutuksiin nähden vähäisiä. Moottorikelkkailureittien perustaminen ohjaa lähinnä kelkkailumatkailua ja harrastekelkkailua. Luontaiselinkeinojen ja muun työhön liittyvän maastoajon (poromiehet, luontaiselinkeinojen harjoittajat, rajavartijat, metsähallituksen tupien huoltajat/valvojat, sähkö- ja telehuolto, metsätalous jne.) ohjaamiseen kelkkailureittien perustamisella ei ole kovin suurta merkitystä. Kelkkaurien ja moottorikelkkailureittien yhtäaikainen olemassaolo hidastaa sekä uraluvasta luopumista että kunnossapitojärjestelmän kehittämistä, jotka käytännössä aiheuttavat kelkkailuohjelmapalveluyrityksille ja harrastekelkkailijoille 6 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

7 vaikeuksia hallita eri kunnissa vaihtelevaa lupakäytäntöä ja suurta vaihtelua kelkkailureittien kunnossapidon laatuun. Kuntien, metsähallituksen ja metsäntutkimuslaitoksen samansuuntaiset toimenpiteet maastoliikennelain toimeenpanijoina muodostaisivat tasalaatuisen reitistön edellytykset. Reittisuunnitelman laatiminen osallistavalla menetelmällä edesauttaa haitallisten vaikutusten tunnistamista, joka toisaalta lisää tarvetta vaihtoehtoisten reittilinjausten suunnitteluun, mutta mahdollistaa haittojen riittävän ennaltaehkäisyn. Runkoreittien pysyvyyden varmistaminen reittitoimituksessa, jossa perustetaan kiinteistön alueella kulkevalle moottorikelkkailureitille pysyvä käyttöoikeus, edellyttää hyvää ja monipuolista reittisuunnittelutyötä. Lapin läänissä reittitoimituksessa hyväksyttyjä moottorikelkkailureittejä on km talvella Kuntien moottorikelkkailureittien suunnittelutilanteeseen perustuen ympäristökeskus arvioi näköpiirissä olevaa kehitystä siten, että moottorikelkkailureittejä (reittitoimitus tehty) olisi lähes km vuonna Samanaikaisesti kelkkaurien määrä laskisi noin kilometriin nykyisestä kilometristä. Kelkkailu- ja ulkoilureittien tai koiravaljakkourien perustaminen voi joillakin alueilla, kuten Muonion kunnassa, vähentää metsänhakkuita, mikäli luontomatkailuun perustuvien ohjelmapalveluyritysten matkailutulo ja työllistämisvaikutus on merkittävä. Toisin sanoen luonnontilaisten metsien suojelu tukee tietyillä alueilla merkittävästi matkailuelinkeinoa. Matkailun edistämiskeskuksen mukaan luontomatkailu on tällä hetkellä kansainvälisesti nopeimmin kasvava matkailun ala, jonka kasvuennuste on 7-10 prosenttia. Suomelle suuntaus on otollinen, sillä maamme vetovoima perustuu pitkälti luontoon, saasteettomuuteen ja hiljaisuuteen. MEK:n Tilastokeskuksella teettämän tutkimuksen mukaan vuonna 1998 Suomessa vieraili noin 3,4 miljoonaa ulkomaista matkailijaa ja heistä yli puolet saapui maahamme kesä-syyskuussa. Viidesosa matkailijoista harrasti lomallaan mm. vaellusta, urheilukalastusta ja pyöräilyä (Pohjolan Sanomat ). Moottorikelkkailuun perustuvien ohjelmapalvelutuotteiden matkailutulo oli Lapissa vuonna Mmk, josta ulkomaalaisten matkailijoiden osuus oli 50 %. Lapin vetovoimaisista teemoista maastohiihdon osuus oli 380 Mmk, laskettelun 190 Mmk, matkailukalastuksen 35 Mmk, luontomatkailun 30 Mmk sekä koira- ja poro-ohjelmien 9 Mmk (Harju-Autti 1999). Moottorikelkkailusta saatu matkailutulo oli yhteensä 196 Mmk vuonna 1998 (Lapin Matkailu Oy 1998). 7

8 Reitistön yleissuunnittelu Reitistön sijoittaminen Lapin moottorikelkkailureitistön reittisuunnitelmat laaditaan yksityiskohtaisesti kunnissa. Seutukaavoissa on esitetty ylikunnallisten reittien yhteystarpeet ja runsaasti paikallisreittejä koko läänin alueelle vuodesta 1990 lähtien ja seutukunnittain vuodesta 1994 lähtien. Seutukaavoissa kelkkailureittejä ei ole luokiteltu valtakunnallisiksi runkoreiteiksi, seudullisiksi reiteiksi, paikallisreiteiksi eikä palvelureiteiksi. Kuntien yleis- ja osayleiskaavoissa on osittain jo huomioitu kelkkailureitistön yhteystarpeet kunta- ja matkailukeskuksiin. Taajamissa kelkkailureittien tilatarpeet ovat selvästi alimitoitetut ja erityisesti siirtymäreitit huoltamoille, majoitus- ja ravitsemusliikkeisiin sekä asuinalueille on huomioitu yleis- ja detaljikaavoissa riittämättömästi. Kelkoilla siirtyminen runkoreiteille tulee kunta- ja matkailukeskusten maankäytön suunnittelussa ottaa huomioon entistä paremmin. Asiaa on aikanaan käsitelty myös seutukaavan 4. osan ehdotuksessa ja sen ao. määräyksessä edellytetään, että alempiasteisessa kaavoituksessa kelkkailureiteille pitää osoittaa alueet. Erilaisten palvelupisteiden ylläpitäjät ovat toivoneet runkoreittien suunnittelun ja rakentamisen yhteydessä reittejä myös palvelupisteisiin. Yritysten ja kyläyhteisöjen sekä kylätoimikuntien tulisikin paikallisesti sopia, miten kylän sisäinen kelkkailu ja pääsyreitit runkoreiteille järjestetään ja merkitään (Lapin seutukaavaliitto 1990). Uusimmat kartta-aineistot ovat saatavissa maanmittaustoimistosta. Siellä voidaan tulostaa JAKO -järjestelmän ja maastotietokannan avulla voimassa olevat kiinteistörajat ja korkeuskäyrät sisältävät kartat halutussa mittakaavassa. Maastokäyttöön kannattaa ottaa joko 1: tai 1: mittakaavassa olevat kartat ja tarvittaessa taajama-alueilta ja muilta tarkkuutta vaativilta alueilta 1:2 000 tai 1:5 000 mittakaavaiset kartat. Suunnittelussa voi käyttää apuna myös ilmakuvia ja metsätaloussuunnitelmia sekä maanmittaustoimistolta saatavia digitaalisessa muodossa CD-levyllä olevia kartta-aineistoja. CD-levyillä olevan aineiston käsittelyyn tarvitaan sopiva ohjelmisto. Maanmittaustoimistossa kannattaa keskustella, millaiset kartat soveltuvat parhaiten kyseisen reitin suunnitteluun (Tallgren 1999). Reittisuunnittelijan tulee perehtyä suunnittelualuetta koskeviin maakunta-, yleis- ja detaljikaavoihin. Kunnan kaavoituksesta vastaavalta viranomaiselta tulee selvittää vireillä olevat tai vireille tulevat kaavat ja hankkeet (mm. rakennuslupa-asiat), jotka voivat vaikuttaa kelkkailureitin sijoittamiseen. Tie- ja raideliikenteen eritasoylityksen mahdollistavat paikat ovat ensimmäisenä selvitettäviä asioita. Voimajohtolinjojen vierustat ja muut valmiit linjat sekä talvi- ja metsätiet tulee selvittää myös heti suunnittelun alussa. Kuntien rajat ylittävät kohdat on selvitettävä kuntien yhteistyönä. Runkoreittien sijoittaminen oikeille paikoille edellyttää perehtymistä suunnittelualueen maastoon ja myös kelkkailijoiden reitinvalintatapojen tuntemusta sekä tietoa ohjelmapalveluyrittäjien reittitarpeista. Olemassa olevat majoitus-, ravintola- ja huoltamopalvelut tulee huomioida hyvin reittejä linjattaessa ja taukopaikkoja suunniteltaessa. Esimerkiksi Kittilän kunnassa ei kylien ja yritysten 8 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

9 läheisyyteen tehdä yleisiä taukopaikkoja, vaan kelkkailijat ohjataan yrityksiin. Pisimmillä reiteillä harkitaan taukopaikkojen tarve, mikäli yrittäjiä ei löydy esim. kotakahvilan pitäjäksi. Ohjelmapalveluyritykset pitävät omia yksityisiä taukopaikkoja ja huoltavat ne (Hiltunen 1998). Yleisten taukopaikkojen polttopuu- ja jätehuolto muodostavat tuntuvat kustannukset ja huollon puutteet aiheuttavat helposti viihtyvyyshaittoja. Lomakeskusten ja taajamien ympäristöön tulisi suunnitella riittävästi yleisiä purku- ja lastausalueita, joissa moottorikelkat voidaan purkaa ja lastata autokuljetukseen. Esimerkiksi Levin alueella reitinpitäjä ylläpitää neljää purku- ja lastausaluetta (Hiltunen 1998). Moottorikelkkailu tankkauspisteelle saattaa aiheuttaa merkittäviä häiriöitä jalankulkijoille ja ajoneuvoliikenteelle. Tilanteet teitä ylitettäessä voivat aiheuttaa jopa liikenneturvallisuuden vaarantamista. Kelkkailureitin linjauksissa tulee välttää valta- ja kantateiden sekä rautateiden ylityksiä ja ohjata reitti olemassaolevien tie- ja rautatiesiltojen ali (rantapengertä tai joen jäätä pitkin) sekä tunnelien kautta. Tien ja moottorikelkkailureitin eritasoristeyksiä tullaan lähivuosina rakentamaan liikenneturvallisuuden parantamiseksi mm. Levin ympäristöön on rakennettu v neljä tunnelia ja yksi silta. Levillä rakennetaan myös yksi tunneli kelkkailureitin ja hiihtoladun eritasoristeykseksi. Reittisuunnittelussa tulee tiedostaa myös konetyönä tehtävien tasaamistöiden ja muun raivaustyön vähentämismahdollisuudet, jos maastosta löydetään käyttökelpoisia talviteiden pohjia, vähäkivisiä, tasaisia rajalinjoja tai jänkiä. Maanomistajien kanssa päästään helpommin käyttösopimukseen, jos reitti voidaan sijoittaa em. paikkoihin. Kelkkailureitin tulisi olla myös riittävän vaihteleva, ts. loivapiirteisesti maastoon sijoittuva, ja kulkea erilaisilla metsä- ja suoalueilla. 2.2 Turvallisuusnäkökohdat Runkoreitistöä ei tulisi suunnitella jääpeitteelle kuin välttämättömissä paikoissa. Virta- ja salmipaikat, voimalaitosten alakanavat ja kaukolämpöputkien aiheuttamat sulapaikat tulee erityisesti ottaa huomioon moottorikelkkailureittien kulkua suunniteltaessa. Vaikka runkoreittejä ei tule yleensä viedä jäälle on reittien merkintä turvallisuussyistä välttämätöntä sellaisilla laajoilla vesialueilla, jossa joka tapauksessa kelkkaillaan paljon, esim. Inarijärvi, Lokka ja Porttipahta. Tieto merkittyjen reittien olemassaolosta ja sijainnista on huonon kelin aikana (järvet vesillä ja hanki ei kanna) erittäin tärkeää kaikille liikkujille (Veijola 2000). Jääalueiden ylityskohtien tulisi olla mahdollisimman lyhyitä ja välttää ahtaita salmia, niemiä, jokien suistoja, järven luusuoita ja jäteveden purkupaikkoja. Myös sellaisia paikkoja tulee välttää, joissa jääalueiden kokemuksesta tiedetään olevan heikkoa ja lisäksi alueita, joissa on tuiskulumen peittämiä sulapaikkoja. Kelkkailureittien perustamista virtaavan veden paikkoihin tulee myös välttää (Svenska Kommunförbundet 1999). Vesilain mukaan jääpeitteisellä vesialueella on yleiskäyttöoikeus. Tästä huolimatta reitit tulee kunnossapidon ja opastuksen helpottamiseksi merkitä myös jäälle. Jääpeitteisellä vesialueella reitti merkitään 10 metriä leveäksi (Hiltunen 1998). Lumipeitteen syvyydellä ja tiheydellä on voimakas vaikutus jään vahvistumiseen ja laatuun. Jään ollessa lumeton se vahvistuu pakkassäällä nopeasti ja muodostuva jää on lujaa taipuisaa sinertävää teräsjäätä. Paksun löyhän lumipeitteen alla jäänmuodostus pysähtyy. Lumen painosta jää vajoaa ja railoutuu, jolloin railoista uhkuu vettä imeytyen lumikerroksen huokosiin ja muodostaen sohjoa. Uhkuvesi ja sohjo voivat pysyä pitkään sulanakin tai ne jäätyvät huokoiseksi ja hauraaksi vaaleaksi kohvajääksi (Alestalo 1984). 9

10 Jään paksuuden alueellinen vaihtelu on lämpöolosuhteiden ohella selvästi myös lumipeitteen säätelemä. Jään suurin vahvuus on Inarijärvellä keskimäärin 69 cm, Oulujärvellä 59 cm, Pielisellä 61 cm ja Päijänteellä 47 cm. Kova ja taipuisa syysja keskitalven jää kantaa ihmisen, kun paksuus on 5-10 cm, ja hevosen rekikuormineen, kun paksuus on cm. Jään kantavuutta arvioitaessa ei riitä yksistään ajoneuvon painon vaan myös ajonopeuden huomioon ottaminen. Tämä johtuu jäähän ajoneuvon painosta syntyvästä taipumasta, joka taipuma-aaltona pääsee etenemään sitä nopeammin mitä syvempi on jään ja pohjan välinen vesikerros. Vaarallisin ajonopeus on ajoneuvon edetessä samalla nopeudella kuin jään taipuma-aalto. Kriittisellä nopeudella ajettaessa kasvaa jään taipuma 2,5-kertaiseksi paikallaan olevan ajoneuvon aiheuttamaan verrattuna ja jään taivutuskuormitus noin 60 % (Alestalo 1984). Havaintojen mukaan railot aukeavat talvesta toiseen jokseenkin samoille linjoille, pitkänomaisissa järvissä vastakkaisten niemennokkien välille, saarten välisiin salmiin ja avoimella selkävedellä ulapan tai syvänteen pitkittäissuuntaan. Ilman lämmetessä jää laajenee ja jäähän kehittyy voimakas puristusjännitys. Tällöin jää työntyy pienissä järvissä rantoja vasten puskien maasta ja kivistä rantapalteita. Kahta-kolmea kilometriä leveämpien altaiden jää yleensä murtuu tavallisimmin railojen kohdalta ja reunat kohoavat puristusharjaksi. Lämpötilan vaihdellessa puristusharjat kohoavat yhä korkeammiksi. Railoja ja puristusharjoja kehittyy eniten vähälumisina ja lämpötiloiltaan vaihtelevina talvina. Toisaalta jää on tällaisina talvina vahvaa. Runsaslumisina talvina jää on ohutta ja se railoutuu lumikerroksen painosta, joka myös estää railojen havaitsemisen (Alestalo 1984). Säännöstellyissä järvissä suuri vedenpinnan lasku aiheuttaa rannanmyötäisten halkeamien muodostumisen aina siihen kohtaan, missä rantajää on kulloinkin jäänyt kuivuneelle matalikolle. Halkeamat ja siihen muodostuneet puristusharjat haittaavat erityisesti jäälle ajoa. Sulia alueita on järvissä virtaavissa kohdissa jokien ja purojen suissa sekä laskujoen luusuassa. Ahtaissa salmissa jää on heikkoa ja voimakkaasti virtaavat alueet pysyvät sulina. Korkeitten jyrkkien harjurantojen edustalla pohjavesiä purkautuu lähteinä järven pohjasta aiheuttaen sulan tai ohuen jään alueen. Vedenalaisen harjun yhteydessä niitä voi olla kaukana selkäjäällä. Heikkoa jäätä on myös ruovikkoisilla matalikoilla, missä lumen kinostuminen estää vielä jään vahvistumista (Alestalo 1984). Ohjelmapalveluyritykset, mm. Lapin Safarit Rovaniemellä, ovat järjestäneet kelkkasafarioppaiden pelastuspalveluharjoituksia jäihin tipahtamisesta selviytymiseen. Oleellisia jäistä pelastautumisessa ovat asianmukaiset kelluttavat ajohaalarit, jäänaskalit, heittoköydet sekä rauhallinen ja rationaalinen toiminta. Jääpeitteellä siltojen alla aurauslumivallit muodostavat vaarallisia hyppyreitä kelkkailijoille. Tällaiset paikat pitäisi kunnostuskoneella tasoittaa ja merkitä muu vaara- tai nopeusrajoitusmerkein. Myös siltarumpujen suut tulisi niin kunnostuskoneella kuin kelkoilla kiertää riittävän kaukaa. Nämä paikat tulisi merkitä heijastavin opasteviitoin (Siekkinen suull. tied.). Lapin moottorikelkkaonnettomuuksista on Lapin lääninhallituksen selvityksen (1992) mukaan tapahtunut 53 % metsässä tai jääalueilla ja vain 7 % kelkkauralla. Onnettomuudet ovat aiheutuneet 57 % esteeseen ajosta, kaatumisesta tai törmäyksestä. Putoaminen kelkan kyydistä on ollut syynä 13 %:ssa ja sulaan ajaminen 3 %:ssa onnettomuuksista. Selvityksessä on 371 raportoitua vammaa. Samalla henkilöllä saattoi olla useampia vammoja. Puolet kaikista vammoista oli raajoissa, päässä 18 %, rinnassa 11 % ja selässä 8 %. 10 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

11 Liikkuvan poliisin Rovaniemen yksiköstä Reijo Köngäs (2000) on tehnyt selvityksen kuolemaan johtaneista moottorikelkkaonnettomuuksista v Aineisto on kerätty poliisin Rikosilmoitus (RIKI)-järjestelmää sekä Liikennevahinkojen tutkijalautakuntien aineistoa hyväksikäyttäen. Selvityksen aineisto koskee koko Suomea. Lapin läänissä 1990-luvun alussa tapahtuneiden moottorikelkkaonnettomuuksien osuus oli lähes puolet (10/22 tapauksesta) koko maan kuolemaan johtaneista moottorikelkkaonnettomuuksista. Määrä oli prosentuaalisesti sama vielä vuosikymmenen puolivälissä, jolloin onnettomuuksissa kuolleiden määrä oli enää kahdeksan henkilöä. Kuolleiden määrä on jyrkimmin noussut Itä-Suomen alueella (7/ 13 tapauksesta vuonna 1999). Lapissa menehtyi kelkkailuonnettomuuksissa vuonna 1999 enää kolme henkilöä. Pääosa onnettomuuksista 66 % (38 kuolemantapausta) tapahtui viikonloppuna (pe-su). Moottorikelkkaonnettomuuksista kuolleista 58 % oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Yli 1,2 promillen rajan ylittäneitä oli 49 %. Lapissa v kuolleista 38,5 % oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Yleisin paikka moottorikelkkaonnettomuuksissa kuolleilla on jääalue. Jääalueella kuoli kaikkiaan 41 henkilöä, joka on 70 % kaikista kuolleista. Aikaisempina vuosina vastaava luku oli 80 %. Teillä kuoli 12 henkilöä eli 12 %. Uralla kuoli 7 % ja maastossa 2 %. Yleisin kuolinsyy jääalueella on hukkuminen. Onnettomuuksissa hukkui 28 henkilöä, mikä on 68 % jääalueella kuolleista. Kolmessa onnettomuudessa veden varaan joutunut henkilö pääsi pois, mutta paleltui kuoliaaksi myöhemmin. Muut jääalueella menehtyivät törmättyään rantakiviin ja rantapuihin sekä jäälle tehdyillä teillä. Jääalueella heikoilla jäillä liikuttiin yleensä valoisana aikana ja sulaan ajettiin pimeällä. Pimeän ajan onnettomuuksissa alkoholin osuus oli huomattavasti suurempi kuin valoisaan aikaan tapahtuneissa onnettomuuksissa. Lapissa ovat 1990-luvulla useat eri tahot (Liikenneturva, SPR, moottorikelkkakerhot, koulut, VALT, viranomaiset) aloittaneet valistuksen ja opetuksen sekä myös valvonnan moottorikelkkailijoiden parissa. Erittäin suuri merkitys on ollut myös eri tiedotusvälineillä. On selvästi havaittavissa, että siellä missä valistusta ja valvontaa on ollut, ovat kuolemaan johtaneet moottorikelkkaonnettomuudet vähentyneet ja niissä myös alkoholin osuus on vähentynyt. Alkoholin vaikutuksen alainen kuljettaja ei pysty selviin ja nopeisiin johtopäätöksiin ennen onnettomuutta. Myöskään moottorikelkan valot eivät pimeällä paljasta kaikkea varsinkaan jos nopeus on kova. Tällöin ei moottorikelkkaa saa pysähtymään valojen näyttämälle matkalle vaan ajaudutaan sulaan ym. esteisiin. Pelastuspalvelunäkökohdat on reittisuunnittelussa myöskin selvitettävä perusteellisesti mm. tie- ja gsm-yhteyksien sekä paikantamista helpottavien tekijöiden, kuten ajantasalla olevien kelkkailukarttojen, kilometripylväiden ja opastetaulujen avulla. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus on asentanut 2-4 kilometrin välein reittiviittoihin metallilevyjä, joissa on pisteen koordinaatit (Siekkinen suull. tied.). Myös nopeammin havaittava piste/point ja numero -merkkien käyttö sekä vastaavat karttamerkinnät lisäisivät kelkkailijoiden paikantamiskykyä ja turvallisuuden tunnetta kokemattomilla kelkkailijoilla. Oikea paikantaminen on erityisen tärkeää nopealle pelastustoiminnalle onnettomuuksien sattuessa erityisesti kovien pakkasten aikaan ja pimeällä. Kelkkailijan tietämys reitillä kulkemisen paikasta (reitin nimi/numero, etäisyys kohteeseen, paikkanimistö) vähintään viiden kilometrin tarkkuudella nopeuttaa oleellisesti pelastustoimia. Samalla kelkkailu saa lisää sisältöä, kun kelkkailija tiedostaa kartanlukutaidon ja maastotuntemuksen merkityksen oman ja toisten kelkkailijoiden turvallisuudelle. Reitinpitäjän tulisi myös opastetauluilla ja kelkkailukartoissa valistaa, että kelkkailijan kartan- ja maastonlukutaidolla on oleellinen merkitys pelastuspalvelutoimille. Lisäksi tulisi viestittää siitä, että kelkkailijoiden tulee informoida reitinpitäjää reitille muodostuneista vaarallisista paikoista. 11

12 Kelkkailuun perustuvien ohjelmapalveluyritysten opaskoulutuksen tason ja laadun yhdenmukaistamiseksi tulisi laatia minimitasovaatimukset mm. turvallisuus- ja ympäristöasioiden hallitsemiseksi. Vastuuntuntoisen reitinpitäjän tulisi avata ja sulkea kelkkailureitit silloin, kun lumi- ja jäätilanne sen sallivat tai vaativat (vertaa jäätiet). Näin menetellen reitinpitäjän vastuu huonoissa olosuhteissa tapahtuneista kelkkailuonnettomuuksista lievenee. Toinen keino olisi määritellä ne minimitekijät kelkkailureittien olosuhteille, jolloin reitinpitäjä yleisesti katsoo reitin olevan ajokelpoinen. Väliaikaisesti heikentyneet olosuhteet reitillä tulisi tiedottaa kelkkakerhoille, ohjelmapalveluja majoitusyrityksille sekä myös kelkkailun opastetauluissa ja info-pisteissä. Tarvittaessa reitillä ajo tulee estää, jos olosuhteita voidaan pitää vaarallisina. Maastoliikennelain 21 :n mukaan reitinpitäjä ei ole velvollinen korvaamaan reitin käyttäjälle tai kolmannelle osapuolelle reitin käyttämisestä aiheutuvaa vahinkoa, jollei vahinko ole johtunut reitin pitäjän huolimattomuudesta ja tahallisuudesta. Reitin pitäjän tehtävänä on kuitenkin huolehtia siitä, että moottorikelkkailureitti on vuosittaisella käyttöönottohetkellä ajettavassa kunnossa ja että reitin varrelle tällöin sijoitetaan reitin kulkua ja liikennettä olennaisesti vaarantavia paikkoja osoittavat sekä muut tarpeelliset liikennemerkit (MLL 20 ). Reitinpitäjän tulisi ajaa kelkkailureitit kertaalleen läpi alkutalvesta ja korjata mahdolliset puutteet ennen kuin reitinpitäjän voidaan katsoa huolehtineen velvollisuuksistaan riittävässä määrin. Tarkastettavia kohteita ovat mm. jääalueiden virtapaikat, sillat, reitille kaatuneiden puiden poistaminen, liikennemerkkien sekä opaste- ja reittiviittojen täydentäminen. Talviajan reittikunnossapidosta ei varsinaisesti ole annettu määräyksiä tai suosituksia esim. lanauskaluston, lanauksen määrän tai laadun osalta. Lanaustarpeeseen vaikuttavat mm. runsaasti vaihtelevat lumensatamisolosuhteet erityisesti alkutalvesta, yöpakkaset ja lumituiskut kevättalvella, reitillä ajavien kelkkojen määrä ja lanauksen oikea ajoittaminen. 2.3 Ympäristönäkökohdat ja sosiaaliset vaikutukset Moottorikelkkailureittien suunnittelun lähtökohtana tulee olla kelkkailusta aiheutuvien haittojen ehkäisy niin, että reittien sijoittamisessa otetaan huomioon luonnon monimuotoisuus ja kantokyvyn mukaiset periaatteet. Myös varovaisuusperiaatetta tulisi noudattaa reittikilometrien määrän ja sijoittamispaikan osalta mm. porojen talvilaidun- ja vasomisalueiden läheisyyteen, soidensuojelu- ja erämaaalueille sekä rakennettuun ympäristöön reittejä suunniteltaessa. Kelkkailureittien suunnitteluun ja perustamiseen liittyvissä erilaisissa näkökulmissa saattaa olla kyse myös yleisen edun ja yksityisen edun ristiriidasta. Yleisen edun näkökulmasta reitin perustaminen on kelkkailun yhteystarpeen järjestämisen ja kelkkailuturvallisuuden kannalta tarpeellinen. Yksityisen edun näkökulmat muodostuvat mm. hiljaisen ja haitattoman asuinympäristön tarpeesta, kiinteistön nykyisestä ja myöhemmästä muusta käyttötarpeesta, kiinteistön arvon säilyttämisestä ja mahdollisesta noususta (mm. rakennusoikeudet). Reittien perustamiseen liittyy myös kaksi eri suuntiin vaikuttavaa yleisen edun näkökulmaa, kuten luonnonsuojelun ja hiljaisen virkistysalueen tarve ja toisaalta kelkkailureitin yhteystarve ja turvallisuuden parantamisen tarve (kelkkailureitti siirretään jäältä maalle). Kelkkailureitin yhteystarvetta rengas- ja pistoreittien osalta tukevat myös elinkeinolliset tarpeet asiakkaiden ohjaamiseksi palveluiden pariin. Elinkeinojen kehittäminen nähdään kuntien taholta myös yleisenä tarpeena. Toisaalta porotalouden rauhalliset laidun- ja vasomisaluetarpeet tukevat luonnonsuojelun ja virkistyskäytön tarpeita enemmän kuin yleisten yhteystarpeiden perustamista kelk- 12 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

13 kailuun. Myös kelkkailureitin käytöstä aiheutuvat haitalliset vaikutukset, kuten meluhaitta, pakokaasut ja turvallisuushaitta muille jokamiesoikeuksin liikkujille, ovat selvästi suuremmat kuin ulkoilureitin käyttämisestä aiheutuvat vaikutukset. Reittisuunnittelun vuorovaikutteisuuden ja osallistumisen järjestämisen tulisi sisältää yva-suunnittelun menettelytapoja kuten avointa paikalliseen tietoon nojaavaa ja eri vaihtoehtojen vertailuun perustuvia käytäntöjä. Nolla-vaihtoehdon tulisi aina olla mukana yksittäisiä reittiyhteystarpeita pohdittaessa erityisesti silloin, kun reitti sijoittuisi luonnonsuojelun tai luontaiselinkeinojen kannalta arvokkaalle alueelle. Tarve reittiyhteyden muodostamiselle tulisi perustella reittikohtaisesti koko suunnitelmaa koskevien yleisperustelujen lisäksi. Maastoliikennelain tarkoittamien alueellisten kieltojen ja rajoitusten tarpeellisuutta tulisi tarkastella jo reittisuunnitelmaa laadittaessa. Kunnan tulisi olla riittävän aktiivinen hakemaan alueellisia kieltoja ja rajoituksia, jos selkeitä perusteita hakemiselle on olemassa. Reittisuunnitelman laatimisvaiheessa mm. paliskunnan kanssa käydyistä neuvotteluista ja muusta maankäytön suunnitteluun liittyvistä tiedoista voidaan saada selvät perusteet em. alueiden hakemiselle. Sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten selvittäminen, ts. sellaisten reittisuunnitteluun liittyvien kommenttien kirjaaminen on tarpeellista, joista välittyy ihmisten tuntemukset reitin perustamisen ja käytön vaikutuksista, kuten mm. viihtyvyyshaitat ja maaseutukulttuurin muutokset. Toiset ihmiset voivat kokea reitin tuomat muutokset pelkästään maaseudulla asumista ja yrittämistä tukevina mahdollisuuksina. Samoin reittioikeuden perustamisesta maanomistajille aiheutuvat sekä myönteiset (esim. pienpuukuljetusten helpottuminen) että kielteiset vaikutukset esim. maa-alueiden vaikeutunut käyttö hiljaisen ympäristön loma-asuntopaikkoina tulee kirjata. Haitallisten vaikutusten suuruutta eli reitillä ajon määrää on vaikea ennustaa, mutta viihtyvyyshaitta on ilmeinen, mikäli reitillä kulkevien kelkkojen määrä vuorokaudessa on useita satoja ja jos etäisyys asuin- tai lomarakennuksesta reittiin on alle 100 metriä. Moottorikelkkailua koskevia reittisuunnitelmia ei pääsääntöisesti tule laatia luonnonsuojelualueille. Metsähallituksen päätöksillä voidaan perustaa moottorikelkkailureitti sekä erämaa-alueille, soidensuojelualueille että Natura alueille, joiden ylitys voidaan usein tehdä sopiviksi katsotuista kohdista. Runkoreittien osalta tulee kuitenkin muistaa, että kolme-neljä tonnia painavien tamppauskoneiden tulisi ajaa reitit kuntoon jo joulukuussa, jolloin rimpisten soiden vain osittainen routaantuminen voi aiheuttaa koneen kulkemiselle esteitä. Myös soiden jänteiden kasvillisuus voi vaurioitua talven ensimmäisten lumien tamppauksen yhteydessä. 2.4 Moottorikelkkailureiteistä monikäyttöreittejä Suunnitteluperiaatteena tulisi myös olla ns. monikäyttöreitti, jossa huomioidaan moottorikelkkailun lisäksi myös maastopyöräily-, maastoratsastus- ja patikointireittien tarpeet siellä, missä maapohjan osalta on edellytyksiä myös kesäajan reiteille. Tiiviisti rakennetuilla alueilla ja matkailukeskuksissa voi olla paljon vaatimuksia erilaisille teille, reiteille ja poluille. Uusia aktiviteetteja tulee jatkuvasti ja näin voi tulla myös vaatimuksia reiteille. Siellä, missä on mahdollista, tulisi eri käyttötarkoitukseen tarkoitetut reitit ja polut suunnitella yhteistyössä, jotta yksittäisen maanomistajan oikeuden loukkaamista voidaan vähentää. Metsämailla voidaan esimerkiksi osia moottorikelkkailureiteistä käyttää kesäaikana pyöräilyja ratsastusreitteinä. Suoalueita ylittäviä kelkkailureittejä ei tulisi käyttää lainkaan kesäajan reitteinä, jotta vältytään maaston turmelemiselta (Svenska Kommunförbundet 1999). 13

14 Talviaikainen koiravaljakkoajo ja maastoratsastus eivät sovellu metsäisille moottorikelkkailureiteille kuin poikkeustapauksessa esim. lyhytaikaisen koiravaljakkokilpailutapahtuman muodossa ja ainoastaan reitinpitäjän luvalla. Avonaisessa tunturimaastossa koiravaljakkoajo kelkkareitillä on mahdollista pitempien näköetäisyyksien johdosta, jolloin kohtaamistilanteeseen voidaan varautua. Tämä edellyttää myös, että moottorikelkkojen määrä on vähäinen eli lähinnä tunturialueella tammi-helmikuussa. Toisaalta koiravaljakon kohtaaminen reitillä antaa kelkkasafarin asiakkaille elämyksiä. Opas pysäyttää kelkkasafarin ja asiakkaat saavat toivomansa kuvat mielenkiintoisesta koiravaljakkoajosta erämaassa. Reitistön kulku voitaisiin linjata kulttuurikohteiden läheltä, niin ettei kelkkailu häiritse kohteen vaatimaa rauhallista ympäristöä. Kulttuuriympäristössä reittija opasviitoituksen tulisi olla tavallista harvemmassa tai käyttää pelkkää tolppaa (ei rastilautaa). Kesäaikana kelkkailureitti voisi tarvittaessa toimia kulttuuripolun osana. Taukopaikkoja suunniteltaessa tulisi huomioida myös melonta- ja virkistyskalastusvesistön tarpeet tai näiden olemassaolevat rakenteet voitaisiin kelkkareittisuunnitelmissa hyödyntää kelkkailun tarpeisiin. Maastoliikennelaki säätelee moottorikelkkailureitteihin liittyen ainoastaan moottorikelkkailua, joten muu virkistyskäyttö jää moottorikelkkailureittejä perustettaessa täysin jokamiehenoikeuksien varaan vuodenajasta riippumatta. Perustettaessa ympärivuotisessa käytössä olevia reittejä on huomioitava, että moottorikelkkailureitillä on lumipeitteen aikana oikeus ajaa moottorikelkalla, mutta muu kesäaikaan tapahtuva virkistyskäyttöoikeus on perustettava erillisessä ulkoilulain mukaisessa menettelyssä. 14 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

15 Reitistön yksityiskohtainen suunnittelu Moottorikelkkailun ympäristövaikutukset Lapin moottorikelkkailun runkoreittien toteuttamisen ympäristövaikutuksia tarkastellaan tässä yhteydessä hyvin yleisellä tasolla. Lähtökohtana runkoreitistön ympäristövaikutuksien tarkastelulle voidaan pitää Lapissa jo 15 vuoden ajan olleiden kelkkaurien ympäristövaikutuksia. Vuoden 2001 alussa olemassaolevien kelkkaurien, joita on noin km ja kelkkailureittien km ympäristövaikutuksia tulee tarkastella ja arvioida niin, että voidaan todeta sekä myönteiset että kielteiset ympäristövaikutukset. Reittitoimituksissa perustettuja ja maastoon rakennettuja kelkkailureittejä on Kittilässä 720 km, Kemijärvellä 200 km, Inarissa 65 km ja Rovaniemen mlk:ssa 25 km. Lisäksi Ylitorniolla on reittitoimituksissa perustettu kelkkailureittejä noin 160 km, mutta reittejä ei ole vielä rakennettu maastoon. Lapin läänissä oli rekisteröityjä moottorikelkkoja (24 % koko maassa rekisteröidyistä kelkoista), joista ohjelmapalveluyritysten käytössä on noin kelkkaa. Reitin kulun suunnittelussa ja rakentamisessa tulisi ottaa huomioon alueen maiseman säilyminen erityisesti lumettomana aikana. Hyvällä suunnittelulla voidaan vähentää oleellisesti myös konetyön ja raivauksen aiheuttamia kustannuksia. Reittien pohjia ei tulisi tasoittaa maansiirtokoneella kuin reittiturvallisuuden ja jouhevan reitin kulun kannalta välttämättömissä kohdissa. Maastoliikennelain mom:n mukaan reitin pitäjällä on oikeus poistaa reitiltä ajoa haittaavia puita, pensaita sekä muita vähäisiä luonnonesteitä. Kasvipeite (varpu-, ruoho- ja sammalkerros) tulisi säilyttää mahdollisimman luonnontilaisena. Suomessa on tehty hyvin vähän tutkimuksia moottorikelkkailun vaikutuksesta kasvillisuuden kulumiseen ja mahdollisiin lajistomuutoksiin. Moottorikelkkailun vaikutuksia metsäkasvillisuuden kenttä- ja pohjakerrokseen on Tormilainen (1995) tutkinut Rovaniemen maalaiskunnassa kolmella yleisessä käytössä olevalla kelkkailu-uralla, joista kaksi oli otettu käyttöön 1986 ja yksi Ajokertojen määrä urilla vaihteli kertaan talvessa. Urat olivat tuoreella ja kuivahkolla kankaalla paikoissa, joissa ei kuljettu lumipeitteettömänä aikana. Tutkimuksen mukaan yhden tai edes muutaman talven ajan jatkunut kelkkailu ei tämän tutkimuksen mukaan näyttänyt muuttavan kasvillisuuden lajikoostumusta. Ajetulle kohdalle ei ilmaantunut uusia lajeja eikä ajouralta hävinnyt lajeja. Usean talven ajan jatkunut kelkkailu kulutti kuitenkin kuivahkon kankaan kasvillisuutta. Kenttäkerroksen peittävyys ja korkeus sekä mustikan määrä ja mustikan osuus kenttäkerroksesta olivat selvästi pienempiä ajetulla kuin ajamattomalla kohdalla. Kelkkailu näytti vaikuttavan enemmän kenttä- kuin pohjakerroksen korkeuteen. Katila (1993) on koonnut maastoliikenteen ympäristövaikutukset -kirjallisuusselvitykseen saman suuntaisia tuloksia mm. ruotsalaisista kasvillisuustutkimuksista. Reittisuunnitelmassa tai sen erillisessä liitteessä olisi tarpeellista kuvata/selvittää kelkkailureittien perustamisen ympäristövaikutukset ja arvioida vaikutusten laatu, suuruus ja laajuus. Kielteisten vaikutusten lieventämiskeinoja tulisi myös hahmottaa niin ekologisten kuin sosiaalistenkin vaikutuksien osalta. Vaihtoehtoisia reittilinjauksia tulisi tarkastella jo reittisuunnittelun alkuvaiheessa, jolloin maanomistajat, ympäristölautakunta ja muut tahot voisivat antaa näkemyksiä jatko- 15

16 suunnittelulle. Vaihtoehtotarkastelua varten kunta voisi pyytää lausuntoja mm. ympäristökeskukselta ja metsähallitukselta uhanalaisista eläimistä ja kasveista ja suojelualueiden läpikulku- tai ohittamismahdollisuuksista. Vaikutusten tarkastelun tulisi olla reittikohtaista tekemällä ns. reittikortteja eli reittikuvauksia tärkeimmistä ja herkimmistä kelkkailureitin perustamiseen vaikuttavista tekijöistä. Reittikortissa olisi tiedot reittiosuuden maanomistusoloista, silta- ja eritasoristeymäpaikoista, siltojen kantavuudesta, jääalueiden olosuhteista, kota- ja laavupaikoista, etäisyydestä luonnonsuojelualueelle, tärkeistä talvilaidun- ja vasomisalueista, sekä lähimpien asuin- ja lomarakennusten sijainneista. Selvitettäviä seikkoja olisivat mm: - ovatko porojen talvilaidun- ja vasomisalueet riittävän etäällä reitistä - rengasreittien määrän suhde hiljaisiin alueisiin matkailukeskuksen ympäristössä - melun ja pakokaasujen aiheuttama haitta asutukselle ja virkistyskäytölle - matkailukeskuksen sisällä kelkkailun haitat turvallisuudelle ja viihtyvyydelle - kelkkailureittien ja hiihtolatujen risteyskohdat minimoitu suunnittelussa - onko reitistön laajuus mitoitettu oikein koko talvikauden kelkkailun määrään ja kelkkailuohjelmapalveluyritysten tarpeisiin nähden - edistääkö reittisuunnittelu kelkkailun kanavointia ja haittojen lieventämistä Reittisuunnitelmaa hyväksyessään ympäristölautakunnan tulee pohtia laajasti eri näkökohtia ja mahdollisesti teettää selvityksiä ympäristövaikutuksista ja vaikutuksista luontaiselinkeinolle, koska kelkkailureittiä ei maastoliikennelain momentin mukaan saa perustaa, jos kelkkailureitin käyttämisestä aiheutuisi luonnolle tai muulle ympäristölle, luontaiselinkeinolle, maa- ja metsätaloudelle, yleiselle virkistyskäytölle tai muulle yleiselle tai yksityiselle edulle huomattavaa haittaa. Yleistä kulkuyhteyden järjestämisen tarvetta, ohjelmapalvelutoiminnan reittitarvetta ja negatiivisten ympäristövaikutusten lieventämismahdollisuuksia tulee sovitella maanomistajien näkemyksiin. Ympäristölautakunnan tulisi pohtia reittisuunnitelmaa hyväksyessään myös kelkkailusuoritteiden %:n kasvun vaikutus reittilinjauksen lähiympäristössä. Kuinka lähellä huomattavan haitan kynnys porotaloudelle tai yleiselle viihtyvyydelle on päätöstä tehtäessä? Kelkkailua harrastavat ajavat reiteillä keskimäärin km talvessa. Hyvä olisi tietää nykyisten kelkkaurien osalta ja lähiaikojen runkoreittien rakentamistarvetta suunniteltaessa myös seuraavaa: Kuinka suuri osa Lapin läänin ulkopuolelle rekisteröidyistä moottorikelkoista ajaa merkittävästi myös Lapin reiteillä? Nähtäväksi jää myös, kuinka paljon ja mihin aikaan talvesta norjalaiset, ruotsalaiset ja keskieurooppalaiset tulevat kelkkailemaan Lapin kelkkailureiteillä? Maastoliikennelain mukaan alueellinen ympäristökeskus voi haittojen ehkäisemiseksi kieltää moottorikäyttöisen ajoneuvon käyttämisen tietyllä maa-alueella tai jääpeitteisellä vesialueella tai rajoittaa sitä (MLL 8 1. mom.). Perusteet kielto- tai rajoitusalueen määräämiselle tulee maastoliikennelain 1 :n mukaan eli lain tarkoituksena on ehkäistä haittoja, joita luonnolle tai muulle ympäristölle, luontaiselinkeinolle, yleiselle virkistyskäytölle tai muulle yleiselle edulle aiheutuu moottorikäyttöisten ajoneuvojen käyttämisestä maastossa ja moottorikelkkailureitillä sekä edistää liikenneturvallisuutta. Lain 4 2. mom:n 1-2 kohdissa on lueteltu ne liikkumistarkoitukset, joita kielto tai rajoitus ei koske. Lain 4 2. mom:n 3-6 kohdassa tarkoitettua ajoa kielto tai rajoitus ei nopeusrajoitusta lukuun ottamatta koske, ellei ympäristökeskus erityisen painavista syistä toisin määrää (MLL mom.). 16 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

17 Tällaisessa päätöksessä ympäristökeskus voi määrätä nopeusrajoituksen tietyllä alueella maastossa alemmaksi kuin mitä yleinen nopeusrajoitus maastossa on (MLL 8 3. mom.). Vilkkaassa ja monipuolisessa ulkoilukäytössä olevat jääalueet voisivat olla esim. tällaisia alueita, mihin turvallisuussyistä tulisi hakea rajoitusalueita. Alueiden rajat tulisi olla helposti havaittavissa rajoitusmerkkien lisäksi myös luontevista maaston kohdista tai mm. siltarakenteista. Rajoitushakemusten tulisi sisältää selvät perustelut osoitettavissa olevasta turvallisuus- ja ympäristöhaitasta tai haitasta luontaiselinkeinoille, haitta-alueen rajoista ja haitan ajankohdasta. Perusteet tuleville uhkatekijöille esim. kelkkailureitin perustamisen aiheuttamien haittojen ennalta ehkäisemiselle tulisi yhteistyössä pyrkiä selvittämään, arvioimaan ja sovittelemaan reittisuunnittelutyön yhteydessä mieluummin kuin hakemalla ennakoivasti kielto- ja rajoitusalueita. Tällöin on pidettävä mielessä MLL momentissa esitetyt reitin perustamisedellytykset. Laillisuusharkintaa käyttäen selvitetään, ylittyykö kohtalaisen haitan sietokynnys ja täyttyykö huomattavan haitan tunnusmerkit, mikäli moottorikelkkailureitti perustetaan. Päätöstä tehtäessä tulee arvioida myös haitan laatua, laaja-alaisuutta, ajoittumista/ kestoa ja kohdentumista. Myös kelkkailureitin lakkauttaminen (MLL 23 ) tai siirtäminen voi tulla ajankohtaiseksi reitillä ajamisesta aiheutuvasta huomattavasta melu- tai turvallisuushaitasta, esim. kelkkailumäärien kasvaessa voimakkaasti tai ympäristön maankäyttötarpeiden muuttuessa. Jos kielto tai rajoitus määrätään kunnan esityksestä, se on määrättävä esityksen mukaisena, jollei esityksestä poikkeaminen ole tarpeen kansalaisten tasapuolisen kohtelun tai alueellisen yhtenäisyyden vuoksi tai muusta erityisestä syystä (MLL 9 3. mom.). Alueellinen kielto tai rajoitus on merkittävä alueelle, jota se koskee, tai sen läheisyyteen. Alueellisen ympäristökeskuksen tulee määrätä merkitsemisestä kieltoa tai rajoitusta koskevassa päätöksessä (MLL 11 ). Lapin ympäristökeskus on tehnyt kaksi maastoliikennelain 8 :n mukaista moottorikelkkailun ja muuta maastoajoa rajoittavaa tai kieltävää päätöstä. Toinen päätöksistä koskee Levin matkailukeskuksen ympäristössä olevaa kolmen järven jääaluetta, joilla kelkkailu on sallittu vain kelkkailureitillä sekä kielletty kokonaan vaarallisissa salmi- ja koskialueilla. Perusteena on muun virkistyskäytön ja rantaasukkaiden tarpeet sekä kelkkailuturvallisuus. Toinen päätöksistä kieltää moottorikelkkailun ja muun maastoajon Simon kunnan Viantienjoella suistosta kaksi kilometriä ylävirtaan. Perusteena on moottorikelkkailun aiheuttama jäiden vahvistuminen ja huomattavat kevättulvat jääpatomuodostuksen seurauksena. Jääpadot kastelevat asuntoja ja aiheuttavat tuntuvat kustannukset valtiolle ja asukkaille Reitistö ja luonnonsuojelualueet Kansallis- ja luonnonpuistoihin ei voida tehdä moottorikelkkailureittejä, ellei puiston perustamispäätöksessä tai hoito- ja käyttösuunnitelmassa ole hyväksytty kelkkailureitin sijoittamista jostain erityisestä syystä. Puistojen huoltoajoreitit eivät ole yleisiä moottorikelkkailureittejä, vaan puiston henkilökunnan ja poromiesten työtehtäviä varten linjattuja ajouria. Luonnonpuistoissa luonnonsuojelulain 18 kieltää liikkumisen reitistön ulkopuolella. Luonnonpuistoissa reitit ovat patikointi- ja hiihtoreittejä; yleisiä kelkkailu-uria ja -reittejä ei ole. Poromiehet saavat poronhoitoon liittyvissä töissä ajaa kelkalla ja leiriytyä maastossa myös luonnon- ja kansallispuistoissa. Moottorikelkkailureitin perustamisesta ja lakkauttamisesta luonnonsuojelulaissa tarkoitetulle valtiolle kuuluvalla suojelualueella päättää alueen hallinnan mukaan Metsähallitus tai Metsäntutkimuslaitos (MLL mom). 17

18 Yleisen moottorikelkkailun kieltoalueita eli alueita, mihin moottorikelkkailureittejä ei Lapissa perusteta, ovat kansallis- ja luonnonpuistot (paitsi puistohallinnon huoltoajot ja poro- ja luontaistilallisten työhön liittyvä kelkkailu, vaikeasti liikuntavammaisten kelkkailu), lehtojensuojelualueet ja yksityiset luonnonsuojelualueet. Myöskään luonnonsuojelulain 29 :n mukaisten suojeltujen luontotyyppien alueita, joita Lapissa ovat luonnontilaiset hiekkarannat, merenrantaniityt, hiekkadyynit ja katajakedot, ei tule käyttää kelkkailureittien sijoituspaikkoina. Lapissa em. alueiden inventointi on käynnistynyt kesällä Samoin metsälain 10 :n metsien monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeille elinympäristöille, kuten lähteet, ruoho- ja heinäkorvet, rehevät lehtolaikut, pienet kangasmetsäsaarekkeet ojittamattomilla soilla, rotkot ja kurut jne., ei tule sijoittaa kelkkailureittejä. Kelkkailureittejä voidaan rajoitetusti perustaa mahdollisimman vähän luonnon tilaa muuttavalla tavalla laaja-alaisten suojelualueiden (mm. soidensuojelu- ja vanhojen metsien suojelualueet) kautta vain Metsähallituksen luvalla, ellei alueita koskevissa hoito- ja käyttösuunnitelmissa ole erikseen kielletty reitin perustamista. Päätökset reitin perustamisesta tekee alueen hallinnan mukaan joko Metsähallitus tai Metsäntutkimuslaitos. Nämä suojelualueet ovat: soidensuojelualueet 314,3 km 2, vanhojen metsien suojelualueet 226 km 2, Natura suojelualueverkosto(ehdotus) noin km 2 ja erämaa-alueet km 2. Pienialaiset suojelualueet tulee ohittaa, mikäli muun maankäytön suunnittelutilanne ei estä reitin sijoittamista suojelualueen ulkopuolelle ja reitin kulku on muutoin jouhevaa. Soidensuojelualueilla on oleellista, ettei suon vesitasapainoa muuteta eikä suokasvillisuus vaarannu. Soilla voi huhti-toukokuussa olla muuttolintuja kerääntymis- ja ruokailualueillaan. Reittiä ei tule ohjata tällaisten alueiden läheisyyteen. Reittien raskaat kunnossapitokoneet voivat aiheuttaa ongelmia suojelualueilla. Värikkäät tiheään (alle 150 m:n välein) pystytetyt reittiviitat eivät myöskään sovellu suojelualueille. Ylä-Lapissa kuntalaisille voidaan myöntää laaja-alaiset maksuttomat luvat jopa kolmeksi vuodeksi Metsähallituksen maille. Alueellisia kelkkailulupia saavat kaikki kuntalaiset. Erämaa-alueille ja soiden suojelualueille lupia voidaan myöntää, mutta vain harvoin luonnon- ja kansallispuistoissa tapahtuvaan kelkkailuun. Poromiehet ja muut maastoliikennelaissa mainitut erityisryhmät eivät lupia tarvitse. Urien ulkopuoliset luvat myöntää alueista vastaava toimisto eli metsätalous tai luontopalvelut. Ylä-Lapin käytäntö kuntalaisten luvissa perustuu eduskunnan lausumaan vuoden 1995 lain säätämisen yhteydessä. Muu kuin kuntalainen voi saada urien ulkopuolelle luvan Ylä-Lapissa kiinteistölle kulkuun, kuntalaisen ollessa oppaana, johdettujen hiihtoryhmien huoltoon, kultavaltausten huoltoon tai jonkin työtehtävän tarpeisiin. Ylä-Lapin luonnonhoitoalueella Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa paikalliset asukkaat ovat saaneet perhekohtaisia maksuttomia maastoliikennelupia vuonna 1999 noin kpl, jotka jakautuvat seuraavasti: Enontekiö 28 %, Inari 59 % ja Utsjoki 13 %. Erämaalain (62/91) 5 :n mukaan erämaa-alueelle ei saa perustaa tietä ilman valtioneuvoston lupaa. Moottorikelkkailureitti on tieliikennelain tarkoittama tie. Erämaa-alueelle voidaan kuitenkin perustaa moottorikelkkailureitti päättämällä siitä alueen hoito- ja käyttösuunnitelmassa (MLL mom.). Hammastunturin hoito- ja käyttösuunnitelmassa on kelkkaurat osoitettu. Metsähallitus ei tule esittämään erämaasuunnitelmissa (Käsivarsi, Vätsäri) moottorikelkkailureittien perustamista. Erämaa-alueita koskeva yleinen kelkkailu tapahtuu Metsähallituksen kelkka-urilla ja kelkkailu on uraluvan varaista. Ohjelmapalveluyritykset voivat saada safaritoimintaa varten tarvitsemilleen urille Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen luvan. Kelkkailureittisuunnitelmille tulee etsiä reittilinjaukset erämaa-alueiden 18 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

19 ulkopuolelta kuten Käsivarressa Kökämäenon varteen. Turvallisuustekijät ja porotalouden laidun- ja vasomisalueet puoltavat kelkkailureitin sijoittamista valtatie E21:n varteen ja lähemmäksi palveluja. Kelkkailureittejä ei pääsääntöisesti tulisi viedä erämaa-alueille, joista tosin Metsähallitus tekee päätöksen. Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen näkemys on, että reittien perustaminen kunnan reittisuunnitelmapäätöksellä ja reittitoimituksella rasitteen perustaminen voi johtaa erämaa-alueilla sellaisiin palveluvarustetarpeisiin ja tuoda muita häiriötekijöitä, jotka eivät sovellu erämaa-alueen luonteeseen. Erämaa-alueilla tulee säilyttää myös mahdollisuus hiljaisuuden kokemiseen ja turvata perinteiset erämaassa liikkumisen ja elämisen mahdollisuudet. Erämaa-alueita perustetaan alueiden erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi sekä luonnon monipuolisen käytön ja sen edellytysten turvaamiseksi (Erämaalaki 62/91, 1 ). Erämaa-alueilla voitaneen hyväksyä kelkkaurien pitäminen, koska urat katsotaan luontaiselinkeinojen ja erämaa-alueiden luonteen kannalta parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Erämaaalueiden kelkkaurien ylläpitäjälle (Metsähallitus) voitaneen perustellusta syystä myöntää viitoituksen ja taukopaikkojen ylläpidon tarvitsemaa avustusta. Erämaalain 4 :n mukaan erämaa-alueeseen kuuluvaa valtion omistamaa maaaluetta tai siihen kohdistuvaa käyttöoikeutta ei saa luovuttaa eikä antaa vuokralle ilman valtioneuvoston lupaa, joten pääsääntöisesti reitinpitäjänä erämaa-alueilla toimii Metsähallitus. Reittihallinnon kannalta selkeintä olisi, että reitinpitäjiä olisi vain yksi jokaisessa kunnassa. Ylä-Lapissa tilanne on hieman erilainen; Inarin ja Enontekiön kunnat suunnittelevat reittejä ja toimivat kelkkailureittien pitäjinä (kuntien eteläosissa). Ylä-Lapin luonnonhoitoalue huolehtii erämaiden kelkkaurista, jotka ovat osa MH:n ylläpitämää erämaiden palveluvarustusta, ja osasta muita valtion maiden uria. Utsjoella kaikki kelkkaurat ovat Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen pitämiä. Ylä-Lapissa työnjaosta sovitaan kuntien ja Metsähallituksen kesken. Sekä maastoon että kartoille tulisi selkeästi merkitä virallisten kelkkailureittien ja Metsähallituksen urien raja. Villi Pohjola rahoittaa yrittäjien ja kuntien kanssa matkailukeskusten ympäristössä sijaitsevien tehokkaassa käytössä olevien urien lanausta ja muuta hoitoa tehtyjen sopimusten mukaisesti (Veijola 2000). Muualla Lapissa Metsähallituksen Perä-Pohjolan luontopalvelut toimii uranpitäjänä, Metsätalous Länsi-Lappi ja Itä-Lappi myöntävät urien ulkopuolisia lupia alueilleen. Perä-Pohjolan luontopalvelut vaatii käyttösopimuksissa, että kuntien tulee suunnitella vain maastoliikennelain mukaisia moottorikelkkailureittejä valtionmaa-alueille. Ruotsissa Norbottenin läänissä on laajasti alueita, joilla moottorikelkkailua on rajoitettu tai kielletty. Kieltoalueet sijoittuvat pääasiassa tunturialueelle. Ensiksikin on pysyvät rajoitusalueet, jotka on jaettu A-, B- ja C-alueisiin. A- ja B-alueilla ei juurikaan ole kelkkailureittejä. Reittien sijoittamisessa huomioidaan erityisesti porojen vasomisalueet ja hiihtoreitit. Kansallispuistoissa ei juurikaan kelkkailla. Naturreservat-alueilla on rajoitettu kelkkailua. Lisäksi on muita pienialaisia kelkkailun kieltoalueita ja Pohjanlahden saaristossa on laaja kieltoalue. Saariston mökkiläiset voivat kuitenkin mennä mökeillensä lyhintä mahdollista meren jäällä kulkevaa uraa myöten. 19

20 3.3 Huomioitavat luontotyypit, kulttuurihistorialliset ympäristöt ja laidunalueet 1) Uhanalaiset eläin-, kasvi- ja sienilajit tulee tarkastaa ympäristöhallinnon käytössä olevasta Uhex-rekisteristä. Lisäksi tulee tarkistaa luonnonsuojelulain 39 :n ja 42 :n mukaan rauhoitetut eläin- ja kasvilajit ja niiden kasvualueet sekä eläinten lisääntymisalueet ja muuton aikaiset levähdysalueet. 2) Luonnonsuojelulain (1096/96) 29 :n tarkoittamat suojeltavat luontotyypit. Näihin luontotyyppeihin kuuluvia luonnontilaisia tai luonnontilaiseen verrattavia alueita ei saa muuttaa niin, että luontotyypin ominaispiirteiden säilyminen kyseisellä alueella vaarantuu. 3) Metsälain (1093/96) 10 :n mukaiset erityisen tärkeät elinympäristöt. Metsiä tulee hoitaa ja käyttää siten, että yleiset edellytykset metsien biologiselle monimuotoisuudelle ominaisten elinympäristöjen säilymiselle turvataan. 4) Luonnonpuistot, Kansallispuistot, Natura suojelualueet, soidensuojelualueet, erämaa-alueet, lehtojensuojeluohjelman alueet, vanhojen metsien suojeluohjelma-alueet, rantojensuojeluohjelma-alueet ja yksityisillä mailla olevat luonnonsuojelualueet. 5) Harjujen suojeluohjelma-alueet, vedenottamoalueet ja I-III luokan pohjavesialueet sekä lähdealueet. Myös laajat maa-ainesten ottoalueet. 6) Suurten petolintujen pesimisympäristöt (etäisyys vähintään 1 km) ja metson soidinalueet (suositusetäisyys 300 m). 7) Kulttuurihistorialliset ympäristöt (katso Lapin kulttuuriympäristöohjelma 1997) ja suojeltujen rakennusten ympäristöt. 8) Muinaismuistoalueet (ilmoitus Lapin maakuntamuseoon tai museovirastoon, mahdollinen inventointi ja harvoin kyse on kajoamisluvan hakuvelvollisuudesta). 9) Perinnemaisema-alueet (katso Lapin perinnemaisemat 1999). 10) Maisemansuojelualueet (katso Arvokkaat maisema-alueet 1992). 11) Porojen vasomis- ja talvilaidunalueet, mm. luppokuusikot tulee tarkistaa paliskunnista. 12) Riistan talviset ruokinta-, vaellus- ja lisääntymisalueet. 13) Ulkoiluun ja virkistyskäyttöön varatut alueet ja reitit (katso maakunta-/seutukaavat ja yleiskaavat). Lausuntopyynnöt tulisi kohdentaa seuraavasti: Lapin maakuntamuseolta kohta 8 Lapin metsäkeskukselta kohta 3, Lapin ympäristökeskukselta kohdat 1,2,4,5,7,9,10,13 Metsähallitukselta kohdat 4,5,6 Paliskunnalta/ Paliskuntain yhdistykseltä kohta 11 Riistanhoitoyhdistykseltä/ Lapin riistanhoitopiiriltä kohta 12 Kunnan tekniseltä tai liikuntalautakunnalta kohta Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

21 Yksityistielain (1962/358) 7a :n mukainen mennettely olisi sovellettavissa myös kelkkailun runkoreiteille, joiden on suunniteltu kulkevan Natura verkostoon kuuluvilla alueilla. Jos tien tekeminen merkittävästi heikentäisi niitä luonnonarvoja, joiden perusteella alue on sisällytetty tai on tarkoitus sisällyttää luonnonsuojelulaissa (1096/1996) tarkoitettuun Natura verkostoon eikä tien tekemiselle olisi muutoin estettä, on yhteistyössä alueellisen ympäristökeskuksen kanssa pyrittävä löytämään tien tekemiselle sellainen vaihtoehto, jossa valtioneuvoston Natura verkostoon sisällytettäväksi ehdottomalle tai siihen sisällytetylle alueelle aiheutuvat haitat jäävät mahdollisimman vähäisiksi (katso myös luonnonsuojelulaki 65 hankkeiden ja suunnitelmien arviointi). Reittisuunnittelijan tulisi perehtyä suunnittelutyön alussa ja ympäristölautakunnan ennen reittisuunnitelmaa koskevan päätöksen tekemistä kuntien taajamia ja matkailukeskuksia koskeviin yleis-, asema- ja ranta-asemakaavoihin (aiemmin rakennus- ja rantakaavoihin) ja tarvittaessa maakuntakaavoihin (aiemmin seutukaavoihin) sekä kaavamääräyksiin. Metsähallituksen alue-ekologisista suunnitelmista ja luontoinventoinneista saadaan paljon ajantasalla olevaa tietoa reittisuunnittelun tarpeisiin. Nämä tiedot tulisi olla käytettävissä heti reittisuunnittelun käynnistyessä. Lausuntopyyntö alueelliselta ympäristökeskukselta ja mahdollisesti metsähallitukselta hyvissä ajoin ennen reittisuunnitelman hyväksymistä olisi selkein menettely sekä reitinsuunnitelman hyväksyjän että jouhevan reittitoimituksen etenemisen kannalta katsoen. 3.4 Reitit ja kaavoitus Maakuntakaavat ja yleiskaavat Seutukaavoissa moottorikelkkailureitistö on laadittu lähinnä ylikunnallisten yhteystarpeiden näkökulmasta. Reittien sijainti ei ole kiinteistökohtaisesti tarkkaa vaan pääsuunnat eli kelkkailun runkoreitit osoittavaa. Seudullisia ja paikallisia reittejä on aiemmin tarpeettoman paljon laadittu seutukaavoihin. Näin ollen runkoreittejä on vaikea hahmottaa, koska seutukaavoissa eritasoisia reittejä ei ole eroteltu (luokiteltu) toisistaan. Maakuntakaavoihin merkitään pääsääntöisesti vain runkoreitit. Seutukunta-alueittain vahvistettavat uusimmat maakuntakaavat tulevat voimaan pitkällä aikavälillä. Kuntien olisi tarpeellista muodostaa seutukunnittain työryhmiä, joissa käsitellään moottorikelkkailun runkoreittiasioita ja tarvittaessa seudullisia ulkoilureittejäkin. Alueviranomaisten ja Metsähallituksen olisi hyvä osallistua myös työryhmätyöskentelyyn. Itä-Lapin uuden maakuntakaavan laatimisen ja Koillis-Lapin kelkkailureittihankkeen osalta on työryhmä jo toiminut tehokkaasti yhdessä Lapin ympäristökeskuksen kanssa. Seudullinen kelkkailutyöryhmä on käynnistynyt myös Meri-Lapissa. Seutukunnittaisten työryhmien lisäksi kuntakohtaiset maastoliikennetoimikunnat, kuten esim. Muoniossa, vievät reitistöjen suunnittelua ja toteuttamista tehokkaasti eteenpäin. Tällöin reitistöjen suunnittelu tulee painokkaammin huomioiduksi muussa maankäytön suunnittelussa. Yleis- ja osayleiskaavoissa on osaksi huomioitu moottorikelkkailureitistön yhteystarpeet, mutta esim. kantateiden ja rautateiden ylikulku- tai tunnelitarpeisiin ei olla vielä riittävästi kiinnitetty huomiota. Detaljikaavoissa niin kuntien taajamissa kuin lomakeskuksissakaan ei olla riittävässä määrin varattu tilaa siirtymäreiteille, jotka vaativat vähintään 3 metrin leveyden. Asuinalueiden sisään, majoitusliikkeiden pihaan ja huoltamoiden tankkauspisteille tulisi löytää sujuvat ja tur- 21

22 valliset siirtymäreitit jo kaavoitusta laadittaessa. Reittien puuttuminen tai väärä sijoittaminen johtaa helposti häiritsevään kelkkailuun vesistöjen jäällä ja virkistysalueilla, mm. hiihtoladuilla. Ohjelmapalveluyritysten piha-alueelle tulisi detaljikaavoissa varata riittävästi tilaa moottorikelkkojen säilytystä ja liikkumista varten. Uuden maankäyttö- ja rakennuslain (132/99) 28 maakuntakaavan sisältövaatimuksista todetaan, että kaavaa laadittaessa on kiinnitettävä erityisesti huomiota mm: 3) ympäristön ja talouden kannalta kestäviin liikenteen ja teknisen huollon järjestelyihin, 5) maakunnan elinkeinoelämän toimintaedellytyksiin ja 7) virkistykseen soveltuvien alueiden riittävyyteen. Nämä maankäyttö- ja rakennuslain kohdat tulee ottaa huomioon myös kelkkailun reittisuunnitelmia laadittaessa kuten myös yleiskaavan sisältövaatimukset. Lain 39 :n yleiskaavan sisältövaatimukset kohdassa todetaan, että yleiskaavaa laadittaessa on otettava huomioon mm: 5) mahdollisuudet turvalliseen, terveelliseen ja eri väestöryhmien kannalta tasapainoiseen elinympäristöön, 6) kunnan elinkeinoelämän toimintaedellytykset, 7) ympäristöhaittojen vähentäminen ja 9) virkistykseen soveltuvien alueiden riittävyys. Yleiskaava ei saa aiheuttaa maanomistajalle tai muulle oikeuden haltijalle kohtuutonta haittaa Reitin sijoittamisen turvallisuus-, melu- ja muut vaikutukset Asemakaava-alueilla kevyenliikenteenväylien muuttaminen moottorikelkkailureiteiksi ei ole mahdollista ilman kaavamuutosta. Kaavassa on siis määritelty ko. väylien käyttötarkoitus ja käyttötarkoituksen muutos tehdään kaavamuutoksessa. Kaavassa ei voida esittää päällekkäistä tiealueen käyttötarkoitusta eikä voida näin ollen perustaa oikeutta tie- ja katualueille (KHO:n päätös ). Liikennealueille reitin perustaminen ei ole mahdollista, ellei liikennealueen käyttömuotoa muuteta ainoastaan moottorikelkkojen käyttöön. Rakennuskaava-alueen yleisellä tiellä voi lain yleisistä teistä 26 :n mukaisesti muuttaa tien tai sen osan vain tietynlaisen liikenteen käyttöön määräämällä siitä tienparannuksen yhteydessä tiesuunnitelmassa (Tallgren 1999). Moottorikelkkailureitillä saa ajaa vain moottorikelkalla, mutta ei mönkijällä, eikä autolla. Vuoden 2000 alusta voimaan tulleessa maankäyttö- ja rakennuslaissa (132/99) on momentissa todettu seuraavaa: Yleiseen tiehen kuuluvalle kevyen liikenteen väylälle voidaan osoittaa muusta liikennealueesta erillinen liikennealue, jos se on paikallisista olosuhteista johtuen perusteltua. Edellä mainitun mukaan esim. moottorikelkkailureitti tulisi osoittaa kevyen liikenteen väylän yhteyteen, mutta kuitenkin rakentaa esim. aidoilla erilliseksi liikennealueeksi, ellei koko kevyenliikenteen väylä ole kelkkailureittikäytössä. Tällaisia sovellutuksia olisivat mm. kevyen liikenteen alikulkutunnelit, joita on ollut jo käytössä esim. Rovaniemellä. Järjestely soveltuisi myös kelkkailureittien siirtymäreiteille. Aidat tosin aiheuttaisivat tuntuvia kustannuksia ja voisivat olla tarpeettomiakin, mikäli tien toisella puolella on jalankulkijoille ja pyöräilijöille käytössä toinen kevyenliikenteen väylä. Mikäli runkoreitit voidaan vapaasti sijoittaa maastoon kaava-alueiden ulkopuolella, tulisi reittien sijaita vähintään 100 m:n etäisyydellä lähimmästä asuinrakennuksesta. Tiiviisti muodostetuilla kaava-alueilla loma-asunnot tulisi sivuuttaa niin, että kelkkailureitti on vähintään 50 m:n etäisyydellä asuin- ja lomarakennuksista. Siirtymäreitit voivat sijaita lähempänäkin, jos niiden kelkkailumäärät ovat huomattavasti vähäisemmät kuin runkoreiteillä ja ne ovat pistoreittejä. Ruotsissa eräs kunta on hyväksynyt yleisen 100 metrin ohjearvon korostaakseen ympäristö- 22 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

23 näkökohtien suurta merkitystä. Tietyt kunnat ovat keskustelleet metrin turvaetäisyyksistä.toiset kunnat ovat päättäneet olla täsmentämättä tätä etäisyyttä ja ympäristöarvioinnit tehdään kussakin tapauksessa erikseen (Svenska Kommunförbundet 1999). Valtioneuvoston päätöksen (993/92) mukaan melun ulkona A-painotettu ekvivalenttitason (Leq) päiväohjearvo (klo 07-22) on 55 db. Loma-asuinalueiden melun ohjearvo päivällä on 45 db. Yöohjearvot ovat 5 db alhaisemmat. Suomessa arvioidaan olevan jo noin miljoona ihmistä, jotka päivittäin altistuvat melulle ja tilanne pahenee koko ajan. Näin ollen on hyvin tärkeää, ettei melua aiheuttavaa moottorikelkkailureittiä perusteta rakennettuun ympäristöön ja häiriöalttiiden kaava-alueiden keskelle piha-alueita sivuten. Vaihtoehtona voisi olla moottorikelkkailun rajaaminen ulos kunta- ja matkailukeskusten ydinalueilta kaava-alueiden laidoille. Näin moottorikelkkailu ei häiritsisi loma-asutusta, ulkoilua ja liikennettä matkailukeskuksissa. Moottorikelkkailureittien ympäristömeluselvityksen (Oulun aluetyöterveyslaitos 1999) mukaan melu 12 m:n etäisyydellä reitistä on 53 db(a), kun kelkkojen nopeus on 30 km/h ja liikennemäärä 540 kelkkaa/vrk. Näillä lähtöarvoilla moottorikelkkareitin ympäristömelu ei ylitä valtioneuvoston päätöksen ohjearvoa. Koska mittauksissa käytettiin vain yhtä kelkkatyyppiä ja mittaukset tehtiin yhden pisteen ympäristöolosuhteissa, mittausten epävarmuusväli on noin +/- 3dB. Ei voida sanoa myöskään, että ympäristömelu alittaa ohjearvon. Melu 15 m:n etäisyydellä reitistä on 49 db(a), kun kelkkojen nopeus on 30 km/h ja liikennemäärä 270 kelkkaa/vrk. sekä vastaavilla olettamuksilla 52 db(a), kun kelkkojen nopeus on 60 km/h nopeudella. Kittilän ympäristömeluselvityksessä (Oulun aluetyöterveyslaitos 1999) esitettiin yksinkertaistetut laskentasäännöt liikennemäärän, nopeuden ja etäisyyden vaikutuksesta: Liikennemäärän kasvaminen 2-kertaiseksi lisää ympäristömelua 3 db Liikennemäärän väheneminen ½-osaan vähentää ympäristömelua 3 db Etäisyyden kaksinkertaistuminen vähentää ympäristömelua 6 db Etäisyyden puolittuminen vastaavasti lisää sitä 6 db Nopeuden alentaminen 60 km/h 30 km/h vähentää tämän mittauksen mukaan ympäristömelua 3 db. Kittilässä ympäristölautakunta on reittisuunnitelmaa koskevassa päätöksessä määrännyt 30 km/h nopeusrajoituksen rakennuskaava-alueilla kulkeville kelkkailureiteille mm. melun vähentämiseksi ja liikenneturvallisuuden parantamiseksi. Katilan (1993) mukaan maastoliikenteen ympäristövaikutusten selvittämiseksi tulisi tutkia maastoliikenteen aiheuttaman melun vaikutuksia erityisesti ulkoilijoiden ja retkeilijöiden kannalta. Melun ja muun häirinnän vaikutukset eläimiin (esim. hirvet, porot, suurpedot, petolinnut) tulisi myös selvittää. 23

24 Ruotsissa Härjedalenin kunnan ympäristö- ja terveysvirasto on suorittanut melumittauksia vuonna 1998 (Svenska Kommunförbundet 1999). Mittauspaikalta, joka oli kelkkailureitin varrella, tasaisella maalla ja avoimella kentällä, mitattiin seuraavasti. Olosuhteet Mitattu meluarvo Yksi moottorikelkka, mitattu reitillä dba Ryhmäajo, mitattu reitillä dba Yksi moottorikelkka, mitattu 50 m:n etäisyydeltä dba Ryhmäajo, mitattu 50 m:n etäisyydeltä dba Ryhmäajo, mitattu 100 m:n etäisyydeltä 50 dba Yksi moottorikelkka, mitattu harjuselänteen takana dba Kelkkailureitin nopeusrajoituksilla voidaan lieventää meluhaittoja selvästi silloin, kun nopeudet pysyvät alle 30 km/t. Kelkkojen moottorin hyvällä koteloinnilla on jo saavutettu melutason selvää alentumista. Telamatoista aiheutuvan melun vähentäminen on selkeästi vaikeampaa saavuttaa. Pakokaasuhaittoja esiintyy jossain määrin kovilla pakkasilla tuulettomissa olosuhteissa kelkkojen käynnistysalueella, metsän siimeksessä taukopaikoilla ja usean kelkan ajaessa peräkkäin. Kelkkojen hyvällä kunnolla ja synteettisten öljyjen käytöllä voidaan lieventää haittavaikutuksia. Tieliikenteen päästöihin verrattuna moottorikelkkojen päästöt ovat vähäisiä muiden kuin CO- ja HC-päästöjen osalta. Varsinkin moottorikelkkojen HC-päästöt ovat huomattavan suuret tieliikenteen päästöihin verrattuna (Katila 1993). Kelkkailureitistä voi aiheutua myös viihtyvyyshaittoja, estevaikutuksia ja vaaratilanteita muulle virkistyskäytölle. Reitistö tulisi sijoittaa myös siten, etteivät kelkkojen valokeilat (valoheijastumat) häiritse sisätiloissa eikä muuta liikennettä avonaisessa maastossa kelkkailtaessa. Kelkkailureitin etäisyys teihin tulisi vähintään olla peitteisessä maastossa noin 40 metriä ja avonaisessa maastossa 80 metriä Jokamiehen oikeudet moottorikelkkailureitillä Moottorikelkkailureitillä saa sensijaan liikkua hiihtäen ja kävellen jokamiehenoikeuksiin perustuen ja varovaisuutta noudattaen. Hiihtäjän ja muun jalankulkijan on ensisijaisesti kuljettava reitin oikeaa puolta. Laajoilla tunturi- ja suoalueilla kelkkaurat/reitit ovat usein ainoita luontevia kovaksi tamppaantuneita ja tasaisia reittejä, jotka soveltuvat hyvin myös harvojen vaellushiihtäjien tarpeisiin. Mikäli hiihtäjiä on paljon, tulisi hiihtoreitti merkitä erikseen. Vaaralliset tilanteet tulevat yllättäen, mikäli riittävää näköetäisyyttä ei ole. Pitkät ja vauhdikkaat alamäet ovat vaarallisia paikkoja, kun reitti on kapea tai epätasainen. Reiteillä hiihtämistä tulisi ehdottomasti välttää silloin, kun kelkkailu on vilkasta. Huonoissa valaistus- ja lumituiskuolosuhteissa sekä mutkaisilla metsäreiteillä hiihtäminen on erityisen vaarallista. Väistämisvelvollisuus koskee sekä hiihtäjiä että kelkkailijoita. Kelkkailijoiden tulisi hiljentää vauhtia niin, ettei vaaratilanteita muodostu. Hiihtäjien tulisi tiedostaa riskit erityisesti vauhdikkaissa laskuissa ja pimeällä. Hiihto- ja kelkkailureittien risteyksien läheisyyteen tulisi asentaa sekä moottorikelkkailu- että hiihtolatureittimerkit niin, etteivät hiihtäjät/kelkkailijat vahingossa eksy väärille reiteille. Jokamiehen oikeuksin liikkuvat hiihtäjät ovat myös etuoikeutettuja kelkkailijoihin nähden majoittumaan autiotuvilla. Kelkat tulisi myös pysäköidä riittävän etäälle autiotuvan piha-alueella. 24 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

25 Tuoteturvallisuuslain (914/86, muutos 539/93 3 :n mukaan) mukaan koiravaljakkosafareita järjestävän yrittäjän tulee elinkeinon harjoittajana noudattaa olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta, jotta kuluttajapalveluksesta ei aiheudu vaaraa kuluttajan terveydelle tai omaisuudelle. Lapissa toimivat koirasafariyritykset (20 yrittäjää, koiraa) toimivat suunnittelemillaan vakioreiteillä, joille yrittäjät ovat hakeneet maanomistajien luvat. Yksittäisen koiravaljakkoajajan tulisi sopia reitinpitäjän kanssa kelkkailureitillä kulkemisesta, liikkumisesta pääsääntöisesti kelkkailijoiden vähemmän käyttämillä reiteillä sekä ajoittamalla toiminta hiljaisen kelkkaliikenteen ajankohtiin. Koiravaljakkoajo soveltuu parhaiten tammi-helmikuussa vain avonaiseen maastoon, jossa näköetäisyydet ovat riittävän pitkät ja kelkkailijoita hyvin vähän. Muutoin koiravaljakkoajoa koskeva lainsäädännöllinen tulkinta kallistuu kuitenkin jokamiesoikeuksien suuntaan. Koiravaljakoilla ajettava päivämatka vaihtelee km:iin, hyvissä olosuhteissa jopa 80 km:iin päivässä. Kansallis- ja luonnonpuistoissa koiravaljakkoajo on puistojen järjestyssäännössä laajasti rajoitettu (tarkasti määritellyt reitit ja ajankohdat puistohallinnon luvalla) tai kielletty kokonaan. Yksittäisille koiravaljakkoajajille on huomattavan vaikeaa osoittaa valjakkoajoreittejä. Hiihtoladuilla ja autiotupien ympäristössä valjakkokoirat saattavat pelästyttää ja häiritä hiihtäjiä ja kelkkailureiteillä aiheuttavat vaaratilanteita erityisesti metsäisessä maastossa. Yhdistetty koiravaljakko- ja kelkkailureitti saattaisi soveltua avonaiseen maastoon. Tämä tosin vaatisi hyvää tiedottamista ja merkintää kelkkailukarttoihin, opastetauluille ja reitin lähtöpisteisiin. Yhdistetty reitti olisi porotalouden kannalta parempi ratkaisu, kun eri reitit eivät halkoisi siellä täällä porojen laidun- ja vasomisalueita. 3.6 Reitistön sijoittaminen Reitistön mitoitus ja rakenteet Maastoliikennelain täytäntöönpano-ohjeen (YM ohje 5/1991) mukaan moottorikelkkailureitti tulisi sijoittaa maastoon mahdollisimman luonnonmukaisesti. Maapohjan tasoitusta ja raivausta tulisi välttää kiertämällä luonnon esteet, kuten suuret kivet, kuopat ja jyrkät rinteet. Reitti voi näin ollen olla mutkitteleva, mikä toisaalta merkitsee moottorikelkkojen nopeuksien pysymistä enintään sallittuna nopeutena 60 km/h. Jos maaston rakenne, luonnon esteet tai liikenneturvallisuus esimerkiksi näkyvyyden takia vaativat, reitin olisi tällaisessa kohdassa oltava yksisuuntainen. Kelkkailukauden pidentäminen ja reittien kunnossapidon tason nostaminen edellyttävät reittipohjien (maanpinnan) tasoittamista. Liikenneturvallisuuden lisääminen erityisesti matkailukelkkailulle edellyttää, että reittien sivukaltevuus ei ylitä 4-5 %. Kunnossapidon lisääntyessä ja liikennemäärien kasvaessa reittien lumipinta jäätyy. Tämän vuoksi pituuskaltevuus ei saa ylittää 10 %. Jyrkkiä kaarteita tulee välttää ja kaarteiden välisen etäisyyden tulee olla vähintään 50 metriä. Nämä ohjearvot on laadittu käytännön kokemukseen perustuen (Hiltunen 1995). Runkoreitistön sillat, rummut ja veräjät on rakennettava saman levyiseksi kuin mitä on reitin käyttöoikeus eli viisi metriä. Poikkeuksen voi muodostaa yritykseen tai asuntoalueelle menevä pistoreitti. Sillan ja rummun leveys tulee osoittaa reittitolpilla. Sillat ja rummut tulee mitoittaa 5-6 tonnin kantavuudelle, veräjät noin 3,5 m vapaalle korkeudelle (Hiltunen 1995). 25

26 Lapin ympäristökeskuksen suositus reitin leveydeksi on runkoreiteillä 5-6 metriä ja poikkeuksellisesti erityisen ruuhkaisilla väleillä jopa 10 metriä. Runkoreittien leveyden tulee olla vähintään viisi metriä erityisesti tehokkaiden kunnossapitokoneiden vaatiman tilan ja kelkkailuturvallisuuden vuoksi. Myös siltarakenteiden tulee olla vähintään 4,5 metriä leveitä ja kantavuuden 5-6 tonnia. Siltarakenteet tulee toteuttaa siten, että veneellä ja meloen kulkeminen ei esty myöskään tulvivalla joella, ts. sillan alikulkukorkeuden tulee olla pääsääntöisesti korkean kesäveden pinnan yläpuolella 0,8 metriä ja kesäajan keskiveden korkeuden yläpuolella 1,2 metriä. Lapin ympäristökeskukselta tulisi hakea ns. aukkolausunto sillan alikulkukorkeuden määrittämiseksi. Reitin rakentamisessa ensiarvoisen tärkeää on poistaa vaaralliset kivet ja kannot koko reitin leveydeltä. Vaaralliset mutkapaikat pitkien suorien päätteeksi tulisi rakentaa riittävän loivina ja poistaa puustoa hieman leveämmälti. Jyrkkiä alle 100 asteen mutkia tulisi välttää tai mikäli reittiä ei voida rakentaa sujuvammaksi tulee mutkasta varoittavin merkein ja nopeusrajoitusmerkein hyvissä ajoin osoittaa vaarallinen mutkapaikka. Tasaisen suoalueen läpi virtaavat kapeat joet ja ojat eivät erotu reitillä ajettaessa riittävän kauaksi ja saattavat aiheuttaa vaaratilanteita, ellei jokiuomien muodostamasta kuopasta varoiteta varoitusmerkein Maanteiden ja moottorikelkkailureittien risteykset Maastoliikennelaissa ei säädetä tien ylittämisestä. Moottorikelkkailureitti voidaan maastoliikennelain 13 :n 1 momentin mukaan perustaa vain maastoon. Kelkkailureittiä ei siis voida perustaa tiealueelle. Ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen (1257/92) 11 :n 1 momentin mukaan maastoajoneuvoa ei saa käyttää tiellä. Moottorireellä saa kuitenkin ylittää tien ja sillan. Maanteiden/ katujen ja kelkkailureittien muodostamien risteyksien tulee olla sellaisissa paikoissa, joissa on tyydyttävä näkyvyys. Kelkkailureitti tulee perustaa siten, että reitin ja tien risteäminen tapahtuu kohtisuorassa. Tievierialueella tulee olla tasaista vapaata tilaa kelkan pysäyttämiseen ja vaivattomaan tien ylittämiseen. Kun kelkkailureitti viettää tielle päin, korkeusero saa olla korkeintaan 1,5 metriä 20 metrin matkalla, jotta kelkka ei itsestään liukuisi tielle. Mikäli ylityskohdassa reitti viettää tiestä poispäin, reitti tulisi suunnitella niin, että metrin matkalta ajoradan reunasta alue on tasainen (Svenska Kommunförbundet 1999). Lapin tiepiirin mukaan kelkkailureitti tulee sijoittaa vain sellaisiin tienylityspaikkoihin, ettei tienkäyttäjää tarvitse varoittaa kelkkailureitistä. Kittilän kelkkailureiteillä yleisten teiden ylityskohdat on valittu tielaitoksen tienpidontarkastajan kanssa. Liittymäluvat haetaan tielaitokselta koko verkoston osalta yhdellä hakemuksella. Samassa yhteydessä anotaan tielaitokselta yleisille teille muu vaara (189)-liikennemerkkiä moottorikelkkaa kuvaavalla ja etäisyys kohteeseen lisäkilvillä. Yksityisteiden ylityksessä noudatetaan samoja liikenneturvallisuusperiaatteita kuin yleisten teiden ylityksissä. Jos kelkkailureitti ja tie risteytyvät samassa tasossa, niin kelkkailureitille asennetaan muu vaara (189) -merkki ja lisäkilpi 100 metrin etäisyydelle tiestä ja stopmerkit (232) kolme metriä ajoradan reunasta reitin molemmin puolin. Ylityskohdilla on oltava vähintään seuraavat liittymisnäkemät kuuden metrin etäisyydellä tien reunasta (katso liite 1). Mitoitusnopeudella 50 km/h liittymisnäkemän tulee olla 80 metriä. Nopeusrajoitusalueella 60 km/h liittymänäkemisen tulee olla vähintään 100 metriä, 80 km/h alueella 150 metriä ja 100 km/h alueella 240 metriä (Hiltunen 1998). Ruotsissa on kelkkailureittien suunnitteluoppaassa suositeltu, että stop-merkiltä tulee olla vähintään 150 metrin näkyvyys molempiin suuntiin, jos tiellä on sallittu 70 km/h ajonopeus. Kelkkailureitistä varoittavien varoitusmerkkien asen- 26 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

27 taminen teiden varsille on suositeltavaa. Lumenaurauksen sekä lumen- ja jäänhöyläyksen muodostamiin lumikinoksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Erityisesti reki perässä ajettaessa tieltä nouseminen korkean vallin yli voi olla hyvin hankalaa ja vaarallista (Svenska Kommunförbundet 1999). Ajoradan ulkopuolella kolme metriä leveillä lepotasoalueilla ei aurauslumivalli saa estää näkyvyyttä yleisen tien suuntaan (Hiltunen 1998). Risteykset muiden reitistöjen kuten hiihtolatujen, ratsastuspolkujen ja kevyenliikenteenväylien sekä toisten kelkkailureittien kanssa tulee järjestää periaatteessa samalla tavalla kuin teiden ja kelkkailureittien risteyksetkin on järjestetty (Svenska Kommunförbundet 1999). Kittilän kunnan kelkkailureitin yleisen tien ylitys- ja alituslupahakemukseen (53 kpl) Lapin tiepiiri on suostunut ja lausunut mm. seuraavaa: Moottorikelkkailureitin ja yleisen tien ylityskohtien rakentaminen, merkitseminen ja kunnossapitäminen on tehtävä reitin pitäjän kustannuksella Tielaitoksen hyväksymällä tavalla ja tiemestarin antamien lisäohjeiden mukaisesti. Moottorikelkkailureitti ei saa vaikeuttaa kevyenliikenteen väylästön käyttöä. Tiepiiri ei ole korvausvelvollinen yleisten teiden ja kevyen liikenteen teiden kunnossapidosta moottorikelkkailureitille aiheutuvista haitoista tai vahingoista. Tiepiiri ei ole vahingonkorvausvelvollinen niistä vahingoista, haitoista tai kustannuksista, joita kelkkareitistön käyttö voi aiheuttaa tienkäyttäjille. Luvansaaja on korvausvelvollinen yleiselle tienpidolle aiheuttamistaan vahingoista. Varoitusmerkkinä käytetään Tielaitoksen niin erikseen vaatiessa Muu vaara -liikennemerkkiä nro 189 ja sen alla lisäkilpiä moottorikelkka ja etäisyys kohteeseen. Merkit hankkii, pystyttää ja poistaa reitin pitäjä kustannuksellaan ennen ja jälkeen reitin käytön (talvikausi). Liikennemerkkien puhtaanapidon yleisten teiden varrella suorittaa tienpitäjä kustannuksellaan. Liikennemerkkien asentaminen ja pystyttäminen tulee tehdä Tielaitoksen hyväksymällä tavalla ja tiemestarin antamien ohjeiden mukaisesti (Tielaitos/ Lapin tiepiiri ). Kittilän kunta on mennessä rakentanut 36 ylitys-alituspaikkaa: mm. rumpuja, lepotasoja, liikennemerkit reitille (myös vilkkaille teille) ja reitille tien suuntainen lähestyminen (s-mutka) ennen tielle tuloa. Toimenpiteitä ei ole aina tarvittu, koska maatalousliittymä on valmiina tai alituspaikka on sillan alla jäällä Rautatiet ja moottorikelkkailureitit Ratahallintokeskuksen (RHK, lausunto ) tavoitteena on turvallisuuden parantaminen raideliikenteessä. Raideliikenteen olemassaolo ja tulevaisuus liikennemuotona perustuu paljolti turvallisuuteen ja ympäristöystävällisyyteen. Tasoristeysten osalta turvallisuus paranee varmimmin, kun tasoristeys voidaan poistaa eli tieliikenne ja raideliikenne saadaan risteämään eri tasoissa. Onnettomuustilastot kertovat myös sen, että hyvin vähän liikennöidyillä rataosuuksilla sattuu paljon tasoristeysonnettomuuksia. Tämä on selitettävissä sillä, että ihmisten tarkkaavaisuus herpaantuu, kun he tietävät, että junat eivät kulje usein. Tasoristeysten määrää vähennetään ja jäljelle jäävien turvallisuutta parannetaan yhteiskunnan voimavarojen mukaan. 27

28 RHK:n mukaan moottorikelkkailureittien suunnittelussa tulisi huomioida seuraavaa. Ensisijaisena lähtökohtana tulee olla, että reitti ei ylitä rataa samassa tasossa. Reitin tulisi kulkea radan poikki siltaa tai alikulkutunnelia pitkin. Maastoliikenteessä usein voidaan käyttää myös vesistösiltojen ja vastaavien aukkoja melko pienin lisärakennelmin. Olemassa oleva tieliikenteen tasoristeyskään ei ole kovin suositeltava ratkaisu. Radan varressa olevat maa-alueet ovat usein houkuttelevia maastoliikenneväyliä, mutta siinä on huomioitava eräitä seikkoja. Radan sivuojat muodostavat riskin, jos niihin muodostuu keväällä jäästä esteitä tulvaveden kululle. Radan yli virrannut vesi on usein aiheuttanut onnettomuusuhan, joten sivuojaan kelkkareittiä ei pidä johtaa. Sivuojan ja radan välissä lumen tallaaminen voi aiheuttaa ratapenkereen hallitsematonta routimista. Toisin sanoen maastoliikennereitin radan varressa tulee kulkea sivuojan ulkopuolella ja ellei sivuojaa ole, riittävän kaukana (10 m) ettei rata roudi. Lisäksi on huomioitava reitin merkitseminen niin, että esimerkiksi tuiskussa ei vahingossa ajeta radalle. Tilanteessa, jossa reitti kulkee radan vartta ja ylittää radan tasoristeyksessä, tulee järjestää reittiin mutka niin, että radan lähestyminen tapahtuu kohtisuoraan viimeiset metriä. Tämä parantaa selvästi ihmisten kykyä havaita lähestyvä juna. Rautatiealueen käyttäminen edellyttää aina ja ehdottomasti RHK:n antamaa lupaa. Mikäli reitti kulkee radan poikki radan tasossa tarvitaan tasoristeyslupa. Jos reitti kulkee radan yli siltaa tai alitunnelia pitkin, tarvitaan risteämälupa. Lupaa ei tarvita, jos käytetään olemassaolevaa tieliikenteen reittiä ilman muutoksia. Tämä tarkoittaa siis sitä, että moottorikelkkailureitti kulkee tasoristeyksen lankutuksen kautta ja tasoristeyksellä on saatu jo aikaisemmin lupa. Lankutuksen taso on raiteiden yläpuolella. Lankutusta ei myöskään saa ilman lupaa leventää kelkkailureittiä varten. Risteämäluvat haetaan Oy VR-Rata AB:n ratakeskuksilta. Pohjois-Suomessa lupa-asioita käsittelee Oulun ratakeskus. Ratahallintokeskuksissa risteämälupia ja maankäyttöasioita hoitaa kiinteistöyksikkö. Tasoristeysluvat myöntää Ratahallintokeskuksen turvallisuusyksikkö. Hakija vastaa kaikista toiminnasta aiheutuvista kustannuksista. Kustannuksia voi syntyä lupaehtojen mukaan tarvittavien rakenteiden rakentamisesta, työn valvonnasta, työnaikaisten junaturvallisuusasioiden hoitamisesta, rakenteiden kunnossapidosta ja huollosta sekä tarvittavista lupamaksuista. Huolimaton tai virheellinen toiminta voi aiheuttaa myös korvausvelvollisuuden. Liikenneministeriön päätöksen (LMp 1081/ ) mukaan risteämäluvan perushinta on mk ja yleensä mukaan tulee lisähintaa selvityksistä, lausunnoista ja mahdollisista valvontatoimista muutamia satoja markkoja. Tasoristeysluvan perushinta on mk, jonka lisäksi hakija joutuu maksamaan tasoristeyksen rakentamisen valvonnasta, junaturvallisuuden varmistamisesta rakennusaikana ja itse tasoristeyksen rakentamisesta sekä saa velvoitteen huolehtia tasoristeyksen kunnossapidosta. Kaikessa toiminnassa tulee toimia niin, että pystytään vähentämään luvatonta radan ylittämistä ja radalla kelkkailua. Moottorikelkka jää helposti kiskoihin kiinni ja moottorikelkka myös vahingoittaa kiskoja ylittäessään radan ilman lankutusta olevasta paikasta. 28 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

29 Ratahallintokeskus ( ) on lausunut Tornion kaupungille rautatien ylityspaikoista mm. seuraavaa. Ratahallintokeskus pyrkii systemaattisesti vähentämään rataverkolla olevia tasoristeyksiä ja niiden kautta kulkevaa tie- ja muuta liikennettä sekä parantamaan tasoristeysten turvallisuutta niissä tapauksissa, joissa yhteiskunnan voimavarat eivät vielä riitä tasoristeyksen poistamiseen. Rautatieliikenteen ja muun liikenteen tasoristeys sisältää aina riskin. Riskiä lisäävät ainakin rautatieliikenteen nopeus, muun liikenteen määrä ja tasoristeyksen olosuhteet. Riskiä voidaan pienentää vaikuttamalla olosuhteisiin ja rakentamalla varoituslaitteita, mutta kokonaan riski voidaan poistaa vain eritasoratkaisulla. Mikäli rataosan suurin sallittu nopeus on 100 km/h, niin näkemä radan suuntaan mitattuna kahdeksan metrin etäisyydeltä lähimmästä kiskosta on oltava vähintään 600 m. Mittaus tehdään 1,1 metrin korkeudelta tien pinnasta ja kiskon pinnasta. Ratahallintokeskuksen näkemys on, että mainitut moottorikelkkailureittien ja radan risteämät tulee ensisijaisesti pyrkiä hoitamaan eritasoratkaisuina. Ellei eritasoratkaisu voi tulla kysymykseen, tulee tasoristeykset varustaa puomillisin varoituslaittein. Lisäksi tasoristeysrakenteet on tehtävä niin, että kelkan suksen pohjassa usein oleva ohjain ei pääse osumaan kiskoon. Kovametallisen ohjaimen synnyttämä naarmu voi toimia kiskomurtuman alkusyynä ja onnettomuuden aiheuttajana. Mikäli kysymys on pelkästään moottorikelkkailureitteihin liittyvistä tarpeista, vastaa aiheutuvista kustannuksista reitin pitäjä kaikilta osin. Jos samassa yhteydessä voidaan tehtävällä ratkaisulla vaikuttaa nykyisten tasoristeysten turvallisuuden merkittävään parantamiseen tai muuttaa liikennettä eritasossa tapahtuvaksi, voi Ratahallintokeskus tapauskohtaisen harkinnan mukaan osallistua kustannuksiin. Tavallisen puomeilla varustetun varoituslaitoksen rakentamiskustannukset ovat noin mk. Kutakin tasoristeystä varten tulee hakea erikseen lupa Ratahallintokeskukselta. Luvassa määritellään yksityiskohtaisemmat ehdot hankkeen toteuttamiseksi. Lapin läänissä rautateitä on käytössä noin 500 km ja epävirallisia/ luvattomia radanylityspaikkoja on arvioitu olevan kpl. Tarkkaa tietoa paikallisten kelkkaurien ja junaradan tasoristeysten määrästä ei ole. Svenska Kommunförbudet (1999) on ohjekirjassaan mm. todennut seuraavaa. Moottorikelkkailureitit tulee perustaa niin, ettei rautatietä tarvitse ylittää. Mikäli rautatie joudutaan ylittämään, tulisi ensisijaisesti käyttää olemassaolevia eritasorakenteita siltoja ja tunneleita. Siltojen ja tunnelien puuttuessa tulee tasoristeyskohdassa olla joko puomit tai liikennevalot. Vain erityisistä syistä voi kelkkailureitti ja radan tasoristeys olla paikassa, josta puuttuu turvallisuusrakenteet. 29

30 3.6.4 Reitin sijoittaminen metsä- ja viljelysteille Metsäteiden tehokkaampi hyödyntäminen edellyttää reittisuunnittelijan ja myöhemmin reitinpitäjän osalta hyvää yhteistyötä tiekuntien kanssa, jotta päästään joustavampaan käyttösopimusmenettelyyn. Toisaalta pitempiaikaisia käyttösopimuksia tulisi tavoitella ja samoin päästä pitkäjänteisempään etukäteissuunnitteluun hakkuiden ajoittamisen suhteen. Metsäteiden hyödyntämisellä säästetään luontoa tarpeettomilta raivauksilta ja ennen kaikkea rahaa reitinpohjan rakentamisessa ja varsinkin kunnossapidossa. Metsäteiden ja viljelysteiden käyttö yleisenä moottorikelkkailureittinä perustuu kirjalliseen sopimukseen. Sopijapuolena ovat reitin pitäjä ja tienpitäjä. Sopimuksessa tulee olla maininta menettelytavasta siinä tapauksessa, että tie tilapäisesti aurataan muun moottoriajoneuvoliikenteen käyttöön. Ennen tien aurausta sovitaan reitin sulkemisesta ja tilapäisestä yhteydestä. Tie ei samanaikaisesti voi olla moottorikelkkailureitti ja moottoriajoneuvoliikenteen väylä. Moottorikelkkailureitiksi liikennemerkeillä osoitetulla tiellä ei saa olla muuta moottoriajoneuvoliikennettä. Moottorikelkkailureittiä koskevat liikennemerkit tulee metsä- ja viljelysteiltä poistaa lumettomaksi ajaksi (Hiltunen 1998). Mikäli mahdollisten metsän hakkuiden johdosta metsätiellä kulkeva tai ylittävä kelkkailureitti ei ole käytettävissä, tulisi reitinpitäjän hyvissä ajoin tiedottaa ja liikennemerkein osoittaa, milloin reitti on suljettu ja miten reitin kulku on väliaikaisesti järjestetty. Moottorikelkkailun runkoreitin perustaminen suljetulle metsätielle tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, ettei tietä tulisi avata lumipeitteen aikana alkuperäiseen käyttöön metsäkoneille ja rekoille. Paikallis- ja palvelureittien perustaminen suljetuille metsäteille on sensijaan suositeltavaa, jolloin myös tien joustava vuorottainen käyttö olisi mahdollista (kelkkailureitti väliaikaisesti suljettu / kiertoyhteys järjestetty). Edellä mainitun osalta tulisi pohtia säädösten tarkistamistarvetta joustavuuden lisäämiseksi metsäteille perustettavien kelkkailureittien osalta. Matkailukelkkailukauden pidentäminen sekä alku- että lopputalvesta tarkoittanee sitä, että suljettuja metsäteitä myöten voidaan kelkkailla olosuhteissa, joissa suot eivät ole jäätyneet, lumen määrä on vähäinen tai avautuneet purot ja ojat sekä heikot jäät estävät kelkkailun muualla kuin metsäteillä Reitin sijoittaminen johtoaukeille ja johtokaduille Moottorikelkkailureitin sijoittaminen johtoaukealle edellyttää sekä maanomistajan että johtolinjanpitäjän kanssa tehtyä sopimusta. Myös johtoaukiolla linja määritellään saman levyiseksi kuin muuallakin eli 5-6 metriä leveäksi. Kunnossapidon kannalta on tärkeää, että reitti johtoaukealla ei kulkeudu tasaamattomalle alueelle (Hiltunen 1998). Voimajohtolinjan vierustalla voi olla liikenneturvallisuutta vaarantavia haruksia ja betonipultereita. Harukset on usein vastarakennetuilla voimalinjoilla vedetty johtokentän alle. Paikoin betonipulterit on tarpeen poistaa tai vähintäänkin merkitä. Joskus voimajohtojen alustat ovat niin kivisiä, kantoisia ja maasto niin epätasaista, että reitti on parempi perustaa muualle. Rovakaira Oy (lausunto ) edellyttää, että moottorikelkkailureitin sijoituksessa otetaan huomioon Lapin seutukaavoihin sekä Rovaniemen maalaiskunnan että kaupungin maankäyttösuunnitelmiin ja kaavoihin tehdyt sähköjohtojen aluevaraukset. 30 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

31 Rovakaira Oy on tehnyt sopimukset 20 kv:n johtojaan varten maanomistajien kanssa pysyvästä käyttöoikeuden supistamisesta. Näissä sopimuksissa johtokadun leveydeksi rungosta runkoon on määritetty yleensä 10 metriä, paikoin leveämpikin. Sähköyhtiön ja reitin rakentajan kesken tehdään sopimus, jossa määritetään rakentamisen ja käytön ehdot 20 kv:n johdoille: 1. Kelkkailureitin rakentaja hankkii maanomistajien luvat. 2. Kelkkailureitti tulee sijoittaa johtokadun toiseen reunaan niin, että ajouran johdonpuoleinen reuna on vähintään 2 metrin etäisyydellä johdon pylväslinjasta ja haruksista. Tällöin johdon on oltava ns. varmennettua rakennetta. Myös tarpeettomia reitin vaihtoja johtimien alitse toiseen reunaan tulee välttää, koska alituskohdassa sähköjohdon on myös oltava ns. varmennettua rakennetta. Varmennettu rakenne tarkoittaa sitä, että esim. pylväsvälipituudet eivät ylitä eri johtolajeille määriteltyjä pituuksia, Sparrow-johdolla 82 m, Raven-johdolla 107 m. Johdon ei tarvitse olla varmennettua rakennetta, jos kelkkailu-uran reunan vaakasuora etäisyys laitimmaisesta johtimesta on vähintään 5,22 m. 3. Rakentaja varustaa harukset hyvin näkyvillä merkinnöillä, esim. valoa heijastavilla nauhoilla, turvallisuuden lisäämiseksi. Merkinnät on sovittava sähköyhtiön kanssa. 4. Kelkkailureitistä esitetään sähköyhtiölle tarkka piirros, josta näkyy sen sijoittaminen pylväisiin ja johdon muihin rakenteisiin. Reitin valmistuttua se tarkastetaan sähköyhtiön ja rakentajan toimesta. Tarvittaessa reitin rakentaja tekee sähköyhtiön vaatimat muutokset omalla kustannuksellaan. Vasta sähköyhtiön hyväksyttyä reitin se voidaan ottaa käyttöön. 5. Sille osalle, jolla moottorikelkkailureitti kulkee johtoalueella, asetetaan 40 km/h nopeusrajoitus. Kun sähköyhtiö suorittaa viankorjaus- ja huoltotöitä johdolla, se voi sulkea kelkkareitin työn ajaksi tai sallia liikennöinnin alhaisemmalla nopeudella, esim. 20 km/h. 6. Moottorikelkkailureitin rakentaja korvaa kaikki johdon varmentamisesta, harusten merkitsemisestä, varoitustaulujen asentamisesta ym. yleistä turvallisuutta lisäävistä johdon muutostöistä aiheutuvat kustannukset. Kelkkailureitin merkinnät tulee sijoittaa siten, että niistä sähköyhtiölle aiheutuva haitta on mahdollisimman vähäinen. 7. Moottorikelkkailureitin pitäjä korvaa kaikki reitin kunnossapidon ja käytön yhteydessä johdolle aiheutuvat vahingot. 8. Moottorikelkkailureitin pitäjä tarkistaa vuosittain ennen kelkkailukauden alkua, että reittiä osoittavat merkit ja reitin välittömässä läheisyydessä kelkkailijoiden turvallisuuden kannalta tarpeelliset sähköpylväiden ja harusten merkinnät ovat paikoillaan. Reitin pitäjä korjaa tai korjauttaa kustannuksellaan puutteet ennen kelkkailukauden alkua. 9. Kelkkailureitin sijoittaminen ei rajoita sähköyhtiön oikeutta rakentaa uusia johtorakenteita johtoalueelle tai siirtää rakenteita johtoalueella. 10. Kun sähköjohdon korjauksen, siirtämisen tai johtoalueelle uuden johdon rakentamisen seurauksena kelkkailureittiä joudutaan siirtämään, vastaa reitin pitäjä siirtokustannuksista. 11. Kun sähköyhtiö suorittaa viankorjaus- ja huoltotöitä johdolla, töistä aiheutuvien jälkien tasoituksen suorittaa sähköyhtiö ja laskuttaa tasoituksesta reitin pitäjää. 31

32 Rovakaira Oy omistaa myös 110 kv:n johtoja, joissa johtoalueen leveydeksi reunavyöhykkeineen on lunastettu x 10 m. Ehtoja edellä esitettyjen lisäksi moottorikelkkailureitin rakentamisesta tämän johdon yhteyteen ovat: 1. Moottorikelkkailureitin rakentamiseen ja puuston raivaamiseen tarvitaan maanomistajien luvat. 2. Moottorikelkkailureitin tulee sijaita vähintään 3 metrin etäisyydellä pylväsja harusrakenteista. 3. Johtoaukean reunassa sijaitsee maahan upotettuja pylväsmaadoitusjohtimia noin 0,5-0,7 metrin syvyydessä. Moottorikelkkailureitin suunnittelussa tulee pyrkiä siihen, ettei reittipohjan rakentamisessa jouduta suorittamaan maankaivua. Jos reitin pohjan mahdollisten kaivutöiden yhteydessä maadoitusjohtimia katkeaa, on niistä ilmoitettava sähköyhtiölle. Myös katkennutta johdinta lähinnä olevan pylvään numero on ilmoitettava. Katkenneiden johtimien päät tulee jättää näkyviin ja merkitä selvästi korjauksen helpottamiseksi. 4. Kunkin pylvään pylväsala ulottuu 3 metrin päähän maanpäällisistä pylväsja harusrakenteista. Pylväsaloilla ei saa liikkua työkoneilla eikä aloilla saa suorittaa kaivua tai läjitystä. 5. Jos moottorikelkkailureitin pohjan rakennustöissä käytetään työkonetta, ei työkoneen työskentelyalue saa ulottua pystysuoraan mitattuna 3 metriä lähemmäksi 110 kv johdon johtimia silloin, kun työskentelyalue ulottuu vaakasuoraan mitattuna 5 metriä lähemmäksi reunajohtimia. 6. Mahdollisissa räjäytystöissä on räjäytyskohteet suojattava niin hyvin, ettei johtoon pääse sinkoutumaan kiviä. Varsinkin johtimet ja eristimet vioittuvat herkästi. Työministeriön turvallisuusmääräyksissä nro 16:0 käsitellään voimajohdoista räjäytystöille aiheutuvia vaaratekijöitä ja annetaan suojaetäisyysvaatimukset. Rovakaira Oy on lausunut ( ) Rovaniemen mlk:lle mm. seuraavaa kelkkailureitin sijoittamisesta johtokadun ali tai reunaan. Vahvavirtailmajohtomääräys A4/1993 kohdan mukaan: Johto on rakennettava varmennetuksi johdoksi kohdan mukaisesti siltä osaltaan, jolta sen vaakasuora etäisyys rautatien kiskoista, sähköradan ratajohtorakenteesta tai yleisen tien pinnan reunasta tahi tietä vastaavan muun liikenneväylän liikennöitävän tilan reunasta on alle 5 metriä + jännitelisä = 5,22 metriä. Tässä tarkoitettuna muuna liikenneväylänä pidetään mm. katua, maastoliikennelain mukaista moottorikelkkailureittiä, toria, urheilukenttää yleisötiloineen sekä yleistä kuormaus-, purkaus- ja pysäköintipaikkaa niille johtavine kulkuväylineen. Edellä mainitut tarkat ohjeet koskevat vain Rovakaira Oy:n hallinnoimia johtoja, mutta muilla yhtiöillä lienee hyvin samankaltaisia vaatimuksia moottorikelkkailureittien rakentamiselle voimajohtojen läheisyyteen Reittimerkintä ja opastaminen Reitinpitäjän tehtävänä on huolehtia siitä, että reitti on asianmukaisesti merkitty moottorikelkkailureitti (426)-merkillä, reittiviitoin (korpiristi) ja opastein. Moottorikelkkailureitillä noudatetaan tieliikennelainsäädäntöä. Näin reitillä voidaan käyttää muitakin tieliikenneasetuksessa säädettyjä liikennemerkkejä. Liikenne- 32 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

33 merkkien määrä tulisi suhteuttaa maiseman hoidon tavoitteisiin. Suositeltavaa on käyttää reitillä kooltaan pienempiä merkkejä. Liikennemerkkien määrä tulisi rajoittaa aivan välttämättömään, kuten teiden ylityksestä varoittamiseen (YM ohje 1991). Toisaalta avaamattomien metsäautoteiden kohdalta tulisi stop-merkit poistaa, ellei tienluiska muodosta vaarallista hyppyriä. Tarpeettomien merkkien poistamisella turvataan stop-merkin vaatima pysähdyspakko -ajotapa, siellä missä pysähtyminen todella on turvallisuuden kannalta välttämätöntä. Kittilän kunnassa käytetään pääsääntöisesti 200 mm liikennemerkkejä. Yleisen tien ylityskohdissa käytetään 400 mm stop (232) merkkejä, joka on suositeltava käytäntö myös muiden vaarallisten paikkojen merkeille. Vaarallisimmat kantateiden ylityskohdat on merkitty selvästi havaittavina portteina, joissa stop-merkit on asennettu molempiin pylväisiin (Hiltunen 1998). Vaarallisissa kantatien ylityskohdissa on otettu käyttöön myös sinivalkoiset havaintopylväät (Hiltunen, suull. tied.) Maastoliikennelaki edellyttää vaarapaikkojen merkitsemistä. Hiihtolatujen risteykset merkitään hiihtolatu (154) merkillä noin 100 m ennen latua ja ladun läheisyydessä väistämisvelvollisuus (231) merkillä. Kääntöpuolella on moottorikelkkailureitti (426) merkki, jotta hiihtäjät eivät erehdy reitille. Hiihtolatujen risteysalueella laduilla käytetään hiihtolatumerkkiä. Kelkkailureittien risteyksestä varoitetaan 100 metriä ennen tieristeys (161) merkillä. Muut vaarapaikat kuten jyrkät mutkat, kuopat ja poroaidan portit edellyttävät varoitusmerkkejä. Hiihtoladulla moottorikelkkailureitin risteyksestä varoitetaan tienristeys (161) merkillä, jossa ristin tilalla on kelkan kuva (Hiltunen 1998). Reitin kulun katkeamisesta vesistöylityksen takia tulisi aina ilmoittaa merkillä ja lisäkilvellä Ajo omalla vastuulla. Moottorikelkkailureitti osoitetaan tieliikenneasetuksen (muutos 328/94) 18 :n 2 momentissa säädetyllä liikennemerkillä nro 426, joka sijoitetaan merkin tarkoittaman tien tai tieosan oikealle puolelle tai yläpuolelle. Poikkeuksellisesti em. merkki voidaan sijoittaa tien tai tieosan vasemmalle puolelle. Jos reittiä ei ole tarkoitettu moottorikelkkailureitiksi, reitin pitäjän on osoitettava se sijoittamalla reitin molempiin päihin ja keskeisimpiin kohtiin, joista reitille tullaan maastoliikenneasetuksen 11 :ssä säädetty maastoliikenne kielletty -liikennemerkki. Moottorikelkalla ajo kielletty (317) -merkkiä käytetään kuitenkin yleisemmin esim. hiihtolatujen lähtöalueilla ja hiihtoladun varressa kelkkailureitin ylittäessä ladun. Maastoliikenne kielletty -merkillä ilmoitetaan, että alueellinen ympäristökeskus on maastoliikennelain 8 :n nojalla kieltänyt maastoliikenteen tai rajoittanut sitä (MLA 11 ). Maastoliikennemerkin koko on 400 x 400 mm. Erityisestä syystä voidaan käyttää kokoa 600 x 600 mm tai 200 x 200 mm. Maastoliikenteen kieltomerkki tosin soveltuu paremmin mm. maastoautojen ja -moottoripyörien sekä mönkijöiden kesäajan maastoajon kieltämiseen kelkkailureitillä ja muilla maastourilla kuin kelkkailun kieltämiseen. Mikäli kelkkailureitillä lumettomana aikana ajetaan säännöllisesti esim. maastomoottoripyörällä, tulisi maastoliikenne kielletty -merkki asentaa kesäajaksi ko. reitille. Vain maanomistajan tai haltijan luvalla voidaan maastossa ja kelkkailureitillä kesällä liikkua moottorikäyttöisellä ajoneuvolla. Reitinpitäjä ei voi antaa lupaa kesäajan liikkumiseen kelkkailureitillä, ellei reitinpitäjä ole samalla maan omistaja tai haltija. Maastoliikennelain 4 :ssä on säädetty ne, jotka eivät lupaa tarvitse. Maastoliikennemerkin tarkoituksen tai kohteen selventämiseksi, sen vaikutusalueen tai voimassaoloajan määrittelemiseksi taikka sen vaikutuksen rajoittamiseksi voidaan maastoliikennemerkki varustaa sen alapuolelle asetettavalla suorakaiteen muotoisella lisäkilvellä. Lisäkilpinä voidaan käyttää myös tieliikenneasetuksen 21 :ssä tarkoitettuja lisäkilpiä (MLA 12 ). Moottorikelkkailua koskeva 33

34 lisäkilpi puuttuu tieliikenneasetuksen 21 :n lisäkilvet kokoelmasta. Moottorikelkka lisäkilpeä tarvitaan myös muu vaara (189) -merkin lisäkilpenä kelkkailureitin ylittäessä tien. Moottorikelkka -lisäkilpi on kuitenkin tienvarsilla otettu jo käyttöön. Reitin kulku osoitetaan reitti- ja opasteviitoilla. Reittiviittoja tulisi sijoittaa harkitusti eli metrin välein suoalueille ja pitkille suorille voimajohto- ja rajalinjoille. Risteyksiin, joissa on harhaan ajon vaara, reittiviittoja tulisi laittaa tiheämmin noin metrin välein. Rimpisillä suoalueilla voidaan tarvittaessa reitillä pysyminen varmistaa viitalla reitin molemmin puolin. Värikkäitä viittoja tulisi välttää avonaisessa maastossa. Kittilässä on otettu käyttöön kaikilla vapaa-ajan reiteillä samanlaiset opasteet. Paikkakunta- ja yritysopasteet valmistetaan samasta materiaalista ja sijoitetaan samoihin telineisiin. Opasteisiin tulee 14 x 14 mm moottorikelkkailureitin merkki ja samankokoinen reitin numerolaatta, paikkakunnan nimi ja kilometrimäärä sekä nuoli reitin kulkusuunnasta. Kartalla varustetut opastetaulut asennetaan kunnan rajoille ja keskeisille lähtöpaikoille. Yritysopasteet asennetaan ainoastaan yritykseen menevälle lähimmälle reitille. Yrittäjät maksavat omat yritysopasteensa. Yritysten omat opasteet reittiympäristöön tarvitsevat reitinpitäjän luvan (Hiltunen 1998) Käytännön ongelmia Tapaus A. Kunnalla reitinpitäjänä voi olla tilanne, että kunnassa on yhtäaikaisesti ainakin kolmella eri tavalla muodostettua kelkkailureittiä ja -uraa seuraavasti: 1) reittitoimituksessa hyväksyttyä pysyvää moottorikelkkailureittiä 2) maapohjan käyttöoikeussopimuksiin perustuvaa ja ympäristölautakunnan hyväksymän reittisuunnitelman mukaista moottorikelkkailureittiä 3) käyttöoikeussopimuksiin perustuvaa kelkkauraa. moottorikelkkailureitistölle ja sille reitinpitäjän. Reitinpitäjän vastuu rajoittuu asianmukaisesti perustetun kelkkailureitin jälkeen joko tahallisuudesta tai huolimattomuudesta aiheutuvaan vahinkoon. Reitinpitäjän (kunta, metsähallitus) vastuu on myös kelkkaurastolla, joka katsotaan kelkkailureitin kaltaiseksi kelkkailuväyläksi, jonne pyritään ohjaamaan kelkkailua mm. asentamalla urille moottorikelkkailureittimerkit ja liikennemerkit. Urilla kelkkailusta peritään myös maksu (Villin Pohjolan uramaksu). Uraston kunnossapidosta ja turvallisuustekijöistä vastaa reitinpitäjä (uranpitäjä) ja vastuu on jopa suurempi kuin kelkkailureitin reitinpitäjällä. Vastuun suuruuteen vaikuttaa kelkkauran olosuhteet: uran leveys, pohjan tasaisuus eli vaarallisten kivien, kantojen ja puiden poistaminen, liikennemerkit, opasteet, siltarakenteet ja uran kunnossapito eli lanaaminen. Poikkeuksetta em. tekijät on kelkkailureiteillä hoidettu paremmin kuin kelkkaurilla. Tilanne, jossa kunnan alueella on sekä kelkkailureittiä että kelkkaurastoa, tulisi ympäristölautakunnan virallistaa kelkkaura esim. viemällä ko. kelkkaurayhteys reittisuunnitelmaan ja hyväksyä moottorikelkkailureittinä. Päätöksenteon yhteydessä tulee luonnollisesti selvittää reitin turvallisuustekijät ja ympäristönäkökohdat. Ellei näin toimita, kelkkaura tulisi nopeasti purkaa eli reittiviitat ja kelkkailureittimerkit poistaa maastosta. Samoin maapohjan käyttöoikeussopimukset tulisi purkaa, jolloin ko. uralla ajaminen vastaisi maastossa ajamista eli olisi yleisesti ottaen luvatonta maastossa liikkumista. Paikallisten ja palvelureittien osalta kunnat voivat reitinpitäjänä määritellä, milloin ko. kylän ympäristön kelkkailureitti on käytössä (esim ) ja samalla kunta määrittelee myös kunnossapitotason esim. yhdestä - kolmeen kertaan 34 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

35 talvessa latuhöylällä (kelkka + lana) tai rinnetampparilla kelkkailun määrästä ja sääolosuhteista riippuen. Tärkeintä on tietenkin näidenkin reittien osalta poistaa vaaralliset kivet ja kannot sekä luiskata ojan ylityskohdat. Vaarallisista paikoista, esim. jyrkistä mutkista, tulisi varoittaa liikennemerkein. Kunnan tulee siis hyväksyttää kaikki tarpeelliset paikalliset kelkkailureitit ympäristölautakunnassa, mutta reittitoimitukseen vientiä voi tapauskohtaisesti harkita. Reittitoimituksella saavutetaan lähinnä reitin kulkuoikeus tarkoituksenmukaisesta paikasta ja reitin pysyvyys. Kuntien ei tule siis jättää tärkeitä päätöksiä tekemättä ympäristölautakunnassa kustannustekijöiden vuoksi. Reitin tarpeellisuuden tulee perustua yleiseen useiden kymmenien-satojen kelkkailijoiden ja yrittäjien yhteystarpeisiin. Reitinpitäjänä paikallisreitillä voisi olla myös kylätoimikunta tai paikallinen moottorikelkkakerho, jotka voivat avustaa kuntia mm. reittiä koskevien käyttösopimusten ja reittiviitoitusten teossa. Säädösten mukaan reitinpitäjä on vastuussa silloin, kun voidaan osoittaa, että onnettomuus johtuu reitinpitäjän osalta tahallisuudesta tai huolimattomuudesta reitin kunnossapidon osalta. Käytännössä tämä tarkoittanee vaarallisten kivien ja kantojen jättämistä moottorikelkkailureitille. Kunta voi määritellä myös, että lumipeitteen vahvuuden tulee olla vähintään cm ennen kuin kelkkailureitti on ajettavassa kunnossa. Tätä ennen kelkkailu ei olisi sallittua silläkään perusteella, että kelkkailu kuluttaa reitinpohjan kasvillisuutta. Kun Lapin läänin kunnissa kelkkaurasto korvataan moottorikelkkailureiteillä, kuluu tähän muutokseen viisi vuotta tai enemmän. Tänä aikana Villi Pohjolan kelkkaurien uramaksut säilynevät, elleivät esim. kunnat osta urien käyttöoikeuksia. Mahdollisesti tulevaisuudessa voitaneen reittien yleisellä kunnossapitorahoituksella tukea myös erämaa-alueilla säilyvien kelkka-urien rakenteita. Muilla valtionmailla urat tulee muuttaa kelkkailureiteiksi yhtäaikaisesti yksityismailla kulkevien urien kanssa. Moottorikelkkailureittien ja kelkkaurien samanaikainen olemassaolo aiheuttaa sekavuutta reitinpitäjälle ja kelkkailijalle mm. vastuukysymysten, lupa-asioiden ja reittimerkinnän osalta sekä poliisille kelkkailun valvonnan osalta. Poliisi tulee valvomaan moottorikelkkailureittejä, mutta kelkkaurilla valvonta jää pääsääntöisesti maanomistajalle. Mikäli käyttöoikeussopimukset maanomistajien kanssa pidetään voimassa, kelkkailu tulee säilymään kelkkaurilla, mutta se ei ole suositeltavaa. Vähäisen käytön vuoksi tarpeettomiksi katsottavat ja häiriötä muille toiminnoille aiheuttavat urat tulisi lakkauttaa. Miten sopimus metsätien käyttämisestä moottorikelkkareittinä (MLL 24 ) voidaan tiekunnan 58 (L yksityisistä teistä 358/62) kanssa sopia niin, että reitinpitäjä voi paremmin hyödyntää metsätien valmiita pohjia ja siltoja yleishyödylliseen tarkoitukseen, kuten moottorikelkkailureiteiksi? Tapaus B. Kun alueellinen metsäkeskus luovuttaa osaltaan rahoittamansa yksityistien tiekunnalle, tiekunta voi itsenäisesti tehdä sopimukset reitinpitäjän kanssa kelkkailureitin perustamisesta suljetulle metsätielle. Yksityistietoimituksessa hyväksytylle metsätielle tai muulle yksityistielle ei kuitenkaan reittitoimituksessa voida perustaa oikeutta kelkkailureitille, koska yksityistieoikeus koskee myös talviajan käyttöä. Yksityistieoikeuden lakkauttaminen (YtL 84 ) on hyvin harvinaista eikä näin ole myöskään mikään ratkaisu kelkkailureittien perustamiseen metsäteille. Maanomistajien kannalta katsoen tehokas kiinteistön hyödyntäminen voisi toteutua siten, että metsätien välittömään läheisyyteen perustetaan rasite moottorikelkkailureitille. Toisaalta moottorikelkkailureitti voi edesauttaa myös maanomistajan puukuljetuksia silloin, kun reitti kulkee kauempana metsätiestä. 35

36 Suhteellisen harvat metsätiet ovat linjaustensa osalta optimaalisia reitin kulkusuunnaksi, mutta metsäteiden siltojenkin hyödyntäminen helpottaisi usein kelkkailureitin perustamista. Reitistöön soveltuvilla metsäteillä tulisi sopimukset tehdä mielellään kolme-viisi talvea kestävinä (esim ), kuitenkin niin, että reitinpitäjä suostuisi myöskin joustamaan välttämättömien hakkuiden ja kuljetusten vuoksi. Hakkuiden kestoaika saattaa nykyaikaisessa moto-metsätaloudessa olla vain muutama viikko, jolloin reitti voidaan sulkea ja reitinpitäjä pyrkii osoittamaan korvaavan yhteyden. Kelkkailureitin käytöstä aiheutuva metsätien avaamisen kohonneet aurauskustannukset tulisi sopia tapauskohtaisesti. Tien avaus kelkkailureitin kohdalta onnistunee hyvin, kun käytetään riittävän tehokasta nykyaikaista pyöräkonetta. Hyvällä tiedotuksella ja liikennemerkein voidaan kelkkailijoita tiedottaa kelkkailureitin kulkuun kohdistuvista muutoksista. Reitinpitäjä voisi esim. toimittaa stop -merkit tai moottorikelkalla ajo kielletty -merkit ja varoitusmerkit hakkuutyömaan tienaukaisusta vastaavalle kuljettajalle, joka samalla asentaisi merkit vähintään 100 m:n etäisyydelle tien molemmille puolille, jos reitti ylittää tien ja vastaavasti tien päihin, jos reitti kulkee metsätiellä. Tien päihin asennettavilla mooottorikelkkailureitti -merkillä ja reittiviitoilla tulisi myös osoittaa reitin paikka (kiertoura) väliaikaisessakin tilanteessa. Reittisuunnitelmaa koskevissa päätöksissä maanomistajille ei voida asettaa ilmoitusvelvollisuutta kelkkailureitin tilapäisestä katkaisemisesta hakkuita ja puunkorjuukuljetuksia varten. Reitinpitäjälle jää velvollisuus keinojen löytämisestä nopealle tiedonkululle reitinpitäjälle itselleen, tiedottamiselle ja vaarapaikkojen merkitsemiselle tai jopa reitin väliaikaiselle käytöstäpoistamiselle. Kittilässä kelkkailukartassa on maininta: Huom! Mikäli havaitset reiteillä puutteita tai vaarapaikkoja, soita reiteistä vastaavalle työnjohtajalle! Yksityistielain mukaisessa tietoimituksessa (YtL 38 ) metsätielle on perustettu tieoikeus, joka tarkoittaa sitä, ettei moottorikelkkailureittiä voida reittitoimituksessa perustaa jo tieoikeuden saaneen metsätien paikalle. Runkoreitit on näin ollen syytä perustaa metsäteiden ulkopuolelle ja viedä reittitoimitukseen. Paikallis- ja palvelureitit voidaan perustaa suljetuille metsäteille, jolloin niitä ei vietäisi reittitoimitukseen, vaan hyvällä sopimusmenettelyllä sovitettaisiin talviajan hakkuiden kanssa. Kelkkailukauden alussa loka-marraskuussa metsäteillä kulkevat kelkkailureitit voivat olla ainoita reittejä, joita voidaan käyttää, koska riittävien pakkasjaksojen puuttuessa suot eivät jäädy kunnolla eivätkä kanna kunnossapitokoneita tai turvallisesti kelkkailijoita. Samoin vähäinen lumipeite voi estää kelkkailun muualla kuin metsäteillä ja kangasmailla. Metsäteistä leimikkokohtaiset varsitiet ja talvitiet soveltuisivat parhaiten moottorikelkkailureittien sijoituspaikoiksi, jopa runkoreiteiksi. Runko- ja aluetieluokan metsätiet sisävastoin eivät sovellu moottorikelkkailuin runkoreittien perustamispaikoiksi nykyaikaisesta nopeasta metsänkorjuutavasta johtuen. Pohdittavaksi jää myös, missä määrin kunnilla ja valtiolla on varaa olla käyttämättä metsäteitä moottorikelkkailureitteinä tai toisaalta onko metsäteiden hyödyntäminen kelkkailureitteinä vain väliaikainen ratkaisu, joka johtaa kelkkailureittien jatkuvaan siirtämiseen paikasta toiseen? Runkoreitit tulee hyvin suunniteltuina ja reittitoimitukseen vietyinä perustaa metsäteiden ulkopuolelle mm. vanhoille talvitien pohjille. 36 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

37 Reittisuunnitelman hyväksyminen ja reittitoimitus 4 Moottorikelkkailureitin perustamiseksi on laadittava reittisuunnitelma, jonka hyväksymisestä päättää kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Reittisuunnitelmassa on osoitettava reitin kulku ja reittiin kuuluvat levähdys- ja huoltoalueet niin, että ne voidaan suunnitelman perusteella tarvittaessa merkitä maastoon. Suunnitelmassa on myös mainittava ne kiinteistöt, joiden kautta reitti tulisi kulkemaan (MLL 15 ). Reittisuunnitelmassa on myös esitettävä muut reitin perustamisen ja pitämisen kannalta tarpeelliset tiedot. Suunnitelmaan on liitettävä mittakaavaltaan asianmukainen reitin kulkua osoittava kartta (MLA 7 ). Moottorikelkkareitti perustetaan lainvoimaisen reittisuunnitelman perusteella joko reittitoimituksessa tai maanomistajan ja reitinpitäjän välisellä kirjallisella sopimuksella (MLL mom). Reitti voidaan perustaa ilman maa-alueen omistajan tai haltijan suostumusta, jos reitin perustaminen on tarpeen yleisen kulkuyhteyden luomiseksi tai yleisen virkistyskäytön kannalta, eikä reitistä aiheudu maaalueen omistajalle eikä poronhoidolle kohtuutonta haittaa (MLL mom). Lapissa reittisuunnittelun vaiheet ja eteenpäin vieminen erityisesti reittitoimitukseen vaihtelevat kunnasta toiseen huomattavasti. Lähes kaikissa kunnissa on tehty maanomistajien kanssa joko kirjallisia tai suullisia käyttösopimuksia kelkkaurille. Urat on tosin useimmiten sovittu liian kapeina, vain 3-4 metrin levyisinä, joka merkitsee lukuisten käyttösopimusten osalta uudelleen sopimista. Sopimusneuvotteluissa suunnittelijalta vaaditaan hyvää neuvottelutaitoa sekä mielellään maaston ja maanmittausalan tuntemusta. Seuraavassa on esitetty pääkohdittain ne menettelytavat ja niiden järjestys, kun kelkkaurista muodostetaan maastoliikennelain 13 :n mukaisia moottorikelkkailureittejä (katso liite 2). A. Reittisuunnittelutyön käynnistymisestä voidaan ensin joko tiedottaa maanomistajalle henkilökohtaisesti tai järjestää useita tilaisuuksia maanomistajille, kuntalaisille ja kelkkakerhoille osallistavan suunnittelun menetelmin. Eri tiedotusmenetelmien käyttöön vaikuttaa myös ko. seudun tilanteesta mm. kelkkaurien määrästä ja yleisestä suhtautumisesta kelkkailureittien perustamiseen. Reittisuunnittelijan tulee pääpiirteissään osoittaa runkoreitin kulku, reitin leveys ja taukopaikkojen tilatarpeet käyttöoikeussopimusneuvotteluja varten. Tilaisuuksissa tulee selostaa ja perustella reitin sijoittamista ja esittää mahdollisia vaihtoehtoja sijoittamiselle sekä selostaa mm. mitä tarkoittaa reittitoimituksessa tuleva merkintä kiinteistörekisteriin. Myös kelkkailureitin käytöstä aiheutuvia vaikutuksia ympäristöön, asutukselle ja maanomistajille mm. metsäteideen talviajan käytölle ja puustolle tulisi yleispiirteisesti kuvailla. Laaja sosiaalinen hyväksyntä on moottorikelkkailureitin perustamisessa yksi tärkeimmistä tavoitteista, jossa tarvitaan hyvää ihmistuntemusta ja sovittelevaa neuvottelutaitoa sekä maanomistajien ja elinkeinojen toivomusten tarkkaa kirjaamista ja huomioon ottamista. 37

38 B. Neuvotella ja tehdä kiinteistöjen käyttöoikeussopimukset maanomistajien kanssa. Neuvotella kaavoituksesta vastaavien viranhaltijoiden ja polttoaineenjakelu- ja majoitusyrittäjien kanssa siirtymäreittien linjauksista. Reittisuunnitelman hyväksyminen teknisessä lautakunnassa ja tarvittaessa kunnanhallituksessa. C. Reittisuunnittelija tai kunnan ympäristölautakunta pyytää reittisuunnitelmasta alueellisen ympäristökeskuksen lausunnon mm. uhanalaisten lajien esiintymispaikoista, suojeltavista luontotyypeistä, suurten petolintujen pesäpaikoista, melu- ym. vaikutuksista. Muut tarpeelliset lausunnonantajat ovat hankekohtaisesti seuraavat: Tielaitos, Lapin tiepiiri Ratahallintokeskus tai Oy VR-Rata Ab:n Oulun ratakeskus Ilmailulaitos Lapin liitto Metsähallitus Metsäntutkimuslaitos Metsäkeskus Riistanhoitoyhdistykset paliskunnat / Paliskuntain yhdistys ry Saamelaiskäräjät Museovirasto/Lapin maakuntamuseo voimajohtoverkostoyhtiöt kaukolämpöyhtiöt Rajavartiolaitos, Lapin rajavartiosto/puolustusvoimat Lapin piiritullikamari. Näihin tahoihin on tarpeellista olla yhteydessä jo suunnittelun alkuvaiheessa. D. Ympäristölautakunta hyväksyy reittisuunnitelman ja reitinpitäjän. Reittisuunnitelma saa lain voiman, kun valitusaika 14 vrk päätöksen tekemisestä on kulunut, ellei reittisuunnitelmaan ole haettu muutosta. E. Muutoksenhaku reittisuunnitelmasta tehdään oikaisuvaatimuksena kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle. Maastoliikennelaissa tai -asetuksessa ei ole erikseen säädetty, miten kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätökseen haetaan muutosta. Siten muutoksenhakuun sovelletaan kuntalain säännöksiä. Kuntalain 11:89 :n mukaan kunnan kunnanhallituksen ja lautakunnan, niiden jaoston sekä niiden alaisen viranomaisen päätökseen tyytymätön voi tehdä kirjallisen oikaisuvaatimuksen. Päätökseen ei voi hakea muutosta suoraan kunnallisvalituksella. Oikaisuvaatimus on tehtävä päätöksen tehneelle kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle, jonka on käsiteltävä oikaisuvaatimus viipymättä. Oikaisuvaatimus on tehtävä kuntalain 11:93 :n mukaan 14 päivän kuluessa hyväksymispäätöksen tiedoksisaannista. Oikaisuvaatimuksen saa tehdä kuntalain 11:92 :n mukaan se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa sekä kunnanjäsen (Tallgren 1999). 38 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

39 Oikaisuvaatimuksen johdosta ympäristönsuojeluviranomaisen antamaan päätökseen haetaan muutosta kuntalain 11:90 :n mukaan kunnallisvalituksella hallinto-oikeudelta. Kunnallisvalitus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista. Jos oikaisuvaatimuksen johdosta on tullut muutoksia reittisuunnitelman hyväksymispäätökseen, saa kunnallisvalituksen tehdä samat asianosaiset kuin oikaisuvaatimuksenkin (Tallgren 1999). Hallinto-oikeuden päätöksestä voi tehdä jatkovalituksen kuntalain 11:97 :n mukaan korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Hallinto-oikeuden päätös on viipymättä julkaistava kunnan ilmoitustaululla. Jatkovalituksen saa tehdä hallintokäyttölain (586/95) 2:6 :n mukaan edelleen se, johon hallintooikeuden päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen, tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa. Myös viranomaisella on valitusoikeus, valitusoikeus on valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen. Siten myös yleiseen moottorikelkkailureittiin liittyvässä päätöksessä reitin pitäjä voi valittaa hallinto-oikeuden antamasta päätöksestä. Valitusaika on 30 päivää hallinto-oikeuden päätöksen julkaisemisesta. Jos hallinto-oikeuden päätös on annettu erikseen tiedoksi, valitusaika luetaan kuitenkin tiedoksisaannista (Tallgren 1999). Reittisuunnitelma saa lainvoiman maastoliikenneasetuksen mukaisen 14 päivän kuuluttamisajan jälkeen, ellei reittisuunnitelmasta ole tehty oikaisuvaatimuksia. Muutoin suunnitelma vahvistuu vasta oikaisuvaatimuksien ja valituksien käsittelyn ja niiden valitusaikojen päättymisen jälkeen (Tallgren 1999). F. Reittien kulun pysyvyys varmistetaan reittitoimituksessa, jolloin moottorikelkkailureitti saa rasiteoikeuden kiinteistöihin. Reittitoimitusta tulee hakea vuoden kuluessa ympäristölautakunnan päätöksestä lukien tietyin poikkeustapauksin (Tallgren 1999). Toimituksella suojataan yhteiskunnan panostus reittien rakenteisiin (sillat, kota- ja laavupaikat), reittipohjan parantamiseen, reittiviitoitukseen, liikennemerkkeihin sekä opastetauluihin. Kunnan maankäytönsuunnittelussa huomioidaan rasiteoikeuden (MLL 18 ) saanut moottorikelkkailureitti selvästi pysyvämpänä kuin käyttöoikeussopimusten varassa oleva reitti. Pysyväksi tarkoitetun kelkkailureitin rasiteoikeus voidaan myös purkaa perustellusta maankäytön tarpeesta, mikäli korvaava yhteys voidaan osoittaa. Tällaisia tarpeita voisivat olla esim. yleisen tien rakentaminen tai alueen kaavoittaminen asuinalueeksi. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi lakkauttaa reitin tai sen osan, jos reittiin tai sen osaan ei olosuhteiden muuttumisen vuoksi enää ole yleistä tarvetta tai jos lakkauttamiseen ilmenee muuta erityistä syytä (MLL 23 ). Reittitoimitus voidaan aloittaa ennen kuin ympäristölautakunnan tekemä reittisuunnitelmapäätös (MLL 16,18 ) on saanut lainvoiman vain, jos maanomistajien kanssa on sovittu eli käyttöoikeussopimukset on tehty maanomistajien kanssa. Ympäristölautakunnan päätöksessä, joka koskee reittisuunnitelmaa on reitin perustamisedellytykset selvitetty erityisesti MLL mom:in ja mom:ien osalta. Reittisuunnitelmapäätöksen jälkeen oikaisumenettelyssä pyritään reitin kulku sijoittamaan sekä maanomistajan että reitin pitäjän kannalta sopivaan paikkaan. Reittitoimituksessa määrätään reittialueen rajat, laaditaan kartta ja selitelmä, määrätään reitillä olevaan aitaan tehtävästä portista, veräjästä tai muusta laitteesta, määrätään tarpeellisilta osin reitin kulun ja rajojen merkitseminen maas- 39

40 toon ja määrätään korvaukset maanomistajille (UL 7 ). Kunnan hyväksymässä reittisuunnitelmassa voi olla epätarkkoja tietoja reitin sijoittamisesta sopivaan paikkaan kiinteistöllä, mikäli käyttöoikeussopimuksia ei ole tehty kirjallisena tai maanomistajien kanssa ei ole riittävästi neuvoteltu reitin tarkasta kulusta. Tällaiset tapaukset hidastavat myös reittitoimituksen läpiviemistä ja nostavat kustannuksia. Reitin perustamistapa on käytännössä päätettävä jo ennen hankkeen käynnistämistä, koska hankkeen rahoittajilla voi olla vaatimuksia reitin laadusta ja jo suunnittelun aikana tehdään tarvittaessa maankäyttösopimuksia tai kerätään suostumuksia maanomistajilta reittiä varten. Maastoliikennelain mukaiset moottorikelkkailureitit voidaan perustaa kuudella eri perustamistavalla (Tallgren 1999). Parhaana tapana on esitetty seuraavaa: suostumus + vahvistettu reittisuunnitelma + maanomistajan ja reitin pitäjän välinen kirjallinen sopimus + reittitoimitus Uusien kelkkailureittien suunnittelu tehdään pitkälti maastotyönä kesäaikana, jolloin havaitaan maapohjan tasaisuus ja voidaan laskea konetyönä tehtävästä tasaamisesta ja raivauksesta aiheutuvat kustannukset. Myös jokien, purojen ja ojien ylityspaikkojen luiskaamistarpeet sekä siltojen ja rumpujen mitoittaminen voidaan paremmin selvittää kesällä. Samoin arvokkaat luontokohteet, mm. kasvillisuus ja muinaismuistot, voidaan paremmin havaita. Olemassa olevien kelkkaurien osalta yksi tehokkaimmista tavoista reitin kulun sijoittamisessa on se, että reittisuunnittelija talvella mittaa gps-laittein moottorikelkkailureitin koordinaatit ja ns. muunnosohjelman avulla mittausaineisto tallennetaan maanmittaustoimistossa kiinteistörekisterin jakojärjestelmään, josta kiinteistöjen omistus selviää. Korkeuskäyrillä varustetuilla kartoilla ehdotetaan maanomistajille reitin paikka jo suunnitteluvaiheessa. Maanomistajille annetaan tiedot reitin paikasta karttaliitteelle piirrettynä. Maanomistajien kirjallisesti vastatessa heidän näkemyksensä reitin suunnitellusta sijainnista saadaan selville (arviolta yli 80 %) noin kuukaudessa. Myös ympäristölautakunta voi luottaa siihen, että laadittua reittisuunnitelmaa voidaan maanomistajakysymysten osalta pitää hyväksyttävänä ja muistutusten määrä jää kohtuulliseksi. Kun moottorikelkkailureitistö tämän jälkeen viedään reittitoimitukseen (MLL 18, merkintä kiinteistörekisteriin), säästetään merkittävästi kustannuksissa, koska suunnittelutyössä käytetty kartta ja numeerinen tieto on käytännössä hyvin pitkälti valmis toimituksessa hyväksyttäväksi. Muistutusten määrä ja vaikeat kiistatapaukset reitin kulusta tietysti hidastavat ja nostavat kustannuksia, koska reitin sijoittaminen vaatii sovittelua ja toimitusinsinööriltä maastokäyntejä. Edellä kuvattu työskentelytapa puoltaa esim. maanmittausalan koulutuksen saaneen henkilön, joka hallitsee mm. jako-järjestelmän, valitsemista kunnan reittisuunnittelijaksi. Henkilöllä tulee olla myös hyvä neuvottelutaito maanomistajien ja asukkaiden kanssa. Suunnittelijalla tulee olla mahdollisuus keskittyä reittisuunnittelutyön nopeaan läpiviemiseen. 40 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

41 Kuntien olisi hyvä tehdä selkeä päätös, että reittisuunnitelma viedään myös reittitoimitukseen (Tallgren 1999). Erityisesti runkoreitit olisi hyvä suojata maankäytön muita tarpeita vastaan reittitoimituksella. Reittitoimituksen toimituskokouksissa reitin kulku tarkentuu lopullisesti siten, että maanomistajat mahdollisesti hyväksyvät kelkkailureitin sijainnin kiinteistöillä. Toisaalta reitti voidaan reittitoimituksessa myös viedä tarkoituksenmukaisesta paikasta maanomistajan vastustuksesta huolimatta, mutta tätä tulisi välttää ja käyttää vain poikkeuksellisissa tilanteissa. Mikäli kunnan hyväksymä ja lainvoiman saanut reittisuunnitelmapäätös poikkeaa reittitoimituksessa hyväksytystä tilanteesta, reittisuunnitelma tulee vähäistä suurempien muutosten osalta viedä uudelleen ympäristölautakunnan päätettäväksi. Kuulutusmenettelyn tarve riippuu korjausten määrästä, niin reitin pituuden, ympäristö- ja maankäyttövaikutusten kuin kiinteistöomistuksenkin osalta. Tällainen reitin paikan siirtyminen reittitoimituksessa voi mm. aiheuttaa sen, että ko. maanomistajaa enemmän vahinkoa aiheutuukin rajanaapureille tai muille asukkaille tai on luonnonsuojelullisesti selkeästi huonompi ratkaisu kuin alkuperäisessä reittisuunnitelmassa hyväksytty reitin sijoituspaikka. Reittisuunnitelman hyväksyneet naapurit voivat ymmärtää, ettei heidän tilanteensa voi myöskään huonontua reittitoimituksessa ja ovat näin mahdollisesti jättäneet toimituskokoukset käymättä. Joten em. tapauksissa rajanaapureita tulee tiedottaa reitin kulkuun tehtävistä muutoksista. Maastoon rakennetun moottorikelkkailureitin tulee siis olla hyvin tarkkaan hyväksytyn reittisuunnitelman mukainen. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi antaa luvan tilapäisesti tai vähäisiltä osin siirtää reitin kulkua maastossa, jos maanomistaja tai haltija siihen suostuu (MLL 22 ). Reittisuunnitelman hyväksymispäätös on reitin perustamisen kannalta ratkaiseva päätös, koska siinä selvitetään reitin perustamisen edellytykset ja reitin sijainti maastossa. Myöhemmin pidettävässä reittitoimituksessa ei enää tutkita reitin perustamisen edellytyksiä (Tallgren 1999). Reittitoimituksen jälkeen moottorikelkkailureitti merkitään pysyvänä ja yleisenä käyttöoikeutena kiinteistörekisteriin. Se on reittitoimituksen tärkein merkitys. Reitti merkitään jokaisen kiinteistön, jonka alueelle reitti ulottuu, kiinteistörekisteritietoihin käyttöoikeuden rajoituksena (Tallgren 1999). Ympäristölautakunta ei voi tehdä reittisuunnitelmapäätöstä, joka koskee tie- ja katualueita tai voimassa olevassa asemakaavassa kaavamerkinnällä muuhun käyttöön osoitettua aluetta, kuten mm. kevyenliikenteenväylät, urheilukentät, torit, liike- ja asuinkerrostalojen korttelialueet (KHO 1999). Reittitoimitus ei myöskään koske tie- ja katualueita eikä yleensä vesialueita. Tieoikeuden saaneille teille ja kaduille ei kelkkailureittiä voi perustaa. Moottorikelkkailureitti loppuu tien tai kadun reunaan ja jatkuu toisella puolella tietä tai katua ja samoin vesistön rannoilla. Jääpeitteisillä vesialueilla kelkkailureitin sijoittamista voidaan vahvistaa ja samalla ympäristövaikutuksia kanavoida ja lieventää siten, että reittisuunnitelmaan ja reittitoimitukseen otetaan mukaan myös jääalueet. Tämän lisäksi kunta voi tarvittaessa hakea vielä alueelliselta ympäristökeskukselta alueellista rajoitusta (MLL 8 ) reitin ulkopuoliseen jääpeitteellä ajamiseen. Reitti voidaan ottaa yleiseen käyttöön, kun reittisuunnitelma on saanut lainvoiman, korvaukset on suoritettu ja reitti merkitty maastoon (MLL 19 ). 41

42 Reitistön kunnossapito 5 Kelkkailureitit ja -urat on pidetty lanaamalla kunnossa vilkkaimman matkailu- ja harrastuskelkkailun piirissä olevilla reiteillä Rovaseudulla, Levillä, Ylläksellä, Saariselällä, Luostolla, Pyhätunturilla, Kemijärven ympäristössä, Sallassa, Pellossa ja Ylitorniolla. Posiolla kelkkauria on lanattu kevyemmällä latukalustolla. Kunnossapitopoolit ovat vastanneet kunnossapidon järjestämisestä. Kunnostuskerrat ovat vaihdelleet kahdesta 25:een kertaan riippuen reitillä ajon määristä ja reitin kulumisesta. Levillä kunnostetaan lähimpiä ja vilkkaimmin käytettyjä reittejä päivittäin tai joka toinen päivä. Kunnossapitopooleihin osallistuvia tahoja Lapissa ovat kunnat, Villi Pohjola/ Metsähallitus, matkailu- ja ohjelmapalveluyrittäjät, huoltamot, kelkkakauppiaat ja -tehdas sekä mahdollisesti muut palvelualan yrittäjät. Kunnossapidon kustannukset vaihtelevat mk/km/talvi (keskimäärin mk/km/talvi) lanauskertojen määrän suuresta vaihtelusta johtuen. Kertaalleen lanatun kilometrin hinta vaihtelee mk/km/lanauskerta. Kunnossapitoaika on 4-5 kk ja lanauskerrat eri reiteillä vaihtelevat kahdesta 25:een kertaan/talvi, josta panostus matkailukeskusten lähireiteille on suurinta. Levin lähireitit ovat vielä tehokkaamman lanauksen piirissä. Kittilän kelkkailureitistön kunnossapitopoolia vetää Levin hissit Oy ja sen muodostavat 26 ohjelmapalveluyritystä, joilla on kelkkaa käytössä. Yritysten maksu on 700 mk/kelkka. Lisäksi myydään 120 mk:n hintaista vapaaehtoista kunnossapitomerkkiä. Kittilän kunta ei osallistu reittien kunnossapitokustannuksiin. Reitin kunnossapitokustannukset ovat 370 mk/h. Rinnetamppari lanaa tunnissa 10 km. Kittilässä kelkkareiteillä on yhtäaikaisesti yhdestä kolmeen tampparia. Samat koneet kunnostavat myös hiihtourat ja -ladut. Kelkkareitit lanataan yleensä iltapäivällä ja illalla (Hiltunen suull. tied.). Kunnossapitäjän urakointisopimukseen liittyvät tehtävät Rovaseudulla (Hiltunen 1995): - vuosikatselmus ennen kauden alkua - puuttuvien liikennemerkkien ja opasteiden asennus - opasteiden ja liikennemerkkien asennus jääpeitteiselle vesialueelle syksyllä ja merkkien poisto keväällä - opasteista ja liikennemerkeistä huolehtiminen koko kelkkailukauden ajan - lanaus joustavan ohjelman mukaan - taukopaikkojen jätehuolto - polttopuuhuolto erikseen määrätyille taukopaikoille - reittirakenteiden valvonta kelkkailukauden aikana. Keskittämällä lanausurakoitsijalle reittien huollon kokonaisvastuun säästetään reitinpitoon liittyviä yleiskuluja ja toisaalta luodaan lisätöillä edellytykset urakoitsijan taloudelliselle toiminnalle. Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskus on käyttänyt sinivalkoista moottorikelkkailureitti -opastemerkkiä (426) vain teiden ylityskohdissa. Merkit on näin helposti kerättävissä pois kesäajaksi. Tämä menettely viestittää kelkkailijalle, onko reitti ajettavassa kunnossa vai ei. Reitinpitäjä on katsonut reitillä ajamisen olevan turvallista silloin, kun moottorikelkkailumerkit ovat paikallaan (Siekkinen, suull. tied.). 42 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

43 6 Yhteenveto Moottorikelkkailureittien perustamisen tavoitteena on luoda sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä moottorikelkkailun runkoreitistö Lapin lääniin. Edellä mainittu tarkoittaa sitä, että maanomistajille, kuntalaisille ja paliskunnille kerrotaan heti reittisuunnittelun käynnistyessä suunnittelun periaatteista ja reittitoimituksen merkityksestä. Maanomistajilta saadaan tarpeellista tietoa mm. vanhoista talviteistä ja aukkopaikoista. Paliskunnilta saadaan tiedot tärkeistä talvilaidun- ja vasomisalueista. Matkailu- ja harrastuskelkkailun kanavoiminen runkoreiteille vähentää tehokkaasti kelkkailun kielteisiä vaikutuksia (mm. taimistotuhot ja melu) muualla maastossa ja paikallisreiteillä sekä vähentää kelkkailuonnettomuuksia. Kelkkailureittejä perustamalla luodaan kelkkailumatkailuun perustuvalle ohjelmapalveluelinkeinolle ja harrastuskelkkailijoille turvalliset, hyvin opastetut ja säännöllisesti kunnossapidetyt reitit kuntakeskusten ja matkailukeskusten välille. Reittisuunnitelmaa varten tulee ympäristövaikutukset, luontaiselinkeinon ja yleisen virkistyskäytön vaatimukset selvittää riittävässä määrin. Aikaisessa vaiheessa laajalti pyydetyillä lausunnoilla voidaan parhaiten eri alojen asiantuntijoiden yksityiskohtaiset tiedot ja näkemykset saada reittisuunnittelijan käyttöön. Kuntien tulisi reittisuunnittelutyön yhteydessä myös harkita, onko alueellisten kielto- ja rajoitusalueiden hakeminen ympäristökeskukselta tarpeellista ennaltaehkäisemään kelkkailun huomattavan haitallisilta vaikutuksilta tai edistämään muun virkistyskäytön ja kelkkailun turvallisuutta esim. jääalueilla. Hyvän reittisuunnitelman laatiminen on keskeisin reittien perustamista ohjaava muut maankäyttömuodot ja liikennejärjestelmät yhteensovittava asiakirja, jonka pohjalta ympäristölautakunta tekee merkittävän päätöksen. Reittisuunnitelmassa päätetään reitin perustamisen edellytyksistä. Pysyviksi tarkoitetuille reiteille haetaan maanmittauslaitokselta vuoden kuluessa reittitoimitusta, jossa määrätään mm. reitin sijainnista, kartasta, maanomistajakorvauksista ja kiinteistörekisteriin merkinnästä. Runkoreitistöllä minimoidaan kelkkailusta aiheutuvia haittoja mm. melun, pakokaasujen ja uhanalaisten lintujen (kotka, sääksi, metso) pesimis- ja soidinalueiden sekä poronhoidon osalta. Reittisuunnitelmaa laadittaessa kelkkailun turvallisuutta pyritään edistämään hyödyntämällä siltojen alikulkumahdollisuudet kelkkailureittien sekä tie- ja raideliikenteen eritasoristeyksinä. Reittien (urien) siirtäminen jääpeitteeltä maa-alueille lisää kelkkailun turvallisuutta oleellisesti. Siirtymäreittien perustaminen ehkäisee kelkkailusta aiheutuvia ympäristöhaittoja rakennetussa ympäristössä ja vähentää vaaratilanteita ajoradoilla ja kevyenliikenteen väylillä. Yleis- ja asemakaavoja laadittaessa tulee runko- ja siirtymäreittien tilatarpeet aiempaa paremmin määritellä. Kelkkauria paremmin suunnitelluilla, rakennetuilla ja säännöllisesti kunnossapidetyillä runkoreiteillä kanavoidaan moottorikelkkailu laadukkaammille väylille. Perustettavilla moottorikelkkailureiteillä laadulliset tavoitteet tulevat olemaan määrällisiä tavoitteita huomattavasti tärkeämmät. Runkoreitit suunnitellaan siten, että reitit tukeutuvat maaseudulla oleviin palvelualan yrityksiin. Reittikilometrien määrää ja reittitoimituksen aikataulua koskevista kunnan tavoitteista tulisi kunnanhallitusten tehdä päätös viimeistään reittisuunnittelutyön alkuvaiheessa. Tämä päätös tukee niin oman kunnan kuin naapurikuntienkin reittisuunnittelutyön resurssointia ja aikataulua. Mooottorikelkkailureittien suunnittelu tulee nähdä vähintäänkin seudullisen suunnittelun laajuisena. 43

44 Kirjallisuus Alestalo, J. (1984). Järvien jään kantavuudesta. Suomen Kalastuslehti 2/1984 s Eskola, P. (1999). Moottorikelkkailureitti lausunto ROVAKAIRA OY, Verkkopalvelut. Harju-Autti, A. (1999). Matkailun ohjelmapalvelut toimialaraportti. Joulukuu (KTMtoimiala - Infomedia) Hiltunen, T. (1995). Moottorikelkkailun kehittäminen Rovaniemen seudulla. Yleissuunnitelma. Hiltunen, T. (1998). Moottorikelkkailureitit. Reittisuunnitelmat, yleisperustelut, reittikohtaiset hankkeet osa 1. Kittilän kunta. Hiltunen, T. (suull. tied.) Reittikunnossapito Kittilän kunnassa. Puhelinkeskustelu Hiltunen/ Herva Kalpio, S. & Bergman, T. (1999). Lapin perinnemaisemat. Alueelliset ympäristöjulkaisut 116. Köngäs, R. (2000). Kuolemaan johtaneet moottorikelkkaonnettomuudet vv Liikkuva poliisi Rovaniemi / Lapin liikennevahinkojen tutkijalautakunnan jäsen. Rovaniemi Lokio, J. (1997). Lapin kulttuuriympäristöohjelma. Lapin ympäristökeskus. Katila, P. (1993). Maastoliikenteen ympäristövaikutukset - esitutkimus. Vesi- ja ympäristöhallituksen monistesarja nro 494. Kittilän kunta (1999). Moottorikelkkamatkailun kehittämisprojekti, loppuraportti Suunnittelukeskus Oy. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös ( / taltionumero 3851/ Dnro 1743/1/98). Moottorikelkkailureittisuunnitelman hyväksymistä koskeva valitus, Kemijärven kaupunki Lapin liitto - Lapin tiepiiri - Lapin lääninhallitus (2000). Lapin liikenne 2020 Lapin lääninhallitus (1992). Moottorikelkkatapaturmat Lapin läänissä vuonna Lapin lääninhallituksen julkaisusarja 1992:13. Rovaniemi Lapin Matkailu Oy (1998). Selvitys Lapin matkailukapasiteetista, matkailukysynnästä ja matkailutulosta vuonna Lapin seutukaavaliitto (1986). Koillis-Lapin moottorikelkkareitistö. Julkaisu no 77. Sarja A. Lapin seutukaavaliitto (1987). Etelä-Lapin moottorikelkkareitistö. Julkaisu no 80. Sarja A. Lapin seutukaavaliitto (1990). Luoteis-Lapin moottorikelkkareitistö. Julkaisu no 97. Sarja A. Oulun aluetyöterveyslaitos (1999). Moottorikelkkareittien ympäristömeluselvitys Lausunto Kittilän kunnan moottorikelkkamatkailun kehittämisprojektille. Pohjolan Sanomat (1999). Luonto vetää lomalle Suomeen Ratahallintokeskus (1998). Rautatiet ja moottorikelkkareitit lausunto Turvallisuusyksikkö. Siekkinen, K. (suull. tied.) Pojois-Pohjanmaan ympäristökeskus / kelkkailureittien suunnittelu ja rakentaminen. Puhelinkeskustelu Siekkinen /Herva Svenska Kommunförbundet (1999). Planera för Snöskoter. 69 s. Tallgren, M. (1999). Moottorikelkkailureitin perustaminen. Maanmittauslaitoksen julkaisuja nro 89 Tielaitos/ Lapin tiepiiri (1999). Moottorikelkkailureitin yleisten teiden ylitys- ja alituslupa, Kittilä. Päätös Tormilainen, H. (1995). Moottorikelkkailun vaikutus kasvillisuuteen. Lisensiaatti-tutkielma. Joensuun yliopisto Veijola, P. (2000) Lausunto moottorikelkkailureittien suunnitteluohjeen luonnoksesta Ympäristöministeriö (1992). Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmän mietintö I, Mietintö 66/1992, YM. Ympäristöministeriö (1992). Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmän mietintö II, Mietintö 66/1992. YM. 44 Lapin ympäristökeskuksen moniste 28

45 Moottorikelkkailureitin ja yleisen tien risteäminen, tien ylityskohdan tekeminen ja merkitseminen LIITE 1 Ennen ylityskohtaa reitti tulee järjestää niin, että kelkkailijan nopeus saadaan pieneksi. Maaston muotoa ja puustoa hyväksi käyttäen ennen tielle tuloa reittiin tehdään mutkia. Suorilla reitin osuuksilla ja aukeilla paikoilla, tai muuten niin tarvittaessa reitille voidaan rakentaa aidat kelkkailijoiden ohjaamiseksi. Aitojen havaittavuutta reitin suunnalta voidaan lisätä heijastimilla. Aidat rakennetaan näkemäalueiden ulkopuolelle. Merkit sijoitetaan soveltaen oheisia piirroksia, merkitseminen tehdään tapauskohtaisesti. Yleisen tien suunnassa ei reitistä tavallisesti varoiteta. Merkit valmistetaan heijastavalla pinnalla. Merkit on pidettävä puhtaina. Ylityskohdilla on oltava vähintään seuraavat liittymisnäkemät: Mitoitusnopeus km/h Liittymisnäkemä (m) 6 m:n etäisyydeltä tien reunasta