Laura Vikman. Kaiken tämän kiireen keskellä Akseli ja Moskova Helsinki muu maailma -akseli eivät ihan joka päivä käytännössä ole yhdistettävissä.

Transkriptio

1 Laura Vikman viihtyy orkesterissa mutta nauttii eniten resitaaleista Teksti: Anu Karlson Orkesteri on hyvä työpaikka, mikäli se suo vapautta myös omaan taiteelliseen työskentelyyn. Radion sinfoniaorkesterin kolmas konserttimestari on leipätyönsä ohella Tempera-kvartetin primas, mutta läheisin kokoonpano hänelle on viulun ja pianon duo. Laura Vikman on vielä syksyyn saakka vanhempainvapaalla työstään Radion sinfoniaorkesterin kolmantena konserttimestarina. Hän tuli RSO:hon vuonna 2002 ja oli ehtinyt olla töissä vajaat viisi vuotta, kun hän Tempera-kvartetin jäsenenä sai valtion puolivuotisen apurahan. Sitten sattui vielä niin, että esikoinen Akseli syntyi tammikuussa Tämän pienen välimatkan päästä on otollinen aika arvioida orkesterisoittajan työtä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sinne menee ihan mielellään takaisin, arvelee Vikman. Koska konserttimestarin virkaetuna on tietty määrä vapaavuoroja ja koska hallinnolta on riittänyt ymmärtämystä, hän on ainakin tähän asti saanut tarvitessaan vapaata omia esiintymisiään varten. Vanhempainvapaalla hän on pitänyt itseään vireessä soittamalla solistikeikkoja ja kvartettia, mutta myös opettamalla. Hänellä on Sibelius-Akatemiassa kuusi oppilasta, joista hän ei periaatteessa ole pitänyt lainkaan lomaa. Haastattelua tehtäessä joulukuussa hän valmistautui esiintymismatkaan Euroopan kamariorkesterin soittajana. Olin oikeastaan ajatellut mennä töihin RSO:honkin jo tammikuussa, Vikman tunnustaa. Sitten totesin kuitenkin, että olisi vähän raakaa panna yksivuotias tarhaan, ja kun meillä Suomessa on tällainen hieno mahdollisuus olla lapsen kanssa pitempään kotona, miksen käyttäisi sitä. Akselin isä sellotaiteilija Alexander Rudin kiertää maailmaa solistina ja vähän kapellimestarinakin, jopa pianistina. Lisäksi hän on Moskovassa toimivan Musica viva -kamariorkesterin kapellimestari ja opettaa kamarimusiikkia Moskovan konservatoriossa. Kaiken tämän kiireen keskellä Akseli ja Moskova Helsinki muu maailma -akseli eivät ihan joka päivä käytännössä ole yhdistettävissä. Munanleikkurilla alkuun Lauran ensimmäinen soittokuva on peräisin arviolta noin 27 vuoden takaa. Kuvaa voisi luulla lavastetuksi. Lauralle hänen vanhempansa ovat kuitenkin vakuuttaneet, että hän kaivoi itse keittiön laatikosta munanleikkurin ja jostain muualta sukkapuikon, joilla sitten antoi tämän havaintoesityksen. Äiti ehti napata kameran ja ikuistaa tilanteen. Laura lienee ollut kaksi- tai kolmevuotias, mutta oli jo ehtinyt kärttää omaa viulua. Mistä olin saanut päähäni tuon viuluinnostuksen, sitä en ihan varmasti muista. On mahdollista, että olin nähnyt televisiossa Viuluviikareiden soittoa. Lauran isä oli nuoruudestaan asti harrastanut aktiivisesti puhallinmusiikkia eri soittimilla ja eri kokoonpanoissa. Työnsä vastapainoksi hän kävi säännöllisesti soittamassa nokikepillä musiikkia kansantanssiryhmille. Kun Laura alkoi edistyä viulunsoitossa, isä otti hänet näille keikoille mukaan. Seitsemänvuotiaana minulla oli sitten jo oma samanikäisten lasten ryhmä, jota kävin säestämässä joka viikko. Niin että on minullakin ollut jotain muuta kuin tätä klassista viulunmuotoista elämää! Äiti puolestaan kävi Lauran kanssa viulutunneilla ja oppi siinä samalla viulunsoiton alkeet. Niin käy pakosti suzukivanhemmalle, mikäli hän suhtautuu osuuteensa lapsensa musiikkikasvattajana vakavasti. Suzukisoittaja Laurasta tuli, koska perhe asui Helsingin Käpylässä, ja Käpylän musiikkiopistossa oli juuri aloittanut suzukiviuluryhmä. Suzukimenetelmän eduista ja haitoista on väitelty, mutta Laura näkee edut ehdottomasti suurempina. Metodissa ei ole mitään vikaa. Olisi järjetöntä alkaa opettaa 3 4-vuotiaalle nuotteja. Siinähän viulun asento repsahtaa ja koko soittamisen ilo menee pänttäämiseen! Sen sijaan lähdetään heti kehittämään kuulokuvaa, korvahan se meidän muusikoiden tärkein työväline on. Nuotit toki tulevat myöhemmin kuvioihin, suunnilleen silloin kun muutenkin oppii lukemaan. Valitettavan usein vain opettaja, joka käyttää suzukivihkoja mutta ei ole perehtynyt metodiin ollenkaan, kutsuu itseään suzukiopettajaksi. Minulla oli hyvä onni, kun sain opettajakseni Marja Olamaan, yhden Suomen ensimmäisistä suzukiopettajista. 4 Muusikko 2/2009

2 Kimmo Tähtinen Muusikko 2/2009 5

3 Kimmo Tähtinen Minulla on ollut hyvä onni opettajien kanssa, ei mitään suuria kriisejä. Toinen loistava asia suzukisoitossa on Laura Vikmanin mielestä ryhmämusisoinnin siis kamarimusiikin suuri osuus alusta asti. On hauskaa soittaa kavereiden kanssa moniäänisesti, ja ohjelmisto on mahtavaa. Heti pääsee soittamaan kuudestoistaosanuotteja, sen sijaan että hangattaisiin puoli vuotta vapaita kieliä. Hieno on myös suzukimenetelmän perusidea, että kaikki voivat soittaa, eivätkä ainoastaan ne, jotka tähtäävät ammattiin. Shinizi Suzuki oli ehdolla jopa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi työstään, sillä menetelmän tarkoitus on kasvattaa ihmisistä parempia musiikin avulla. Nythän Venezuelassa on tullut kuuluisaksi vähän samantapainen metodi, El sistema. Wienistä Kölniin Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen Laura Vikman päätyi 1993 pienen mutkan kautta, opiskeltuaan välillä vuoden Päivyt Rajamäen johdolla Espoon musiikkiopistossa. Keväällä 1995, siis kuusitoistavuotiaana, hän pyrki ja pääsi solistiselle osastolle, opettajanaan edelleen Päivyt Rajamäki. Tuomas Haapanen, josta tuli hänen opettajansa yli neljävuotisten ulkomaanopintojen jälkeen, oli kuitenkin jo tällöin tärkeä taustavaikuttaja. Tuomas on ollut minulle jatkuvana tukena, ja edelleenkin konsultoin hänen kanssaan musiikista. Onpa minulla myös kunnia pitää häntä ystävänäni, Vikman iloitsee. Sibelius-Akatemian oppilasvaihto-ohjelman puitteissa Laura lähti vuodeksi Wieniin. Sieltä matka jatkui Saksaan, Kölnin musiikkikorkeakouluun. Tiesin jo ennen oppilasvaihtovuoden päättymistä, että en heti palaa takaisin Suomeen, mutta Wien ei oikein tuntunut minun paikaltani. Kävin läpi eri mahdollisuuksia ja päädyin pyrkimään Kölniin. Siellä vaikutti Mihaela Martin, johon olin tutustunut jo Suomessa. Minulla on ollut hyvä onni opettajien kanssa, ei mitään suuria kriisejä. Kulloinenkin opettaja on aina sattunut sopimaan kulloiseenkin elämänvaiheeseeni. Vikman toteaa, että nyt kun itse on alkanut opettaa, huomaa paremmin, millaisia vaikutteita on saanut eri opettajilta. Kun oppilaat pähkäilevät ongelmiaan, niitä joutuu miettimään ja verbalisoimaan aivan eri tavalla kuin itse soittaessaan. Ulkomailla asumisen opetukset Laura Vikman tiivistää kulkemiseksi vaikeuksien kautta voittoon. Kärsivällisyyttä on ainakin tullut matkan varrella lisää, hän tuumii. Opiskelun ohella oli tietysti myös mahdollisuus kuulla hyviä konsertteja vaikka joka päivä. Kölnin vuosiaan hän pitää jälkeenpäin ajatellen onnen aikana elämässään. Siellä oli kansainvälinen ja rento ilmapiiri. Monet ihmiset, joihin tutustuin siellä, kuuluvat vieläkin parhaisiin ystäviini. Se oli minun elämäni sosiaalisinta aikaa. Laura Vikman sanoo tulleensa takaisin Suomeen alun perin vain saattaakseen Sibelius-Akatemian opintonsa päätökseen ja palatakseen takaisin Saksaan. Tunsin että Saksa on minun kotimaani. Mutta niin siinä sitten kävi, että jäinkin tänne. Kadonneen viulun arvoitus Kölnissä Laura Vikman koki myös elämänsä traumaattisen kokemuksen, kun hänen OKO-pankin omistama Guarneri-viulunsa varastettiin. Korkeakoulun konserttisalissa oli orkesterin harjoitus. Tauon aikana Laura kävi hakemassa kupin kahvia yläkerran kahvilasta, ja hänen palatessaan viulu oli poissa. Mitään tietoa soittimesta hän ei ole sen koommin saanut, vaan niin käsittämätöntä kuin se onkin viulu hävisi jäljettömiin. Aiheesta puhuminen tuntuu vieläkin tuskalliselta. Viulun katoamisesta ilmoittaminen oli varmasti elämäni kauhein puhelinsoitto. Soitinkin ensin Tuomas Haapaselle kerätäkseni rohkeutta. OKOn Kari Tolvanen suhtautui kuitenkin äärimmäisen ymmärtäväisesti, sanoi heti että ota ihan rauhallisesti ja että pääasia ettei sinulle käynyt mitään. Minulla on onneksi kyky unohtaa ikävät asiat, tai ainakin sysätä ne jonnekin aivojen perukoille, niin että en enää näe siitä painajaisunia, Vikman toteaa. Itse viulun menetyksestä en myöskään joutunut taloudellisesti kärsimään, koska OKOn vakuutukset olivat kunnossa. Mukana menivät kuitenkin molemmat jouseni, jotka olivat todella hyviä ja arvokkaita. Vakuutushan nekin periaatteessa korvasi, mutta en ole löytänyt mistään enää yhtä hyviä, ja sillä aikaa niin viulujen kuin jousienkin hinnat ovat karanneet käsistä. Nykyään Laura Vikman soittaa Suomen Kulttuurirahaston Andrea Guarnerilla joku tykkää minusta ilmeisesti, hän toteaa onnellisena. Tämä soitin on ollut hänen käytössään vuodesta 2001, mutta hänen oikeutensa siihen umpeutuu periaatteessa tänä vuonna. Sitten olen pulassa. Toivon todella, että saisin sen kanssa vielä jatkoaikaa, sillä se on aivan mahtava viulu, olen sen kanssa kuin avioliitossa. Siitä tulisi todellinen kriisiero. Kakkosena ja voittajana Laura Vikman pääsi Kuopion viulukilpailussa välieriin vuonna 1995, vain 16-vuotiaana, ja sai Yleisradion erikoispalkinnon. Se oli hänelle kaikin puolin mieluisa kokemus. Viisi vuotta myöhemmin hän tuli samassa kilpailussa jo toiseksi. Leipzigin Bach-kilpailussa saavuttamaansa kakkossijaa hän arvostaa 6 Muusikko 2/2009

4 Kimmo Tähtinen erityisesti, koska Bach on hänelle tärkeä säveltäjä. Tässä kisassa ensimmäistä sijaa ei jaettu lainkaan. Seuraava huomattava menestys oli Vittorio Gui -kamarimusiikkikilpailu Italiassa. Laura esiintyi siellä armenialaisen pianistin Marianna Shiriniyanin kanssa. Minulla on näitä kakkossijoja kilpailuista, joissa ykkössijaa ei ole lainkaan jaettu. Wieniawski-kilpailussa kävin 1996 ja pääsin sielläkin toiseen erään. Niin, ja Sibeliuskilpailuissakin pääsin välieriin. Ensimmäisiin koesoittoihinsa Laura Vikman meni heti Suomeen tultuaan. Radion sinfoniaorkesteri ja Tapiola Sinfonietta etsivät samoihin aikoihin konserttimestaria. Sinfoniettan paikka meni Meri Englundille, mutta RSO:ssa tärppäsi heti. Laura huomasi olevansa maan ykkösorkesterin kolmas konserttimestari. Menin sinne kauhea sanoa vähän niin kuin huvikseni, saadakseni tietää millaista koesoitossa on. Ja sittenpä olikin onni myötä. Kansainväliset koesoitot ovat usein pitkiä prosesseja, niin myös pyrkiminen Euroopan kamariorkesteriin, jonne halukkaita on loputtomiin. Sinne piti ensin lähettää nauha, sitten meni vuosi ja tuli kutsu koesoittoon Salzburgiin. He kutsuvat aina koesoittoon sinne missä sattuvat sillä hetkellä olemaan. No, kävin siellä soittamassa, ja sitten meni taas melkein vuosi, ettei kuulunut mitään. Olin jo kokonaan luopunut toivosta, kun sieltä tulikin meili, että tervetuloa. Sitten olen ollut siellä kolmessa tai neljässä periodissa, mutta olen edelleen koeajalla. Ne testaavat tosi pitkään, ennen kuin olet Member of the Orchestra. Vikman on kokenut, että Euroopan kamariorkesterissa on muusikolla ruhtinaalliset oltavat. Kaikki on hienosti järjestetty, on mahtavat kapellimestarit ja solistit, soitetaan hienoissa saleissa, lentoliput tulevat postissa ja niin edelleen. Orkesterin toimisto on Lontoossa, mutta soittajat tulevat kaikkialta Euroopasta, ja harjoitukset pidetään missä milloinkin. Tammikuun periodi alkoi parin päivän harjoituksilla Lontoossa, ja sieltä lähdettiin kiertueelle Yhdysvaltoihin. Laura Vikman toivoisi muusikkokoulutukselta valmennusta koesoittoihin. Koesoittovalmennusta koulutukseen Että koesoitto ei aina ole hauskaa, senkin Laura Vikman on saanut tuntea. Se tapahtui, kun hän innostui ilmoittautumaan toisen kerran Tapiola Sinfoniettan koesoittoon. Se oli elämäni kauheimpia kokemuksia. Menin niin kipsiin, etten yhtäkkiä osannut siellä sermin takana soittaa ollenkaan. Itse asiassa minulla oli ollut paha olo jo etukäteen, ja minun olisi pitänyt kuunnella sisäistä ääntäni. Olin täysin paniikissa. Silloin tajusin koesoittotilanteen kohtuuttomuuden. Nuorempana kilpailut ja muut sen kaltaiset tilanteet aina jotenkin selvittää, mutta nyt se tuntui tosi nöyryyttävältä. Laura Vikman myöntää, että koulutus Sibelius-Akatemian solistisella osastolla ei anna mitään täsmävalmiuksia orkesterimuusikon ammattiin. Hyväksi orkesterimuusikoksi kehitytään työssä, ja moni asia jää opiskelijan oman aktiivisuuden varaan. Jos jotakin saisi toivoa, se olisi valmennusta koesoittoihin. Kyllähän se varmaan etupäässä on tyypistä kiinni: millainen olet muusikkona, miten pystyt venymään ja asennoitumaan eri paikkoihin. Sitä ajatellen, että suurin osa lopulta todella päätyy orkesteriin, Akatemian opetus ei juuri painottunut siihen. Mutta en minä kauheasti halua lähteä Akatemiaa moittimaankaan. Olihan siellä sinfoniaorkesteriperiodeja, joissa sai soittaa hienoa musiikkia hienojen kapellimestarien johdolla. Ja kapubändissäkin voi opiskella orkesteriohjelmistoa. Vikman ottaa vertauskohdaksi kokemuksensa Kölnin musiikkikorkeakoulussa ja toteaa, että Saksassa orkesterisoiton koulutus oli paljon heikommin järjestetty. Siellä oli aina se sama kapellimestari, joka nyt ei ehkä ollut paras mahdollinen, hän Soittaminenhan on hauskaa, ja tuloksia tulee, vaikkei aina olisi kynä kädessä ja otsa rypyssä. muotoilee. Mutta ennen kaikkea opiskelijoiden yleinen asenne oli sellainen, että orkesterisoitto koettiin täysin mitättömäksi, koska oltiin niin suuria solisteja. Rentoutta orkesterisoittoon Radion sinfoniaorkesterissa Vikman sanoo pääsääntöisesti viihtyvänsä. Hän antaa arvoa orkesterin ohjelmistolle, joka on luultavasti laajempi kuin missään muussa Suomen orkesterissa. On paljon nykymusiikkia, mutta viime aikoina on soitettu myös Muusikko 2/2009 7

5 pienemmillä kokoonpanoilla ilman kapellimestaria. Ainahan kaikilla on omat hienot visionsa ohjelmista, hän myöntää. Itse haluaisin laajentaa nimenomaan sinfonista ohjelmistoa, esimerkiksi Venäjälle päin. Sieltä löytyy niin paljon teoksia, joita Suomessa ei soiteta juuri koskaan. Aina soitetaan Rahmaninovin toista sinfoniaa, mutta entäs ne kaikki muut? Tai Glinka, Musorgski, Borodin Kysymys RSO:sta työyhteisönä saa Laura Vikmanin mietteliääksi. Tärkeintähän on kuitenkin soittaminen, se että tehdään musiikkia yhdessä. Toivoisin voivani sanoa, että RSO:ssa on rento ilmapiiri, mutta en oikein voi. Minusta orkesterityön voisi joskus ottaa vähän rauhallisemmin. Soittaminenhan on hauskaa, ja tuloksia tulee, vaikkei aina olisi kynä kädessä ja otsa rypyssä. Radion sinfoniaorkesterin työmäärä tuntuu vuosi vuodelta lisääntyvän. Laura Vikman on silti onnistunut löytämään aikaa myös kamarimusiikille, mutta hän myöntää, että se on vaatinut häneltä paljon. Usein olen tullut suoraan harjoituksista töihin ja sieltä suoraan toisiin harjoituksiin. Omaan A-tutkintoonikin menin suoraan töistä. Mutta se on ollut minun tapani; olen aina halunnut tehdä paljon töitä. Mieluisimpia kokoonpanoja Laura Vikmanille on hänen duonsa pianisti Marianna Shirinyanin kanssa. He tutustuivat Saksassa kamarimusiikin mestarikurssilla, jolla heidät pantiin soittamaan yhdessä. Yhteisymmärrys syntyi niin nopeasti ja oli niin täydellinen, että duosta tuli pysyvä. Meistä tuli myös hyvät ystävät. Vittorio Gui -kilpailuun osallistuimme oikeastaan vain saadaksemme jatkaa yhteissoittoa. Siellä saimme soittaa Usein olen tullut suoraan harjoituksista töihin ja sieltä suoraan toisiin harjoituksiin. kolme kokonaista konserttiohjelmaa. Duo on esiintynyt Suomessa, Tanskassa ja Saksassa; hohdokkain keikka lienee ollut Frankfurtin Alte Operin kamarimusiikkisalissa. Mariannan kanssa on erityisen ihanaa soittaa, koska meillä on niin samanlainen näkemys asioista, että harjoituksissa ei tarvitse paljoa pu- Muutamilla keikoilla Tempera-kvartetti käytti sijaisia, mutta Laurakin soitti ensiviulua taas, kun Akseli nyt vähän yli vuoden oli kolme viikkoa vanha. hua. Silloin on konserttitilanteessa täysin vapaa heittäytymään; voi elää hetkessä. Kvartettibuumissa Jousikvartetista Laura sai ensimmäiset kokemuksensa Sibelius-Akatemiassa, kun hän vuonna 1996 perusti yhdessä opiskelutoveriensa Liina Nuoran, Elina Kimasen ja Helen Lindénin kanssa Robin-kvartetin. Juuri siitä lähti kvartettibuumi, jonka vaikutuksesta Temperakin perustettiin. Tempera-kvartettiin Laura tuli kuitenkin itse vasta vuonna 2003, kun yhtyeen kakkosviulisti Marjaana Holvas jäi pois ja Silva Koskela päätti siirtyä kakkosviuluun. Kvartettisoitto vaatii Vikmanin mielestä ennen kaikkea toleranssia: että kemiat toimivat ja että ihmiset kuuntelevat toisiaan ja reagoivat toisiinsa. Puhtauden hiomiseen Vikman myöntää olevan aina liian vähän aikaa. Nyt kun Silva Koskela asuu Tampereella, jossa hänellä on opetusvirka, harjoitukset on vielä keskitettävä viikonloppuihin. Kun saimme puoleksi vuodeksi apurahan, sehän oli ihan mahtavaa. Silloin pystyttiin ensimmäistä kertaa istumaan alas ja tekemään perustyötä. Sitä ennen tehtiin työtä vain kädestä suuhun, keikka keikalta pantiin ohjelmia kasaan. Onneksi en ole perfektionisti. Kimmo Tähtinen 8 Muusikko 2/2009

6 Onneksi en ole perfektionisti. Vaikka kärsin siitä, että joudumme ajan puutteessa tyytymään toiseksi tai kolmanneksi parhaaseen tulokseen, pystyn elämään sen asian kanssa. Tempera-kvartetin suuri ongelma on pysyvän harjoitustilan puute. Nykyisin yhtye saa harjoitella viikonloppuisin Ålandsbankenin tiloissa Helsingissä, koska alttoviulisti Tiila Kankaalla on oma musiikkijuhla Ahvenanmaalla. Akatemian henkilökuntaan kuuluvana Vikman saisi puolestaan käyttää sikäläisiä tiloja, mutta se ei paljon auta, koska ne ovat niin varattuja. Kvartetin nykyistä aktiivista vaihetta edelsi hiukan hiljaisempi kausi, kun sen jäsenistä kolmelle syntyi yhteensä neljä lasta vuoden aikana: ensin sellisti Ulla Lampelalle Elsa, sitten Vikmanille Akseli, Silva Koskelalle Ilona ja Lampelalle vielä Esko. Muutamilla keikoilla käytimme sijaisia, mutta esimerkiksi minä soitin ensimmäisen Tempera-keikkani Akselin ollessa kolme viikkoa vanha. Silvakin tuli takaisin kuvioihin Ilonan ollessa noin kuusiviikkoinen. Tauolla emme oikeastaan olleet ollenkaan, menimme vain hitaammalla vaihteella ja teimme poikkeusjärjestelyjä, Vikman kuvailee. Mutta tämähän on kai aika luonnollista naiskvartetilta, varsinkin kun uran tahkoaminen ei ehkä kuitenkaan ole meille elämän ykkösasia. Toki kvartettini on minulle hirveän rakas, etenkin nyt kun olen pystynyt omistautumaan sille niin paljon, Laura Vikman summaa. Eikä haittaa, jos olen saanut kvartettisoittajan leiman, päinvastoin, olen siitä ylpeä! Mutta kvartetti ei ole minulle musiikillisesti ideaalinen kokoonpano. Pianoduo ja pianotrio ovat läheisempiä; jousikvartetti on ehkä minun makuuni liian puritaaninen Tempera-kvartetilla oli neljän vuoden ajan oma festivaali Riihimäellä, kun sen muusikot toimivat Riihimäen kesäkonserttien taiteellisina johtajina. Esiintyjänä Vikmanilla riittää festivaalikokemuksia niin kotimaasta kuin ulkomailtakin. Mahtavin festivaalimuistoni on yllättäen Turkista. Olen Istanbul-friikki, olen rakastunut siihen paikkaan. Kävin kahtena peräkkäisenä vuonna soittamassa kaikki Bachin sonaatit ja partitat Aya-Irinissa, joka on Topkapin sulttaanin palatsin alueella. Siellä on Istanbulin ensimmäinen kristillinen kirkko, joka rakennettiin 200-luvulla, muutettiin myöhemmin sulttaanin asevarastoksi, sitten siitä tuli ortodoksinen kirkko, ja nyt se toimii museona. Keskelle valtavaa katedraalia oli rakennettu lava, jota yleisö ympäröi. Yhden kerran valot sammuivat kesken konsertin, ja loppuosan soitin kynttilän valossa. Se oli aivan uskomatonta, tuli kylmiä väreitä pelkästään siitä tunnelmasta! Perusviulismi arvoonsa Laura Vikman oudoksuu nykyajan muusikkoon kohdistuvia ristiriitaisia vaatimuksia. Hän on myös todennut, että osittainenkin omistautuminen jollekin erikoisalalle iskee taiteilijaan helposti erikoismuusikon leiman. Nykyään ihannoidaan kaikenlaisia ääri-ilmiöitä, toisaalta vaaditaan että muusikon pitäisi olla laaja-alainen ja soittaa aivan kaikkea, toisaalta pitäisi taas erikoistua tiettyyn alueeseen. Sellainen normaali perusviulismi ei tunnu olevan arvossaan, että soitetaan konstailemattomasti hyvää musiikkia. Oman musiikkimakunsa Vikman jakaa kahteen riviin: Minulle ovat läheisimpiä barokki- ja toisaalta 1900-luvun musiikki: Janáček, Szymanowski, Šostakovitš. Erityisesti Bach ja Šostakovitš ovat minun säveltäjiäni. Vikman tunnustaa, että Alexander Rudin on avannut hänen korviaan uusille asioille, kuten uusille säveltäjille ja heidän teoksilleen. Tällä tavalla tulivat hänen elämäänsä esimerkiksi Medtnerin kolme viulusonaattia, joista hän on parhaillaan tekemässä kantanauhoja Yleisradiolle. Myös barokkimusiikkiin sain ehkä ensikipinän Sashan kautta. Vikman ehti saada Sibelius-Akatemiassa Kreeta-Maria Kentalalta muutamia tunteja barokkiviulun soitossa. Nyt hän on myös hankkinut barokkijousen ja barokkitrimmatun viulun. Niitä hän on soittanut Helsingin barokkiorkesterin ja Kuudennen kerroksen orkesterin riveissä. Myös nykyinen yksilöllisyyden palvonta ihmetyttää Vikmania. Ehkä on ollut aika, jolloin kaikki persoonallisuus oli kiellettyä, mutta nyt on menty hänen mielestään liian pitkälle toiseen äärimmäisyyteen. Minua tämä vähän pelottaa; eikö meidän kuitenkin pitäisi palvella musiikkia? Emmehän me sinne itseämme mene esittämään, vaan musiikkia. Ja sehän on kaikki jo kirjoitettu nuotteihin. Toisessa katsannossa Laura Vikman myöntää olevansa individualisti itsekin. Hänelle orkesterissa soittaminen tuottaa paljon enemmän paineita kuin orkesterin solistina tai pianon kanssa esiintyminen saati sitten kun soittaa ypöyksin esimerkiksi Bachin sooloteoksia. Konserttimestarit kiertämään Vikman kokee orkesterisoiton joskus fyysisestikin ahdistavaksi. Aivan vieressä on niin paljon ihmisiä, jotka soittavat täsmälleen samaa täsmälleen samalla tavalla samaan aikaan, ja joku muu antaa tempon, niin että ei ikään kuin voi hengittää omaan tahtiinsa. Paitsi silloin kun on konserttimestari, silloin pystyy itsekin vaikuttamaan asioihin. Siksi halusinkin juuri tällaiseen orkesterityöpaikkaan, jossa edes joskus on mahdollisuus vaikuttaa. Radion sinfoniaorkesterissa konserttimestarit vuorottelevat tarkassa nokkimisjärjestyksessä. Silloin kun pojat (Jari Valo ja Petri Aarnio) eivät ole kumpikaan paikalla, vuoroon tulee Emma (Vähälä) tai Taija (Kilpiö), jotka ovat vuorottelevia 2. konserttimestareita. Minähän olen käytännössä viidentenä. Vain silloin kun kaikki neljä ovat edestä poissa, tulee minun vuoroni, ja sellaista sattuu tosi harvoin. Minusta konserttimestarin vastuuta pitäisi kierrättää, ja onhan siitä ollut puhetta, mutta en tiedä milloin se toteutuu. Orkesterisoitossa parasta on, että pääsee soittamaan suurenmoista musiikkia yhtenä suuren koneiston osana, mutta muuten nautin paljon enemmän resitaaleista, kiteyttää Laura Vikman työmieltymyksensä. Kvartetissakin on jo kolme muuta samaan aikaan hengittämässä. Jollakin tavalla olen myös sielultani freelancemuusikko. Mutta asian toinen puoli on 27 vuoden asuntolaina ja nyt on vielä kokonainen pieni ihminen minun vastuullani. Muusikko 2/2009 9