Antiikin kirjastojen historiaa Ulla Laitakari 7. Patrick Bruun ( ) Heikki Solin 12. Keväällä 2007 palkitut ylioppilaat 19

Transkriptio

1 FOLIUM CLASSICUM Nro

2 Tässä numerossa: Kuolleen kielen kuolemanjälkeinen elämä Jyri Vaahtera 3 Antiikin kirjastojen historiaa Ulla Laitakari 7 Patrick Bruun ( ) Heikki Solin 12 Kaksi kirjettä antiikista Anneli Luhtala, Aapo Takala, Laura Aho 14 Uutta kirjallisuutta (kevät syksy 2007) koonnut Matias Buchholz 17 Keväällä 2007 palkitut ylioppilaat 19 Syksyn 2007 tapahtumia 20 Kannen kuva: Tiryns, Kreikka (Matias Buchholz). Muiden kuvien lähteet ja lisenssitiedot: sivu 7: sivu 10: sivu 16: Ac_papyrus.jpg. FOLIUM CLASSICUM, Klassillis-filologisen yhdistyksen jäsenlehti, ilmestyy kaksi kertaa vuodessa lukukausien alussa niin painetussa muodossa kuin sähköisesti yhdistyksen kotisivuillakin. Päätoimittaja: dos. Anneli Luhtala; toimitussihteeri: FM Matias Buchholz. KLASSILLIS-FILOLOGINEN YHDISTYS (KFY) on tieteellinen seura, jonka tarkoitus on herättää ja ylläpitää harrastusta antiikin kulttuuria kohtaan, edistää sitä koskevaa tieteellistä tutkimusta ja olla yhdyssiteenä tämän alan tutkijoiden ja harrastajien kesken. Tätä varten yhdistys järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, harjoittaa julkaisutoimintaa ja edistää muillakin samanlaatuisilla tavoilla antiikin tutkimista tai tuntemista. TOIMIHENKILÖT. Yhdistyksen puheenjohtajana toimii dos. Anneli Luhtala varapuheenjohtajana dos. Antero Tammisto (etunimi.sukunimi@ide.inet.fi) ja sihteerinä/ rahastonhoitajana FM Matias Buchholz (etunimi.sukunimi@helsinki.fi). Yhdistyksen postiosoite on Klassillisen filologian laitos, PL 4, Helsingin yliopisto. YHDISTYKSEEN VOI LIITTYÄ maksamalla jäsenmaksun tilille Sampo (viitenumero 1009) ja lähettämällä osoitetietonsa sihteerille. Vuonna 2007 varsinainen jäsenmaksu on 20 euroa, opiskelijamaksu 5 euroa. Yhdistyksen KOTISIVUT: 2

3 Kuolleen kielen kuolemanjälkeinen elämä Prof. Jyri Vaahteran virkaanastujaisesitelmä, pidetty Turun Akatemiatalolla Määre, joka ehkä kaikkein tavallisimmin liitetään oppituolini alaan kuuluviin klassillisiin kieliin on kuollut. Kuolema harvoin herättää ihmisissä positiivisia mielikuvia ja klassillisten kielten tutkija joutuukin usein kohtaamaan tästä mielikuvasta kumpuavia kielteisiä asenteita. Mutta mitä oikeastaan tarkoitamme sanoessamme, että jokin kieli on kuollut? Yleisen määritelmän mukaan kieli on kuollut, kun sitä ei enää puhuta eikä se enää muutu. Tähän on olemassa kaksi hyvin erilaista syytä: ensiksikin kieli voi korvautua väestön keskuudessa toisella, niin että siltä vähitellen katoavat syntyperäiset puhujat; kieltä ei enää opeteta lapsille ja se kuolee. Näin on tapahtunut niin historian saatossa kuin tälläkin hetkellä ja näin tulee käymään myös jatkossa. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, että maailmassa tällä hetkellä puhutusta noin 6000 kielestä noin puolet on kuollut tai ainakin tekee kuolemaa seuraavan 50 vuoden kuluessa. Kieliä siis kuolee sukupuuttoon kaksi kertaa maailman uhanalaisia nisäkkäitä nopeammin. Jotkut voivat nähdä tämän kehityksen jopa positiivisena, sillä pienten kielten korvautuminen suuremmilla kieltämättä helpottaa ihmisten välistä kommunikaatiota. Toisaalta on sattuvaa verrata maailman kielellisen monimuotoisuuden säilyttämisen tärkeyttä sen biologisen diversiteetin säilyttämiseen: jos biologinen monimuotoisuus on tärkeä fyysiselle eloonjäämisellemme, on kielellinen monimuotoisuus elintärkeä kulttuuriselle selviytymisellemme. Yksi kieli muiden joukossa ei ole ainoastaan joukko erilaisia sanoja samoille asioille, vaan se on myös kyseisen kielen synnyttäneen kulttuurin kuva maailmasta. Täten kielen kuolemassa on kyse inhimillisen tiedon eroosiosta. Mainitun kaltaisessa kielen kuolemassa on yleensä mahdollista todeta myös kuoleman ajankohta. Näin esimerkiksi voimme sanoa Man-saarella puhutun manxin kielen kuolleen joulukuussa 1974 viimeisen kielenpuhujan mukana. Toisaalta jos ajattelemme klassillisia kieliä, latinaa ja klassillista kreikkaa, joiden asema kuolleina kielinä on ihmisten mielissä suorastaan paradigmaattinen, niin tilanne on aivan toisenlainen: me emme pysty määrittelemään edes likimääräisesti mitään ajankohtaa, jolloin voisimme väittää näiden kielten tai viimeisten niitä puhuvien henkilöiden kuolleen. Tämä johtuu siitä, että kreikka ja latina eivät missään vaiheessa todellisuudessa kuolleet ja siksi niihin liitetty kuolleen kielen metafora on harhaanjohtava. Maailmassahan ei mikään ole ikuista, ei edes kieli. Jokainen elävä kieli muuttuu ja jossain vaiheessa kieli on muuttunut lähtökohdastaan niin paljon, että sitä on tarkoituksenmukaista kutsua toisella nimellä. Näin kävi esimerkiksi romaaniset kielet synnyttäneelle latinalle. Koska tässä kuolemantapauksessa kieltä ei ole koskaan ole lakattu puhumasta äidinkielenä, vaan se on yksinkertaisesti muuttunut ja jatkaa elämäänsä synnyttämissään kielissä, monet lingvistit eivät edes haluaisi puhua kuolleesta kielestä. Joskus varhaisempi kielimuoto ei jääkään unohduksiin, vaan se saa ikään kuin kuolemanjälkeisen elämän jollain tietyllä kulttuurin osa-alueella. Näin kävi latinan 3

4 kohdalla. Tähän vaikutti toisaalta antiikin kulttuurin esikuvalliseksi koettu asema, toisaalta latinan käyttö katolisen kirkon kielenä. Ensin mainitun seurauksena latinasta tuli oppineisuuden ja sivistyksen kieli, jälkimmäisen seurauksena latinasta tuli pyhä kieli. Pakanallisen latinan muuttuminen kristinuskon pyhäksi kieleksi on sinällään varsin mielenkiintoinen kulttuurillinen prosessi. Kristinuskon tärkeimmät alkukielet ovat Uuden Testamentin kieli kreikka ja Vanhan Testamentin kieli heprea. Latinan nousu näiden rinnalle ja jopa ohi selittyy sillä, että levitäkseen läntisen Rooman asukkaiden keskuudessa kristinuskon oli saatava latinankielinen ilmiasu, mikä ennen muuta tarkoitti Raamatun kääntämistä latinaksi. Samalla kun latina muuttui pyhien tekstien kieleksi, siitä muovautui kristillisen kulttuurin kieli, jonka kohdalla aika tavallaan seisahtui. Tämä ilmiö on tavallinen liturgisten tai pyhien kielten yhteydessä: näihin liittyy tendenssi pysyä muuttumattomana ikään kuin kivettyä samalla kun arkikieli jatkaa kehitystään ja loittonemistaan siitä. Näin kävi myös latinan kohdalla: kansa lakkasi vähitellen ymmärtämästä liturgian kieltä. Latinasta tuli ennen muuta papiston kieli vaikkakin on samaan hengenvetoon todettava, että harva pappi oli erityisen taitava latinisti. Päinvastoin kieli pääsi ajan myötä rappeutumaan pappien hoidossa niin pahasti, etteivät kirkonmiehet ymmärtäneet enää edes toinen toisiaan. Tämä oli yksi tärkeä syy Kaarle Suuren alkuun panemalle karolingisena renessanssina tunnetulle kulttuuripoliittiselle uudistusliikkeelle. Surkuhupaisa esimerkki tuon ajan pappien heikosta latinantaidosta löytyy pyhältä Bonifatiukselta: Bonifatius oli kuullut kun muuan baijerilainen pappi 4 toimitti pyhää kastetta in nomine patria et filia et spiritus sancti eli sananmukaisesti nimeen isänmaa, tytär ja pyhän hengen. Bonifatius oli epäillyt kyseisen kasteen pätevyyttä, mutta Paavi Zacharias vastasi hänelle, että kaste oli pätevä, koska pappi, joka kasteen on suorittanut, ei ole tarkoituksella syyllistynyt virheeseen tai vääräoppisuuteen, vaan oli kastaessaan ruhjonut kieltä silkasta Rooman kielen osaamattomuudesta. Vastaavanlaisia tapauksia tiedämme muitakin. Erään piispan rukouksessa rukous lausuttiin myös mulis et mulabus eli muulioriille ja tammoille vaikka tarkoitus oli lausua rukous mies- ja naispuolisille palvelijoille: famulis et famulabus. Liturgisena kielenä latinan funktio lakkasi olemasta viestinnällinen. Sekä kirkon piiristä että sen ulkopuolelta syntyikin paineita saattaa sekä raamatulliset tekstit että jumalanpalvelus kansankieliseen muotoon. Toisaalta katolisen kirkon ylin johto piti tiukasti kiinni latinasta. Miksi? Keskiajan yksi merkittävimmistä paaveista Gregorius VII perusteli asiaa seuraavasti: Kaikkivaltias ei ilman mitään syytä ole halunnut, että pyhä kirjoitus pysyy paikoin salattuna, sillä mikäli se olisi selvä kaikille, olisi sitä ehkä kunnioitettu vähemmän tai laiminlyöty helpommin; tai sitten keskinkertaisen sivistyksen omaavat olisivat tulkinneet sitä huonosti. Toisin sanoen latinan nähtiin tuovan tekstiin arvokkuutta ja herättävän kunnioitusta, samalla kun sen käyttö esti oppimattomia puuttumasta pyhien tekstien tulkintaan. Tällä tavoin kirkko turvautui latinaan säilyttääkseen itsellään uskonnollisen tietomonopolin. Latina oli sille paitsi sisäisen kommunikaation, myös vallan väline. Sama ilmiö on nähtävissä myös muilla elämän saroilla. Tavallinen latinaa osaamaton ihminen saattoi ja saattaa yhä törmätä

5 latinan muodostamaan kielimuuriin oikeustieteen ja lääketieteen aloilla. Latinan käyttö oikeuden kielenä juontaa juurensa tietysti siitä, että eurooppalainen oikeusjärjestelmä pohjautuu pitkälti roomalaiseen oikeuteen, jonka alkuperäinen kieli oli latina. Koska kansalliskielistä ei ollut vielä pitkään kirjoitetuksi kieleksi, tapahtuivat hallinto, lainsäädäntö ja lainkäyttö latinaksi. Monissa maissa tämä käytäntö jatkui aina 17. vuosisadalle asti, jolloin latinan käyttöä ei voinut enää perustella kansalliskielen kelpaamattomuudella. Voimmekin kysyä, miksi oikeuden kielenä käytettiin kieltä, jota suurin osa kansasta ei ymmärtänyt. Tähän löytyy erittäin suoria vastauksia tuon ajan kirjallisista lähteistä. Englannin oikeuslaitoksen historian merkkihahmoihin lukeutuva Sir Edward Coke ( ) perusteli asiaa sillä, että latinan käyttö esti hallittavia sekaantumasta lainkäyttöön. Hänen mukaansa rahvaalla oli taipumus ymmärtää asiat väärin ja siksi oli parempi, ettei se ymmärtänyt oikeudenkäynneistä yhtään mitään. Giovanni Battista de Luca, joka oli ennen kardinaaliksi tuloaan Italian tunnetuimpia lakimiehiä, julkaisi 1673 lakikokoelman italian kielellä. Teoksensa esipuheessa hän käytti kymmenkunta sivua sen pohtimiseen, oliko kansankielen käyttö soveliasta juridiikassa. Hän esitti koko joukon argumentteja sekä puolesta että vastaan, mutta päätyi kuitenkin lopulta käyttämään kieltä, jota tavalliset kuolevaisetkin saattoivat ymmärtää. Latinan käytön puolesta hän esitti perusteluiksi mm. sen, että latina on mahtava vallankäytön väline oppimattomia vastaan, sekä sen, että latina oli jo itsessäänkin täynnä epämääräisyyksiä, minkä vuoksi sillä kielellä kirjoitetut dokumentit johtivat itsessään uusiin oikeudellisiin toimiin, mitä juristit saattoivat käyttää omaksi hyödykseen. De Lucan mainitsemat latinan epämääräisyydet täytynee ymmärtää viittauksena osin kapulaiseen lakikieleen, osin lakimiesten ja vastaavien latinantaitoon, joka ei lähteidemme mukaan ollut hurrattava. He kuitenkin pitivät latinasta kiinni, koska se tarjosi oivan välineen oman hyödyn tavoitteluun. Vaatimus esimerkiksi juridisten dokumenttien kirjoittamisesta latinaksi ei ainoastaan pakottanut tavallisia ihmisiä käyttämään lakimiesten palveluksia: se myös mahdollisti asiakkaiden petkuttamisen. Juristit viljelevät latinaa yhä tänä päivänä. Lakimieslatinaa tutkinut oikeuslingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila luettelee useita eri syitä latinan kielen käyttöön nykyaikana. Näihin kuuluu koko joukko tieteenalan sisäisen kommunikaation kannalta merkittäviä seikkoja. Näiden lisäksi hän mainitsee kaksi inhimillisempää tekijää, jotka ovat sovellettavissa myös lakimieslatinan ulkopuolelle. Nämä ovat halu säilyttää tietomonopoli esoteerisen kielen avulla sekä se, että latinankieliset sitaatit kohottavat tekstin statusta riippumatta siitä, ymmärtääkö kuulija ne vai ei. Nurinkurista kyllä vaikuttavuus on usein suorastaan parempi, jos kuulija ei sitaattia ymmärrä. Hauskan esimerkin tästä tarjoaa anekdootti kahden tällä kertaa protestanttisen papin keskinäisestä valtapelistä pienessä englantilaisessa kylässä 1700-luvun alussa. Heistä toinen oli erittäin oppinut ja hän täytti saarnansa latinankielisin sitaatein. Seurakuntalaiset eivät näitä ymmärtäneet, mutta kokivat kuitenkin sivistyvänsä niistä niin, että he kävivät kuuntelemassa häntä paljon runsaslukuisemmin kuin toista pappia. Kun toinen pappi huomasi laumansa alati pienenevän ja 5

6 hänelle valkeni, mistä tämä johtui, hän päätti myös täyttää saarnansa latinankielisillä sitaateilla. Mutta hän ei ollut kollegansa tavoin oppinut eikä hänellä ollut sopivaa tekstiarsenaalia, josta sitaatteja poimia. Niinpä hän tarttui omistamaansa latinan kielioppiin ja sirotteli sieltä saarnoihinsa sattumanvaraisia otteita latinan lauseopin säännöistä. Myös lääketieteen alueella latinalla on ollut merkittävä rooli. Potilaan kohtaamisessa näyttää lääkärin kielenkäyttöä usein ohjanneen nimenomainen halu käyttää kieltä, jota potilas ei ymmärrä. Ainakin aiempina vuosisatoina tämä usein johtui lääkärin halusta peitellä omaa tietämättömyyttään ja säilyttää uskottavuutensa. Tämän seurauksena, jonkinlaisen käänteisen logiikan mukaisesti, alkoi lääkärin uskottavuus suorastaan edellyttää latinan käyttöä ja maallikolle käsittämättömän terminologian käytöstä tuli ammattitaitoisen lääkärin tunnusmerkki. Latina ei myöskään ollut sosiaalisesti neutraali. Koska latinasta oli tullut yhteiskunnassa tärkeä vallan väline, on selvää että se ei saanut olla kenen tahansa ulottuvilla. Varsinkin ja 1800-luvuilla voimme havaita ympäri Eurooppaa voimakkaan pyrkimyksen estää latinanopiskelu alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvilta. Tärkein motiivi näyttää olleen yhteiskuntarauhan säilyttäminen: alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien tuli tietää oma paikkansa. Katsottiin, että on jopa vahingollista, jos rahvaan lapsille opetetaan latinaa, sillä he alkavat kunnianhimoisesti havitella enemmän kuin mihin heidän asemansa antaa mahdollisuuden. Ja petyttyään he alkavat kapinoida. Sitä paitsi latinan opiskelu vei nuorukaiset pois taloudellisesti tuottavan työn parista, kun he hakeutuivat kirkollisille tai hallinnon urille tai mikä pahinta, mikäli heidän kykynsä ei näihin riittänyt, heistä tuli kaikenlaisia tyhjäntoimittajia, jotka eivät halunneet tai kyenneet fyysiseen työhön. Samoin perustein katsottiin, ettei myöskään naisen asema yhteiskunnassa edellyttänyt latinan taitoa eikä sitä niin muodoin tullut heille opettaa. Vasta vähitellen 1800-luvun jälkipuoliskolla alkoi latina vaatimattomasti esiintyä myös tyttöjen curriculumissa. Naisten yleisen latinantaidottomuuden seurauksista ehkä selkein esimerkki löytyy tiedemaailmasta, jossa latinan kielimuuri tehokkaasti erotti vakavat tieteenharjoittajat harrastajista. Kasvitieteen alalla, yhden esimerkin mainitakseni, Linnén latinankieliseen nimistöön pohjautuvan taksonomian käyttöönotto muodosti latinaa osaamattomille kasvien harrastajille kuten naisille usein ylittämättömän kynnyksen. Olen esityksessäni yrittänyt liikkua siinä rajamaastossa, joka on menneinä vuosisatoina kulkenut latinaa osaavien ja osaamattomien välillä. Tästä näkökulmasta on selkeästi havaittavissa kielimuuri, jota on tietoisesti pyritty ylläpitämään ja käyttämään hyväksi. Latina on ollut vallankäytön väline. Aloitin esitykseni viittaamalla latinaan kohdistuviin kielteisiin mielikuviin ja niin voinen myös lopettaa. Esittämäni perusteella lienee selvää, että kielteiset asenteet eivät latinan kohdalla ole peräisin ainoastaan siitä, että se on kuollut, vaan myös ja ehkä ennen kaikkea siitä, miten sitä kuoleman jälkeen on käytetty. 6

7 Antiikin kirjastojen historiaa Ulla Laitakari Kirjastojen historia kietoutuu erottamattomasti filologiseen tutkimukseen: kirjastojen synty liittyy kirjallisen kulttuurin syntyyn, niiden levinneisyys kirjallisen kulttuurin ja tieteen harjoittamisen levinneisyyteen, kirjojen ja kirjoittamisen materiaalisten ominaisuuksien tunteminen muodostaa oman oppialansa, paleografian. Antiikin kirjastot säilyttivät kokoelmissaan niitä käsikirjoituksia, Homeroksesta Heroniin ja Aristofaneesta Aristarkhokseen, joiden kopiot (ja harvoissa onnekkaissa tapauksissa antiikinaikaiset papyrukset) ovat nykyfilologien keskeistä tutkimusmateriaalia. Ex oriente etiam bibliothecae Antiikin kirjastot aiheesta tulee ensiksi mieleen kirjastoista kuuluisin, Aku Ankkaa myöten tuttu Aleksandrian kirjasto. 1 Kirjastojen historia antiikin maailmassa alkoi kuitenkin jo paljon ennen hellenistisen kauden suurkirjastoja. Vaikka varhaisista kirjastoista ei ole säilynyt aikalaismainintoja, ensimmäisten kirjakokoelmien voidaan päätellä syntyneen sen myötä, kun kirjallisuutta alettiin merkitä muistiin. Kirjoille tarvittiin säilytyspaikka, bibliotheke. 2 Kreikkalais-roomalaisen kulttuuripiirin ensimmäiset kirjastot sijaitsivat siis kreikankielisessä idässä ja olivat yksityisiä kirjakokoelmia. Varhaisimpia kirjallisuudessa mainittuja kirjastoja olivat Ateenan ja Samoksen tyrannien kokoelmat 500-luvulla eaa. Näistä meille kertoo Athenaios, jonka mukaan Peisistratosta ja Polykratesta ihail- 1 Don Rosa (1993), Guardians of the Lost Library. Tarina on julkaistu suomeksi kokoelmassa Kadonneen kirjaston vartijat ja muita Don Rosan parhaita (1995), sekä Aku Ankka -lehdessä (AA 44/2003). 2 Termi (biblion = käärö + theke = varasto) kuvaa hyvin kreikkalaisen kirjaston tyypillistä rakennetta: kirjakääröt säilytettiin ahtaissa varastohuoneissa. Niiden yhteydessä oli pylväskäytävä, joka toimi lukusalina. Taiteilijan näkemys Aleksandrian kirjastosta (O. von Corven). tiin kirjakokoelmiensa ansiosta. Varhaisimmat aikalaismaininnat kirjastoista ovat säilyneet komediakirjailijoilta luvun vaihteesta. Klassisen kauden kuuluisimpia yksityiskirjastoja oli tieteiden taaton Aristoteleen kirjasto, jonka sanotaan olleen mallina myös Ptolemaios I:n perustamalle Aleksandrian kirjastolle. Aristoteleen kirjoista kerrotaan tarinaa, jonka mukaan ne olisivat hänen kuolemansa jälkeen joutuneet hylätyiksi varastoon ja jopa haudatuiksi maahan ja kulkeutuneet lopulta Roomaan osana Sullan sotasaaliinaan kotiin tuomaa kirjastoa. Tosin tiedetään että osa Aristoteleen omasta tuotannosta oli käytössä Ateenan Lykeionissa ja Aleksandriassa. Hellenistiset hallitsijat perustivat yksityisten kirjakokoelmien rinnalle ensimmäiset julkiset kirjastot. Suunnannäyttäjänä toimi ensimmäisten Ptolemaiosten Aleksandriaan kokoama kirjasto. Ptolemaiokset olivat tieteiden ja taiteiden suosijoita, jotka houkuttelivat hoviinsa eri alojen huippuja. Museion perustettiin n. 300 eaa. tuota 7

8 joukkoa palvelevaksi tiede- ja taidekeskukseksi, jonne palkattiin kirjailijoita, runoilijoita, tieteilijöitä ja tutkijoita. Kirjaston johtajina toimi merkittäviä tiedemiehiä eri aloilta, lisäksi sen toiminta työllisti suuren määrän erilaisia virkailijoita, sihteerejä, lähettejä, kirjureita, konservoijia jne. Alkutaipaleellaan Museion oli monitieteellinen tutkimuskeskus, jonka piirissä vaikuttivat monet kuuluisat tiedemiehet: matemaatikko Eukleides, runoilijat ja kirjallisuudentuntijat Kallimakhos ja Apollonios Rhodoslainen, syrakusalainen fyysikko, matemaatikko ja insinööri Arkhimedes, maantieteilijät Eratosthenes ja Aristarkhos, joista edellinen laski pyöreän maapallon ympärysmitan, jälkimmäinen kehitti heliosentristä maailmankuvaa. Aleksandriassa tutkittiin mm. matematiikkaa, fysiikkaa, filosofiaa, astronomiaa, maantiedettä, kasvija eläintiedettä, arkkitehtuuria, lääketiedettä, kirjallisuutta ja runoutta. Aleksandrian kirjaston kokoelmiin arvellaan eri lähteissä kuuluneen kirjakääröä. Kokoelma oli jaettu kahteen paikkaan, Serapeioniin ja Museioniin, joista edellisen kokoelma oli pienempi ja ilmeisesti avoinna suuremmalle yleisölle, suurempi Museionin kirjasto oli vain tutkimuslaitoksen jäsenten käytössä. Kokoelmien hallitsemiseksi Kallimakhos loi kirjastolle aiheittain järjestetyn bibliografisen luettelon (Pinakes). Kokoelmiin hankittiin kirjoja kaikilta kirjallisuuden aloilta, mahdollisimman vanhoina käsikirjoituksina. Kokoelmaan kuului myös käännöksiä vieraskielisistä teoksista (mm. Septuaginta). Yksi kirjaston tavoite oli hankkia kirjoista mahdollisimman luotettavia kopioita. Tekstejä tutkittiin ja niiden eri versioita vertailtiin mahdollisimman alkuperäisen tekstimuodon löytämiseksi. Tästä varhaisimpia esimerkkejä on virallisen version luominen Homeroksen eepoksista. Tämä tekstien aitouden tutkimus johti tekstikritiikin syntyyn. Toisella ja ensimmäisellä ajanlaskuamme edeltävällä vuosisadalla Aleksandriassa 8 erikoistuttiin erityisesti kielen ja kirjallisuuden tutkimukseen, tuottamaan tekstieditioita, kommentaareja ja leksikografista kirjallisuutta. Filologisen trendin vahvistumiseen vaikuttivat erityisesti Arisofanes Bysantionlainen (kirjastonhoitajana 194- eaa.) ja Aristarkhos Samothrakelainen (kirjastonhoitajana 153-). Suuri osa kirjaston kokoelmista tuhoutui Caesarin hyökkäyksessä Aleksandriaan 47 eaa., minkä jälkeen kokoelmia pyrittiin täydentämään ennalleen. Roomalaisten vallattua Egyptin vuonna 30 eaa. Aleksandriassa tuotettiin merkittävää grammatiikan tutkimusta, jonka kuuluisimpia edustajia oli Dionysios Thrax. Keisariaikaisesta tutkimustoiminnasta on säilynyt vähän tietoa. Museionin jäsenyys muuttui ilmeisesti vähitellen kunniaviraksi, samoin on saattanut käydä johtajuudelle. Kirjaston toiminta jatkui ainakin n. vuoteen 270 jaa., mutta sen loppuvaiheista on vähän tietoa ja monia versioita. Muita suuria kirjastoja oli Pellassa, Antiokiassa sekä Antigonosten Pergamonissa, joka kilpaili Aleksandrian kanssa käärön kokoelmallaan. Hellenistisen ajan pienemmissäkin kaupungeissa oli lahjoitusvaroin perustettuja kirjastoja. Ainakin osa kirjastoista oli gymnasionien yhteydessä, kuten Ateenassa, Rhodoksella, Kosilla ja Tauromenionissa. Myös filosofikouluilla oli kokoelmia, jotka olivat jäsenten käytössä. Mitä kreikkalaiset edellä Roomasta ei tunneta mainintoja yksityisistä kirjastoista ennen Aemilius Paulluksen voittoisaa Makedonian sotaretkeä vuonna 168 eaa. Yksityisiä kirjakokoelmia lienee toki ollut ennen varsinaisia mainintojakin, samaa päättelyketjua seuraten kuin Kreikassa: siellä missä on ollut kirjoja, on varmasti ollut kirjakokoelmia. Kirjallinen kulttuuri syntyi Roomassa 200-luvun loppupuolella, kreikkalaisesta vaikutuksesta. Varhaisiin kirjakokoelmiin onkin täytynyt

9 kuulua myös kreikkalaista kirjallisuutta: ylhäisön kokoelmiin klassikkoteoksia, teatterituottajien käsikirjastoihin kreikkalaista draamaa latinankielisen rinnalla. Varhaiset roomalaiset kirjailijat kuten Livius Andronicus ja Plautus tekivät käännöksiä ja ottivat vaikutteita kreikkalaisista edeltäjistään. Ensimmäiset kirjalliset maininnat roomalaisista kirjakokoelmista liittyvät sotasaaliina kreikkalaisesta idästä tuotuihin kokoelmiin. Jo mainittu Aemilius Paullus toi poikiensa käyttöön sodassa voitetun kuningas Perseuksen kirjaston. Aemiliuksen pojista tunnetumpi oli Karthagon hävittäjä Publius Cornelius Scipio Aemilianus Africanus Minor (n eaa.). Hän sai sekä perinteisen roomalaisen että kreikkalaisen koulutuksen ja hänestä tuli kuuluisan Scipion piirin keskushahmo. Hänen onkin arveltu saaneen isänsä kokoelman haltuunsa. Kirjasto lienee ollut avoin, mikä olisi osaltaan edistänyt kulttuuripiirin syntyä. Myös Lucius Cornelius Sulla sai saaliikseen suuren kirjakokoelman vuoden 86 sotaretkellään Ateenassa. Lukuisilla menestyksekkäillä sotaretkillä kirjastoaan kartutti myös Lucius Licinius Lucullus ( eaa.), joka oli aikansa rikkaimpia roomalaisia, taiteiden ja tieteiden suosija ja epikurolaisuuden kannattaja. Plutarkhoksen mukaan myös Luculluksen kirjasto olisi ollut kaikille avoin eli muidenkin kuin ystävien ja klienttien käytössä. Lucullus harrasti filosofista kirjallisuutta ja vietti usein vapaa-aikaansa kirjastossa. Hänen talonsa oli kaikkien Roomaan saapuvien kreikkalaisten koti ja kokoontumispaikka. Kokoelman kirjat olivat ilmeisesti pääosin kreikkaa, mikä selittäisi kreikkalaisten oppineiden parveilun Luculluksen luona. Tasavallanajan lopulla kirjastot yleistyivät patriisien palatseissa ja villoilla. Kuuluisia olivat erityisesti Pomponius Atticuksen, Ciceron ja Varron kirjastot. Merkittävin nykyaikaan säilynyt roomalainen kirjasto on Herculaneumin Villa dei Papirissa. Ensimmäinen julkinen kirjasto Roomassa on tiettävästi Julius Caesarin suunnittelema ja Asinius Polliuksen Augustuksen ajalla rakennuttama. Caesarin elinaikana rakennusprojektin suunnittelusta vastasi Rooman oppineimpana miehenä pidetty Marcus Terentius Varro, jonka omaa kokoelmaa on arveltu jopa Ciceron kokoelmaa suuremmaksi. Kirjasto jaettiin kreikankieliseen ja latinankieliseen osastoon ja tämä käytäntö vakiintui nopeasti. Caesarin kirjastosta tiedetään vähän, mutta se sijaitsi Forumin lähistöllä. Keisari Augustus rakennutti 20-luvulla eaa. kirjastot Apollonin temppelin yhteyteen Palatiumille ja Porticus Octaviaen yhteyteen Mars-kentälle. Palatiumin kirjastosta on säilynyt vähäisiä rakenteita. Kirjoja säilytettiin kahdessa vierekkäisessä huoneessa joiden seinissä oli suuret syvennykset, joihin oli sijoitettu puiset kirjakaapit, joihin itse kääröt sijoitettiin. Roomalainen kirjasto poikkesi kreikkalaisesta siten, että lukeminen tapahtui samassa tilassa, jossa kirjoja säilytettiin, eli kirjastohuoneen keskelle oli varattu työtilaa. Ajan kirjastot näyttävät olleen itsenäisiä rakennuksia, jotka tarjosivat työskentelymahdollisuuden kirjailijoille, oikeusoppineille, filosofeille, tutkijoille jne. Tiberius ja Vespasianus rakennuttivat molemmat ainakin yhden kirjaston, Tiberius Palatiumille, Vespasianus Rauhan temppelin yhteyteen. Näitä paremmin on säilynyt Trajanuksen osaksi forum-kompleksiaan rakennuttama kirjasto, jonka rakenne on pystytty rekonstruoimaan lähes täydellisesti: kahden vastakkain sijaitsevan kirjastosalin välissä oli pylväikön ympäröimä keskuspiha, jonka keskellä oli Trajanuksen pylväs. Myöhemmät julkiset kirjastot rakennettiin kylpylöitten yhteyteen. Keisariajalla kylpylöistä kehittyi virkistys- ja viihdekeskuksia, joissa oli paitsi täydelliset kyl- 9

10 pyläpalvelut hierojineen ja kauneushoitoloineen, myös puutarhoja, urheilu- ja pelikenttiä, kokous- ja luentotiloja sekä kirjasto. Trajanuksen (109 jaa.) ja Caracallan (220-luku) kylpylöissä oli molemmissa kaksi kirjastoa ulkomuurissa, todennäköisesti kirjasto oli myös Diocletianuksen kylpylässä (305 6). Kirjastoja uudelleenrakennettiin ja täydennettiin tuhojen jälkeen ja vuonna 350 Rooman kuuluisien rakennusten luettelossa mainitaan 29 kirjastoa. Trajanuksen kirjaston tiedetään olleen käytössä vielä 456. Myös Rooman kaupungin ulkopuolella oli julkisia kirjastoja, mm. Pompejissa, Comossa, Volsinissa, Tiburissa. Piirtokirjoitukset osoittavat, että ne oli perustettu yksityisten lahjoitusten turvin. Keisariajalla rakennettiin kirjastoja edelleen myös valtakunnan kreikankieliseen itäosaan, sekä kreikkalaisen mallin mukaisia, kuten Celsuksen kirjasto Efesoksessa, että roomalaisvaikutteisia, kuten Hadrianuksen kirjasto Ateenassa. Rooman valtakunnan länsiosista (Englanti, Ranska, Espanja, Pohjois- Afrikka) tunnetaan vain kaksi kirjastoa, jotka sijaitsevat Karthagossa ja Timgadissa. 10 Celsuksen kirjasto Efesoksessa (100-luku jaa.) Tämä kertoo kuitenkin vain arkeologisen aineiston säilymisen sattumanvaraisuudesta: alueella on ollut kymmeniä kulttuurikeskuksia, joista tiedetään tulleen Roomaan korkeasti koulutettuja ja sivistyneitä miehiä, joilla on kotikaupungissaan ollut käytössään kirjasto tai useampia. Käyttäjien kokemuksia Kirjastojen käyttö on keskeisiltä osin säilynyt samana nykypäiviin asti. Verrokkeja kannattanee silti hakea ennemmin Vatikaanin kuin suomalaisten kaupunginkirjastojen suunnalta! Julkisissa kirjastoissa on tuskin ollut avokokoelmia: kirjaston henkilökunta tunsi aineiston arkistointimenetelmät ja luokittelun ja osasi siten etsiä asiakkaan käyttöön hänen haluamansa käsikirjoituksen. Samaten voi epäillä kotilainojen mahdollisuutta: asiakas tuli itse konsultoimaan tekstejä tai lähetti paikan päälle palvelijansa. Yksityisten kirjastojen käyttö on ollut joustavampaa. Omassa kirjastossaan lukutoukka saattoi viettää vaikka kaiken liikenevän otiumin. Työnarkomaanina tunnettu Plinius vanhempi suorastaan rentoutui kirjojensa äärellä: hänen tapanaan oli usein lepäillä auringossa kevyen lounaan jälkeen, antaa lukea itselleen ääneen ja samalla tehdä muistiinpanoja. Varakkaammat oppineet siis käyttivät kirjastotyöskentelyssä ja tutkimustyössä aputyövoimaa. Tutkimusassistentit saattoivat paitsi lukea tekstejä ääneen ja kirjata ylös saneluita, myös työskennellä itsenäisesti, vierailla kaukaisissakin kirjas-

11 toissa, kopioida tekstejä ja tehdä niistä tiivistelmiä ja muistiinpanoja isäntänsä käyttöön. Jotkut antiikin oppineista asuivat kotikaupungissaan, kuten khaironeialainen Plutarkhos. Hänkin teki pitkiä kirjastomatkoja ja hankki itselleen huomattavan laajan kotikirjaston. Monet kuitenkin muuttivat suuriin tiedekaupunkeihin, joissa he saattoivat täydentää koulutustaan, tehdä poliittista uraa ja ennen kaikkea käyttää hyväkseen suuria kirjastoja, niin julkisia kuin avoimia yksityisiä. Jos varat sallivat, omaa liikkumistaan saattoi tietenkin helpottaa omistamalla itse useampia kirjastoja, kuten Cicero, jolla oli kirjakokoelmat Roomassa, Tusculumissa, Antiumissa ja mahdollisesti myös Formiaessa. Cicero ei tietenkään ehtinyt hoitamaan itse kaikkia kokoelmiaan vaan hänellä, kuten muillakin suurten kirjastojen haltijoilla, oli palveluksessaan kirjastonhoitajia. Heistä tunnetaan nimeltä Khrysippos ja Sullankin kirjastossa työskennellyt Tyrannion sekä Tiro, jonka tehtäväksi Cicero antoi vuonna 45 järjestää kirjansa ja tehdä niistä luettelon. Lisäksi kirjaston töissä auttoivat Ciceron kustantajan ja ystävän Atticuksen lähettämät Dionysios ja Menofilos. Cicerolla on kaiketi ollut kirjastoissaan kreikkalaisen kirjallisuuden merkittävimmät teokset. Filosofisissa teoksissaan hän mainitsee nimeltä tai lainaa suurinta osaa kreikkalaisista filosofeista. Hän myös esittää suoria lainauksia, esimerkiksi Homerokselta ja Euripideelta. Laajan kreikankielisen osastonsa ansiosta myös Ciceron kirjasto houkutteli kreikkalaisia oppineita. Kokoelmien kasvattaminen Kirjakokoelmia voitiin kartuttaa eri tavoin. Tasavallanajan lopulle asti kirjat levisivät pääosin yksityiskopioina aristokraattien piireissä ja ystävien kesken. Kreikkalaisia kirjoja hankittiin myös tuontitavarana. Ammattimaista kirjakauppaa tiedetään olleen ainakin 40-luvulla eaa. Tähän viittaa Ciceron teosten laaja levikki. Joitain kirjakaupan harjoittajia tunnetaan nimeltäkin, kuten jo mainittu Atticus ja Horatiuksen mainitsema kirjakauppias Sosius sekä Martialiksen Tryfon, Secundus ja Atrectus. Catullus kammoksui kirjakauppiaiden hyllyiltä löytyviä kehnojen runoilijoiden teoksia. Koska kirjoihin ei liittynyt varsinaista tekijänoikeutta, kuka tahansa saattoi kopioida ja levittää kerran julkaistuja kirjoja. Kustantajat ostivat kirjailijalta käsikirjoituksen ja teettivät siitä vapaasti kopioita erityisissä kopiointipajoissa. Levityksen ongelmana oli kopioiden vaihteleva taso niiden huonosta laadusta valittavat niin Cicero, Diodoros Siculus kuin Strabon. Kirjoista saattoi olla liikkeellä erilaisia versioita, myös kirjailijan itsensä korjaamia laitoksia. Harvinaisempien teosten hankkiminen oli vaikeaa. Kirja täytyi tilata esimerkiksi Ateenasta, Rhodokselta tai Aleksandriasta tai lähettää kopisti toiseen kirjastoon tai pyytää jotakuta ystävää lainaamaan oma kappaleensa tai teettämään siitä kopio. Julkiset kirjastot painivat osin samojen ongelmien kanssa. Ne laajensivat kokoelmiaan pääosin kopioimalla toisista kirjakokoelmista. Kirjailijat myös lähettivät teoksistaan vapaakappaleita kirjastoihin. Keisariajalla julkiset kirjastot hyödynsivät ja laajensivat kysynnällään myös kirjakauppaa. Roomasta tuli oppineisuuden keskus, jonne virtasi eri alojen huippuja. Kaupan volyymi kasvoi ja kirjakaupat alkoivat tarjota valmiita kopioita uudesta kirjallisuudesta, erityisesti runoilijoilta. Antiikin kirjastojen loppuvaiheet Siirtyminen kirjakääröistä codex-formaattiin ensimmäiseltä vuosisadalta jaa. lähtien oli haaste erityisesti vanhoille kirjastoille, joiden kokoelmissa jouduttiin säilyttämään kahta eri kirjaformaattia. Antiikin aikana kehittyneen oikumenen yhtenäiskulttuurin vähittäinen murtuminen, kristinuskon nou- 11

12 seminen valtauskonnoksi ja sen mukanaan tuomat asennemuutokset sekä lopulta Rooman valtakunnan pirstoutuminen johtivat vähitellen suurten kirjastojen häviämiseen. Ylimyssukujen yksityiskokoelmat säilyttivät tässäkin vaiheessa sekä pakana- että kristillistä kirjallisuutta. Uusia kirjastoja alettiin myöhäisantiikin aikana perustaa kirkkoihin, kouluihin ja luostareihin. Lännessä syntyi 500-luvun lopulla luostareiden toiminnan osaksi kopiointitraditio, joka säilytti myös ei-kristillistä kirjallisuutta. Luostareista tekstit päätyivät eri tavoin lainoina, lahjoina, kauppatavarana tai varastettuina keskiajan ja renessanssin aikana syntyneisiin suuriin kirjastoihin. Kreikankielisessä idässä kirjallisuutta säilyi 500-luvulle asti bysanttilaisen oppineisuuden huomassa, joka luvuilla kärsi ja taantui johtuen valtakunnan poliittisista kriiseistä ja vähittäisestä hajoamisesta sekä oppiriidoista. 900-luvun bysanttilainen renessanssi viritti uudelleen tieteenharjoittamisen ja käsikirjoitusten kopioinnin idässä. Antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuutta kulkeutui myös Lähi-idän kirjastoihin, missä niistä säilyi syyrian-, arabianja armeniankielisiä käännöksiä. Kirjallisuutta: L. Casson, Libraries in the Ancient World, New Haven London G. Cavallo, Qualche annotazioni sulla trasmissione dei classici nella tarda antichità, RFIC 125 (1997), O. Merisalo, Manu scripta: länsimaisen kirjan historia keskiajalla ( ), Jyväskylä R. Pfeiffer, History of Classical Scholarship, vol 1. From the Beginnings to the End of the Hellenistic Age, Oxford L. D. Reynolds & N. G. Wilson, Scribes and Scholars. A Guide to the Transmission of Greek & Latin Literature, Oxford (3rd ed.) Patrick Bruun ( ) Heikki Solin KFY:n aktiivinen jäsen vuosikymmenien ajan, Åbo Akademin yleisen historian täysinpalvellut professori Patrick Bruun, eräs tunnetuimpia antiikin historian tutkijoitamme, kuoli 87-vuotiaana kesäkuun lopussa Turussa. Hän kasvoi sivistyskodissa Helsingissä, sai Ruotsalaisessa normaalilyseossa klassisen kasvatuksen ja ryhtyi sodasta palattuaan opiskelemaan yliopistossa historiaa, keskittyen kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin, sekä klassillisia kieliä, minkä ohessa hän osallistui myös opiskelijaelämään. Bruunin tarkoitus oli alunperin väitellä Itä-Rooman senaatista vuosien 330 ja 1453 välillä, mutta aihe osoittautui pian liian laajaksi, ja lopulta hän keskittyi tutkimaan yhden ainoan kaupungin, Arelaten (Arles) rahanlyöntiä Konstantinus Suuren aikana. Hän teki useampia tutkimusmatkoja ulkomaille ja väitteli tutkimuksella Konstantinuksen uskonto- ja muusta politiikasta rahanlyönnin valossa (The Constantinian Coinage of Arelate, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja LII:2). Hän jatkoi numismaattisia tutkimuksiaan artikkeleissa ja kolmessa monografiassa (Studies in Constantinian Chronology, Numismatic Notes and Monographs 146, New 12

13 York 1961; Late Roman Gold and Silver Coins at Dumbarton Oaks: Diocletian to Eugenius [yhteisjulkaisu kolmen muun kanssa], Dumbarton Oaks Papers 18, Washington D.C. 1964; The Bellum Cibalese, London 1993). Konstantinuksen ajan numismaattiset tutkimukset kruunaa hänen tieteellinen pääteoksensa, laaja Constantine and Licinius A. D , joka ilmestyi sarjan Roman Imperial Coinage seitsemäntenä osana Lontoossa 1966 (XXXI, 778 sivua, lukuisia kuvatauluja). Hän kuului keskeisenä vaikuttajana siihen numismaatikkosukupolveen, joka kehitti voimallisesti rahatutkimuksen metodiikkaa, toisaalta teknisessä mielessä (mm. tarkemman metallurgisen analyysin kautta); toisaalta hän korosti rahojen merkitystä poliittisen historian tutkimukselle sekä niiden symboliarvoa. (Valikoima Bruunin rahatutkimuksista ilmestyi 1991 Roomaninstituutin Acta-sarjassa nimellä Studies in Constantinian Numismatics.) Rahojen symboliikan tuntemus tarjosi Bruunille oivan lähtökohdan hänen osallistuessaan Henrik Zilliacuksen johtaman Suomen Rooman-instituutin Villa Lanten ensimmäisen tieteellisen työryhmän jäsenenä Vatikaanin museossa olevien varhaiskristillisten piirtokirjoitusten julkaisuprojektiin. Hänen tehtäväkseen tuli piirtokirjoituksissa esiintyvien symbolien analyysi, joka ilmestyi piirtokirjoitusten edition kommentaariosassa otsakkeella Symboles, signes et monogrammes (Sylloge inscriptionum christianarum veterum Musei Vaticani, ediderunt sodales Instituti Romani Finlandiae curante Henrico Zilliacus, Acta Instituti Romani Finlandiae I, Helsinki 1963). Se edustaa koko kommentaariosan parasta antia. Tämä ei ollut suinkaan Patan ensimmäinen kosketus Roomaan. Toimiessaan Nya Pressenin kulttuuritoimittajana ja toimitussihteerinä hän selosti medialle Rooman-instituuttimme alkuvaiheita ja Villa Lanten avajaisia Toinen koti hänelle tuli Roomasta hänen toimiessaan instituutin johtajana ; Rooman kauden jälkeen hän toimi pitkään aktiivisesti instituutin säätiön hallituksessa, mm. sen puheenjohtajana. Patan johtajakautta on pidettävä monessa suhteessa merkittävänä; laajojen kansainvälisten kontaktiensa kautta hän kehitti instituuttia edelleen tärkeänä kohtaamispaikkana Ikuisessa Kaupungissa. Tieteellisen työryhmänsä aiheeksi Bruun valitsi Etrurian roomalaistumisen ja sen jäseniksi sekä filologeja, historioitsijoita että arkeologeja varmistaen täten varhempia työryhmiä selkeämmän poikkitieteellisen lähestymistavan. Kokoomateos, joka ilmestyi 1975 otsakkeella Studies in the Romanization of Etruria (Acta IRF 5), sai kansainvälisessä kritiikissä vaihtelevan vastaanoton Bruun nimitettiin Åbo Akademin yleisen historian professoriksi, mistä virasta hän siirtyi eläkkeelle Åbo Akademin vararehtorina hän toimi Professorikautenaan hän jatkoi edelleen numismaattisia tutkimuksiaan, mutta julkaisi paljon myös muilta aloilta (hänen toimittajataustansa näkyi hänen populaareissa julkaisuissaan, jotka kielivät laajoista kontakteista ja intohimosta kieleen ja tyyliin). Voisi mainita hänen tutkimuksensa seikkailijasta ja filhelleenistä August Maximilian Myhrbergistä (1963) ja mittavan niteen sarjassa Koko kansan suuri maailmanhistoria 3: Aasia kohtaa Euroopan 200 ekr. 500 jkr. (ilmestyi 1983 samanaikaisesti ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi ja islanniksi). Muistamme Patrick Bruunia etevänä klassikkona, ystävänä ja opettajana, joka osasi asettaa älykkäitä kysymyksiä ja kyseenalaistaa vanhoja totuuksia. Suomalainen antiikin ja historian tutkimus on menettänyt hänessä erään kansainvälisesti arvostetuimman edustajansa. 13

14 Kaksi kirjettä antiikista Johdanto: Anneli Luhtala Antiikista on säilynyt paljon mielenkiintoisia kirjekokoelmia, joista ainakin Plinius nuoremman ja Senecan tuotantoa on suomennettu. Kirjeiden aiheiden laaja kirjo ulottuu arkisista ja henkilökohtaisista seikoista poliittisiin juoruihin, valtiota koskeviin salaisiin asioihin ja filosofisiin pohdintoihin. Tässä lehdessä julkaisemme kaksi proseminaariharjoituksina käännettyä kirjettä, joita ei ole aiemmin suomennettu. Välittäessään meille jonkun yksittäisen ihmisen kokemuksen antiikista ne samalla sisältävät jonkin yleispätevän merkityksen. (Allaolevat tiedot perustuvat Aapo Takalan ja Laura Ahon proseminaaritöihin ja niissä käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen.) Ciceron kirje ystävälleen Marcus Mariukselle vuodelta 55 ekr. kuvailee Pompeiuksen teatterin avajaisia Roomassa. Tämä teatteri oli ensimmäinen pysyvä teatterirakennus kaupungissa ja tapahtuman kunniaksi Pompeius järjesti ennennäkemättömän laajat näytökset, joihin kuului kilpa-ajoja ja eläintaisteluita. Marius oli Ciceron hyvä ystävä, mutta he tapasivat harvoin, sillä Cicero asui tuohon aikaan Roomassa ja Marius Pompejissa tai sen lähistöllä. Lisäksi Mariuksen huono kunto usein esti häntä matkustelemasta ja ilmeisesti myös tulemasta katsomaan avajaisnäytöksiä. Näytännöt, jotka hänen mielestään kosiskelivat pelkästään rahvaan suosiota, eivät olleet Ciceron makuun, eivätkä olisi hänen mukaansa miellyttäneet hänen ystäväänsäkään. Plinius nuorempi kuvaa kirjeessään 1,12 suruaan ja muita tuntemuksiaan, kun hänen ystävänsä Corellius Rufus (30/31 97/98 jkr.) on pitkällisen sairauden uuvuttamana tehnyt itsemurhan. Keisari Vespasianuksen aikana konsulina toiminut Corellius sairastui kihtiin 33-vuotiaana, ja sairaus muuttui kestämättömäksi hänen vanhetessaan. Plinius ei tuomitse itsemurhaa kirjeestä kuvastuu roomalaisille tyypillinen stoalainen suhtautuminen mutta järkeily ja filosofinen pohdinta eivät poista hänen suruaan. Hän arveleekin itsemurhan tuovan enemmän surua läheisille kuin luonnollisen kuoleman ja pyytää ystävältään, Calestrius Tirolta, lohduttavia sanoja. Tunnemme monia kuuluisia itsemurhia antiikista, jotka yleensä olivat poliittisia ja tehtiin jostain herooisesta syystä, kuten halusta paeta häpeää tai uhrautua isänmaan puolesta. Yleisiä mutta luonnollisesti vähemmän tunnettuja olivat myös Corelliuksen tapauksen kaltaiset ei-herooiset itsemurhat, joita tehtiin, kun elämä muuttui sietämättömäksi esimerkiksi köyhyyden tai sairauden vuoksi. Nämä modernia eutanasiaa muistuttavat itsemurhat ja armomurhat olivat laajasti hyväksyttyjä antiikissa. Rooman laissa ja yhteiskunnassa pidettiinkin yleisesti hyväksyttävänä tehdä itsemurha, kun vanhuus ja sairaudet aiheuttivat sietämättömiä kärsimyksiä. Stoalaisen etiikan mukaan esimerkiksi sairaus, köyhyys ja kunnian menetys olivat hyviä ja perusteltuja syitä itsemurhaan. Ei ollut myöskään lääkäreiden etiikan vastaista jättää kuolemansairaita hoitamatta, vaikka nk. Hippokrateen vala kieltääkin vahingoittamasta ketään tahallaan. Yleisin tapa oli että potilas lopettaa syömisen, mutta nopeasti toimivia myrkkyjä käytettiin myös tähän tarkoitukseen. Eniten vanhuutta ja itsemurhaa pohtivat Seneca ja Plinius nuorempi. Senecan mukaan ei pitäisi odottaa kuolemaa kuin pelkuri ja kärsiä vanhuuden vaivoista. Myöhäisantiikissa suhtautuminen itsemurhaan muuttui kielteisemmäksi esimerkiksi uusplatonismin vaikutuksesta, joka kielsi itsemurhan jyrkästi. 14

15 M. CICERO TERVEHTII M. MARIUSTA Suomentanut Aapo Takala Jos jokin ruumistasi vaivaava tuska tai terveydentilaasi heikentävä sairaus on estänyt sinua tulemasta näytöksiin, niin luen sen enemmän sattuman kuin viisautesi ansioksi. Mutta jos olet arvellut näiden näytösten, joita muut ihastelevat, olevan halveksittavia, etkä ole halunnut tulla silloinkaan, kun terveydentilasi sen olisi suonut, niin iloitsen molemmista: sekä siitä, että olet ollut ilman tuskia, että siitä, että sinulla on ollut ryhtiä olla välittämättä siitä, mitä muut syyttä ihailevat. Odotan tietysti, että joutilaisuutesi tuottaa pian hedelmää. Sinun on ollut mahdollista nauttia joutilaisuudestasi täysin, aivan kuin sinut olisi lähes yksin jätetty sinne luonnon ihanuuteen. Enkä yhtään epäile, ettet olisi viettänyt lueskellen makuuhuoneessasi, josta sinulle on raivattu näköala suoraan Stabiaen lahdelle, juuri niitä varhaisen aamun hetkiä, jolloin he, jotka sinut olivat sinne jättäneet, seurasivat arkisia miiminäytelmiä puolinukuksissa. Lopun päivän käytit tietysti huvituksiin, jotka itse olit valinnut halusi mukaan. Meidän oli puolestaan tyytyminen niihin kärsimyksiin, jotka Spurius Maecius oli hyväksynyt. Kaiken kaikkiaan, jos haluat tietää, näytökset olivat mitä näyttävimmät, mutta sinä et olisi voinut niitä sulattaa; päättelen näin oman makuni perusteella. Ensiksikin tapahtuman kunniaksi näyttämölle olivat palanneet myös he, joiden arvelin sieltä jo poistuneen kunniansa säilyttääkseen. Sinun suuri suosikkisi, ystävämme Aisopos, oli sellaisessa kunnossa, että hänen poistumisensa olisi helpotus kaikille. Alettuaan vannoa valaa hänen äänensä petti tässä kohtaa: Jos tietoisesti petän. Mitä muuta kertoisin? Loput näytöksistä ovat sinulle varmasti tuttuja. Ne viehättivät jopa vähemmän kuin keskinkertaiset näytökset yleensä. Suureellisten lavasteiden katseleminen vei kaiken hilpeyden, ja olen varma, että täysin levollisin mielin jättäydyit pois näistä mahtailuista. Mitä mieltä on tuoda satoja muuleja Klytaimnestraan tai tuhansia sekoitusastioita Troijan hevoseen tai niin jalkakuin ratsuväenkin täydellinen aseistus johonkin rähinään? Rahvaassa se herätti ihailua, mutta sinä et olisi nauttinut ollenkaan. Jos siis olet viettänyt nämä päivät yhdessä Protogeneesi kanssa, ja jos hän vain on lukenut sinulle ennemmin mitä tahansa muuta kuin minun puheitani, niin olet käyttänyt aikasi paljon mielekkäämmin kuin yksikään meistä. En nimittäin arvele sinun kaivanneen kreikkalaisia tai oskilaisia näytelmiä, varsinkaan kun voit seurata niitä oskilaisia myös siellä neuvostossanne ja kreikkalaisista taas pidät niin vähän, että kotiin mennessäsi vältät aina kulkemasta Kreikkalaiskatua. Ja miksi arvelisin sinun, joka olet halveksinut gladiaattoreitakin, kaipaavan taistelijoita? Jopa itse Pompeius myönsi niiden olleen silkkaa ajan ja öljyn tuhlausta. Loput eläintaistot, kaksi päivässä viiden päivän ajan, olivat mahtavat, sitä ei kukaan kiellä. Mutta miten sivistynyt henkilö voisi nauttia nähdessään mahtavan pedon raatelevan heikon ihmisen, tai uhkean eläimen lävistettävän metsästyskeihäillä? Jos nämä näytökset ovat näkemisen arvoisia, niin olet kyllä nähnyt niitä usein, eikä kukaan meistä, jotka niitä seurasimme, nähnyt mitään uutta. Viimeiselle päivälle jäivät elefantit. Niitä rahvas hämmästeli suuresti, mutta ei näyttänyt nauttivan ollenkaan, vaan päinvastoin ilmaisi jonkinlaista sääliä ja oli jopa sitä mieltä, että näillä eläimillä on jotakin yhteistä ihmisten kanssa. 15

16 GAIUS PLINIUS TERVEHTII YSTÄVÄÄNSÄ CALESTRIUS TIROA Suomentanut Laura Aho Olen kokenut kovan kolauksen, jos niin suuren miehen menetystä voi kutsua kolaukseksi. Corellius Rufus on kuollut ja vieläpä omasta tahdostaan, mikä lisää minun tuskaani. Sillä sellainen kuolema, joka ei vaikuta luonnolliselta eikä kohtalon määräämältä, on äärimmäisen surullinen. Näet heidän kohdallaan, jotka kuolevat sairauteen, suurta lohtua antaa kuitenkin ajatus välttämättömyydestä. Mutta totisesti heidän kohdallaan, jotka korjaa kuolema oman käden kautta, tuska on parantumaton, koska uskomme, että he olisivat voineet elää kauemmin. Inhimillinen järki, mikä on filosofien mielestä sama kuin välttämättömyys, pakotti Corelliuksen tähän päätökseen, vaikka hänellä oli monia syitä elää. Hänellä oli puhtaan omatunnon, loistavan maineen ja suuren arvovallan lisäksi vaimo, tytär, tyttären poika sekä sisaria ja sukulaisten lisäksi niin monia Käsikirjoitustradition kautta on säilynyt merkittävien henkilöiden kirjoittamia kirjeitä, kun taas papyruslöydöt ovat tuoneet päivänvaloon myös tavallisten ihmisten kirjeitä (kuvassa P. Oxy. 932, 100-luvun loppu jaa.). 16 todellisia ystäviä. Mutta häntä vaivasi niin pitkäaikainen ja epämiellyttävä sairaus, että syyt kuolla voittivat nämä niin monet elämisen arvoiset asiat. 33-vuotiaana, kuten häneltä itse sain kuulla, hän sairastui kihtiin. Tämän hän peri isältään, sillä tavallisesti myös sairaudet kulkevat eräänlaisena perintönä kuten muutkin asiat. Niin kauan kuin hän oli nuori iältään, hän pystyi hallitsemaan ja pitämään aisoissa tämän sairauden pidättyväisyydellä ja terveillä elämäntavoilla. Myöhemmin hän kesti vanhuuden myötä pahentuneen sairauden mielen lujuudella, kun hän kärsi uskomattomista tuskista ja kauheista kidutuksista. Sillä kipu ei enää ollut ainoastaan hänen jaloissaan kuten ennen, vaan levisi kaikkiin jäseniin. Menin hänen luokseen Domitianuksen valtakaudella, kun hän makasi sängyssä huvilallaan. Orjat poistuivat makuuhuoneesta, kuten oli tapana aina, kun joku hänen luotettavampi ystävänsä tuli sisään. Ja jopa hänen vaimonsa poistui, vaikka kykenikin erinomaisesti pitämään kaikki salaisuudet. Hän katsoi ympärilleen ja sanoi: Miksi luulet minun kestävän näitä suuria tuskia niin kauan? Jotta näet eläisin edes yhden päivän sitä roistoa kauemmin. Jos hänelle olisi annettu samanlainen ruumis kuin mieli, hän olisi tehnyt sen, mitä toivoi. Kuitenkin jumala piti huolta hänen toiveestaan, mistä tietoisena hän saattoi kuolla vapaasti ja levollisena. Hän katkaisi nuo monet, mutta vähäpätöiset siteet elämään. Hänen sairautensa, jota hän yritti lieventää maltillisilla elämäntavoilla, oli pahentunut, ja hän päätti lujana paeta hellittämätöntä kipua. Pian kului jo toinen, kolmas ja neljäskin päivä, ja hän

17 pidättäytyi ruuasta. Hänen vaimonsa Hispulla lähetti luokseni yhteisen ystävämme Gaius Geminuksen tuomaan surullisia uutisia. Corellius oli päättänyt kuolla, eikä itse vaimon eikä tyttären pyynnöt pystyneet muuttamaan hänen mieltään. Minä olin ainoa, joka pystyisi palauttamaan hänen elämänhalunsa. Riensin hänen luoksensa. Olin jo lähellä, kun tämän saman Hispullan luota tuleva Julius Atticus ilmoitti minulle, ettei enää mikään, en edes minä, saisi häntä muuttamaan mieltään. Niin itsepintaisesti hän vakuuttui yhä enemmän ja enemmän päätöksestään. Tosiaan hän oli sanonut lääkärille, joka yritti tarjota hänelle ruokaa: Olen tehnyt päätöksen. Lausuma, joka paljasti kuinka paljon ihailin häntä, ja kuinka paljon kaipausta hän jätti sydämeeni. Ajattelen, millaista ystävää ja millaista miestä olen nyt vailla. Tiedän, että hän oli täyttänyt jo 67 vuotta, joka on sangen korkea ikä jopa vahvimmille. Tiedän, että hän pakeni parantumatonta sairautta. Tiedän myös sen, että hän kuoli jättäen jälkeensä sukulaisensa ja kukoistavan valtion, joka oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi. Kuitenkin minä suren hänen kuolemaansa ikään kuin terveen nuorukaisen kuolemaa. Mutta suren myös, vaikka voit pitää minua heikkona, itseni takia. Sillä olen menettänyt jotain. Olen menettänyt elinikäisen ystävän, mentorin ja opettajan. Sanalla sanoen niin kuin sanoin ystävälleni Calvisiukselle juuri, kun suru oli vallannut minut: Pelkään, että hoidan elämäni nyt huolimattomasti. Sen vuoksi lohduta minua, mutta älä sano hän oli vanha tai hän oli sairas, sillä tiedän tämän. Vaan sano jotain uutta ja tähdellistä, mitä en ole koskaan ennen kuullut tai lukenut. Sillä kaikki, mitä olen kuullut ja lukenut tulee luonnostaan avuksi, mutta näin suuri suru vie siitä voiton. Voi hyvin. Uutta kirjallisuutta (kevät syksy 2007) Koonnut Matias Buchholz Antiikin kirjallisuuden suomennoksia Aikojen alussa. Suom. Arto Kivimäki. Teos 10/2007. (Antiikin mytologiaan liittyviä tekstejä suorasanaisesti nykykielelle käännettyinä. Kolmiosaisen Antiikin taruja -sarjan ensimmäinen osa. ) Cicero et al.: Aura popularis eli kuinka vaalit voitetaan. Suom. Laura Lahdensuu ja Ari Saastamoinen. Tammi 1/2007. Hautojen lauluja. Suom. Arto Kivimäki, Erkki Sironen, Pekka Tuomisto ja Sampo Vesterinen. Tammi 10/2007. (Kreikkalaisia ja roomalaisia hautaepigrammeja.) Tietokirjallisuutta Simon Blackburn, Platonin Valtio. Suom. Kimmo Paukku. Ajatus 10/2007. Adrian Goldsworthy, Caesar. Suom. Heikki Tiilikainen. Ajatus 9/2007. Tom Holland, Persian tuli. Idän ja lännen ensimmäinen taistelu. Suom. Pekka Tuomisto. Karisto 10/2007. (Persialaissodista.) Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi ja Raija Sarasti-Wilenius, Kirjallisuus antiikin maailmassa. Teos 4/2007. Päivi Kosonen, Isokrateesta Augustinukseen. Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen. Atena 1/