1. adventtisunnuntai uudenvuodenpäivä KUNINKAASI TULEE NÖYRÄNÄ KUNINKAASI TULEE NÖYRÄNÄ

Transkriptio

1 1. adventtisunnuntai uudenvuodenpäivä KUNINKAASI TULEE NÖYRÄNÄ KUNINKAASI TULEE NÖYRÄNÄ MATT. 21: 1 9 Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille:»menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.» Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana: Sanokaa tytär Siionille: Katso, kuninkaasi tulee! Hän tulee luoksesi lempeänä, ratsastaen aasilla, työjuhdan varsalla. Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi: Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa! Pelasta mut, jos se sopii sun pirtaan Tekstimme ytimessä on Jeesuksen messiaaninen kuninkuus, Vanhan testamentin profetioiden täyttyminen. Sakarjan kirjassa on ennussana Rauhanruhtinaasta, joka saapuu Jerusalemiin ja julistaa rauhan sanoman kaikille kansoille (Sak. 9:9 10). Kyse on siis käänteentekevästä muutoksesta pelastuksen sanomassa: se ei enää ole vain juutalaisen kansan pelastumista pahan ja väkivallan keskeltä, vaan pelastus ulottuu merestä mereen. Messiaan valtakunta ylittää kansalliset rajat. Se on globaali rauhanliike. Mutta toteuttiko Jeesus oikeasti tuon profetian? Juutalaisen käsityksen mukaan jokainen voi ikkunasta ulos katsomalla havaita, että Messiaan valtakunta ei ole vielä tullut. Maailmassa on yhä sotia ja väkivaltaa. Pahuus ei ole talttunut eikä rauha koittanut. Oliko Jeesus sittenkään luvattu Messias, oikea Rauhanruhtinas? Mikäli etsimme rauhaa ulkonaisten olosuhteiden muutoksesta, voimme todeta, että mikään ei ole muuttunut sitten Jeesuksen ratsastettua Jerusalemiin. Monien juutalaisten tavoin voimme pettyä Jeesukseen: hän ei poistanutkaan sotia maan päältä. On kuitenkin myös toinen mahdollisuus: muutos sydänten tasolla. Adventin tärkein kysymys kuuluu: voiko Messiaan valtakunta tulla niin lähelle, että se on suorastaan sisäisesti meissä? Raamatun kirjoittajien ja kristittyjen oma kokemus vahvistaa, että kyllä voi. Rauha ei ala olosuhteiden muutoksesta, toisista. Se alkaa sydänten muutoksesta, sinun ja minun. Messiaan valtakunta murtautuu tähän maailmaan sisältäpäin. Miten se tapahtuu? Samalla tavalla kuin adventin tekstissä: huutamalla Jeesusta avuksi. Adventin avainsana on hoosianna. Sama sana, joka on toisessa muodossa profeetta Sakarjan tekstissä: pelasta minut. Siis tuo rakastamisen kyvyn menettäneiden syntisten parahdus, josta tutussa laulussa nykyisin lauletaan Rakkaus on kuollut elämän virtaan. Pelasta mut, jos se sopii sinun pirtaan, Pelasta mut, pelasta... Siinä on oiva rukous tälle adventtiajalle. Ei liian ryntäilevä ja päällekäyvä vaatimus, vaan elämässään kolhitun vaikerrus. Sellaisen luo Jeesus on luvannut tulla. Hänen pirtaansa sopii pelastaa rakkautensa menettänyt syntinen. Jeesuksen rakkaus syntisiin vei hänet kohti ristin pääsiäisen tapahtumia. Siinä on mahdollisuus globaalin rauhanliikkeen jatkumiseen: armon saanut on armollinen toisille. Anna siis Jeesuksen tulla sydämeesi ja hukuttaa syntisi armon virtaan - jos se vain sopii sun pirtaan? ITSENÄISYYSPÄIVÄ JOUNI TURTIAINEN KIITOS ISÄNMAASTA JOH. 8: Teksti liittyy kysymykseen Jeesuksen kuninkuuden taivaallisesta luonteesta (luku 6), hänen messiaanisuudestaan (luku 7) ja hänestä maailman (ainoana) tosi valona (luku 8). Tulkinnassa painottuu uskossa omistetun taivaallisen Isänmaan todellinen vapaus (jae 36). Vapaudella on kiinnekohtansa myös maalliseen isänmaahan. Se on niin suuri asia, että sen puolesta on kuoltu ja kuollaan, ettei toinen kansa orjuuttaisi isänmaatae. Synti orjuuttaa ihmistä vielä pahemmin (33), sillä se voi anteeksisaamattomana sulkea meiltä pääsyn todelliseen Isänmaahan. 1. Todellinen vapaus on sitoutumista Jeesukseen, ja se saadaan uskomalla ja luottamalla häneen. Häneltä kristitty odottaa suurinta hyvää ja lopullista turvaa. Jeesus on kristityn todellinen Jumala, Isän Poika, Jumala Jumalasta, Tie Jumalan Isän luo. Tässä vapaudessa pätee yksin usko, ei yritys elää omantunnon mukaan luonnollista, yhteiskunnallista tai Jumalan kirjoitettua lakia noudattamalla. Tähän pyrkiminen on hyvä, mutta hengellisesti turmiollinen, jos siihen perustetaan ihmisen autuuden toivo. Esim. roomalaiskatolinen kirkko on uudelleen julistanut (keskiajan skolastiikasta mitään oppimatta), että jotkut pakanat voivat pelastua elämällä omantuntonsa mukaan (Vatikaanin toisen konsiilin asiakirjat, ks. myös Schmalkaldenin artiklat, osa 3, ) 2. Vapaus on vapautta synnin orjuudesta (34). Synnin orjuus on sidonnaisuutta Jumalan vastustajaan, sielunviholliseen, Saatanaan, vaikkei ihminen omista lähtökohdistaan tätä suinkaan ymmärrä tai hyväksy. Saatana on ihmisten syyttäjä, kaikella pahalla uhkaaja ja valehtelija ja näin ihmisen epäuskon vahva liittolainen. Hänen syytöksensä synneistä ovat useimmin totta, ja siksi niillä on suuri näennäinen voima. Ihmisen epäusko ei näe, että vaikka syytös synneistä ja laiminlyönneistä on oikea, vapauden tuo ilman ehtoja

2 sanoma vapautuksesta: Jeesus on ristinkuolemallaan sovittanut ihmisen kaikki synnit, eivätkä ne enää vie tekijäänsä kadotukseen. Tätä Saatana ei kestä kuulla. Hänen syyttämisvallaltaan on viety perustus, ja häntä kuulee vain ihmisen epäusko, ei usko. 3. Todellisen vapauden ainoa Antaja maailman lukemattomien uskontojen ja pelastajahahmojen viidakossa on Jeesus Nasaretilainen, Jumalan Voideltu, Kristus. maailman valo. Tämän päivän uskontodialogeissa kristillisen uskon rajaa siirretään niin, että se sulkee sisäänsä yhä enemmän ei-kristillistä ainesta. Yhä enemmän ollaan löytävinään sanan siemeniä ja pelastuksen säteitä pakanauskonnoista. Yleisessä ilmoituksessa on näkyvissä paljonkin Jumalan voimasta ja suuruudesta, mutta ei mitään pelastuksesta, Kristuksesta eikä armosta. 4. Tosi vapaus ei löydy hyvästäkään uskonnollisesta perinteestä. Juutalaiset olivat uskon isän eli Aabrahamin lapsia, mutta he eivät tehneet tämän tekoja. Jeesuksen paradoksi kouraisee syvältä. Teko oli se, että juutalaiset ---vaikka väittivät olevansa Abrahamin jälkeläisiä - halusivat tappaa Jeesuksen (37, 40). Tässä oli ero Abrahamin ja Jeesuksen ajan juutalaisten välillä, joilla oli paljon tekoja ja hurskautta. Abrahamilla oli usko, jonka Jumala luki hänelle vanhurskaudeksi (Room. 4). 5. Kysymys isänmaan vapaudesta on aina myös poliittinen. Terrorismin kasvun myötä käsite isänmaan vapaus on saanut aivan uusia ulottuvuuksia. Vapaa on se maa ja kansa, joka elää itsenäisenä omassa maassaan, ja jolla on mahdollisuus ja rohkeus puolustaa itseään myös terrorismia vastaan. Terrorismia ei torjuta ainoastaan oman maan rajoilla, vaan myös oman maan sisällä ja siellä, missä lapsia, nuoria, miehiä ja naisia koulutetaan ja/ tai rohkaistaan tuhatmäärin terroristeiksi ja missä heitä tuetaan rahalla ja (erit. islamin antamilla ) katteettomilla lupauksilla paratiisista. Terrorismin (vaaran) ja terroristin (synnin ja pahuuden) vähättely yllättävästi vain rohkaisee terrorismia ja on loppujen lopuksi pahaksi myös tuleville terroristeille. Terrorismin uhka leviää ja koskettaa yhä uusia maita eikä lopu, yhtä vähän kuin ihmisten orjuuttava sidonnaisuus syntiin näyttää loppumisen merkkejä. Silti sitä ja sen inhimillisiä syitä on päättäväisesti vastustettava mieluiten yhteisesti - havaittiin niitä missä tahansa. 6. Painopiste on tämä: varsinainen isänmaamme on Taivas (Hepr. 11:14 16); se on varsinainen yhdyskuntamme (politeuma, politeia, esim. Fil. 3:20). Sen vapaita kansalaisia olemme pannessamme toivomme yksin Jeesukseen. Vapaus synnin orjuudesta on vapautta Jumalan antamaan hyvään. 2. ADVENTTISUNNUNTAI KUNINKAASI TULEE KUNNIASSA LUUK. 21: (34 36) Tekstissä on profeetallinen näköala kahteen lopunaikojen juonteeseen, kansojen kokemaan ahdistukseen ja erilaisiin merkkeihin taivaalla. Jälkimmäistä emme pysty kovin paljon avaamaan, edellinen on (jo) oman aikamme todellisuutta. Kolmantena teksti tuo esiin kansojen meren pauhun ja liikehdinnän. Jakeessa 25 (kansojen) meren pauhu (eekhos) ja sen aaltojen vyöryminen (salos) vaikuttavat kansojen ahdistukseen (KR 38 ja 92, NIV anguish) ja epätoivoon (KR 38 ja KR 92, NIV perplexity). Avainsanat ahdistus (synokhee) ja epätoivo (aporia) on käännöksissä saatu esiin onnistuneesti. Synokhee- johdannaisen verbin merkitys on mm. puristaa, pitää kiinni, painaa yhteen. Sana esiintyy myös 2. Kor. 5:14:ssä, missä vastaava teonsana on käännetty (Jeesuksen rakkaudesta puhuttaessa) vaatii meitä (KR 38) ja pakottaa meitä (KR 92). Aporia on neuvottomuus tai empiminen (oik. tilanne jossa ei pystytä kulkemaan eteenpäin eli konkreettisesti tai kuvaannollisesti ihmisellä on liian monta tai, mistä valita tai ei yhtään tietä). Ahdistus ja epätoivo osuvat ytimeen. Latinan vastaavat sanat pressura ja confusio ovat em. pääkäsitteiden ajankohtaisia avaajia. Missäpä eivät kansat nykyään olisi puristukessa tai paineen alla (pressura) tai kokisi sekasortoa (confusio). Jakeen 26 mukaan taivaiden voimien järkkyminen on ihmiskunnalle merkki, joka aiheuttaa lamaannuttavaa pelkoa. Alkukieli käyttää (jae 25) sanaa seemeia, joka viittaa messiaanisiin tunnusmerkkeihin, ei sanoja terata tai dynameis, jotka voivat olla mitä tahansa ihmeitä ja voimavaikutuksia. Joissain kohdissa nämäkin saavat tunnusmerkin luonteen, ei kuitenkaan jakeessa 26 jossa on lainaus Jes. 34:4:stä ja jossa sana dynameis todella tarkoittaa voimia (hepr. tseba), ei merkkejä; merkki on juuri voimien hajoaminen tai pettäminen! Taivaan mullistukset mainitaan monissa VT:n kirjoissa (Jes. 34:4; Joel 2:10 ym.). Mitä tapahtuukin, se näkyy julkisesti. Huomaamme, että kansojen myllerrys, merkit taivaalla, pelko Jeesuksen tulosta tuomarina ja tästä johtuva ihmisten kauhu muodostavat yhden kokonaisuuden. 1. Jeesuksen tuleminen kunniassa tuo kansoille ahdistuksen, jonka ytimenä on lamaannuttava pelko. Ihmisiltä loppuu henki, heidän sielun(toiminton)sa pysähtyvät (apo-psykheoo). Kaikki pyrkivät epätoivoisesti piiloon Karitsan vihalta Ilm. 6:12 17), jota kukaan ei-kristitty ei kestä. Kukaan ei sitä päivää vältä (35). Jumalaton maailma on tuohon asti pyrkinyt rauhoittamaan omantuntonsa muulla kuin sen ainoalla oikealla Lohduttajalla, Jeesuksella ja uskolla häneen. Nyt ihmiset kuitenkin odottavat kauhun vallassa tuomiota ja Tuomaria, vaikkeivät ole ymmärtäneet tehdä niin aikaisemmin. Ihmiset ovat olleet kahlehdittuina kuolleissa (eli kuoleman) teoissa (Hepr. 6:1; 9:14). Yhtäältä syynä on ihmisen synti ja epäusko, toisaalta se, että sanomaa Jeesuksesta ei ole kuultu eikä/ tai kuunneltu. Jeesus oli tarkoitettu näille Vapahtajaksi, nyt hän tulee Tuomarina. Näiden ihmisten kohdalla luomistarkoitus on muuttunut vastakohdakseen. Aika tehdä parannus ja uskoa on loppunut. Kansat puhkeavat valituksiin (Matt. 24:30). 2. Outojen merkkien pelko ja kansojen ahdistus ja epätoivo pyrkivät tarttumaan myös kristittyihin. Monet alkavat pelätä, vaikka uskovat Vapahtajaan. Profeetallisesti sana tietää tämän turhan pelon syntyvän, ja siksi kristittyjä rohkaistaan ensi kuulemalta uskomattomaan asiaan: maailman lamaantuessa pelosta, kristityt saavat rohkeasti nostaa päänsä pystyyn ja muistuttaa itseään siitä, että lopullinen vapautus on lähellä. Ilman Kristusta olevien miljoonien kauhistuttava pelko sen sijaan on perusteltu, ja sen sanominen raskasta; samalla tämä tilanne on kutsu lähetystyöhön. Kristittyjen rohkeamielisyys syntyy Kristuksesta, ei heidän omasta kristillisyydestään. Kristityt eivät halveksi tai ylenkatso ei-kristittyjä, vaan rakastavat heitä loppuun asti ja surevat ja kauhistuvat heidän loppunsa väistämättömyyttä. 3. Jeesuksen tulo kunniassaan (27) on julkinen eikä jää keneltäkään salaan. Jeesuksen nimi nähdään lopultakin kaikkia nimiä korkeammaksi. Kaikkien on polvistuttava Jeesuksen edessä (Fil. 2:9 10) ja tunnustettava hänet Jumalaksi eli Kyriokseksi eli häneksi, joka

3 on Isän kanssa yhdenvertainen kunniassa (2:11). Kaikki näkevät silloin, että vain Jeesuksessa oli pelastus, syntien anteeksisaaminen ja yhteys Isään. 4. Tapahtumien perustukset, Jeesuksen laintäyttö, risti ja ylösnousemus, toteutuivat sen sukupolven aikana, jolloin Jeesus sanansa sanoi (32). Jeesukseen syntyneiden yhteisö, Jumalan kansa, on pysyvä siihen asti, kunnes kaikki tämä tapahtuu. Niin kuin lehden puhkeaminen kertoo kesästä, niin Jeesuksen tulon myötä puhkeaa Jumalan valtakunnan lopullinen kesä (31). 5. Lisäjakeista (34 36) jae 36 näkee (alkuteksti) pakoon pääsyn kaikesta tulevasta suorastaan rukousaiheeksi, mikä tuntuu oudolta. Eihän vapautusta (28) tarvitse paeta? Kehotus pakoon pääsemiseksi liittyykin Matt. 24:n mainitsemiin hengellisiin ja lihallisiin kiusauksiin, jotka edeltävät Pojan paluuta ja saman luvun pakenemiskehotuksiin (Matt. 24:4 44). Kristityn tulee valvoa eli uskoa Jeesukseen Vapahtajana kaiken myllerryksen keskellä, sillä vaikka etukäteismerkkejä näkyy, Poika tulee hetkellä, jota ette aavista (44). 3. ADVENTTISUNNUNTAINA JEESUKSEN TODISTAJINA MATT 11:2-10 Johannes lähetti opetuslapsensa tiedustelemaan oliko Jeesus luvattu Messias. Jeesuksen vastausta voisi pohtia tämän päivän etsivän ihmisen näkökulmasta. Perusta-lehdenkin palstoilla on käyty keskustelua tapahtuuko ihmeparantumisia. Vieläkö Jeesus toimii niin, että hän parantaa seuraajiensa kautta. Jumalalle on kaikki mahdollista, joten hän voi tietysti parantaa, jos hän vain niin tahtoo. Menemättä sen pidemmälle tähän keskusteluun, on todettava, että Jumala, joka on sama eilen tänään ja iankaikkisesti, todennäköisesti myös parantaa tänä päivänä. Tuskin monet parantumiskertomukset, joita on kuullut luotettavilta henkilöiltä yhtä hyvin kuin pahojen henkien ajamiset lähetyskentillä olisivat kaikki keksittyjä. Millainen todistusvoima sitten tällaisilla parantumisilla on? Mitä itse ajattelet, jos kuulet jonkun parantuneen ihmeellisellä tavalla? Mitä mahtaisi ajatella ei-uskova sukulainen tai ystäväsi? Olisiko sillä sellainen todistusvoima, että ihmiset kiinnostuisivat Jeesuksesta (jos se nyt on Jeesuksen aikaansaamaa eikä jostakin muusta voimasta tai lähteestä)? Olisiko niin, että jossakin toisessa maassa tai jossakin muussa tilanteessa (kuten evankeliumien maailmassa) parantamisen todistusvoima olisi toisenlainen kuin nykyajan lännessä, jossa ensimmäinen reaktio on yleensä etsiä ns. luonnollisia selityksiä? Ainakaan toisen käden tietona kuultuna asia ei todennäköisesti vakuuttaisi. Evankeliumiteksti vie kristillisen seurakunnan pohtimaan miten aito kristillinen todistus voisi toteutua jälkikristillisessä lännessä. Todistuksesta oli kysymys kun Jeesus lähetti opetuslapset takaisin Johanneksen luokse kertomaan mitä tapahtuu. Todistuksesta oli myös kysymys, kun Johannes saarnasi erämaassa: Ääni huutaa autiomaassa: Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!` (Matt. 3:3). Millainen ääni pitäisi tänään kuulua? Johannes todistaa esimerkillään, ettei kristillisen todistuksen pidä olla ainakaan hienoa ulkokuorta. Sillä me itse asiassa olemme evankeliumi. Ihmiset lukevat meitä. Siksi hyvä suunta on varmasti se, että oppisimme olemaan sitä mitä olemme, Jumalan luomina ja lunastamina. Ainakin nuorilla ihmisillä on tarve aitoihin ihmissuhteisiin, joissa toteutuisi avoimuus ja rehellisyys. Lisäksi ihmiset kaipaavat sitä, että he olisivat tärkeitä ja että heidän elämällään olisi tarkoitus. Olisiko kristillisen yhteisön todistusvoima näissä Jeesuksen sanoissa: Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne (Joh. 13:35). Kristillisestä todistuksesta puhuttaessa pitää muistaa, että ilman Jeesusta emme voi tehdä mitään. Tien tekeminen Herralle on mahdollista vain siten, että lähetyskäskyn mukaisesti Jeesus on meidän kanssamme ja vaikuttaa meidän kauttamme. Opetuslapseus on oppimista, Jumala kouluttaa meitä siihen suuntaan, että elämässämme voisi toteutua Johannes Kastajan sanat: Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi (Joh 3:30). Kaiken päämääränä on, että köyhille voitaisiin julistaa evankeliumi ja niiden autuaitten joukko lisääntyisi, jotka eivät Jeesusta torju. 4. ADVENTTISUNNUNTAI LAURI SEPPÄNEN HERRAN SYNTYMÄ ON LÄHELLÄ MATT. 1:18 24 syntyi Neitsyt Mariasta Aina silloin tällöin kuulee väitettävän, että neitseestäsyntyminen ei ole merkittävä opinkohta uskossamme. Neljäntenä adventtisunnuntaina voisi siksi olla paikallaan saarnata miksi neitseestäsyntyminen on keskeinen ja luovuttamaton opinkohta. Tehtävämme paimenina on ohjata kirkkokansaa oikeaan uskoon ja oppiin. Jos emme saakaan mediatilaa vanhentuneille käsityksillemme, niin käyttäkäämme ainakin saarnatuoleja tähän tarkoitukseen. Neitseestäsyntyminen on tärkeä siksi, että Raamattu sanoo näin tapahtuneen. Evankelistoista sekä Matteus että Luukas (Luuk. 1:35) todistavat Messiaan ihmeellisestä syntymästä, jonka profeetat olivat jo ennustaneet. Jos väitetään ettei neitseestäsyntyminen ole tärkeä, niin silloin sanotaan samalla, ettei Raamattu ole tärkeä. Näin murennetaan myös sitä uskoa, jota kristikunta on jo alusta saakka lausunut apostolisessa uskontunnustuksessa. Neitseestäsyntyminen muistuttaa terveellä tavalla siitä, että Jumalan ja ihmisen välillä on suuri ero. Niin korkealla kuin taivas on maata, ovat Jumalan ajatukset meidän ajatuksiamme korkeammalla. Ihmisen tehtävänä ei ole yrittää ymmärtää kaikkia Jumalan tekoja, vaan saamme joskus jättäytyä vain ihmettelemään ja kiittämään. Ovathan jo ristin saarna, kaste ja ehtoollinen sellaisia salaisuuksia,

4 jotka eivät avaudu järjellemme. On myös muistettava, että järkemme on syntiinlangennut. Jumalan sanan on ohjattava uskoamme ja ymmärrystämme, vain siten voimme saada valoa syntiinlankeemuksen pimeyteen. Messiaan piti syntyä neitseestä, jotta hän tulisi syntiinlangenneen ihmiskunnan ulkopuolelta. Jos Jeesus olisi ollut saman perisynnin alainen kuin me, ei hän olisi voinut meitä lunastaa. Jos sokea taluttaa sokeaa, molemmat putoavat kuoppaan. Siksi tarvittiin Jumala ja ihminen samassa persoonassa. Pyhänä ja puhtaana Jeesus kykeni antamaan sellaisen uhrin, joka kelpaa pyhän Jumalan edessä. Kun Jeesus kätkee meidän syntisyytemme itseensä, hän toisaalta tuo omassa persoonassaan ihmisille jumalalliset lahjansa, pyhyyden ja puhtauden, ja niihin kätkettyinä me voimme tulla pyhän Jumalan yhteyteen. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden (2. Kor. 5:21). Neitseestäsyntymiseen liittyvä perusajatus meidän ulkopuolelta tulevasta pelastuksesta viitoittaa uskonelämäämme oikeaan suuntaan. Sekä vanhurskauttamisessa että pyhityksessä Jumala itse toimii meidän hyväksemme, omasta syntiinlangenneesta luonnostamme emme voi nostaa mitään aktiviteettia itsemme pelastamiseksi ja pyhittämiseksi. Toisin sanoen: on yhtä mahdoton ajatus, että Joosefin tai jonkun muun miehen seksuaalisella aktiivisuudella olisi ollut jotakin tekemistä Vapahtajan syntymiseen kuin meidän aktiivisuudella itsemme pelastamiseen. Kaiken täytyy tulla meidän ulkopuoleltamme Jumalan suvereenina tekona sanan ja sakramenttien kautta. Neitseestäsyntyneeseen Vapahtajaan uskominen ei siis ole ei-ohjelma, vaan mitä lohdullisin ja valoisin asia. Se jättää meille Raamatun ja apostolisen uskon luotettavuuden ja näin rakennuspuita kokonaisvaltaiseen ja ehyeen uskonkäsitykseen. Ehkä kaikki ei olekaan niin sirpaleista ja itse valittavissa kuin postmoderni aika ja teologia antavat ymmärtää. Se jättää meille tilaa oman järkemme ulkopuolelle ja sitä kautta myös rentouden, koska meidän ei tarvitse yrittää ratkaista kaikkea oman ymmärryksemme kautta, vaan saamme ihmetellä, ylistää ja palvoa. Ennen kaikkea se antaa meille sellaisen Kristuksen, joka voi meidät pelastaa iankaikkiseen elämään. JOULUAATTO LAURI SEPPÄNEN LUPAUKSET TÄYTTYVÄT LUUK. 2: 1 14 Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä. Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen: Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Vapahtaja nyt! Joulu voi olla hankala juhla. Se on kirkkovuoden ainoa aika, jolloin kirkkosalit täyttyvät vuoren varmasti, adventista alkaen päivä toisensa jälkeen. Kunnes tapaninpäivänä tämä kiihkeä kasvuvaihe on äkkiä ohi. Jouluna pitäisi ehtiä sanoa kirkkokansalle se, mikä kantaa koko vuoden tai mieluummin niin, että siitä jää kirkossakäyntikoukkuun loppuelämäkseen. Jouluna saa siis saarnassakin ladata täysillä evankeliumiin. Suoraan ytimeen: sinulle on syntynyt Vapahtaja nyt! Nimensä mukaisesti hänen virkaansa kuuluu toimia vapautuksen tuojana. Tärkein asia on vapautus synnin aiheuttamasta syyllisyydestä: Jeesus syntyi, jotta me saisimme syntimme anteeksi ja pääsisimme Jumalan valtakunnan perillisiksi. Se on siinä! Mutta jääkö ihminen tämän perusteella vielä kirkossakäyntikoukkuun, kuten toivomme? Kyllä, jos kaikki muukin jumalanpalveluksessa välittää syntien anteeksiantamuksen iloa ja armoa: ehdottoman hyväksymisen ilmapiiri, ilo Vapahtajan läsnäolosta ja syntisen puolelle asettuminen. Siitä alkaa joulu joka päivä ei piparintuoksuisena tunnelmointina, vaan seurakunnan kokoontumisessa näkyvänä ilona Vapahtajasta ja alttiutena palvella lähimmäisiä. Entä kuka tarvitsee Vapahtajaa? Koko kansa, sanoo Luukas. Siis ainakin koko juutalainen kansa. Se oli elänyt vuosisatoja siinä odotuksessa, että Israelin suurimman kuninkaan, Daavidin suvusta nousisi Pelastaja, Messias. Tämän kuninkaallisen Pelastajan tehtävä olisi palauttaa Israelille rauhan ja hyvinvoinnin valtakunta. Sitä kaikkea merkitsee heprean sana shalom. Mutta kyse ei ollut vain juutalaisista. Koko kansalle ei ole kansallisesti rajautunut ilmaus. Pikemminkin kyse on siitä, että evankeliumin tuoma toivo kuuluu kaikenlaisille ihmisille. Paimenet edustivat yhteiskunnan kovaosaisia: heidän työnsä oli rankkaa ja huonosti palkattua. Juuri he saivat ensimmäiseksi kuulla ilosanoman Vapahtajasta. Kyse ei kuitenkaan ollut paremmasta työehtosopimustarjouksesta, vaan uudesta jumalasuhteesta. Heidän yövalvomisensa ja vaivannäkönsä keskelle avautuu kirkas toivon näköala: Jumala taivaassa näkee heidät, lähettää Poikansa heidän keskelleen ja tekee heistä valtakuntansa perillisiä Vapahtajan tähden. Paimenet ovat siis koko ihmiskunnan ikävän ja odotuksen edustajia. Jeesus täytti sen hätkähdyttävällä tavalla: Jumala ei jää taivaaseen, vaan tulee Pojassaan alas ihmisten keskelle elämään ihmisen osan. Tässä on joulun tarkoitus: Jumala tulee alas meidän syntiimme ja ahdinkoomme jotta me pääsisimme kerran taivaaseen, lopulliseen vapauteen ja täydelliseen iloon. Tie on selvä. Se on Jeesus-tie. Hänessä me näemme, mitä Jumalalle maksoi se, että hän rakasti

5 meitä ehdoitta: Ah, Herra joka kaiken loit / kuin alentaa noin itses voit / ja tulla halpaan seimehen / heinille härkäin, juhtien (M. Luther, virsi 21:5). JOULUYÖ JOUNI TURTIAINEN TEILLE ON SYNTYNYT VAPAHTAJA LUUK. 2:1 14 VAIN YKSI NIMI Joulu on siksi, että kaikkivaltias Jumala tuli ihmiseksi. Milloin, missä, miten ja miksi? Näihin kysymyksiin vastaa Pyhä Raamattu. Mitä se merkitsee sinulle? Siihen kysymykseen vastaat sinä. Itsesi ja ikuisuutesi tähden, läheistesi ja heidän iäisen osansa tähden vastaa pian ja vastaa oikein! Jouluna ei ole muita nimiä. Jeesus haastaa valtakunnat ja uskonnot, paholaisen ja ihmisen. Niin kauan kuin vanha maa pysyy, ei lakkaa joulu ja joulun vietto. Milloin? Tutuin jouluevankeliumi on evankeliumista Luukkaan mukaan. Lääkäri ja historioitsija Luukas oli tullut kristityksi Rooman imperiumin kolmanneksi suurimman kaupungin Antiokian suuressa herätyksessä lukujen vaihteessa. Herätyksen kipinät olivat tulleet vainoa pakenevien kristittyjen matkassa. (Ap. t. 8:4) Luukas ei siis ollut Jeesusta henkilökohtaisesti tavannut, ellei hän sattunut olemaan siinä joukossa, josta mainitaan Joh. 12:20. Kun Matteus juutalaisena katsoo Jeesuksen syntymää Joosefin näkökulmasta, katsoo Luukas Jeesuksen lapsuutta äiti Marian silmin. Jouluevankeliumin tärkeimmän haastattelulähteensä Luukas mainitsee kahdestikin tekstissään. (Luuk. 2:19, 51) Olennaista on, etteivät evankeliumit ala sanoilla olipa kerran, vaan ja tapahtui tai niin kuin Vulgata factum est eli tosiasia on se, että Jos evankeliumit olisivat ensimmäisten kristittyjen mielikuvitustarinoita, olisi Matteuksella ollut houkutus aloittaa vaikkapa sanoilla tämä kirja muuttaa elämäsi sen sijaan, että hän alkaa kuivalla sukuluettelolla. Eri asia on se, että meillä on taipumus tehdä evankeliumista joulukorttien hempeää fiktiota. Vai oletteko nähneet joulukorttia Herodeksen toimeenpanemasta lastensurmasta tai enkeleistä, joita on pelästyttävä. Yksi valtakunta oli yli muiden ja tunnetuin julkkis oli Augustus. Keisari oli 32-vuotiaana yksinvaltias ja hallitsi 31 ekr 14 jkr. Hän oli valtapoliitikko, valtakuntansa vakiinnuttaja ja kehittäjä, verottaja ja rauhan takaaja. Läheissuhteissa meni huonommin. Avioliittoyrityksiä oli ainakin neljä. Kuollessaan 77-vuotiaana Augustuksen väitetään lausuneen: Taputtakaa käsiänne, näytelmä on päättynyt. Nimen Augustus muistamme elokuusta ja lähinnä siksi, että hän oli Rooman keisarina siihen aikaan, jolloin syntyi Hän. Imperiumiin kuului ehkä noin puolet maailman silloisista 200 miljoonasta ihmisestä. Juutalaisia heistä lie ollut noin 8 miljoonaa ja heistä 2 miljoonaa asui Israelissa. Juutalaiset maksoivat 50 % perheen tuloista veroa, neljännes keisarille ja neljännes Herodeksen paikallishallinnolle. Evankeliumin ensimmäisten lukijoiden mielessä oli Juudaksen nostattama verokapina v. 6 7 jkr. (Ap. t. 5:37) Siksi Luukas huomauttaa, että tämä verollepano ei ollut se ensimmäinen, mikä sattui Jeesuksen syntymän aikaan. Laaja väestölaskenta verotuksineen tapahtui 14 vuoden välein. Näin Jeesuksen syntymä ajoittunee vuosiin 6 7 ennen ajanlaskumme alkua. Historian ajoitusta koskeva alanootti oli tarpeen myös siksi, että tuohon aikaan Quirinius oli keisarin valtuuttamana legaattina toimeenpanemassa verotusta silloisen käskynhaltijan Sestius Saturniuksen apuna. Vasta vuonna 6 jkr Quiriniuksesta tuli käskynhaltija Syyrian provinssiin, johon Palestiinakin kuului. Näin Luukas ratkaisee ajanmäärityksen niin, ettei tarvitse ilmoittaa vuotta sen paremmin juutalaisen, kreikkalaisen kuin roomalaisenkaan kalenterin mukaan. Missä? Jeesus syntyi imperiumin itälaidalla, maanosassa, jossa on puolet synnyttävistä äideistä nykyisin. Pakolaisena hän oli maanosassa, jossa on eniten pakolaisia nykyisin. Nasaretin siirtotyöläinen matkustaa 130 kilometrin matkan, koska hänen sukunsa ikivanhat asuma- ja maa-alueet olivat Beetlehemissä, 15 kilometriä Jerusalemista. Merkillistä, että Joosef ottaa raskaudessa viimeisillään olevan Marian mukaansa. Mutta Jeesuksen piti syntyä Beetlehemissä. Niin oli profeetta Miika, suuren profeetan Jesajan aikalainen 700-luvulla ekr ennustanut. Vuoren rinteeseen rakennetun talon ihmisille tarkoitetussa yläkerrassa ei ollut tilaa, mutta osittain maan sisään jäävässä eläimille tarkoitetussa huoneessa oli. Kun Beetlehemin asukkaat sulkivat oven Joosefilta ja Marialta, he sulkivat oven myös Jeesukselta. Tästä nousee ihmeellinen ja vakava ajatus, josta Jeesus puhui aikanaan: Joka ottaa tykönsä teidät, se ottaa tykönsä minut. (Matt. 10:40) Joka kuulee teitä, kuulee minua ja joka hylkää teidät, hylkää minut. (Luuk. 10:16) Uskovaiset puutteistaan ja vioistaan huolimatta kantavat Kristusta. Ei ole suvaitsemattomuutta, jos ojentaa hukkuvalle ainoan saatavilla olevan pelastusrenkaan. Ei rengasta kannata torjua, vaikkei ojentaja miellyttäisikään. Luukas ikään kuin asettaa rinnakkain kaksi kaupunkia.ja kaksi hallitsijaa: silloisen maailman pääkaupunki Rooma ja keisari ja muutaman sadan asukkaan kaupunkipahanen Beetlehem ja hurskaan juutalaisen ja hänen kihlattunsa, ehkä vuotiaan Marian esikoispoika. Viimeistellessään evankeliumiaan lukujen vaihteessa, Luukas ei saattanut aavistaa, että tulee aika, jolloin

6 Beetlehem ja Maria tunnetaan kaikkialla. Herra, joka itse tuli pieneksi, tekee kaiken kohtaamansa suureksi. Jeesus tekee pienestä suurta, rumasta kaunista, arvottomasta arvokasta. (2. Korinttilaiskirjeen jouluevankeliumi 2. Kor. 8:9) Evankeliumi on maanläheinen. Siinä on lannan ja olkien tuoksu, kaupunkiruuhkan kiihkeys, verta hikeä ja kyyneleitä. Jumala tulee historiaan ja toimii maailmassa. Jumalan todellisuus koskettaa meidän todellisuuttamme hetkellä, josta koko kristitty maailma laskee aikansa. Ihmisen olemisen karun todellisuuden voi muuttaa vain toinen, voimakkaampi todellisuus. Kristikunnan vanhin käytössä oleva kirkko kohoaa nyt sillä paikalla. Tästä Beetlehemin syntymäkirkosta kaikki joulun kellot lainaavat äänensä. Ne soittavat suurta iloa. Joulu on kiitosjuhla siitä, mitä kerran on tapahtunut. Jumala tuli ihmiseksi ja aloitti sen neitsyt Mariasta. Taivas kosketti maata. Taivas ei ole tyhjä. Tyhjän taivaan alla kaikki menisikin pirstaleiksi. Miten? Maria on saanut kantaa aviottoman äidin häpeää, johon mm. fariseukset myöhemmin hanakasti viittasivat. (Joh. 8:19, 419) Häpeää vähentääkseenkö Joosef otti Marian Beetlehemiin mukaan? Voitte olla varmat, että sikäläisten oli yhtä vaikeaa uskoa neitseelliseen sikiämiseen kuin meidänkin. Joosef varmaan kertasi monta kertaa enkelin sanoja ja niin teki Mariakin Jumalan Pojan potkiessa kohdun seiniä. Hurjaa ajatella, että maailman kohtalo oli noiden kahden maalaisnuoren reaktioiden varassa. Tuntuu kuin Jumala olisi järjestänyt mahdollisimman nöyryyttävät puitteet tulemiselleen. Kirkkaus ja loisto ovat vielä edessäpäin. Huutaessaan Jumala on suuri muslimit ilmaisevat tosiasian, jota ei enkelin tarvinnut tulla opettamaan. Jumala on pieni tämän totuuden joulun lapsi meille opettaa. Jeesus valitsi syntymäaikansa, -paikkansa ja tapansa näin. Siksi se, joka rakastaa Jeesusta ei voi olla rakastamatta sitä kansaa, jonka keskelle hän tuli, olkoonkin, ettei hänellä vielä ole montaa seuraajaa tuon kansan joukossa. Kunnioitamme Mariaa parhaiten, jos uskomme neitseestäsyntymiseen. Muuta kunnioitustamme hän ei tarvitse, sillä syntisenä hän tarvitsee Lunastajan niin kuin mekin ja nukkuu nyt kuolon unta, kunnes Jumala hänet herättää. Siitä hetkestä asti, jolloin maailma muuttui normaalista epänormaaliksi eli syntiinlankeemuksesta, on ihmiskuntaa seurannut myös lupaus pelastajasta. Jo Raamatun alkulehdillä on lupaus vaimon siemenestä, joka polkee rikki käärmeen pään itsekin kärsien. (1. Moos. 3:15) Tähän biologiseen mahdottomuuteen viittaa myös Jesaja. (7:14) On huomattava, että Vanhaa testamenttia kristitty eivät ainakaan ole päässeet peukaloimaan. Martti Luther toteaa: Marian synnyttämisen aika määräsi ihmiskunnan historiaa melkein alusta alkaen. Jo syntiinlankeemuksen jälkeen alkoi naisen siemenen odottaminen. Kun käärme eli paholainen kuuli tämän uhkauksen, se alkoi pelätä maailman kaikkia nuoria naisia. Hermostuneena piti epäillä jokaista raskaaksi tullutta, tarkkailla levottomana synnyttämisen aikoja, kenestä Kristus syntyisi. Näin Luther. Miksi? Elämme Jumalan kahdessa rinnakkaisessa maailmassa. Toinen koostuu erämaista, metsistä, kukkuloista, talleista, poliitikoista ja paimenista. Toiseen maailmaan kuuluvat enkelit ja pahan vallat ja olosuhteet nimeltä taivas ja helvetti. Eräänä yönä Beetlehemin rinteillä nämä kaksi maailmaa kohtasivat. Jumala, jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, astui aikaan ja paikkaan. Jumala, jota mikään ei rajoita, otti ylleen rajallisuuden. Vastasyntyneenä hän ponnisteli saadakseen ensi kertaa keuhkonsa toimimaan. Silminnäkijöinä kenties eläimiä enemmän kuin ihmisiä. Jumala laskeutui kapinoivalle planeetalle, joka ei voinut sietää erilaisia, varsinkaan niitä, jotka moraaliltaan nousivat muita korkeammalle ja jonka suppeassa keinovalikoimassa kömpelö väkivalta otettiin kernaasti käyttöön. Halveksitut paimenet saivat Jumalan ilmoituksen. Jerusalemin raamatunselittäjät 15 kilometrin päässä jäivät osattomiksi. Tietäjät saattoivat huudahtaa: Tässä on pitkän matkamme määränpää. Paimenet puolestaan: Tässä on matkamme lähtökohta. Etsintä on päättynyt. Todellinen elämä on alkanut. Jumalan Pojan paikka oli tallissa ja Golgatan ristillä silloin, kun Rooman keisari halusi rakentaa paremman suurvallan ja yhteiskunnan. Mikään ilman Kristusta rakennettu ei voi pysyä pystyssä. Valta yleensä aiheuttaa kärsimystä hyvistä aikomuksista huolimatta. Rakkaus on haavoittuvaa ja siksi se imee kärsimyksen itseensä. Jumala teki itsensä heikoksi ja luopui vallasta pakottaa ihmiset uskomaan. Rakkautta voi ylenkatsoa ja siksi Jumalan voima voi näyttää heikolta. Miksi Jumala nukkui ristiretkien, juutalaisten joukkotuhon ja Estonian uppoamisen hetkellä? Kannattaako ihmisten vapaudesta maksaa näin kallis hinta? Jeesuksen pidättyvyys taivaallinen ujous hämmästyttää. Mies, joka pystyi kävelemään veden päällä, teki niin vain kerran. Hän herätti Lasaruksen kuolleista ja kuivasi sisarusten kyyneleet. Mutta entä ne monet muut sisaret, vaimot, tyttäret ja äidit, jotka surivat rakkaitaan tuona samana päivänä? Puhuessaan ihmeistä Jeesus korosti niiden poikkeuksellisuutta. Jeesuksen tärkein tehtävä ei ollut pelastaa soluja, vaan sieluja. Ja tapahtui sanat ovat sukua sanoille se on täytetty. Joululaulujen tekijät ovat tajunneet tämän: Täytetty nyt on työ. Jeesus oli köyhimmistä köyhin huutaessaan: Jumalani, miksi hylkäsit minut? Näin köyhäksi sinun ei tarvitse tulla. Koruttomat olivat ensimmäiset jouluseurat Beetlehemin maamajassa. Mutta siellä saatiin olla lähellä Jeesusta. Vain lähellä häntä sisin tyytyy ja tyyntyy. Paimenten seurakunta oli syntisten seurakunta. Tällä on sanoma niille, joiden elämä on pitkä, pimeä ja kylmä yövartio. Unelmat ovat rapisseet ja ikävä ajaa takaa. Lopulta kaikki se, mikä ei tule hänen jalkojensa juureen, tuhoaa itsensä matkalla. Kaikki, mikä

7 kieltäytyy tunnustamasta häntä, hajoaa kappaleiksi omien sisäisten ristiriitojensa ja vastakohtaisuuksiensa vuoksi. Ellet halua elää Jeesuksen kanssa, et voi elää itsesi, etkä toisten kanssa. Jeesuksen lähellä elämä vapautuu elettäväksi. Jeesuksen suuri missio ei ollut perustaa kirkkoja tai käynnistää ajanlaskua. Hän tuli pelastamaan kadotukseen kulkevat ihmiset taivaaseen. Kun Jeesus nimensä mukaisesti vapauttaa, hän antaa synnit anteeksi, siirtää ihmisen oman suuren minän estämästä lähimmäisen ja elämän näkymistä, nostaa katseemme ylös tomusta ja johdattaa avaraan paikkaan, josta ei puutu näköaloja. Vastaa hänelle Enkelit palasivat, mutta Jumalan sana jäi. Evankeliumin julistukseen kuuluvat yhä sanat tänä päivänä ja teille, sinulle. Nyt on sinun hetkesi. Nyt Beetlehemiin! Olkoon kirkko nyt meidän Beetlehemimme. Saitteko viestin enkeleiltä, koska tulitte. Tulitte kai siksi, että levottomassa mielessänne kaipaatte lepoa väsyneelle sielullenne, omalletunnolle rauhaa, valoa elämänne kaamokseen, varmuutta siitä, että Jumala rakastaa. Juuri jouluna olemme kummallisen paljastettuja köyhyydessämme, rikkinäisyydessämme, pinnallisuudessamme, valheellisessa näytelmässä, jota ulkoinen hyvinvointi vain vaivoin kykenee peittämään. Tiedät tarkalleen, miltä tuntuu, kun teet syntiä ja pakenet Jumalaa. Koko olemuksesi huutaa: Tämä ei ole se tie! Mutta jo evankeliumin kuuloetäisyydellä aavistat, mitä on kun saa avun Vapahtajalta. Tunnet tulleesi kotiin ja sydän iloitsee: Tämä on tie! Virret:14; 727; 21:1 4 (evankeliumin jälkeen 10. säkeistö); 27; 339:1,4 JOULUPÄIVÄ KEIJO RAINERMA SANA TULI LIHAKSI JOH. 1:1 14 Sanot: Mutta sehän on mahdotonta. Vastaamme: Niin on todella. Sitähän juuri sanonkin. Ei ole järjen, ei ihmisviisauden eikä omien ajatuksiesi mukaista, että Sana, joka oli Jumala, tuli lihaksi. Uskon ja Jumalan sanan mukaista se kuitenkin varmasti on. Näin Luther jakeesta 14 (Mannaa Jumalan lapsille, 26.12, SLEY-kirjat, 17. painos, 2002). Lähestymme siis inkarnaatiota ja saarnaamme siitä yksin Jumalan sanan ohjaamina. Rationalismi, jossa ihmisjärki on ilmoituksen lähteenä ja jossa uskon todellisuus yritetään pakottaa järkiperäisyyden pakkopaitaan, joutaa jouluna(kin) romukoppaan. Kun tutkimme ilmoitustotuuksia uskossa, nöyrrymme ilmoituksen sanan alle ja sen valaiseman järjenkäytön mukaan (järjellisyys, rationaalisuus) kohtaamme ilmoituksen suurenmoisuuden ja syvyyden uskossa Kristukseen. Ihmiseksi tulleessa Jeesuksessa oli maailman ainoa todellinen valo (4, 9), joka samalla oli ja on ehdottoman välttämätön ihmisen Jumala-suhteen korjaantumiselle. Uskontopluralismin vallatessa alaa Kristuksen ainoalaatuisuutta pelastajana on saarnattava rohkeasti. Jeesus oli olemukseltaan sekä Jumala että ihminen ja näin siis myös muuta kuin ihminen. Spongin (Kirkkopäivät 2003) rationalismi ja ei sovi tähän(kään) sanan totuuteen. Johanneksesta sanotaan nimenomaan, ettei hän (eikä kukaan muukaan ihminen) ollut valkeus (8), parhaimmillaan vain Valosta todistaja. Teksti painottaa Jeesuksen suorastaan absoluuttista osallisuutta luomisessa (3, 10, 11). Maailma ja ihmiset ovat Jeesuksen tekijänoikeuden perusteella hänen omiaan eikä kenelläkään muulla ole oikeutta sanoa ihmistä omakseen (niin kuin ei sinullakaan ei ole oikeuttaa väittää Rembrandtin aitoa taulua tekemäksesi) ja pelastukseen yhteydessään. Kenelläkään epäjumalalla tai henkivallalla (joilla on ontologinen olemassaolon todellisuus) ei ole oikeutta vaatia itselleen ihmisen lojaliteettia, uskoa ja kiintymystä. Traagista on, etteivät hänen luomansa ihmiset ( hänen omansa, jae 11) ottaneet häntä vastaan (parelabon). Traagista on myös, ettei sanomaa hänestä ole vieläkään levinnyt maailman kaikkien kansojen tietoon. Jotkut kuitenkin vastaanottivat (elabon, jae 12) hänet. Näille hän antoi oikeuden (eksuusian; juridinen termi, ei tarkoita voimaa, mitä muuten niin tavattoman luotettava KR 38 yllättävästi käyttää; NIV-käännös: the right) tulla Jumalan lapsiksi uskon kautta Jeesuksen nimeen. Jumalan lapseksi tuleminen tosin koetaan Jumalan voimana. Alkukielen verbimuodot tarkoittavat tässä nimenomaan ottaa vastaan (engl. receive), ei ottaa (itselleen) (engl. take tai take to oneself). Ero näiden välillä on suuri. Emme voi repiä itsellemme mitään, emme varsinkaan Jeesusta, mutta häneen uskominen tuo hänet luoksemme. Hän tuli maailmaan Jumalan pelastussuunnitelman, ei meidän toiveittemme eikä edes rukoustemme perusteella. Jeesuksen lähettäminen oli ihmisiä rakastavan kaikkivaltiaan Jumalan suvereeni teko. Jae 14 huipentaa jakson sanoman kirjoittamalla sen auki: Logos eli Jeesus eli Sana (joka oli Jumalan luona ja joka oli Jumala) tuli lihaksi ja me saimme katsella hänen kirkkauttaan. Sananvalinta lihaksi kertoo, ettei inkarnaatiossa ollut kysymys mistään naamioitumisesta tai valeihmisyydestä vaan todellisesta ja täydestä ihmisyydestä. Jeesus kuitenkin pysyi Jumalana lihaan tultuaankin, vaikka ihmisenä hän luopuikin käyttämästä joitain kaikkivaltiutensa puolia. Jeesuksen kirkkaus oli armon kirkkautta heikkoudessa, ei voiman kirkkautta. Fil. 2 osoittaa, miten Jeesuksella oli sekä Jumalan että ihmisen (alkukielessä: orjan) olemus (morfee, mikä ei tarkoita nykykielen sanaa muoto ). Jeesus ei ollut puolijumala tai Jumalaksi korotettu (tai hänen pojakseen adoptoitu) ihminen, vaan ihmiseksi tullut Jumala. Saarnaaja ja kuulija tarvitsevat uskoa siihen, että näin todella on. Jeesuksessa näkyi alennusmuodossakin kirkkaus (doksa, tarkoittaa myös kunniaa). Se ei vain vilahtanut ohi, vaan sitä sai katsella (theaomai), se ei ollut vain näkemistä (horaoo) tai silmillään huomaamista ja tarkkailemista (blepoo; tällä ja horaoo-verbillä on toki paljon muitakin merkityksiä). Vain Jeesuksella on kirkkaus ja kunnia sanan varsinaisessa mielessä; ihmisellä sitä nimenomaan ei ole (Joh. 5:41, 44), niinpä ihmiskunniaa etsivä on surkuteltava. Norjalainen teologian professori Oskar Skarsaune, yhtenä monista, on osoittanut (viimeksi Lausannen liikkeen kansainvälisessä juutalaistyön konsultaatiossa Raamattuopistolla elokuun alkupuolella 2003), miten uskontunnustuksemme nousevat juutalaisista ja siis vanhatestamentillisista juurista eivätkä suinkaan ole hellenististä filosofiaa kuten sata vuotta on teologiassa opetettu. Uskontunnustukseen voi yhtä hyvin yhtyä niin juutalaisuudesta kääntynyt kristitty (messiaaninen juutalainen) kuin muiltakin taustoilta tuleva Jumalan lapsi. Credon myötä emme vie lähetyskentille länsimaisten kirkkojen riitoja, kuten lähetystä ymmärtämättömät

8 tahot helposti väittävät, vaan yhteisen uskomme, jonka yhtenä keskeisenä lähteenä on juuri päivän evankeliumi. Ilman inkarnaatiota ei ole Jeesuksen synnitöntä elämää, ei pitkäperjantaita eikä pääsiäistä. TAPANINPÄIVÄ KRISTUKSEN TODISTAJAT MATT. 10:16-22 Ihminen on ihmiselle susi eli homo homini lupus. Raamattu vahvistaa vanhan sananlaskun (yhteiskunnallisesti hyvänkin) ihmisen pahuudesta toisia, itseään, Jumalaansa, tämän ilmoitusta ja lähettiläitä kohtaan. Kristuksen todistajat kohtaavat kivikovaa vastustusta ja vihaa. Vuosittain n ihmistä saa kokea jonkin asteista vainoa kristillisen uskonsa tähden, ja vajaat sata ihmistä kuolee marttyyrina (Kiina, Intia, muslimimaat, katoliset maat ym.). Vankiloissa on epälukuinen määrä (tilastointi ei ole mahdollista, mutta heitä tuhansia) kristittyjä mielipidevankeja eli rikollisia, hallitusta ja yleistä järjestystä horjuttavia, uskontoa hajottavia, pilkkaajia, kiihottajia, seurakunnan naisia hyväkseen käyttäviä (miespuolisia) pastoreita ja evankelistoja, kavaltajia. Kaikkien näidenkin syytösten perustyypit löytyvät Raamatusta alkaen Joosefista (perätön syytös suhteesta esimiehen vaimoon) aina Ilmestyskirjaan asti (väärät syytökset lopunajan valtiomahdin ja siihen mukautuneen luopiokirkon vallan horjuttamisesta jne.). Kristityistä löytyy syntipukki lähes asiaan kuin asiaan. Valitettavasti syytöksiin on joskus myös aihetta. Siksi Pietari sanoo, että (kristityn) väärintekijän rangaistuksessa ei ole mitään ihmeellistä jos ja kun pahaa on todella tehty (1. Piet. 2:20), ja että on parempi kärsiä hyvää tehden kuin pahaa (1. Piet. 3:17). Ei ole myöskään oikein, että kristitty kaivaa verta nenästään tyhmyydellään, ajattelemattomuudellaan tai fanaattisuudellaan. Satunnaiset virheet ovat asia erikseen. Entä kun kristitty on toiselle kristitylle susi? Ei tarvitse viitata pelkästään paavinkirkon inkvisitioon tai kirkkojen ja muiden kristillisten yhteisöjen valtajulmuuteen, joka esiintyy struktuurifundamentalismin muodossa (valtarakenteen päätös on aina oikea, oli se evankeliumin mukainen tai ei). Esimerkkejä löytyy lähempää, ihmissuhteista seurakunnassa. Näissäkään tapauksissa ei tarvitse etsiä pelkästään luonnehäiröisiä tai vammaisia valtaihmisiä (heitä voi olla missä tahansa asemassa yhteisössä), vaan aivan tavalliset uskovat osaavat tehdä pahaa toisilleen. Julmasti, vainoten ja valheellisesti. Ratkaisu? -Älä syyllisty vääristä syytöksistä, mutta tee parannus oikeiden syytösten aiheista. Homileettisia aiheryppäitä: 1. Hyökkäys ja vaino kristitty(j)ä vastaan luo tilanteen, jossa todistusta Kristuksesta ei voi välttää. Rangaistusprosessi on jo itsessään todistus (jonka usein kuulee vain pienen pieni joukko): Kristuksessa on jotain niin suurta ja ihmeellistä, että joku vangittu, vaikkei ole rikkonut (yhteiskunnallista) lakia vastaan (kuten Paavali, Fil. 1)! 2. Kristityn ei tule missään pyrkiä vainotuksi; riittää kun Perkeleen hengen ajamat pahat ihmiset etsivät koko ajan aiheita vainoihin. 3. Kristitty saa olla puhdas ja viekas eli hän saa etsiä kaikkia mahdollisia tapoja todistaa Vapahtajastaan. Rakkaus on kekseliäs. Kaiken todistamisen tulee kuitenkin olla oikeaa, aitoa ja (vastaanottajaa) kunnioittavaa. 4. Raitis todistaja ei voi olla sinisilmäinen, kaikkiin kaikessa luottava, vaan hänen tulee pitää varansa ja oltava valmis kavahtamaan ihmisiä (17, prosekhete, lat. cavete!) eli ihmiseen ei voi luottaa (siinä mielessä kuin Jumalaan) ja ihmisten ennalta-arvaamaton sudenluonto ja petomaisuus on aina olemassa. Jeesuksen sana kuulostaa kovalta, mutta on (tietenkin) tosi. Silti ihminen (hänen pahuutensa) ei periaatteessa voi eikä saa estää Kristus-todistuksen etenemistä eikä tuhota kristityn ihmisrakkautta. Lähetystyö ja mm. katuevankelioiminen tuntevat pahuuden todellisuuden todistustyössään. Fyysisestä vaarasta voi kuitenkin tulla raitis haaste, ei muodossa No, kyllähän Jumala aina omiaan varjelee tai: No, eihän tämä nyt mitään niin vaarallista ole, vaan ennemminkin muodossa Herra, armahda ja varjele meitä näiden(kin) (todellisten) vaarojen keskellä ja kiitos, että olet tähän päivään asti varjellut. 5. Kiperä, vaarallinen ja häpeällinen todistustilanne, esim. oikeuteen joutuminen Kristuksen vuoksi, tuo sanat tullessaan Pyhän Hengen välityksellä. Tämä ei tapahdu hurmahenkisesti tyyliin Missä tahansa suuni avaan, Pyhä Henki antaa sanottavaa, vaan aidossa luottamuksessa Jumalaan esim. tähän tapaan: Sinä Herra olet luvannut olla lähellä vainottujasi ja että Pyhän Henkesi kautta ohjaat heidän todistustaan erityisesti silloin kun heillä on vaikeaa ja oikeaa todistusta tarvitaan. 6. Vainoja ja marttyyriutta ei saa koskaan ajatella kevyesti. Ne ovat päinvastoin raskaita, kauheita ja repiviä tilanteita. Sitä ne ovat kuitenkin Herrassa ja niissä on salattua siunausta. Syventelyn avain löytyy Jeesuksen sanasta hänen ja opetuslasten tien samankaltaisuudesta maailmassa (Joh. 15:20-21). A. Opetuslapset eivät ole maailmassa omalla asiallaan, vaan Vapahtajansa tahdosta, ja heidän lähettämisensä on yhdenmukainen Jeesuksen maailmaan lähettämisen kanssa (Joh. 20:21). B. Jeesus on omissaan ja hänen omansa hänessä ja Isässä (Joh. 17:21-24) ja Jeesus on heidän kanssaan joka hetki (Matt. 28:20). C. Vertaus pahoista viinitarhureista (Matt. 21) kertoo kapinoinnista Jumalan lähettiläitä vastaan ja D. Joh. 1:11 kertoo (Jeesuksen luomien!) ihmisten osoittamasta torjunnasta. Lopuksi palaamme alkuun: ihminen on paha ja vastustaa Jumalan ilmoitusta Jeesuksesta ja tämän todistajia kuin Perkele, vaikkei olekaan tämä Perkele. Paha ihminen ja kristittyjen vainooja voi nimittäin ottaa sanoman vastaan ja kääntyä kristityksi (Paavalin henkilöhistoria; Ap. t. 9 ja 1. Tim. 1!), mikä ei ole mahdollista Perkeleelle. APOSTOLI JOHANNEKSEN PÄIVÄ JUMALA ON RAKKAUS JOH. 21: Evankeliumi on aloitettu keskeltä perikooppia, jossa Jeesus asettaa Johannekselle kolme kysymystä ja puhuu Pietarin elämän loppuvaiheista, ja päätetty seuraavassa, missä Pietarin kysyy Jeesukselta Johanneksesta (20). Jeesuksen vastaus (22) muodostaa tekstin keskeisen homileettisen lähtökohdan. Evankeliumin lopusta on puolestaan katkaistu jae 23, joka kuitenkin asiallisesti liittyy edeltä-

9 vään, koska se avaa Jeesuksen vastauksesta nousseen virhetulkinnan. Jae 23 aktivoi sen totuuden, että Jeesuksen sanat (laajemmin: ilmoitus) on kuultava ja ymmärrettävä tarkasti tai ne kääntyvät jopa vastakohdakseen. Jae antaa myös liittymäkohdan sunnuntain aiheeseen Jumala on rakkaus ja tämän väitteen vakaviin väärintulkintoihin. Jeesuksen ja Pietarin keskustelu (20 22) liittyy siihen runsaaseen opetuslapsikeskusteluja (eräänlaisia opetuslapseuden kehityskeskusteluja ) käsittävään juonteeseen, jossa Pietari useamminkin on Jeesuksen keskustelukumppani (mm. Matt. 16:22 23). Jeesuksen puhe on aina ytimeen käyvää ja totuudellista; se paljastaa Pietarin heikkouksia (Luuk. 22:33 34), mutta sisältää myös rohkaisevia näköaloja (32). Lain ja evankeliumin erottamisen prototyypit löytyvät näistä keskusteluista. Jeesuksen ja Pietarin keskustelu avaa näköaloja rakkauden konkretiaan ja siihen, mitä se ei ole. Tässä todella voidaan puhua rakkaudesta, yhtäältä kontekstin perusteella ja toisaalta päivän aiheen vuoksi. Aina kun kohtaamme tekstissä sanan Jeesus, meillä on oikeus ja velvollisuus mainita hänen rakkautensa ja pyhyytensä (Joh. 3:16!). Kontekstinahan on tuttu keskustelu siitä, onko Jeesus Pietarille rakas. Mitä voimme päätellä Jeesuksen vastauksesta Pietarille (22)? - Jeesuksen ihmiselle (Johannekselle) antama tehtävä ja elämän kesto eivät kuulu muille. Uskovan ei tarvitse räävittää ja paljastaa toisen eikä omaa yksityisyyttään julkisuuteen eikä sitä pidä kenenkään udella. Pietarille ei kuulunut Johanneksen elämän kulku, ainakaan tässä vaiheessa. Pietari lankesi ymmärrettävään, mutta silti väärään uteliaisuuteen. Toiseksi: Emme voi ajatella tietävämme ihmisestä (tai ihmisistä) kaiken. Vain Jeesus tietää, mitä ihmisessä (syvimmältään) on (Joh. 2:25). Me tiedämme ihmisestä jotain yleistä, joka on Raamatun pohjalta täysin varmaa, mutta ihmiseen/ -iin jää aina jotain tavoittamatonta, jonka vain Jumala tietää. Kolmanneksi: profetian ei sallita tunkeutua tietyille alueille ihmisten välisissä suhteissa eikä seurakunnassa. Emme voi tyydyttää uteliaisuuttamme kysymällä, miten sen ja sen ihmisen tai asian käy tulevaisuudessa. Neljänneksi: Jeesuksen seuraamisen eli häneen uskomisen käsky on meille henkilökohtainen. Tämä ikään kuin sulkee pois huolemme läheistemme uskosta, vaikka tämä samalla onkin yksi kristityn suurista huolenaiheista. Emme voi omaehtoisesti tunkeutua Jeesuksen ja meille läheisimmänkään ihmisen väliseen suhteeseen. Voimme kyllä keskustella, rukoilla, todistaa ja rakastaa, mutta toisen Jumalaksi emme voi ruveta emmekä päästä. Viidenneksi: Sielunhoidossa rakkaudellinen keskustelu pitää välimatkan toisen yksityisyyteen, mutta ei kaihda minkään asian kuulemista eikä suoria, totuudellisia väitteitä, joissa Jumalan laki ja evankeliumi tulevat molemmat täysiäänisesti esiin. Edelleen: Rakkauskirje Jumalalta on luettava tarkasti ja lähettäjän intentioiden mukaisesti. Kuulovirhe ja väärät johtopäätökset toisen puheesta voivat tuhota paljon ja lähettää liikkeelle totuudenvastaisia huhuja kuten teksti kertoo. Kevyet, pinnalliset, ajattelemattomat ja väärät johtopäätökset ovat hengellistä myrkkyä. Väärinkuuleminen ja -tulkitseminen ovat tekstimme avaaman näköalan mukaisesti arkipäivää kirkossamme. Esim. päivän aihe (muodollisena lähteenä 1. Joh.. 4:8) kuullaan ja tulkitaan tunnistamattomaksi eli Jumala on rakkaus muuntuu muotoon rakkaus on J/jumala. Näin luvallistetaan kaikki se, mitä heikoimminkin mahdollisin perusteluin tai ilman niitä voidaan kutsua rakkaudeksi. Rakkaus jopa jumalallistetaan oli se sitten kaiken inhimillisen sallimista, oikeutta elää juuri niin kuin itse tahtoo tai epäjumalanpalvontaa tai perverssiä sukupuolielämää. Mitään tällaista ei saisi osoittaa vääräksi. Vakavinta tässä on tämä: ihmisen määrittämä rakkaus tehdään siksi kriteeriksi, jolla jumalakin (j) määritetään, ja näin ilmoitus Jumalasta kääntyy päälaelleen. Uuden määrittelyn jälkeen kirkossa jokainen, joka ei hyväksy tätä rakkautta, leimataan rakastavan jumalan ärhäkkääksi vastustajaksi, kiihkouskovaksi, joka uskoo VT:n ankaraan, armoa tuntemattomaan ja rakkaudelle vieraaseen Jumalaan eikä Kristukseen. Lopuksi itsetutkistelu: joudumme ottamaan kaikki syytteet rakkaudettomuudestamme hyvin vakavasti tulivat ne miltä taholta tahansa. Oikean rakkauden puute on syntiä. Tämänkin synnin Jeesus kantoi ristillä. Silti meillä ei lupa olla rakkaudettomia. VIATTOMIEN LASTEN PÄIVÄ JEESUS PAKOLAISENA MATT. 2: Päivälle annettu moderni aihe pakolaisuudesta kattaa vain osan tekstin tarkoitteesta. Jeesus kyllä oli pakolaistilanteessa, mutta teksti ei kerro sanallakaan Jeesus-lapsen Egyptin ajasta. Hän ei ollut kuka tahansa pakolainen tai kuka tahansa vaikka olikin yksi meistä, veljemme (Hepr. 2:12) ja ihmiskunnan ainoa itsessään viaton lapsi. Jumalan johdatus ja traaginen tapahtuma Betlehemissä saavat keskeisen aseman. Kertomuksen kehyksenä onkin Jumalan suunnitelman ja profetioiden toteutuminen. Jer 31 sisältää lastensurmaa laajemman näköalan, paluun pakkosiirtolaisuudesta ja Israelin kansan lasten paluun maahansa (Jer. 31:16 17). Pakoon pääsy pahasta, mikä ilmaistaan ekfeygeoo- verbin menneellä aikamuodolla, on Raamatussa myönteinen tapahtuma, jossa näkyy johdatus ja varjelus (Lootin pääsy Sodomasta, 1. Moos. 19:17 20; Israelin pako Egyptistä, erityisesti meren ylittäminen 2. Moos. 14, Paavalin pakoon pääsy Damaskoksesta, 2. Kor. 11:32 33; pako tietystä tilanteesta lopunajan ahdinkojen alkaessa, Matt. 24: 20 21, pakoon pääsy (KR 92: välttyminen ) miekalta (haavoittumisesta, sodan tuhosta ym.). Pako-sanuetta ei aina käytetä, vaikka asia on sen mukainen. Pakoon pääsemisellä on ainakin kolme erillistä merkitystä: A. Se on osa Jumalan johdatusta ja suunnitelman toteutumista (esim. Jeesus, Paavali). B. Se ilmentää Jumalan armoa ja hyvyyttä sekä valtaa antaa hetkellinen varjeltuminen. C. Se on usein vertauskuvallinen ilmaisu pelastumisesta (pakoon pääsy tuomiosta, esim. Hepr. 2:3; 12:25, joissa molemmissa ekfeygoo, päästä pakoon, välttää). Pakoon pääseminen liittyy ehdottomassa mielessä Jumalan kansaan vain kolmanteen (C) tarkoitukseen, pelastumiseen. Uskova ei siis aina pääse pakoon vaaraa, sotaa, onnettomuuksia jne., mutta pelastuu ehdottoman varmasti iankaikkisesta tuomiosta. Jokaisen uskovan kohdalla toteutuu kyllä Jumalan suunnitelma (A), mutta tämä ei tietenkään aina näy varjeltumisena ulkoiselta pahalta, joskin sitä on aina oikein rukoilla. Enkelin puheessa (jae 13) käytetään paeta-sanaa, mutta jakeessa 14 on anakhooreoo eli lähteä (liikkeelle), kun on puhe Joosefin lähdöstä Egyptiin. Perheen matka liittyy korostetun selvästi Jumalan suunnitelman toteutumiseen (yllä A). Paossa ei ole häpeän vaan kiitollisuuden ja turvallisuuden tuntu. Jumalan suunnitelma korostuu siinäkin, ettei sivujuonne Egyptissä olon tapahtumista saa tekstissä mitään sijaa, mikä myös ilmentää paon väliaikaisuutta. Perheen toimeentulo(-ongelmakaan?) ei ylitä mainintakynnystä.

10 Egyptistä ei tarvitse paeta (kuten Israel Mooseksen johdolla aikanaan), vaan sieltä vain lähdettiin (poreuoo-verbi, mennä, lähteä; lähetyskäskyn Menkää! ). Aikanaan egyptiläiset takaa-ajajat kuolivat (2. Moos. 14), nyt kuolivat lapsen vainooja Herodes ja hänen kätyrinsä, 20. Toiseen suuntaan oli dramatiikkaa, toiseen ei (vielä). Nykypäivän pakolaisen elämässä on usein koettua häpeää, nöyryytysten kärsimistä, epävarmuutta, turhautumista, pettymyksiä ja paljon painoja, mutta myös syvää kiitollisuutta kotimaan uhkilta pelastumisesta. Varsinkin pakkopalauttaminen oman maan todellisiin vaaroihin merkitsee dramatiikkaa matkan siihenkin suuntaan. Tuskinpa yhteiskuntamme epäinhimillisyys enää paljon surkeampia (henkilö)päätöksiä osaa tehdäkään kuin hajottaa pakolaisperheet tai palauttaa niiden jäseniä maansa näennäisoikeudenkäynteihin, oikeuksien riistoon tai muihin heti toimeenpantaviin rangaistuksiin. Virkamiesten ongelmana on tietysti se, ettei suinkaan kaikkien pakolaisten tila ole juuri tällainen. Pakoon pääsemisen aihe on kerrottu jakeissa Vaara oli siis niin todellinen, että Jeesus oli vietävä pakopaikkaan. Eikö Jumala olisi voinut varjella Jeesusta tämän omassa maassa? Aivan varmasti, mutta Jumalan toiminta oli nyt toinen ja tapahtumien teologinen opetusluonne on suuri. Lastenmurhaaja Herodes on päässyt maailmanhistoriaan äärimmäisen vallanhalunsa, julmuutensa, epäluuloisuutensa ja minäkeskeisyytensä vuoksi. Nykyajan stalinit, hitlerit, milosevicit ja saddamit ja talibaanit saivat jo tuolloin arkkityyppinsä. (Onnistunut yritys lopettaa Saddamin hirmuhallinto ja murhakoneisto ei kuitenkaan saa kaikkea sille kuuluvaa ymmärrystä, vaan sitä vastustetaan milloin mistäkin syystä. Kriitikkojen on vaikea nähdä holtittomana riehuvan valtaihmisen pahuuden vaikutusten laajuutta ja todellisia turvallisuus- ja ihmisoikeusriskejä.) Historia ei puolustele Herodesta, ja Saddamin hallinnon jatkumisen riskit historia näyttää aikanaan. Talibaanien ja al-qaidan hirmutoiminnan riskit on jo laajalti ymmärretty. Murhatut lapset (ja muut Herodeksen surmaamat ihmiset) eivät palanneet elämään heitä ei enää ollut - ja vanhempien tuska oli pohjattoman repivä. Jeesus-lapsikin surmattiin 30 vuotta myöhemmin ja hänen äitinsä sydämen läpi kävi silloin (Herodeksen) miekka (Luuk. 2:35). Sitä ennen Jeesus oli kuitenkin sovittanut maailman synnit Golgatalla. Ja Jeesus palasi elämään, enemmänkin: hän nousi ruumiillisesti kuolleista. Lapset ja aikuiset saavat häneltä viattomuuden, joka ei ole heidän omansa, vaan Jeesuksen. Vain tämä vieras viattomuus kestää Jumalan edessä. UUDENVUODENAATTO AIKAMME ON JUMALAN KÄDESSÄ MATT. 16:1 4 Vuoden loppu on katumuksen ja menneiden päivien arvioimisen aikaa. Sen elementin soisi olevan läsnä uudenvuodenaaton hartauksissa ja iltakirkoissa. Päivän evankeliumissa näköala avautuu kuitenkin kohti tulevaisuutta jopa lopunaikoihin saakka. Uudenvuodenaattona on syytä rukoilla Herralta uutta armon vuotta ja kykyä lukea sen mukanaantuomia ajan merkkejä. Kirkossamme on vallalla julistus, jossa painopiste on nykyhetkessä ja sen ongelmissa. Raikasta ja kannustavaa julistusta lopun ajoista ja Kristuksen paluusta saa sen sijaan hakemalla hakea. Suomen kirkko todistaa myös linjauksillaan siitä, etteivät paruusia ja viimeinen tuomio ole varteenotettavia tulevaisuuden tapahtumia. Apokalyptiikasta ollaan siirrytty preesenttiseen eskatologiaan, jossa toivo on vain eksistentiaalinen, ei lopunajallinen suure. Elävän kristillisyyden tuntomerkkinä on sen sijaan aina ollut Vapahtajan takaisintulon odottaminen ja sen mukainen työnäky: Koska Herra palaa pian, me kutsumme syntisiä pelastukseen. Nykyaikana pyritään ennustamaan tulevia kehityslinjoja. Laaditaan prognooseja, tulevaisuuden skenaarioita, visioita, strategioita jne. Koetetaan ennalta hahmottaa vaikkapa väestökehitystä, talouden suuntaviivoja, satoa, sairauksia tai uskonnollisuutta. Sen pohjalta voidaan varautua sukupuuttoon, lamaan, katoon, epidemioihin tai maallistumiseen. Tällainen tulevaisuuden arviointi (tai sen yrittäminen) on pesiytynyt myös kirkkoon. Jeesus ei vastusta ennusteiden laatimista, mutta Hän tahtoo osoittaa meille merkkien merkin. Kaikkea muuta me ihmiset arvioimme, mutta emme sitä kaikkein tärkeintä. Kristuksen ei tarvitse antaa asiansa vakuudeksi muuta kuin yksi merkki. Siitä kaikkein epäuskoisinkin voi nähdä, että Jeesus todella on Messias, Jumalan Poika ja Maailman Vapahtaja. Tuo merkki on Hänen oma ristinkuolemansa ja ylösnousemisensa. Jeesus itse tulkitsee Joonan merkin näin sanoessaan: Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä (Matt. 12:40). Jeesuksen historiallinen pelastustyö on uskon ainoa ja riittävä lähtökohta. Tuon merkin julistaminen lahjoittaa sen kuulijalle uskon. Jos uskolle vaaditaan jotain muuta merkkiä tai todistetta kuin risti, silloin ollaan jo astuttu epäuskon alueelle. Ristin saarna jakaa ihmiset; toiset nousevat, toiset kompastuvat. Vapahtaja rinnastuu Joonaan myös siinä suhteessa, että molemmat julistivat parannuksen tekemisen välttämättömyyttä. Niniven asukkaat katuivat ja kääntyivät elävän Jumalan puoleen. Näin tulisi uuden Joonankin kuulijoiden tehdä, ja onhan Kristus paljon enemmän kuin Joona. Sana ei niinkään edellytä ymmärtämistä, vaan vastaanottamista. Ellei näin saa tapahtua, Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion (Matt. 12:41). Joonan merkki, Jeesuksen sovitustyö, aloitti lopun ajat. Paavali ajatteli elävänsä lopun aikoina (1. Kor. 10:11), Pietari kirjoitti nyt aikojen lopulla (1. Piet. 1:20), Jaakob varoitti näinä lopun aikoina (Jaak. 4:3) ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja opetti nyt aikojen lopulla (Hepr. 9:26). Tällaisen ajan määrittelyn me lopun ajan kristityt usein unohdamme. Ratkaiseva vedenjakaja ei ole vaikkapa juutalaisten paluu diasporasta vaan Jeesuksen ristin ja ylösnousemisen pääsiäinen. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että Jeesus toisaalla puhuu Hänen paluunsa merkeistä. Ne on kirjattu evankeliumeihin selkeydellä, jonka tulisi avautua jokaisen vilpittömän raamatunlukijan silmät. Skeptisimmänkin lukijan on pikku hiljaa myönnettävä, että Jeesuksen kuvaus paruusiaa edeltävästä ajasta alkaa hälyttävästi muistuttaa nykymaailmaa ja nykykirkkoa. Laittomuus lisääntyy, useimpien rakkaus kylmenee, mutta evankeliumi saavuttaa silti kaikki kansat. Sitten tulee Luomakunnan Herra ja Tuomari. Kristityltä vaaditaan nyt erityistä hengen viisautta, jotta hän pystyy siivilöimään ajan merkit kaiken tietotulvat keskeltä. Talouden, tuotannon ja tekniikan käyrät sojottavat ylöspäin ja luovat valheellisen kuvan myönteisestä kehityksestä. Psyykkisen, henkisen ja

11 hengellisen hyvinvoinnin käyrät sen sijaan osoittavat ainakin länsimaiden kulkevan kohti syvenevää pimeyttä. Tarkkailkaa siksi enemmän esimerkiksi lopun ajan ihmisen tunnusmerkkejä (2. Tim. 3:1 9) kuin median näyttämiä tunnuslukuja. Tärkein merkki, risti, saakoon kätkeä kaikki menneen vuoden synnit ja virheet. Ja tuo sama risti saakoon kantaa meitä tulevana armon vuonna - jos Jumala sen meille suo. Joonan merkki kestää. UUDENVUODENPÄIVÄ 1.1. JEESUKSEN NIMESSÄ PETRI HILTUNEN LUUK. 2:21 Lyhyet perikoopit tuottavat julistajalle ehkä enemmän vaivaa kuin pitemmät, sillä saarnanjuuria on niissä kovin vähän. Uudenvuodenpäivän jakeeseen on kuitenkin pakkautuneena ainakin neljä keskeistä kristologista juonnetta: ympärileikkaus, Jeesus-nimi, messiasprofetia sekä Vapahtajan sikiäminen (ja neitseestäsyntyminen). Näistä Jeesus-nimi on kuitenkin se skopus, jossa saarnaajan tulisi pysytellä. Tarkempi tutkiminen paljastaa, että Jeesus-nimeen kätkeytyy puhujalle ja kuulijalle rannaton ja rikas aarreaitta. Valitsen tässä näkökulmaksi sen, mitä Jeesuksen nimessä Raamatun mukaan voidaan tehdä ja mitä ei. Apostoli Paavalin mukaan mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä (Kol. 3:17). Oikeastaan siis kaikki se, mitä ei tehdä Jeesuksen nimessä, tehdään epäuskossa. Jeesuksen nimen käyttäminen ei kuitenkaan oikeuta kaikkea ihmisen toimintaa, vaan se on avunhuutamista Maailman Vapahtajalta. Missä toimitaan Jeesuksen nimessä, siellä ollaan valmiit luopumaan omasta tahdosta, itsekkyydestä ja oman kunnian tavoittelusta. Jeesuksen nimessä tehty ja sanottu tapahtuu ainoastaan Kristuksen suuremmaksi kunniaksi. Jeesuksen nimi ei ole myöskään mantra, joka pyhittää kaiken. Sen tekninen lausuminen ei vielä takaa sitä, että sanat ja teot todella ovat Kristuksen tekoja. Tästä Jeesus vakavasti varoittaa sanoessaan: Monet sanovat minulle sinä (tuomio)päivänä: Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja. Jeesuksen on kuitenkin vastattava näille: En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät! (Matt. 7:22-23). Jeesuksen nimessä saa toimia vain, jos elää uskonyhteydessä ja kuuliaisuudessa Vapahtajaan. Jae paljastaa myös sen, ettei kaikki karismaattisuus suinkaan ole lähtöisin Jumalasta, vaikka niin väittäisikin. Seurakunta voi olla koolla vain Jeesuksen nimessä (Matt. 18:20). Vain silloin kaikki tapahtuu Herran tahdon mukaan, ja Pyhä Henki saa olla johtamassa seurakunnan elämää. Paavali ei erota Jeesuksen nimessä ja voimassa kokoontumista ja Pyhän Hengen läsnäoloa toisistaan, vaan päinvastoin pitää niitä saman asian kääntöpuolina (1. Kor. 5:4). Isä lähettää Pyhä Hengen Jeesuksen nimessä (Joh. 14:26). Jeesuksen nimessä kokoontuminen tuo Jumalan koko Pyhän Kolminaisuuden läsnäolevaksi seurakunnan keskelle. Sana toteuttaa reaalipreesenssin, Kristuksen todellisen läsnäolon kansansa keskellä. Juutalaisille nimen ja henkilön yhteenkuuluvuus oli paljon läheisempi kuin meille. Nimi kantoi mukanaan persoonaa. Jonkun nimessä toimiminen käsitettiin siksi tuon henkilön itsensä toimimiseksi. Usko näkee tämän yhteyden Vapahtajan itsensä ja Jeesusnimen välillä. Silloin Herran palvelija voi opettaa Jeesuksen nimessä (Ap.t. 4:18), tehdä ihmeitä ja parantaa Jeesuksen nimessä (Ap.t. 4:10, 4:30, Jaak. 5:14), karkottaa pahat henget Jeesuksen nimessä (Luuk. 10:17, Ap.t. 16:18), kastaa Jeesuksen nimessä (Ap.t. 2:38, 8:16, 10: 48, 19:5). Jumalan valtakunnan, Kristuksen kirkon koko työ lähtee aina Jeesuksen nimestä ja palaa siihen. Muuten se ei ole Jumalan työtä vaan ihmisten puuhastelua. Jeesuksen nimen käyttämiseen liittyy lupaus syntien anteeksisaamisesta (Ap..t. 10:43, 1. Joh. 2:12) ja pelastumisesta (Ap..t. 2: 21, 9:14, 9:21, 22:16, 1. Kor.. 1:2). Aivan yksiselitteisesti Raamattu opettaa, ettei pelastusta ole missään muussa nimessä, kuin Jeesuksen pyhässä nimessä (Ap.t. 4:21). Jumalan tarkoittamaa ja perille johtavaa elämää on mahdoton edes ajatella ilman Jeesuksen nimeä (Joh. 20:31). Jeesus jopa lupaa, että mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen. Syynä tähän ei ensisijaisesti ole meidän tarpeittemme tyydytys, vaan se, että Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa (Joh. 14:13, 16:24). Jeesuksen nimen käyttäminen ei siis tähtää ihmisen rikastuttamiseen vaan Kristuksen kirkastumiseen ihmisten keskellä. Tätä meidän ihmiskeskeisen ja itsekeskeisen aikamme ja kristillisyytemme on hyvin vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Jeesus-nimi ei ole meidän voimasanamme vaan Jumalan voimasana. Sen käyttäminen edellyttää pyhää pelkoa ja suurta nöyryyttä Kaikkivaltiaan edessä. Jeesuksen nimessä on hyvä käydä aloittamaan uutta vuotta. Jos me saamme pysyä tuossa nimessä tänä vuonna ja tulevina, me kerran saamme tuon nimen myös otsaamme (Ilm. 14:1, 22:4). Kasteen ja uskon perusteella tuo pyhä Jeesus-nimi onkin jo piirretty meihin, vaikka nyt vain Isän katse voi sen nähdä. PETRI HILTUNEN