Juhani Iivari (toim.) Rikos- ja riita-asioiden sovittelijan opas

Transkriptio

1 Juhani Iivari (toim.) Rikos- ja riita-asioiden sovittelijan opas

2 Toimitusneuvosto Mauno Konttinen, puheenjohtaja Tuukka Lahti Kristiina Manderbacka Heli Mustonen Elina Palola Kerttu Perttilä Marja-Leena Perälä Anna-Liisa Salminen Riitta Seppänen-Järvelä Salla Säkkinen Kirjoittajat ja Stakes Suomen kielen tarkistus: Sirkka Laukonsuo Kannen suunnittelu: Harri Heikkilä Taitto: Christine Strid ISBN ISSN Uudistettu painos Gummerus Kirjapaino Oy Vaajakoski 2007

3 Esipuhe Rikosten sovittelua on toteutettu Suomessa jo vuodesta 1983 lähtien. Toiminnassa on alusta saakka ollut tärkeää se, että sovittelu rakentuu vapaaehtoisuuteen. Samalla on pyritty siihen, että sovittelun laatu vastaa niitä odotuksia, joita tuhannet rikoksen uhrit ja tekijät sille asettavat selvittäessään tapahtunutta vapaaehtoisten koulutettujen sovittelijoiden kanssa. Sovittelu ei pitkään ollut varsinaisesti lakisääteistä toimintaa, vaan sitä järjestivät esimerkiksi kunnat vapaaehtoisuuteen perustuen. Sovittelun huomioon ottaminen myös rikosprosessissa on toki ollut mahdollista eri tavoin muun muassa toimenpiteistä luopumista koskevissa säännöksissä jo vuodesta 1966 lähtien. Pyrkimys sovittelun systemaattiseen organisointiin aina lainsäädännön tasolle käynnistyi jo 1990-luvulla. Organisointi on käynyt läpi useita eri vaiheita, joita kuvataan tuonnempana. Sovittelutoiminnan laajentuessa on tärkeää pitää huolta siihen varattujen voimavarojen riittävyydestä, toiminnan laadusta ja sitä tukevan koulutuksen järjestämisestä sekä toiminnan yhdenmukaisuudesta eri puolilla Suomea. Sovittelutoimintaa tulee jatkuvasti kehittää, mutta samalla säilyttää sovittelulle ominaiset piirteet, kuten vapaaehtoisuus ja oma identiteetti, ja vahvistaa niitä. Toivomme, että oppaasta on hyötyä käytännön sovittelussa, koulutuksessa ja sovittelun tunnetuksi tekemisessä. Oppaassa on kuvattu lyhyesti sovittelun lähtökohdat, suhde rikosprosessiin, sovittelun periaatteet, sovittelijan tehtävät ja sovitteluprosessi. Opas on uudistettu painos vuonna 1999 julkaistusta Sovittelijan Oppaasta, jonka pohjana oli sosiaali- ja terveyshallituksen vuonna 1991 julkaisema ja Suomen Sovittelun Tuki ry:n levittämä Sovittelijan käsikirja. Oppaan tiedot on lainsäädännön osalta ajanmukaistettu. Oppaassa on otettu huomioon rikosten ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annettu laki (1015/2005; myöhemmin sovittelulaki) keskeisiltä osin. Lisäksi oppaan lähdeluetteloa on täydennetty uusilla lähteillä. Oppaan uudistamisen ensimmäinen vaihe on ollut osa Raha-automaattiyhdistyksen rahoittamaa SOKOMA-projektia, jonka johtoryhmään kuuluivat Kaisa Kurikka (puheenjohtaja), Liisa Hopponen (sihteeri), Matti Karttunen, Rauno Valjakka ja Jaana Ylähollo. Asiantuntijoina tässä vaiheessa ovat toimineet Suomen Sovittelun Tuki ry:n hallitus ja ylikonstaapeli Anneli Aunola Helsingin kihlakunnan Malmin poliisipiiristä sekä oikeustieteen kandidaatti Yrjö Reenilä. Ensimmäisen vaiheen toimittamisesta on vastannut Liisa Hopponen. Uudistamistyön toinen vaihe on toteutettu Stakesissa, jolloin oppaan tekstiä ovat korjanneet ja täsmentäneet muun muassa Rikosasioiden sovittelun neuvottelukunnan jäsenet ylitarkastaja Outi Mustajoki valtakunnansyyttäjän virastosta, käräjätuomari Helena Vihriälä Vantaan käräjäoikeudesta, laamanni Ilkka Ryynänen Lappeenrannan käräjäoikeudesta, lakimies Päivi Kemppi sosiaali- ja terveysminis-

4 teriöstä, neuvotteleva virkamies Aarne Kinnunen oikeusministeriöstä ja sovittelujohtaja Terttu Mehtonen Vantaan sovittelutoimistosta. Lisäksi johtava sovittelun ohjaaja Johanna Seppälä Helsingin sovittelutoimistosta on varsin laajasti kommentoinut käsikirjoitusta korjausehdotuksin. Täsmennysehdotuksia luonnokseen ovat tehneet myös professori Juha Karhu Lapin yliopistosta, toimistopäällikkö Pekka Syrjänen Valtiokonttorista, sovittelija Matti Karttunen Vantaan sovittelutoiminnasta, toiminnanjohtaja Petra Kjällman Rikosuhripäivystyksestä sekä lakimies Outi Pennanen ja vahinkovakuutuspäällikkö Hannu Ijäs Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitosta. Tutkimuspäällikkö Juhani Iivari Stakesista on tehnyt tekstiin rakenteellisia muutoksia, asiakohtaisia lisäyksiä ja eräitä täsmennyksiä sekä toimittanut oppaan tekstin viimeistelyvaiheessa edellä mainittujen henkilöiden korjaus- ja täsmennysehdotusten pohjalta. Kiitos kaikille työhön osallistuneille. Stakes ja Suomen Sovittelun Tuki ry

5 Sisällys Esipuhe Johdanto Sovittelutoiminta Sovittelulaki pääpiirteittäin Sovittelu ja sen tavoitteet Sovittelu ja rikosoikeusjärjestelmä Sovittelijan tehtävässä noudatettavia periaatteita Soviteltavat asiat Sovitteluprosessi Sovitteluistunto Korvausasiat Sopimuksen laadinta Seuranta, päätös ja työnohjaus Muita sovittelun työmuotoja Lähteet ja lisäluettavaa Liitteet: Liite 1. Oikeusopillista sanastoa sovittelun kannalta Liite 2. Muutamia sovitteluun liittyviä lakeja säädöskokoelmanumeroineen Liite 3. Rikosnimikkeitä Liite 4. Sovitteluprosessin eteneminen pääpiirteittäin Liite 5. Malli sovintoasiakirjaksi vakuutusyhtiön kanssa tehtävässä sopimuksessa Liite 6. Sopimusasiakirja Liite 7. Esimerkkejä sovituista asioista Liite 8. Kivun ja säryn korvaaminen liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaan ( lähtien) Liite 9. Poimintoja vahingonkorvauslaista ( /412) Liite 10. Poimintoja nuorista työntekijöistä annetusta laista ( /998) Liite 11. Laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta... 83

6 Johdanto Tämä Sovittelijan opas antaa yleiskuvan suomalaisesta rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta. Oppaasta saa tietoa sovittelun toimintamalleista, nimikkeistöstä, korvauskäytännöistä sekä toimintaan läheisesti liittyvästä lainsäädännöstä. Oppaassa olevat tiedot esitetään tiivistetyssä muodossa. Opas ei yksin anna valmiutta sovittelijaksi ryhtymiselle. Opas on sovittelukouluttajan tukiaineisto sovittelun peruskurssilla ja syventävissä opinnoissa sekä sovittelijan apuväline käytännön harjoituksissa ja varsinaisessa sovittelijan tehtävässä. Luvussa 1 selvitetään lyhyesti sovittelun kehittyminen nykymuotoonsa sekä luodaan katsaus sovittelussa mukana oleviin toimijoihin. Luvussa 2 esitellään lyhyesti sovittelua koskeva uusi lainsäädäntö. Luvussa 3 käsitellään sovittelun yleisiä tavoitteita ja keskeisiä piirteitä. Luvussa 4 sovittelua tarkastellaan rikosoikeuden näkökulmasta. Siinä tarkastellaan ensin lyhyesti restoratiivisen oikeuden keskeisiä lähtökohtia. Tämän jälkeen tarkastellaan sovittelun suhdetta suomalaiseen rikosoikeusjärjestelmään ja siihen, miten sovittelu voi vaikuttaa rikosprosessiin. Luvussa 5 selvitetään sovittelijan tehtäviä ja niissä noudatettavia periaatteita. Luvussa 6 tehdään katsaus soviteltaviin asioihin. Luvussa 7 esitellään sovitteluprosessia vaiheittain ja annetaan ohjeita myös korvausasioissa sekä sovittelutapauksen hoitamisessa. Luku 8 antaa käytännön tietoa sovittelutapahtumasta ja sovittelijan tehtävästä sovitteluistunnon aikana. Luku 9 kuvaa korvauksiin liittyviä asioita ja vakuutusyhtiön ja Valtiokonttorin roolia korvausten suorittamisessa. Luvussa 10 käydään läpi sopimuksen laadintaan liittyvät asiat ja luvussa 11 vielä lyhyesti seurantaan liittyviä tehtäviä. Luvussa 12 on katsaus Suomessa toteutettaviin tai kehitteillä oleviin muihin sovittelun työmuotoihin. Lähteissä ja liitteissä annetaan lisäinformaatiota sovittelutietojen ja -taitojen kehittämiseen liittyvästä kirjallisuudesta, käsitteistä ja lainsäädännöstä.

7 SOVITTELUTOIMINTA 1 Sovittelutoiminta Sovittelutoiminnan kehitys Moderni rikosten sovittelun kokeilutoiminta käynnistyi Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1970 luvun alussa. Suomessa toiminta alkoi vuonna 1983 Vantaalla Suomen Akatemian kokeilu- ja tutkimustoimintana. Vuonna 1986 Vantaan kaupunki vakinaisti sovittelutoiminnan osaksi kaupungin sosiaaliviraston työtä. Toiminta vakiintui ja laajeni vähitellen muillekin suuremmille paikkakunnille. Toiminnan organisoinnin näkökulmasta sovittelu on asettunut kolmen osaalueen risteyskohtaan. Ensinnäkin sillä on ollut läheiset yhtymäkohdat sosiaalipalveluihin ja sosiaalityöhön, vaikka sovittelua ei toistaiseksi ole otettu huomioon sosiaalihuollon lainsäädännössä. Toiseksi toiminnalla on ollut merkitystä rikosten ja eräiden riita-asioiden oikeusprosessissa ja kolmanneksi se on liittynyt kansalaisyhteiskuntaan vapaaehtoistoiminnan kautta. Sovittelutoiminnan organisoinnin keskeisenä piirteenä on ollut yhteistyö näiden osa alueiden kesken väljähköin lainsäädännöllisin puittein ja velvoittein. Koko sovittelutoiminta on näin ollut jatkuvan haasteen edessä todistamassa olemassaolonsa tarpeellisuutta. Aikaisempaan lailla sääntelemättömään rikosasioiden sovittelujärjestelmään liittyi eräitä ongelmia, joiden vuoksi rikosasioiden sovittelun saattaminen lakisääteiseksi toiminnaksi osoittautui tarpeellisiksi. Väestö ei ollut yhdenvertaisessa asemassa rikosasioiden sovittelun saatavuuden suhteen, sillä läheskään kaikissa kunnissa ei pystytty järjestämään sovittelua. Kuitenkin sovittelun lopputulos saattaa vaikuttaa olennaisesti asianosaisen oikeusasemaan. Vuonna 1991 tulivat voimaan uusitut säännökset toimenpiteistä luopumisesta. Niiden esitöissä sovittelu mainittiin yhtenä perusteena toimenpiteestä luopumiselle. Vuonna 1997 sovinto tuli rikoslainsäädännössä yhdeksi syyttämättä ja tuomitsematta jättämisen perusteeksi. 1 Sovinnolla voi siten olla merkitystä muun muassa syyttäjän harkitessa syyttämättä jättämistä. Sovinto on myös säädetty rangaistusta lieventäväksi seikaksi rikoslain yleisiä oppeja koskevien säännösten uudistamisen yhteydessä (laki rikoslain muuttamisesta, 515/2003). 2 Siksi on tärkeää paitsi turvata sovittelupalvelujen valtakunnallinen saatavuus myös huolehtia palvelujen laadukkuudesta sekä siitä, että sovittelussa noudatetaan yhdenmukaisia menettelytapoja, joissa sovitteluun osallistujien oikeusturva otetaan huomioon. 1 Sovittelun merkityksestä rikosprosessissa lähemmin ks. Sovittelutyöryhmän mietintö , Valtakunnansyyttäjänvirasto. Asiaa käsitellään myös tässä oppaassa tuonnempana eri kohdin. 2 Huomattakoon, että ennen po. uudistusta sovittelu on voinut toimia rangaistuksen lieventämisperusteena jo edeltäneen RL 6:3 kohdan 3 nojalla (L 466/1976).

8 Ennen sovittelulain säätämistä sovittelu oli järjestetty joko kunnan omana toimintana, yhteistoimintana jonkin toisen kunnan kanssa tai ostopalveluna yhdistyksiltä tai toiselta kunnalta. Sovittelu oli organisoitu kunnissa useimmiten sosiaalitoimen alaisuuteen joko niin, että kuntaan oli perustettu yhden tai useamman henkilön käsittävä sovittelutoimisto, tai tehtävä oli annettu kunnan yksittäiselle työntekijälle, joka hoiti sovitteluasioita muitten työtehtävien ohella. Sovittelutehtäviä on kunnassa saattanut hoitaa myös muu yksittäinen henkilö, joka ei varsinaisesti ole ollut kunnan palveluksessa. Kunnat ovat toteuttaneet sovittelutoiminnan myös ostopalveluna järjestöltä. Silloin kun kuntaan oli perustettu sovittelutoimisto tai järjestetty se ostopalveluna, toimisto ohjasi vapaaehtoisten sovittelijoiden työskentelyä ja vastasi yhdessä sovittelijoiden kanssa sovittelun laadusta. Aktiivisilla sovittelupaikkakunnilla sovittelutoiminnalle on jo syntynyt perinteitä, joilla on ollut merkitystä toimintamallien luomisessa. Muutamilla paikkakunnilla toimii sovittelijoiden yhdistys, joka järjestää yhteistyössä sovittelutyöntekijöiden kanssa koulutusta ja virkistystoimintaa. Ennen sovittelun valtakunnallistamista sitä pyrittiin kehittämään ammatillisesti johdettuna vapaaehtoistoimintana, ja varsinaisen sovittelun hoitivat yleensä tehtäväänsä koulutetut vapaaehtoiset sovittelijat. Sovittelutoiminnan kehittämiseksi tarvittiin kuitenkin pysyvämpiä ratkaisuja. Vuonna 2004 Stakesin tekemän kuntakyselyn mukaan aktiivisia sovittelijoita oli noin 600 henkilöä. Tietoja verrattiin vuoden 1999 tilanteeseen, jolloin aktiivisia sovittelijoita oli noin Myös sovittelun taloudelliset resurssit olivat pienentyneet huomattavasti vuoteen 2004 tultaessa. Selvitys osoitti lisäksi, että sovittelu oli edelleenkin maantieteellisesti voimakkaasti keskittynyt suuriin kaupunkeihin, etenkin Etelä-Suomeen. 3 Hyvin järjestettyjen sovittelutoimistojen yhteydessä sovittelijana toimiminen on edellyttänyt peruskurssin käymistä, osallistumista jatkokoulutukseen ja työnohjaukseen sovittelijavalmiuksien ja motivaation ylläpitämiseksi. Tällä on pyritty varmistamaan jatkuvaa työn laadun kehittämistä. Sovittelutoiminnan organisointi lainsäädännön tasolle Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes on ollut sovittelun alkuvaiheesta lähtien mukana kehittämässä toimintaa. Erityisesti lasten ja nuorten rikos ja riita-asioiden sovittelun päätavoitteet, sosiaaliset ja kasvatukselliset päämäärät, liittyvät sosiaalipalvelujen ja sosiaalityön toimialaan. Kunnatkin ovat yleensä aloittaneet sovittelutoiminnan nimenomaan sosiaalipalveluihin sisältyvänä. Oikeusministeriössä taas on oltu kiinnostuneita sovittelusta erityisesti rikosoi- 3 Ks. tarkemmin Jari Salonen: Rikos- ja riita-asioiden sovittelu Suomessa. Vuoden 2004 kuntakyselyn tulokset. Selvitys laadittiin sosiaali- ja terveysministeriön ja Stakesin tulossopimuksen pohjalta. 10

9 SOVITTELUTOIMINTA keuden kannalta. Tämä on näkynyt viimeksi muun muassa rikoslain yleisten oppien uudistamistyössä. Myös rikosprosessin kehittäminen on nähty tärkeäksi. Sovittelutoiminnan kehittämisessä keskeisessä asemassa ovat olleet valtiovallan asettamat eri osapuolista ja asiantuntijatahoista koostuvat työryhmät. Keväällä 2000 sosiaali- ja terveysministeriö asetti Stakesin tutkimuspäällikkö Juhani Iivarin selvityshenkilöksi tehtävänään kartoittaa sovittelun laajuus, kustannukset, sovittelun tarve kunnissa ja organisointi nykytilanteessa sekä tehdä ehdotus siitä, miten sovittelutoiminta tulisi järjestää, jotta sovittelun valtakunnallinen kattavuus saavutettaisiin. Selvityshenkilön raporttiin (STM Työryhmämuistioita 2000:27) sisältyneet ehdotukset työstettiin lakiluonnokseksi sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa rikos- ja riita-asioiden sovittelun valtakunnallistamista ja sääntelytarvetta selvittäneessä työryhmässä, joka jätti muistionsa (STM Työryhmämuistioita 2002:5) sosiaali- ja terveysministeriölle huhtikuussa Laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/2005) annettiin 9. päivänä joulukuuta Laki tuli voimaan Lain mukaan sovittelua tuli olla saatavilla kaikkialla Suomessa alkaen. Lakia täydentää annettu valtioneuvoston asetus rikos-asioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (267/2006, jäljempänä sovitteluasetus). Toimijoiden esittely Sosiaali- ja terveysministeriö ja rikosasioiden sovittelun neuvottelukunta Sovittelulain myötä sosiaali- ja terveysministeriöstä on tullut sovittelutoimintaa valtakunnallisesti ohjaava organisaatio. Sovittelulain mukaan sovittelutoiminnan yleinen johto, ohjaus ja valvonta kuuluvat sosiaali- ja terveysministeriölle (5 ). Sovittelutoiminnan valtakunnallista ohjausta, seurantaa ja kehittämistä varten sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimii valtioneuvoston kolmeksi vuodeksi kerrallaan asettama rikosasioiden sovittelun neuvottelukunta, jonka tehtävistä ja kokoonpanosta säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Sovitteluasetuksen (1 ) mukaan rikosasioiden sovittelun neuvottelukunnan tehtävänä on 1) seurata ja arvioida sovittelun kehitystä ja tutkimusta sekä tehdä kehittämisehdotuksia 2) edistää yhteistyötä sovittelun kehittämisessä eri hallinnonalojen, järjestöjen ja muiden tahojen kesken 3) seurata ja edistää lain yhdenmukaisten soveltamiskäytäntöjen toteutumista 4) tehdä sisällöllisiä linjauksia sovittelutoiminnan ohjeistamiseen 11

10 5) seurata sovittelun kansainvälistä kehitystä ja osallistua sovittelua koskevaan kansainväliseen yhteistyöhön 6) suorittaa sosiaali- ja terveysministeriön määräämät muut tehtävät neuvottelukunnan tavoitteen toteuttamiseksi. Lääninhallitukset ja palveluntuottajat Sovittelulain mukaan lääninhallitukset vastaavat sovittelutoiminnan järjestämisestä siten, että palvelua on saatavissa asianmukaisesti toteutettuna läänin kaikissa osissa. Sovittelupalvelujen järjestämisessä lääninhallituksilla on käytössään useita eri vaihtoehtoja. Palvelut voidaan tuottaa sovittelulain mukaisesti siten, että lääninhallitus tekee 1) kunnan kanssa toimeksiantosopimuksen, jolla kunta sitoutuu huolehtimaan palvelun tuottamisesta omalla alueellaan tai sen lisäksi muidenkin kuntien tai niiden osien alueella; tai 2) muun julkisen tai yksityisen palveluntuottajan kanssa sopimuksen, jolla palveluntuottaja sitoutuu huolehtimaan palvelun tuottamisesta sovitulla alueella. Jollei palveluja saada jollakin alueella tuotetuksi edellä mainituilla tavoilla, lääninhallituksen tulee tuottaa alueen palvelut palkkaamansa henkilöstön avulla tai muulla sopivaksi katsomallaan tavalla. Sovittelulain mukaan lääninhallituksen tulee huolehtia sovittelutoimintaan osallistuville henkilöille tarkoitetun täydennyskoulutuksen järjestämisestä valtakunnallisesti ja alueellisesti. Lääninhallituksen ja palveluntuottajan kanssa tehdyssä toimeksiantosopimuksessa tulee lain mukaan sopia myös sovitteluun osallistuville henkilöille järjestettävästä koulutuksesta. Muita yhteistyötahoja ja toimijoita Sovittelutoiminnassa merkittäviä yhteistyötahoja ja toimijoita ovat myös poliisi- ja syyttäjäviranomaiset. Valtakunnallisista järjestöistä voidaan mainita erityisesti Suomen Sovittelun Tuki ry ja Suomen sovittelufoorumi ry (SSF). Suomen Sovittelun Tuki ry on sovittelutoiminnassa mukana olevien tahojen vuonna 1990 perustama yhdistys. Sen tarkoituksena on valtakunnallisesti edistää ja tukea sovittelutoimintaa, samalla kun se toimii jäseniensä yhdyselimenä. Yhdistyksellä on noin 400 henkilöjäsentä ja jäsenenään seitsemän paikallista sovittelijayhdistystä, joista osa toimii paikkakunnallaan sovittelupalvelujen tuottajana. Suomen Sovittelun Tuki ry julkaisee Sovittelija lehteä ja sovitteluun liittyvää koulutus ja esittelyaineistoa sekä järjestää valtakunnallisia sovittelijoiden neuvottelupäiviä. Yhdistys on mukana valtakunnallisessa ja kansainvälisessä alan järjestöjen yhteistyössä (internetosoite: 12

11 SOVITTELUTOIMINTA Marraskuussa 2003 perustettu Suomen Sovittelufoorumi ry. toimii modernin sovitteluliikkeen suomalaisena yhteistoimintajärjestönä. Sovittelufoorumi on myös Pohjoismaisen sovittelufoorumin jäsenjärjestö. Suomen Sovittelufoorumin hallitus edustaa koko sovittelun kenttää asiantuntijuuden ja sidosryhmiensä kautta. SSF on vapaaehtoinen ja riippumaton kansalaisjärjestö, joka pyrkii osallistumaan ja vaikuttamaan yhteiskunnan kehittämiseen syventämällä kansanvaltaa ja parantamalla yhteiskunnan hyvinvointia sovittelun kautta. Suomen Sovittelufoorumi järjestää muun muassa kansainvälisiä sovittelun eri aloja ja toimijoita kokoavia konferensseja, on mukana pohjoismaisessa ja kansainvälisessä sovittelun kehittämistyössä ja koordinoi kansallisia sovitteluhankkeita, muun muassa opetusministeriön rahoittamaa vertaissovitteluhanketta (koulusovittelu) vuosina ja Valtion työsuojelurahaston ja Työsuojelurahaston rahoittamaa työpaikkasovittelun hanketta vuosina Suomen Sovittelufoorumi järjestää myös vuosittain valtakunnallisen seminaarin sovittelun eri mallien ajankohtaisista kehittämiskysymyksistä ( ssf-ffm.com). Sovitteluun liittyvä kansainvälinen toiminta Rikosasioiden sovittelun kehittämistarpeisiin on kiinnitetty huomiota myös kansainvälisellä tasolla. Euroopan neuvoston ministerikomitea hyväksyi syyskuussa 1999 suosituksen nro R(99)19 rikosasioiden sovittelusta. Sen liitteessä käsitellään muun muassa sovittelua koskevia yleisiä periaatteita, sovittelijalta edellytettäviä ominaisuuksia sekä sovittelussa noudatettavia menettelytapoja. Suosituksen mukaan rikosasioiden sovittelun tulisi olla yleisesti saatavilla oleva palvelu, mitä tulisi helpottaa lainsäädännöllä. Samansuuntaisia näkemyksiä on esittänyt myös Yhdistyneiden Kansakuntien talous- ja sosiaalineuvosto (ECOSOC) päätöslauselmassaan 2002/12 (Basic principles on the use of restrorative justice programmes in criminal matters). Suomalainen sovittelujärjestelmä on kansainvälisesti vertailtuna yksi kehittyneimmistä ja vakiintuneimmista, mutta ennen valtakunnallistamista se on ollut verrattain heikosti resursoitu. Suomessa sovittelua käytetään rikosasioiden yhteydessä suhteellisen runsaasti verrattuna mihin tahansa muuhun maahan. Tämän vuoksi muut maat ovat kiinnostuneet sovittelutoiminnasta maassamme saaduista kokemuksista. Kansainvälisessä kentässä toimitaan yhteistyössä vuonna 2000 perustetussa eurooppalaisessa sovittelijayhdistyksessä (European Forum for Restorative Justice), jonka yksi perustajajäsen Suomen Sovittelun Tuki ry on, sekä pohjoismaisessa yhdistyksessä (Nordiskt forum för medling och konflikthantering). Edellisessä painopiste on erityisesti rikosten sovittelussa, kun taas pohjoismaisessa yhdistyksessä mukana on myös perheasioissa ja elinkeinoelämässä syntyneiden ristiriitojen sovittelu, koulusovittelu ja rauhansovittelu. 13

12 Suomi oli aktiivisesti edustettuna myös 19 Euroopan maata käsittävässä COST A 21 -tutkimus- ja kehittämisohjelmassa vuosina Ohjelmassa keskityttiin selvittämään sovittelun prosessia ja yhteistyötä viranomaisten kanssa, sovittelun uusia toimintamuotoja (conferencing-tyyppiset neuvonpidot), sovittelijoiden ja viranomaisten koulutusta, sovittelun ja sovittelulainsäädännön suhdetta rikoslainsäädäntöön ja rikosoikeusjärjestelmän toimintaan sekä sovittelun taustateorian (restoratiivinen oikeus) kysymyksiä. Suomalaisen sovittelun kannalta kansainvälinen yhteistyö on tervetullutta, sillä kokemusten vaihdon avulla voidaan varmistaa myös suomalaisen sovittelun elinvoimaisuus. Samalla kansainvälinen yhteistyö asettaa sovittelun uusien haasteiden eteen, mikä merkitsee muun muassa sovittelun laatuasioiden korostumista entisestään. 14

13 SOVITTELULAKI PÄÄPIIRTEITTÄIN 2 Sovittelulaki pääpiirteittäin Tässä luvussa esitetään tiivistäen rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta annetun lain ja eduskunnan lakivaliokunnan lakia koskevan mietinnön (LaVM 13/2005) keskeiset periaatteet. Lain tavoitteet ja tarkoitus Sovittelulain tultua voimaan sovittelu on laajentunut koko maan kattavaksi toiminnaksi siten, että asiakkaat voivat asuinpaikastaan riippumatta saada sovittelupalvelua laadukkaasti toteutettuna. Laissa säädetään sovittelutoiminnan hallinnollisesta organisoinnista sekä valtion korvauksesta toiminnan kustannuksiin. Lailla pyritään myös yhdenmukaistamaan sovittelussa noudatettavia menettelytapoja ja edistämään siihen osallistuvien asiakkaiden oikeusturvan riittävää huomioon ottamista sovittelua toteutettaessa. Sovittelussa rikoksen osapuolilla on mahdollisuus kohdata toisensa luottamuksellisesti sekä käsitellä rikoksen uhrille aiheutuneita henkisiä ja aineellisia haittoja puolueettoman sovittelijan läsnä ollessa. Sovittelu tarjoaa rikoksentekijälle tilaisuuden ottaa vastuu teostaan. Tavoitteena on saada aikaan sovinto sekä osapuolia tyydyttävä sopimus siitä, millä tavoin rikoksentekijä hyvittää ja korvaa uhrille aiheuttamansa haitan ja vahingon taikka millä tavoin muutoin ratkaistaan sellaiset rikosasiaan liittyvät kysymykset, jotka ovat osapuolten sovittavissa. Sovittelijan tehtävänä on toimia välittäjänä osapuolten välillä. Hän ei ratkaise osapuolten välisiä erimielisyyksiä, vaan auttaa heitä itse ratkaisemaan ne. Sovittelussa ei ratkaista syyllisyyskysymystä. Jos soviteltavana on virallisen syytteen alainen rikos, syyllisyyskysymys ratkaistaan viime kädessä tuomioistuimessa. Myös syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta syyksilukevalla perusteella. Sama koskee myös asianomistajarikoksia, jollei asianomistaja luovu rangaistusvaatimuksestaan esimerkiksi sovittelun seurauksena. Sovitteluun osallistuminen on molemmille osapuolille vapaaehtoista ja maksutonta. Sovittelun edellytyksenä on, että he kykenevät ymmärtämään sovittelun sekä siinä tehtävien ratkaisujen merkityksen. Kumpikin voi milloin tahansa peruuttaa suostumuksensa, jolloin sovittelu tulee välittömästi keskeyttää. 15

14 Sovittelussa käsiteltävät asiat Sovittelussa voidaan käsitellä rikoksia, joiden arvioidaan soveltuvan soviteltavaksi, kun otetaan huomioon rikoksen laatu ja tekotapa, rikoksesta epäillyn ja uhrin keskinäinen suhde sekä muut rikokseen liittyvät seikat kokonaisuutena. Soviteltavaksi ei saa ottaa alaikäiseen kohdistunutta rikosta, jos uhrilla rikoksen laadun tai ikänsä vuoksi on erityinen suojan tarve. Esimerkiksi lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset tulee jättää sovittelun ulkopuolelle. Myöskään hyvin nuoriin lapsiin kohdistuneita pahoinpitelyrikoksia ei ole syytä sovitella. Jos rikosta ei voida sovitella, myöskään siitä aiheutuneen vahingon korvaamista koskevaa asiaa ei saa ottaa soviteltavaksi. Sovitella voidaan niin virallisen syytteen alaisia rikoksia kuin asianomistajarikoksiakin. Asian käsittely ja ratkaisu poliisi- tai syyttäjäviranomaisessa taikka tuomioistuimessa ei estä sovittelua. Viime kädessä sovittelutoimiston vastuuhenkilön tulee arvioida tapauskohtaisesti, soveltuuko asia käsiteltäväksi sovittelussa. Sovittelussa voidaan käsitellä rikosasioiden lisäksi myös sellaisia riita-asioita, joissa ainakin yksi osapuoli on yksityinen henkilö, ja jos riita on sen kohde ja asiassa esitetyt vaatimukset huomioon ottaen vähäinen. Siten esimerkiksi kahden yhtiön väliset riidat rajautuvat sovittelun ulkopuolelle. Sovittelutoimisto arvioi, onko tietyn riita-asian käsittely rikosasioiden sovittelussa tarkoituksenmukaista. Sovittelulain mukaan sovittelua koskevan aloitteen voi tehdä rikoksesta epäilty, uhri, poliisi- tai syyttäjäviranomainen taikka muu viranomainen. Myös alaikäisen huoltaja tai muun vajaavaltaisen edunvalvoja voi tehdä sovittelua koskevan aloitteen. Erikseen laissa säädetään, että vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä aloite sovitteluun ryhtymisestä, jos kyseessä on väkivaltaa sisältävä rikos, joka on kohdistunut rikoksesta epäillyn puolisoon, lapseen, vanhempaan tai muuhun heihin rinnastettaviin. Arvioituaan käsiteltävän asian soveltuvan sovitteluun poliisi- tai syyttäjäviranomaisen tulee tiedottaa rikoksesta epäillylle ja uhrille sovittelumahdollisuudesta ja ohjata heidät sovitteluun. Edellä mainitut viranomaiset ovat velvollisia antamaan tiedon sovittelumahdollisuudesta myös alaikäisen huoltajalle tai muulle lailliselle edustajalle sekä muun vajaavaltaisen edunvalvojalle. Käytännössä rikosasiat ohjautuvat sovitteluun pääasiassa poliisin ja syyttäjän osoittamina. Näiden viranomaisten harkinta vaikuttaa merkittävästi siihen, millaisia rikoksia sovitteluun on tarjolla. Sovittelumenettelystä Sovittelussa noudatettavan menettelyn osalta laissa säädetään sellaisista kysymyksistä, jotka ovat erityisen tärkeitä asiakkaiden oikeusturvan ja yhdenmukaisen kohtelun kannalta. 16

15 SOVITTELULAKI PÄÄPIIRTEITTÄIN Laissa säädetään sovittelutoimiston sovittelumenettelyyn liittyvistä tehtävistä. Kun sovittelutoimisto on ottanut asian soviteltavakseen, sen tulee nimetä sellainen sovittelija, joka soveltuu kokemuksensa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella sovittelijaksi ja joka ei ole esteellinen asiassa. Sovittelutoimiston tulee hankkia asiaan liittyvät asiakirjat osapuolten suostumuksella poliisi- tai syyttäjäviranomaisilta, tuomioistuimelta tai muilta tahoilta. Tarvittaessa sovittelutoimisto hankkii kääntäjän tai tulkin. Sovittelun päätyttyä sovittelutoimiston tulee toimittaa poliisi- tai syyttäjäviranomaiselle salassapitoa koskevien säännösten estämättä tieto sovittelun kulusta ja lopputuloksesta. Sovittelutoimiston on keskeytettävä sovittelu välittömästi, jos osapuoli peruuttaa suostumuksensa tai on syytä epäillä, ettei suostumus ole vapaaehtoinen. Sovittelu on keskeytettävä myös, jos on perusteltua syytä epäillä, ettei sovittelun osapuoli kykene ymmärtämään sovittelun ja siinä tehtävien ratkaisujen merkitystä. Sovittelulain mukaan sovittelijan tulee järjestää sovittelutapaamiset, sovitella puolueettomasti, auttaa löytämään osapuolia tyydyttävä ratkaisu, antaa tietoa oikeusavusta, laatia sovittelussa syntyneestä sopimuksesta asiakirja ja varmentaa se allekirjoituksellaan. Lopuksi sovittelija toimittaa sovittelutoimistolle selostuksen sovittelusta. Lain mukaan sovittelu toimitetaan ilman yleisöä. Valiokunta toteaa mietinnössään, että vaikka sovittelutapahtuma tapahtuu yleisön läsnä olematta, tästä ei seuraa, että sovittelu olisi toteutettavissa vain erityisiä sovittelutapaamisia järjestämällä, vaan sovittelussa voidaan asian laadun mukaan käyttää myös esimerkiksi puhelin- ja sähköpostiviestintää. Osapuolet saavat käyttää avustajaa tai tukihenkilöä, jollei se vaaranna sovittelun häiriötöntä kulkua. Avustajan tai tukihenkilön käyttö on siis pääsääntö, eikä avustajan tai tukihenkilön mukana oloa tule estää kovin kevein perustein. Mikäli avustajan tai tukihenkilön läsnäolo kielletään, siitä tulee tehdä valituskelpoinen päätös, jonka tekee sovittelutoimiston vastuuhenkilö. Alle 15-vuotiaan osapuolen vanhemmalla tai muulla laillisella edustajalla on kuitenkin aina oikeus osallistua sovittelutapaamisiin. Sovittelun luottamuksellisuudesta Sovittelun onnistumisen kannalta on tärkeää, että osapuolet voivat luottaa siinä esitettyjen asioiden jäävän vain sovittelumenettelyyn osallistuvien henkilöiden tietoon. Niin ikään on syytä pyrkiä estämään se, että sovittelumenettelyä käytettäisiin tietojen hankkimiseen vastapuolelta tulevaa oikeudenkäyntiä varten. Näiden tarkoitusten toteuttamiseksi säädetään, että sovittelija ei saa todistaa siitä, mitä hän on sovittelun kuluessa saanut tietää soviteltavana olevasta asiasta. Todistamiskielto väistyy kuitenkin, jos erittäin tärkeät syyt vaativat, että sovittelijaa kuulustellaan siitä. 17

16 Lisäksi säädetään osapuolia koskevasta vetoamiskiellosta. Sen mukaan sovittelun osapuoli ei saa ilman vastapuolen suostumusta saman asian myöhemmässä käsittelyssä vedota siihen, mitä vastapuoli on esittänyt sovintoon pääsemiseksi sovittelussa. Vetoamiskielto koskee vain sovittelussa esitettyjä tarjouksia ja vastatarjouksia sekä esimerkiksi rikoksesta epäillyn epäonnistuneessa rikosasian sovittelussa esittämää tunnustusta. Säännöksellä ei sen sijaan estetä vetoamasta siihen sopimukseen, johon sovittelussa on päästy ja josta on laadittu erillinen asiakirja. Lakivaliokunnan mietinnön mukaan todistamis- ja vetoamiskieltoa koskeva säännös kattaa sekä rikos- että riita-asiat. Sen soveltaminen ei riipu siitä, halutaanko sovittelijaa kuulla todistajana esitutkinnassa vai oikeudenkäynnissä. Merkitystä ei myöskään ole sillä, mikä taho on kutsunut sovittelijan oikeudenkäyntiin. Todistamiskieltoa koskevalla rajoituksella on käytännössä merkitystä lähinnä vain rikosasioissa. Niissä säännöksen mukainen kielto voi syrjäytyä esimerkiksi silloin, kun selvitettävänä on törkeä rikos tai kun sovittelijan todistuksen avulla voidaan hankkia sellaista rikoksesta epäillyn hyväksi tulevaa näyttöä, jota muutoin ei ilmeisesti ole saatavilla. 18

17 SOVITTELU JA SEN TAVOITTEET 3 Sovittelu ja sen tavoitteet Mitä sovittelu on? Rikosasioiden sovittelu on maksuton palvelu, jossa rikoksesta epäilty ja rikoksen uhri voivat kohdata toisensa luottamuksellisesti puolueettoman sovittelijan välityksellä. Sovittelussa käsitellään rikoksesta uhrille aiheutuneita henkisiä ja aineellisia haittoja ja pyritään löytämään rikoksen osapuolia tyydyttävä ratkaisu niiden hyvittämiseksi. Sovittelu on aina osapuolille vapaaehtoista. Suomalaista sovittelua voidaan luonnehtia rikosprosessille vaihtoehtoiseksi tai sitä täydentäväksi menettelyksi, joka voi korvata oikeudenkäynnin osin tai kokonaan ja johtaa seuraamusluonteiseen toimenpiteistä luopumiseen tai lieventää rangaistusta. Sovittelun piirissä halutaan korostaa sovittelun erillisyyttä viranomaistoiminnasta ja yhteyttä kansalaisyhteiskuntaan. Sovittelijat edustavat asumaalueensa väestöä koulutettuina vapaaehtoistyöntekijöinä eivätkä ole sovittelijana työ- tai virkasuhteessa. 4 Sovittelu tarjoaa monessa tärkeässä mielessä toisenlaisen tavan ratkaista riitaja rikosasioita perinteiseen oikeusprosessiin verrattuna. Keskeistä sovittelussa on maallikkoajatteluun perustuva, osapuolten ehdoilla tapahtuva ongelmanratkaisu, jossa otetaan huomioon myös oikeuslaitoksen odotukset. Sovittelussa ei siis keskitytä rikosprosessin tapaan tarkastelemaan sitä, onko tekijä rikkonut jotakin rikosoikeuden normia, vaan huomion keskipisteenä ovat osapuolten väliset inhimilliset suhteet ja niissä tapahtuneet oikeudenloukkaukset ja niiden korjaukset. Sovittelun tarkoituksena on lieventää tai poistaa rikoksen tai riidan osapuolille aiheutuneita henkisiä ja aineellisia haittoja. Sovittelun päämääränä on vaikuttaa yhteisössä rikollisuutta hillitsevästi ja vähentävästi ja lisätä samalla yleistä sovinnollisuutta. Tavoitteena on kehittää erityisesti nuorten rikoksentekijöiden vastuuntuntoa, helpottaa rikoksen uhriksi joutuneiden asemaa sekä tarjota oikeuskäsittelylle vaihtoehtoinen, vapaaehtoisuuteen perustuva menettely ratkaista kansalaisten rikos ja riita asioita. Sen lisäksi, että sovittelu säästää poliisin, syyttäjien ja tuomioistuinten työtä, sovittelun hyötyvaikutuksina nähdään muun muassa seuraavia seikkoja: 1) uusintarikollisuuden väheneminen ja yleisen turvallisuuden vahvistuminen 2) aineellisten korvausten lisäksi asianomistajien saama hyvitys 4 Lakivaliokunta toteaa sovittelulakia koskevassa mietinnössään, että sovittelutoiminnan vastuuhenkilö, sovittelun ohjaaja ja sovittelija ovat kaikki rikoslain 40 luvun 11 :n 5 kohdassa tarkoitettuja julkista valtaa käyttäviä henkilöitä ja että heihin voidaan soveltaa rikoslain 40 lukuun sisältyviä virkamiehiä koskevia virkarikossäännöksiä. 19

18 3) asiallisen tiedon lisääntyminen ja pelon väheneminen 4) asianosaisten tunne-elämän positiiviset muutokset 5) mahdollisuus henkiseen kasvuun ja vastuunottoon. Näiden lisäksi on syytä korostaa, että onnistunut sovittelu voi merkitä asianomistajalle rikoksesta aiheutuneiden henkisten ja aineellisten haittojen lieventämistä ja poistamista sekä vahingonkorvauksen saamista varmemmin, kattavammin ja nopeammin kuin oikeuden päätöksellä maksettavaksi määrätty korvaus. Erityisesti nuorille ja lapsille sovittelu merkitsee mahdollisuutta vastuun ottamiseen ja kasvamiseen. Se voi kehittää nuoren rikoksentekijän vastuuntuntoa ja ehkäistä mahdollisesti muuten alkavaa rikoskierrettä. Tähän pääsemiseksi sovittelu tarjoaa seuraavat keinot: 1) Nuori kohtaa tekonsa uhrille aiheuttamat seuraukset ja joutuu ottamaan itse vastuun teostaan. 2) Sovittelussa nuori voi käsitellä ja ratkaista aiheuttamiaan ongelmia hyväksyttävällä ja turvallisella tavalla. Sovittelu tarjoaa näin mahdollisuuden oppimiseen. 3) Sovittelu antaa nuorelle mahdollisuuden hyvittää, korvata ja korjata tehty vahinko tai vääryys. Tällä on myönteistä merkitystä nuoren itsetunnon kannalta. Sovittelu vuorovaikutusprosessina Sovittelu poikkeaa sekä rikosoikeudellisesta että terapeuttisesta lähestymistavasta. Sovittelussa on keskeistä rikos tai riita asian aiheuttaman ongelmatilanteen selvittäminen; voidaankin puhua ratkaisukeskeisestä lähestymistavasta. Tarkoituksena on, että osapuolet itse ovat ensisijaisesti vastuussa ratkaisusta. Sovittelussa ei pyritä hoitamaan tai parantamaan, mutta ei myöskään rankaisemaan. Osapuolet kohtaavat toisensa sovittelijan läsnä ollessa sovittelutapaamisessa, jossa käydään läpi tapahtunutta ja sen seurauksia, myös tunnetasolla. Sovittelu on vuorovaikutusprosessi. Siinä korostetaan osapuolten kohtaamista, henkilökohtaisen vastuun ottamista ja ristiriitatilanteen selvittämistä. Vuorovaikutuksella tässä tarkoitetaan sellaista osapuolten välistä keskustelua ja kommunikointia, jossa he voivat mielipiteillään vaikuttaa toisiinsa. Toisen kuunteleminen vaikuttaa omiin mielipiteisiin, ja näin asioiden käsittely etenee. Sovittelijan on oltava tarkkana siitä, että osallistujien tasavertaisuus ja keskinäinen kunnioitus säilyy ja sovittelun lopputulos perustuu oikeaan tietoon. Vuorovaikutuksen merkitys sovittelussa korostuu myös siinä, että sillä voidaan purkaa uhrin kokemaa mielipahaa ja lisätä osapuolten keskinäistä ymmärrystä. Periaatteena on, että uhri voi kertoa vapaasti kokemuksestaan ja tekijälle tarjoutuu mahdollisuus ottaa vastuu teostaan. Uhrin hyöty sovittelussa liittyy tekijän aidon vastuun ottamisen lisäksi parhaimmillaan siihen, että sovittelussa puhutaan 20

19 SOVITTELU JA SEN TAVOITTEET totta, että uhrin kysymyksiin vastataan ja että tekijä ilmaisee aitoa katumusta. Erityistä huolta sovittelussa on kannettava siitä, että vältetään uhrin aseman uusiutuminen itse sovittelutapahtumassa (secondary victimization) esimerkiksi siten, että tekijä vähättelee uhrin kokemusta tai mitätöi sen. Uhrin kokemuksen suora kuuleminen antaa erityisesti nuorille mahdollisuuden kasvaa ja oppia tapahtuneesta oikealla tavalla: ei oppia rangaistuksen välttämistä, vaan miten vastaavanlainen teko tai tilanne voidaan vastaisuudessa välttää. Oikean vastuun ottamisen tulee olla vapaaehtoista. Syyllistäminen, leimaaminen tai rangaistuksella pelottelu samoin kuin uhrin aseman mitätöiminen ovat vapaaehtoisuuden vastaisia eivätkä kuulu sovitteluun. On myös muistettava, että sovitteluistunto on aina kaikille osallistujille lyhyt kohtaamistilanne, jolla luodaan edellytykset ja mahdollisuus osapuolten keskinäiselle sovinnolle. Tavoitteena on saada sovittelussa osapuolet ymmärtämään toisiaan ja tapahtunutta edes hieman paremmin. Päävastuu tyydyttävästä ratkaisusta on kuitenkin aina osapuolilla itsellään. Onnistuneen sovittelun avulla osapuolet voivat tulevaisuudessa kohdata toisensa ilman häpeää, pelkoa ja kaunaa: tekijä voi ottaa vastuun teostaan, ja uhri voi kokea tuon vastuun ottamisen tapahtuneen. Sovittelu voi olla onnistunut prosessi jopa silloin, kun sopimusta ei synny tai vain osasta vaatimuksia päästään sopimukseen. Sovittelu voi selkeyttää asioita, vaikka se syystä tai toisesta keskeytyisikin. Muistettavaa Sovittelu on aina osapuolille vapaaehtoista. Sovittelussa ihmisten välinen vuorovaikutus on keskeistä. Tähän kuuluu osapuolten kohtaaminen, henkilökohtaisen vastuun ottaminen ja ristiriitatilanteen selvittäminen. Sovittelu voi olla onnistunut prosessi jopa silloin, kun sopimusta ei synny tai vain osasta vaatimuksia päästään sopimukseen. Sovittelu on luottamuksellista, ja sovittelijan tulee olla puolueeton ja tasapuolinen. Häntä sitovat salassapidosta, vaitiolovelvollisuudesta ja todistamiskiellosta annetut säännökset. Sovittelu on osapuolille maksutonta. 21

20 4 Sovittelu ja rikosoikeusjärjestelmä Kansainvälinen näkökulma: sovittelu restoratiivisena oikeutena Restoratiivisen oikeuden eli korjaavan oikeuden käsite tuli kansainväliseen oikeuspoliittiseen keskusteluun 1990-luvun alussa. Restoratiivinen oikeus on peräisin angloamerikkalaisesta maailmasta. Uusi-Seelanti, Australia ja Yhdysvallat ovat sen lähtömaita, mutta lähestymistavan rantautuminen Eurooppaan on ollut hyvin nopeaa. Restoratiivinen oikeus edustaa kriminaalipoliittisessa keskustelussa niin sanottua kolmatta tietä retributiivisen lähestymistavan ja rehabilitiivisen näkökulman jälkeen. Retribuutio korostaa rangaistusta ja rehabilitaatio kuntoutusta. Myös utilitaristinen hyötyajattelu on joutunut kritiikin kohteeksi. 5 Restoratiivisessa oikeudessa rangaistusta (retribuutioita erityisesti) arvostellaan sen rikoksentekijälle aiheuttamista lukuisista vahingoista, tehottomuudesta uusintarikollisuuden ehkäisemisessä ja uhrien tarpeiden hylkäämisestä. Kuntoutusohjelmia taas kritisoidaan siitä, että nekään eivät ole ottaneet uhrin asemaa vakavasti ja että ohjelmien tulokset ovat vaatimattomat. Utilitarismia puolestaan on arvosteltu siitä, ettei sen markkinoima preventioajattelu (rikosten ehkäisy) toimi. Tavoiteltaessa rikoksentekijän ja uhrin kotouttamista takaisin yhteiskuntaan restoratiivinen oikeus arvostelee rangaistusjärjestelmää ja kuntoutusohjelmia tuloksettomuudesta yksilön sosiaalistumisen kannalta. Restoratiivinen oikeus pyrkii myös täsmentämään rikoksen määrittelyä. Rikosta ei nähdä ensisijaisesti lakien rikkomisena, vaan yksityisten ihmisten ja konkreettisten suhteiden loukkaamisena. Samalla painotetaan sitä, että rikos merkitsee menetyksiä rikoksen uhrille, uhkaa lähiyhteisön turvallisuudelle sekä haasteita koko yhteiskunnan yleiselle järjestykselle. Viime vuosina restoratiivisessa oikeudessa on nimenomaan uhrin asema nostettu yhä voimakkaammin esille: rikoksen uhrille tulee aina tarjota mahdollisuus osallistua sovitteluun. Kieltäytymisestä ei kuitenkaan saa koitua hänelle negatiivisia seuraamuksia oikeusprosessissa. Jos uhri osallistuu sovitteluun, on hänen siinä saatava kertoa vapaasti myös tapahtuneen aiheuttamat tuntemukset ja menetykset. Tekijä taas voi osallistua sovitteluun vain, jos hän vapaaehtoisesti osoittaa ottavansa vastuun teostaan. 5 Retribuutiolla tarkoitetaan rankaisemista, joka ansaitaan rikoksella. Rankaisemisella pyritään tasapainottamaan rikoksen horjuttama oikeustila, samalla kun poistetaan rikoksentekijän epäoikeudenmukaisesti ansaitsema etu. Rangaistus rehabilitaationa korostaa rikoksentekijän kuntouttamista ja sosiaalista integraatiota. Utilitaristinen rangaistusteoria korostaa mm. rangaistuksen välillistä vaikutusta suureen yleisöön, sen preventiovaikutusta (erityis- ja yleisestävyyden periaatteet). 22

21 SOVITTELU JA RIKOSOIKEUSJÄRJESTELMÄ Restoratiivisen oikeuden päämäärät voidaan hyvin yleisellä tasolla määritellä seuraavasti: 1) perustavana lähtökohtana osapuolten tarpeet 2) osapuolten selviytyminen tulevaisuudessa 3) rikoksen uhrille aiheutuneen vahingon korvaaminen 4) lähiyhteisön turvallisuuden edistäminen 5) koko yhteiskunnan yleisen turvallisuuden lisääminen. Summa summarum: Restoratiivisessa oikeudessa seuraamuksen tulee ensisijaisesti olla uhrin hyvittäminen, rikoksentekijän ja uhrin palauttaminen yhteiskunnan toimiviksi jäseniksi sekä yhteisöjen ja yhteiskunnan arvojen vahvistaminen. Menettelynsä puolesta restoratiivinen oikeus taas korostaa rikosseuraamuksen kollektiivista ja korjaavaa käsittelyä ja keskeinen huomio kiinnitetään siihen, miten osapuolet selviytyvät tulevaisuudessa. Rikosten sovittelu on tunnusomaisesti ollut keskeistä restoratiivisen oikeuden kehittämisaluetta erityisesti Euroopan maissa. Suomalainen näkökulma Suomessa rikossovittelun kehittäjät ovat asettaneet sovittelun tavoitteeksi paitsi rikosten käsittelyprosessin yksinkertaistamisen ja tehostamisen myös pyrkimyksen lisätä osapuolten mahdollisuuksia vaikuttaa oman asiansa käsittelyyn sekä kannustaa rikoksentekijää yhteiskuntaan sopeutumisessa. Sovittelu on lisäksi vähemmän tekijää leimaava kuin rikosprosessi. Sovittelulla voidaan näin usein rikosprosessia tehokkaammin vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja samalla parantaa rikoksen uhrin asemaa. Lähtökohtana on usein myös ajatus siitä, että sovittelulla voidaan saavuttaa kestävämpi ratkaisu kuin oikeuden päätöksellä, joka toisinaan synnyttää vain uusia oikeusprosesseja. 6 Rikosoikeusjärjestelmä asettaa sovittelulle monia vaatimuksia. Tällaisia ovat muun muassa seuraavat sovittelun perusperiaatteet: 1) sovittelu perustuu aitoon vapaaehtoisuuteen 2) sovinto perustuu oikeaan tietoon 3) sovittelu ei vaaranna osapuolten oikeusturvaa. 6 Kuten edellä kävi ilmi, restoratiivisen oikeuden luovuttamattomiin periaatteisiin kuuluu, että sovittelun ensisijaisena lähtökohtana ovat osapuolten tarpeet. Niitä viranomaiset vain harvoin pystyvät perusteellisesti selvittämään esimerkiksi rikostutkinnassa. Tästä näkökulmasta eräät sovittelulakiin sisältyvät säännökset kuten se, että lähisuhdeväkivallassa ei saa sovitella, jos osapuolet omaehtoisesti pyrkivät sovitteluun ilman viranomaisten ohjausta, tai sopimisen kieltäminen rikosvahingosta, jos tapauksessa muutoinkaan ei voida sovitella, ovat ristiriidassa restoratiivisen oikeuden alkuperäisten tavoitteiden kanssa. Vahingonkorvauksesta sopimisen kieltämisen voidaan ajatella olevan ristiriidassa myös sopimusvapauden periaatteiden kanssa. Lisäksi sen, että sovittelun kulusta ja lopputuloksesta tulee toimittaa poliisi- tai syyttäjäviranomaiselle tieto niissäkin tapauksissa, jotka eivät ole tulleet soviteltaviksi viranomaisten lähettäminä, voidaan katsoa murtavan ns. luottamuksen suojaa ja olevan ristiriidassa restoratiivisen oikeuden lähtökohtien kanssa. Säädöksellä voi olla myös sovittelun käynnistymistä estävä vaikutus. 23

22 Vaikka sovittelussa ei ratkaista asian rikosoikeudellista puolta eli syyllisyyttä ja rangaistusseuraamusta, sovittelu voi vaikuttaa asian käsittelyyn rikosprosessissa. Asianomistajarikoksissa asian käsittely päättyy, jos asianomistaja peruu rangaistusvaatimuksen esimerkiksi syntyneen sovinnon seurauksena. Asianomistajalle tulee myös tehdä selväksi, että kertaalleen peruttua syyttämispyyntöä ei voi uusia samassa asiassa. Kaikkien rikosten osalta sovittelu voi olla perusteena: 1) esitutkinnan rajoittamiselle 2) syyttämättä jättämiselle 3) rangaistuksen tuomitsematta jättämiselle 4) rangaistuksen lieventämiselle 5) rangaistusasteikon lieventämiselle 6) rangaistuslajin vaihtamiselle. On kuitenkin huomattava, että saavutettu sovinto ei aina takaa toimenpiteistä luopumista tai lievempää rangaistusta. Syyttäjä ja tuomioistuin arvioivat sovinnon merkityksen tapauskohtaisesti. Poimintoja laeista Seuraavassa esitellään suppeasti muutamia lainkohtia, jotka ovat rikosprosessissa sovittelun kannalta keskeisessä asemassa. Esitutkintavaihe Poliisin toimintaa ja toimivaltuuksia säätelee poliisilaki, jonka mukaan poliisin on toimittava sovinnollisuutta edistäen. Rikosten esitutkintaa säätelee puolestaan esitutkintalaki. Esitutkintalain mukaan esitutkinnassa selvitetään myös asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos asianomistaja on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan oikeudessa. Esitutkintalain mukaan esitutkinta lopetetaan saattamatta asiaa syyttäjän harkittavaksi, silloin kun kysymyksessä on asianomistajarikos ja asianomistaja luopuu rangaistusvaatimuksestaan esimerkiksi sovittelun jälkeen. 24

23 SOVITTELU JA RIKOSOIKEUSJÄRJESTELMÄ Syyteharkintavaihe Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1987, ROL) 1 luvun 6 :n mukaan virallisen syyttäjän on nostettava syyte, kun on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Syyte voidaan kuitenkin näissä tapauksissa jättää nostamatta, jos 1) rikos on vähäinen 2) rikos on tehty alle 18-vuotiaana 3) oikeudenkäynti ja rangaistus olisivat kohtuuttomia ottaen huomioon osapuolten välillä saavutettu sovinto 4) rikoksella ei olisi olennaista vaikutusta rangaistuksen määrään. Syyttäjällä ei ole lainkaan syyteoikeutta, jos kysymyksessä on asianomistajarikos ja asianomistaja peruuttaa rangaistusvaatimuksensa ennen kuin syyttäjä on nostanut syytteen. Erityisesti vahingonteoista Rikoslain 35 luvun 7 :n mukaan lievässä ja tavallisessa vahingontekorikoksessa voidaan syyte jättää ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos tekijä on korvannut vahingon ja vahingon korvaus harkitaan riittäväksi seuraamukseksi. 25

24 5 Sovittelijan tehtävässä noudatettavia periaatteita Sovittelija on sovittelun mahdollistaja Jokainen sovittelija luo oman toimintatapansa persoonansa, taustansa ja sovittelukokemuksensa pohjalta. Lähtökohtana on, että sovittelija ei ole tuomari, asianajaja eikä terapeutti. Toisaalta sovittelu ei myöskään ole tavanomainen neuvottelutilanne, sillä osapuolten tunteille ja kokemuksille on annettava erityistä merkitystä. Sovittelija on vuorovaikutuksen mahdollistaja. Sovittelijan puolueettomuus ja tasapuolisuus Sovittelussa osapuolille tarjoutuu mahdollisuus kohdata toisensa puolueettoman henkilön myötävaikutuksella. Sovintoratkaisun tekevät osapuolet itse, ei sovittelija. Tarvittaessa sovittelijan on kuitenkin kyettävä tasapainottamaan osapuolten välisiä valtasuhteita. Osapuolia ei pidä painostaa sovitteluun tai sovintoratkaisun tekoon. Sovittelua on pyrittävä ohjaamaan ratkaisuun siten, että asioissa edetään osapuolten ehdoilla ja oikeusturvaa vaarantamatta. Sovittelu parityönä Suomessa sovittelut hoidetaan pääasiassa parityönä. Parityöllä voidaan varmentaa sovittelijoiden työskentelyssä tasapuolisuus ja puolueettomuus. Samalla sovittelijat oppivat toistensa toimintatavoista. Parityössä kummankin sovittelijan tulee säilyttää puolueettomuus osapuolia kohtaan. Parityö on myös olennainen osa uusien sovittelijoiden kokemuksen kartuttamisessa. Erityisesti läheis- ja perheväkivallan sovittelussa on tärkeää, että sovittelutyössä olisivat edustettuina molemmat sukupuolet. Vaikka aina ei olisikaan mahdollisuutta saada sovittelijapariksi miestä ja naista, on parityö lähisuhdeväkivallan sovittelun ehdoton edellytys. 26

25 SOVITTELIJAN TEHTÄVÄSSÄ NOUDATETTAVIA PERIAATTEITA Sovittelijan jääviys Sovittelijaa koskevat hallintolain (434/2003) jääviyssäännökset. Sovittelija on jäävi sovittelemaan, jos hän tai hänen läheisensä on asianosainen. Läheisellä tarkoitetaan sovittelijan puolisoa ja sovittelijan tai hänen puolisonsa lasta, lastenlasta, vanhempaa, isovanhempaa, veljeä, sisarta tai näiden puolisoa sekä sovittelijan entistä puolisoa. Sovittelija on jäävi myös silloin, jos hän tai hänen läheisensä avustaa taikka edustaa asianosaista tai sitä, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa etua tai hyötyä. Jääviysperusteena on myös osapuolen ja sovittelijan välinen palvelustai toimeksiantosuhde tai jos sovittelija tai hänen läheisensä on hallituksen, hallintoneuvoston tai niihin rinnastettavan toimielimen jäsen taikka toimitusjohtaja tai sitä vastaavassa asemassa. Sovittelijan tulee jäävätä itsensä, jos hänestä tuntuu siltä, että hänen puolueettomuutensa voidaan asettaa kyseenalaiseksi, esimerkiksi tuttavan ollessa tapauksen osapuolena. Joskus taas tapaus voi luonteeltaan olla sellainen, että se ei sovi sovittelijalle. Kaikki sovittelijat eivät esimerkiksi halua sovitella väkivaltatapauksia. Ennakkoasenteet ja kokemattomuus voivat johtaa osapuolten painostamiseen. Sovittelijan tulee aktiivisesti ennakoida oma jääviytensä jo tapausvalinnan yhteydessä. On muistettava, että yksi sovittelutyön onnistumisen tärkeä mitta on se, miten osapuolet kokevat sovittelijan puolueettomuuden ja tasapuolisuuden sovitteluprosessin aikana. Vapaaehtoisuus sovittelijan tehtävissä Sovittelu on vapaaehtoistoimintaa. Se on luonteeltaan selvästi tiettyyn tapahtumaan rajattu ja eroaa tässä suhteessa useasta muusta vapaaehtoistoiminnasta. Tämäntyyppisen toiminnan luonteeseen kuuluvat muun muassa seuraavat seikat: 1) toiminta on ammatillisesti ohjattua 2) vapaaehtoinen on koulutettu ja toimintaa ohjaavan organisaation hyväksymä 3) asianosaisten osallistuminen on vapaaehtoista. Lisäksi sovittelutyön luonteeseen kuuluu, että se on 1) palkatonta 2) tasa arvoon perustuvaa vuorovaikutusta 3) luottamuksellista 4) tyydytystä tuottavaa. Vaikka sovittelijan työ on palkatonta, kulut yleensä korvataan. Tasa-arvoisuutta korostaa se, että sovittelija ei voi ratkaista asiaa, jos osapuolet eivät pääse siitä yh- 27