Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Transkriptio

1 SRK:n suviseurat Perho Jumalan kansa, Rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa! Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta! Perhon suviseurat ovat nyt alkamassa. Tuhansiin ja taas tuhansiin yltävät sanankuulijat ovat liikkeellä. Jälleen kerran on aika tulla yhteen ikään kuin päivittämään - kuten sanotaan kaikkea sitä, missä nyt mennään. Se, mikä liittyy sanaan päivittäminen, on keskeisesti toinen toisemme ymmärtämistä, kuuntelemista, tien ja matkan kokemusten jakamista vuoden mittaisen jakson vierittyä edellisten suviseurojen jälkeen. On hyvä tulla yhteen suuren perheväen keskelle. Se antaa tunteen ja tietoisuuden jälleen yhteisestä tiestä. On juhlaa nähdä suuri kanssavaeltajien joukko ja huomata, miten Jumalan kutsun jäljessä niin monet muutkin vaeltavat, kohti tulevaa ja vihdoin kohti sitä kotia, mikä meille on valmistettuna Isän luona kirkkaudessa. Suurten tapahtumien salattu siunaus onkin siinä, että saadaan tuntea yhteenkuuluvuutta ja iloa Herrassa, Hänessä, joka on antanut meille ajallisen elämän hyvyyksineen ja ennen muuta osallisuuden iankaikkisen elämän toivosta. Suviseurojen siunausta on kaikki tämä yhteys, jota saamme juhlia. Mutta suurinta kaikesta on se, jos evankeliumin vapaudesta vielä osaton saa tulla tuntemaan täälläkin Hänen kutsunsa, joka sanoo: Tulkaa minun tyköni kaikki työtä tekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Niin monella tavalla me tänä aikana olemme raskautettuja, se koskee yhtä lailla yksittäisiä ihmisiä kuin myös yhteisöjä. Siksi tunnemmekin

2 tarvetta päivien mittaan varmasti myös mietiskellä kaikkea sitä, mikä koskettaa meitä kirkon jäseninä ja Herramme seuraajina. 2 Herra kutsuu taakkojen ja paineiden alta iloon ja vapauteen. Siinä on seurojen suurin rukous, kutsu ja lahja. Suviseurojen ajankohta sijoittuu kirkkovuotemme kulussa aikaan, joka on kahden tärkeän sunnuntain välimaastossa liittyen Herramme ja hänen seuraajiensa elämään. Edessä on keskikesän sunnuntai, jota myös Kirkastussunnuntaiksi sanotaan. Toisen sunnuntain aihe on kesäkuun toiselta puoliskolta. Silloin puhuttiin teeman alla, joka kuului Armahtakaa. Molempien lepopäivien sanomassa on kysymys keskeisesti myös päivittämisestä, siitä mihin aivan erityisellä tavalla saamme myös tämän ajan opetuslapsina ja Herran seuraajina kiinnittää huomiomme. Suviseurojen eteen ja taakse sijoittuvat sunnuntait muodostavat tietynlaisen jännevälin. Sen keskellä avautuu tila tarkasteluun ja yhteisen sekä oman elämän päivittämiseen. Armahtamisen sunnuntai piirsi silmiemme eteen tuokiokuvan Jeesuksen elämästä silloin, kun häntä kiusattiin ja tahdottiin vastoin kiusaajien parempaa omaa tietoa tehdä Herramme työ tyhjäksi. Muistammehan Raamatun sanan, sen, jolloin aviorikoksesta tavattu nainen tuotiin Jeesuksen luokse, jotta hän olisi joutunut mahdottoman valinnan eteen. Toisaalta Mooseksen laki selkeästi sääti, mitä naiselle oli tehtävä: Oliko Jeesus siis vastaan normeja, moraalia ja aikansa ns. järjestystä, jos hän ei tuomitsisi naista. Se taas puolestaan oli kiusaajien ennakkoaavistus. Jeesus tunnettiin armahtavaisesta ja syntistä etsivästä sydämestään. Nyt Hänet saataisiin satimeen. Jeesus kuuntelee kiusaajiensa vaatimuksen. Hän kumartuu maahan ja kirjoittaa. Emme tiedä, mitä hän kirjoitti, mutta hiekkaan piirtyi jotakin, joka merkitsi sitä, mitä ajan ihmiset niin usein olivat toistelleet: Kirjoitettu on. Siinä, kahdessa sanassa, oli varmasti läsnä Jeesuksen kunnioitus kaikkea lakia kohtaan. Mutta toisaalta hän tiesi, että hiekkaan kirjoittaminen merkitsi kirjoittajan vapautusta hankalan tilanteen edessä ajan perinteen mukaan. Kenenkään ei siis tarvinnut edes katsoa, mitä Jeesus kirjoitti. Mutta hän oli vapaa sanomaan sen, minkä hän tiesi todeksi: Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven. - Niin lähtivät syyttäjät yksi toisensa perään hiljaa pois. Kivet putoilivat hiekkaan. Syntyi vain hiljaisuus. Sen keskellä syntinen nainen näki vain Jeesuksen yksinään. Vapahtajamme kohotti päänsä ja kysyi: Missä ne kaikki ovat?

3 Vähän myöhemmin nainen sai kuulla vapautuksen ja ilon sanan: Mene, äläkä enää tee syntiä. 3 Armahtamisen sunnuntain sanoma on vahva ja koskettava. Se päivittää tänäänkin oman kirkkomme keskellä käytävää keskustelua synnistä ja Jumalan käskyistä. Se, mikä on kirjoitettu, pitää aina. Jumalan laista ei katoa pieninkään piirto. Rikkomus ja synti merkitsee aina ihmisen vastuullisuutta teoistaan. Se, joka rikkoo, on myös rangaistuksen alainen. Siinä oli Jeesuksen ensimmäinen viesti, kun hän kohtasi eteensä tuodun langenneen. Ei hän suinkaan sanonut: Ei se mitään, ymmärrän kyllä sinua. Koetetaan kestää. - Sen sijaan hän ottaa kiusaajansa ja tuomiota vaativat ihmiset vakavasti, samoin kuin langenneen ihmisen hädän. Hän kirjoittaa maahan, hiekkaan ja osoittaa tietä vapauteen. Näin hän teki sen tähden, että hän itse oli lain täyttäjä. Hänessä itsessään oli elämä ja sen täyteys. Hän saattoi sen tähden myös armahtaa. Onnettomalle ihmiselle osoitettiin näin Jeesuksessa tie elämään. Nainen sai tulevaisuuden, jota saattelivat sanat: Mene äläkä enää syntiä tee. Vapaa ja onnellinen elämä avautuu Jeesuksen tuntemisen kautta, mutta Jumalan pyhyys ei katoa, sillä Kirjoitettu on. Siksi Jumalan tahdon kuunteleminen on elämässä aina keskeistä. Oman vanhurskauden tie ei kuitenkaan koskaan pelasta ihmistä. Sen tekee vain Herra Jeesus itse. Siksi laki on aina kuljettaja Kristuksen luo. Tästä ilon lähteestä syntinen nainen tuli osalliseksi. Laki vei hänet kirjaimellisesti Kristuksen eteen. Siellä puolestaan monet omaan vanhurskauteensa luottaneet saivat lähteä tyhjin käsin. Kivet olivat jääneet hiekalle. Mutta naisen edessä oli Jeesus yksinään. Se riitti elämään, iloon ja vapauteen. Tästä lupauksesta saamme elää tänäänkin. Jeesus yksinään. Sen edessä me olemme kaikki, niin kirkkomme kuin kaikki kristityt. Armo ja totuus kuuluvat yhteen. Jotta tämä päivitys voisi toimia, tarvitsemme elävän, ylösnousseen Kristuksen evankeliumia, joka kutsuu edelleen syntisiä, tuomitsee synnin, mutta armahtaa katuvan. Toinen suunta suviseurojen katseella saa olla edessä olevassa Kirkastussunnuntaissa. Sen sanoma on vanginnut lukuisat ihmiset ja heidän mukanaan taiteilijat kautta kristikunnan historian. Kukapa meistä ei olisi pysähtynyt sen alttaritaulun ääreen, joka on olemassa niin hiippakuntamme pääkirkossa kuin kansallispyhäkössämme Turussa ja monessa muussa rakkaassa pyhäkössä. Kristuksen kirkastuminen on kuvattuna tapahtumassa, jossa Herramme vie Taaborin vuorelle omat lähimmät oppilaansa:

4 4 Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen. Siellä he ovat koolla hiljentyen, mutta kesken oman matkansa opetuslapset valtaa näky. Sen keskellä he erottavat Mooseksen ja Eliaan keskustelemassa Jeesuksen kanssa. Siinä keskustelun keskellä oppilaiden on hyvä olla. Turvallinen taivaallinen näky pitää heidät vallassaan. Edessä on Jumalan mies Mooses, Herran tahdon ilmoittaja, toisella puolen Elia, Jumalan profeetta, näkijä. Heidän keskellään Herra itse, jonka olemus muuntui taivaallisen näyn aikana. Hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko. Jumalan ääni Taivaasta vahvisti samalla Kristuksen koko olemuksen ja tehtävän: Tämä on minun rakas Poikani. Meidän on tässä hyvä olla. Se oli oppilaiden ilmaisema kokemus kaiken keskellä. Miksei olisi ollutkin näin? Läsnä oli kaikki se, minkä varaan he olivat rakentaneet oman uskonsa. Läsnä olivat Laki ja profeetat, sanalla sanoen isät. Heidän mukanaan Jeesus, jonka varaan he olivat antaneet elämänsä ja tulevaisuutensa. Nyt he olivat lopullisesti saaneet vahvistuksen omalle uskonsa suunnalle ja tielle. Kristus ei ollut lain ja profeettojen loppu. Sen sijaan hän oli kaiken täyttymys Herrojen Herra. Jumalan oma ääni oli sen vahvistanut: Kuulkaa häntä. Mutta kun näkyä oli kestänyt hetken, he nostavat katseensa ja näkevät Jeesuksen yksin. Ne isät, jotka oli asetettu Jeesuksen rinnalle keskustelemaan, olivat saaneet siirtyä sivummalle, niin tärkeitä kuin he olivatkin. Se, mikä oli tärkeintä, oli jäljellä: Jeesus yksin. Tämän todellisuuden turvin paluu arkeen vuorelta oli mahdollinen. Kuta lähemmäs me pääsemme kohti Kristusta, sitä lähemmäs pääsemme toinen toistamme. Tämä ajatus on siivittänyt myös oman aikamme kirkon ponnisteluja löytää yhteys toisten kirkkokuntien ja niissä kilvoittelevien kristittyjen kanssa. Tänään tätä näkyä kaivataan edelleen oman kirkkomme ja sen herätysliikkeitten elämässä. On tärkeää tietää opetuslasten tavoin vuorella mihin kuulumme ja missä kaikuvat Kristuksen kirkon sydänäänet, ne joissa usko on syntynyt ja syntyy. Mutta on myös muistettava, mitä tämä maailmamme juuri nyt tarvitsee: se on yhteistä todistusta yhteisestä uskosta kaikkina aikoina, jotta maailma uskoisi ja saisi toivon. Tunnustammehan yhdessä: me uskomme yhden, pyhän ja apostolisen kirkon. Tämä tunnustus on enemmän kuin toive, se on rukousta ja uskon eleenä jo sen omistamista nyt, mikä on kerran myös lopullisesti tuleva. Jokainen kristittyjen kohtaaminen on salatulla

5 5 tavalla Kirkastusvuori, missä me yhdessä näemme juuremme, mutta kirkastettujen Kristus-kasvojen kautta vain Jeesuksen yksinään. Muu ei auta eikä pelasta. Vain Vapahtaja yksin. Kun Hänen armonsa saa läpäistä sydämemme, kun tunnemme, että meidän on tässä hyvä olla, saa sydämemme lämmitä näkemään toinen toisemme. Kristuksen kasvojen kirkkaudessa katoavat meidän ajalliset arvostelmamme. Näemme silloin ytimeen asti. Siellä on anteeksiantamuksen kirkas lähde, joka pulppuaa toivoa, pelastusta, iloa ja rauhaa hänen nimessään ja veressään. Kuta lähemmäs pääsemme tämän evankeliumin omistamista, pääsemme kohti Kristuksen tahdon toteutumista maailmassa, johon meidät kaikki on kutsuttu ilosanoman tuojiksi. Jumala siunatkoon näitä seuroja Henkensä virvoittavilla sateilla!