INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2010

Transkriptio

1 Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2010 2/2009 Lempaalan punaruusu. Silkkikulla kirkonmäellä, kelottuneen puun kolossa Mooses Putroa Vatjalainen kulttuuri PROMIP- ja STEP- promuistaen 20 jektit päättyivät 8-11 heräilee Tukholman potuskat 18 Tulossa s. 2, 20

2 TAPAHTUMAKALENTERI SYKSY 2010 KULTTUURIKAHVILAT Kulttuurikahvilat kuukauden vii meisenä torstaina Koivussa ja tähdessä, osoite Wallininkatu 7. SYYSKUU Lempaalan Kähärit klo Jorma Kähäri kertoo lempaalalaisen sukunsa vaiheista, inkeriläisen suvun tutkimisen erityspiirteistä ja sukukirjan tekemisestä. LOKAKUU Inkerikkojen tapakulttuuria klo Tutkija Olga Konkova Pietarista kertoo inkerikkojen tavoista ja uskomuksista. MARRASKUU Valkeasaaren ja Kyläjatkon inkerinsuomalaisten historiasta vuosina klo Turkulainen tutkija Andrei Kalinitchev viimeistelee Valkeasaaren liittyvää väitöskirjaansa ja on lupautunut kertomaan tutkimuksestaan. JOULUKUU Tipetipe tiptap klo Kauneimmat joululaulut ja makoisat puurot. Leppoisaa yhdessäoloa Helsingin Inkeri-seuran kanssa. ORVOKKI-KERHO Keravan paluumuuttajien yhdistys Orvokki on Inkerin kulttuuriseuraan kuuluva yhdistys, joka tukee KeskiUudenmaan paluumuuttajien kotoutumista ja tukee heidän sosiaalisten ja kulttuuristen tarpeiden tyydyttämistä. Syksyn 2010 toimintakausi alkaa Seuraavat kokoontumiset ovat 14.9, 12.10, 9.11 ja klo Paikkana on tuttu Talkoorengas osoitteessa Aleksis Kiventie 19. Kerava. Tiedustelut Irina Terävä TUTUSTUMISRETKI KOTIMAISTEN KIELTEN TUTKIMUSKESKUKSEEN VIELÄKÖ KUKKIVAT OMENAPUUT KIRJAN JULKISTAMISTILAISUUS klo 15. Wallininkatu 7. keskiviikkona klo Ohjelmassa: - Kotuksen yleisesittely - Nimiarkiston Inkeriin painottuva esittely - Inkeri-nauha-aineiston esittely - Suomalais-ugrilainen kirjaston Inkerin aineistojen ja murreaineistojen esittely. Osoite on: Vuorikatu 24, Helsinki STALININ VAINOJEN MUISTOJUHLA HELSINGIN TUOMIOKIRKOSSA KLO 18. Perinteeksi muodostuneeseen tapaan kunnioitamme Stalinin vainossa kärsineiden muistoa. Iltakirkossa puhujana on Hannu Varkki. Itkun vainouhreille esittää Karoliina Kantelinen Tuomas Rounakari (viulu). Tilaisuuden päätteeksi sytytetään kynttilät Tuomiokirkon portaille. MOOSES PUTRO JA KARHUNPÄÄ Saimaanharjun kirjastossa Taipalsaarella on Mooses Putro ja Karhunpää -näyttely, johon liittyy 21.8.klo 13 yleisötapahtuma, jossa inkeriläispastori pastori Arvo Survo johdattelee kuulijat inkeriläisyyden ytimeen sanoin ja sävelin. Lisäksi Mooses Putron elämästä kertoo Helena Miettinen. POTUSKOJA - AURINGONLASKUN HALITYYNYJÄ LOVIISASSA Inkerin kulttuuriseuran potuskat on kutsuttu näytteille Loviisan vanhat talot -tapahtumaan. Tervetuloa viehättävään Loviisaan. Päivien teemoina ovat Ehrensvärd ja vanhasta uutta Tapahtumasta lisätietoja nettisivuilta: loviisansanomat.net/lue.php?id= Tarton rauhan 90-vuotispäivänä julkistetaan Helena Miettisen kirja Vieläkö kukkivat omenapuut kadonnutta Pohjois-Inkeriä etsimässä. Kirja kertoo sanoin ja erityisesti kuvin Pohjois-Inkerin pitäjien: Lempaalan, Miikkulaisten, Vuoleen, Toksovan, Kelton, Rääpyvän ja Valkeasaaren menneisyydestä ja nykypäivästä. Vieläkö kukkivat omenapuut sisältää runsaasti uusia ja vanhoja kuvia Pohjois-Inkeristä. POTUSKANAISTEN TARINATYYNYPAJA Ryhmässä muisteleminen ja oman elämän näkyväksi tekeminen luovin keinoin voimauttaa ja luo iloa ja voimaa. Nyt sinulla on mahdollisuus opetella muistotyynyn tekemisen kaikki työvaiheet. Opastajina ovat professori Inkeri Sava ja valt. tri Helena Miettinen. Kurssimaksu on jäseniltä 75 euroa, sisältää tarvikkeet. (Ulkopuolisilta 200 euroa) Kurssi pidetään Koivussa ja tähdessä. Muutama paikka on vielä vapaana ja ne täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä. Viimeinen ilmoittautumispäivä on Ilmoittautumiset toimisto@inkeri.com tai VOIMAKUVIA SAVELLE Suosittu savityöpaja saa jatkoa syksyllä Työstämme valokuvia kevytsavelle. Mahdollisuus on tehdä persoonallisia joululahjoja. Ilmoittautumiset 30.9.mennessä. Kurssimaksu 50 euroa, joka sisältää materiaalin. Ryhmä voi tarvittaessa jatkaa kokoontumisia. Ilmoittautumiset toimisto@ inkeri.com tai Jatkoa sivulla 20

3 HAASTEITA HELTEISTÄ HUOLIMATTA P itkiä puheita ei tarvita vakuuttamaan, että Inkerin kulttuuriseuran toiminta on sekä runsasta että monipuolista. Ja että toimintakenttä on laaja. Yhteistyöprojekteja on ollut sekä naapurimaiden inkeriläisjärjestöjen kanssa että eurooppalaisten projektikumppaneidemme kanssa. Hikoiltu on helteestäkin huolimatta. Keskiössä tänä vuonna on ollut inkeriläisen kulttuurin tukeminen ja kielen vahvistaminen Inkerinmaalla. Työtä on tehty sekä inkerinsuomalaisten, inkerikkojen että vatjalaisten parissa. On ollut hienoa huomata, miten olemassaolonsa partaalla kamppailevat inkerikot ja vatjalaiset ovat onnistuneet pyrkimyksissään. Vatjalaiset lapset ovat saaneet yhteistyöprojektiemme tuloksena värityskirjan ja aikuiset kalenterin! Mutta uusia haasteita löytyy. Sisältö Haasteita helteestä huolimatta 3 Vatjan kulttuuri heräilee 4 Vatjalaisten kesäjuhlilla on pitkät perinteet 7 PRO MI P- proj ekti n vi im ei nen tapaaminen 8 Tietoa kotoutumiskokemuksista 8 Kotokuvia 9 Laulu lähentää, tanssi yhdistää 10 Step - askeleen lähempänä 11 Vieraita Englannista 12 Hellettä, huolenpitoa ja hovien loistoa 13 Inkerin polkuja elämässäni 14 Erilainen konsertti 15 Maahanmuuttajakysymykset ovat erilaisia eri puolilla eurooppaa 16 Tukholman potuskat 18 Kanervaiset ja katajaiset kikkerin kesäjuhlissa 19 Mooses Putro ja Karhunpää näyttely Saimaanharjun kirjastossa Lempaalan Lehtokylä vuonna Pari viikkoa sitten pistäydyin kameran kanssa ottamassa viimeisiä kuvia Pohjois-Inkerin pusikoissa. Matkalta palattuani satuin kuulemaan Suomen television uutislähetyksessä itäiselle Suomenlahdelle suunnitellusta Inkerin luonnonpuistosta, joka muodostuisi yhdeksästä itäisen Suomenlahden saaresta tai saariryhmästä. Suojelualueeseen kuuluisivat muun muassa Pieni Tytärsaari, Vigrund ja osia Seiskarista. Upea juttu, että suojellaan, ajattelin. En vielä ollut toipunut juuri Lempaalassa kokemastani järkytyksestä. Äitini syntymäkylän paikalle oli rakenteilla Nordstream kaasuputkihankkeen kompressoriasema. Kylän paikka oli myllätty perin pohjin. Syrjäiseen Lehtokylään oli jyrätty valtatie ja autiolle kylän raitille oli raahattu useita kymmeniä öljysäiliöitä muistuttavia rautabunkkereita siirtotyöläisten asumuksiksi. Googlaamalla paljastui, että Nordstreamin kaasuputki kulkisi koko Karjalankannaksen poikki. Monta entistä ja nykyistäkin kylää jäisi jättihankkeen jalkoihin. Inkerin liiton Wladimir Kokolta kuulin, että kaasuputki ei suinkaan ole ainoa entistä Inkeriä uhkaava ympäristöhaitta. Pietarin ympäristöön nousseet luvattomat kaatopaikat saastuttavat ja tuhoavat luontoa. Pahaa jälkeä tekevät myös tiehankkeet. Pietarin kehätie nielee 3 tuhansia tonneja soraa, jota kauhotaan myös Kelton kummuilta ja Toksovan harjuilta. Jäljelle jäävät lohduttomat soramontut.. Kuvittelin hetken, että tekeillä oleva Inkerin luonnonpuisto olisi yritys turvata säilyneitä inkeriläismaisemia tuleville polville. Mutta näin hyvin asiat eivät kuitenkaan olleet. Itse asiassa Inkerin nimeä kantava luonnonpuisto on tulossa alueelle, joka ei missään historian vaiheessa ole edes kuulunut Inkerinmaahan.. Yritin selvittää suomalaisilta viranomaisilta, mistä hankkeen nimi juontaa juurensa. Asiaa hoitava virkamies ei nimen historiaa tiennyt, mutta lupasi ottaa selvää.. Inkerinmaan suomalaisen kyläkulttuurin ajoista ei kovin paljon ole enää jäljellä. Vanhoja inkeriläistaloja voi löytää sieltä ja täältä, mutta yhtään kokonaista kylää ei enää ole. Talonpoikien vanhat talotkin ovat vaarassa jäädä kivilinnojen tai kerrostaloalueiden alle. Kehityksellä on hintansa. Mutta olisiko mahdotonta, jos edes muutama pihapiiri pystyttäisiin säilyttämään. Tai kenties saada yhden kylän verran maata, jonne purettavaksi tuomittuja taloja voisi siirtää eläväksi museoksi, jossa voisi opiskella suomea, harrastaa ja viettää yhteistä aikaa. Helena Miettinen Puheenjohtaja

4 VATJAN KULTTUURI HERÄILEE Kurssi Luuditsassa keräsi sekä nuoria että vanhoja K un tänään mainitaan Vatja tai vatjalaiset, on sanoilla monen mielessä hyvin historiallinen, jopa arkaainen kaiku ja joillekin sanat ovat tuiki tuntemattomia. Historian oppitunneilta muistuu jotakin sellaista kuin Vatjan viidennes, mutta mikä se oli? Ja millainen on vatjan kielen ja vatjalaisten tilanne nyt? Inkerin Kulttuuriseura on ollut yhteydessä alueella vielä asuviin vatjalaisiin. Kesäkuun 2010 lopulla järjestettiin ensimmäinen vatjan kielen ja kulttuurin kurssi Luuditsan kylässä. Silloin paljastui se, mitä vatjalaisuudesta on vielä jäljellä. Tarton yliopiston vatjan kenttätyön osanottajia tulossa Luuditsan hautausmaalta, jossa he kävivät äskettäin kuolleen informantin haudalla. Toinen vasemmalta edessa Heinike Heinsoo. Vatjan kielen ja kulttuurin kurssille osallistui myös kouluikäisiä nuoria, jotka olivat kuulleet vatjasta koulussa tai isovanhemmiltaan. Muinaista väkeä Vatjalaiset ovat itämerensuomalaisista alkuväestöä Inkerinmaan länsiosassa Suomenlahden eteläpuolella. He ovat hyvin vanhaa kansaa: ensimmäinen historiallinen maininta heistä on jo 1000-luvulta. Nestorin kronikassa mainitut tšuudit lienevät vatjalaisia; tosin venäläisissä lähteissä kaikkia itämerensuomalaisia kutsutaan tšuudeiksi. He olivat vahvoja ja sotaisia. He taistelivat ruhtinas Vseslavin joukoissa novgorodilaisia vastaan, mutta liittoutuivat myöhemmin novgorodilaisten kanssa. Sodat ja nälänhädät hävittivät vatjalaisia. Yhtä Novgorodin suuriruhtinaskunnan provinssia kutsuttiin Vatjan viidennykseksi, ja 1700-luvulle asti oli Novgorodissa katu nimeltä Vatjankatu. Tieto hurjista vatjalaisista kantautui Roomaan paaville asti. Paavin käskykirjeissä (bullissa) ja 1200-luvuilla mainitaan Vatjanmaan (Watland) pakanat, joille kristittyjä kiellettiin myymästä aseita. Vatjalaisten maantieteellinen asema oli kohtalokas. He asuivat läntisten ja itäisten valtapiirien rajaalueella ja joutuivat yhtä mittaa sotien jalkoihin. Novgorod ja Moskova, Saksalainen ritarikunta ja Ruotsi yrittivät kukin vuoron perään saada valtaansa Inkerinmaata. Vuonna 1617 Inkerinmaa jäi Stolbovan rau- hassa Ruotsin valtaan. Sitä kesti sata vuotta, Suureen pohjan sotaan saakka. Stolbovan rauhalla ja Ruotsin vallan ajalla oli Inkerinmaalle ja vatjalaisille kohtalokkaat seuraukset. Vatjalaiset ja inkerikot olivat ortodokseja. Peläten pakkokäännytyksiä heitä alkoi muuttaa Venäjälle. Autioiksi jääneille tiloille Ruotsin hallitus tuotti uudisasukkaita Suomesta äyrämöisiä ja savakoita. Niin muodostui Inkerinmaan asukastilanne, joka on nähtävissä vielä nykyään. Vatjalaisten määrän ja kielen salaperäisyys Peter von Köppen tutki vatjalaisia 1800-luvun puolivälissä. Autonomian ajan suomalaiset tutkijat kuten A. J. Sjögren, I. Manninen ja Lauri Kettunen kävivät vatjalaisiakin tapaamassa. Vielä 1800-luvun puolivälissä vatjalaisia tiedetään olleen noin 5000 henkeä. Sen jälkeen on luku vain pienentynyt, ja siitä on hyvin vaihtelevia 4 tietoja. Useaan otteeseen mainitaan vatjan kielen joko hävinneen kokonaan tai olevan häviämässä. Sulautumista inkerikkoihin ja venäläisiin tapahtui. Kansallisuuden ja äidinkielen unohtaminen selittää sen, että vain harvat enää mielsivät olevansa vatjalaisia luvulla heitä arveltiin olleen noin 700 henkeä. Enimmäkseen on nuoriso kaikkialla unohtanut äidinkielensä ja vain vanhukset sitä vielä jossain määrin viljelevät, kirjoitti Manninen vuonna Johanna Laakso totesi 1991, että vatjan kielen taitajia on nykyään enää muutamia kymmeniä vanhuksia. Viron entinen presidentti, kansatieteilijä Lennart Meri tehdessään dokumenttiohjelmaa Vesilinnun kansaa haastatteli vielä vatjaa puhuvaa vanhusta 1980-luvulla. Länsivatjan viimeiset puhujat ovat asuneet Länsi-Inkerissä Luuditsan (Luužitsa), Liivakylän (Liivtšylä), Joenperän (Jõgõperä), Rajon ja Matin kylissä, mainitsee Laakso. Vatjan kieli kuulostaa suomalaiseen korvaan miltei samalta kuin

5 viro. Jotkut tutkijat ovatkin pitäneet sitä viron murteena. Se on itämerensuomalaisista kielistä läheisintä sukua virolle. Suomalainen ymmärtää tai arvaa joitakin sanoja, jotka ovat kovasti suomen kaltaisia. Vatjalaisilla ei ole eikä ole koskaan ollut kirjakieltä eikä omakielistä kirjallisuutta. Agricolan työ on vielä tekemättä. Tarton yliopiston kuulu kieliprofessori Paul Ariste tutki vatjan kieltä ja houkutteli oppilaitaankin siihen. Vatjan kielen ominaispiirteitä ovat õ-äänne (suomen e:n ja o:n välimuoto), sanan alku-k on muuttunut tš:ksi (esim tšylä =kylä) ja sanan alussa oleva h on kadonnut (irvi einä = hirviheinä, maitohorsma). Maitohorsma on muuten Vatjan kansalliskukka. Elonmerkkejä vatjalaisista 1990-luvulla, Neuvostoliiton luhistuttua, alkoi Venäjän eri seuduilta kuulua kummia. Sieltä kömpi ilmoille jo hävinneiksi luultuja kansansirpaleita. Ne eivät olleetkaan kuolleet sukupuuttoon! Nyt uskalsivat ihmiset tunnustaa, että he olivat esim. vatjalaisia. Kuulumisesta vanhaan vähälukuiseen kansansirpaleeseen on Venäjällä tullut eräänlainen muoti-ilmiö. Nyt joka toinen etsii vaikka kuinka etäistä esivanhempaa, jonka avulla voisi ilmoittaa kuuluvansa johonkin vähemmistöön se on niin eksoottista! Venäjälle on 2000-luvulla perustettu Venäjän vähälukuisten kansojen luettelo, johon vatjalaisetkin kuuluvat. Joskin on arvostettua kuulua vähälukuisiin kansoihin, se ei välttämättä merkitse käytännössä mitään. Kyynisesti voitaisiin sanoa, että se virallistaa jo Neuvostoliitossa vallinneen asenteen: Vähemmistökansat saavat kyllä tanssia ja laulaa kauniissa kansallisasuissaan, olla ikään kuin eksoottisena koristeena, mutta ei sitten sen enempää. Vatjalaisaktiivisuutta esiintyi nimenomaan noissa edellä mainituissa Länsi-Inkerinmaan kylissä: Luuditsassa, Liivakylässä ja Joenperässä. Nykyisin Luuditsa ja Liivakylä on yhdistetty hallinnollisesti yhdeksi. Vatjalaisaktivisti Tatjana Jefimova herätteli henkiin vatjalaisperinnettä aloittamalla uudelleen vatjalaiset kesäjuhlat (joista on kirjallisia mainintoja jo 1500-luvulta!) Hän keräsi mittavan vatjalaisesineistön museoksi. Se toimi aluksi Jefimovien kotitalossa, mutta poltettiin (tuhopoltto?), sen jäännökset koottiin uudelleen toiseen rakennukseen, joka koki saman kohtalon. Nyt eräs Luuditsan Vera-rouva on laittanut taloonsa esille pienen määrän keräämiään vahoja esineitä luvulla on kesäjuhlia pidetty Joenperässä säännöllisesti. Tatjana Jefimovan toimeliaisuus on tuottanut jopa pienen lehden, Maaväci ( Maakansa ). On löydetty keskiaikainen kiviristi, josta on muotoiltu Vatjan vaakuna. Tänä vuonna saatiin aikaiseksi myös historian ensimmäinen vatjalainen kalenteri (vuodelle 2011), jonka painattamista tukivat rahallisesti M.A.Castrenin seura ja Inkerin Kulttuuriseura. Heräilevä vatjalaiskulttuuri kohtaa tänään uuden uhan. Vatjalaiskylät sijaitsevat Laukaanjoen suistossa. Sinne ollaan rakentamassa Venäjän uutta Itämeren satamaa Ust-Lugaa. Satama-alue vie 15 km Suomenlahden rantaa. Ranta-asukkailla ei enää ole pääsyä merelle. Raskas rekkaliikenne jyrää jo rakennusaikana kylänraiteilla. Metsiä on avohakattu rakennusten tieltä. Marja- ja sienimaat on hävitetty. Satamahankkeessa liikkuvat suuret rahat. Laihana korvauksena menetyksistä ovat vallanpitäjät rakentaneet asuntolan ja taloja ja tukeneet Olga Konkovan vatjan ja inkeroisten kulttuurista kirjoittamien kirjojen painamista. Venäjän hallituksen synninpäästöksi kutsuvat paikalliset juuri Jokiperään pystytettävää komeaa uutta ortodoksikirkkoa. Vatjan kielen ja kulttuurin kurssi Luuditsassa Inkerin Kulttuuriseura on käynyt tutustumassa vatjalaisiin ja inkeroisten kyliin Länsi-Inkerinmaalla ja osallistunut kesäjuhliin. Siellä tavattujen aktivistien kanssa ideoitiin kulttuuria elvyttäviä toimia. Puhuttiin kiertävästä kielikoulusta ja mahdollisuudesta kielipesätoiminnan aloittamiseen. Ne ovat kuitenkin vielä harkinnassa: ongelmana on opettajien puute ja myös se, että kielen puhujat ovat käyneet vähiin, kieli on käynyt etäiseksi varsinkin nuorelle polvelle. Päädyttiin kuitenkin kokeilemaan vatjan kielen ja kulttuurin kurssia Luuditsassa. Tärkeä yhdyshenkilö oli Tatjana Jefimova. Luuditsan koulun apulaisrehtori Marina Petrova pitää yllä vatjalaisperinnettä koulussaan. Siellä on vatjan kulttuuria esillä kuvin ja tekstein aulan seinällä. Lapset laulavat vatjalaisia lauluja ja oppivat loruja. Kansallispukuja valmistetaan ja käytetään juhlatilaisuuksissa. Kurssia suunnittelemaan saatiin vatjan kielen tuntija Tarton yliopistosta, Paul Aristen oppilas Heinike Heinsoo. Aune Kämäräinen ja Heinike Heinsoo keskustelivat ja suunnittelivat kurssia kevään Talou- Kurssilaiset kävivät laulutervehdyksellä lähellä asuvan rouvan luona, joka ei päässyt sinä päivänä mukaan. Oikealla Vatjan kulttuuriseuran puuhanainen 5

6 delliset mahdollisuudet siihen tarjosi Inkerin Kulttuuriseuran saama ulkoministeriön lähialueprojektituki. Toukokuussa tavattiin paikan päällä vatjalaisten mailla, jolloin kurssin puitteet lyötiin lukkoon. Itse kurssi pidettiin Kurssipaikkana oli Luuditsan koulu., jonne Marina Petrovan ansiosta saatiin tilat ja myös kurssilaisten ruokailu. Kurssi oli avoin kaiken ikäisille. Mukaan tulikin sekä nuoria että vanhoja. Aikuisilla oli mummoilta perittyjä kielen pohjatietoja. Osa nuorista lienee saanut vatjalaiskipinän koulussa tai omilta vanhemmilta. Jo alussa Heinike painotti sitä, että kurssi ei voisi olla pelkkää kielen opetusta. Siihen lisättäisiin lihaa luiden päälle eli toiminnallisia osuuksia, jotka lisäisivät sen kiinnostavuutta ja hauskuutta etenkin nuorten parissa. Mitäpä muuta se voisikaan olla kuin musiikkia ja tanssia! Virossa on musiikin etnologialla perinteitä, ja kiinnostus vatjaan jo Paul Aristeen perua. Heinike löysi opettajiksi vatjalaislauluihin, soittimiin ja tansseihin perehtyneet muusikot Janika Oraksen ja Leona Barbon. Kurssille ilmaantui kaikkiaan parikymmentä henkeä, nuoria ja aikuisia. Alussa oli mukana joitakin hyvin nuoria lapsia, joille kurssi ei oikein sopinut, he olisivat ikävystyneet ainakin kielen opetusosuuksissa. Päätettiin, että lasten oli oltava vähintään 12-vuotiaita, että heillä on jo kirjoitustaitoa ja ehkä kokemusta vieraan kielen (englannin) opettelusta. Kurssilaisten koostumus vaihteli päivittäin: kaikki eivät päässeet joka päivä, ja mukaan tuli ihmisiä kesken kurssinkin. Kurssipäivät koostuivat aamupäivisin kielenopetuksesta. Oppimateriaalia ainakaan tällaiselle alkeiskurssille sopivaa ei ollut, joten Heinike laati sitä itse käyttäen apuna Paul Aristen tutkimuksia ja kirjoittamaansa suomen kielen opasta virolaisille. Pitäydyttiin yksinkertaisiin teemoihin: esittäytyminen, missä asun, perheeni, tervehtiminen jne. Pikku keskustelujakin käytiin. Aikuisilla kurssilaisilla oli niissä yliote: isovanhempien puheenparret palautuivat mieliin, ja kohta osattiin jo pagistakin. Nuorilla oli kahdenlaisia vaikeuksia. Monet eivät hallinneet latinalaista kirjaimistoa, kun olivat kyrilliseen koulussa tottuneet. Itse kieli oli outoa ja etäistä, korkeintaan joltakin isovanhemmalta joskus kuultua. Vatjan ääntämistä vaikeutti pinnalla oleva venäjän taito. Varsinaisen kielen opiskelun ohessa Heinike kertoi vatjan perinteestä ja luki Aristen ja muiden kirjoittajien tekstejä. Kurssilaiset saivat Heiniken laatimia monisteita ja Olga Konkovan kirjoittaman vatja-kirjan. Lapsille oli myös värityskirja, jonka tyhjiin puhekupliin voi harjoitella vatjan kirjoittamista. Lopuksi jaettiin todistus. Siinä oli valokuva tulen tuhoaman vatjan museon sisätilasta ja teksti kolmella kielellä: Mā ja pūt lēvät, met eib lē, suomeksi Maa ja puut elävät, kun meitä ei enää ole eli Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Välipalatauolla nautittiin virvokkeita ja teetä myös paikallista erikoisuutta Kaprion linnan teetä (ven. kaporskij tsai) kuivatuista maitohorsman lehdistä valmistettua juomaa. Laulu- ja tanssiosuudet innostivat kaikkia. Vaikka puhe saattaa käydä kankeasti, laulu ja tanssi onnistuvat kaikilta. Vatjalaislauluissa on samantapaista esilaulajan ja kuoron vuorottelua kuin inkeriläisten röntysköissä. Niissä on myös huumoria. Leona Barbolla oli mukanaan perinnesoittimia: kannel, rakkopilli (säkkipilli) ja ruokopillejä, joilla hän säesti laulua ja tansseja. Luokasta siirryttiin koulun tilavaan aulaan ja välillä uloskin opettelemaan vatjalaista katrillia. Mitä kurssista jäi käteen? Monet kurssilaiset olivat niin innoissaan, että toivoivat kurssille jatkoa viimarina Petrovan ja Heinike Heinsoon välissä Vatjan vaakuna. Ristin mallina on 1400-luvun kiviristi, joka on nähtävillä nykyisin Kingiseppin kirkon vieressä. Samaa kuviota on käytetty Vatjan perinneriipuksessa. Leona Barbo säesti lauluja ja tansseja rakkopillillä eli säkkipillillä. Säkkipilli kuuluu Viron ja Vatjan perinnesoittimiin, ja niitä esiintyi keskiajalla Suomessakin, vaikka niitä ei ole säilynyt. Alunperin pussi tehtiin sian rakosta. 6 meistään ensi vuonna. Heinike Heinsoolle tämä oli uusi ja perustavanlaatuinen kokemus. Kieli on pitkälti painunut unohduksiin. Sen tavoittaminen on hidasta ja vaikeaa. Kielen elvyttämiseen tarvittaisiin paljon enemmän aikaa ja materiaalia. Ja ennen kaikkea elävää kiinnostusta, että ne jotka sitä vielä vähänkin osaavat, käyttäisivät sitä kotona! Mutta ehkä tämä voi olla jonkinlainen alku, heräte, joka auttaa huomaamaan, että tällainen kieli ja kulttuuri ovat olemassa. Ehkä siitä kehittyy jotakin tulevaisuudessa. Syksyllä 2010 Inkerin kulttuuriseura järjestää aikuisille Muistotyynypajan Luuditsassa ja myös inkerikkojen luona Vistinossa. Aune Kämäräinen

7 VATJALAISTEN KESÄJUHLILLA ON PITKÄT PERINTEET E nsimmäiset historialliset tiedot vatjalaisten kesäjuhlista ovat 500 vuoden takaa. Perinne tosin on katkennut moneen kertaan. Alue on kärsinyt sodista, nälkävuosista ja tuhoista. Juhlat elvytettiin uudelleen 1990-luvulla Luuditsan kylässä. Puuhanaisena oli Tatjana Jefimova. Eräälle aukiolle kylän hautuumaan läheisyydessä rakennettiin talkoovoimin juhla-alue. Tuotiin pitkät pöydät ja penkit vieraiden istua, telttakatoksia sateen varalle. Koko komeus koristettiin värikkäin ilmapalloin. Kuuma sää pani jotkut piistä pamahtamaan kesken kaiken. Juhlan kruunaavalle aterialle valmistettiin suuret määrät piirakoita ym. hyvää. Tämänvuotiset vatjan kesäjuhlat järjestettiin Aurinkoinen, jopa vähän liiankin helteinen sää suosi tilaisuutta, jonne kertyi satakunta henkeä. Esiintymispaikkana oli nurmikko, ja taustaksi oli viritetty räsymattoja, luokki (yksi museon tulipalosta säilyneitä esineitä) ja kantele. Juhlan aluksi nostettiin salkoon Vatjan sini-valko-punainen lippu. Myyntipöydällä oli tarjolla uunituore vatjalaisten kalenteri vuodelle 2011 sen aikaansaantia olivat tukeneet mm. Inkerin kulttuuriseura ja M. A. Castrenin seura Suomesta. Esiintyjiä oli sekä omasta kylästä että naapurista inkerikkoalueelta ja aina Pietarista asti. Pietarissa on aktiivinen vatjan ja inkeroisten kulttuuria tutkiva ja tukeva joukko. Pietarin etnografisen museon tutkija Olga Konkova on julkaissut äskettäin kirjat molemmista kansoista, niiden historiasta ja kulttuurista. Filologi Mehmet Musulmov tutkii vatjan kieltä; häneltä odotetaan kiivaasti tämän vielä vailla virallista kirjakieltä olevan kielen aapiskirjaa tai alkeisopasta. Pietarilainen nuorten yhtye Bestiarium, joka laulaa ja soittaa itämerensuomalaista, mukaan lukien vatjalaista kansanmusiikkia, on jo julkaissut kolme levyä. Yhtyeen keulahahmo on Katja Kuznetsova, joka laulaa ja soittaa useita instrumentteja, mm. rakkopilliä. Esiintymään tuli myös inkeroisten laulu- Vatjalainen juhla ei ole mitään ilman juhlan päättävää, herkkuja notkuvaa ruokapöytää. Tatjana Jefimova ja Talonmerkit yhtye. Juhlissa oli saatavana painotuore Vatjan kalenteri sekä niinikään vasta ilmestynyt lasten värityskirja. Nuori juhlavieras turvautui äidin hameeseen. ryhmä Vistinosta kantaen edellään Inkerin kelta-puna-sinistä lippua. Virolainen Elopuu-säätiö antoi kulttuuripalkintonsa tänä vuonna Tatjana Jefimovalle hänen vatjan kulttuurin eteen tekemästään työstä. Palkinto kunniakirjoineen luovutettiin Tatjanalle juhlissa. Juhlan erikoisuutena oli vatjalaisten perinneruokien kilpailu. Viisi tuomaria, allekirjoittanut mukaan luettuna, maisteli innolla tuotteita. Oli kaurakiisseliä, leipiä, piirakoita ja suolasilakkaa. Perunapiirakka, suolasilakka ja uunijuusto pääsivät palkinnoille. Vain pari viikkoa aikaisemmin järjestetyllä Vatjan kielen ja kulttuurin kurssilla olleet nuoret esittivät jo 7 kurssilla oppimiaan lauluja. Juhlan lopulla ilmestyi näyttämölle vitsikäs teatteriseurue tekonenineen ja nurinkurisine vaatteineen. Yleisöä innostettiin mukaan leikkimielisiin kilpailuihin kuten ryyppyviestiin ja köysilenkin vetoon. Varsinaisen ohjelman loputtua seurasi vaihe, joka toi mieleen Asterix-sarjakuvan lopussa säännöllisesti esiintyvän kyläjuhlan, jossa pitkä pöytä oli katettuna ylenpalttisesti puun alle, ruoka maistui ja eivätkä juomat loppuneet kesken ja kaikki nauttivat leudosta illasta. Aune Kämäräinen

8 PROMIP-PROJEKTIN VIIMEINEN TAPAAMINEN AILI MEHILÄINEN P rojektikumppanit Saksasta, Espanjasta, Norjasta, Romaniasta ja Suomesta kokoontuivat Baijerin Ismaningiin PROMIP-projektin viimeiseen tapaamiseen. Inkerin kulttuuriseurasta osallistuvat Aili Mehiläinen, Toivo Tupin, Jussi Haponen ja Alina-Sinikka Salonen. Kokouksissa analysoitiin kahden vuoden työn tuloksia ja myös projektin tuoma hyöty kullekin projektiin osallistuneelle organisaatiolle. Osoittautui, että maahanmuuttajien osallistuminen vapaaehtoisjärjestöjen työhön on nihkeää jokaisessa maassa ja tulijoiden aktivoiminen vaatii paljon työtä. Mutta pienetkin uurastukset voivat johtaa hyviin tuloksiin, tosin niistä tiedottaminen suurelle yleisölle ja myönteisen kokemuksen jakelu saattaa olla hankalaa suurissa kaupungeissa. Tiedotusvälineitä kiinnostavat pääasiassa vain suuret jutut. Kahden vuoden aikana Inkerin kulttuuriseuran edustajat tutustuivat Sää ei suosinut PROMIP-tapaamista. Kesäkuinen Baijeri oli sateinen ja kylmä. Myös edellisellä tapaamisella Espanjan Barcelonasssa satoi ja vilutti. Josip Samarach (oik.) lienee kuitenkin saanut kotimaassaan nauttia lämmöstä. Keskellä järjestävän seuran Herta Riedhammer., partneriorganisaatioiden työhön ja inspiroituvat kehittämään kokemansa ja näkemänsä perusteella uusia toimintamuotoja. Seuralla oli myös tarjota partnereille omia hyviksi todettuja malleja, esim. muistelutyy- Aili Mehiläinen, Jussi Haponen ja AlinaSinikka Salonen ja kuvasta puuuttuva Toivo Tupin osallistuivat viimeiseen PROMIP-tapaamiseen. Münchenissa ensi-iltansa sai Inkerin kulttuuriseuran PROMIP-projketista kertova DVD. TIETOA KOTOUTUMISKOKEMUKSISTA P ROMIP-projektiin (Promoting Migrants Participation) liittyi kysely, jossa selvitettiin maahanmuuttajien kotoutumista ja osallistumista yhteiskunnalliseen elämään. Suomessa kysely suunnattiin erityisesti ikääntyneille maahanmuuttajille, joiden kotoutumisprosessi on erilainen kuin nuoremmilla, koska ikäihmisten työnsaantimahdollisuudet ovat huonommat kuin nuorilla. Soveltuvin osin kysely toistettiin myös Pietarissa paluumuuttovalmennukseen osallistuvien keskuudessa talvella Tuloksista kerrotaan seuraavassa Kulttuurikanavassa. Kyselyyn osallistuneet Suomessa kyselyyn osallistui 39 entisen Neuvostoliiton alueelta tullutta henkilöä. Vastaajista 31 oli yli 50-vuotiaita. Naisia oli 28 ja miehiä 11. Osallistujista 10 oli kotoisin Karjalan tasavallasta, 11 Pietarista tai sen ympäristöstä, 8 Virosta, 1 Ukrainasta ja muualta Venäjältä 8. Kaikilla vastaajilla oli joko ammattiopiston (20) tai korkeakoulutasoinen (32) tutkinto. Ammattien kirjo oli laaja: opettajia, autonkuljettajia, myyjiä. Eniten oli insinöörejä (8). Useimmat olivat jääneet lähtömaassaan eläkkeelle. 29 vastanneista asui Helsingissä, kolme Vantaalla ja 7 Keravalla. Paluumuuttajia oli 19, paluumuuttajan perheenjäseniä 9 ja neljä Suomen kansalaisen puolisoa. Työn takia muuttaneita oli kaksi ja työntekijän perheenjäsenenä Suomeen muuttaneita viisi. Suurin osa (17) vastanneista oli asunut Suomessa 1 2 vuotta, yhdeksän 2 5 vuotta, neljä 5 10 ja neljä yli 10 vuotta. Yksi 8 vastaaja oli asunut Suomessa alle vuoden. Kansallisuudeltaan suurin osa vastanneista eli 25 oli venäläisiä. Suomalaisia oli 12 virolaista kaksi. Äidinkielekseen lähes kaikki ilmoittivat venäjän (33) ja kuusi suomen kielen. Moni äidinkieleltään venäjänkielinen määritteli itsensä kansallisuudeltaan suomalaiseksi. Neuvostoliitossa seka-avioliitossa syntyneet joutuivat 16-vuotiaana sisäistä passia hakiessaan valitsemaan kansallisuutensa. Useimmiten ratkaisevana tekijänä oli sukunimi. Jos sukunimi oli venäläinen, myös kansallisuudeksi merkittiin venäläinen. Suomalaisen sukunimen haltijasta taas tuli suomalainen. Oli myös yleistä, että seka-avioliittojen pojat ottivat isänsä kansallisuuden ja tytöt äitinsä.

9 Muuton syyt Useimmat olivat muuttaneet Suomeen, koska mahdollisuus siihen oli olemassa (19). Kymmenen oli muuttanut Suomeen sukulaisensa perässä. Seitsemän ilmoitti haluavansa olla lähellä lapsia ja lapsenlapsia ja olla heille avuksi. Taloudelliset tekijät olivat myös tärkeä muuton syy. Kymmenen ilmoitti syyksi halun kohentaa elinolojaan ja seitsemän paremman asunnon toivossa ja saadakseen korkeampitasoista terveydenhoitoa (5). Osa teki muuttopäätöksen, koska he olivat kuulleet aikaisemmin Suomeen muuttaneilta, että elämä Suomessa on helpompaa kuin Venäjällä (7). Yksi henkilö ilmoitti syyksi muuttoon poliittisen tilanteen entisessä kotimaassaan. Suomalaisilla juurilla oli myös tärkeä merkitys. 12 henkilöä kertoi aina tunteneensa itsensä suomalaiseksi ja haluavansa elää henkisessä kotimaassaan. Neljä halusi kasvattaa lapsensa suomalaisiksi. Kielitaito Useimmat kertoivat ymmärtävänsä jonkin verran suomea, mutta puhuminen on vaikeampaa (21). Yksi vastaaja osaa suomea erittäin hyvin, kuusi melko hyvin ja yhdeksän jonkin. Kaksi henkilöä ei osannut suomea lainkaan. Suurin osa (25) ei osannut suomea ennen muuttoaan ja 14 osasi jonkin verran. KOTOKUVIA Paluumuuttovalmennus Kymmenen vastaajaa osallistui paluumuuttovalmennukseen. Syiksi he ilmoittivat, että paluumuuttajan puolisona he eivät päässeet kursseille (7). Kolme henkilöä oli asunut entisessä kotimaassaan paikkakunnalla, jossa paluumuuttovalmennusta ei järjestetty. Osa oli liian vanhoja paluumuuttovalmennukseen. Kaikki paluumuuttovalmennukseen osallistuneet olivat pääosin tyytyväisiä saatuun koulutukseen. Odotukset ja todellisuus Vastaajilla olivat odottaneet, että K otokuva oli yksi Inkerin kulttuuriseuran ideoima PROMIP-projektin toiminto. Hiljattain Suomeen tulleet maahanmuuttajat innostettiin talvella tutkimaan uutta kotimaataan kameran linssin lävitse ja tallettamaan näkemäänsä ja kokemaansa. Jotkut valitsivat mukaan myös menneen kesän satoa. Osasta valokuvista heijastuu suomalaisuuden ideaalinen ilme: Suomi nähdään puhtaan luonnon tyyssijana, jossa veneetkin voivat olla rauhassa rannalla kenenkään niihin kajoamatta. Jopa kesäinen sadekin voi luoda sosiaalisen kohtaamisen. Talvinen ajankohta ja harvinaisen runsas lumentulo ihastutti ja hämmästytti. Kuvissa luminen Helsinki näyttäytyy idyllisenä pitsisten puiden koristamana talviparatiisina tai avantouimareiden onnelana. Myös arkinen todellisuus on kristallisoitunut kuviin. Mikä onkaan suomalaisempaa kuin penkillä vierekkäin kännykköihin puhuvat naiset. Ja vihkikuva on puolestaan täynnä idän eksotiikkaa. Kotokuvista olisi mahdollista saada upea näyttely. 9

10 Suomessa viranomaiset hoitavat heidän puolestaan käytännön asiat. Oma-aloitteellisuutta korostettiin paluumuuttovalmennuksen aikana liian vähän. Vaikka koulutuksessa kerrotaan Suomen sosiaaliturvasta ja työttömyysturvasta, sisältö jää hämäräksi. Kielivalmennukseen kiinnitettiin vähemmän huomiota kuin kielikokeeseen, jonka läpäistyä saa muuttoluvan. Monelle todellisuus Suomessa oli kuviteltua karumpi. Heikko tai lähes olematon kielitaito kannusti hakeutumaan kielen kurssille. Vaikka kielitaito koettiin tärkeäksi, ani harva opiskeli suomea lähtömaassaan itsenäisesti. Asiaa perusteltiin sillä, että työ ja perhe-elämä veivät kaiken ajan ja lykättiin opiskelu Suomeen muuton jälkeiseen aikaan. Suomes- sa suureksi ongelmaksi on koettu erilaisten hakemusten, anomusten ja muiden virallisten, vaikeaselkoisten asiakirjojen kirjo. Useimmilla vastaajilla oli Suomessa sukulaisia, mutta siitä huolimatta he toivoisivat löytävänsä ystäviä. Kontaktien solmiminen suomalaisiin ei ole helppoa. Useimmat eivät tunnustaneet potevansa koti-ikävää, mutta lapsia, sukulaisia ja ystäviä kylläkin. Erityisesti Virosta ja Pietarin ympäristöstä muuttaneet kyläilevät varsin usein entisessä kotimaassa. Melkein kaikki (37) ilmoittivat olevansa kiinnostuneita Suomen yhteiskunnallisesta elämästä ja politiikasta ja seuraavansa maan tapahtumia. 28 henkilöä kertoi olevansa kiinnostunut politiikasta. Kuusi oli jopa äänestänyt vaaleissa. Vastauksista saattaa heijastua vieraskoreus, sillä keskusteluissa vain harva osaa kertoa Suomen tapahtumista. Kuitenkin suurin osa vastaajista ilmoitti, ettei halua toimia missään vapaaehtoisessa seurassa tai yhdistyksessä. Syyt saattavat juontaa juurensa Neuvostoliiton historiassa, joka ei kannustanut vapaaehtoiseen yhdistystoimintaan. Neuvostoliitossa pakotettiin liittymään erilaisiin järjestöihin ja jäsenmaksut saatettiin pidättää suoraan palkasta. Vapaaehtoisjärjestö saatetaan rinnastaa pakottamiseen. Vastaajista kuusi oli jo 6 Suomen kansalaisia. 23 henkilöä aikoo hakea Suomen kansalaisuutta myöhemmin. Kahdeksan aikoo pysyä ainoastaan entisen kotimaansa kansalaisina. LAULU LÄHENTÄÄ, TANSSI YHDISTÄÄ V iron kesäpääkaupungiksi nimetty Pärnu tarjoisi upeat puitteet Viron inkerinsuomalaisten 20. laulu- ja tanssijuhlille 3.7. Lämpöä ja valoa riitti taivaan täydeltä. Laulu- ja tanssijuhlille oli kerääntynyt kuoroja ja tanhuryhmiä Viron eri Inkeri-seuroista sekä Karjalasta ja Inkerinmaalta. Ruotsia edusti kahden hengen valtuusto. Suomesta paikalla oli Inkerin kulttuuriseuran pieni ryhmä ja juhlakansan joukossa nähtiin väkeä myös Inkerikeskuksesta, ei kuitenkaan kuoroa tai kansantanssiryhmää. Juhlat avannut Eestin inkerinsuomalaisten liiton puheenjohtaja Toivo Kabanen voi olla aiheesta ylpeä joukoistaan. 20 vuotta sitten herännyt inkeriläisyyden kipinä ei ole suinkaan sammunut, mieluummin päinvastoin. Omista juurista ollaan ylpeitä ja niitä tuodaan näkyviksi laulamalla ja tanssimalla, kuten Virossa tapana on. Erityisen mukavaa oli huomata, että joukossa oli paljon nuoria. Toivoa jatkuvuudesta siis on. Yksi syy Viron inkeriläisjuhlien menestykseen täytyy löytyä tapahtuman iloisesta ja välittömästä hengestä. Ollaan kuin yhtä suurta perhettä -tunnelma konkretisoitui juhlien aattoiltana majoituspaikan pihamaalla, kun väki innostui opettelemaan inkeriläisiä piiritansseja. Varmaankin monen jalka polki röntyskä-tansseja ensimmäistä kertaa elämässään. Piirin pyöriessä meistä eri puolilta paikalle saapuneista juhlijoista muodostui yksi voimakas energiaratas. Suomalaisten edustajana joutui väkisinkin kokemaan alemmuuden tuntoa. Suomessa asuu lukumääräisesti ehkä eniten inkeriläisiä, mutta esiintymislavalle ei kiivennyt ainuttakaan. Suomen edustajia jäi kaipaamaan. Virossa ja myös Ruotsissa nuoret ovat heränneet etsimään ja tutkimaan Sunnuntain hehkuvassa auringossa kuorojen ja tansvanhempiensa juuria ja vierailemaan sukunsa syntymäseusiryhmien kestävyys oli koetuksella. Lauantain illanduilla. Toivottavasti sama kehitys tarttuu Suomessa asuviin vietossa nautittiin sekä toisten esityksistä että oman paluumuuttajanuoriin. ryhmän yhdessäolosta. 10

11 STEP - ASKELEEN LÄHEMPÄNÄ T ouko-kesäkuun taitteessa pidettiin Grundtvig II ohjelmaan kuuluvan kaksivuotisen Step towards elderly people projektin (Askel kohti ikäihmisiä) päätöstapaaminen Skotlannin Lanarkshiressa, Glasgow n lähellä. Inkerin kulttuuriseuran lisäksi projektiin osallistui kumppaneita Turkista, Englannista, Skotlannista ja Saksasta. Projektissa tutustuttiin kumppaneiden hyviin käytäntöihin ikäihmisten ja vammaisten vapaaehtoistyössä. Alun epäilyistä huolimatta projektikumppaneiden keskinäinen erilaisuus osoittautui rikkaudeksi. Saksa ja Iso-Britannia ovat molemmat perinteisiä maahanmuuttomaita. Projektissa maahanmuuttajien kotoutuminen nousi puheeseen lähinnä vain Saksan ja Suomen kohdalla. Englannista mukana oleva organisaatio toimii vammaisten parissa, osin myös Skotlannin kumppanit, jonka toimintapiirissä on pääasiassa paikallisia vanhuksia. Turkki puolestaan osoittautui luultua erilaisemmaksi ja eurooppalaisemmaksi yhteiskunnaksi. Projektikumppaneiden ajatukset tiivistyivät päätelmään, että maiden erilaisuudesta huolimatta ongelmat ovat samoja. Tuomisia kotiin Kaksi vuotta jatkuneen projektin kuluessa toteutettiin kolme yhteistä tapaamista. Projektin aloitus oli koordinaattorin luona Münchenin lähellä Puchheimissa, toinen Ankarassa, Turkissa ja päätöstapaaminen Lanarkshiressä, Skotlannissa. Jokainen tapaaminen sisälsi mielenkiintoisia vierailuja paikallisten toimijoiden luona. Puchheimin Mehrgenerationshause eri sukupolvet kokoava ja yhdistävä toimintatila, jota ylläpidetään pääasiassa vapaaehtoisvoimin. Puchheimissa lämmitti erityisesti vapaaehtoisten työntekijöiden innostus. Kukin antoi jakoi oman osaamisensa muiden hyväksi, kuka keittiössä, kuka pitämällä kielikursseja tai kaitsemalla koulutuksessa olevien äitien pikkulapsia. Carrot-projektin puhva sanomalehti tavoittaa satoja näkövammaisia koko Skotlannin alueella. Idean sovellusmahdollisuuksia olisi kielenopetuksessakin. Jo ensitapaamisella huomio kiinnittyi Skotlannin Carrot Porkkana projektiin. Lanarkshiressa pyöritetään vapaaehtoisvoimin näkövammaisille ikäihmisille suunnattua puhuvaa sanomalehteä. Viikoittain ilmestyvän paikallislehden keskeinen sisältö luetaan nauhalle. Lehteä voi kuunnella joko paikallisradiossa tai Internetin välityksellä. Projektin avustuksella on voitu antaa kiinnostuneille vastaanottimia. Radioverkon ulkopuolella asuvalle noin 60 tietokoneen omistajalle lehti toimitetaan kuunneltavaksi muistitikulle tallennettuna postin välityksellä. Puhuvan lehden ideaa olisi kiinnostavaa kokeilla Inkerinmaan uhanalaisten kielien tukena. Sekä jokapäiväisiä uutisia että vatjan ja inkeroisten kulttuuriin liittyviä katsauksia olisi mahdollista saada alkuperäiskielillä kuulumaan Internetin välityksellä varsin pienin kustannuksin. Etuna vielä olisi, että toimitustyö voidaan tehdä maantieteellisesti mistä vain kielten taitajia löytyy. Kielikuoleman partaalla sinnittelevät vatja ja inkeroiskieli tarvitsevat käyttöönsä kaikki mahdolliset kanavat. Mitä opimme? Liikkuvuus on keskeinen osa Grundt11 vig kumppanuusprojektia. Kaksivuotisen projektikauden aikana kumppaniorganisaatiolta edellytetään 12 liikkuvuutta eli organisaation edustajan osallistumista kumppanuustapaamisiin. STEP-projektissa yhteisiä tapaamisia oli kolme ja peräti yhdeksällä Inkerin kulttuuriseuran vapaaehtoistyöntekijällä oli mahdollisuus osallistua niihin. Ankaran ja Skotlannin projektitapaamisiin osallistunut Pekka Wikberg arvioi omia oppimiskokemuksiaan. - Mielikuvani Turkista muuttui selvästi positiivisemmaksi näkemäni perusteella. Kulttuurit ovat erilaisia, mutta ihmiset perusluonteeltaan aika samanlaisia. - Vielä on niitä, jotka välittävät heikompiosaisista ja vanhuksista, kulttuurista riippumatta. Sitä työtä tehdään paljon vapaaehtoisvoimin, mutta myös yhteiskunnan tukemana. Siinä työssä on monenlaisia toimintatapoja, joihin vaikuttavat paikalliset olosuhteet ja mukana olevien henkilöiden elämänkokemus ja koulutus, sekä tietysti autettava kohderyhmä. Tärkeätä on antaa aikaa, olla läsnä. - Oppiminen on mahdollista iästä riippumatta ja antaa uutta potkua elämään. Pitää olla kiinnostunut asioista.

12 oppii tuntemaan paremmin sekä oman porukan, että muiden osallistujamaiden ihmisiä. Yhteistyö ihmisten välillä vie asioita eteenpäin. Kokemusten vaihtaminen on tärkeätä. Pirkko Nykänen muistttaa, että puhuessaan visioistaan Grundtvig varoi kahlitsemasta tulevaisuutta. Hän halusi antaa elämän itse näyttää, miten asiat kehittyvät ja oli valmis hyväksymään erilaisuuksia, kunhan työn ydin on oikea. - Matkalla oli tilaisuus tutustua ihmisiin ja päästä vuorovaikutukseen erilaisten kulttuurien kanssa. Kulttuurien kirjo näkyi selvästi kunkin maan tekemästä filmistä. Näkemykset omasta työstä erilaisten ihmisten parissa oli hyvin avartavaa. Mutta tärkeäähän ei ole vain se, mitä itse oppii toisilta, vaan myös se, että onnistuu kierrättämään ideoita. Vuorovaikutus erimaalaisten ihmisten kanssa laajentaa näkemystämme. Tärkeää on myös kohdata eri ikäluokkiin kuuluvia ihmisiä ja tehdä työtä yksilötasolla toisten hyväksi. - Turistina hämmästyin iloisesti Skotlannin maisemista ja jopa katunäkymistä välittyvästä omaperäisyydestä. Koskaan en ole pitänyt kilteistä, mutta nähdessäni muutaman kilttiin pukeutuneen ryhdikkään miehen viimeisen illan filmifestareillamme, tulin täysin toisiin ajatuksiin. Kansallispuvut juhlistivat iltamme. Sydämeni jäi hetkeksi Skotlantiin. Albert Kirjasella jäi päällimmäiseksi mieleeni jäi se, miten mukavaa oli nähdä, miten muut tekevät vapaaehtoistyötä sairaiden ja vanhusten kanssa. Tiedämme toisistamme liian vähän. Keskusteleminen eri maista tulevien ja eri kansallisuuksia edustavien ihmisten kanssa yhdistää meitä kaikkia ja samalla voimme oppia toistemme kokemuksista. - Matka oli hyvin järjestetty ja ennätimme muutamassa päivässä nähdä paljon. Hienoa oli, että me inkeriläiset saimme sattumalta edustaa Skotlannissa suomalaisia ja suomalaisuutta. Istuntojen lomassa ihailtiin keväisen Skotlannin luonnonkaunetta. Kaupungintalossa joukke huomasi olevansa kuningattaren jalanjäljillä. Kulttuurinvaihtoa harjoitettiin opettamalla jenkkaa saksalaiskumppanille. VIERAITA ENGLANNISTA Heinäkuun 3. päivänä Inkerin kulttuuriseura sai harvinaisia vieraita Englannista. STEP-projektikumppanimme halusi tulla Suomeen kylään. Louise Kielyn ohjauksessa Dudley Social Business Partnershipin asiakkaita osallistui Koivussa ja tähdessä minipotuskapajaan. Dudley Social Business Partnership on Keski-Englannissa toimiva organisaatio, joka tarjoaa palveluja vammaisille ja oppimisvaikeuksista kärsiville henkilöille. Muiden STEP-projektikumppaneiden toimijat osallistuivat kolmeen projektitapaamiseen, mutta kehitysvammaisille projektityöskentely olisi ollut liian rankkaa. Louise Kiely sopi Vieraskirjan kommentit puhuivat lämmintä kieltä tilaisuuden onnistumisesta. Stephen oli erityisen tyytyväinen Ailin ohjaukseen ja nautti työskentelystään ompelukoneen parissa. Tapahtuman kruunasi Inkerin kulttuuriseuran emäntien Lyyli Ruusu-Salmen ja Galina Sparanen loihtima maukas lounas. 12 Englannin Grundtivig-hallinnoijan kanssa erityisjärjestelyistä, joiden tuloksena kuusi oppijaa ohjaajineen saapui kolmen päivän vierailulle helteiseen Suomeen. Lauantaipäivän kuluessa ryhmä työsti itselleen Helsinki-aiheiset muistotyynyt Aili Mehiläisen ohjauksessa. Vieraskirjaan kirjoitetut kommentit kertovat onnistuneesta kokemuksesta. Ennen Englantiin palaamista vieraat ehtivät tutustua aurinkoiseen Helsinkiin ja shoppaillakin.

13 HELLETTÄ, HUOLENPITOA JA HOVIEN LOISTOA Muistikuvia Inkerin kulttuuriseuran matkalta Mari Kiukas H elteisenä heinäkuun aamuna Alina-Sinikka Salonen keräsi joukkoansa kohti Inkerinmaata. Turusta, Tampereelta, Helsingistä, Kotkasta, Keravalta tulleet matkaajat löysivät tiensä Tapanin bussiin. Ilo täyttää matkaajien mielen, bussi on iso ja ilmastoitu. Pojehali. Perillä Kikkerissä. Villa Inkerissä odotti maittava illalinen ja matkan rasitukset huuhdottiin saunassa. Johtaja Anna Raut kertoi suomalaisten inkeriläisille vanhuksille rakentaman vanhainkodin kuulumiset. Sattumoisin sekä Suomen että Venäjän tv:stä tuttu isoäiti Irina Antonova oli juuri tuotu Villa Inkeriin. Hänellä on oma hoitaja läsnä koko ajan eli kolme hoitajaa läheisestä sairaalasta vuorottelevat. Irina vaikutti pirteältä ja tyytyväiseltä. Jatkuva päivystys ei syö Villa Inkerin vähäistä henkilökuntaa. Hoidon taso on täällä korkeinta alueella, kuten myös venäjän viranomainen sanoo. Sääli vain, että suomen kieltä ei enää juuri käytetä. Olimme majoittuneina vanhainkodin pihapiirissä olevaan Paronin taloon. Kupanitsan seurakunta osti rauniotalon 90-luvun alussa ja Villa Inkeri-säätiö kunnosti sen suomalaisella rahoituksella ja talkootyöllä vierasmajaksi. Volossovon kaupunki päätti kuitenkin tämän vuoden alussa ottaa Paronin talon itselleen ja vuokraa sitä nyt Villa Inkeri-säätiölle ruplan kuukausihintaan (n. 270 euroa). Yli kaksimetriset jättiukonputket reunustivat teitä kun suuntasimme seuraavana aamuna Pushkinin kaupunkiin. Täällä Tsarskoje Selossa tutustuimme Katariinan palatsiin ja puistoon. Hehkuva aurinko, huikaiseva taivaansini, joka toistui rakennuksissa, kulta ja prameus saivat pään pyörälle. Oppaamme Galina jaksoi selvittää yksityiskohtia Rasttrelli, Monighetti, Cameron sekoittuivat Babelin tornimaiseen kielten sorinaan, ylimpänä kiinalaiset megafoninsa kanssa. Emme todellakaan olleet ainoita paikan ihailijoita. Mieleen jäi kuuluisan Meripihkahuoneen opastaulu, joka kertoi, että huoneen entisöinnin oli kustantanut Ruhrgas, saksalainen maakaasuyhtiö. -Putkea pukkaa! Sekä puiston ylemmässä kylpylähuoneessa (saunassa, kuten Galina sanoi) kuulemamme mieskuoro. CD-levyjä lähti useamman matkaan. Lounaan jälkeen toivuimme riittävästi jatkaaksemme matkaa Katariina II pojan, Paavali ensimmäisen palatsiin. Pavlovskin (Pauluskoi) kaupunki vietti siellä Kukkajuhlaa, oli kaupunginorkesteri, upeita kukka-asetelmia, pukuja. Illalla taas saunoimme ja matkaseuralaisemme Raija, kalevalainen jäsenkorjaaja, hellästi hoivaili lukkiutuneita jäseniämme. Aurinko laski kylän taakse taivaan hehkuessa oranssin ja punaisen sävyissä. Sunnuntaita vietimme Pietarhovissa, Venäjän Versaillesissa. Jälleen toinen toistaan upeammin rekonstruoituja huoneita, silkkitapetteja, upeita kattauksia, mutta täälläkin vain vähän alkuperäistä. Vaikka sota tuhosi, Pietarhovin suuret suihkulähdeportaat kuohuivat taas kultaisina. Vesi niihin tulee lähteistä ja on siis puhdasta pohjavettä. Pietarin vesiongelmat tuntien, asia tuntuu vähintäänkin oudolta. Pietarhovin lähellä nautimme varmaan elämämme kalleinta kuohuviiniä, Russkoje Shampanskoje brut maksoi Matkamuistojen kirjoittaja toimittaja Mari Kiukas ihailee näkymiä Katarinan palatsin puistossa Cameronin gallerian portailla Tsarskoje Selossa. Villa Inkerissä tarjoutui tilaisuus jutella asukkaiden kanssa. Kuvatuimpia oli palvelutaloon juuri kotiutunut Irina Antonova, joka kuvassa hymyilee johtaja Anna Rautin kanssa. ruplaa pullo, 300 ruplaa lasillinen. (Kikkerin lähikaupassa sama pullo maksoi 124 ruplaa.) Mutta kyllä oli sen väärtti. Venäjällä äärimmäisyydet ovat läsnä. Ajoimme illansuussa Inkerin kyliä katselemassa ja päädyimme Kupanitsan kirkkoon. Sen viileydessä laulamamme virret ja Nouse Inkeri saivat ihon kananlihalle. Aika pysähtyi hetkeksi, olimme yhtä keskenämme ja esi-isiemme kanssa. Maanantaina Tapani ajelutti meitä vielä Pietarissa, kiipesimme Viipurin torniin sekä ostimme tuliaiset Viipurin kauppahallista. Pöytäliinoja, suolakurkkuja, mausteita. Suomen puolella joukkomme sitten pikkuhiljaa hupeni matkan varrelle. Kiitos ja mänkää hyväst.

14 INKERIN POLKUJA ELÄMÄSSÄNI Hannu Varkki O len isäni puolelta Inkerin sukua. Isäni Alfred Varkki syntyi Länsi-Inkerissä Pienen Kosemkinan kylässä Laukaanjoen varrella tammikuussa Isän elämän alku oli raju jo synnytyksestä lähtien. Hänen äitinsä Anna-Maria Varkki synnytti saunassa kaksoset, tytön ja pojan. Isän pieni sisar ei selvinnyt synnytyksestä, vaan menehtyi heti maailmaan päästyään. Seuraava menetys iski jo ennen kuin isä ehti täyttää yhtäkään vuotta. Hänen isänsä Johannes Varkki toimi Kosemkinan kolhoosissa työnjohtajana. Johannes vangittiin maanpetturuudesta syytettynä. Isän isä vietiin työleirille ItäKarjalaan, jossa hän rakensi muiden vankien tavoin Stalinin kanavaa Vienanmeren ja Äänisen välille. Sille tielle hän jäi, eivätkä häntä kaipaamaan jääneet enää koskaan nähneet häntä. Voi vain kuvitella, miten raskasta tämä kaikki oli isäni äidille, joka joutui yksin selviytymään Alfredvauvansa kanssa keskellä turvatonta ja kuohuvaa maailmaa. Isoäitini ei ollut surussaan yksin. Kosemkinan pienemmästä kylästä vangittiin isäni muistin mukaan kaikki muutkin miehet. Isäni eli Kosemkinassa viisivuotiaaksi asti. Hänellä on joitain muistikuvia kotikylästään. Hän muistaa suuren joen, jossa käytiin ongella ja uimassa. Venäjän kielen äänteet tarttuivat myös hänen mieleensä. Kovin pienenä isäni joutui kuitenkin synnyinsijoiltaan lähtemään. Oli puhjennut suuri sota, jonka pyörteisiin hän tempautui perheensä kanssa. Loppuvuonna 1942 hän lähti äitinsä ja äidinäitinsä Valpuri Varkin kanssa evakoksi Suomeen pakoon Inkerinmaalla raivonneita Saksan ja Neuvostoliiton välisiä taisteluja. Matka oli raskas. Aluksi evakot vietiin kokoamisleirille Viroon. Sieltä isäni muistaa nälän ja sen, miten pienen pojan teki hirveästi mieli perunaa. Suomenlahden ylitys Hankoon oli myrskyisä, ja laivan kansi Hannu Varkki puhumassa Tuomiokirkon portailla. peittyi merisairaudesta kärsineiden oksennukseen. Suomessa isäni päätyi Kauhajoelle Etelä-Pohjanmaalle. Sodan loputtua hänen perheensä oli vaikean valinnan edessä: jäädäkö Suomeen vai palatako Inkeriin, jonne evakkoja painostettiin lähtemään? Isän äiti Anna-Maria aavisti, että hänen miehensä ei enää tule takaisin leiriltä, ja hän halusi jäädä Suomeen aloittamaan uuden elämän. Äidinäiti Valpuri kuitenkin halusi palata Inkeriin. Valpurin sana painoi, ja he olisivat palanneet Inkeriin, ellei hän olisi kuollut syksyllä Äitinsä kuoltua Anna-Maria saattoi pitää kiinni omasta intuitiostaan, eikä heitä myöskään pakotettu lähtemään Neuvostoliittoon. Näin pienestä oli kiinni minunkin olemassaoloni. Isäni jäi äitinsä kanssa Kauhajoelle, jossa Anna-Maria toimi kehräämötyöläisenä. Isä vietti Kauhajoella lapsuutensa ja nuoruutensa ja lähti sitten Helsinkiin opiskelemaan fysiikkaa ja matematiikkaa. Helsingistä isäni suuntasi opettajaksi taas aivan uusiin maisemiin, Vaalaan Oulujärven rannalle Kainuun ja PohjoisPohjanmaan rajalle. Hänen äitinsä tuli sinne hänen kanssaan. Vaalassa isäni tapasi Satakunnasta Merikarvialta kotoisin olevan äitini Päivi Varkin (o.s. 14 Ratala), joka toimi uskonnon tuntiopettajana. Vanhempani rakastuivat ja heille syntyi lopulta neljä lasta, Outi (jonka toinen nimi on Inkeri), Olli, Hannu ja Ulla. Minulla on vähän muistoja isoäidistäni, joka asui meidän kotonamme elämäni ensimmäiset vuodet. Hän sairastui dementiaan, mikä myös vaikeutti lapsen näkökulmasta tutustumista häneen. Elävin muisto on, kun leikimme pihalla kummitusta kääriytyneenä lakanoihin, jotka isoäiti luuli meidän vohkineen häneltä. Isoäitini kuoli, kun olin kuusivuotias. Muistan, kun kävimme katsomassa hänen arkkuaan isäni kanssa. Muistan myös välähdyksiä hänen hautajaisistaan vaalalaisessa mäntymaisemassa. Lapsuuteni aikana isäni oli mukana inkeriläisten tapaamisissa ja kulttuuritoiminnassa Suomessa ja Ruotsissa. Hänen työpöydällään oli Inkerin lippu, mutta isän inkeriläinen identiteetti näyttäytyi varmaankin enemmän kotimme ulkopuolella kuin sen sisällä. Mietin itse eniten inkeriläisyyttä silloin, kun kävimme vierailuilla isän Vaasassa asuneen pikkuserkun Arnold (Aarne) Varkin ja hänen vaimonsa Katrin luona, jotka myös olivat kotoisin Kosemkinasta. Kun olin lukioikäinen, luonamme vieraili Sergei Varkki, joka oli Viron

15 sukulaisiamme. Isän setä Akseli Varkista kuulin, että hän oli toiminut Virossa Tarton yliopiston kanslerina. Neuvostoliiton suojasään aikana isoisäni maine palautettiin ja hänet todettiin syyttömäksi. Niin kuin muidenkin inkeriläisten kohdalla todelliset vaikuttimet isoisäni vangitsemiseen olivat Stalin hallinnon vainoharhaisuus ja sekasortoisuus sekä isoisän suomalaiset sukujuuret. Eräässä keskustelussa Aarne kyseli isältä sitä, oliko hän kohdannut ennakkoluuloja inkeriläisyytensä vuoksi. Isäni kertoi, että inkeriläisyys ei ollut ollut hänelle tällainen taakka. Kun kommunistinen hallinto romahti Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa, isäni osallistui inkeriläisten tapaamiseen Virossa Outi-siskoni kanssa. Kotikylässään isä ei kuitenkaan halunnut vierailla. Hän on sanonut, että hän on jättänyt sen elämän taakseen, eikä halua enää palata raskaisiin muistoihin lapsuudesta. Isä ei myöskään ole jaksanut tarkemmin perehtyä sukumme historiaan Inkerissä. Minulle inkeriläiset juureni alkoivat toden teolla avautua siinä vaiheessa, kun odotimme vaimoni Katjan kanssa ensimmäistä lastamme Emmi Inkeriä. Teimme Katjan raskauden aikana matkan Kosemkinaan, jonne pääsimme Narvan-Ivangorodin raja-asemalla tuntikausia varrottuamme. Lopulta emme ehtineet olla pitkään paikan päällä Pienessä Kosemkinassa. Kylässä oli jäljellä vielä useita taloja, jotka kuitenkin näyttivät pääosin olevan käytössä venäläisten kesäasuntoina. Silti tuntui sykähdyttävältä käydä Laukaanjoen rannalla katsomassa isän varhaislapsuuden maisemaa. Olen tullut paljon isääni ja koen inkeriläisyyden olevan iso osa itseäni. Olen ylpeä juuristani tässä paljon kärsineessä maankolkassa, jossa laulu, runous ja rukous ovat eläneet väkevinä. Myös isoisä on tullut minulle läheiseksi, vaikka en ehtinytkään häntä koskaan tavata. Minua on puhutellut paljon se, miten isä on aina vahvasti kokenut hänen isänsä rukoilleen vankeudessa läheistensä puolesta. Samat rukoukset ovat minuakin kantaneet, niin uskon. Isä ei myöskään ole jäänyt kantamaan katkeruutta venäläisiä kohtaan kansana. Uskon, että isäni ja esivanhempani ovat jättäneet minulle kutsumuksen rukouksen hengessä etsiä sovintoa kaikkien ihmisten kanssa. Työssäni Helsingin tuomiokirkon pappina minulla on ollut suuri etuoikeus olla mukana Inkerin kulttuuriseuran kanssa Stalinin vainouhrien muistojumalanpalveluksissa. Yksi arvokas perinne Inkerissä on itku, ja näissä palveluksissa on itketty. Inkerin kansa on kokenut paljon vääryyttä ja surua ja siksi on hyvä, että sitä kaikkea saa itkeä. Itku on jotain joka puhdistaa ja auttaa kohtaamaan sen, mikä on rikkonut ja tuhonnut elämää. Ja samalla itkusta syntyy uutta: rakkauden henki, joka ei jää kiinni kärsimäänsä pahaan. Sitä Henkeä Inkerin isät ja äidit ovat vainojen ahdingoissa kantaneet. Sitä Henkeä olen itsekin kantamassa ja sen tahdon välittää myös omille lapsilleni, Jussi Pietarille ja Emmi Inkerille. ERILAINEN KONSERTTI V irossa asuva kirjailija, runoilija, säveltäjä ja kapellimestari Ottniell Jurissaaren Inkerin ihanat illat konsertti yllätti. Ottniell oli luvannut kevään kunniaksi huumoria, romansseja, pianomusiikkia, lemmenrunoja, rakkaustarinoita, yhteislauluja, muistikuvia Karjalan kannakselta ja Siperiasta. Volossovassa syntyneen Ottniel Jürissaaren äiti oli suomalainen. Nyt jo yli 80-vuotias Ottniel oli vapaaehtoisena Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Hän kävi Suomessa RUK:n ja ylennettiin vänrikiksi. Jürissarin kohdalla sotaa kesti 17 vuotta, sillä vasta 1960 hän pääsi vankiloiden, pakkotyöleirien ja Siperian jälkeen palaamaan kotiinsa. Myöhemmin hänestä tuli musiikinopettaja, kapellimestari, säveltäjä, runoilija ja kirjailija. Keravan seurakuntakeskukseen oli saapunut kauniin keväisenä iltana salintäysi yleisö. Oman sävynsä Inkeri-illalle antoi se. että kirkkoherra Anja Hänninen oli jäämässä eläkkeelle toukokuun alussa ja Keravan Inkeri-iltojen vetäjä vaihtuu. Anja Hänninen on vuosikymmenien ajan tehnyt vaatimattomaan tapaansa, itseään korostamatta arvokasta työtä inkeriläisten hyväksi. 15 Ottniell tarinoi ja kertoi elämästään. Osa kuulijoista jäi kaipaamaan musiikkia ja keväisiä romansseja. Kuvassa Ottniell lausumassa runoja Irja Terävälle ja Elina Rahimovalle.

16 MAAHANMUUTTAJAKYSYMYKSET OVAT ERILAISIA ERI PUOLILLA EUROOPPAA I nkerin Kulttuuriseura on mukana EU:n Grundtvig-projektissa, jonka tarkoituksena on tutkia maahanmuuttajakysymyksiä Euroopan maissa, koota kokemuksia ja luoda rakentavia toimintatapoja. Toukokuussa 2010 järjestettiin viikon seminaari Migrants unused potentials (Maahanmuuttajat käyttämätöntä potentiaalia) Oerlinghausenissa Nordrhein-Westfalenissa Saksassa. Isäntänä oli paikallinen kansanopisto eli Heimvolkhochschule, virallisesti Institut für Migrations- und Aussiedlerfragen (Maahan- ja maastamuuttokysymysten instituutti). Se on taustaltaan roomalaiskatolinen, ja sen normaalin toiminnan painopiste on entisen Neuvostoliiton ja itäblokin alueilta Saksaan palaavien paluumuuttajien auttaminen. Monet laitokset työskentelevät maahanmuuttajakysymysten parissa Sateisen koleana toukokuun päivänä sai instituutin johtaja Gabriele Meymann-Christians vastaanottaa 15 seminaariin tulijaa Euroopan eri kolkilta: oli Gabriella Kyprokselta, Carmen, Angie ja Orlando Espanjasta, Gabriela, Razvan, Christina ja Traian Romaniasta, Vincenza ja Elodie Italiasta, Audrey Maltalta, Paulina ja Agnieszka Puolasta sekä Hilkka Toivonen ja Aune Kämäräinen Suomesta. Muutamat osanottajista olivat maahanmuuttaja/siirtolais/pakolaisongelmien kanssa työskenteleviä tai ko. järjestöjen edustajia, mutta mukana oli myös opiskelijoita ja nuoria aikuisia, jotka vaikuttivat olevan lähinnä huvimatkalla. Seminaarin teemana oli valottaa maahanmuuttajakysymystä myönteisesti niin, että heidät nähtäisiin myös käyttämättömänä potentiaalina, ei vain taakkana. Gabriele Meymann-Christians kertoi, että tämänmuotoisena seminaari järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa. Painopiste oli tietojen ja kokemusten vaihtaminen ja vertailu. Gabriele Meymann-Christians johti seminaaria ja oli emäntänä erinomaisen huolehtivainen. Hänen apunaan oli laitoksen henkilökuntaan kuuluva sosiologi Ulrich Brinker. Työkielenä oli englanti, mutta saksaa taitavat käyttivät usein sitäkin. Heimvolkhochschule on internaatti, jossa kurssien ja seminaarien osanottajat asuvat ja saavat täyden ylöspidon. Huoneet oli nimetty kaupunkien mukaan, jotka ennen toista maailmansotaa kuuluivat Saksaan mutta ovat nykyisin Venäjää, Puolaa, Liettuaa tai Tshekkiä. Ovia koristivat kaupunkien vaakunat. Instituutin keittiö tarjosi seminaarilaisille päivittäin herkulliset ateriat. Yhteisinä tiloina talossa oli tietenkin luokkahuoneita, ruokasali ja takkahuone, jonka seiniä koristivat maalaukset saksalaisten muinaisista maastamuutoista ja asuinalueista. Täällä ei totisesti nukuta pitkään, sillä viereisen pikku kirkon kellot alkavat moikua aamulla kello 7. Rakennuksen nimi St. Hedwigshaus viittaa schleesialaiseen pyhimykseen Pyhään Hedwigiin (puolaksi Jadwiga). Hän eli luvulla ja oli Baijerin kreivin Bertholdin tytär, joka naitettiin 12-vuotiaana Schleesian herttualle Heinrichille. Hän synnytti 7 lasta, perusti useita luostareita, toimi alituisesti sotia käyvän miehensä rauhantekijänä ja omasi ennustajan lahjoja. Hänet kanonisoitiin pyhimykseksi vuonna Pyhän Hedwigin nimikkopäivää vietetään Seminaari koostui työistunnoista, joihin kuului esitelmiä ja keskusteluja. Iltapäivisin oli järjestetty tutustumiskäyntejä lähikohteisiin. St Hedwigshausin kotipaikka, Oerlinghausenin pikkukaupunki on niin syrjäinen, että sen rautatieasemakin on naapurikunnassa. St Hedwigshausin vierestä lähtee metsäiselle harjulle kaunis kävelyreitti, jonka varrella on vanhan ajan seitsemään hyveeseen viittaavia filosofisia etappeja laattoineen ja mietelauseineen se sopiikin hyvin, kun Oerlinghausen on aikamme tunnetuimpiin sosiologeihin kuuluvan Max Weberin synnyinpaikka. Oma erikoinen tunnelmansa vallitsee vanhalla juutalaisella hautuumaalla kaupungissa asui ennen sotaa huomattava juutalaisyhteisö. Vierailut suuntautuivat myös lähettyvillä sijaitseviin isompiin kaupunkeihin Bielefeldiin ja Paderborniin, joissa tutustumiskohteina olivat maahanmuuttajakysymyksiin eri- Seminaarilaiset tutustumiskäynnillä Bielefeldissä kaupungin katedraalin edustalla. Toinen vasemmalta opettaja Ulrich Brinker. Keskellä punaisessa takissa Hilkka Toivonen. 16

17 koistuneet laitokset: Paderbornissa Bundeszentrale für politische Bildung (Poliittisen kasvatuksen osavaltiokeskus) ja Bielefeldissä Interkulturelle Bildungswerk Friedenshaus IBF (Friedenshausin kulttuurienvälinen koulutuskeskus). Niiden toiminnan piirissä ovat kaikki maahanmuuttajat, ja ne järjestävät neuvontaa, keskustelutilaisuuksia, kursseja ja seminaareja. Seutu on vanhaa ja historian kyllästämää, Teutoburgin metsässä taistelivat germaanit roomalaisia vastaan voittoisan Arminiuksen (Herman) johdolla ja se kuului Kaarle Suuren valtakuntaan. Nykyisin noilla kukkuloilla kulkee suosittu patikkareitti Hermanin tie, jolla järjestetään myös maratoniin verrattavia juoksukilpailuja. Vaikuttava oli Paderbornin Neuhausin keskiaikainen mahtilinna ja kaupungin keskustassa sijaitseva Pader-joen kolmen haaran muodostama vesipuisto joen pohjalähteiden ansiosta kaupungin vesi lienee Saksan parhainta. Bielefeldissä näimme suuren, paikallista 1800-luvun maalaiskylää rekonstruoivan ulkoilmamuseon rakennuksineen, puutarhoineen ja kotieläimineen. Joistakin maista halutaan pois, joihinkin on tungosta Saksa kuuluu niihin maihin, joihin monet ovat hakeutuneet työn ja paremman elintason perässä jo vuosikymmeniä. Suurimmat maahanmuuttajaryhmät olivat perinteisesti italialaiset, turkkilaiset ja puolalaiset, mutta nykyisin heitä tulee myös Kaukoidästä, Venäjältä ja Afrikasta. Kuten olemme tiedotusvälineistä kuulleet, Etelä-Euroopassa on maita mm. Kypros, Italia, Malta ja Espanja joihin rantautuu valtavat määrät laittomia maahanmuuttajia Afrikan maista. Näitä maita pidetään kuin sillanpääasemana Euroopan kultamaahan : kun on saanut jalan oven väliin EU:n eteläiselle alueelle, voi kenties siirtyä kauemmaksikin. Maahanmuuttajista on niissä maissa tullut suuri sosiaalinen ongelma, jota valtioiden talous ei enää kestä. Monet maat ovat rajoittamassa maahanmuuttoa paineen kasvettua liian suureksi. Oerlinghausenin Volkhochschulen johtaja Gabriele Meymann-Christians ja seminaarin espanjalaiset osanottajat Orlando ja Angie. Miksi heillä on karvahatut? No, uskokaa tai älkää, Saksassa oli toukokuun puolivälissä erittäin koleaa ja sateista! St Hedwigshausin viereisessä mestässä on filosofiapolku. Sen etapit muodostavat tervetulleita tauko- ja mietiskelypaikkoja jyrkkämäkisellä polulla. Tämä etappi on Justitia eli oikeudenmukaisuus. Näin on etenkin pienissä Välimeren valtioissa kuten Kyproksella ja Maltalla, joilla alkaa olla mitta täynnä. Paikalliset asukkaat eivät enää halua maksaa veronkorotuksina maahanmuuttajien ylöspitoa. Sitä paitsi heistä koituu monenlaisia ongelmia, kaupunkien turvallisuus on vaarantunut. Euroopassa, jopa EU:nkin jäsenvaltioissa, on maita, joista lähes jokainen haluaisi keinolla millä hyvänsä pois. Minne tahansa, jonnekin länteen, jossa uskotaan elämän ja rikastumisen olevan helppoa. Sellaisia maita ovat Puola ja Romania. Puolasta on maastamuutto jo vuosikymmeniä ollut niin rajua, että heistä on esim. Englannissa tullut eräänlainen maanvaiva. Vaikka he kuinka polkisivat työn hintoja, ei työtä, laitontakaan, riitä kaikille ( puolalaisen putkimiehen syndrooma ). Kaikki tuntevat Romanian kerjäläiset useimmiten he ovat romaneja -, joita jokin järjestäytynyt organisaatio levittää ympäri Eurooppaa. He istuvat kadunvarsilla kerjäämässä. Kieli17 taidottomina ja kouluttamattomina heillä on varsin heikot tulevaisuuden näkymät. Seminaarissa oli mukana peräti neljä kappaletta romanialaisia, jotka vähättelivät ja välttelivät tätä aihetta. Allekirjoittanut esitteli kuvin inkeriläisten asiaa ja Inkerin Kulttuuriseuran toimintaa. Alustus käsitti lyhyen Inkerin ja inkeriläisten historian, mikä olikin tarpeen, sillä aihe oli useimmille läsnäolijoille tuiki tuntematon. Inkerinsuomalaisten paluumuuttoa Suomeen voi verrata Venäjän ja itäblokin saksalaisten viimeaikaiseen paluumuuttoon Saksaan. Nämä ulkosaksalaiset ovat usein unohtaneet saksan kielen kuten inkerinsuomalaisten suomenkieli on unohtunut ja he osaavat vain venäjää ja heillä on suuria vaikeuksia integroitua nykyiseen kotiseutuunsa. Seminaarin mielenkiintoisinta antia olikin näiden kahden maahanmuuttajaryhmän kysymyksistä keskustelu. Aune Kämäräinen

18 TUKHOLMAN POTUSKAT P otuskanaiset noudattivat vapun jälkeisellä viikolla Tukholman Inkeri-kerhon kutsua tulla pitämään muistotyynypajaa Ruotsiin. Kolmen työpajapäivän aikana liki 20 henkilöä sai tuntumaa muistotyynyjen tekemiseen. Tukholman Inkeri-kerhon tarmokkaan puheenjohtajan Aino Lehti oli onnistunut saamaan työpajalle tilat Saltsjö-boon seurakuntakeskuksesta seurakunnan suomenkielisen pastorin Mirja Hakkaraisen suopealla tuella. Sekä Aino että Mirja osallistuivat myös työpajaan. Muut osallistujat olivat Tukholman seudulla asuvia inkeriläisiä ja Ruotsiin muuttaneita suomalaisia, joukossa muutama paljasjalkainen ruotsalainenkin. Suomesta mukana olivat Helena Miettinen, Marja Karhula, Pirkko Nykänen ja Galina Sparane. Vaikka Ruotsissa oltiin, työpaja käynnistyi suomeksi rupatellen. Useimpien puheesta ei kymmenien vuosien Ruotsissa asuminen paljastunut. Ruotsiin oli muutettu eri puolelta Suomea: Lapista, Kainuusta, Pohjanmaalta ja Satakunnasta. Pisimpään Ruotsissa olivat asuneet Inkeristä sodan jälkeen Suomesta matkaansa jatkaneet. Aino oli Skuoritsasta, Kalervo Kähäri Lempaalasta. Kuvat paljastivat voimansa tälläkin kertaa. Pajalaiset seurasivat tarkkaavaisesti, miten mukana tuotujen isovanhempien, vanhempien, lasten ja lastenlasten kuvat imuroitiin tietokoneelle ja miten ne vähitellen löysivät kuvaruudulla omimman paikkansa. Kankaalle siirtyneet kollaasit synnyttivät ihastusta ja uusia tarinoita. Yksi koskettavimmista potuskakuvista syntyi Marja-Leenan vanhoista postikorteista. Marja-Leenan isä oli kaatunut sodassa ja pikkutyttärelle lähetetyt postikortit olivat ainoita konkreettisia muistoja isästä. Kuninkaallisiin häihin valmistautuvassa Tukholmassa Potuskanaiset saivat liki prinsessamaisen kohtelun. Vatsoja hellittiin herkuilla ja keväinen ympäristö tarjosi silmän Myös Tukholman potuskapajassa hihat heiluivat ja jälkeä syntyi Saltsjö-Boon seurakuntakeskuksessa. Marja-Liisan potuskassa ovat isän tyttärelleen lähettämät kortit, jotka jäivät ainoaksi muistoksi sodassa kaatuneesta isästä. Aino Lehti ja Mirja Hakkarainen iloitsevat Tertun ja Helenan kanssa työpajan tuloksista. Inkerin kulttuurikanava Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti ruokaa. Hieno kokemus oli myös iltapäiväretki kukoistavien ruotsalaismaisemien halki idylliseen Gustafsbergiin, jossa oli mahdollista tutustua ruotsalaisen posliiniteollisuuden eiliseen ja nykypäivään. Muistoksi olisi saanut tulevaisuuden antiikkia: aitoja Victoria ja Daniel astioita ja pöytäliinoja. 18 Päätoimittaja: Helena Miettinen helena.miettinen@inkeri.com. Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, Helsinki. Auki ma-pe Puhelin koivujatahti@inkeri.com. Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki

19 KANERVAISET JA KATAJAISET KIKKERIN KESÄJUHLISSA P ohjoismaiden ministerineuvoston tukemassa Inkerin kulttuuriseuran projektissa on tuettu eri tavoin suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria Leningradin alueella. Yksi projektin tapahtumista oli Villa Inkerin palvelutalossa Kikkerissä järjestetty kesäjuhla, jonne vieraiksi saapui lauluryhmä Kanervaiset ja tanhuryhmä Katajaiset Tallinnasta. Juhla oli tarkoitettu paitsi palvelutalon asukkaille, myös lähikylien asukkaille. Huono sää valitettavasti muutti juhlasuunnitelmia. Esitykset oli tarkoitus pitää Villa Inkerin vehreällä pihamaalla, mutta juhla oli siirretty sateen takia sisätiloihin. 115 juhlavieraan mahduttaminen Villa Inkerin saliin oli haastava tehtävä, mutta siinä onnistuttiin. Juhlaan osallistui asukkaiden lisäksi Kikkerissä ja Volosovassa asuvia inkeriläisiä sekä läheisen lastenkodin lapsia. Katajaisten ja Kanervaisten mukaansa menevät esitykset tempasivat kuulijat mukaansa. Mummojenkin jalka nousi kepeästi Voldemarin haitarin tahdissa. Tallinnan ryhmään kuuluva Anna Merimaa innosti myös lapset mukaan tanssiin. Kikkerin kokit olivat valmistaneet juhlakansalle maittavan aterian. Tallinnan ryhmän vetäjän, Vladimir Varin mukaan tunnelma oli iloinen ja mieliin painuva. Hauska yhteensattuma oli, että Inkerinmaan kesäjuhlia vietettiin edellisenä päivänä Keltossa. Näin tallinnalaiset pystyivät yhdistämään Kikkerin kesäjuhlamatkaan myös Kelton vierailun sekä poiketa Pietariin Pyhän Marian kirkkoon jumalanpalvelukseen. Kotimatkalla Katajaiset ja Kanervaiset piipahtivat vielä Kupanitsan ja Opoljan vanhauskoisten kirkossa. Kikkerin kesäjuhla oli lajissaan ensimmäinen, mutta toivottavasti ei viimeinen. Venäläistyvällä Kupanitsan seudulla asuu monia juuriltaan inkeriläisiä nuoria perheitä, jotka tuntevat kiinnostusta suomen kieltä ja suomalaisuutta kohtaan. Siihen he tarvitsevat tukeamme. Ikivihreiden Katajaisten jalka nousee vuosien painoa uhmaten. Kikkeriin he toivat tervehdyksen myös Viroon päätyneiltä inkeriläisiltä. Katajaiset ja Kanervaiset jaksoivat laulaa ja tanssia koko matkan ajan. Villa Inkerin asukkaat keskittyivät näkemäänsä ja kuulemaansa. Kesäjuhla oli hieno kokemus myös lähiseudun lastenkodin lapsille. Samalla oman kotiseudun historia ja suomalaisuus tuli hiukan tutummaksi. Ta l l i n n a n r y h m ä v i e r a i l i myös Piet ar in Pyhän Mar ian kirkossa sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa, jossa saarnasi heille niin tuttu Markku Päiviö. 19 Kelton kesäjuhlille oli saapunut esiintyjiä monesta eri suunnasta. Sosnovyi Borista oli Pieni P o l ku r y h m ä. I n k e r i l ä i s t e n kansanpukumuoti on joustavaa. Päähineessä näkyy pohjoinen ulottavuus.

20 Mooses Putro ja Karhunpää näyttely Saimaanharjun kirjastossa S aimaanharjun kirjastossa Taipalsaarella on Mooses Putro ja Karhunpää -näyttely, johon liittyy 21.8.klo 13 yleisötapahtuma, jossa inkeriläispastori pastori Arvo Survo johdattelee kuulijat inkeriläisyyden ytimeen sanoin ja sävelin. Lisäksi Mooses Putron elämästä kertoo Helena Miettinen. Inkerin kulttuuriseuran kokoamassa näyttelyssä on esillä säveltäjä Mooses Putron ja hänen perheensä elämästä kertovia tarinatekstiilejä, valokuvia ja käsitöitä. Esillä on myös Inkeri-aiheista kirjallisuutta. Tarinatekstiilit ovat vanhoista valokuvista ja tekstiileistä tehtyjä visualisoituja kuvakertomuksia. Näyttelyn töissä esiintyvät valokuvat on kerätty eri lähteistä. Kuvapeitoissa on käytetty Karhunpään huvilan vintiltä löytyneitä kangastilkkuja ja muuta kierrätysmateriaalia. Näin ollen tarinatekstiilit välittävät monentasoisia muistoja ja tunnelmia. Inkerin kansallishymnin säveltäjä ja Pyhän Marian kirkon urkuri Mooses Putro syntyi Tuutarissa ja valmistui maineikkaasta Kolppanan seminaarista. Putro oli uskomaton työmyyrä, joka toimi monella saralla Inkerin kulttuurin ja suomalaisen kulttuurin soihdunkantajana Pietarissa. Hän toimitti Inkeri-lehteä ja käynnisti inkeriläisten laulujuhlaperineen. Putron johtaman Suomalaisen lauluseuran vuonna 1901 Gramophone Companylle Pietarissa tekemät levytykset olivat ensimmäisiä suomalaisia äänitteitä. Mooses Putron oma kohtalo oli dramaattinen. Hän katosi jäljettömiin kotimatkallaan Pietarissa runsas 90 vuotta sitten Mitään tietoa hänen kohtalostaan ei ole milloinkaan saatu. Taipalsaari on osa Mooses Putron historiaa. Putro osti Saimaan rannalla olevan huvilan perheelleen 1880-luvulla ja Karhunpää on ollut Putron suvun hallussa yli 125 vuotta. Mooses Putro ja Karhunpää näyttely päättää juhlavuoden. Uutta TULE LAULAMAAN JA SOITTAMAAN! Koivussa ja tähdessä alkaa laulunopetus keskiviikkoisin klo Mahdollisuus on sekä yksityistunteihin että ryhmäopetukseen. Opettajana on musiikkipedagogi Victoria Alatalo. Äänenkäytön ja laulun perusopetusta sekä klassisen että kevyen musiikin harrastajille. Myös pianotunteja. Kysy lisää Victorialta puhelin OMPELUSEURA Ompeluseura kokoontuu kesätauon jälkeen Koivussa ja tähdessä joka toinen torstai klo 14 syyskun 2. päivästä lähtien. Tervetuloa mukaan! Jutellaan ja jos ehditään, tehdään myös käsitöitä. Haluatko Kulttuurikanavan myös jatkossa? Kaksi näyttelyn potuskatyötä. 15 kuvan kollaasi Putron suvusta ja mestari sävellyksensä keskiössä. 20 Inkerin kulttuurikanava postitetaan vain jäsenmaksun maksaneille. Jos et vielä ole maksanut vuoden 2010 maksua, hoidatko asian kuntoon.