TAITEEN VAPAUS JA 2010-LUVUN TAITEILIJAPOLITIIKKA

Transkriptio

1 Pauli Rautiainen Taidemaalariliiton seminaari, TAITEEN VAPAUS JA 2010-LUVUN TAITEILIJAPOLITIIKKA Suomalaisessa oikeusajattelussa taiteilijan ilmaisunvapaudella on negatiivisen vapauden ulottuvuus ja positiivisen vapauden ulottuvuus. Puuttumattomuuden periaatteeksi miellettävä negatiivinen ilmaisunvapaus kieltää julkisen vallan oikeudettoman puuttumisen taiteelliseen ilmaisuun, kun taas taiteen edistämisen periaatteeksi miellettävä positiivinen ilmaisunvapaus velvoittaa julkisen vallan turvaamaan riittävät materiaaliset edellytykset taiteelliselle toiminnalle. Asiaa lainopin näkökulmasta tarkastellen klassiseen ilmaisunvapausajatteluun nojaava puuttumattomuuden periaate muodostaa taiteilijan ilmaisunvapauden rungon. Tosiasiallisen taiteellisen toiminnan näkökulmasta siihen liittyvät kysymykset eivät ole kuitenkaan tämän hetken taidemaailmassa kovinkaan keskeisiä. Julkisen vallan suoranainen puuttuminen taiteelliseen toimintaan on tällä hetkellä vähäistä, eikä taiteellista toimintaa rajoittava lainsäädäntö vaikuta kuvataiteilijoiden taiteelliseen toimintaan kuin korkeintaan pistemäisesti ellemme sitten ajattele tämän johtuvan vain siitä, että rajoituslainsäädännön piirtämät sallitun taiteellisen toiminnan pelin säännöt ovat niin hyvin sisäistyneet, että niistä on tullut näkymättömiä. On kuitenkin hyvä tiedostaa ja pitää mielessä puuttumattomuuden periaatteen edellyttävän, että taiteilijaa ympäröivän oikeudellisesti määritellyn vapauspiirin rajat piirtävä rajoituslainsäädäntö läpäisee perusoikeuksien asettaman testin. Niinpä kaiken taiteelliseen toimintaan puuttuvan lainsäädännön oli kyse sitten esimerkiksi lapsipornografisen kuvaaineiston levittämisen kieltämisestä tai tekijänoikeudella suojatun aiemman teoksen käyttämisen osana uutta teosta kieltämisestä on tänä päivänä haettava oikeutuksensa sellaisesta perusoikeuspunninnasta, jossa taiteellisen ilmaisun rajoittamista puoltavat oikeushyvät katsotaan painavammiksi kuin taiteellisen ilmaisemisen lähtökohtainen vapaus. Tämän hetken suomalaisessa taidemaailmassa taiteellista toimintaa rajoittavan lainsäädännössä ongelmallisinta onkin tähän punnintaoperaatioon liittyvä oikeudellinen epävarmuus. Lainsäädäntövaiheessa abstrakti perusoikeuspunninta on sivuutettu usein kevyesti vain viittaamalla siihen, kuinka se konkretisoituu oikeuskäytännön myötä. Niinpä esimerkiksi perustuslakivaliokunnan kannanottoja perusoikeutena turvatun taiteen vapauden oikeudellisesta argumentaatioarvosta ja suhteesta toisiin perusoikeuksiin tai muihin esimerkiksi kriminalisointien taustalla oleviin oikeushyviin ei käytännössä ole. Valitettavasti myöskään ylimpien oikeuksien oikeuskäytäntöä taiteellista toimintaa rajoittavan lainsäädännön perusoikeusherkästä soveltamisesta ei ole. Sallitun ja kielletyn taiteellisen ilmaisun rajat voisivat olla Suomessa selkeämmät, jos korkein oikeus olisi esimerkiksi ottanut käsiteltäväkseen Neitsythuorakirkko installaatioteoksen tapauksen. Nyt tämän perus- ja ihmisoikeusastetelmaltaan ehkä mielenkiintoisimman tuoreen taiteellista toimintaa koskeneen oikeustapauksen osalta meillä on käytössämme vain epäjohdonmukaiset ja perusoikeuspunnintaan välinpimättömästi suhtautuneet alempien oikeusasteiden ratkaisut. Taiteen vapauden sisällöllisen kehittämisen kannalta olisikin keskeistä, että tuomioistuimet ja

2 aivan erityisesti korkein oikeus omaksuisivat vastaisuudessa Neitsythuorakirkon kaltaisissa oikeustapauksissa oikeusjärjestyksen systematiikkaa kehittävän otteen, eivätkä nykyiseen tapaansa keskittyisi tällaisissa yhteyksissä vain aineellisiin lopputuloksiin. Taiteen vapauden näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää, että taiteilija voi kohtuullisella tarkkuudella tietää, missä lainsäädännön hänen ilmaisunvapaudelleen piirtämät rajat kulkevat. Tätä oikeudellista epävarmuutta ei lainkaan helpota se, että kuvataidepoliittisen keskustelun piirissä korostetaan tällä hetkellä useimmiten taiteellisen ilmaisun jäsentämistä kaikkien samojen normien alaisena kuin kenen tahansa muunkin ilmaisemista. Tätä romanttisen taiteilijamyytin ja siihen liittyvän taiteellisen alibin purkamiseen keskittyvää jo esimerkiksi retoriikkaa ilmentää hyvin esimerkiksi erään kuvataiteilijan kirjoitus Tanssi-lehdessä Neitsythuorakirkko-kohun käydessä kuumimmillaan. Taiteilija kirjoitti tuolloin: Taiteella ei luonnollisestikaan ole mitään erivapauksia lain silmissä: teko, joka on yhteiskunnassamme kategorisesti kielletty, on sitä myös taiteen piirissä. [ ] Nykytaide on usein juuri todellisuuteen sekaantumista, sosiaalisten asetelmien saturoimista. [ ] Tällä alueella teksti murtautuu tasolle, jolla sananvapaus ei enää riitä perusteeksi eikä takaa taideteolle erityisasemaa. Taidekeskustelumme tuntuu herkistyneen pikemminkin hyveelliselle kuin vapaalle taiteelle. * * Yleisesti ottaen siis taiteen vapauden tosiasiallisen toteutumisen kannalta suurinta roolia nykyajan taidemaailmassa näyttelevät ne julkisen vallan toimet, joilla luodaan materiaalisia edellytyksiä taiteelliselle toiminnalle. Nykypäivän kuvataidemaailmassa esimerkiksi palkinto-, arviointi- ja rahoitusjärjestelyjen kaltaiset taiteellisen toiminnan tuotantoolosuhteet vaikuttavat keskeisesti taiteilijoiden taiteelliseen toimintaan ja heijastuvat sitä kautta itse taiteelliseen ilmaisuun. Suomessa on omaksuttu useita erityyppisiä pitkälti hyvinvointivaltioajattelusta ammentavia kuvataiteellisen toiminnan edistämistoimia, jotka on toteutettu niitä koskevalla lainsäädännöllä: muun muassa vero-, tekijänoikeus-, apuraha- ja toimeentuloturvalainsäädännöllä. Tämä lainsäädäntö ei kohdistu tasaisesti kaikenlaiseen taiteelliseen toimintaan. Osaltaan kysymys lienee tietoisista taidepoliittisista valinnoista, mutta toisinaan kysymys lienee myös siitä, ettei taiteenedistämislainsäädäntöä säädettäessä ole riittävästi pohdittu sen eri osien yhteismitallisuutta ja yhteisvaikutusta. Lainsäädäntöön sisältyy ensinnäkin tekijöitä, jotka eriyttävät taiteellista ilmaisua erilaisen markkinalogiikan piiriin riippuen käytetystä ilmaisutekniikasta. Selkeimmän esimerkin tästä tarjoaa se, kuinka tekijänoikeuden raukeamista koskevat säännöt eriyttävät näytettävien (esim. maalaus), esitettävien (esim. videoteos) ja reprodusoitavien (esim. sarjakuva) teosten markkinat eri ansaintalogiikoiden piiriin siten, että näytettävien uniikkiteosten kohdalla perinteisen tekijänoikeussääntelyn taidetta edistävä funktio kuihtuu olemattomaksi. Tämän valinnan taustalla on ilmeisiä kulttuuripoliittisia syitä, jotka on lainvalmisteluasiakirjoissa liitetty ennen kaikkea taidekaupan toimintaan. Tässä tilanteessa olisi kuitenkin taiteen edistämisjärjestelyjen tasapainoisuuden näkökulmasta oletettavaa, että näytettävien teosten tekijöiden heikompi asema kompensoitaisiin toisten taiteen edistämisinstrumenttien avulla. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Myös jälkiteollisen tekijänoikeussääntelyn sääntelyn piiriin kuuluvat taiteen

3 edistämisinstrumentit kohdistuvat ennen muuta esitettävien ja reprodusoitavien teosten tekijöihin, sillä tallennusalustamaksut ja lainauskorvaukset ovat hyvityksiä nimenomaan esitettäviin ja reprodusoitaviin teoksiin kohdistuvista tekijänoikeudenrajoituksista. Myöskään työskentelyapurahatyyppiset kuvataiteen näyttöapurahat eivät ole tosiasiallisesti missään nimessä erityisesti näytettävien teosten tekijöihin kohdistuva taiteen edistämisinstrumentti, vaikkakin niiden nimi siihen suuntaan vihjaakin. Lainsäädäntöön sisältyy myös luokituksia, jotka rajaavat tietyt kuvataiteellisen ilmaisemisen muodot eräiden taiteenedistämistoimien ulkopuolelle. Näiden luokitusten taustalla ei ole ainakaan lainvalmisteluasiakirjojen perusteella useinkaan selkeitä kulttuuripoliittisia perusteita vaan pikemmin kyse on ollut tilanteista, joissa raja on vain pitänyt piirtää johonkin. Tällaisia luokituksia sisältyy esimerkiksi arvonlisäverolainsäädäntöön. Se esimerkiksi rajaa valokuvien tekijänoikeuksien luovutukset tekijänoikeuksien luovutuksen yleisen arvonlisäverosta vapauttamisen ulkopuolelle perustellen tätä vain oikeustilan vakiintuneisuudella. Samaten arvonlisäverolainsäädäntö rajaa mediataiteen teokset, keramiikkatyöt, käsin tehdyt emalityöt ja installaatiot teoskaupassa sovellettavien alennettujen arvonlisäverokantojen ulkopuolelle. Erityisen huomionarvoista näissä tiettyjä ilmaisumuotoja eräiden taiteen edistämistoimien ulkopuolelle rajaavissa luokituksissa on se, etteivät luokituksia ole kirjattu missään mielessä johdonmukaisesti eri lakeihin. Arvonlisäverolain mukaan alennetun arvonlisäverokannan soveltamisalaan kuuluvat esimerkiksi enintään 30 kappaleen editioon kuuluvat valokuvateokset, kun taas tekijänoikeuslain mukaan valokuvateokset kuuluvat kuvataiteen jälleenmyyntikorvauksen piiriin riippumatta edition koosta kunhan ne ovat niitä valmistettaessa kuuluneet jollakin tavalla kooltaan rajattuun editioon. Tällainen epäsystemaattisuus on omiaan pirstomaan taiteenedistämisjärjestelmän linjakkuutta. Sääntelyn talousvaikutusten tarkastelu osoittaa myös sen, kuinka useat taiteen edistämisinstrumentit tukevat ennen kaikkea taiteilijoita, jotka onnistuvat jo muutoinkin hankkimaan itselleen hyvät materiaaliset puitteet taiteellista toimintaansa varten. Valtion työskentelyapurahoilla vaikuttaa olevan taipumus kohdistua niille, joilla on keskimääräistä suuremmat teosmyyntitulot sekä ei-taiteellisesta toiminnasta saatavat tulot. Samalla apurahatulon verottomuus suosii tuloverotuksen progressiivisesta luonteesta johtuen juurikin suuret verotettavat tulot omaavia työskentelyapurahansaajia. Lisäksi tekijänoikeusperusteiset taiteenedistämisinstrumentit hyödyttävät nekin taidemarkkinoihin kytkeytyessään näitä samoja taiteilijoita. Eri taiteenedistämisinstrumenttien merkittävin talousvaikutus kasaantuu siis suhteellisen pienelle joukolle kuvataiteilijoita. Niinpä tämän pienen joukon ulkopuolella yksittäisen taiteilijan yksittäisen taiteenedistämisinstrumentin välityksellä saama taloudellinen hyöty jää suhteellisen vaatimattomaksi ja eri instrumenttien kautta kanavoituva yhteenlaskettu hyöty jää sekin korkeintaan kohtalaiseksi. Tällöin apuraha-, vero- ja tekijänoikeusperusteisten taiteen edistämisinstrumenttien yhteisvaikutus yhdessä taiteilijan muiden tulojen kanssa onnistuu vain vaivoin nostamaan kuvataiteilijan tulotason suhteellisen köyhyyden rajan tuntumaan tai juuri ja juuri sen yli.

4 Tässä tilanteessa kuvataiteilijoiden työlle materiaalisia edellytyksiä luovat taiteenedistämistoimet limittyvät yleisesti köyhyyttä ja siitä juontuvia ongelmia yksilöiden elämänpiiristä poistaviin toimeentuloturvaetuuksiin. Kuvataiteilijoiden köyhyydestä johtuen näissä kohtaamisissa syntyy helposti tilanteita, joissa taiteenedistämisinstrumenttien avulla saatu tulo leikkaa toimeentuloturvaetuuksia syöden niiden talousvaikutuksen. Tämä puhtaasti toimeentuloturvajärjestelmän kannalta tarkasteltuna sinänsä linjakas toiminta osoittaakin hyvin sen, millaisiin kannustavuusongelmiin työtä tekevien köyhien kohdalla tämän hetken Suomessa ajaudutaan. x x Tässä tilanteessa huomio kiinnittyy taiteellista toimintaa ympäröivän toimintaympäristön oikeudellistumiseen. Tarkemmin sanoen siihen, kuinka etenkin hyvinvointivaltiollisten taiteenedistämisjärjestelyjen myötä erityyppisten taiteelliseen työhön liittyvien oikeussäännösten määrä on kasvanut ja oikeudellinen ratkaisutoiminta on vahvistanut asemaansa erilaisten taiteellisessa toiminnassa kohdattavien ristiriitojen ja ongelmatilanteiden ratkaisukeinona. Tässä yhteydessä oikeudellisen asiantuntemuksen tarve on korostunut taidemaailmassa, minkä johdosta myös lakimiesprofessio ja sen oikeudellinen retoriikka on alkanut saada yhä keskeisempää jalansijaa taiteellisesta toiminnasta käytävässä keskustelussa. Taidemaailman oikeudellistuneissa vuorovaikutussuhteissa taiteilijan asema riippuukin yhä enemmän siitä, millaiset oikeusnormien tulkintaan ja tehokkaaseen käyttämiseen liittyvät tietotaidolliset tai niiden hankkimiseen tarvittavat taloudelliset resurssit hänellä on intressiensä puolesta käytettävissä. Niinpä taiteen oikeudellistumiskehitys on taiteellisen ilmaisemisen vapauden kannalta kaksijakoinen kysymys. Toisaalta oikeusnormeilla turvataan taiteen vapautta ja luodaan siihen liittyvää oikeusvarmuutta. Toisaalta oikeusnormien lisääntymisen voi nähdä taiteellisen ilmaisemisen vapauden rajoitteeksi, kun taiteellisen toiminnan liittyvät kysymykset siirtyvät taiteilijoiden taiteellisen harkinnan piiristä lakimiesprofession oikeudellisen harkinnan piiriin tai ainakin uudelleenkoodautuvat taidejärjestelmän esteettiseen arvottamiseen pohjautuvalta koodilta oikeusjärjestelmän oikeusnormien mukaisuuteen pohjautuvalle koodille. Tässä tilanteessa taiteellisen ilmaisemisen vapauteen vaikuttaa eittämättä se, että eri taiteilijoilla on hyvin erilaiset oikeudelliseen tietotaitoon ja sen hankkimiseen liittyvät toimintavalmiudet. x x Oikeudellistuminen näyttää etenevän vääjäämättä kuten myös taidemaailman autonomisuuden mureneminen. Tämä käy hyvin ilmi valtion taidehallinnon kehittämistä koskevista parhaillaan käynnissä olevista keskusteluista. Vertaisarviointimekanismi ollaan purkamassa tavalla, joka kiistatta kajoaa taiteen vapaus perusoikeuden ytimeen muodossa, jota ei missään nimessä voi kutsua taiteen vapauden vahvistamiseksi kuten lakiluonnoksen perustelut kuvaavat. Apurahapäätökset ollaan myös ottamassa normaalin hallinto-oikeudellisen valitusmenettelyn piiriin poistamalla niitä koskevat valituskiellot, joita on aiemmin perusteltu taiteen vapaudesta juontuvalla taidemaailman autonomisuudella. Lakiluonnoksesta annettujen lausuntojen perusteella tämä ei kuitenkaan huoleta taiteen kenttää: päinvastoin kentällä

5 ollaan mielissään siitä, että tuomari tulee kaitsemaan apurahapeliä. Lähes ainoa kriittisen lausunnon antaja oli oikeusministeriö: sen mukaan 100 uutta valitusasiaa eli karkeasti 1 %:n päätöksistä johtaminen hallintovalitukseen lisäisi yksinomaan hallintotuomioistuinten työtä 1,5-2 henkilötyövuotta ja arvatenkin saman verran se tulisi lisäämään myös taidehallinnon omaa hallintotyötä. Kiteyttäisin taiteen vapauden 2010-luvun taiteilijapolitiikassa sitaattiin taiteentaloustieteilijä Hans Abbingilta: Täydellistä ilmaisunvapautta ei ole. Kaikki taiteen tuotanto tapahtuu loppujen lopuksi resurssien niukkuudesta johtuvien rajoitusten alaisuudessa. Taiteilijapolitiikassa ja taiteen vapaudessa on olennaista se, miten näitä resursseja käytetään.