kerberos Joseph Conrad Jani Saxell Timo Hännikäinen Jarmo Lindholm Nick Cave Liisa Kojamo Ville Virolainen 1/ mk

Transkriptio

1 kerberos 1/ mk Joseph Conrad Jani Saxell Timo Hännikäinen Jarmo Lindholm Nick Cave Liisa Kojamo Ville Virolainen

2 Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuudessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim. musiikki, elokuva, teatteri ym.). Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Julkaisija: Suomen avantgardistinen seura ry (Sags ry) Päätoimittaja: Timo Hännikäinen (Kämneritie 7 E 38, Helsinki, puh ) Taitto: Antti-Veikko Salo Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Päätoimittajan osoitteeseen (kuoreen päätoimittajan nimi) Ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Tilaus 50 mk/vuosi Sisällys Pääkirjoitus... 3 Joseph Conrad ja meri... 4 Jarmo Lindholm: novelli... 8 Timo Hännikäinen: runoja Jani Saxell: novelli Music? Ville Virolainen: novelli Liisa Kojamo: runoja Nick Cave ja rakkauslaulun anatomia Numeron kirjoittajat kerberos Pääkirjoitus On vaikeaa tehdä kirjallisuus- ja kulttuurilehteä Suomessa. Tarvitaan rahaa. Lehden pitää näyttää hyvältä jotta sitä ostettaisiin, sitä tulee myydä oikeissa paikoissa jotta sitä ostettaisiin. Kentällä on monenlaista yrittäjää. Pienempi ja tuntemattomampi julkaisu hukkuu usein isompien ja vakiintuneiden jalkoihin. Meillä on Kulttuurivihkot, Parnasso, Tuli & Savu vain muutamia mainitakseni. Tarvitaan nimekkäitä kirjoittajia. Heitä on vaikea haalia. Leipääntynyt kirjailija tuskin hyvää hyvyyttään suostuu kirjoittamaan jutun ilman korvausta. Tarvitaan yleisöä. Täytyy olla jokin syy, miksi juuri meidän lehteämme ostettaisiin muiden edellämainittujen sijaan tai niiden lisäksi. On oltava oma linja, on tarjottava jotakin uutta. Joka tapauksessa nähtyyn vaivaan verrattuna ainakin taloudellinen hyöty tulee olemaan pieni. On vaikea tehdä hyvää kirjallisuus- ja kulttuurilehteä Suomessa. Sekä essee- että kaunokirjallisuuspuolen on oltava tasokasta. Tasokaan ei riitä, vaan tarvitaan repäisevää, uutta, jopa hyökkäävää ja rajoja rikkovaa. On varottava, ettei lehden toimitus ja kirjoittajat muutu joukoksi kulttuuri-itsestäänselvyyksiä, jotka nojailevat toisiinsa niinkuin T.S. Eliotin ontot miehet. Kirjoittajapuolelle on saatava uutta verta. Jokaisen numeron täytyy olla yksilö edes jollakin tasolla. On osoitettava uudistumisen kykyä. Silti ei saa vajota tunteenomaiseen kapinointiin ja loppujen lopuksi pinnalliseen "nuorekkuuden" tavoitteluun mitä esim. 70-luvun Punk-akatemia edusti. On yhdistettävä tyyli ja tuoreus. Hyvän kirjallisuus- ja kulttuurilehden on toimittava foorumina myös sellaisille kirjoittajille jotka eivät ole vielä nousseet maineeseen, mutta se ei saa toimia kustantamojen ja tunnettujen kulttuurilehtien roskakorina. Paljon tarvitaan. Tämä kaikki on lähes mahdotonta. Meillä on joukko tuoreita kirjoittajanimiä, osa aikamme parhaimmistosta. Jotkut heistä ovat nuoria, jotkut iäkkäämpiä. He ovat tosissaan, älykkäitä, lahjakkaita, ehkä jopa nerokkaita. He ovat tehneet Kerberoksen ensimmäisen numeron mahdolliseksi. Heitä, meitä ei ole vielä paljon, mutta Kerberos on valmis ottamaan vastaan hyviä runoja, novelleja, esseitä, kirja-, elokuva-, levy-, ym. arvosteluja, piirroksia, haastatteluja, mitä tahansa mikä voidaan katsoa julki tulemisen arvoiseksi. Nyt, tässä vaiheessa voimme vapaasti Günter Grassia mukaillen sanoa: Ottakaa ja syökää. Helsingissä, 21. syyskuuta, 2000 Timo Hännikäinen 2 3

3 Sasa Lehtinen Joseph Conrad ja meri Joseph Conrad, syntyjään puolalainen, myöhemmin englantilaistunut merikapteeni ja kirjailija käsitteli teoksissaan runsaasti syyllisyyttä, joka syntyy ideaaliminän ja kovan todellisuuden kohtaamisesta. Yleensä Conradin sankari päätyy vaistonsa vetämänä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle, jossa hän joutuu ottamaan mittaa sielunsa pimeiden puolien kanssa, ja selviämään kohtaamisesta miten taitaa. Ei silti, että hänellä olisi ollut kovin korkea kuva eurooppalaisen kulttuurin tilasta, esimerkkinä vaikkapa anarkistit. Romaanissa Conrad luo synkeän näyn viktoriaanisesta Englannista, jossa ihmiset saalistavat toisiaan. Eikä Conrad arvostanut jäykkää lain kirjaimen noudattamista, minkä voi huomata novellista Salainen hyttiveri, kokoelmasta Nuoruus. Meri ja viidakot kaukoidässä ja Afrikassa ovat tapahtumapaikkoina Conradin tunnetuimmissa teoksissa. Conrad ei suinkaan sijoittanut kertomuksiaan näihin ympäristöihin niiden kauneuden tai romanttisuuden vuoksi, vaan siksi että ne niin tehokkaasti luovat vaikutelman alueesta, jossa normaalit sosiaaliset voimat eivät enää vaikuta. Viidakko on Conradin romaaneissa kuin Eedenin puutarha lankeemuksen jälkeen. Ainoa laki mikä uhkaavassa hiljaisuudessa ja kuolemassa pätee on hengissäselviämisen laki. Miehet menettävät itsekurinsa ja antautuvat kieroutuneiden vaistojensa johdateltaviksi, uskotellen itselleen toimivansa oikein ja järkevästi. He rappeutuvat moraaliltaan ja tuhoutuvat. Erityisen selvästi Conrad kuvaa tällaista kehitystä novellissa Sivistyksen etuvartio kokoelmasta Nuoruus. Syrjäiselle kauppa-asemalle lähetetyt tyhjäntoimittajat antavat norsunluuta himoitessaan palvelijansa myydä sekä kauppa-asemalla työskentelevät mustat että lähikylien asukkaat orjakauppiaille. He eivät puutu tapahtumiin, ja sallittuaan itselleen mahdollisuuden ymmärtää tapahtuneen he kykenevät vain surkeaan palvelijan sättimiseen. Moraalinen rappio tuhoaa heidän välinsä, ja johtaa heidät väkivaltaiseen kuolemaan. Conradin suhde mereen oli toisenlainen, vaikka sekin oli maailmaa ilman sivistyksen tukiverkkoa. Conrad ei merellä eläessään erityisemmin kaivannut rantojen huvituksia, vaan valitsi mieluummin mahdollisuuden pohdiskella yksin hiljaisuudessa. Kongon matkan aikana hän kaipasi merelle kuin kotiinsa, mikä ei ole ihme, perustuuhan Pimeyden sydän tositapahtumiin. Kurtz oli muokattu järjettömään väkivaltaan sortuneen britannialaisen upseerin tarinasta ja kauppiaiden esikuvana olivat Conradin esimies ja kanssamatkustajat. Pelkkää romanttista herkistelyä ei suhde mereen kuitenkaan ollut. Päinvastoin, hänen mukaansa meri on avoin kaikille, eikä uskollinen kenellekään, ja sen nautinto on parhaiden tuhoaminen. Vuosi, jolloin Conradista tuli päällystöä, selittänee jotakin näistä tunnoista. Kyseinen vuosi Joseph Conrad oli erityisen raskas merenkululle. Laivoja upposi valtavat määrät poikkeuksellisen ankarien myrskyjen vuoksi. Pelkästään yhtenä päivänä saatettiin kirjata uponneeksi jopa 130 laivaa. Conradin merellisissä teoksissa toiminta on se vapauttava elementti, joka ylläpitää sankareiden itsekunnioitusta ja moraalia. Toiminta tapahtuu laivalla, pienessä yhteisössä, ja sankarit toimivat nimenomaan yhteisön jäseninä. Muuten he tuhoutuisivat vaikeuksiinsa. Erityisen selvästi tämän huomaa romaanista The Nigger of the Narcissus, suomennettu nimellä Narkissoksen neekeri. James Waitin hahmoon henkilöityvän pahuuden vastapainona on kapteeni Allistoun, joka yhdessä päällystön kanssa tukahduttaa esimerkillään kapinan. Mutta niinkuin Waitiakin voi tarkastella lähinnä miehistön kollektiivisen alitajunnan pimeiden puolien ilmaisuna, voi merta pitää myös kuvana tiedostamattoman voimista. Toisin kuin viidakon suhteen, meri tiedostamattomana viittaa ajatukseen, että samat voimat jotka pystyvät tuhoamaan miehen, voivat pelastaakin. Kyse on siis loppujen lopuksi tahdosta ja asenteesta. Rakentavan, itsekunnioitusta ja selviytymistä ylläpitävän toiminnan perustana meriromaaneissa on nykyaikaisesti ilmaistuna ammattietiikka. Tämä perinteiden, niiden sisältämien arvojen ja velvoitteiden kunnioittaminen ja ylläpitäminen auttaa miehistöä selviytymään myrskyistä niin Nigger of the Narcissuksessa kuin Typhoonissakin. Lord Jimissä tulee ammattietiikka vastakohtansa kautta esiin. Hetken heikkoudessa Jim pettää velvollisuutensa, 4 5

4 hylkää vaurioituneen laivan matkustajineen. Tarina itse käsittelee syyllisyyttä, jonka petturuus aiheuttaa, ja sen taustana on "Itäisen meren skandaalina" tunnettu tapaus. Sama ammattietiikan korostus ilmenee kapteenin kuvauksessa omaelämänkerrallisista aineksista rakentuvassa teoksessa The Shadow line, "kuitenkin hänen elämänsä päätös oli petturuutta, petturuutta perinnettä kohtaan, jota pidin yhtä merkittävänä kuin mitä tahansa muuta ohjetta mikä maan päällä voisi olla." Conradin käsitys merestä ja merimiehistä oli varsinkin hänen vanhoilla päivillään suorastaan idealisoitu. Jos merimiehet eivät työskennelleet rakkaudesta ammattiin, niin vähintään rakkaudesta laivaan. Voi tietysti sanoa, että hänellä oli kokeneisuutensa pohjalta varaakin romantisoida, mutta taustatekijänä on huomattava hänen setänsä ja huoltajansa Tadeusz Bobrowskin toive kunniallisen ammatin hankkimisesta. Todennäköisesti setään kohdistuneen kiintymyksen vuoksi merityökin sai tavanomaista suuremman merkityksen. Conrad kykeni kuvaamaan parhaiten ideaaliyhteiskuntaansa juuri laivoissa työskentelevien miesten kautta. Se pohjautuu velvollisuusetiikkaan ja "ihmisten väliseen veljeyteen", ja on varmasti parasta ymmärtää tavoittelemisen arvoisena asiana. Meri yksilön tiedostamattoman vertauskuvana on kenties se mitä Conrad on loppujen lopuksi tavoitellut. Meri, symboli tai ei, on arvaamaton ja vaarallinen, ja voiko tiedostamattomasta sanoa sen enempää? *** Ihminen nyt niin kuin silloin luolan varjot liikkuvat valtiot ja Platonit öljy palaa, tankki on biisoni mutta hevonen juoksee. juoksee Jani Saxell opiskelija, freelance-toimittaja paljasjalkainen kulttuurivasemmistolainen Helsingin Talista J.H. Erkko -palkittu novellisti (sit.)

5 Jarmo Lindholm Tie ali ylevyyden Nyt saavuin Jyväskylään kesäkuun päättyessä. Kaupungissa tuoksui sukupuolihormooni. Pujottelin satojen terassipöytien välissä. Kynä putosi kadulle. Kertomusta eteenpäin johdattaen se vieri kauas, se katosi pöytien ja tuolinjalkojen alle. Ravintolan edessä kumarruin kadulla, laskeuduin polvilleni ja konttasin sen perässä. Mitä hullua tästäkin sattumasta nyt seuraa? He löysivät minut viikon kuluttua katoamisestani. Tietoisena yhdestä hetkestä hävinnyt ihminen voi toteuttaa ajatonta kohtaloa, ymmärtämättä mihin joutuu ja miksi. Alku on aina hankala. Ensin kosketin paljasta polvea vahingossa. Sitten työnsin pääni beigen tuolin välistä toiselle puolelle. Hame hipaisi niskaani. Selkä raapiutui ahtaassa käytävässä. Kädet tuntuivat oudoilta. Ne värjäytyivät mustiksi viini- ja oluttahroiksi, sormet löystyivät spagetti-tahnaksi. Onko tutun maailman rinnalla tiedostamaton, outo maailma? Täällä alhaalla maa tulvi iltojen ja päivien naurua, tuskaa. Tupakantumpit kasvoivat asfaltista kuin keltaiset kantarellit metsämaasta. Lika yhdistyi puhtauteen. Tuolien ja pöytien varjossa jalokin ihminen muuttuu pedoksi, joka suu kuolaten ja hampaat välkkyen raivoaa kohti suurta tavoitetta. Hän etsii mennyttä kulttuuria, tulevaa maailmaa, hän konttaa tuntemattomaan avaruuden läpi purjehtivana satelliittina. Minä en muuttunut. Pysyin itsenäni. Vaistosin, että kaupunki on yhä kaupunki, maapallo yhä taivaan planeetta. Julistin, että te ihmiset olette etäisiä, välinpitämättömiä tähtiä siellä ylhäällä. Sillä tunsin, ettei minusta kukaan välittänyt, he eivät laskeutuneet auttamaan minua, yksikään ei siirtänyt sivuun jumalaisia sääriään. Ei. Sain potkuja kylkiluihini. Erään raskaan, metallisen, vihreän pöydän alla silitin kädelläni maata, kallistin päätä. Maan vaatimattomat yksityiskohdat oudossa asennossa kasvavat merkittäviksi, kivet ovat korkeita vuoria, olutlätäköt meriä. Pysähdyin. Hameen alta heiluva jalka muuttui ihmiseksi, se syntyi, eli ja kuoli keinuen ylös alas silmissä. Tuo alaston jalka julisti: "Suuri ihminen on pieni ryömiessään pöydän alla, pieni on suuri, suuri taiteilija pieni, vastakohdat heijastuvat toisistaan, se on totuus ja valhe!" Miksi kohtaloni oli yhä ja yhä kuunnella noita latteuksia? Kuiskasin vasta-argumentin keinuvalle isovarpaalle: onko tässä jotain outoa? Ujous vaivasi minua. Alhaisessa tilassa mieli horjahtaa rotkoon, aika kadottaa tutut ilmenemismuotonsa, sekunti on venyvä sukkanauha, hetki on tunti, minuutti on viikko. Tämän ajan kun ryömin alamaailmassa, viikon, he, ravintolan asiakkaat, tarjoilijat, ystäväni, ja jo vuosia kuollut äitini etsivät minua löytämättä aavistustakaan helvetistä jonne luuhistuin viattoman kynän kutsuessa minut peräänsä. Pöytien alla ymmärsin, että totuus on harha. Aika repii paperia tuhansiksi silpuiksi. Mikään ei säily, kaikki virtaa pysähtyen, valokuvassa ihmiset tulvivat kadulla paikoilleen jähmettyneenä. Jalat pysähtyvät askeleen keskelle, yksi ekonomi salkku kädessä leijuu molemmat jalat ilmassa kuin Väinämöisen loitsu. Totuus on harhaa, vain sattuma on totuus. Kynä kiskoi minut perässään tähän tuoksuvaan taivaan ja helvetin liittovaltioon. Työnnyin valkoisen, pyöreän pöydän alle. Tuolinjalka rahisee vieressäni. Vereni syöksyy päähän ja ryöppyää päälaen läpi, ruumiin ja sielun läpi ylevään henkeen. Eksyin viikoksi tänne, ainoa vaikuttimeni oli löytää kadonnut kynä, taide, ihminen ja häpeämättömyys ja jalous. Ryömin polvet mustina mutta mieli puhtaana. Toki he väittävät, että etsijä, kadottuaan terassin lattialle, on humalassa, kaatokännissä, tuurijuoppo; mutta tässä kaksi kysymystä: putosiko se sattumalta? olisinko kirjoittanut tätä ilman sattumalta pudonnutta kynää? *** 8 9

6 Timo Hännikäinen Runoja Kun herään enkä tiedä olenko valvonut olen yhä keittiön pöydän ääressä. Yhä! Helikopteri laskeutuu, alemmas, täyttää huoneen, jokin lyö vielä. Sitten kun silmäni viimein on auki, hengitän pölyisen valon ja lusikoin auringon suihini tyhjältä lautaselta. Ei elä. Melkein kuollut. Puukotettuaan itseään selkään kaksikymmentäyhdeksän vuotta. Ei ole nainen ei mies. Hänen vasemmasta olkapäästään roikkuu käsilaukku, oikea käsi roikkuu olkapäästä. Lapset ryntäilee jaloissa. Varikset karjuvat. Hänen vartalonsa nytkähtelee pakonomaisesti suuntaan jos toiseen, raitiovaunu kolisee kohti. Eksynyt: etsii kiihkeästi jotain, mitä minäkin kiihkeästi etsin. Ei mitään. Katajien oksilta roikkuvaa fosforivaloa. Juhannus Elämä on kasaantunut risukoksi rantaan. Käärin lahkeeni polviin asti. (Emme tiedä kuka pitelee köyden toista päätä.) Alan samastua veneeseen. Keskustelemme meistä tulee ystävät. Vene on kirkkovene. Se valuttaa kyljestään tervaa suuhuni ja maistaa itsekin. Humallumme. Tervaa valuu leualleni, vene kertoo minulle köydestä joka näkyy ja minä kerron sille köydestä joka ei näy. (Emme kertaakaan puhu köydestä, ääneen.) 10 11

7 Valo sytytetty, ulkona pimeää. Betoniseinän takana soi sähkökitara jota kukaan ei osaa. Kerrostalo on matkalla avaruuden läpi. Se kulkee Fleminginkadulta Arrakosken kautta Torinoon, jossa Nietzsche kietoo kätensä hevosen kaulan ympärille. Kerrostalo kolhii itseään kuorittuihin tähtiin. Kirjaimet eivät pysy. Ei kädessä Also spracht Zarathustra. Mitä soittaja ei osaa? Kuuleeko hengitykseni? Betoniseinä puristuu kahden asukkaan väliin. Kahdessa eteisessä kuollaan

8 Jani Saxell Hakaneula Joskus kun mä käyn nukkuu mä oon helvetin masentunu, kaikki harmaat talot ja harmaat ihmiset niiden sisällä vaan pyörii mieles. Sillon tuntuu vaan hyvältä jos skidi huutaa ja sille pitää mennä vaihtaa vaipat. Sit mä venailen et se rauhottuu, pistää kidan kiinni ja alkaa tuhnuttaa sikeetä pojan unta. Mä kattelen sitä vähän aikaa ja mullekin tulee parempi olo. Toisina päivinä joku frendi soittaa ja kysyy, et lähetääks jonnekin. Mä vien skidin mutsille hoitoon. Sit me istutaan ja kelaillaan menneitä tuopin ääressä tai dallataan vaan stadissa. Masennus ja harmaat talot on poissa. Eikä ne ajat kun me oltiin nuorii ja käytiin bändien keikoilla ja parannettiin maailmaan tunnukaan enää niin kaukasilta. Sillon musta tuntuu et mä oon sittenkin enemmän kuin ne, ettei musta koskaan tuu mitään Ostoskanavaa ja Tiina Vierron jakkupukuja diggailevaa lähiöämmää. Mulla on mun hakaneulani. Jos koko maailma pelais Monopoolia, mitä niillä olis pelimerkkeinä? Bisnesäijillä Kommunikaattorinsa, tavallisilla äijillä lätkämaila ja hammassuojat. Nuorilla naisilla vois olla kännykkälaskut, eronneilla bonuskortit tai joku hassu Pamperspaketti. Mutta mulla on hakaneula. Poskessa. Se ei oo mikään tavallinen metallinbiitti, vaan jotain mikä kertoo mun asenteesta, ajatusmaailmasta ja kaikesta siitä mitä mä oon. Kun mä työnnän lastenvaunuja Assan marketissa lauantai-iltapäivän ruuhkassa, kaikki ne pulunnäköset kotirouvat ja punanaamaset keskarinostajat tietää etten mä kuulu niiden maailmaan. Skidit kattoo välillä pitkään, ämmät päivittelee, nahkapääidiootit huutelee perään. Mut ei se mitään. Ihmiset joko diggaa sua tai arvostelee sua, mut ei ymmärrä mitä sä meinaat. Niinku toi Nietzsche asian kelas. Mä istun paikallisjunassa ja dallaan tihkusateessa himaan. Mä laitan skidin safkat mikroon ja meen partsille röökille. Viihtyisä, mukava ja virikkeitä tarjoava lähiöni leviää mun silmien edessä. Mulla on se kämppävälityksen mainoskirje vieläkin seinällä. Siinä ei mainittu kurahoususia skidejä jotka viskoo mutaa toistensa päälle niinku poliitikot lehtien lööpeissä. Tosiaan, Monopoolia. Jos jatkaisin vertausta, meidän lähiössä tyhjät hiilitabletti- ja unilääkepurkit vetäis loputtomia kiihdytysajoja kohti sitä rotkoa, mihin talorivin olis pitäny jatkua. Ellei jonkin viraston tilastoahdetut munapäät olis tulleet rypistelemään jo valmiiks ihan tarpeeksi ryppyisiä otsiaan kaatopaikan maaperälle. Iltapäivä vaihtuu illaks. Poliitikonalut huudetaan ulkoo sisälle. Keskikaljanuoret valtaa niiden mestat. Mä odotan et lapseni isä soittais, viimeks kun se hiihti vastaan se lupas ringata ja puhuu asiat selviks. Mut puhelin vaan pysyy mykkänä. Ulkona on pimeää, telkut auki joka luukussa. Naapurin äijä mätkii vaimoonsa, se joka pitää mulle aina ovee auki ja kattelee arvokkaasti ympärilleen. Pitäähän sen tarkistaa että koko helvetin slummi näkee kuinka hyväsydäminen mies se on. *** 14 15

9 Antti-Veikko Salo Music? Kun Madonnan uusi levy heti ilmestymisviikollaan nousi listojen kärkeen kaikkialla maailmassa, se ei varmasti ollut yllätys kenellekään. Sen verran massiivisella promootiolla ja mainoskampanjalla meitä pommitettiin viikkokaudet ennen h-hetkeä, ja sen verran taitavasti Madonna pelasi julkisuuspeliä asioilla, joilla ei ensi näkemältä pitäisi olla mitään tekemistä musiikin kanssa. Madonnan stetsoni ja vastasyntynyt poika tulivat jokaiselle vähänkin pop-maailmaa seuraavalle nopeasti tutuiksi. Kyllähän meitä kaikkia kiinnostaa toki paljon enemmän se, että kyseinen pop-ikoni kävi taannoin lähellä kuolemaa, ja samalla unohdamme varsinaisen syyn hänen kuuluisuudelleen - musiikin. Ilmiönä Madonna on kiinnostava. Kuinka niinkin suuren keskinkertaisuuden kuin Madonna on onnistunut luoda ura maailmantähtenä ja siinä samassa mittava omaisuuskin? Onko taustalla taidokas tuotanto- ja markkinointikoneisto, jolla on kyky myydä ihmisille ihan mitä tahansa? Vai löytyykö vastaus hänen yleisöstään, tuosta keskimääräisten keskinkertaisuuksien massasta, jolle Madonna on toiminut esikuvana ja samastumiskohteena? Vai onko neiti Ciccone sittenkin äärettömän älykäs ja lahjakas? Luultavasti nämä kaikki seikat vaikuttavat yhtäaikaa, mutta suurimman painon voi laittaa liiketaloudelliselle viisaudelle, bisnesvainulle, joka vaikuttaa kaikissa viihdeteollisuuden menestystarinoissa. Musiikkiteollisuus on liiketoimintaa Mielenkiintoisempaa kuin eritellä yhden pop-tähden uran vaiheita on pohtia, miten musiikkiteollisuus toimii ja miksi. Mihin tarvitaan massiivisia koneistoja, jotka takaavat Madonnan kaltaisten tähtien menestyksen tulevaisuudessakin? Ja vielä oleellisempaa: mihin näitä tähtiä tarvitaan? Vastaus riippuu vastauksen antajasta. Kun asiaa tiedustelee monikansallisilta levy-yhtiöilta, kertovat nämä tahtovansa tuottaa mahdollisimman hyvää ja menestyskelpoista musiikkia markkinoille, viihdettä ihmisille, ja varsinkin levyjättien Suomessa toimivat etäispäätteet tähdentävät lisäksi kulttuuripoliittista merkitystään: maailmantähtien menestyksellä tuotetaan uutta suomalaista musiikkia. Peitellymmin nämä yhtiöt puhuvat perimmäisestä tarkoituksestaan, lisäarvon tuottamisesta omistajilleen, jolloin jonkin kaukaisen Suomen musiikilliset kansallisaarteetkin ovat pelkkää jätenauhaa muutamien universaalien timanttien kimallukseen ja rahantekokykyyn verrattuna. Marginaalimusiikin tekijät taas näkevät levy-yhtiöt lähinnä oikean musiikin jalkoihinsa tallaavina jättiläisinä, jotka tuottavat pikavoittojen toivossa kertakäyttömusiikkia laajojen massojen kulutusta varten, pitääkseen nämä tyytyväisinä, näkevätpä jotkut taustalla jopa maailmanlaajuisen salaliitonkin. Molemmista näkemyksistä löytää osan totuutta. Levy-yhtiöiden tarkoitus on takoa voittoa omistajilleen, joiden kannalta on täysin yhdentekevää, tuleeko raha musiikin myynnistä vai kaivosliiketoiminnasta. Pääasia on, että tuottoprosentti pysyy korkeana. Tämä puolestaan asettaa paineita yhtiöiden johtamista kohtaan: jotta voitot tulisivat maksimoitua (ja johdon varmistettua työpaikkansa säilyminen), on kaikki tehtävä varman päälle. Tuotantoon otetaan vain jo etukäteen varmoja menestystarinoita, riskejä ei oteta. Tuotetaan hyvin nopeasti hyvin kertakäyttöinen tuote hyvin laajoille markkinoille, jotta investoidut rahat saadaan takaisin mahdollisimman tehokkaasti ja suurella tuottoprosentilla. Mutta tuote yksinään ei riitä: vasta valtavalla mainoskampanjalla saadaan iskostettua ihmisten päähän tarve ostaa tuote; huonokin kappale alkaa kuulostaa hyvältä, kun sen on kuullut kymmeniä kertoja lyhyen ajan sisällä. Ja suurin valta tv:n ja radioiden soittolistojen kokoamisessakin on suurilla levy-yhtiöillä. Levyteollisuuden keskittyminen - luovuuden loppu? Musiikkiteollisuus on yksi suuri liukuhihna, jolla tulevat hittikappaleet kootaan vanhoista osista. Kokoonpanijoina ovat muutamat biisitehtailijat, kuten 16 17

10 ruotsalainen Max Martin, jotka käyttävät taattua, hyväksi havaittua hittikaavaa jokaiseen teokseensa - ja yhtä taatusti näistä kappaleista tulee maailmanlaajuisia menestyksiä, jotka soivat niin Suomessa, Ugandassa kuin Australiassakin. Ja samalla luova musiikintekeminen kuolee, kun menestystä haluavan on kirjoitettava biisejä, jotka myötäilevät viimeisimpiä trendejä. Silti tämäkään ei useimmissa tapauksissa avaa ovia laajan kuulijakunnan tietoisuuteen ja suosioon, sillä kuten niin monilla muillakin aloilla, myös musiikkibisneksessä valta kasaantuu harvojen käsiin, ja tämä heijastuu myös siten, että luovasta prosessistakin on tulossa harvojen valittujen etuoikeus - siis mikäli mielii asioimaan levy-yhtiöiden kanssa. Levy-yhtiöiden kasvu ei ole pysähtynyt. Kaksi musiikkijättiä, Warner ja EMI, ilmoittivat taannoin yhdistävänsä toimintansa ja muodostavansa maailman suurimman levy-yhtiön. Kilpailuviranomaiset ovat suhtautuneet hankkeeseen varsin kielteisesti, sillä syntyessään uusi yhtiö saisi niin määräävän aseman markkinoilla, että se pystyisi jo puuttumaan kilpailijoidensakin toimintaan, artistien asemasta puhumattakaan. Musiikkiteollisuuden nykyiset toimintatavat eivät toki ole mikään uusi ilmiö: niin kauan kuin viihdeteollisuutta on ollut, on voitu nähdä samanlaista kertakäyttökulttuuriin perustuvaa nopeiden tuottojen hakemista. Pelottavinta on, että päämäärää tavoiteltaessa kaikki tuotteistetaan ja välineellistetään, ihmisistä lähtien, ja revitään irti kaikki hyödynnettävissä oleva. Yhä vain nuoremmat pop-tähdet valtaavat myyntilistoja, heidän naamansa koristavat lehtien kansia, he esiintyvät musiikkivideoilla, jotka pyörivät päivittäin useita kertoja musiikkikanavilla, ja kun viimeisetkin mehut on imetty kuiviin, heidät jätetään oman onnensa nojaan. Onnekkaimmat ovat onnistuneet luomaan itselleen mukavan omaisuuden, toisten rahat ovat valuneet levy-yhtiöiden ja managereiden taskuihin, toiset taas ovat vetäneet omaisuutensa nenästä sisään jo tähdenlennon aikana. julkaisemalleen materiaalille voi huomata olleen selvän tilauksen. Huolestuttavammaksi tilanne menee siinä vaiheessa, kun isommat alkavat jyrätä pienempiään, joko kilpailemalla ne konkurssiin, ostamalla ne tai kahmimalla parhaat artistit itselleen. Musiikkibisnes on loppujen lopuksi raakaa liiketoimintaa, jonka hedelmistä muutamat harvat pääsevät nauttimaan. Useimmiten nämä onnekkaat kuitenkin ovat keskimääräistä suurempia lahjakkuuksia, jotka yleensä myös ansaitsevat paikkansa musiikkielämän huipulla. Sitä paitsi kuka tahansa voi perustaa bändin tai kirjoittaa kappaleita pöytälaatikkoon, ja halutessaan tarjota niitä keikkamyyjille ja levy-yhtiöille. Suurin tyydytys syntyy kuitenkin oman tekemisen ilosta ja näiden omien tekemistensä esittelemisestä toisille, edes niille molemmille. *** Levy-yhtiöt riskisijoittajina Levy-yhtiöiden edellä kuvattua roolia musiikkimaailman toimijoina ei kuitenkaan pidä nähdä yksisilmäisesti. Niiden tärkein, ja samalla yleishyödyllisin tehtävä on toimia riskisijoittajina, jotka laittavat isojakin rahoja likoon hankkeisiin, jotka eivät todennäköisimmin tuota yhtään mitään. Perinteinen kaava on, että suurimmista menestystuotteista koostuvalla murtoosalla kustannetaan yhtiöiden muiden levyjen tuottaminen. Täten voi jo ymmärtääkin sen, että yhtiöt tahtovat pelata varman päälle, sillä väärät valinnat veisivät yrityksen vararikkoon. Sitä paitsi jokainen, myös levy-yhtiöissä, tahtoo käyttää omat rahansa niin kuin itse parhaaksi näkee. Kukaan ulkopuolinen ei voi tulla määräilemään, minkälaista musiikkia yhtiön on tuotettava. Halutessaanhan jokainen voi perustaa oman levy-yhtiön, jonka julkaisupolitiikan voi aivan itse määritellä. Mikäli menestystä tulee, 18 19

11 Ville Virolainen Pieni kuolema Ulkona satoi paskaa. Olipa kerran suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen, se vitsi oli jotenkin aineellistunut. Lapinrinteellä oli helvetti irti. Osakunnan pippalot myllersi viisi kerrosta ylempänä. Mitä ne siellä tekivät? Joivat kiljua. Joivat kaljaa ja pidättelivät pierua. Kampesin yläkertaan, omaan huoneeseen. Tyttöystävä pelasi tietokoneella priklesiä - ehkä paskinta tietokonepeliä jonka tiedän. Priklesiä voi verrata squashiin, jota voi pelata myös yksin, sillä erotuksella että priklesiä pelatessa ei tarvitse liikuttaa kuin rannetta ja silmää. Kysyin tyttöystävältä, mitä vittua täällä teen, mitä teen jumalauta elämällä? Itketti niin vitusti että päätin keittää vähän teetä ennenkuin menin nukkumaan. Kuulun samaan osakuntaan. Ajoin tyttöystävän tietokoneelta ja istahdin itse. Nyt täytyy purkaa sisintä, minä sanoin. Mitä? Tyttöystävä sanoi että oli saanut epähyväksyntää osakseen, kun oli epäillyt kahvilla: "suurin osa tämän ikäisistä ihmisistä pitää itseään kaikkein älykkäimpänä". Minä sanoin tyttöystävälle, että olet ainakin jollain tapaa oikeassa. Sellainen olo tulee osakunnan pippaloissa. Ja kaikkialla muuallakin, missä ihmisillä on päällisin puolin hauskaa. Olento itse on liian kaunis ja hieno ja fiksu sellaiseen hauskanpitoon. Mutta sitten kun se on haihtunut paikalta, tuntuu että päälle paskannettaisiin. Lisäsin vielä, että eräs Jukka Purma oli aikoinaan käsitellyt samantapaista itsesääli- tai itserakkausaihetta osakunnan lehdessä. Se oli ymmärtänyt sen mistä on kysymys. Werldschmerz vaan kiertää niinkuin hai laivaa. Käy sääliksi ja kateeksi. Onko se ihminen, minä sanoin, joka jaksaa pomppia niinkuin eläin, puhua, huutaa tyhmiä, juoda viinaa, ja vielä seuraavana päivänä jatkaa ja kolmentena päivänä vetää hidastuksella uusinnat? Niin niin, väitä vaan niin. Kyllä minä itsekin. Mutta enimmän aikaa on kuitenkin sen ikäinen, että ajattelee olevansa kaikkein älykkäin. Sitä hakeutuu pois ihmisten seurasta, häpeää itseään ja häpeää toisia ihmisiä. Miettii, ettei tällä ole mitään tekemistä todellisen elämän kanssa. Todellinen elämä on sitä, että laitetaan siementä vakoon. Sitä että mennään ja heitetään kalaverkot veteen. Sitä että käydään seuraavana aamuna nostamassa verkot ylös. Perataan saalis, setvitään verkot, laitetaan verkot tuuleen kuivumaan. Vaikeaa ymmärtää joitakin asioita. Ei niin vaikeaa. Onpa romanttinen ilta. Haa! Tuttu juttu, tuttu juttu, joku singahtaa paikan päälle. Sanoo että noin määkin ajattelen, mutta mää vaan meen. Ei siinä sen kummempaa, niisemenee, mää vaan meen. Kaikki loppuu aikanaan, laita poju vähän karpo diemii ja tuu itekki. Mitä sää siinä tietokoneen ääressä vaan nyhjäät. Se mitä sää funtsit ovvaan hyttysenpieru valtameressä. Mikä se on tuollainen runkkari joka noin tulee sanomaan? Kysyn ottaako se teetä. Ei se ota, se juo vaan karhua, tai jos on oikein huono olo niin sitten kuulemma appelsiinimehua. Eihän täällä oo jumalauta mitään meininkiä, sanoo vieraani. Sää vaan täällä kuuntelet jotain vanhaa Armstrongia, ja säädät yksinäs. Kato ensinnäki sulla on tossa sängyssä nainen. Menisit nyt ees sitä myrrytämään, jos ei viinan juonti kelpaa. Vaikka kyllähän sää varmaan tuolta alakerrastakin saisit naista. Pistäsit kato vaan hienot vetimet päälle ja deudoranttii kainalokuoppaan, vähän suihketta kaulaan ja eikö menkos. Mutta muista, että sun pitää olla sellanen sulavakäytöksinen ja sujuva suustas. Ei ne tyttäret muuten lämpene. No saakeli. Niinhän minä tein. Pistin puvun päälle, kusiluikkarit jalkaan, kirvestä kainalokuoppaan, armania valtimoille. Koska en voinut lähteä hiljaa ovesta, otin liinavaatekaapista kolme lakanaa, sidoin yhteen, kiinnitin patteriin ja heitin toisen pään ulos ikkunasta. Jukoliuta, sanoi vieraani, tollasella sisääntulolla jos ei naista tipu niin ei millään. Vieras jäi tietokoneen ääreen ja rupesi itse kirjoittamaan, samalla kun meikäläinen kampesi ikkunasta kusiluistimet hölskyen. Pääsin vitosen ikkunalaudalle. Siellä ne vaan humppasivat, eikä kenelläkään näytänyt olevan surun surua rinnassa. Koputin ikkunaan. Kukaan ei huomannut. Koputin vähän lujempaa, ei saakeli eikö ne huomaa. Huusin täysillä ja hakkasin rystysillä ikkunalasia, joku nätti tyttö vilkaisi ulos, muttei huomannut. Tai sitten ei osannut ajatella, että joku voisi olla ikkunalaudalla koputtamassa. Siellä ne vaan joi karhua. Jutteli mukavia. Kauan minä siinä ikkunalaudalla istuin, katsoin kun väki lisääntyi ja väheni. Valot vaihtui, tuli hitaampaa musiikkia, niinkuin savannin kypsimpänä vuodenaikana. Pariutuminen oli jo hoidettu. Tytöt tanssi poikien kanssa, ja ne pojat joille ei tyttöjä riittänyt tanssi keskenään. Helsinki alkoi sammahtaa. Oli jo vähän kylmä. Pyyhkäisin ikävät tunnelmat pois mielestä niinkuin lasia olisin pessyt. Nykäisin liinavaatteet kireälle. Pari askelmaa olin kiivennyt, kun kaljaa juova vieraani työnsi päänsä ikkunasta ulos. Oli se pirullinen hymy. Se oli niinkuin itse vihtahousu, joka sieltä ylhäältä katsoi alas. Se alkoi nauraa, suu ammollaan niin että sen lyhyissä talttahampaissa kiilsi Finnkinon mainokset. Minä porasin kuin lapsi. Älä tee sitä. Teen minä se huusi. Teen minä muutakin, myrrytän tyttöystävääsi, kun et itse siihen pysty. Käytän nimeäsi joka paikassa, olen niin vittumainen Virolainen kuin olla voi. Mutta ensin avaan tämän liinan, ja kun olet tippunut alas, 20 21

12 paskannan tästä päällesi. Olen minä sellainen - niin älykäs olen minä, lonkalta huijasin. Tunsin miten liina löystyi äkisti kädessäni. Rappaukset lensi Satakuntatalon seinästä. Pää jymähti ensin. Jymähti muu ruumis. Tuntui ikävälle, kolotti vähän jokapuolelta. Ja sitten alkoi sataa paskaa. Olipa kerran suomalainen ruotsalainen ja norjalainen, se vitsi oli jotenkin aineellistunut. Ahdistus mateli. Lapinrinteelle mateli kieli pitkin asvalttia. Painoi nappulaa. Helvetti pääsi irti. Osakunnan pippalot myllersi viisikerrosta ylempänä. Mistä minä tiedän mitä ne siellä tekivät, kivaahan siellä, en kestäisi vaan aamulla sitä päänsärkyä. Nousin ylös takki täynnä paskaa, tilasin hissin, menin omaan huoneeseen. Kysyin tyttöystävältä mitä vittua täällä teen, mitä teen jumalauta elämällä? Kaikki menee hukkaan joka tapauksessa, se sanoi, aika on rantahiekkaa ja ihminen käsi, jonka sormien välistä se hiekka valuu takaisin hiekkaan. Nostin päätä asvaltista. Katsoin kun paikallinen siili oli tullut lipittämään maahan valunutta jäteöljyä. Tilasin hissin alakertaan, nousin yläkertaan. Riisuin munasille ja kampesin tyttöystävän viereen. Se ressuka oli nukkunut jo pari tuntia. Kuiskasin sen korvaan, ihan hiljaa, monta kertaa ja aina vaan pehmeämmin. Lopulta kuiskasin niin pehmeästi, että arabialainen siitosorikin olisi ollut kateellinen. Massey Ferguson yskähti käyntiin verisuonissa: hei... paneskellaan vähän. Ja niin me sitten paneskeltiin. *** Liisa Kojamo Runoja Kalevalanpäivä Kylläpä on ikävä kuin uisin ohuessa vedessä pihanpohjalla huoltomies menee indigonvärisessä haalarissa, hänen lapionsa on punainen, miltä sinä näytät vedenvärisenä aamuna, verannan pylväiden luona? Kumulaatio Eilen tapasin englantilaisen tutkintotuomarin, joka helpotuksekseni osoittautuu papiljottipäiseksi vanhaksi muijaksi ja niin uppoan ihmissuhdesarjan kolera-altaaseen itkunaaltoihin kuumassa ikävässä näen tavallista miestä ja erikoista koiraa rakastavan naisen neuvovan: "Sinun olisi pitänyt sanoa hänelle että hän on maailman komein mies." 22 23

13 Tässä syntyi keittiöfilosofia Miksi ylistää lukutaitoa? Joutuu lukemaan lehden ja painovirhepaholaisen joutuu lukemaan uutisen ja urheilutuloksen kuolinilmoituksen eksoottisen reseptin perintätoimiston uhkauksen. Joutuu lukemaan romaanin vieraan kertomuksen, muista maista tekstin kuin vanuttuneen villapaidan. Joutuu lukemaan sähköpostin käyttöohjeen, puhdistusmaidon kemiallisen koostumuksen. Voi miten paljon joutuu lukemaan tv-sarjan uutislööpin reissuvihkon, koevastauksen runon, mietelmän ja mustelman raamatun ja tiibettiläisen kuolleitten kirjan kirjeen ja puhelinluettelon, postinumeron sitten vielä päiväntarjouksen: Sinulle, Nainen En halua, että mies rakastaa minua loppuun asti. Haluan, että hän rakastaa minua joka tapauksessa. Sormelleni putoaa kaksi lumikukkaa, ja vielä kaksi ikuisen symboliikka ajasta kalenteri kukkii kuukautisten aikaan punaista nukkaa sormellani sulaa soma kivirivi. Sitruunatkin tietävät enemmän; kovassa kalpean keltaisessa siemenessä kaikki pehmeys

14 Timo Hännikäinen Nick Cave ja rakkauslaulun anatomia Alentamattoman, arvokkaan ja aistillisen täyttymyksen tuottavan seksuaalielämän esittäminen taiteessa, kirjallisuudessa, filmissä ja teatterissa on lähes mahdotonta. Jos siinä onnistuttaisiin, teoksen vastaanottaminen kohtaisi yhtä suuria vaikeuksia kuin sen luominenkin. Kysymykseksi jäisi, kenelle se voisi olla olemassa. -Pentti Ikonen Australialaista Nick Cavea voi pitää tärkeimpänä uuden polven lauluntekijänä modernissa rockmusiikissa. 80-luvulta lähtien Cave on jatkanut Bob Dylanin, Leonard Cohenin, Neil Youngin ja Lou Reedin kaltaisten artistien viitoittamalla tiellä rockmusiikin ja kirjallisuuden yhdistämisessä. Hän noudattaa folklaulun periaatetta tekstin ylivertaisuudesta suhteessa musiikkiin; hänen teatraalisimmatkin kappaleensa ovat pohjimmiltaan varsin yksinkertaisia muodoltaan ja välttävät musiikillista kikkailua. Häntä voisi pitää postmodernina rockartistina, koska hän musiikissaan yhdistelee saumattomasti vanhaa ja uutta. Nick Cave & The Bad Seeds yhtyeen musiikillinen pohja on goottirockissa ja punkissa, mutta mukana on vahvasti aineksia folkista, jazzista ja bluesista. Kuitenkaan Caven suhtautuminen perinteeseen ei ole suoraviivaisen ironinen, kuten postmodernissa taiteessa useimmiten. Perinne on hänelle pikemminkin voimakenttä ja tyhjentymätön inspiraation lähde kuin jokin, mistä vain täytyy olla jatkuvasti tietoinen puhkianalyyttisessä kulttuuri-ilmapiirissä. Cave on pikemminkin uusromantikko ja symbolisti kuin postmodernisti. "Sillä rakkaansa murhaa joka mies,/ jok' ainoa päällä maan,/ sen pelkuri tekee suudelmin,/ mies uljas miekallaan." Näin siis Oscar Wilde jo luvulla runossaan Balladi Readingin vankilasta (suom. Yrjö Jylhä). Kantavat kehykset Caven tuotannossa ovat alusta asti olleet rakkaus, uskonto ja kuolema. Hän ammentaa laulunsa Raamatun kertomuksista ja kansanlauluista, joista useissa rakkaustarina yhdistyy väkivaltaiseen kuolemaan. Vuoden 1996 Murder ballads albumia hallitsevat kertomukset, joissa laulun henkilö murhaa rakastettunsa. Väkivaltainen kuolema muodostuu monitahoiseksi symboliksi. Cave vihjaa, että jotakin voi rakastaa niin paljon, että tahtoo tuhota sen. Haastattelussa Murder balladsin ilmestymisen jälkeen hän sanoi: "Uskon, että yhteiskuntamme on erittäin rationaalinen ja kulmikas elinympäristö. Rakkaus ja myötätunto uhmaavat kylmää järkeä, joten mitä tahansa voi tapahtua kun ne astuvat peliin. Juuri tämä on rakkaudessa kaikkein hienointa." Väkivalta esiintyy Murder balladsilla myös metaforana maailman mielettömyydestä. Albumi ei ole murhan ihannointia, vaan pikemminkin sen kritiikkiä. Tunnelma albumilla on synkkä ja tukala. Humoristisimmatkin kappaleet pitävät sisällään tukahtunutta raivoa. Levyä seurannut Boatman's call oli taas sen täydellinen vastakohta sekä musiikillisesti että temaattisesti. Boatman on äärimmilleen pelkistetty, surumielinen levy joka pohtii rakkauden merkitystä ja elinehtoja. Laulut ovat voittopuolisesti akustisia, jotkut niistä vain pianolla säestettyjä. "You are my brave hearted lover in this world where everybody fucks everybody else over", Cave laulaa Far from me kappaleessa. Albumilla rakkaus ja kuolema punoutuvat yhtenäiseksi kudokseksi, ja laulujen pohjavire on hyvin tumma. Maallinen tai taivaallinen rakkaus on Cavelle raamatullinen elämän puu ja kaiken alkulähde, jota pimeys, tuho ja kuolema herkeämättä piirittävät. Surun ja kuoleman läsnäolo rakkauslaulussa Caven tuorein levy on edellisvuoden lopussa ilmestynyt The Secret life of a love song joka sisältää kaksi radiossa pidettyä luentoa sekä neljä laulua. Secret life of a love song luennossa, jonka Cave kirjoitti Wienin runofestivaalia varten, käsitellään rakkauslaulun tematiikkaa. Siinä Cave sanoo: "Rakkauslaulun täytyy syntyä irrationaalisen, absurdin, hämmentyneen, melankolisen, pakkomielteisen ja mielipuolisen maailmaan, koska rakkauslaulu on rakkauden itsensä ääni ja rakkaus on, tietysti, eräs hulluuden muoto." Cave painottaa, että todellinen rakkauslaulu sisältää aina surun ja tuskan elementtejä. "Me kaikki koemme sisällämme sen mitä portugalilaiset kutsuvat nimellä saudade, mikä tarkoittaa selittämätöntä kaipuuta, nimeämätöntä ja arvoituksellista sielullista kipua, ja juuri se on tunne joka elää mielikuvituksen ja inspiraation valtakunnassa ja on kasvualusta surulliselle laululle, rakkauslaululle." Hän väittää, että suurin osa nykypopin "rakkauslauluista" sisältää kiintymystä tai kenties suuttumusta, mutta hyvin harvoin todellista surua. Sellaiset laulut ovat "vihalauluja rakkauslaulun valepuvussa, eikä niihin tule luottaa. Sellaiset laulut kieltävät ihmisyytemme." Cave syyttää nykyajan hysteerisen teknokraattista kulttuuria surun ja tuskan 26 27

15 tukahduttamisesta. Myöntämättä rakkauteen liittyvää kipua on mahdoton tuntea rakkauteen liittyvää riemua. "Hyvän on hengitettävä samaa ilmaa kuin pahan. Ensimmäinen mieleentuleva vertaus on Kristus ristiinnaulittuna kahden rikollisen väliin." On miltei mahdotonta kirjoittaa rakkaudesta alentamatta kokemusta millään tavalla, koska lukija tai kuulija ei koe todeksi puhtaan ideaalista rakkautta. Boatman's call on samanaikaisesti rakkauden ylistys ja häpäisy. Yksi levyn hienoimmista kappaleista, People ain't no good on sävyltään hyvin pessimistinen: "To our love send dozen white lilies/ To our love send a coffin of wood/ To our love let all the pink-eyed pigeons coo/ that people just ain't no good." Rakkauden ihannetta varjostavat jatkuvasti maailman kylmyys ja piittaamattomuus. Rakkaus on katoavaista, maailma jatkaa joka tapauksessa kulkuaan. Black hair on minimalistinen, pelkällä haitarilla säestetty laulu, joka alkaa ihannoivalla kuvauksella rakastetun hiuksista, mutta vasta viimeisessä säkeessä paljastetaan ihmissuhteen lopputulos: "Today she took a train to the west." Ajan läpi kulkeminen Uskonnolliset painotukset ovat Boatman's callilla muuttuneet. Vuoden 1989 Tender prey albumilla Cave tuntui lähes iloitsevan tulevasta maailmanlopusta yksilöllisen kylmyyden ja yhteiskunnallisen vääryyden poistajana, ja Murder balladsilla uskonto nähdään jonkinlaisena viimeisenä lohdutuksena maailman mielettömyydessä: veristen visioiden kyllästämä albumi päättyy versioon Bob Dylanin kappaleesta Death is not the end. Boatman's call heijastelee sisäistynyttä uskoa ja jumalallisen tavoittelua maallisen rakkauden avulla. Levyn avaa Into my arms, jossa lauletaan: "I don't believe in an intetrventionist God/ but I know darling that you do./ But if I did I would kneel down and ask Him/ not to intervene when it came to you./ Not to touch a hair in your head/ to leave you as you are/ and if He felt He had to direct you/ then direct you into my arms." Luennossaan Cave määrittelee merkittävän rakkauslaulun kriteerit. Sen täytyy kiinnittyä kuulijaan, jotta kuulija voisi "kulkea ajan läpi" yhdessä laulun kanssa. Ja enemmän: kuulijan ja laulun on kasvettava ja muututtava yhdessä. Laulun täytyy antaa kuulijalle jotakin uutta jokaisella kuuntelukerralla, niin että kuulijan elämäntilanteen muuttuessa laulun merkitys vain syvenee. Sen täytyy "keksiä menneisyys uudelleen ja laskea se nykyisyyden jalkoihin." Kun kuuntelee parhaita Nick Cave & The Bad Seedsin levyttämiä rakkauslauluja, ymmärtää että lauluntekijä on itse täyttänyt vaatimuksensa. Into my arms, Henry Lee, Deanna, Straight to you, (Are you) The one that I've been waiting for, I let love in, Sad waters, Ship song ja monet muut ovat kauneimpia koskaan kirjoitettuja rakkauslauluja. Niissä ei ole mitään teennäistä, ne ovat herkkiä ja julmia, hurmioituneita ja synkkiä samanaikaisesti. Ne eivät anna kaikkeaan ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaan houkuttelevat soittamaan levyä yhä uudelleen. Nick Cave on koko uransa ajan välttänyt median kanssa flirttailua ja luottanut kulttisuosioon pienten ihailijajoukkojen keskuudessa. Viihteen läpitunkema ja sensaatioita etsivä media ei luonnollisestikaan pidä tällaisia artisteja valokeilassaan. Murder Balladsin ja Boatman's callin yllättävän menestyksen jälkeen Cave ei ole tehnyt yhtään täyspitkään levyä. Kenties lauluntekijä valmistautuu tekemään paluuta nuoruusvuosiensa avantgardepunkkiin tai ehkä siirtymään johonkin vielä hänelle neitseelliseen musiikkityyliin. Yksikään hänen albuminsa ei tähän mennessä ole ollut edellisen kaltainen, ja uutta levyä odotetaan ilmestyväksi uuden vuosituhannen alkuvuosina. Nick Cave & The Bad Seeds: Murder Ballads (Mute Records, 1996) Boatman's call (Mute Records, 1997) The Secret life of a love song - Two lectures by Nick Cave (King Mob Records, 1999; sisältää luennot The Secret life of a love song ja Flesh made word, sekä niiden yhteydessä esitetyt kappaleet West country girl, People ain't no good, Sad waters, Love letter ja Far from me) *** 28 29

16 kerberos Numeron kirjoittajat Timo Hännikäinen (s. 1979) on helsinkiläistynyt padasjokelainen runoilija. Liisa Kojamo (s. 1960) on hämeenlinnalainen lyyrikko. Sasa Lehtinen (s. 1972) on helsinkiläinen teologian opiskelija. Jarmo Lindholm (s. 1960) on vantaalais-jyväskyläläinen sanataiteilija. Hänen ensimmäinen runokokoelmansa ilmestyy jouluksi Kullervo kustannukselta. Antti-Veikko Salo (s. 1979) on helsinkiläinen sosiaalipolitiikan opiskelija. Jani Saxell (s. 1972) on helsinkiläinen opiskelija, novellisti ja freelancetoimittaja. Hän on myös tämänvuotisen J.H. Erkon novellikilpailun voittaja. Ville Virolainen (s. 1978) on helsinkiläinen kirjallisuuden opiskelija

17 Koira ja pullo -Koira se, koira se, pikku hauva, tulepa lähemmäs nuuhkimaan oikein hienoa hajuvettä; se on ostettu kaupungin hienoimmasta hajuvesiliikkestä. Ja koira tulee lähemmäksi heiluttaen häntäänsä, minkä arvelen olevan noiden olentoparkojen naurua ja hymyä vastaava merkki. Se panee uteliaasti kostean kuononsa avatun pullon suulle; sitten se peräytyy äkkiä, säikähtäen, ja alkaa haukkua, ikään kuin moittisi minua. -Voi sinua, koira parka, jos olisin tarjonnut sinulle kasan ulosteita, olsit ihastuneena nuuskinut sitä ja ehkä hotkaissut sen. Tässä sinäkin, surullisen elämäni arvoton seuralainen, muistutat yleisöä, jolle ei koskaan saa tarjota hienoja hajuvesiä, jotka saavat sen vimmoihinsa, vaan huolellisesti valikoitua roskaa. -CHARLES BAUDELAIRE, "Pariisin ikävä" (suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo)