J ä s e n l e h t i 3 / 2007

Transkriptio

1 J ä s e n l e h t i 3 / 2007

2 SUOMEN HISTORIALLINEN SEURA SEURAN TOIMISTO Tieteiden talo, Kirkkokatu 6, Helsinki puh: (09) faksi: (09) Sähköposti: Kotisivu: Toiminnanjohtaja Julia Burman, varmimmin ke ja to SEURAN HALLITUS 2007 Prof. Kimmo Katajala, puheenjohtaja Prof. Pauli Kettunen Prof. Christian Krötzl Dos. Esko M. Laine Prof. Henrik Meinander Dos. Marjaan Niemi, varapuheenjohtaja Prof. Ilkka Nummela Dos. Markku Peltonen Prof. Irma Sulkunen Prof. Kirsi Vainio-Korhonen Suomen Historiallinen Seura on alan tieteellinen keskusseura Suomessa. Seura järjestää esitelmä- ja seminaaritilaisuuksia sekä kansallisia ja kansainvälisiä konferensseja sekä hoitaa alan kansainvälisiä suhteita. Jäseninä on noin 900 tutkijaa ja harrastajaa. Jäsenmaksu on 22 euroa vuodessa (opisk. 18 ). Jäsenet saavat maksutta jäsenlehden sekä n. 25 % alennusta seuran omista sekä monien lähitieteiden seurojen julkaisuista Tiedekirjassa (Kirkkokatu 14) ja SKS:n kirjamyymälässä (Mariankatu 3). Verkkokirjakauppaan on linkki seuran kotisivuilta ( tilausta tehdessänne kertokaa olevanne Historiallisen Seuran jäsen! Historiallisen Aikakauskirjan tilausmaksu on seuran jäsenille 26 euroa. Jäsenhakemuslomake on helpointa täyttää internetissä SHS:n kotisivuilla osoitteessa Lomakkeita voi tilata myös seuran toimistosta.

3 PÄÄKIRJOITUS 3 KUUMEMITTARI VAI VIIVOITIN? Evaluaatio uhkaa! Myös historiantutkimusta. Jo pitkään on tutkijakuntaa arvioitu ja pantu paremmuusjärjestykseen erilaisten julkaisutietokantojen ja indeksien avulla. KOTA-tietokanta on ollut tuttua juttua jo aikapäiviä. Myös Suomen Akatemia on jo vuosia vaatinut hakemusten liitteeksi lähetettävät kirjallisen tuotannon luettelot tiettyyn, luonnontieteistä omaksuttuun järjestykseen pantuna. Humanisteille, ja historiantutkijoille erityisesti, on ollut kova paikka, kun muutaman liuskan mittainen artikkeli arvostetussa ulkomaisessa aikakauskirjassa porhaltaa arvioinnissa ohi vuosien tutkimusja kirjoitustyön vaatineen kotimaassa julkaistun monografian. Luonnontieteet jyrää meitin. Suomen Akatemian kohdalla en usko, että ongelma on vielä aivan näin karu. Sen toimikunnassa istuu kuitenkin oman alamme edustaja ja useampikin humanisti, joilta löytyy ymmärrystä tieteenalojen erilaisuudelle. Pelkään kuitenkin, että pahempaa voi olla tulossa. Konkreettisesti törmäsin asiaan, kun suunnitelmat edustamani yliopiston tiedekuntien ja oppiaineiden evaluoinnista tulivat äskettäin päivänvaloon. Ainakin alustavasti tarkoituksena on, että evaluoinnissa käytettäisiin lomakepohjaa, jonka tutkimuksen arviointiin liittyvä osio on kehitetty erityisesti kliinisen lääketieteen tutkimuksen arviointiin! Tutkijoiden ja laitosten tutkimuksen merkittävyyden arviointi perustuu julkaisufoorumeille ja julkaisuille annettuihin sitaatioimpaktilukuihin. Edustamani Suomen historian alan tavanomaisilla julkaisufoorumeilla olisi sitaatioimpaktilukujen perusteella vaikeuksia päästä edes arviointikategorioiden alimmille portaille. Jokaiselle ihmistieteitä edustavalle tutkijalle on päivänselvää, että tällainen mittari on nykyisellään väärä. Jos lääkäri mittaa potilaan kuumeen vaikkapa viivoittimella, hän havaitsee, ettei elohopeatolppa lainkaan nouse mittaasteikolle. Tällöin hänen johtopäätöksensä täytyy olla, että potilas on kylmä ja

4 4 kuollut, vaikka tämä juuri terveen näköisenä itse asteli vastaanotolle. Mikä siis neuvoksi, jos meitä mitataan väärällä mittarilla? Euroopan Tiedesäätiö käynnisti noin vuosi sitten humanistisen julkaisutoiminnan arvioinnin (European Reference Index for the Humanities, ERIH). Kansallisilta tiedeyhteisöiltä pyydettiin asiantuntija-apua aikakauskirjojen ja vuosikirjojen arvioinnissa ja luokittamisessa kolmeen kategoriaan. Nämä kategoriat olivat: A.) Kansainväliset korkeatasoiset julkaisut, joilla on hyvin vahva maine tutkijoiden keskuudessa eri maissa ja joihin viitataan säännöllisesti kaikkialla maailmassa. B.) Kansainväliset keskitason julkaisut, joilla on hyvä maine eri maiden tutkijoiden keskuudessa. C.) Julkaisut, joilla on tärkeä paikallinen tai alueellinen merkitys Euroopassa ja joita satunnaisesti siteerataan julkaisumaan ulkopuolella, vaikka niiden kohdeyleisö onkin pääasiassa kotimainen akateeminen yhteisö. Myös Suomen Historialliselta Seuralta pyydettiin lausunto Suomessa julkaistavien aikakauskirjojen ja vuosikirjojen sijoittumisesta edellä kuvattuihin kategorioihin. Koska suomenkielinen julkaiseminen harvoin tavoittaa ulkomaista tutkijayhteisöä, voi kansainvälisen paneelin suorittaman arvioinnin lopputulokseen olla kohtuullisen tyytyväinen. Historiallinen Aikakauskirja arvioitiin kategoriaan B, samoin ruotsinkielinen Historisk Tidskrift för Finland. Harmittavana voi pitää sen sijaan sitä, että myös Scandinavian Journal of History, jonka julkaisemisen yksi taustajärjestöistä SHS on, arvioitiin myös vain luokkaan B. Vertailtaessa Euroopan Tiedesäätiön listalla useaan kategoriaan A sijoitettuun aikakauskirjaan, olisi SJH ehdottomasti ansainnut korkeamman sijoituksen. Onneksi asiaan voi vielä puuttua, sillä julkaistut luettelot on varustettu etuliitteellä initial. Asianosaisilla on siis vielä mahdollisuus yrittää vaikuttaa asiaan ja oikaista selkeitä epäkohtia listan tarkistuksen yhteydessä, joka tapahtuu vuonna Julkaisujen arviointihankkeeseen voi tutustua Euroopan Tiedesäätiön osoitteessa (humanities > activities > Research Infrastructures). Euroopan Tiedesäätiön arviointilistat kattavat kuitenkin vain aikakausjulkaisut ja vuosikirjatyyppiset julkaisut. Esimerkiksi Suomen Historiallisen Seuran perinteisissä sarjoissa julkaistavat monografiat jäävät tämän luokituksen ulkopuolelle. Evaluoitaessa tutkijoita, laitoksia, julkaisufoorumeita, julkaisijoita tai yliopistoja tulevat tulevaisuudessa olemaan Euroopan Tiedesäätiön ERIH-

5 listaa vielä tärkeämmällä sijalla edellä mainitut internetin sitaatioindeksit (näitä on useampiakin käytössä olevia). Niiden avulla lasketaan mekaanisesti kunkin sitaatioimpaktia, joka samastetaan luonnontieteissä paljolti esim. tutkijan tai laitoksen laatuun ja arvostukseen. Tämä ajattelu on tulossa myös humanististen tieteiden, myös historiantutkimuksen, arviointiin. 5 Arviointikulttuurin muuttumiseen on varauduttava. Sen vuoksi Suomen Historiallinen Seura on yhdessä kustantajansa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa valmistellut kaikkien SKS:n sarjojen, myös SHS:n perinteisten sarjojen, abstraktien ja kirjallisuusluetteloiden julkaisemista internetissä. Se on ainoa tapa päästä mukaan näihin sitaatioindekseihin ja saada sarjojemme ja niissä julkaisevien tutkijoiden noita kovasti arvostettuja impaktilukuja kohoamaan. Meidän on siis oltava aktiivisesti mukana kehittämässä omia ihmistieteilijöiden mittareitamme, mutta samalla meidän on myös muokattava omaa toimintaamme siten, että meistä näkyy elonmerkki, kun lämpöämme kerran mitattaan luonnontieteiden arvostamilla mittareilla. Muuten käy kehnosti. Kimmo Katajala puheenjohtaja Eino Jutikkalan 100-vuotismuistojuhla Helsingin Yliopiston juhlasalissa klo Avaus, kansleri Kari Raivio Suomalaisen Tiedeakatemian Eino Jutikkala -palkinnon jako Palkinnonsaajan esitelmä Kahvi Eino Jutikkala ihmisenä professori Seppo Zetterberg Akateemikko Eino Jutikkala professori Pertti Haapala Pohjoismainen kaupunki: Suunnittelua, tuhoja ja tulipaloja professori Marjatta Hietala Uudenajan taloushistoria ja uusi taloushistoria emeritusprofessori Yrjö Kaukiainen Miksi talonpojan eikä maanviljelyksen historia? professori Juha Siltala Loppusanat, professori Kimmo Katajala Järjestäjät: Suomen Historiallinen Seura Helsingin Yliopiston Historian laitos Suomalainen Tiedeakatemia Suomen Akatemia Historian Ystäväin Liitto Historian ja Yhteiskuntaopin Opettajien Liitto Suomen Kulttuurirahasto Tervetuloa!

6

7 Hannele Klemettilä 7 VIIMEISELLÄ RAJALLA kuoleman käsitykset keskiajalla Kuoleman historiassa keskiajan loppu oli erityinen ajanjakso. Kuolemaan liittyneille asenteille oli ominaista avoimuus ja tuttuus, aivan kuten varhemmin keskiajalla, mutta toisaalta pelon taso kohosi selvästi tavanomaista korkeammalle. Muutos liittyi yleiseen ahdistuksen ilmapiiriin, joka syntyi useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Ihmiselo oli Euroopassa entistä lyhytaikaisempaa ja yhteiskunnan vanhat rakenteet horjuivat. 1 Kuolema saapui aiempaa useammin nälän ja tautien muodossa. Aliravitsemusta esiintyi 1200-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien, ja 1300-luvun alusta myös suoranaisia nälänhätiä, kun Euroopan ilmasto kylmeni, sadot huononivat ja viljan hinta nousi. Nälän heikentämän väestön parissa levisivät vaaralliset kulkutaudit, yleensä hengitystietulehdus- tai punatautityyppiset, ja 1300-luvun puolivälissä haurastuneeseen maailmaan iski tuhoisa ruttoepidemia. Rutto jäi pysyväksi uhaksi: se ei enää vuoden 1348 jälkeen kulkenut Euroopan läpi suurena aaltona, vaan puhkesi yllättäen milloin missäkin. Eniten epidemioista kärsivät köyhät ja aliravitut sekä lapset ja nuoret, joiden vastustuskyky oli heikoin. 2 Kuolema niitti satoa myös väkivallan muodossa: keskiajan loppu oli Euroopassa jatkuvien aseellisten konfliktien kautta. On kuitenkin vaikeaa arvioida sodan vaikutusta kuolleisuuslukuihin, koska sodan sivuvaikutukset ryöstetyt ja poltetut kylät ja kaupungit, hävitetty maaseutu olivat tuohon aikaan usein tuhoisampia kuin operaatiot itse. Monet aikalaiset tulkitsivat murhaavat vitsaukset jumalalliseksi rangaistukseksi ihmiskunnan turmeltuneisuuden vuoksi. Saarnamiehet pauhasivat kaikkialla rehottavasta synnistä, taivaallisesta vihasta, aikojen lopun lähestymisestä ja helvetin kauhuista. Kadotettujen määrä oli oleva suuri, vain harva pääsisi paratiisin iloihin tai välttyisi kiirastulen piinoilta. Syyllisyyden ja pelon ahdistamat ihmiset askartelivat tiiviisti kuoleman ajatuksen parissa. Omaan lähtöön valmistautuminen dominoi monien elämää, ja kuolemaa ympäröivät

8 8 eleet ja rituaalit paisuivat ja monimutkaistuivat. Taiteessa ja kirjallisuudessa kuoleman teemat saavuttivat suurta suosiota. Rajantakaiset kauhukuvat Myöhäiskeskiajan ihmisten kuoleman pelko oli ennen kaikkea helvetin ja kärsimyksen pelkoa. 3 Helvetti oli kauhun tyyssija. Yleisen käsityksen mukaan se oli maan sisuksissa sijaitseva suppilo tai valtava luola, jonka sisäänkäyntejä tunnettiin useita: Etnan kraatteri Sisiliassa, eräs saari Irlannissa, Dreg-järvellä, jne. Helvetti tarjosi kauhua kaikille aisteille. Paholaiset vasaroivat sieluja alasimilla ja lietsoivat tulta suurilla palkeilla valtavissa uuneissa. Huolimatta liekeistä, jotka paloivat korkeina, helvetti oli valoton paikka sillä valo symboloi toivoa ja uskoa. Helvetti oli täynnä rumuutta, joka ilmeni eriasteisena kadotetuissa, hirviöissä sekä demoneissa, ja huipentui Luciferissa. 4 Helvetti oli haiseva ja saastainen; se lemusi rikille, virtsalle, ulosteille, haavoille ja mädäntyneelle tai palavalle lihalle. Se oli myös korvia raastavan meluisa: helvetilliseen äänimaisemaan kuului suurten rattaiden kitinää, ahjojen rätinää, alasinten pauketta, palavan lihan ritinää, karjuntaa, hirveitä valituksia, surkeaa itkua, tuskan ja vihan huutoja. Myöhäiskeskiajalla helvetti muuttui yhä täydellisemmäksi rangaistussysteemiksi, jossa jokaiselle syntisten ryhmälle oli varattuna oma, päättymätön kidutuksensa: ylpeille teilausratas, kateellisille jäinen virta, koleerikoille verilöyly pimeässä kellarissa, laiskoille käärmeenpuremia, saidoille sammiollinen sulaa metallia, ahneille pilaantuneita ruokia, irstaille kaivo, jossa käärmeet raatelevat sukupuolielimet. 5 Monissa kuvauksissa paholaiset, helvetin pyövelit käyttelivät elävästä elämästä tuttuja menetelmiä ja välineitä kadotettujen piinaamisessa. Pihdein, koukuin, köysin, veitsin ja atraimin varustetut demonit hirttivät syntisiä hirsipuihin, keittivät suurissa padoissa tai paistoivat pariloissa ja vartaissa. Juuri tällä kaudella perinteiset, luonnollisemmat rangaistukset antoivat enemmän alaa instrumentaalisille, joissa oli jokapäiväisestä miljööstä (keittiöistä, teurastamoista, julkisista rangaistusnäytöksistä) tuttuja elementtejä. Näin helvetistä tuli entistä tehokkaampi pelottelun, kontrollin ja ehdollistamisen väline kirkon käyttöön, jolla oli kasvava tarve pönkittää arvovaltaansa ja tiukentaa otettaan uskovista, joiden parissa ilmeni monenlaista arveluttavaa harhaoppisuutta ja liikehdintää. 6 Viimeisen tuomion ja helvetin kidutusten kuvaukset lisääntyivät kirkkojen seinillä sekä sekä (päivän rukoushetkitekstien kokoelmien eli ) tuntien kirjojen

9 9 miniatyyreissä. Kirkkojen kuvat olivat omiaan pelottamaan etenkin oppimatonta väkeä, joka muodosti käsityksensä tuonpuoleisesta pääasiallisesti juuri kirkon kuvallisten esitysten pohjalta, kansanomaisen saarnan ja kirkon esipihassa esitettyjen mysteerinäytelmien ohessa. Tuntien kirjat taas toimivat ylempien luokkien yksityisen hurskauden harjoituksen apuvälineinä. On laskettu, että tuntien kirjoissa oli tuolla kaudella yhtä taivasta kohden kolme helvettiä, kun toisaalta kuvat kiirastulesta olivat harvinaisia. 7 Yhteistä kaikille tuonpuoleisen paikkoja koskeville kuvitelmille oli materialistisuus ja realistisuus : keskiajalla janottiin kuvia, jotka oli helppo hahmottaa ja ymmärtää. Paratiisi oli vaikeammin hahmotettava kuin helvetti, sillä se ei ollut toiminnan paikka. Paratiisissa ei tehty työtä, syöty tai juotu. Paratiisi oli valon, rauhan, kauneuden, ilon ja uudelleen löydetyn nuoruuden valtakunta. Ylösnousseet, olivatpa he lapsia tai vanhuksia, saivat siellä uuden, täydellisen ruumiin näin oli vakuuttanut jo pyhä Augustinus ( ) teoksessaan Jumalan kaupungista. 8 He vapautuivat myös kaikista kivun tai nälän tuntemuksista. Paratiisi kuvattiin taiteessa taivaallisena hovina (tai kaupunkina) tai puutarhana. Sielut kiertelivät lempeässä suihkulähteiden solinassa, kauniissa vehreässä maisemassa. Paratiisi tuoksui hyvälle: tuoreen ruohon ja kukkien ihana parfyymi oli vastakohtainen helvetin vastenmieliselle lemulle. Paratiisissa ei satanut, valo oli aina pehmeää ja lempeää, koskaan ei ollut kylmä. Lintujen laulun ansiosta paratiisi ei ollut hiljainen 9, ja myös enkelit ja autuaat musisoivat ihanasti. 10 Viimeisen tuomion päivänä paratiisiin käynti tapahtui arvojärjestyksessä, ensin klerkit, sitten maallikot, ja miehet ennen naisia. Kun helvettiin pääsy oli perin helppoa riitti, että teki syntiä taivaaseen pääsy oli vaikeampaa. Oli elettävä hurskaasti ja noudatettava hyveitä, joista ensimmäinen ja tärkein oli caritas, Jumalan ja lähimmäisen rakkaus. Keskiajan teologit ja taiteilijat pohtivat monia seikkoja, jotka voivat nykyihmisestä vaikuttaa triviaaleilta, mm. miten tuonpuoleisessa pukeuduttiin. Yleisen käsityksen mukaan pelastetut nousivat kuolleista alastomina, mutta taivaassa heidät vaatetettiin uudelleen, ei niinkään sukupuolen kätkemiseksi tai neutralisoimiseksi, vaan hyveen merkiksi. Suuri osa paratiisiin päässeistä joutui ensin läpikäymään kiirastulen piinat. Kiirastuli kuviteltiin usein luolamaiseksi paikaksi, joka sijaitsi helvetin lähettyvillä. Se oli monissa kuvitelmissa pitkälti helvetin kaltainen, vaikkakin siellä koetut kärsimykset olivat lievempiä ja kestoltaan rajattuja. Hieman lohtua toi uskomus, että vaikka kiirastuleen joutuneet sielut eivät voineet itse auttaa itseään, elävät voivat helpottaa niiden koettelemuksia rukouksin, almuin ja messuin. 11

10 10 Kristinuskon tuonpuoleiskäsitys oli ollut alun perin dualistinen. Varhemmin ajateltiin, että joka ei kuolemansa jälkeen päässyt suoraan paratiisiin (ts. kaikki muut kuin pyhimykset), joutui helvettiin, josta mahdollisesti pääsi pois viimeisen tuomion päivänä. Eräiden uskomusten mukaan kuolemaa seurasi unitila, jota kesti viimeiseen tuomioon asti, ja sitten päädyttiin jompaankumpaan osoitteeseen. Toisen ja neljännen vuosisadan välillä alettiin kuitenkin pohtia mahdollisuutta, että osa syntisistä voisi kenties pelastua helvetiltä kuoleman hetken ja viimeisen tuomion välisellä jaksolla käymällä läpi jonkinlaisen puhdistavan koettelemuksen tai useampia. Alkoi hahmottua uskomus, että helvetin ja taivaan välillä oli välitila tai välitiloja puhdistumista varten luvun toisella puoliskolla kiirastuliopissa tapahtui nopeaa kehitystä, ja luku oli sen voittokulun aikaa: kiirastuli esiintyi moniaalla: näyissä, saarnoissa, kansankielisessä kirjallisuudessa, jne. Danten Il Purgatoriota (n. 1319), on pidetty kiirastuliopin hitaan hahmottumisen huipentumana. Purgatorium-sanaa alettiin käyttää 1170-luvulla, minkä on ehdotettu osoittavan ajankohdan, jolloin kiirastuli vihdoinkin tiedostettiin omana paikkanaan. Kiirastuliopin synty samalla sekä edellytti että aiheutti kristillisen ajattelun tila- ja aikakäsitysten mullistuksen. Maallinen aika muuttui lineaarisemmaksi, ja tuonpuoleiseen asettui mitattava ja manipuloitava aika. Kiirastuliusko vahvisti elävien ja kuolleitten välisiä siteitä, mutta toisaalta nosti kiinnostuksen kohteeksi yksilöllisen kuoleman ja sitä seuraavan tuomion. Kiirastulioppi kohtasi myös vastustusta, koska se ei pohjannut Raamattuun ja sisälsi pakanallisia tai kansanomaisia aineksia. Merkittävimmin vastustivat vaudoislaiset, kataarit sekä kreikkalaiset, jotka pitäytyivät näkemyksessä, että kuoleman ja ylösnousemuksen välillä ei ollut olemassa mitään sovituksen mahdollisuutta, ja siksi kuolleiden puolesta oli turha rukoilla. Vastustus johti siihen, että roomalaiskatolisen kirkon oli määriteltävä oppi tarkemmin. Kirkko hyötyi kiirastuliopista henkisesti, koska sillä uskottiin olevan valtaa kuolleitten hyväksi, sekä myös taloudellisesti almujen, lahjoitusten ja aneiden muodossa. 12 Agonian hirveys ja lahoamisen inhottavuus Myöhäiskeskiajan ihmisten silmissä kuolemassa ei ollut pelottavaa vain rajantakainen kohtalo, vaan myös kuoleman hetkeä edeltävä rapistuminen ja kuolinkamppailun tuska. François Villon (1431?) kuvasi runomuotoisessa testamentissaan vanhuuden, kuoleman rengin tihutöitä 13 sekä agonian kauhuja vaikuttavalla tavalla: Ja kuka kuolee, kuolee tuskassa: / Hengittäminen käy vaikeaksi, / pelko täyttää sydämen / Sitten alkaa hiota, Luoja, mitä hikeä...

11 11 Ja kuka näitä tuskia helpottaisi? / Sillä ei lasta, ei veljeä, ei siskoa, / Saa silloin sijaiseksensa. / Kuolema saa kehon vapisemaan, kalpenemaan, / Nenän kipristymään, suonet jännittymään, / Kehon turpoamaan, luhistumaan lahoamaan, / Nivelet, luut, hermot paisumaan ja venymään / Naisen ruumis, joka on niin hauras, / Siloinen, pehmeä, niin kaunis, / Täytyykö sinunkin kohdata nuo tuskat? / Kyllä... tai mennä elävänä taivaaseen. 14 Kuolema-aihetta on tuskin millään kaudella käsitelty yhtä monipuolisesti kuin keskiajan lopulla. Helvetin kauhujen ohessa kuvataide esitteli Kristuksen ja marttyyrien kokemia kidutuksia hyvin yksityiskohtaisella tavalla. Valtavan suosion saavuttaneissa mysteerinäytelmissä (eli raamattu- ja pyhimysnäytelmissä) tyypillisiä olivat nyt ylipitkät kidutus- ja teloituskohtaukset, joissa käytettiin apuna kekseliästä rekvisiittaa kuten tekoverta, ihmisen näköisiä nukkeja, salaluukkuja, jne., mahdollisimman suuren vaikutuksen ja tehon aikaansaamiseksi. Perimmäisenä tarkoituksena ei ollut glorifioida kipua, vaan herättää myötätuntoa ja ihailua, saada uskovat samastumaan kristinuskon sankareiden kärsimyksiin sekä ottamaan nämä esikuvikseen. 15 Kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden tuotoksissa toistuivat yhä uudelleen samat teemat. Sanomana oli, että elämä oli lyhyt, kuoleman hetki tuskaisa ja sitä seuraava rapistuminen kauheaa ja inhottavaa luvun alussa Pierre de Nesson, Berryn herttua Jeanin hovirunoilija, kuvasi suositussa Vigiles des Morts -teoksessaan haudassa tapahtuvaa mätänemistä: Silloin kun sinä kuolet, alkaa heti kuolinpäivänäsi sinun lihastasi levitä kammottava lemu Sinut on laitettava sinne, minne kaikki kuolleet laitetaan: suureen, syvään kuoppaan, joka on tehty mittojesi mukaan. Aivan kuin olisit silkkaa myrkkyä, sinut kätketään maan poveen, ja päälle pannaan suuri kivi, jotta sinua ei koskaan enää nähtäisi. Kuka sinulle silloin pitää seuraa? Madot, jotka ovat siinneet saastaisen, lahoavan lihasi löyhkästä 16 Keskiajan lopulle tyypillistä mielenkiintoa ihmisruumiin rapistumisen ja lahoamisen vaiheisiin selittää osaksi se yleinen käsitys, että ruumis ei ollut todella kuollut sielun erottua siitä, vaan vasta sitten kun kaikki liha oli maatunut (siis noin vuoden kuluttua hautajaisista). Toisaalta liha oli tuon ajan kulttuurissa synnin symboli, vanheneminen, kuolema ja mätäneminen käsitettiin synnin seuraamuksiksi. Tämän käsitys heijastuu myös niistä lukuisista keskiajan legendoista, jotka kertovat avatuista haudoista löydetyistä mätänemättömistä ja hyväntuoksuisista pyhimysten ruumiista. Suursuosikiksi keskiajan lopun kuvataiteessa nousi kolmen kuolleen ja kolmen elävän kohtaaminen (Dit des trois morts et des trois vifs). Kuvassa kolme nuorta aatelismiestä kohtaa metsästysretkellään kolme kuollutta, jotka

12 12 makaavat avoimessa haudassa. Eri lahoamisen vaiheissa olevat vainajat lausuvat eläville: Mitä te olette, olemme me olleet. Mitä me olemme, tulette te olemaan. Myös kuoleman tanssin (dance macabre) teemasta tuli erittäin suosittu: kuolema tempasi mukaansa ihmisiä kaikista säädyistä. Jokaisella kuninkaasta talonpoikaan oli oma kalmainen kavaljeerinsa, osittain yhä lihan peittämä ruumis, jonka avonaisessa vatsassa kuhisivat madot ja jonka harteilla tai lanteilla riippuivat käärinliinan riekaleet. 17 Makaaberi muotivirtaus vaikutti myös hautataiteeseen, vaikkakin vähemmän kuin mitä kenties voisi otaksua. Kirkkoihin ilmestyi nk. transi-hautoja, joissa vainajan virallisen kuvan alle tai tilalle sijoitettiin veistos, joka esitti vainajan puoliksi mädäntyneenä ja matojen kalvamana. Näitä hautoja tilasivat itselleen varsinkin korkea-arvoiset kirkonmiehet osoitukseksi nöyrästä hurskaudestaan. Ensimmäisiä tunnettuja esimerkkejä on Guillaume de Harcignylle, Kaarle VI:n lääkärille, Laonin kirkkoon vuonna 1394 pystytetty hautamuistomerkki. 18 Inho rapistumista ja kuolemaa kohtaan oli toki inspiroinut taiteilijoita ja ajattelijoita jo antiikin ajoista, ja varhemman keskiajan hurskaissa traktaateissa se oli lausuttu julki monestikin. Eräs kuuluisimpia tekstejä oli Lothaire de Segnin (sittemmin paavi Innocentius III) sepittämä De Miseria humanæ conditionis vuodelta Sen tarkoitus oli muistuttaa luostariveljiä kaiken maallisen turhuudesta ja johdattaa mielet pohtimaan tuonpuoleista ja pelastusta. Keskiajan lopulla rapistumisteemat levisivät luostareiden ja kirkollisen kirjallisuuden ulkopuolella. Ruumiin rapistumisen tutkiskelusta tuli niin suosittua ja intensiivistä, että ilmiötä on kutsuttu joskus makaaberiksi pakkomielteeksi. Takertuessaan kuin hypnotisoituna juuri kuoleman aineellisiin aspekteihin tuo seikkaperäinen pohdiskelu tuntui usein ylittävän kristillisen hurskauden rajat. 19 Hyvä vai huono kuolema? Keskiajan lopun ihmisille kuoleman tapa oli sangen merkityksellinen. Tärkeää oli hyvän kuoleman saavuttaminen, joka merkitsi välttymistä kadotukselta. Yleisen käsityksen mukaan hyvää kuolemaa ympäröivät aina julkisuus ja sielunautuuden kannalta olennaisen tärkeät viimeiset riitit. Sukulaiset ja ystävät kokoontuivat kuolinvuoteen äärelle jättämään jäähyväiset, saamaan viimeiset ohjeet sekä kuolevan siunauksen. Pappi vastaanotti synnintunnustuksen ja antoi synninpäästön, sitten kuoleva vastaanotti vahvistussakramentin, viimeisen ehtoollisen ja viimeisen voitelun. Kun seremonia oli ohitse, kuoleva oli (Kuva seuraavalla sivulla, s. 13.) Kuoleman enkeli ottaa sielun kuolevalta. Reiter: Mortilogus, Augsburg, 1508

13 13 valmis eroamaan kristittyjen maanpäällisestä yhteisöstä ja siirtymään rajan yli tuonpuoleiseen. 20 Hyvän kuoleman varmistamiseksi kuoleman ajatus oli syytä pitää alati mielessä. Dionysius Kartusiaani kehotti 1400-luvun puolivälissä aatelismiestä varten sepittämässään elämänohjeessa: Ja muistakoon hän makuulle mennessään, että niin kuin hän nyt laskeutuu vuoteeseen, niin toiset tuota pikaa laskevat hänen ruumiinsa hautaan. Kirkko painotti, että jokaisen uskovan oli äärimmäisen tärkeää valmistautua hyvissä ajoin siihen ratkaisevaan koitokseen, joka odotti maallisen elämän päätepisteessä. Hurskas elämä ei ollut hyvän kuoleman tae, vaan viimeisen rajan edellä kaikki voitiin joko voittaa tai hävitä. Kuolinvuoteella Saatana koetteli vielä viimeisen kerran kristityn uskoa erinäisillä kiusauksilla, joihin sortuminen merkitsi päätymistä ikuiseen kadotukseen. Valtavan suosion saavuttivat ars moriendi -oppaat, joissa kerrottiin, miten nämä kiusaukset oli mahdollista voittaa. Teemasta oli saatavilla erillisiä kuvia, jotka saattoi kiinnittää seinälle muistin virkistämiseksi. 21 Huonoksi kuolemaksi miellettiin äkkikuolema, joka saapui varoittamatta ja antamatta aikaa valmistautua. Kuolemaa ei haluttu kohdata synnin tilassa, yksin ja valmistautumatta, ilman läheisten tukea ja tuonpuoleista kohtaloa turvaavia riittejä. Äkkikuolema oli aina arveluttava, saapuipa se yöllä unessa tai arkisten puuhien keskellä sairauskohtauksen muodossa, puhumattakaan joutumisesta murhan uhriksi. Huono kuolema kohtasi yleensäkin kaikkia kirkon kanssa epäsovussa kuolleita, joiksi luettiin esimerkiksi harhaoppiset, pakanat, juutalaiset, paatuneet rikolliset, itsemurhaajat ja kirkonkiroukseen julistetut. Nämä ryhmät jäivät vaille sovitusriittejä eivätkä myöskään päässeet viimeiseen lepoon hautausmaan pyhien rajojen sisälle. 22

14 14 Huonon kuoleman uhreihin liittyi myös kummittelua ja saastaisuutta koskevia uskomuksia ja pelkoja. Tuonpuoleisen raja ei ollut keskiajan käsityksissä läpikäymätön, vaan vierailuja tämänpuoleiseen tapahtui useinkin niin pahoissa kuin hyvissäkin tarkoitusperissä. Kuolleiden ja veren epäpuhtauteen ja vaarallisuuteen liittyvät uskomukset selittävät toisaalta kuoleman ammattilaisiin (pyövelit, kirurgit, palsamoijat, teurastajat, jne.) liittyneitä ennakkoluuloja, karttamisen käytäntöjä ja kielteisiä mielikuvia. 23 On huomattava, että huono elämä ei merkinnyt väistämättä huonoa kuolemaa. Uskottiin, että suurinkin syntinen saattoi välttyä kadotukselta, mikäli katui nöyrästi ja sai osalleen kirkon tarjoamat sovitusriitit. Niinpä esimerkiksi kuolemaan tuomitun rikollisen häpeälliseksi mielletty kuolema ei ollut välttämättä huono. Mikäli tuomittu vastaanotti rangaistuksensa katuvana ja nöyränä, hän saattoi välttyä kadotukselta ja tuonpuoleisilta rangaistuksilta. Kuolemaan tuomittuja voitiin ajan käsityksen mukaan pitää jopa etuoikeutettuina sen vuoksi, että he tiesivät ennakolta kuolemansa tarkan hetken ja saivat siis aikaa valmistautua. Kuolemaan tuomittujen kuolema saattoi olla hyvin kivulias, mutta keskiajan ihmisten silmissä kipu sinänsä ei tehnyt kuolemasta huonoa, vaan tarjosi päinvastoin nöyrästi kestettynä mahdollisuuden puhdistautua synnin kuonasta jo tämänpuoleisessa. 24 Rajanylitykseen valmistautuminen Oma ruumis oli keskiajan lopun ihmisille pelastuksen olennainen välikappale, ja omaan kuolemaan liittyvien seremonioiden suunnittelu oli eräs keino kesyttää kuolemanpelkoa. Oman ruumiin käsittelyä kuoleman jälkeen säädeltiin testamenttien avulla. Testamentit olivat keskiajan lopulla entistä suositumpia ja niitä tekivät niin ylhäiset kuin alhaiset, niin nuoret kuin vanhat. Oli tavallista laatia useampiakin testamentteja elämän varrella. Se oli järkevää, koska perhesuhteet muuttuivat eikä kukaan voinut olla varma kuolemansa hetkestä. Kuolinvuoteella testamentti voitiin laatia vielä kerran uusiksi. Jos paikalle ei ennätetty tilaamaan notaaria, testamentin saattoi vastaanottaa myös pappi muiden seremonioiden lomassa. Testamenteissa perinnönjako jäi monesti sivuseikaksi. Hautajaisjärjestelyihin liittyvät toiveet ilmoitettiin usein varsin yksityiskohtaisesti, sillä ei ollut suinkaan samantekevää mihin ja millaisin menoin ruumis haudattaisiin. Mikäli hautamuistomerkkiä ei teetetty jo etukäteen, ohjeet voitiin antaa testamentissa. Jotkut testamenttaajat ilmoittivat useita hautapaikkoja riippuen siitä, missä sattuisivat kuolemaan, tai koska toivoivat ruumiinsa jaettavan kuoleman jälkeen useisiin eri hautoihin. 25 Toivottu haudan sijainti tietyssä kirkossa tai kalmistossa määriteltiin usein hyvinkin tarkasti.

15 15 Niin ikään hautausjärjestelyjä koskevia seikkaperäisiä ohjeita annettiin usein: kuinka monta messua oli luettava hautajaispäivänä, keitä tuli olla läsnä hautauskulkueessa ja messussa, kuinka monta pappia, munkkia ja köyhää oli kutsuttava, miten heidät oli puettava, millaisia kynttilöitä osallistujien oli kannettava, millaisella kankaalla ruumis tai arkku oli peitettävä, mitä eri välineille oli tehtävä jälkeenpäin, miten kelloja oli soitettava, jne. 26 Testamenttaajat tekivät myös perinteisiä hurskaita lahjoituksia kirkolle ja hyväntekeväisyyteen. Keskiajan lopulla lahjoitusten määrä kuitenkin kutistui huomattavasti, koska testamenttaajat ryhtyivät sijoittamaan yhä suurempia summia omiin hautajaisiinsa ja muistomessuihinsa. Testamenttaajien käyttäytyminen heijasti kasvanutta kuolemanpelkoa sekä halua ottaa aktiivisempi rooli oman kuoleman ja pelastuksen suhteen. Toisaalta kaikilla testamenttaajilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia, joiden käsiin hautajaisjärjestelyt olisi voinut luontevasti jättää. Monet kaupunkien yksineläjät liittyivätkin maallikkoveljeskuntiin, joita sikisi kaikkialle, ja jotka takasivat jäsenilleen kunnialliset hautajaiset. 27 Hautajaisrituaalien ja hautapaikan merkitys Kuolemaa ympäröivien riittien tehtävänä on kautta aikain ollut auttaa elävien yhteisöä selviämään kuoleman merkitsemästä menetyksestä ja uhasta. Keskiajan lopulla tapahtunut käytäntöjen ja eleiden monimutkaistuminen oli eräs ilmentymä kuoleman pelon kasvusta ja uudenlaisesta suhtautumisesta ihmisruumiiseen. Hautajaisrituaalit paisuivat sekä sisällöllisesti että ajallisesti eritoten ylempien luokkien parissa. Varhemmin kolmipäiväiset ruumiinvalvojaiset olivat yleinen käytäntö, mutta 1400-luvulla niitä saatettiin viettää jopa viikkoja kaikkein korkea-arvoisimpien vainajien kohdalla. Myös kirkossa järjestetty hautausjumalanpalvelus tuli tavaksi jakaa useamman päivän ajalle; vesperiä seuraavana päivänä pidettiin suurmessu ja lopuksi sielumessu eli requiem. Pitkittyvien menojen vuoksi palsamointi yleistyi ylhäisön parissa, kuten myös lyijyarkkujen ja hautajaisnukkejen käyttö: seremonioiden keskipisteeksi tuli vainajan vaatteisiin ja kunniamerkkeihin puettu nahkanukke, jonka kasvot oli tehty esim. maalatusta vahasta mahdollisimman suurta yhdennäköisyyttä tavoitellen. 28 Mahtihenkilöiden tavoin myös vähemmän vauraat pyrkivät lähtemään viimeiseen lepoon mahdollisimman monien rukousten saattelemana ja kokoamaan hautajaisiinsa mahdollisimman runsaslukuisen saattojoukon: sukulaisten ja ystävien lisäksi niin monta pappia, munkkia ja köyhää kuin

16 16 varat vain sallivat. Kerjäläismunkit olivat erityisen suosittuja, ja köyhät soihdunkantajat olivat suoranainen välttämättömyys he saivat palkkioksi osallistumisestaan pienen almun. Mitä tulee varsinaiseen hautaamiseen, tuon ajan ihmisille tärkeintä oli pääsy pyhitettyyn maahan. Kirkkohautaus oli parempiosaisten miesten etuoikeus (pappien, aatelisten ja vauraiden porvareiden). Naisia ja varsinkin lapsia haudattiin kirkkoihin harvemmin. Kirkossa kaikkein tavoitelluin ja hintavin paikka oli pääalttarin lähistö, jossa pyhimyksen hauta sijaitsi, ja jossa vainaja pääsi siis osallisiksi kaikkein lukuisimmista rukouksista. Suurin osa ihmisistä, myös monia kirkonmiehiä ja aatelisia, päätyi viimeiseen lepoon hautausmaalle. Monet pyrkivät saamaan hautapaikan sellaisesta kalmistosta, jonka maaperän uskottiin olevan erityisen maaduttavaa. Esimerkiksi Lihansyöjäksi (Mange-chair) kutsun Pariisin Saints-Innocents -hautausmaan maaperän sanottiin maaduttavan niin nopeasti, että yhdeksän päivän kuluttua ruumiista olivat jäljellä enää vain luut. Tuossa kalmistossa vainajat haudattiin suuriin joukkohautoihin, joihin mahtui satoja ruumiita kerralla. 29 Massakuolemien kaudella joukkohauta ei ollut pysyvä leposija, vaan myöhemmin luut ja kallot kaivettiin ylös, puhdistettiin ja siirrettiin luuhuoneisiin. Näin saatiin tilaa uusille tulokkaille. Luuhuoneet olivat monien aikalaisten mielestä paitsi opettavaisia, myös kauniita. Hautausmaan pyhien rajojen ulkopuolelle haudattiin kaikki kirkon kanssa epäsovussa kuolleet, joista oli puhetta jo edellä, ja joiden ei haluttu saastuttavan piispan vihkimää maata. Profaaniin maahan hautaamisen uskottiin merkitsevän lähes varmaa päätymistä kadotukseen. Toisaalta uskottiin, että mikäli kiellettyihin ryhmiin kuuluvia haudattiin salaa hautausmaalle, pyhimykset eivät heitä siellä suojelleet. Myös kastamatta kuolleet lapset oli kirkon määräyksen mukaan haudattava siunatun maan ulkopuolelle, vaikka näiden pienten vainajien ei uskottu joutuvan varsinaiseen helvettiin vaan limboksi kutsuttuun tilaan. 30 Keskiajan loppu kuoleman historiassa Keskiajan lopulla kuolema kiristi otettaan niin brutaalilla ja heltymättömällä tavalla, että sillä oli pakostakin vaikusta yleisiin käsityksiin, tapoihin, mielikuviin ja asenteisiin viimeisen rajan edessä. Kuoleman näkemisen ja kokemisen tavat muuttuivat, askel ajasta ikuisuuteen näyttäytyi aiempaa arveluttavampana. Tuonpuoleisen rangaistuksen pelko jätti yhä enemmän varjoonsa lohdullisen ajatuksen kuolemasta porttina ikuiseen elämään. Ihmisruumista ei ole millään

17 17 muulla kaudella yhtä kovaäänisesti parjattu ja samaan aikaan arvostettu. Hurskaat traktaatit, muotirunoilijoiden säkeet ja ruumiin lahoamisen vaiheita kuvaavat maalaukset huokuivat inhoa ja kauhunsekaista uteliaisuutta. Paisuvat riitit, seikkaperäiset testamentit ja huolelliset tavat käsitellä vainajia ilmensivät uudenlaista arvostusta. Keskiajan lopun on katsottu edustavan erästä käännekohtaa kuoleman käsittämisen ja kokemisen yksilöllistymisprosessissa länsimaissa. Kuoleman pelon kohoamisen kausia on esiintynyt useita keskiajan lopun ohella voidaan mainita esimerkiksi barokin kausi ja 1800-luvun loppu. Pelon kohoaminen on yleensä ollut kytköksissä erilaisiin demografisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja ideologisiin tekijöihin, ja se on heijastunut monin tavoin kulttuurin eri tuotteisiin. Nykypäivän länsimaissa avoimuuden asenteen on syrjäyttänyt torjunta, joka voidaan tulkita käsittelemättömän pelon ilmentymäksi. Kuoleman merkitsemää häviötä ei kestetä arjessa kohdata, joten kuolevat ja kuolleet kätketään sairaaloiden ja krematorioiden seinien taakse, 31 kun toisaalta kalmaiset ja makaaberit aiheet kiinnostavat laajempaa yleisöä viihteen tai taiteen muodossa tarjoiltuina. 32 VIITTEET 1 Kuoleman historian alalla keskeisiä klassikoita ovat Philippe Arièsin L homme devant la mort (Seuil 1977) ja Michel Vovellen La mort et l Occident de 1300 à nos jours (Gallimard 1983). Tutkimuskentällä on ollut tyypillistä keskittyä pikemmin tavanomaiseen, ei-marginaaliseen kuolemaan. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kuolemaan tuomittujen kuolema ja kuoleman ammattilaiset; näistä ks. esim. Hannele Klemettilä: The Executioner in Late Medieval French Culture (Turun yliopisto 2003) ja Epitomes of Evil. Representations of Executioners in Northern France and the Low Countries in the Late Middle Ages (Brepols 2006). Kuolema-aihe oli keskeisellä sijalla myös suomenkielisissä tietokirjoissani Keskiajan pyövelit (Atena 2004) ja Ritari Siniparta Gilles de Rais n tarina (Atena 2005). Kuoleman rituaaleista ja representaatioista, ks. Paul Binski: Medieval Death. Ritual and Representation (British Museum Press 1996). Ahdistuksesta ja syyllisyyden mentaliteetista ks. Jean Delumeau: La peur en Occident (XIVe-XVIIIe siècles): une cité assiegée (Fayard 1978) ja Le péché et la peur. La Culpabilisation en Occident (XIIIe-XVIIIe siècles) (Fayard 1983). 2 Ylhäisö oli muita paremmin suojassa nälältä ja puutteelta, ja täten myös jossain määrin taudeilta. Aateliset saattoivat epidemian puhjetessa pelastautua pakenemalla saastuneista kaupungeista maaseutulinnoihinsa. Monet vauraat porvarit, notaarit, lääkärit ja papit menehtyivät, koska olivat ammattiensa takia sidottuja ahtaisiin kaupunkeihin. Lapset ja nuoret olivat erityisen herkkiä ruttojen ja kulkutautien toistuville iskuille, koska olivat olleet vähemmän alttiina edelliselle epidemialle. 3 Keskiaikaisesta helvetistä ks. esim. Jérôme Baschet: Les justices de l au-delà: les représentations de l enfer en France et en Italie. XIIe-XVe siècles (Ecole française de Rome

18 ). Helvetti-kuvausten tärkeänä esikuvana on pidetty 1100-luvulla kirjoitettua Visio Tnugdalia, kertomuskokoelmaa tuonpuoleismatkoista, ks. La Vision de Tondale (Tnugdal). Textes français, anglo-normand et irlandais (Champion 1907). 4 Keskiajan taiteessa paholaisten tyypillisiä piirteitä olivat sarvet, suipot korvat, kuonomaiset kasvonpiirteet, suuret pyöreät (keltaiset tai punaiset) silmät, terävät tai harvat hampaat, käpälämäiset tai kaviomaiset jalat, hännät, tumma karvapeite, siivet, ja joskus kasvot mahassa tai muussa ruumiinosassa. Paholaisista keskiajalla ks. esim. J.B. Russell: Lucifer. The Devil in the Middle Ages (Cornell UP 1984). 5 Ranskassa saavutti valtaisan suosion Vérardin vuonna 1492 julkaisema helvetin kidutusten kuvaus Traité des peines de l Enfer, jossa tekstiä saatteli havainnollinen kuvitus. 6 Sodat, anarkia ja toistuvat epidemiat aiheuttivat häiriöitä hengellisessä elämässä, minkä ohella kirkon asemaa ja arvovaltaa horjutti sisäinen hajaannus, ensin paavien baabelinvankeus ( ), sitten Suuri skisma ( ). Niinpä kirkko keskittyi tuonpuoleista koskevassa opetuksessaan eritoten helvetin kauhujen korostamiseen sen sijaan, että olisi saarnannut taivaan iloista tai kiirastulen tarjoamasta puhdistumisen mahdollisuudesta. 7 Ks. Vovelle: op. cit. 8 Augustinus: De civitate dei (Brepols 1955). Paratiisiin valittu sai uuden kehon joka oli notkea, taitava, nopea, kaunis ja täydellinen, kun taas helvettiin tuomittu sai kehon, joka oli ruma, hidas, painava ja mätänevä. Ks. esim. Piero Camporesi: The Fear of Hell. Images of Damnation and Salvation in Early Modern Europe (Polity 1990). 9 Linnut olivat ainoat eläimet, jotka pääsivät paratiisiin. Ajateltiin, että vaikka Edenissä oli ollut eläimiä, paratiisiin niillä ei ollut pääsyä, koska niiltä puuttui rationaalinen sielu ja kyky vastaanottaa informaatiota Jumalasta. 10 Anonyymissa runossa 1200-luvulta on kuvattu taivaallisen hovin ihanaa musiikkia, miten apostolit soittavat hopeisia ja kultaisia torvia, ja enkelit laulavat kirkkaalla äänellä. La Court de Paradis. Poème anonyme du XIIIe siècle (Annales Academiæ Scientiarum Fenniæ 1953). 11 Joka päivä luettu kylkihaavan rukous merkitsi 1000 vuoden lyhennystä, Ristiinnaulitun Kristuksen rukous vuotta, ja viisi paternosteria ja viisi avemariaa viikoittain krusifiksin edessä luettuna yli kiirastulivuotta. Myös anekauppa kukoisti luvulla vahvistettu doktriini antoi paaville, ja vähemmässä määrin piispoille, oikeuden lieventää kiirastulen rangaistusta myöntämällä täysiä tai osittaisia aneita. Vuonna 1457 paavi Calixtus julisti aneet koskemaan myös vainajia, joten tästä lähtien rahalla saattoi auttaa myös kiirastulessa kituvia esiisiä. 12 Keskeinen tutkimus kiirastulesta on Jacques Le Goffin La naissance du Purgatoire (Gallimard 1981). Ks. myös Aron Gurevich: Medieval Popular Culture: Problems of Belief an Perception (Cambridge UP 1988). Gurevich on kritisoinut Le Goffin tutkimusta siitä, että keskiaikaisia näkyjä ei huomioida tarpeeksi, vaan keskitytään skolastiseen ja teologiseen kirjallisuuteen. 13 Ks. esim. Les regrets de la belle Heaulmiere, François Villon: Le Testament. Poésies completes (Lettres gothiques 1991). 14 François Villon: op. cit. Georges Chastellain puolestaan alleviivasi kuolinkamppailun pelottavuutta muistuttamalla, miten Lasarus ei ollut ylösnousemuksensa jälkeen pystynyt hetkeksikään unohtamaan jo kerran kokemansa kuoleman kauheutta ja jos hurskaan Lasaruksen piti niin pelätä, niin kuinka paljon enemmän sitten tavallisen syntisen? Georges Chastellain: Œuvres, IV (Kervyn de Lettenhove ). 15 Myöhäiskeskiajan uskonnollisesta taiteesta ks. esim. Emile Mâle: L Art religieux de la fin du moyen âge en France (Collin 1995). Taiteilijat ja kirjailijat saivat vaikutteita

19 19 mystikoilta, joiden pohdinnoissa oli tapana käsitellä pyhien henkilöiden koettelemuksia hyvin yksityiskohtaisesti. Henrik Suson ( ) esimerkki inspiroi monia kärsimysten tarkkaan analysointiin: montako kertaa Vapahtajaa oli lyöty ja montako veritippaa Hänen kehostaan oli vuotanut, miten Häntä kiusattiin ja kuinka ristiinnaulitsemisen yhteydessä julmat kiduttajat vetivät Hänen jäsenensä sijoiltaan niin, että hermot ja suonet ratkesivat. 16 Pierre de Nesson et ses œuvres (A. Piaget & E. Droz 1923). 17 Ks. esim. James Clark: The Dance of Death in the Middle Ages and the Renaissance (Jackson 1950), ja Vovelle: op. cit. 18 Ks. esim. Kathleen Cohen: Metamorphosis of a Death Symbol: the Transit Tomb in the Late Middle Ages and the Renaissance (University of California Press 1973). 19 Rapistumisteemoista myöhäiskeskiajan runoudessa ks. esim. Christine Martineau- Génieys: Le thème de la mort dans la poésie française de 1450 à 1550 (Champion 1978). 20 Viimeisistä riiteistä ks. esim. Ariès: op. cit. 21 Ks. esim. Roger Chartier: Les arts de mourir (Annales E.S.C, t. 31, 1976). 22 Hyvästä ja huonosta kuolemasta ks. Ariès: op. cit. 23 Kuoleman ammattilaisista yleensä ks. Danièle Alexandre-Bidon: La Mort au Moyen Age. XIIIe-XVIe siècle (Hachette 1998), ja pyöveleistä ks. Klemettilä: op. cit. 24 Kuolemaan tuomittujen kuolemasta ks. esim. Esther Cohen: The Crossroads of Justice. Law and Culture in Late Medieval France (E.J. Brill 1993). 25 Silmäätekevillä oli usein kahdesta kolmeen hautaa: sisäelimet, sydän ja keho haudattiin eri paikkoihin. Kirkko vastusti maallikkojen ruumiiden pilkkomisen ja jakamisen käytäntöä kiivaasti vielä 1300-luvun alussa, mutta sittemmin vastustus laantui. 26 Ks. esim. Testaments enregistrés au Parlement de Paris sous le règne de Charles VI (Impr. nat. 1880); 27 Keskiajan testamenteista ks. esim. Marie-Thèrese Lorcin: Trois manières d enterrement à Lyon de 1300 à 1500 (Revue historique 1978); Vovelle: op. cit. 28 Ensimmäinen tunnettu hautajaisnukke tehtiin Englannin Edward II:n hautajaisiin vuonna Ks. esim. Journal d un bourgeois de Paris de 1405 à 1449 (Lettres gothiques 1990). 30 Limbo oli helvetin mukavin osasto: lapset majailivat pienissä luolissa, jota oli eristetty kuumuudesta. Ainoana kärsimyksenä oli, että he eivät koskaan päässeet osallisiksi autuuden ihanuudesta. Keskiajan hautausmaista ks. Ariès: op. cit. 31 Ks. Vovelle: op. cit. ja Norbert Elias: Über die Einsamkeit der Sterbenden in unseren Tagen (1982, suom. Kuolevien yksinäisyys, Gaudeamus 1993). 32 Esimerkkeinä vaikkapa yhdysvaltalainen tv-sarja Mullan alla (Six Feet Under) sekä 2000-luvun alussa suuren suosion Berliinissä ja muualla saavuttanut raatotaidenäyttely Die Körperwelten, joka perustui Gunter von Hagensin kehittämään ruumiiden säilömisen tekniikkaan.

20 20 Call for Papers Europe in Upheaval The Era of the Napoleonic Wars Hanasaari Swedish-Finnish Cultural Centre, Espoo, Finland Date: February 21 23, 2008 Organiser: The Finnish Historical Society Abstract deadline September 30, We are pleased to announce a call for papers for an international conference Europe in Upheaval The Era of the Napoleonic Wars organised by the Finnish Historical Society. The war period at the turn of the 19th century affected all European countries and brought about far-reaching political, economic and social changes. States and Empires were altered and new borders drawn; moreover, both armies and civil societies were transformed. Among the many European regions affected by the transformation period was Finland. As a result of the Russo-Swedish War of Finland was formed into an autonomous Grand Duchy under Russian rule, having been an integral part of the Swedish realm since the 12th century. Since the 19 th century historians have displayed an interest in the consequences of the geopolitical turning-point, offering a number of differing and contested interpretations regarding its significance for Finland s historical development. In this respect, Finland is not unique; in many other parts of Europe the significance of this period is constantly debated and reinterpreted by scholars. The aim of the conference is to set the history of Finland in an international comparative perspective and analyse the significance and consequences of the era of the Napoleonic Wars in Europe. For the conference, the Finnish Historical Society calls for scholarly contributions on the transformation period in European and Northern European history. Keynote speakers are: Professor Dominic Lieven (London School of Economics, UK), Professor Karen Hagemann (UNC Chapel Hill, USA), Professor Wadim Roginskij (Russian Academy of Sciences, Russia), Professor Marie-Pierre Rey (Université de Paris I Panthéon Sorbonne, France), Dr. Martin Hårdstedt (University of Umeå, Sweden) and Professor Max Engman (Åbo Akademi University, Finland).

21 Workshops: 21 Workshop 1: Military History (chair Dr. Martin Hårdstedt, Sweden) Workshop 2: States, Nations and Empires (chair Prof. Risto Alapuro, Finland) Workshop 3: Gender Order (chair Prof. Pirjo Markkola, Finland) Workshop 4: Memory, Culture and War (chair Prof. Laura Kolbe, Finland) Workshop 5: What if... Counterfactual History (chair Prof. Nils Erik Villstrand, Finland) The organisers encourage proposals for case studies, comparative analyses and theoretical reflections on the above-mentioned themes related to the era of the Napoleonic Wars in Europe. We welcome abstracts of no more than 300 words. The title should appear clearly at the top of the abstract, as well as the name of the workshop in which the author wishes to participate. Each proposal must also include full contact information. Please submit your proposal by September 30, 2007 to Accepted participants will be notified by October 20. There is no conference fee for participants presenting a paper. Final papers should be sent by January 30. For more information, please contact johanna.wassholm@abo.fi or pirjo.markkola@abo.fi. Detailed information about the conference and registration form will be available on October 20 on the internet site of Finnish Historical Society: For more information, please, contact the congress secretary Johanna Wassholm johanna.wassholm@abo.fi Suomen Historiallisen Seuran esitelmätilaisuus: Ma klo Professori Irma Sulkunen: Demokratia ja kansalaisuuden rajat Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6, Helsinki) Vapaa pääsy. Tervetuloa!

22 22 Ystävyys - De Amicitia Loppukesän odotettu tieteellinen konferenssi Tampereella eli kolmas Passages from Antiquity to the Middle Ages - konferenssi De Amicitia. Social Networks and Relationships , käsitteli sosiaalisia verkostoja ja suhteita sekä pohti ystävyyden käsitettä. Tällainen aikakaudet ylittävä konferenssi herättää aina uusia ilahduttavia huomioita asioiden jatkumoista sekä murtumisista, ja laajentaa perspektiiviä, jonka vuoksi antiikin- ja keskiajantutkijoita saapui eri puolilta maailmaa yhteisten teemojen äärelle. Kaukaisimmat puhujat tulivat Uudesta- Seelannista ja Yhdysvalloista ja erityisen innostavaa oli, että sellaiset arvostetut tutkijat kuin Susan Reynolds, Janet Huskinson ja Emily Hemelrijk ahkerasti osallistuivat keskusteluun ja kommentoivat ystävällisesti mutta kriittisesti nuorten tutkijoiden papereita ja tietysti itse pitivät erittäin mielenkiintoiset esitelmät. Suomessa pidettävien konferenssien keskeisiä tehtäviä on saada nuoret aloittelevat tutkijamme kansainvälisesti tunnettujen tutkijoiden kanssa yhteyksiin. Mistä puhutaan, kun puhutaan ystävyydestä? Mitä ilmeisimmin puhutaan varsin erilaisista asioista eri paikoissa ja eri aikoina, sillä sekä antiikin että keskiajan lähteitten perusteella voidaan havaita erilaisia tapoja muodostaa siteitä niin yksilöiden kuin ryhmienkin välille. Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen status, suku / perhe, ikä ja sukupuoli sekä uskonto ja muut aatteet vaikuttavat niihin, ja lähteistä paljastuvat käytännöt herättivät kysymyksiä ja antoivat vastauksia, jotka tekivät esitelmät hyvin antoisiksi. Monista eroista huolimatta yhteinen ateria näyttää olevan keskeinen sosiaalisten suhteiden rakentamisessa, oli kyseessä sitten kultti tai ammatillinen yhteisö eikä tässä näytä olevan eroa antiikin ja keskiajan välillä, keskiaikainen kilta ei ilmeisesti ollut sosiaalisilta funktioiltaan mitenkään ainutlaatuinen ja uusi keksintö maailmanhistoriassa. Ajallisesti aiheet liikkuivat antiikin Kreikasta 1500-luvulle, paikallisesti Egyptin autiomaasta pohjoiseen Skotlantiin ja Suomeen saakka. Intensiivinen työskentely alkoi aamulla tasan yhdeksältä ja kesti iltaan saakka. Ohjelmaan oli varattu vapaamuotoista seurustelua yhteisen aterian äärelle illoiksi ja seminaarin päätti yleiskeskustelu sunnuntaina puolen päivän jälkeen. Konferenssin toimistossa oli esillä suomalaisia tutkimuksia niin suomeksi, englanniksi kuin saksaksikin. Oli mukavaa voida ylpeänä esitellä, että täällä tehdään mielenkiintoista tutkimusta ja tyylikkäitä teoksia. Ulkomaiset vieraat ilahduttavasti tunsivat oman alansa suomalaistakin tutkimusta. Hyvin järjestetystä konferenssista on annettava kiitokset niille nuorille tutkijoille, jotka hoitivat kaikenlaisia käytännön asioita sujuvasti ja väsymättä koko konferenssin ajan. Konferenssin järjestäjinähän olivat Tampereen Yliopiston Historiatieteen laitos, Suomen Historiallinen Seura ja Klassillis-filologinen yhdistys, päävastuun kantoivat prof. Christian Krötzl ja dos. Katariina Mustakallio.

23 TOIMINNANJOHTAJAN TERVEHDYS 23 Hyvät seuran jäsenet, syyskausi on alkanut ilmastonmuutosta pohdiskellessa. Onhan maailmassa ilmasto muuttunut ennekin, pieniä ja suuria jääkausia ja lämpimämpiä jaksoja on tullut ja mennyt. Toppatakki päällä heinäkuisena sadepäivänä istuin huvilan verannalla ja toivoin aurinkoisia lapsuuden kesäpäiviä takaisin. Tuleva ilmastonmuutos on historiallinen, sillä se on ihmisen toiminnan aiheuttama eli kulttuurimme tulosvaikutus luontoon. Oman arjen rustaaminen kestävän kehityksen mukaiseksi jää jokaisen yksilön henkilökohtaiseksi ratkaisuksi. Tavarataivaasta on vaikea laskea irti, mutta shoppailun voisi suunnata elämystuotteisiin. Tarjolla on monenlaista turhaa ja tarpeellista sekä mielenkiintoista. Kulttuurin harrastaminen on paitsi ympäristöystävällistä myös arjen kiireestä irrottavaa. Nyt loistava tilaisuus mainostaa mielenkiintoista kulttuurinautintoa: loka-marraskuun vaihteessa on Helsingin Aleksanterin teatterissa Vapauden vanki Ryti, Risto nro 236/46 -kamarioopperan esityksiä. Musiikki on Ilkka Kuusiston, Rytin roolin laulaa Jorma Hynninen, Gerda Rytiä esittää Tiina Lindfors, ohjaus Kalle Holmberg ja libretto on kirjailija Markus Nummen käsialaa. Jännittävää on nähdä millainen tulkinta lähihistoriamme merkkihenkilöstä muodostuu poikkitaiteellisessa produktiossa. Ja luonnollisesti Historiallisen Seuran esitelmätilaisuudet ovat mainioita paikkoja saada ravintoa aivoille ja sielulle. Parlamentarismin juhlavuoden kunniaksi syksyn aloittaa prof. Irma Sulkunen kertomalla demokratiasta ja kansalaisuuden rajoista. Seuran vuosipäiväesitelmän pitää puheenjohtajamme, prof. Kimmo Katajala aiheesta Kuinka ja miksi raja piirrettiin kartalle?. Syksyn viimeinen esitelmätilaisuus on parlamentarismista, tervetuloa! Suomen hevosen juhlavuoden kunniaksi Maatalousmuseo Sarka Loimaalla on tehnyt aiheesta näyttelyn Hummani hei! Ensi vuonna tulee 200 vuotta Suomen sodasta. Merkkivuosia muistetaan monin tavoin, mm. järjestetään tieteellinen konferenssi, jossa pohditaan kyseistä aikaa laajemmin ja asetetaan Suomen kehitys kansainvälisiin mittasuhteisiin. Kokouksen Call for Papers on tässä lehdessä. Toivotan kaikille iloista, aktiivista ja kulttuuripitoista syksyä! Julia Burman